RUUTIN KIRJA: RUUT JA SUKULUNASTAJA

Ruutin kirjan alkuosassa kävi ilmi, että Ruut oli saanut armon niin Boasin kuin Israelin Jumalan silmissä. Selvästikin Jumala oli korvannut osan Ruutin kokemista menetyksistä Boasin suosiollisuuden välityksellä. Myöhemmin käy ilmi, että Ruutilla tuli olemaan tärkeä osa Jumalan suurta suunnitelmaa, joka toteutuisi Ruutin jälkeläisten kautta.

Ruut vetoaa Boasiin

Ruutin kirjan kolmas luku alkaa lähestyä kertomuksen ratkaisuja, jotka merkitsevät samalla Jumalan suunnitelmien toteutumista. Ruutin leskeys oli päättymässä ja samalla myös Noomin tulevaisuus tulisi turvatuksi. Ruut lupasi menetellä kaikessa Noomin ohjeiden mukaan (Ruut 3:1-5). Taustalla oli ilmeisesti tilanne, jossa Noomi oli joutunut luopumaan Elimelekille kuuluneesta peltopalstasta. Ratkaisuna oli silloin se, että sukulunastaja voi lunastaa omaisuuden takaisin suvulle (3.Moos.25:23-28). Siltä varalta, että tämä epäonnistuisi, tulisi maa takaisin joka tapauksessa alkuperäiselle suvulle riemuvuonna (3.Moos.25:10,13,28). Käsillä olevat suunnitelmat olivat inhimillisiä, mutta taustalla vaikutti koko ajan Jumalan suurempi suunnitelma. Elimelekin suvun nimi säilyisi siten, että Boas menisi naimisiin Ruutin kanssa. Siksi Noomi valmisteli Ruutia siihen, että tämä saisi oman kodin ja turvatun tulevaisuuden Boasin hoivissa. Patriarkaalisessa yhteiskunnassa yksin jäänyt nainen oli perin juurin turvattomassa asemassa; siksi Noomin ajatuksissa oli tavoitteena sekä perijän saaminen suvulle että Ruutin hyvinvoinnista huolehtiminen.

Noomi kehotti Ruutia toimimaan juuri tietyllä tavalla Boasin suhteen. Noomin mukaan Ruut löytäisi Boasin tuona iltana puimatantereelta. Kyseessä oli avoin paikka, johon tuuli pääsi vapaasti puhaltamaan. Jyvät puitiin puimatantereella, joka saattoi olla mikä hyvänsä kova ja pitävä alusta. Pienet erät puitiin käsin varstalla (pitkä taipuisa keppi, jolla hakattiin). Suurimpia eriä puitiin härkiä ajamalla (niitä kuljetettiin iestettyinä ympyrää, jolloin niiden sorkat tekivät puimatyön) tai jopa härkien vetämillä puimajyrien tai puimarekien avulla. Laki kielsi sulkemasta puivan härän suuta, niin että se saattoi syödä työskennellessään (5.Moos.25:4; Paavali ymmärsi tämän vertauskuvana, jonka mukaan evankeliumin julistajan tuli saada elatuksensa evankeliumin työstä, 1.Kor.9:7-9, 1.Tim.5:18). Erotellut jyvät ja oljet koottiin kekoon puimatantereen keskelle odottamaan iltatuulen voimistumista ja viskaamista. Tuulen piti olla juuri sopivan voimakas (liian voimakas tuuli ei siihen käynyt), jotta jyvät putoavat maahan mutta akanat ja oljet menevät tuulen mukana. Ruumenet kerättiin kasalle ja käytettiin kotitaloudessa polttoaineena. Oljet taas koottiin eläimiä varten. Viskaamisen jälkeen jyvät vielä puhdistettiin siivilöimällä, koska puimisen aikana oli sekaan päässyt kaikenlaista roskaa ja likaa. 

Puiminen oli kaikkien aikalaisten tuntemaa työskentelyä, joten Raamatussa sitä käytetään yleisesti vertauskuvana hengellisistä tosiasioista (Ps.1:4; Jer.15:7; Matt.3:12; Luuk.22:31).

Puimisen ja seulomisen jälkeen viljelijä yleensä jäi vartioimaan jyviä yöksi puimatantereelle, ettei satoa varastettaisi. Juuri tässä oli Noomin mielestä sopiva hetki, jolloin Ruutin tuli lähestyä Boasia. Ruutin tuli peseytyä, voidella itsensä ja pukea päälleen parhaat vaatteensa. Länsimaiseen kulttuuriin tottunut ihminen saattaa oudoksua Noomin neuvoa, jonka mukaan Ruut pysyisi poissa Boasin näkyviltä siihen saakka, kunnes Boas olisi asettunut levolle ja nukahtanut. Mutta se, että Ruutin piti asettua makuulle Boasin jalkopäähän, oli osoitus hänen palvelijan asenteestaan. Tähän ei liity mitään seksuaalista lisämerkitystä. Ruutin menettelystä Boasin oli määrä ymmärtää, että Ruut toivoi Boasin käyttävän sukulunastajan asemaansa ja menevänsä sitä kautta hänen kanssaan naimisiin. Oikeudentuntoisena ja hurskaana miehenä Boas ymmärsikin asian juuri näin. Tultuaan puimatantereelle Ruut ei saanut suoraan rynnätä keskustelemaan Boasin kanssa vaan hänen piti tulla sinne huomaamatta. Hänen tuli odottaa, että Boas oli ennättänyt ruokailla, työpäivä oli päättynyt ja muu väki oli poistunut paikalta yömajoihinsa. Noomin ajatus oli, että näin menetellen Boas sitten Ruutin havaittuaan kertoisi siitä eteenpäin, mitä Ruutin tuli tehdä. Ruut lupasi toimia juuri niin kuin Noomi neuvoi. Ruut osoitti anoppiaan kohtaan luottamusta ja kuuliaisuutta (Ruut 3:5; 1:16,17).

Ruut toimi siten kuten oli Noomille luvannutkin. Sen jälkeen Boas toimi kaikella viisaudella ja oikeamielisyydellä (3:6-13). Boas oli käynyt nukkumaan viljakasan viereen työnsä tehneenä, syöneenä ja juoneena. Sadonkorjuun aika oli yleisesti ilon aikaa (vrt. Jes.9:2), joten Boasilla oli syytä käydä hyvällä mielellä nukkumaan. Ruut tuli paikalle vasta Boasin nukahdettua ja asettui saamansa ohjeen mukaisesti varovasti Boasin jalkopäähän tämän viitan alle. Keskellä yötä Boas kuitenkin havahtui hereille ja huomasi naisen jalkopäässään. Tilanne on erittäin poikkeuksellinen, mutta tapahtumaa ei tosiaankaan tule ymmärtää seksuaalisena tarjoutumisena eikä Boaskaan asiaa niin ymmärtänyt. Ruut sanoo olevansa ”palvelijatar” (alkukielessä sana merkitsi ”naisorjaa”), mikä kuvasti Ruutin nöyrää asennetta. Ruutin pyyntö on ymmärrettävä inhimillisen suojan etsimisenä lailliselta sukulunastajalta; mutta sen jälkeen Ruut kuunteli Boasia ja antoi tämän johtaa tilannetta eteenpäin.

Boas suhtautui Ruutiin ystävällisesti ja siunasi tätä. Ruut halusi mennä naimisiin sukulunastajasäännösten mukaan, mikä merkitsi hänen avioitumistaan itseään vanhemman miehen kanssa. Samalla Ruut luopui nuorten miesten tavoittelusta täyttääkseen Noomin toivomuksen. Ilmeisesti tämä merkitsi sitä, että Ruut oli luopunut omista, luonnollisista toiveistaan ja haluistaan täyttääkseen suvun pyynnön ja edun. Boas sinänsä lupasi täyttää Ruutin pyynnöt ja totesi myös koko kaupungin tietävän Ruutin kunnialliseksi naiseksi. Mutta Boas jatkoi, että oli olemassa häntä itseäänkin läheisempi sukulainen. Boas oli tässäkin suhteessa oikeamielinen. Lähimmän sukulunastajan velvollisuus oli lain mukaan täyttää tehtävänsä; mutta jos hän ei tätä tekisi, Boas olisi valmis sen tekemään. Kuitenkin esille tullut tilanne aiheutti yllättävän käänteen. Aiemmin Noomi valitti, ettei ollut ketään, joka huolehtisi hänestä; nyt mahdollisia huolehtijoita oli useitakin! Ilmeisesti suojellakseen Ruutia Boas kehotti häntä jäämään paikalle aamuun asti. Aamulla sitten Boas selvittäisi sukulunastuksen toteuttamisen toisen, lähimmän sukulaismiehen kanssa. Jos tämä toinen sukulunastaja tekisi velvollisuutensa, Boas tyytyisi siihen. Tilanne jäi tässä vaiheessa avoimeksi ja epäilemättä jännittyneeksi.

Ruut lähti kaupunkiin aamulla niin aikaisin, ettei kukaan kyennyt tuntemaan häntä aamun pimeässä. Tämä oli viisas menettely, vaikka ehdottomasti mitään moraalitonta ei ollut tapahtunutkaan. Mutta ennen kuin Ruut ehti lähteä, Boas mittasi kuusi mittaa ohria Ruutin hartiahuiviin (KR 1933: vaippa) Noomin kotiin vietäväksi. Ruutin piti kantaa ohrat Noomille lahjaksi. Noomilla oli aihetta odottaa, että Ruutista olisi tullut Boasin aviovaimo, mutta vaikka kaikki oli muuten sujunut suunnitelmien mukaan, oli sukulunastusjärjestys kuitenkin velvoittava, minkä mukaan asia ratkaistaisiin. Noomi tuntui jälleen luottavan Jumalaan, jolta tuli sekä hyvä että paha. Noomi oli samalla varma siitä, että Boas oli tosissaan kiinnostunut Ruutin asian järjestämisestä. Boas veisi asian nopeasti päätökseen.      

Ruut ja sukulunastaja

Ruutin kirjan kolmas luku jätti paljon avoimia kysymyksiä. Ruutin avioliitto olisi ratkeamassa mutta vielä ei ollut selvää, kumman sukulunastajan kanssa. Mutta samalla oli ratkaistava kysymys Elimelekiltä jääneen peltopalstan lunastamisesta. Kaikki piti nyt hoitaa lain edellyttämällä tavalla.

Ensin kaksi sukulunastajaa kävi Ruutin tulevaisuutta koskevan keskustelun (Ruut 4:1-8). Kaupunginportti oli tärkeä paikka, jossa oli mahdollista tavata lähes kaikki kaupungin asukkaat. Kaupunginportilla hoidettiin myös oikeusasiat (Joos.20:4; 5.Moos.21:18-21). Boas hoiti asian siellä avoimesti vanhinten ja suuren katsojajoukon edessä. Raamatun kertomukset ovat täynnä ”sattumia” ja nytkin kävi niin, että Boasin tarkoittama lähisukulainen juuri kulki portin luota. Boas epäilemättä tunsi miehen hyvin ja saattoi kutsua häntä nimellä. Lukijoille miehen nimi kuitenkin jää kertomatta. Boas kutsui paikalle kymmenen kaupungin vanhinta todistajiksi asian virallista käsittelyä varten. ”Vanhimmat” olivat kaupungin vaikutusvaltaisimpia miehiä, koska he olivat paikkakunnan johtavien perheiden päämiehiä (Israelilla puolestaan oli vanhimpia 70, 2.Moos.24:1,9). Ilmeisesti heitä valittiin myös ikänsä perusteella, mistä sana ”vanhin” myös on johdettu. Vanhimmat toimivat tuomareina ja jakoivat tuomioita myös rikoksista. Lisäksi heidän tuli ratkaista monia muitakin asioita. Kuitenkin vanhinten lisäksi paikalla oli tavallisesti myös paikalle kokoontuneita asukkaita (eräänlainen ”yleiskokous”).  

Boas esitti asiansa lähimmälle sukulunastajalle. Kyse ei ollut pelkästään avioliiton solmimisesta Ruutin kanssa vaan myös Noomin peltopalstan lunastamisesta. Raamatunkäännökset vaihtelevat sen suhteen, oliko Noomi jo myynyt peltopalstan vai oliko hän myymässä sitä (alkuteksti on tässä suhteessa moniselitteinen ja mahdollistaa molemmat tulkinnat). Noomin oikeus miehensä peltopalstaan oli joka tapauksessa epäselvä, koska lesken oikeus miehensä perintöön oli yleensä huono. Vallitsevassa tilanteessa sukulunastajalla oli oikeus lunastaa pelto. Tarjous tehtiin ensin lähimmälle sukulaiselle (3.Moos.25:25). Näin pelto säilyi suvulla. Taustalla oli ajatus, että lopultakin kaiken omisti Israelin Jumala, joten kukaan ei voinutkaan myydä omaisuutta lopullisesti. Jos lunastajaa ei löytynyt, palautui maa lain mukaan suvulle viimeistään riemuvuonna, jota vietettiin joka viideskymmenes vuosi (3.Moos.25:28).

Noomin lähin sukulaismies ilmoitti ensin heti halukkuutensa lunastaa pelto. Samalla Boas kuitenkin ilmoitti, että sukulunastajan olisi myös mentävä naimisiin Ruutin kanssa, jotta sukuun syntyisi perijä ja Elimelekin nimi säilyisi tuleviin polviin. Tämä muuttikin tilanteen olennaisesti lähimmän sukulaismiehen kannalta eikä hän ollut halukas sekä pellon lunastamiseen että avioliittoon Ruutin kanssa. Asetelmaa ei kuvailla yksityiskohtaisesti, mutta jos mies menisi naimisiin Ruutin kanssa, olisi avioliitosta syntynyt esikoispoika perinyt osan hänen omaisuudestaan ja tällöin hänen omien, nykyisten poikiensa perintö pienentyisi. Siksi mies selkeästi kieltäytyi sukulunastajan tehtävästä ja kehotti Boasia lunastamaan pellon. Ulkonaisesti kyse oli ihmisten loogisesta ajattelusta, mutta Jumalan suunnitelma alkoi siis sittenkin toteutua Boasin menettelyn avulla. Lähin sukulunastaja toimi sitten niin kuin siihen aikaan Israelissa oli tapana. Halutessaan luopua sukulunastajan oikeuksista ja velvollisuuksista ja luovuttaa ne Boasille, sukulaismies teki sen yleisen ja virallisen tavan mukaan riisumalla sandaalinsa ja ojentamalla sen vastapuolelle symbolisena eleenä oikeuden siirtymisestä.

Lopputulos oli, että Ruutin tulevaisuudesta huolehdittiin (Ruut 4:9-12). Boas ilmoitti todistajien läsnä ollessa halukkuutensa sekä maan lunastamiseen että Ruutin naimiseen. Tässä kohdassa nimenomaisesti mainitaan Ruutin olevan moabilainen ja että hän oli Mahlonin leski (aikaisemmin Ruutin kirjassa ei mainita, kumpi veljeksistä oli ollut Ruutin mies). Nämä maininnat tässä yhteydessä oli tärkeitä siksi, että kyse oli virallisesta, juridisesta toimenpiteestä. Paikalla olevat ihmiset todistivat asian ja liittivät mukaan vielä siunauksen toivotuksen. He toivoivat, että Boasin ja Ruutin avioliitto olisi yhtä hedelmällinen kuin oli ollut Raakelin ja Lean liitto. Tämä on merkille pantavaa, koska kansa liitti moabilaisen Ruutin patriarkaalisiin äiteihin. Lasten runsaus oli myös tuon ajan yhteiskunnassa vaurauden ja turvallisuuden edellytys.

Kertomus johtaa onnelliseen päätökseen: Boas otti Ruutin kotiinsa ja heidän aviollinen yhteiselämänsä alkoi (4:13-17). Ruut oli nyt betlehemiläisen miehen laillinen vaimo ja hänellä oli koti ja sen tuoma turva. Painokkaasti todetaan, että ”Herra antoi Ruutin tulla raskaaksi”, mikä korostaa Jumalan suunnitelman ja siunauksen täyttymystä. Lapsi oli poika, joka oli merkityksellistä, koska sen ajan tavan mukaan vain poika saattoi olla heidän sukunsa jatkaja. Kuitenkaan Boasista ei tämän jälkeen puhuta enää muuten kuin sukuluettelossa, mutta sen sijaan erityisesti Noomin tulevaisuutta vielä käsitellään. Ruutin pojan syntyminen aiheutti yleistä riemua ja iloa. Noomi saattoi katsoa luottavaisin mielin tulevaisuuteen ja omaan vanhuuteensa. Naisten iloinen joukko toivotti Noomin sukuun syntyneen pojan tervetulleeksi. Muodollisesti Ruutin kirja kertoo ihmisten teoista ja heidän ratkaisuistaan, mutta taustalla kulkee koko ajan kuva Jumalan johdatuksesta ja Hänen tahtonsa tapahtumisesta sukulunastajan avulla. Kun Noomi nosti vastasyntyneen lapsen syliinsä, juuri sillä hetkellä hän saattoi tuntea saaneensa Jumalalta korvauksen menettämästään kahdesta pojasta. Nyt kun kaikki asiat olivat ratkenneet onnellisesti, kiitos annettiin Jumalalle. Pojan nimeksi tuli Obed (mahdollisesti lyhenne nimestä Obadja), joka merkitsee palvelijaa. Obed tuli olemaan kuuluisuus, koska hänestä tuli suuren kuningas Daavidin isoisä. Ruutista taas ei tullut pelkästään äiti, vaan yksi Israelin kantaäideistä, joista Israelin kuninkaallinen suku polveutui. Ruutin kirjan kertomus päättyy siten mahtavaan tulevaisuuden näkyyn.   

Ruutin jälkeläiset

Ruutin kirjan päättää sukuluettelo Peresistä Daavidiin. Tämä ajanjakso oli noin 800 vuotta. Peres oli Juudan poika ja hänen äitinsä oli Taamar (1.Moos.38:27-30). Kyseessä oli Juudan kuninkaallinen sukuhaara. Usein juutalaisissa sukuluetteloissa jätetään jotkut sukupolvet huomiotta, joten sukuluettelo ei näiltä osin ole katkeamaton. Sukupolvet Boasista Daavidiin saattavat kuitenkin olla täydellisesti mukana. Iisai oli varakas betlehemiläinen maanomistaja ja Daavidin isä (1.Sam.17:12). Juuri Iisain luona Betlehemissä Samuel kävi Jumalan käskystä voitelemassa Daavidin kuninkaaksi Saulin jälkeen (1.Sam.16:1-13). Iisai mainitaan erityisesti Messias-ennustuksissa (Jes.11:1,10; Room.15:12).

Ruutin kirjan tarkoitus tuleekin esiin sukuluettelon ja samalla koko kirjan päättymisessä juuri Daavidiin, joka oli Israelin kansan suurin kuningas. Hän yhdisti kansan, teki Jerusalemista uskonnollisen ja poliittisen pääpaikan, laajensi Israelin aluetta käymällä menestyksellisiä sotia ja toi kansakunnalle hyvinvoinnin ja menestyksen. Jumala tekikin liiton Daavidin kanssa (2.Sam.7:11-16). Tästä voidaan jo lukea sellaista kuninkuutta, joka johtaa aina Messiaaseen asti (Matt.1:1-17). Jeesus itsekin mainitsi olevansa Daavidin poika (Matt.22:41-46). Ruutin kirjan lopussa annettu sukupuu jatkuu siis vielä myöhemmin Daavidiakin merkittävämpään yhteyteen. Jo VT:ssa Ruutilla oli paikkansa messiaanisessa pelastushistoriassa. Jumala on aina valinnoissaan noudattanut omaa tahtoaan, jota ihmiset eivät aina ole ymmärtäneet. Ruutin kirja on osoitus Jumalan hämmästyttävästä valinnasta. Herra valitsi Jeesuksen esiäidiksi juutalaisten kannalta vierasheimoisen ja kaiken lisäksi naisen, jolla ei silloisessa yhteiskunnassa ollut samaa arvoa miehen kanssa. Näin Jumala rikkoi kaksinkertaisesti ihmisten mielen mukaiset valintaperusteet. 

Lähteet

Luoto, Valtter: Ruut moabilainen. Aikamedia Oy, Keuruu, 2010.

Juhani Nikula, 18.9.2013

RUUTIN KIRJA: RUUT MOABILAINEN

Tausta

Ruutin kirja on vankasti historiallinen kertomus, joka tuo esille hyvin inhimillisen tapahtumasarjan. Kirjan tapahtumat ajoittuvat Israelin tuomarien aikaan (ajanjaksolle Joosuasta kuningaskunnan perustamiseen asti, ts. noin 1400–1050 eKr.; Ruut.1:1), joka oli luonteeltaan Jumalasta luopumisen, epäjumalanpalveluksen, moraalittomuuden ja anarkian aikaa (Tuom.21:25). Kuitenkin Ruutin kirjan keskeiset henkilöt (Ruut, Noomi ja Boas) ovat koskettava osoitus siitä, että luopumuksen aikanakin on niitä ihmisiä, jotka ovat pysyvät uskollisena Herralle ja haluavat noudattaa Hänen sanaansa. Jumala on mukana tapahtumissa ja inhimillisissä kokemuksissa, joiden keskellä Hän osoittaa hyvyytensä. Kirjassa Jumalan hyvyys välittyy myös ihmisten välisenä hyvyytenä. 

Kirjan lopussa oleva sukuluettelo ulottuu Daavidiin asti (Ruut 4:18-22), jolloin kirjan kirjoittaminen voitaisiin ajoittaa noin vuoteen 1000 eKr., ts. hyvin pian tuomarien ajan jälkeen. Kirjan kirjoittaja on tuntematon eikä ole vakavasti otettavia historiallisia viitteitä siitä, kuka kirjoittaja on ollut.

Aivan erityisen piirteensä kirja saa siitä, että kertomuksen yhtenä päähenkilönä oleva Ruut ei ole etnisesti israelilainen. Moabilaiset olivat pakanoita, jotka olivat eri historian vaiheissa Israelin katkeria vihollisia. Moabin kantaisä oli Abrahamin veljenpoika Loot (1.Moos.19:31-38), joten moabilaiset olivat israelilaisten läheinen sukulaiskansa. Moabilaisten maa sijaitsi Kuolleen meren itäpuolisella alueella. Huolimatta taustastaan moabilainen Ruut tuli olemaan niin kuningas Daavidin kuin Jeesuksenkin (Matt.1:5) esiäiti. Kirjan yksi sanoma onkin se, että kunniallinen muukalainen nainen, joka omaksuu uskon Israelin elävään Jumalaan ja liittyy Israeliin, katsotaan arvolliseksi tulemaan parhaimpien israelilaisten äidiksi. Tämä on merkille pantavaa erityisesti siksi, että Esran ja Nehemian aikana kiellettiin seka-avioliitot ankarasti (Esra 9:1-10:44; Neh.13:23-30; näiden käskyjen perusta oli jo Mooseksen laissa, 5.Moos.7:3). Kuitenkin Ruut Jeesuksen esiäitinä ikään kuin ennakoi sitä, että Messias on, ei vain Israelin kansan, vaan kaikkien kansojen pelastaja.                                                                                                                                         

Elimelekin perhe Moabissa

Nälänhätä oli toistuvana vitsauksena VT:n aikaisessa maailmassa. Niinpä tuomarien hallitessa Israelia tuli jälleen kerran nälänhätä. Juudan sukukuntaan kuuluva betlehemiläinen Elimelek pakeni Moabin maahan perheensä kanssa, mutta koki siellä lopulta kovan kohtalon (Ruut 1:1-5). Pakolaisaika kesti ainakin kymmenen vuotta, mikä oli osoitus nälänhädän ankaruudesta. Pakomatka nälänhädän vuoksi on varsin yleinen teema VT:ssa (Abraham, 1.Moos.12:10; Iisak, 26:1-3; Jaakob, 47:4). Pakolaisuudessa on tavallisesti kyse miehen päätöksestä turvata perheensä eloonjääminen (vrt. Paavalin toteamus: 1.Tim.5:8). Elimelekin aikana mainitussa historian vaiheessa israelilaisten ja moabilaisten välit olivat selvästikin rauhanomaiset. Monesti VT:ssa esitetään koettelemukset Jumalan rangaistuksena Israelin tottelemattomuuden vuoksi, mutta tässä tapauksessa nälänhädän syytä ei mainita. Herra oli luvannut Kanaaninmaan olevan rikas ja vauras maa, joka ”tulvii maitoa ja hunajaa” (5.Moos.6:3). Merkille pantavaa on sekin, että ”Betlehem” tarkoittaa ”leivän huonetta”. Silti nälänhätä tuli, mikä vallitsevissa oloissa merkitsi ihmisille koko olemassa oloa koettelevaa ahdinkoa.

Kuten Betlehem (noin 770 metriä merenpinnan yläpuolella), myös Moabin alue oli ylätasankoa (noin 700 metriä merenpinnan yläpuolella). Korkeuserot olivat suuret, koska niiden välissä oleva Kuollut meri on yli 400 metriä merenpinnan alapuolella. Moabin maa oli tuolloin vaurasta aluetta, jossa oli runsaasti laidunmaata ja karjalaumoja. Siellä kasvillisuus sai suhteellisen hyvin vettä. Ottaen huomioon, miten lähellä Juudan ja Moabin alueet olivat, kosketti nälänhätä silti paikallisesti vain Israelin aluetta. Juudassa kärsittiin nälästä, mutta oli Moabissa yltäkylläisyyttä.  

Heprealaisilla nimillä on usein tietty merkitys. Niinpä Elimelek tarkoittaa ”Jumalani on kuningas” ja Noomi ”onnellinen.” Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen Noomi halusi kuitenkin itseään kutsuttavan nimellä Mara, joka tarkoittaa ”onnetonta” (Ruut 1:20). Poikien nimilläkin on merkityksensä: Mahlon tarkoittaa ”heikko” tai ”sairas” ja Kiljon ”tuho” tai ”hävitys.” Nimillä oli oma taustansa, mutta Raamatussa esiintyvät nimet osoittautuivat usein enteellisiksi.

Elimelek tuli olemaan tässä kertomuksessa sivuosassa, koska hän kuoli Moabin maassa. Tämä tapahtui ilmeisesti melko pian muuttomatkan jälkeen. Etusijalle astuukin hänen leskensä Noomi. Pojat Mahlon ja Kiljon avioituivat moabilaisten naisten, Orpan ja Ruutin kanssa. Mielenkiintoiseksi tekee tilanteen se, että Mooseksen laki esti moabilaista pääsemästä Jumalan kansan jäseneksi (5.Moos.23:3,4). Moabilaiset olivat epäjumalanpalvelijoita eikä israelilaisilla ollut lupaa sekoittua heidän kanssaan. Toisaalta Moabin alue katsottiin Kanaaninmaan sisälle kuuluvaksi alueeksi. Myöhemmässä juutalaisessa kirjallisuudessa esiintyy käsityksiä, että poikien kuolema olisi voinut johtua kielletystä avioliitosta vierasheimoisen kanssa, mutta Ruutin kirjassa ei mainita mitään tähän viittaavaa.

Noomin tilanne vieraalla maalla oli inhimillisesti täysin toivoton. Hän oli menettänyt miehensä ja poikansa, mikä merkitsi sen ajan yhteiskunnassa täydellistä turvattomuutta. Leskien asema oli hyvin vaikea, mutta ylivoimaisesti turvattomin oli lapsettomiksi jääneiden miniöiden asema. Jumala kuitenkin oli heidän puoltajansa (5.Moos.10:18; Ps.68:6, 146:9). Myös UT:ssa kiinnitetään huomiota leskien tilanteeseen (Jaak.1:27).

Juudan nälänhädän loputtua Noomi päätti palata kotiseudulleen ja hänen miniänsä seurasivat häntä (Ruut 1:6-18). Noomin turvana kotimaassa olisivat osaltaan hänen sukulaisensa, mutta varmaan hänellä oli ollut myös inhimillistä koti-ikävää. Yleisesti niin VT:ssa kuin UT:ssa tulee esille se, että Jumala hallitsee koko maailmanhistoriaa. Noomin tilanne olisi kotiseudullakin vaikea, mutta hän ymmärtää, että Herra antaa omiensa kokea niin hyvää kuin koettelemuksia. Nyt kun nälänhädän vaikeudet oli voitettu, Herra kutsui Noomia takaisin kotiseudulleen. Noomille matka merkitsi palaamista tuttuun ympäristöön. Miniät lähtivät aluksi mukaan, mutta heille matka merkitsi vaellusta kohti tuntematonta. Niinpä kohta matkan alussa Noomi päättääkin yrittää käännyttää miniänsä takaisin heidän omalle maalleen. Paluu ”äidin luo” (1:8) on poikkeuksellinen ilmaisu, koska tavallisesti ”isän koti” oli se paikka, joka turvasi tulevaisuuden. Miniöiden isistä ei tässä tapauksessa ole mitään tietoa. Saattaa olla, että äidin luo palaaminen merkitsi tässä tapauksessa erityisesti avioliittoon valmistautumista, mikä takaisi Orpalle ja Ruutille inhimillisesti ajatellen turvatun tulevaisuuden. Noomilla oli tässä mielessä hyvät suunnitelmat leskeksi jääneiden miniöittensä suhteen. Hän oli ennen muuta realisti.

Koko sen ajan kun Noomi oli ollut Moabissa, hän oli säilyttänyt uskon ja kuuliaisuuden Israelin Jumalaa kohtaan. Moabissa taas palveltiin epäjumalia Astartea, Kemosia ja Baal-Peoria. Noomi kuitenkin uskoi (kuten näkyy yleisesti monissa kohdin VT:a), että Israelin Jumala vaikuttaa myös vierailla mailla (itse asiassa ei olekaan olemassa kuin yksi Jumala, muut ”jumalat” ovat valhetta). Siksi Noomi luotti siihen, että Jumala on edelleen kiinnostunut Orpasta ja Ruutista, vaikka he jäisivät Moabiin. Noomi esittää sen toivomuksen, että miniät löytävät rauhan ja turvan uusien aviomiestensä kodeissa. Näin miniät pääsisivät eroon leskeyden tuomista vaikeuksista. Orpa ja Ruut vastustelivat Noomin ajatusta ja halusivat seurata häntä Juudaan. Noomi ei kuitenkaan voinut mitenkään pitää miniöittensä toivomusta järkevänä. Ainoa realisti oli tässä tilanteessa Noomi. Ainoa turvallinen vaihtoehto Orpalle ja Ruutille olisi uusi avioliitto. Lisäksi Noomi tunsi hyvin Mooseksen käskyn tässä asiassa: sen mukaan kuolleen aviomiehen veljen tuli naida leskeksi jäänyt vaimo (5.Moos.25:5-10). Tässä tapauksessa kuitenkaan kuolleilla aviomiehillä ei enää ollut veljeä. Noomi oli lisäksi sen ikäinen, että hän itse ei enää voisi saada lapsia. Noomi ei mahdollisesti itse edes menisi enää naimisiin. Ainoa järkevä mahdollisuus miniöillä oli siksi mennä uudelleen naimisiin Moabissa, oman kansansa parissa. Orpa lopulta taipuu Noomin tahtoon ja päättää palata kotimaahansa.  

Ruut ei halua seurata Orpaa vaan haluaa edelleen lähteä Noomin mukana Juudaan. Tässä näkyy Ruutin perinpohjainen uskollisuus anoppiaan kohtaan mutta myös halu ottaa Israelin Jumala omaksi Jumalakseen. Samalla päätöksellä Ruut kääntää selkänsä Moabin epäjumalille. Tämä merkitsi Ruutille lopullista, koko elämää koskevaa ratkaisua, joka koski sekä hänen jumalanpalvelustaan että kansallisuusidentiteettiään. Orpa palasi niin oman kansansa kuin sen jumalien pariin, mutta Ruut valitsi täydellisesti toisen tien. Ruutin lupaus oli erityisen vahva, koska hän käytti tässä Israelin Jumalan pyhää nimeä (JHVH, Jahve), jota juutalaiset välttivät sanomasta ääneen. Poikkeuksellinen tämä vannomistilanne on myös siksi, että siinä nainen tekee lupauksen toiselle naiselle. Ruutin uskollisuudenlupaus olikin niin perinpohjainen, että Noomi ei enää palannut koko asiaan. 

Noomi ja Ruut saapuivat sitten Betlehemiin (Ruut 1:19-22). Matka ei ollut kovin pitkä (mahdollisesti alle 100 km), mutta vaihtelevat korkeuserot ja muut luonnonolot ovat epäilemättä tehneet paluumatkasta raskaan. On tulkittu, että heidän vastaanottonsa Betlehemissä oli innostunut (tämä ei kuitenkaan välity kovinkaan selvästi suomenkielisessä käännöksessä). Noomille paikka oli tuttu, mutta Ruutille aivan uusi. Noomi itse ei kuitenkaan katsonut olevansa nimensä mukaisesti onnellinen, vaan halusi tulla kutsutuksi uudelle nimellä Mara (Noomi = onnellinen, Mara = onneton). Noomin äänessä ei ole katkeruutta Jumala kohtaan, mutta hän kuitenkin katsoo, että Herra on tehnyt hänet onnettomaksi. Noomi uskoi Jumalan kaikkivaltiuteen, jolloin kaikki kokemukset, hyvä ja huonot, tulevat Jumalalta. Tiettyjä yhteyksiä Noomin ajattelussa on Jobin (Job 6:4), Jeremian (Jer.12:1) ja Aamoksen (Aam.3:6) kanssa. Kyse ei ole syytöksestä Jumalaa kohtaan mutta kuitenkin siinä on haluna haastaa Jumala Hänen aiheuttamastaan kärsimyksestä. Noomi oli tosin joutunut lähtemään Betlehemistä nälänhädän vuoksi, mutta silloin hänellä oli vielä ollut aviomies ja hänen elämänsä oli pääosin turvattu. Yleisesti tätä kysymystä voi pitää ns. kärsimyksen ongelmana: kärsimys ei ole rangaistus mutta sillä on suurempi ja salatumpi merkitys. Toisinaan kärsimys tuo lopulta siunauksen, mutta aina ei tätäkään ole havaittavissa. Lopultakin kärsimys jää vastausta vaille ja kaikkivaltiaan Jumalan salaisuudeksi.

Kuitenkin nälänhädän loppuminen ja Noomin paluu kotiseudulle osoitti Jumalan huolenpitoa, koska Herra oli puuttunut kansansa elämään. Jumala, joka oli tehnyt liiton Israelin kansan kanssa, ei ollut hylännyt sitä ja oli antanut kansalleen jälleen leipää.

Maininta ohranleikkuusta (Ruut 1:22) merkitsee ajallisesti huhtikuun loppua tai toukokuun alkua. Tämä on samalla osoitus siitä, että nälänhätä oli siinä vaiheessa voitettu. Ohra oli vehnää halvempaa ja siksi köyhemmän kansanosan ruokaa. Korret katkaistiin läheltä tähkää ja loppuosa jätettiin lampaiden ravinnoksi. Peltojen kulmat jätettiin koskemattomiksi köyhiä varten johtuen lain määräyksestä (3.Moos.23:22). Köyhillä oli näin lain suoma oikeus kulkea korjuumiesten jäljessä ja kerätä maahan jääneet tähkät.    

Ruut tapaa viljapellolla Boasin

Tulevat tapahtumat edelleen kertovat Jumalan huolenpidosta, joka kohdistui Noomiin ja Ruutiin. Betlehemissä heidän lähipiiriinsä ilmestyy Boas, joka oli Noomin kuolleen miehen Elimelekin lähisukulainen ja sukulunastaja, josta tuli lopulta Jumalan siunauksen ja huolenpidon välikappale (Ruut 2:1-23). Boas oli varakas ja vaikutusvaltainen, mikä tässä tapauksessa merkitsi maanomistusta. Ruut tunsi selvästikin jo Israelin Jumalan ja Mooseksen lain, jonka nojalla hän saattoi lähteä jonkun pellolle poimimaan sadonkorjaajilta jääneitä tähkäpäitä. Toisaalta kaikki maanomistajat eivät yleisesti ottaen olleet suopeita lain määräyksille, vaan tosiasiassa monet maanomistajat asettivat rajoituksia köyhien oikeuksille. Ruut ei kuitenkaan ollut etukäteen tietoinen siitä, kuka olisi hänelle suopea. Kyseiseen työhön ryhtyvänä Ruut joutui ottamaan huomioon myös maanomistajan mahdollisesti torjuvan asenteen. 

Inhimillisesti Ruutin ilmestyminen Boasille kuuluvalle pellolle oli sattumaa, mutta Jumalan nimenomaan ohjaa ”sattumaa.” Kertomuksessa on koko ajan selvä Jumalan johdatus. VT korostaa Jumalan suvereenia hallintavaltaa. Kaupungin ulkopuolella olevat pellot oli jaettu palstoihin eri maanomistajille. Ruut oli ollut pellolla työssä kun Boas tuli paikalle. Jo hänen tervehdyksensä osoitti, että hän oli hurskas mies. Boasin huomion kiinnittyminen Ruutiin on merkityksellistä kahdestakin syystä. Ensinnäkin kyseessä oli nainen, joka patriarkaalisessa juutalaisuudessa oli vähämerkityksinen. Yleensä suku merkitsi Israelissa kaikkea, mutta nimenomaan miehen kautta. Ruutin ollessa lisäksi vierasmaalainen, pakana, hän oli Israelissa juureton ja halveksittava. Kuitenkin jo Boasin palvelija oli antanut Ruutille luvan kerätä tähkäpäitä. Kun Boas tuli paikalle, hän osoitti Ruutille lain säädöstäkin vielä suurempaa ystävällisyyttä. Boas kehotti Ruutia pysymään juuri hänen pellollaan, salli hänen käydä juomassa korjuuväelle tarkoitettua vettä ja lupasi hänelle heti myös täyden suojeluksensa. Ilman tätä suojelua Ruut olisi tosiasiassa ollut täysin suojaton kaikkia vastaan. Boasin puhuttelu ”tyttäreni” (2:8) oli ennen kuulumaton! Boas todellakin osoitti Ruutille ystävällisyyttä enemmän kuin laki vaati! Ruut oli näistä suosionosoituksista hyvin otettu ja osoitti kunnioituksensa ja kiitollisuutensa kumartumalla maahan asti Boasin edessä. Tämä osoittaa Ruutin nöyrän kiitollisuuden.

Boasin pyyntö (2:12) tuli olemaan profeetallinen, vaikka Boas ei sitä voinut tietää. Herra tuli johdattamaan asiat siten, että Ruutilla tuli olemaan merkittävä tehtävä, jolla olisi maailmanhistoriallinen merkitys. Sitäkään ei Boas voinut tietää, että myös hän itse tulisi olemaan siinä osallisena!

Boas edelleen antoi Ruutille uusia oikeuksia: hän kutsuu Ruutin syömään yhdessä työmiestensä kanssa (2:14). Lähi-idässä yhteinen ruokailu ei ollut vain nälän tyydyttämistä varten, vaan sillä oli myös suuri symbolinen, yhteyttä lujittava merkitys. Tämän lisäksi Boas suorastaan kehotti palvelijoitaan jättämään tähkiä Ruutia varten, jolloin tämän työ helpottui. Ruut saikin kerättyä tähkiä niin paljon, että hän sai viljaa säkillisen verran (suunnilleen eefa-mitallisen eli noin 36 litraa). Ruut oli nöyrästi pannut merkille Boasin ystävällisyyden, mutta ei edelleenkään tiennyt, kuka tämä suopea mies on.

Menestyksekkään työpäivän päätteeksi Ruut palasi illalla Noomin luo mukanaan säkillinen ohraa (2:17,18). Noomilla oli täysi syy olla hämmästynyt, koska tavanomaisella tähkien keruulla ei saada niin suurta saalista. Lisäksi Ruut antoi Noomille ruokatauolta yli jääneet paahdetut jyvät, mikä edelleen osoitti, että Ruut oli saanut viljapellolla aivan erityisen kohtelun. Ruut tiesi hyväntekijänsä nimen, mutta muuta hän ei miehestä tiennytkään. Kuultuaan, että mies oli nimeltään Boas, Noomi tiesi heti, että kyseessä oli sukulaismies. Näennäinen sattuma oli osoitus Jumalan heitä kohtaan osoittamasta armosta. Boas oli myös Noomin perheen sukulunastaja, joka tässä tilanteessa tuleekin aivan ratkaisevaksi asiaksi. Yleensä seemiläisille kansoille on ominaista suvun ja perheen syvä yhteenkuuluvuus. Sukulunastajajärjestelmä nousee siitä perinteestä, että jokaisen perheen ja suvun jäsenen elämä ja kohtalo koskee koko perhettä ja koko sukua. Sukulunastaja-termi kuuluu tätä kautta Israelin perheoikeuteen. Mooseksen laissa sukulunastajuus oli kansallista rakennetta säilyttävä ja suojeleva tekijä, ja samalla perheen taloudellisten etujen ja olemassaolon turvaaja. Sukulunastaja oli lähin miespuolinen sukulainen (3.Moos.25:48,49). Lähisukulaisten osalta tämä tarkoitti sitä, että kuolleen miehen veli oli velvoitettu menemään naimisiin pojattomaksi jääneen veljensä lesken kanssa. Kuinka kauaksi suvussa tämä velvoite vaikutti, ei ole selvää. Boas ei tosin ollut Noomin lähisukulainen, mutta kuitenkin hän tunsi tässä asiassa velvollisuudentuntoa. Sukulunastusvelvollisuuksien laiminlyönti katsottiin rikokseksi ja häpeäksi (5.Moos.25:5-10).

Sukulunastusjärjestelmän periaatteet näkyvät myös siinä, että VT:ssa Jumala katsoo olevansa kansansa ja yksityisen israelilaisen lunastaja (esim. Ps.74:2; Sananl.23:10,11; Jes.43:1). Lopulta Herra lunastaa Jeesuksen Kristuksen kautta kaikki uskovat, koska sukulunastusjärjestelmän periaatteet toteutuvat lopullisesti ja täydellisesti Kristuksen persoonassa ja yleismaailmallisessa pelastajantyössä (Hepr.2:14,15).

Noomi kehotti Ruutia pysymään Boasin pellolla, koska oli odotettavissa, että muualla häntä kohdeltaisiin huonosti. Ruut noudatti Noomin neuvoa ja pysytteli Boasin palvelustyttöjen seurassa elonleikkuun loppuun asti. Noomille nämä tapahtumat merkitsivät paluuta takaisin ihmisarvoiseen elämään. Ruut taas oli saanut kokea armoa ja suosiota sekä Boasin että Israelin Jumalan silmissä.   

Lähteet

Luoto, Valtter: Ruut moabilainen. Aikamedia Oy, Keuruu, 2010.

Juhani Nikula, 4.9.2013

TOINEN KORINTTILAISKIRJE: ILMESTYKSET JA PIIKKI

Paavali ylpeilee toisessa korinttilaiskirjeessään kaikkiaan neljästä asiasta: juutalaisesta syntyperästään (2.Kor.11:22), kärsimyksistään Kristuksen palvelijana (11:23-33), ilmestyksistään (12:1-6) ja lopuksi siitä, mikä on hänen varsinainen kerskauksen aiheensa: heikkoudestaan (12:7-10). Kun väärät apostolit olivat päässeet Korintin seurakuntaan valheellisen ylpeilyn avulla, Paavali halusi tällä kerskaamisellaan saattaa korinttilaiset takaisin järkiinsä totuudenmukaisen itsensä korottamisen avulla.


Luvussa 12 Paavalin esiintuomat kokemuksensa ilmestyksistä sekä ruumiissaan olevasta pistimestä ovat olleet vuosisatojen ajan erityisen mielenkiinnon ja tulkintayritysten kohteena.


Ilmestykset

Paavalin todistus ilmestyskokemuksestaan (12:1-6) ei ole Paavalin inhimillistä itsensä korottamista, mistä ei olisi hyötyä kenellekään. Paavali tiesi, että sellaisista kokemuksista, joita Herra on antanut yksityiselle henkilölle avuksi ja voimaksi, voi kertoa toisille vain varovaisuutta noudattaen. Näitä Paavalin saamia näkyjä ja ilmestyksiä ei todellakaan ollut annettu hänen itsensä korottamiseksi. Ennemmin ne olivat alkuna elämän mittaiselle nöyryytykselle tuskallisen piikin ahdistamana juuri siksi, ettei hän kerskaisi siitä, mitä oli ilmestyksissään kokenut. Tässä Paavali tuo avoimesti esiin elämänsä kaikkein henkilökohtaisimmat puolet, tuskansa yhtä hyvin kuin suurimmat ilonaiheensa.

Paavali ilmaisee nämä hengelliset salaisuudet johtuen huolesta, joka hänellä oli Korintissa olevista hengellisistä lapsistaan. Luultavasti väärät apostolit olivat itse viitanneet omiin hengellisiin kokemuksiinsa ja olivat pöyhkeilleet kokemuksillaan ja näyillään vahvistaakseen asemaansa ja tehdäkseen vaikutuksen hyväuskoisiin ihmisiin. Siksi Paavalin piti tuoda ilmi, miten Herra oli puhunut hänelle suoraan ilmestysten välityksellä.

Paavalilla oli ollut useita näkyjä, joista muutamista kerrotaan Apostolien teoissa (näky Ananiaksesta Damaskoksessa, Ap.t.9:12; Troaksessa, 16:9; Korintissa, 18:9; näky temppelissä, 22:17-21; viimeisellä käynnillä Jerusalemissa, 23:11; merimatkalla Italiaan, 27:23,24). Useimmissa näissä tapauksissa Herra näyttäytyi itse Paavalille. Kaksi ilmestystä Paavali asettaa kuitenkin ihan erityiseen asemaan: Jeesuksen kohtaaminen Damaskoksen tiellä (9:3-6; 26:13-19; ylösnousseen Kristuksen kohtaaminen Damaskoksen tiellä oli koko hänen apostolintehtävänsä perustus, vrt. 1.Kor.15:8) ja toisena tämä ilmestys, josta hän nyt kertoo korinttilaisille. Se ei ollut hurmostila vaan muualle tempaaminen. Tässä kokemuksessa Paavali temmattiin taivaaseen, jossa hän kuuli ”sanoja, joita ihminen ei voi eikä saa lausua” (2.Kor.12:4). Paavali saattoi ajatella tempaamisen tapahtuneen ruumiissa, mutta hän ei tiennyt sitä varmasti (12:2).

Paavali sanoo, että hänet temmattiin ”kolmanteen taivaaseen.” Juutalaisilla oli käsityksiä useista ”taivaista” (myös UT:ssa tämä ajatus saattaa ilmetä, vrt. Ef.4:10). Juutalaisen tulkinnan mukaan 1.Kun.8:27 merkitsi vanhastaan, että taivaita ajateltiin olevan kolme (myöhäisjuutalaisuudessa taivaita uskottiin olevan seitsemän). Varmasti ei voida päätellä, pitikö Paavali ”kolmatta taivasta” kaikkein korkeimpana. Mutta ”kolmannessa taivaassa” Paavali katsoi olleensa paratiisissa ja nämä kaksi ilmaisua näyttävät hänelle olleen synonyymejä. Paratiisi merkitsee UT:ssa ylösnousemuksen jälkeistä tilaa (Luuk.23:43) ja lopun ajan Eedeniä (Ilm.2:7). Ilmestyksessään Paavali oli siis kokenut esimakua iankaikkisesta elämästä.

Paavali ei kerro mitään siitä, mitä hän paratiisissa näki, mutta hän kertoo kuulleensa ”sanoja, joita ihminen ei voi eikä saa lausua” (2.Kor.12:4). Ne ovat sanoja, joita ihmisen ei ole lupa toistaa tai joita hänen ei ole mahdollista lausua. Vastaavia esimerkkejä on muuallakin Raamatussa (Dan.12:4-10; Ilm.10:4), jolloin näyn saajaa kiellettiin puhumasta, mitä oli nähnyt. Mitä Paavali sai tietää ilmestyksensä välityksellä, oli vain häntä itseään varten. Vasta14 vuoden kuluttua hän mainitsi korinttilaisille kokeneensa tällaisen ilmestyksen ja silloinkin hän teki sen erittäin varovaisesti. Paavali ei ollut kiiruhtanut kertomaan näkemäänsä. Hän tiesi, että häntä ei ollut asetettu julistamaan näkyjään, vaan Kristuksen evankeliumia. Aikamäärästä (14 vuotta aikaisemmin) voidaan päätellä, että Paavali olisi kokenut tämän valtavan ilmestyksen jo Tarsoksen hiljaisina vuosinaan, mahdollisesti vähän ennen kuin Barnabas oli etsinyt hänet käsiinsä (Ap.t.11:25). Paavalille itselleen tämä näky oli varmasti merkinnyt paljon. Ennen kuin hän lähti ensimmäiselle lähetysmatkalleen ja ryhtyi tehtäväänsä pakanain apostolina, hän oli nähnyt Jumalan valtaistuimen kuten profeetta Jesaja (Jes.6:1-13). Ilmestys oli omiaan vahvistamaan Paavalin työnäkyä apostolina.

Tarkoittaen itseään Paavali sanoo: ”Tästä miehestä minä kerskailen” (2.Kor.12:5). Paavali tietää vuorenvarmasti, että ilmestys ei ole asia, jonka hän olisi itse ansainnut. Se oli vain Jumalan armoa. Siksi hän ikään kuin erkanee itsestään kertoessaan (”Tästä miehestä minä kerskailen, itsestäni en”). Hän käyttää kolmatta persoonaa ja sanoo itseään mieheksi, joka on Kristuksen oma. Jokainen kristitty ei suinkaan saa tässä maailmanajassa tällaisia näkyjä ja ilmestyksiä, mutta jokainen Kristuksen oma saa eräänä päivänä ilman omaa ansiotaan sen taivaallisen kirkkauden, josta Paavali sai esimakua.


Pistävä piikki ruumiissa

Ilmestyskertomuksen jälkeen Paavali kertoo ruumiissaan olevasta pistävästä piikistä (12:7-10). Paavali olisi tosin voinut kertoa monista näyistä ja ilmestyksistä, mutta hän ei halunnut korinttilaisten arvostavan häntä niiden tähden. Omasta puolestaan hänellä ei ollut kovin suurta vaaraa ajatella itsestään liikoja, sillä hänellä oli jotakin, mikä todella piti hänet nöyränä. Hänellä on nimittäin ruumiissaan (lihassaan) piikki (pistin), Saatanan enkeli, joka löi häntä, niin ettei hän ylpeilisi suurilla ilmestyksillään. Paavalin ”pistävä piikki” tai ”pistin” on ollut yksi suurimpia ”arvoituksia”, jota UT:n tekstin pohjalta on yritetty ratkaista. Todellisuudessa koskaan ei ole varmuudella saatu selville, mikä tämä pistävä piikki on voinut olla. Se ei ole kuitenkaan estänyt terävää ajattelua ja mielikuvituksesta, mitä kautta aikojen asian selvittämiseksi on käytetty.

Jo Paavalin käyttämä ilmaisu (pistävä piikki tai pistin) on moniselitteinen. Asiaa vaikeuttaa vielä se, että Paavalin sanat voidaan ymmärtää joko ”ruumista (lihaa) varten” tai ”ruumiissa (lihassa) olevaksi piikiksi.” Jos oikea käännös on ”ruumiissa ('lihassa)”, se näyttää viittaavan fyysiseen ruumiiseen, ja tämä on perusteena niille tulkinnoille, joiden mukaan piikki oli jokin ruumiillinen heikkous. Jos taas käännös ”ruumista (lihaa) varten” on oikea, on luonnollisempaa ymmärtää ”ruumis/liha” erityisessä paavalilaisessa merkityksessä ”langennut ja syntinen ihmisluonto”. Silloin piikki voi olla mitä hyvänsä sellaista, mikä estää lihallista ylpeilyä. Käsitykset tämän ilmaisun ymmärtämisestä jakavat tämän tekstiyhteyden lukuisat tulkinnat kahteen pääryhmään. Kummallakin on ollut kannattajansa varhaisimmista ajoista aina meidän päiviimme saakka.

Kirkkoisä Tertullianus oli ensimmäinen, jonka voidaan sanoa olleen sairausolettamuksen kannalla. Jotkut uskovat, että hän saattoi perustaa käsityksensä tässä kohdin perimätietoon (yleisesti voidaan todeta, että perimätieto antaa arvokasta tietoa varhaisesta kristillisestä ajattelusta, mutta se ei silti ole luonteeltaan erehtymätöntä sanomaa). Uudemmassa teologiassa tämä käsitys on myös jokseenkin vallitseva. Erilaisia ”diagnooseja” on tehty runsaasti: kyseessä olisi ollut pää- tai korvasärky, silmätulehdus, epilepsia, kouristuskohtaukset, malaria tai depressiot. Jotkut ovat arvelleet niinkin, että Paavali olisi ollut ulkonäöltään poikkeava. He olettavat siis Saatanan lyöneen Paavalia (Jobin lailla) jollakin tuskallisella sairaudella tai ruumiillisella heikkoudella. Tämän käsityksen tueksi mainitaan esim. Gal.4:13,14, jossa Paavali muistuttaa siitä, että hän oli tullut Galatiaan ensimmäisen kerran sairauden johdosta. Tällöin ruumiillinen heikkous tulkitaan ilmaisun ”pistävän piikin ruumiissa” synonyymiksi. Tulkinnat ovat siten moninaiset.

Toisen tulkintaryhmän tulkinnat ovat yhtä vaihtelevia. Eräät kirkkoisät (Krysostomos, Augustinus ym.) olivat sitä mieltä, että piikki tarkoitti juutalaisten harjoittamaa vainoa. Juutalaiset saivat kaikkialla ihmiset kääntymään Paavalia vastaan. Erään katolisen tulkinnan mukaan Paavali kärsi sellaisista seksuaalisista kiusauksista, joita vastaan munkit joutuvat taistelemaan. Uskonpuhdistajat eivät kuitenkaan halunneet hyväksyä näin yksipuolista näkemystä. Calvin uskoi piikin tarkoittavan kaikenlaisia langenneen ihmisluonnon kiusauksia. Luther halusi rajoittaa sisäiset kiusaukset hengellisiin ahdistuksiin ja kiusauksiin (epäilyksiin ja herjaaviin ajatuksiin), joita Saatana saa aikaan, mutta hänen mielestään myös ulkoiset kiusaukset kuuluivat kuvaan. Edelleen on väitetty, että Paavalin menneisyys kristittyjen vainoojana olisi antanut Saatanalle aiheen jatkuvasti ahdistella Paavalia (vrt.1.Kor.15:9,10), mistä Paavalia vaivasi jatkuva syyllisyys (tosin myös armon kokeminen, mihin hän viittaa myös piikistä puhuessaan, 2.Kor.12:9).

Kaiken edellä mainitun perusteella voidaan todeta, että kukaan ei voi varmuudella tietää, mikä Paavalin piikki todella oli. Asiasta voidaan tehdä vain perusteltuja oletuksia.

Paavali olisi toki halunnut päästä piikistään eroon. Jeesus rukoili Getsemanessa kolme kertaa, että tuskan malja otettaisiin häneltä pois (Matt.26:36-46). Niinpä Paavalikin pyysi kolmesti tuskallisesta piikistään vapaaksi. Mutta sekä Jeesus että hänen oppilaansa oppivat kärsimyksestään kuuliaisuuden (vrt. Hepr.5:8), mitä kautta he oppivat rukoilemaan kaikkein suurimman rukouksen: Tapahtukoon sinun tahtosi! Kristuksen kärsimys ja heikkoudessa tapahtunut kuoleman merkitsi Jumalan voiman osoitusta syntisten ihmisten pelastukseksi. Samalla tavalla hänen apostolinsakin sai kokea, että Jumalan voima ilmeni nimenomaan hänen heikkoudessaan. Toisen korinttilaiskirjeen todellinen huipentuma on Herran lohdutus palvelijalleen: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa” (2.Kor.12:9). Paavali ei kerskaa pätevyydestään eikä voimastaan, vaan kelvottomuudestaan ja heikkoudestaan. Hän ylpeilee heikkoudestaan, jotta Kristuksen voima asettuisi häneen (12:9).


Apostolin tunnusmerkit

Lopetettuaan ”kerskaamisen” Paavali kertoo vielä tunnusmerkit, jotka osoittavat hänen olevan oikea apostoli (12:11,12). Jos hän jossakin kohden oli vääriä apostoleja edellä, niin ainakin heikkoudessa! Mutta juuri tämän heikkouden perusteella hänessä vaikutti Kristuksen voima. Hän on verrannut itseään vastustajiinsa; korinttilaiset olivat pakottaneet hänet tähän mielettömyyteen. Nyt hän toteaa, ettei hän ole missään kohden ”mainioita/isoisia” apostoleja huonompi. Paavali vielä toteaa täyttävänsä oikean apostolin tunnusmerkit (tunnusteot, ihmeet ja voimatyöt), jotka kattavat kaikki Jumalan apostolille antamat yliluonnolliset varustukset. Nämä merkit ovat seuranneet Paavalia koko hänen apostolintoimintansa ajan (Ap.t.13:8-12; 14:3; 15:12; 19:11,12; Room.15:18,19). Tässä hän tyytyy vain viittamaan siihen, mitä korinttilaiset itse olivat nähneet keskuudessa tapahtuneen. Tässäkään asiassa Paavali ei halua korinttilaisten ajattelevan hänestä enempää kuin mitä nämä itse olivat nähneet. Vilpillinen mainostaminen sopi kyllä hyvin väärille apostoleille, mutta ei oikealle Herran palvelijalle.

Suhteessa tunnustekoihin Jeesuksen seuraajien on kuitenkin syytä noudattaa samaa nöyrää asennetta mikä Paavalilla oli niihin (hän ei todellakaan korostanut niitä eikä kerskaillut niillä). Vastaavia tunnustekoja käytetään kuvaamaan Jeesuksen tekemiä ihmeitä (Ap.t.2:22) ja pelastussanoman vahvistamisesta (Hepr.2:3,4). Ei kuitenkaan ole Jumalan tahto, että Jeesuksen seuraajat uskovat sokeasti jokaiseen ihmeidentekijään, sillä samoja sanoja käytetään lopun ajan antikristillisestä eksytyksestä (2.Tess.2:9). Jeesus sanoo myös, että tuomion päivänä monet tulevat vetoamaan voimatekoihin, joita he ovat tehneet Kristuksen nimessä, mutta kuitenkin heidät ajetaan pois Jumalan luota (Matt.7:21-23). Ihmeet eivät sellaisenaan tee kenestäkään Jumalalle kelvollista, mutta ihmeet voivat olla merkki jumalallisesta läsnäolosta.

Tunnusmerkit ja ihmeet ovatkin merkkinä Jumalan lähettiläästä vain silloin, kun ne esiintyvät tietyssä yhteydessä. Niiden tulee olla osana kokonaiskuvaa, jossa totuus ja jumalanpelko ovat myös omalla paikallaan. Paavalin asenne on osoitus tästä. Kaikenlaisen heikkouden ja kaikenlaisten koettelemusten ja vastustusten aikanakin hän oli tehnyt näitä voimatekoja, kärsivällisesti ja pysyen lujana. Silloin ihmeet olivat ”oikean apostolin tunnustekoja.”


Loppukehotukset

Paavali päättää kirjeensä loppukehotuksiin (2.Kor.12:13-13:11). Paavali oli nyt selvittänyt lukijoilleen apostolinvirkansa perusteita ja puolustanut apostolin arvovaltaansa. Toinen korinttilaiskirje oli valmis ja Paavali lisäsi siihen vain muutaman loppukehotuksen Korintin seurakunnalle.

Paavali kertoi tulevansa kolmannen kerran Korinttiin. Pian edessä olevaa matkaansa ajatellen hän mainitsi uudelleen, ettei hän ollut ottanut vastaan taloudellista avustusta seurakunnalta. Ilmeisen ironisesti (?) hän sanoo, että se olikin ainoa vääryys, jonka hän oli korinttilaisille tehnyt ja pyysi heiltä sitä anteeksi. Silti hän ei luvannut muutosta tähän asiaan! Tälläkään kerralla hän ei aikonut ottaa vastaan heidän lahjoituksiaan, sillä itse asiassa hän halusi paljon enemmän: heidät itsensä. Hän oli heidän hengellinen isänsä; ja hänen mukaansa vanhemmat olivat velvolliset keräämään lapsille eikä päinvastoin. Hän oli valmis uhraamaan kaikkensa heidän hyväkseen, vaikka tuloksena olisikin ollut se, että mitä enemmän hän rakasti heitä, sitä vähemmän he olisivat rakastaneet häntä (ironiaa tämäkin!).

Vakavana hän lausuu sitten pelkonsa, että monien kohdalla kaikki ei ole niin kuin pitäisi. Hän mainitsee erityisesti kaksi synnin lajia (synnit rakkauden käskyä vastaan ja synnit puhtauskäskyjä vastaan). Paavalille olisi suuri nöyryytys, jos kävisi ilmi, etteivät korinttilaiset kestä koetusta. Hän on sanonut tätä seurakuntaa ylpeydekseen (1:14), suosituskirjeekseen (3:2) ja apostolinvirkansa sinetiksi (1.Kor.9:2). Paavali ei todellakaan halunnut, että hänen kaikki työnsä olisi mennyt hukkaan. Tähän saakka hän oli ollut heidän keskuudessaan lempeä, mutta tällä kertaa hän ei tulisi säästämään niitä, jotka eivät ole tehneet parannusta. Siksi hän pyytää kaikkia tutkimaan itseään, ovatko he uskossa (2.Kor.13:5).

Paavalilla oli kuitenkin toivo. Hän toivoo korinttilaisten havaitsevan hänet koetuksen kestäväksi. Hän toivoo myös sitä, että seurakunnan itsetutkistelu johtaisi heidät kaikki siihen, että hekin kestävät koetuksen. Siksi hän kirjoittaa tämän heille ennen tuloaan, jotta he ehtisivät korjata sen, mikä oli mennyt vinoon. Silloin hän voisi vierailunsa aikana käyttää Herralta saamansa voiman, ei kukistamiseen, vaan siihen tarkoitukseen, johon se on annettu: rakentamiseen.

Kirjeen lopputervehdys ja siunauksen toivotus ovat hyvin lyhyet, mutta lämpimät ja rakastavat (13:12,13). Tässä kirjeessä ei ole henkilökohtaisia terveisiä kenellekään eikä keneltäkään. Ehkä sellaiset terveiset eivät olisi oikein sopineetkaan näin vakavaluontoiseen seurakuntakirjeeseen. Mutta ankarista sanoistaan huolimatta Paavali tervehtii lukijoita kristittyinä veljinään.

Päätössanoja (13:13) on sanottu apostoliseksi siunaukseksi erotukseksi Aaronin siunauksesta (4.Moos.6:24-26). Apostolinen siunaus käsittää Jumalan kolminaisuuden. Toinen korinttilaiskirje kuuluu UT:n vanhimpiin teksteihin ja siksi siinä on yksi UT:n varhaisimmista todistuksista alkuseurakunnan uskosta kolmiyhteiseen Jumalaan. Tähän siunauksen toivotukseen Paavali päättää kirjeensä.


Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).



Juhani Nikula, 22.5.2013

TOINEN KORINTTILAISKIRJE: PAAVALIN VALTUUDET

Toisen korinttilaiskirjeen loppuosassa Paavali käy suoraan puolustamaan apostolinvirkaansa. Korintin seurakunnassa oli ollut henkilöitä, jotka olivat asettaneet Paavalin arvovallan kyseenalaiseksi. Kirjeen alkuosan tekstissä Paavalin vastustajat ovat vielä taka-alalla, mutta luvuissa 10-13 Paavali hyökkää avoimesti heitä vastaan.  Jaksossa 2.Kor.10:1-11:33 Paavali ensin puolustaa asemaansa, sitten vertaa itseään vääriin apostoleihin ja tämän jälkeen puhuu omista kärsimyksistään.

Luvussa 10 Paavali puolustaa omaa asemaansa. Paavali tietää kuuluvansa Kristukselle (10:7) ja Jumalan kutsuneen hänet apostolinvirkaan (1:1). Siksi hän tietää myös, että nämä vastustajat, jotka yrittävät heikentää hänen asemaansa ja estää hänen toimintaansa, toimivat vihollisen asialla. Hän käy nyt rajuun hyökkäykseen vastustajiaan kohtaan (10:2-6). Paavalin sanat ovat sodanjulistus ja hän käy taisteluun arkailematta. Hän on heikko (12:9) mutta ei pehmeä!

Väärät apostolit

Paavalin vastustajat olivat vääriä apostoleja (11:13; myös 11:5: KR92: ”mainiot apostolit; KR38: ”isoiset apostolit”).  Korinttilaiset, jotka olivat kirjeen vastaanottajia, tunsivat täysin henkilöt, joista Paavali puhui (vaikka meiltä asia jää osittain historian pimentoon). Väärät apostolit olivat tulleet seurakuntaan Korintin ulkopuolelta (11:4) ja he olivat syntyperältään juutalaisia (11:22). Heillä oli muualta saatuja suosituskirjeitä (3:1). He eivät ilmeisesti itse olleet perustaneet seurakuntia, vaan tulivat toisten alueelle ja ottavat itselleen kiitosta toisten vaivannäöstä (10:15). Merkille pantavaa oli, että he käyttivät seurakuntaa hyväkseen myös taloudellisesti (11:7-12). Paavali ei säästä sanojaan, vaan pitää vastustajiaan valehtelijoina ja Saatanan palvelijoina (11:13-15), joitten julistus oli toista evankeliumia (11:4). Paavalin vastustajat eivät erehtyneet vain jossakin vähäisessä opillisessa sivuasiassa, vaan kyseessä olivat evankeliumin sisällön kannalta kriittiset totuudet, joiden suhteen Paavali ei voinut tehdä minkäänlaisia kompromisseja.

Eri seurakuntien tilanteet alkukristillisyyden aikana saattoivat poiketa toisistaan, mutta silti Korintin seurakunnan tilanne lienee ollut monessa suhteessa tavanomainen. Käsillä olevat harhaopit eivät olleet syntyneet Korintissa, vaan ne tulivat sinne muualta. Yleisesti ottaen ensimmäiset kristityt taistelivat pääasiassa kahdella rintamalla. Toisaalta vieraat opit tulivat seurakuntiin pakanallisen filosofian muodossa (vrt. erityisesti 1.Korinttilaiskirje ja Kolossalaiskirje), toisaalta taas juutalaisena lakiuskontona (erityisesti Galatalaiskirje). Nämä saattoivat myös sekoittua (ilmeisesti näin kävi ainakin Kolossassa), jolloin vallitsevat henkiset suuntaukset ja opilliset näkemykset vaikuttivat toisiinsa ja muovasivat toinen toistaan. Korintissakin oli ollut juutalaisten ja juutalaisten käännynnäisten ryhmittymiä, jotka olivat varmasti synagogataustansa johdosta erityisen alttiita tempautumaan mukaan juutalaisten opetukseen. Kannattaa lisäksi panna merkille, että juutalaisten hajaannuksessa nousi juuri tähän aikaan voimakkaasti esiin kreikkalaistunut juutalaisuus. Juutalaiset matkasaarnaajat levittivät tätä oppia, joka perustui erityisesti kuuluisan juutalaisfilosofi Filon Aleksandrialaisen ajatteluun. Hänen pääideansa oli, että korkein filosofia (!) oli Vanhassa testamentissa, jonka hän halusi tulkita valistuneelle ja sivistyneelle maailmalle kreikkalaisen filosofian kielellä. Juutalaisen teologian ja kreikkalaisen filosofian välistä eroa siis kurottiin umpeen tietyissä piireissä. Oli luonnollista, että tällainen kreikkalaisjuutalainen yleistajuinen filosofia vetosi erityisesti tiettyihin pakanakristittyjen ryhmiin. Luonnollisesti tällainen oppien sekoittuminen oli kohtalokas vaara kristillisen sanoman puhtaudelle. Yleisesti voi tästä aikakaudesta todeta, että niin pakanuudessa kuin juutalaisuudessa oli paljon aatejärjestelmiä ja puolueita, jotka sekä riitelivät keskenään että vaikuttivat toisiinsa.

Paavali näkee valheapostolien opetuksen perin juurin vääränä (11:4). Heidän vääristellyn evankeliuminsa tarkoituksena oli tehdä kristinusko ja kristillinen oppi mahdollisimman helposti vastaanotettavaksi (tämä näkemys voi pinnallisesti ajatellen kuulostaa hyvältä, mutta todellisuudessa on vaarallista muunnella evankeliumia vastaanottajan mieltymysten mukaiseksi!). Se, mikä Paavalille oli evankeliumin ydin ja varsinainen sisältö (sanoma Kristuksen jumaluudesta, Hänen ristinkuolemastaan ja ylösnousemuksestaan) sopi huonosti väärien apostolien tarkoitusperiin. Heidän ”evankeliumistaan” tuli siveellinen elämänkatsomus ja heidän ”Kristuksensa” oli tuskin muuta kuin tämän elämänkatsomuksen alullepanija. Todelliseen evankeliumiin oli tehty lisäyksiä ja sitä oli muutettu, niin että se oli lakannut olemasta oikeata evankeliumia. Heidän oppinsa oli eräänlainen kansanomaistettu ja ”kristillistetty” farisealaisuuden muoto. Juutalaisten piirissä oli ilmeisesti pyrkimystä muuttaa kristinuskoa niin, että se voitaisiin hyväksyä yhtenä juutalaisuuden suuntauksena. Tätä taustaa vasten voidaan todeta, että Korintin seurakunnan tilanne sellaisena kuin se oli Paavalin aikana, on toistunut vuosisatojen myötä eri puolilla maailmaa lukuisia kertoja.

Mutta tosiasiassa yhtä paljon kuin opetuksen sisältö, Korintin juutalaisilla matkasaarnaajilla näyttää olleen myös käytännöllinen tavoite: oman hyödyn saaminen. Valheapostolit halusivat hyötyä seurakunnasta taloudellisesti, mistä syystä Paavali puolustaa oikeuttaan tehdä evankeliumin työtä ilman korvausta (11:7-12). Väärien apostolien oman hyödyn tavoittelu ja rahan himo tulivat näin ollen esille paljastavassa valossa. Paavalin arvovalta oli kuitenkin tässä valheopettajien tiellä ja siksi väärät apostolit pitivät tärkeimpänä tehtävänään Paavalin vaikutusvallan murentamista. Siksi he kohdistivat hyökkäyksensä häneen henkilökohtaisesti. Näin toisesta korinttilaiskirjeestä tuli Paavalin ja hänen vastustajiensa suoranainen välienselvittely.

Korinttilaisten heikkous

Korintin tilanteen teki vaaralliseksi seurakunnan heikkous sen suhtautumisessa harhaopettajiin. Paavali oli alun perin voittanut korinttilaiset uskolliseksi evankeliumille, mutta hänen omat hengelliset lapsensa kuuntelivatkin mielellään vastustajia. Tämän lisäksi, kun muutamat alkoivat julistaa heille toisenlaista evankeliumia, he hyväksyivät sen. Siksi Paavali kirjoitti murheellisena (11:4): ”Jos joku tulee luoksenne ja julistaa toista Jeesusta kuin me olemme julistaneet, jos te saatte jonkin toisen hengen kuin sen, jonka olette jo saaneet, tai toisen evankeliumin kuin sen, jonka olette jo ottaneet vastaan, niin sellaista te kyllä hyvin siedätte.” Korinttilaiset siten suvaitsivat sekä tunkeilijoiden sopimatonta käyttäytymistä että heidän väärää julistustaan. Paavalin jyrkkä suhtautuminen on ymmärrettävää hänen ajatellessaan korinttilaisia ja sitä mahdollisuutta, että he olisivat uskottomia Kristukselle. Paavalin varoitushuuto oli ankara, mutta korinttilaisten hengellinen elämä oli suuressa vaarassa. Niin kuin käärme petti naisen paratiisissa ja ensimmäiset ihmiset lankesivat, niin olivat korinttilaisetkin vaarassa ajautua pois Kristuksen yhteydestä (11:2,3). Väärät apostolit tuhosivat Jumalan sanaa väärentämällä juuri evankeliumin yksinkertaisuuden. Se Jeesus, jota nämä vastustajat saarnasivat, oli toinen Jeesus kuin se, jota Paavali oli julistanut. Heissä asuva henki oli toinen kuin se Henki, jonka korinttilaiset olivat aikaisemmin saaneet. Väärät apostolit julistivat kyllä Jeesus Nasaretilaista, mutta antoivat tästä Jeesuksesta vääristellyn kuvan. Väärän Kristus-julistuksen mukana tulee sitten myös täysin vieras henki. Pyhä Henki kirkastaa Kristusta, oikeaa Kristusta ja vain häntä (Joh.16:14). Merkkinä Jumalan Hengen toiminnasta on Jeesuksen tunnustaminen Herraksi (1.Kor.12:3). Tunnustuksen mukainen Herra on se Kristus, jota Paavali oli julistanut ja joka on evankeliumin sisällön mukainen.

Paavalin mukaan oli hälyttävää, että korinttilaiset suvaitsivat tällaisen vääristellyn ”evankeliumin” julistamisen keskuudessaan, ja kaikkein vakavinta oli väärien apostolien opetuksen hyväksyminen. Paljastavaa oli sekin, että korinttilaiset sietivät valheapostolien kerskailua ja itsensä korottamista. Ivallisesti Paavali sanoo heidän olevan niin viisaita, että he sietivät mielellään järjettömätkin (11:19). Tähän sisältyy lausumattomana ajatus, että typerän ylpeilemisen kuunteleminen tuskin on mikään älykkyyden merkki. Korinttilaiset ovat muutenkin menneet vikapoluille, koska he suvaitsivat valheapostolien röyhkeää käyttäytymistä (11:20). Paavalin mukaan ”apostolit” orjuuttivat, riistivät, alistivat, kohtelivat tylysti ja löivät kasvoihin korinttilaisia. Ainakin osittain tätä kaikkea lienee ilmennyt korinttilaisten keskuudessa kirjaimellisesti. Paavali ilmaisee selvästi, että hän pitää korinttilaisten surkeata saamattomuutta näiden valheapostolien edessä todisteena siitä, miten kokonaan he olivat antaneet näiden kiertelevien pettureiden hämätä itsensä. Yritettyään saada korinttilaiset vakuuttuneiksi siitä, että heidän tulisi ryhtyä toimenpiteisiin hengellisen vastuuntuntonsa perusteella, Paavali vetosi nyt heidän ihmisarvoonsa. Hän osoitti heille, että näin alentavaan kohteluun suostuminen osoitti valitettavaa itsekunnioituksen puutetta. Hän muistutti heitä myös siitä, ettei hän itse eivätkä hänen työtoverinsa olleet koskaan kohdelleet heitä niin. Omasta puolestaan Paavali vetoaa heikkouteensa (11:21), joka pitää sisällään ajatuksen, että Paavali seuralaisineen ei ollut kohdellut korinttilaisia tällä tavalla. Vetoamalla sekä seurakunnan hengelliseen vastuuseen että sen inhimilliseen itsetuntoon Paavali yritti saada sen irtautumaan siitä vieraasta auktoriteetista, jonka alaisuuteen se oli joutunut. Korinttilaisten tähän asti tunkeilijoita kohtaan osoittamansa heikkous ei ollut puolustettavissa kristityn näkökannalta, päinvastoin se voi johtaa seurakunnan tuhoon.

Syytökset Paavalia vastaan

Vastustajien syytökset Paavalia vastaan voidaan jäljittää kirjeestä. Ainakin seuraavat syytökset voidaan havaita:

1)      Syytös kevytmielisyydestä ja epäluotettavuudesta sen johdosta, että hänen matkasuunnitelmansa oli muuttunut ja Korintissa käynti oli siirtynyt myöhemmäksi (1:15-24).

2)      Halventava arvostelu sen vuoksi, että hänellä ei ollut suosituskirjeitä. Hänet tehtiin epäilyttäväksi vihjaamalla, ettei hänellä ollut suhteita johtaviin juutalaisiin apostoleihin (3:1).

3)      Häneen kohdistettiin epäluuloja, joiden mukaan hän olisi kavaltanut itselleen rahoja Juudean pyhille suoritetussa keräyksessä (8:18-21; 12:16-18).

4)      Halventava arvostelu puhetaidon puutteesta (10:10).

5)      Arvostelu hänen poissaolevana kirjoittamiensa jyrkkien ja rohkeiden kirjeiden johdosta (10:10).

6)      Arvostelu heikosta ja vaatimattomasta esiintymisestä hänen ollessaan henkilökohtaisesti heidän luonaan (10:10; vrt. 12:12).

7)      Halveksunta sen vuoksi, ettei hän ottanut seurakunnalta rahallista palkkaa työstään (11:7-12).

Näistä syytöksistä Paavali tunnustaa suoraan yhden: hän ei tosiaankaan ollut puhetaidon mestari (kohta 4). Hän nimenomaan katsoo olevansa puhetaidossa heikko, mutta hän ei pidäkään puhetaitoa arvokkaana (1.Kor.2:1-5). Kreikkalaisten parissa taas henkilöä, jota loistelias puhetaito ei kiinnostanut, ei juurikaan arvostettu. Evankeliumia julistaessaan Paavalin ei kuitenkaan tarvinnut käyttää aikalaistensa koreilevaa retoriikkaa menestyäkseen. Vaikka Paavalin vastustajat saattoivat sanoa, että hänen puheensa oli ”mitätöntä” (10:10), on kuitenkin väärin luulla, että hän olisi ollut voimaton ja vähäpätöinen julistaja. Paavali oli tosiasiassa lähetystyön historian tehokkaimpia herätyssaarnaajia. Apostolien teoissa on useita Paavalin puheita ja ne ovat kiistämättä saarnataidon mestarinäytteitä. Hän kykeni mukautumaan jokaiseen tilanteeseen paremmin kuin kukaan toinen. Hän puhui tilanteessa kuin tilanteessa ja useimmiten tulokset puhuvat Paavalin saarnan tehokkuuden puolesta. Mutta on totta, että hän ei ollut kreikkalaisen, kuuluisan puhetaidon mestari. Paavalin voimakas puhe kumpusi muista lähteistä, se ”ilmensi Jumalan Hengen voimaa” (1.Kor.2:4).

Mitä tulee syytökseen, että Paavalin kirjeet olivat voimakkaita, sisältää välillisesti suoranaisen tunnustuksen. Paavalin vastustajien oli nimittäin myönnettävä, että Paavali oli kirjeissään hyvin määrätietoinen. He olivat omin silmin nähneet, millainen vaikutus kirjeillä oli seurakunnissa. Vastustajat myönsivät, että Paavalin kirjeet olivat arvovaltaisia ja rohkeita. Paavali torjuu kuitenkin syytökset ja sanoo läsnä ollessaan toimivansa samoin kuin on kirjoittanut. (10:11). Herra oli hänelle tämän auktoriteetin antanut ja hänessä vaikutti Herran voima. Mutta tämä voima oli annettu seurakunnan rakentamiseksi, ei sen hajottamiseksi (10:8).

Kerskaaminen

Paavali kääntyy tämän jälkeen käsittelemään kerskaamista. Väärät apostolit olivat pettäneet korinttilaiset ja voittaneet heidän kannatuksensa juuri mielettömällä kerskaamisellaan. Oma kehu on mitä suurinta mielettömyyttä. Paavali ei kuitenkaan halunnut, että häntä pidettäisiin mielettömänä, sellaisena, joka pitää itsensä kehumisesta (11:16). Itsensä kehuminen ei myöskään ole Jumalan mielenlaadun mukaista (11:17). Mutta nyt Paavali lähti ajatuksenjuoksussaan siitä, että koska oli kysymyksessä korinttilaisten pelastus, kaikki keinot oli käytettävä! Kun väärät apostolit olivat päässeet seurakuntaan valheellisen ylpeilyn avulla, miksi sitten Paavali ei voisi saattaa korinttilaisia takaisin järkiinsä totuudenmukaisen itsensä korottamisen avulla? Niinpä Paavali ylpeileekin ensin juutalaisesta syntyperästään, sitten kärsimyksistään Kristuksen palvelijana, ilmestyksistään ja lopuksi siitä, mikä on hänen varsinainen kerskauksen aiheensa, heikkoudestaan.

Paavalin vastustajat olivat pitäneet suurta ääntä juutalaisesta taustastaan ja syntyperästään. Saattaa tuntua oudolta, että tämä merkitsi niin paljon Korintin kaltaisessa pakanakristittyjen seurakunnassa, jossa juutalaisjäsenet selvästi olivat jo vähemmistönä. Mutta kun paikkakunnalla vieraileva julistaja sai arvovaltaa sen tähden, että tämä oli juutalainen, asiantilan syy oli puhtaasti uskonnollinen. Olihan evankeliumi tullut juutalaisilta. Itse Jeesus oli ollut juutalainen, samoin hänen ensimmäiset opetuslapsensa. Se Raamattu, jota seurakunnissa luettiin (VT), oli juutalainen kirja, ja juutalaisten maa oli myös suurten pelastushistoriallisten tapahtumien paikka. Mitä juutalaisuuteen tulee, Paavalin itsensä ”heprealaisuus” oli täydellistä (11:22). Tätä Paavali on tuonut esille muuallakin (Ap.t.22:3; Fil.3:4-6). Paavali ei suinkaan ollut tässäkään suhteessa vastustajiaan heikompi.

Paavalin luettelo hänen kärsimyksistään (11:23-29) on vaikuttava ja se on osoitus hänen palvelutyönsä aitoudesta. Paavali oli toteuttanut sitä ohjelmaa, jonka Herra oli hänen uskoontulonsa ensi hetkestä lähtien hänen elämälleen suunnitellut (Ap.t.9:16). Kyseessä on hyvin henkilökohtainen kuvaus siitä, mitä hänen elämänsä oli pitänyt sisällään sen jälkeen, kun Jeesus oli kutsunut hänet palvelukseensa. Hän oli saanut työssään raataa, mikä on ymmärrettävä kirjaimellisesti. Hänen vaivannäkönsä ei ollut suuri vain vastustajien mitättömään työpanokseen verrattuna vaan hänen työnsä oli suuri verrattuna kenen elämäntyöhön hyvänsä. Hän tiesi itse varsin hyvin tehneensä työtä enemmän kuin muut apostolit (mukaan lukien ne kaksitoista!), mutta lisää, ettei hän kuitenkaan itse ole sitä saanut aikaan, vaan kaikki on lähtöisin Jumalalta. Hän oli myös joutunut kestämään vainoa. Hän oli ollut useita kertoja vankilassa (Ap.t.16 kertoo vankeudesta Filippissä, minkä lisäksi hänet lopulta vangittiin Jerusalemissa, Ap.t. 21; mutta monet seikat viittaavat siihen, että hän olisi ollut vangittuna muuallakin). Lisäksi Paavali joutui monesti kärsimään juutalaisten ja roomalaisten viranomaisten määräämiä kovia ruumiillisia rangaistuksia. Viidesti hän sai juutalaisen raipparangaistuksen (39 lyöntiä), mikä merkitsi ankarinta mahdollista rangaistusta (lain mukaan voitiin määrätä enintään neljäkymmentä lyöntiä, 5.Moos.25:1-3; sen varmistamiseksi, ettei lakimääräistä rajaa vahingossa ylitettäisi, juutalaiset lopettivat 39 lyöntiin). Roomalaisilta viranomaisilta hän sai ruoskintatuomion kolme kertaa. Kerran Paavalia oli myös kivitetty (Ap.t.14:19,20). Vaikeudet ja vaarat kuuluivat muutenkin hänen työnsä luonteeseen. Paavali kertoo olleensa kolmesti haaksirikossa ja myöhemmin hän koki vielä yhden matkallaan Roomaan.  Kaikkien näiden vaikeuksien ja ulkonaisia vihollisia vastaan käymiensä taistelujen lisäksi Paavali oli vaarassa valeveljien taholta. Alkuseurakunnassakin oli pettureita, valeveljiä, jotka vakoilivat uskovia ja jotka saattoivat toimia ilmiantajina (vrt. Matt.24:10). Väärät opettajat seurasivat varjona Paavalin kintereillä ja vihasivat häntä silmittömästi. Nämä valeveljet olivat ehtineet Korinttiinkin. Paavalilla oli kauttaaltaan vaivalloinen elämä. Työntäyteistä päivää seurasi usein valvottu yö. Nälkä ja jano, kylmyys ja alastomuus olivat hänelle tuttuja. Vaativien hengellisten tehtäviensä rinnalla hänen oli usein tehtävä työtä välttämättömän toimeentulon saamiseksi ja lisäksi saadakseen jotakin annettavaa hädässä oleville lähimmäisilleen. Näiden lisäksi tuli vielä seurakuntatyö: kaikkien muiden tehtävien lisäksi hänen oli päivittäin valvottava seurakunnan jäseniä ja huolehdittava muistakin seurakunnista. Työtovereiltaan hän sai tietää eri seurakuntien kuulumisia. Ja hän oli yhteydessä niihin kirjeidensä välityksellä.

Paavali päättää luettelonsa kärsimyksistään kertomalla vielä tapahtumasta Damaskoksessa. Tämä tapahtuma vaikuttaa irralliselta verrattuna koettelemuksiin. Mutta sitten hän jatkaa (11:32,33; Ap.t.9:23-25) kertomalla, miten hänen onnistui Damaskoksessa ensimmäistä kauttaan toimiessaan päästä kuningas Aretaksen miehiä pakoon, kun nämä vartioivat yhdessä juutalaisten kanssa kaupungin porteilla ottaakseen hänet kiinni. Paavali oli mahdollisesti joutunut kuninkaan epäsuosioon vietettyään jonkin aikaa Arabiassa (Gal.1:17). Paavalin mukaan juutalaiset ja kuningas Aretas näyttävät lyöttäytyneen yhteen ottaakseen Paavalin kiinni. On ymmärrettävää, ettei Paavali voinut koskaan unohtaa tätä tapausta, joka aloitti pitkän vainojen sarjan hänen elämässään. Nyt hän lisää tämän tapauksen luettelonsa loppuun, vaikka se ajallisesti olisi kuulunut siihen ensimmäiseksi, ja muistuttaa sillä korinttilaisia ystäviään siitä, että hän oli joutunut koko kristittynä olonsa ajan kestämään vaikeuksia ja vainoja Jeesuksen tähden.

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003). 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

Juhani Nikula, 24.4.2013

TOINEN KORINTTILAISKIRJE: USKOVIEN AVUSTAMINEN

Kehottamisen virka

Paavali katsoi, että hänen apostolinvirkansa oli myös kehottamisen virka (2.Kor.6:1,2; jotkut näkevät tiettyä yhtäläisyyttä kehottamisen ja rohkaisemisen välillä, vrt. Room.12:8). Samankaltaisia kehotuksia näemme kaikissa Paavalin kirjeissä. Usein hänen kirjoituksensa jakautuvat opilliseen osaan ja kehottavaan osaan. Kehotus on useimmiten suunnattu uskoville, ja sanaa ”kehotus” käytetään tavallisesti evankeliumiin perustuvista neuvoista ja ohjeista. Evankeliumiin sisältyvä kehotus tuottaa kääntymyksen hedelmää (vrt. Johannes Kastajan kehotus, Matt.3:8) merkitsee samaa kuin varoitus, ettei Jumalan armoa tule ottaa vastaan siten, että se jää hedelmättömäksi (2.Kor.6:1). Armon hedelmä ilmenee aktiivisuudessa (Ef.2:8-10). Aktiivisuus on näin armon seuraus, ei edellytys.

Jotta Paavalin palvelutyö ei estyisi, hän pitää tärkeänä sitä, ettei hän olisi millään tavalla kenellekään loukkaukseksi (2.Kor.6:3-10). Tämä on ymmärrettävä laajasti: Paavali ei halunnut olla loukkaukseksi häntä vastustaville uskoville (jotka parjasivat häntä monin aiheettomin syytöksin) eikä myöskään evankeliumin vastustajille (ei-kristityille, jotka moninaisen väärin ymmärryksen ja valheen kautta haittasivat Paavalin työtä). Miltään osin Paavali ei halua antaa aihetta syytöksiin, että hän rikkoisi Jumalan tahtoa. Paavali ei kuitenkaan tässä viittaa siihen loukkaukseen, joka kohdistuu itse evankeliumiin. Kyse oli Paavaliin henkilönä kohdistuvasta loukkaantumisesta.

Paavalin ilmoittamat vastoinkäymiset (6:4,5,8-10) antavat todella rankan kuvan apostolin virkaan kuuluvista koettelemuksista. Näiden valossa on selvää, että Paavali ei katso apostolinvirkaansa kuuluvan ulkonaista maallista menestystä, vaan ulkonaisesti apostoli joutui luopumaan paljosta sellaisesta ajallisesta hyvästä, joka ilman apostolinvirkaa olisi voinut tulla hänen osakseen. Paavali tekee selväksi, että hän ei julistanut menestysteologiaa siinä mielessä, että se olisi merkinnyt maallista hyvää: rikkautta, terveyttä ja arvostusta. Ajallisesta näkökulmasta Paavalin tilanteet vaihtelivat. Apostolinvirassa ei ollut vältettävissä, että hän joutui milloin huonoon, milloin hyvään maineeseen, ja sai osakseen milloin häpeää, milloin kunniaa. Periaate oli, että aina hän piti tärkeänä moitteetonta elämää. Kenellekään hän ei halunnut olla loukkaukseksi sen tähden, että hänen elämänsä olisi ollut Jumalan tahdon vastaista. Kaikessa hän ajatteli ennen muuta evankeliumin menestystä samalla kun hänellä oli puhdas mieli niin Jumalan kuin ihmisten edessä.

Kehottamista koskeva jakso päättyy kaksinkertaiseen kehotukseen (6:11-7:1). Ensin Paavali kehottaa korinttolaisia avartamaan sydämiään ja antamaan apostolille sen paikan, joka hänelle kuuluu heidän luottamuksessaan ja rakkaudessaan. Paavali muistuttaa, ettei hän ole koskaan tehnyt kenellekään mitään vääryyttä eikä vahingoittanut ketään. Sen jälkeen hän varoittaa vakavasti uskovia pysymään erossa niistä, jotka eivät usko (KR92: ”Älkää ryhtykö epäuskoisten aisapariksi”; KR38: ”Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa”). Paavali edellyttää, että kaikki pakanalliset siteet (6:15: Beliar = Jumalan vastustajan nimitys) on katkaistava. Tämä saattoi myös edellyttää ihmissuhteiden katkaisemista silloin kun kyseessä olivat pakanuuteen sitovat kahleet.

Tässä esitetyt periaatteet (6:14-18) uskovista elävän Jumalan temppelinä ovat kauaskantoisia (myös 1.Kor.10:1-22). Jumala edellyttää omiltaan elämän puhtautta ja erottautumista pahasta. Näissä asioissa ei uskova voi tehdä kompromisseja (2.Kor.7:1). Kysymys ei kuitenkaan ole siitä, että uskova eristäytyisi maailmasta vaan että hän varjeltuisi pahalta (Joh.17:15). Mitä tämä aina kulloinkin merkitsee uskovan ihmisen käytännön tilanteissa, edellyttää Pyhän Hengen voitelemaa johdatusta.  

Korinttilaisten mielenmuutos

Tämän jälkeen Paavali iloitsee korinttilaisten mielenmuutoksesta (7:2-16). Itse asiassa tässä Paavali jatkaa ajatusta, jonka hän aloitti kirjeessään jo paljon aikaisemmin: hän oli ollut huolissaan korinttilaisista ja oli lähtenyt Troaksesta (huolimatta hedelmällisestä evankeliumin työstä siellä) Makedoniaan tapaamaan Titusta (2:13). Myöskään Makedoniassa Paavali ei ensin saanut rauhaa vaan päinvastoin kohtasi vaikeuksia (7:5), kunnes Titus toi Paavalille hyviä uutisia Korintista (7:6,7). Paavali sai Tituksen kautta lohdutuksen Korintin tilanteesta, koska paljon epäkohtia siellä oli saatu korjatuksi. Paavalin lähettämä, mielipahaa aiheuttanut kirje oli vaikuttanut toivotulla tavalla. Useimmat korinttilaiset uskovat olivat nyt tulleet mielenmuutokseen ja kääntyneet kuuntelemasta vääriä apostoleja. He asettuivat Paavalille uskollisten leiriin ja olivat nyt vakavasti hänen puolellaan (7:12). Käydessään Korintissa Titus oli saanut seurakunnassa niin hyvän vastaanoton, että hänen ilonsa tarttui Paavaliinkin (7:13). Paavali voi nyt olla iloinen siitä, että hän voi joka suhteessa luottaa korinttilaisiin (7:16). Muutos oli ollut todellinen, vaikka tämän toteaminen ei estä Paavalia vielä muualla toisessa korinttilaiskirjeessä puuttumasta seurakunnassa edelleen oleviin ongelmiin.

Jerusalemin uskovien avustaminen

Toisen korinttilaiskirjeen lukujen 8 ja 9 aiheena on raha. Sen jälkeen kun Paavali oli saanut Titukselta tietää Korintin seurakunnan hengellisen tilanteen parantuneen, hän ottaa uudelleen puheeksi aiheen, jota hän oli käsitellyt jo ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä (1.Kor.16:1-4). Kyseessä oli suuri keräys, joka oli käynnistetty useissa seurakunnissa Juudean (Jerusalemin) hädänalaisten auttamiseksi. Epäilemättä keräyksen alullepanijana oli ollut Paavali itse. Paavali ja muut apostolit olivat Jerusalemissa käydessään päättäneet muistaa Jerusalemin seurakunnan köyhiä (Gal.2:6-10). Korintin keräys ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta kun itse asia oli esillä: jo aikaisemmin Paavali ja Barnabas olivat luovuttaneet Juudeaan Antiokian pakanakristittyjen seurakunnan lahjan (Ap.t.11:27-30).

Ensimmäinen seikka, jonka Paavali mainitsee rohkaistakseen korinttilaisia antamaan lahjaa, on makedonialaisten antama esimerkki 2.Kor.8:1-5). Paavali ottaa tässä huomioon helposti ymmärrettävän inhimillisen reaktion: ihmiset osallistuvat mieluummin lahjaan, kun muutkin ovat halukkaita ottamaan siihen osaa! Näinhän ihmisillä todella on tapana ajatella. Paavalin mukaan Makedonian seurakunnat olivat hyvin köyhiä, mutta ne olivat kuitenkin vapaaehtoisesti osallistuneet keräykseen. Paavalin mukaan Jumalan armo oli vaikuttanut makedonialaisten asenteeseen tehden näistä anteliaita. Jeesuskin viittasi sydämen asenteeseen kommentoidessaan köyhän lesken lahjoitusta (Luuk.21:1-4).

Tämän jälkeen Paavali viittaa Korintin seurakunnan hengelliseen ja ajalliseen rikkauteen (2.Kor.8:6-8). Toistuvasti Paavali näin kiittelee –ja kohta taas moittii korinttilaisia! Paavali siis kuitenkin näkee myös Korintin seurakunnan hyvät puolet. Tässä Paavali kehottaa korinttilaisia, että koska he kerran ovat niin monessa suhteessa rikkaita, heidän tulisi harjoittaa runsaasti myös rakkauden tekoja. Heidän tulee olla valmiita antamaan tavalla, joka on oikeassa suhteessa heidän hengelliseen rikkauteensa. Tässä toteutuu se havainto, että antamisen suuruuden ratkaisee pikemminkin seurakunnan hengellinen kuin taloudellinen tila.

Antamisen syy on lisäksi Kristuksen oma esikuva (8:9). Paavalin mukaan Kristus tuli köyhäksi, jotta me rikastuisimme! Antaminen ilmentää näin ollen Kristuksen mielenlaatua ja kuuluu Kristuksen seuraamiseen.

Paavalin mukaan antamiseen liittyvät vastavuoroisuus ja uskovien kesken tapahtuva taloudellisen rasituksen tasaus (8:10-15). Itse asiassa läpi Raamatun esiintyy ajatus, että aineellinen runsaus tulee jakaa tasaisesti. Paavali viittaa VT:iin, jossa sanotaan Jumalan Israelin kansalle antamasta mannasta, että paljon kerännyt ei saanut liikaa ja että vähemmän kerännyt ei kärsinyt puutetta (2.Moos.16:14-18). Lisäksi estääkseen rikkauden kasautumisen muutamille harvoille Jumala oli säätänyt Israeliin sapattivuoden ja riemuvuoden (3.Moos.25:1-34). Riemuvuonna myyty maaomaisuus palautettiin takaisin alkuperäiselle omistajalle tai tämän suvulle. Nämä periaatteet toteuttivat juuri vastavuoroisuuden ja tasauksen periaatetta, vaikka tätä on vaikea ymmärtää nykyisen länsimaisten lainsäädännön ja käsitysten vallitessa (ehkä kuitenkin progressiivinen verotus on jotain tämänsuuntaista).  

Myös UT:ssa puhutaan paljon apua tarvitsevien hoitamisesta. On täysin mahdotonta samaistaa tässä asiassa kristinuskoa ja välinpitämättömyyttä puutteenalaista lähimmäistä kohtaan (1.Joh.3:17). Kristilliseen etiikkaan kuuluu välttämättä hädänalaisten auttaminen. Paavali odottaa kuitenkin vain sitä, että uskovat antaisivat varojensa mukaan (2.Kor.8:12), vaikka hän kehuukin makedonialaisia siitä, että nämä ovat antaneet yli voimiensa (8:3). Joka tapauksessa kaikkien osapuolien oli oltava vilpittömiä. Kenelläkään ei ole oikeutta elää leveästi toisten antamien lahjojen ansiosta, kun antajat itse ovat köyhiä. Oli varsin tunnettu asia, että Jerusalemin alkuseurakunnassa vallitsi kiistattomasti ankara köyhyys. Se näkyi jo siitä, että ne, joilla oli maatiloja, joutuivat jo heti alussa myymään ne saadakseen rahaa yhteiseen kassaan, jonka avulla köyhyyttä voitiin lievittää (Ap.t.4:32-37). Jerusalemin köyhyys ei suinkaan ollut seurausta omaisuuden yhteisyydestä, vaan se oli päinvastoin yksi omaisuuden yhteisyyteen vaikuttanut syy. Omaisuuden yhteisyyteen oli muitakin syitä, mutta köyhyyden lievittäminen oli yksi syistä.

Paavali lähtee siitä, että keräys tulee toteuttaa tarkkaan valvotuissa olosuhteissa (nykyisin sanottaisiin ”läpinäkyvästi”), jotta sen toteuttamisesta ei kenelläkään olisi mitään pahaa sanottavaa (2.Kor.8:16-24). Saattaa olla, että Paavalin oli epäilty hankkineen itselleen voittoa suoritetuista keräyksistä (vrt.12:16). Tällaisia puhuivat tietenkin ilkeämieliset ihmiset, jotka halusivat hyökätä Paavalia vastaan. Mutta on merkille pantavaa, miten Paavali suhtautui näihin syytöksiin. Hän järjesti asian niin, että seurakunnat itse valitsivat edustajat ottamaan yhdessä vastaan rahalahjoituksia ja matkustamaan Jerusalemiin luovuttamaan varat vastaanottavalle seurakunnalle. Paavali ei halunnut itse (!) ottaa vastaan keräysrahoja. Myöskään Titus, Paavalin läheinen ystävä ja työtoveri, ei suorittaisi keräystä yksinään. Kukaan ei siten pääsisi tekemään mitään vilpillistä. Näin toteutettuna ihmisillä ei pitäisi olla mitään moitittavaa siitä, miten keräys on järjestetty. Paavalin mukaan asiat hoidetaan näin oikein niin Jumalan kuin ihmisten edessä. Nämä ovat ikuisia periaatteita aikakaudesta ja ajan tavasta riippumatta.

Keräys ei ollut vielä valmis vaan sitä nimenomaan piti jatkaa (9:1-5). Paavali lähetti Tituksen etukäteen kahden seuralaisen kanssa Korinttiin käynnistämään keskeytynyttä keräystä. Mahdollisesti vaikutusta oli ollut sillä, että väärien apostolien ollessa valtansa huipulla ei toisille annettavaa ollut paljon jäänyt. Mutta kun heidän vaikutusvaltansa oli nyt vähentynyt ja olosuhteet olivat normalisoituneet, voitiin keskeytynyttä rakkaudentyötä jatkaa. Paavali muistutti korinttilaisia heidän lupauksestaan ja kertoi jopa kehuneensa heitä Makedonian seurakunnille siitä, että he olivat jo vuotta aikaisemmin sanoneet olevansa halukkaita keräykseen. Jos sen sijaan lupaukset olisivat osoittautuneet tyhjiksi, sekä Paavali että korinttilaiset saisivat hävetä muiden seurakuntien edessä. Paavali lähtee yksinkertaisesti siitä, että näin ei saanut tapahtua.

Paavalin mukaan lahjalla on monenlaista siunausta. Ensinnäkin lahjan antajat saavat itse siunauksen (9:6-11). Korinttilaiset olivat jokseenkin äskettäin kääntyneitä, joten Paavali saattoi ajatella, että vastakääntyneitten seurakunnalle oli tarpeen opettaa, millainen siunaus antamisesta koituu. Paavali vertaa antamista siemenen kylvämiseen. Kylväjä ei pidä siementä hukkaan heitettynä; vastaavasti ei myöskään rakkaudesta annettu lahja ole turha. Se on kuin siemen, joka antaa toivon sadosta, sillä kasvun antaja on Jumala. Mutta kylväjä, joka kylvää siementä säästellen, ei voi odottaa runsasta satoa. Sille, joka antaa, annetaan. Jumala itse antaa halukkaasti ja runsaasti (vrt. Jes.55:10; Hoos.10:12; Jaak.1:5,17). Jumala rakastaa iloista antajaa (2.Kor.9:7).

Toiseksi lahja saa aikaan kiitosta Jumalalle (9:12,13). Paavalille tuottaa suurta iloa se, että toiset kiittävät Jumalaa siitä, mitä hän on ja tekee (1.Kor.1:4; Gal.1:24; Ef.1:16; Fil.1:3; Kol.1:3; 1.Tess.1:2; Filem.1:4). Paavalin mukaan tämä kerättävä lahja tulee saamaan aikaan sen, että monet kiittävät Jumalaa korinttilaisista. Vastaanottajat tulevat ylistämään Jumalaa, ei vain heidän lahjastaan, vaan myös siitä, että he ovat kuuliaisia Kristuksen evankeliumille.

Kolmanneksi lahja luo vielä hengellistä yhteyttä (2.Kor.9:13-15). Lahja tulee johtamaan siihen, että vastaanottajat kiittävät Jumalaa pakanakristittyjen vilpittömästä yhteydestä heidän ja kaikkien kanssa. Tämä on yksi tärkeimmistä vaikuttimista, jotka ovat saaneet Paavalin niin innokkaasti ajamaan keräysasiaa: se merkitsee jotakin koko maailmanlaajuisen kristittyjen seurakunnan yhtenäisyydelle. Lahja ja sen seuraukset tulevat olemaan osoitus siitä, että juutalaisen ja pakanan välinen vihollisuuden muuri (Ef.2:11-14) on todella purettu. Paavali päättää aiheen merkillisiin sanoihin, joiden mukaan juutalaiskristityt rukoilevat tämän lahjan johdosta pakanakristittyjen puolesta aivan uudella tavalla, mutta sen lisäksi he tulevat myös ikävöimään näitä (2.Kor.9:14). Nämä sanat avaavat iankaikkisuuden näköalat. Lahjan vastaanottajilla tuskin on suuriakaan mahdollisuuksia nähdä täällä maan päällä tuntemattomia hyväntekijöitään ja uskonveljiään, mutta eräänä päivänä he kohtaavat. Niinpä Paavali päättää ”keräyskehotuksensa” kiitokseen ja ylistykseen (9:15).

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003). 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

Juhani Nikula, 10.04.2013

TOINEN KORINTTILAISKIRJE: UUDEN LIITON VIRKA

Uuden liiton kirkkaus

Uuden ja vanhan liiton välillä on suuri ero. Jo vanha liitto oli pyhä, mutta se oli kuitenkin vain väliaikainen. Paavali katsoi olevansa uuden liiton palvelija (2.Kor.3:6). Tästä näkökulmasta Paavali puolustaakin apostolinvirkaansa.

Paavali oli aikaisemmin viitannut moniin, jotka ”kaupittelevat Jumalan sanaa” (2:17). Tällä hän tarkoitti sellaisia, jotka väärensivät Jumalan sanan omaksi hyödykseen. Tässä saattaa olla kielikuva sellaiseen vilpilliseen kauppiaaseen, joka ei toimita moitteetonta tavaraa, vaan joka sekoittaa myyntituotteeseen jotain epäaitoa maksimoidakseen oman voittonsa. Samoin ihminen saattaa muuttaa evankeliumia tavoitellessaan sitä kautta itselleen henkilökohtaista hyötyä. Tästä Paavali jatkaa viittaamalla niihin, jotka tarvitsevat Jumalan valtakunnan työhön ”suosituskirjeitä” (3:1-3). Nämä suosituskirjeen vaatijat olivat ilmeisesti Korintin seurakuntaan tunkeutuneita vääriä apostoleja. Näillä itsellään oli epäilemättä ollut jonkinlaisia suosituskirjeitä, mutta samalla he kyseenalaistivat Paavalin apostolinviran, jolla hänellä ei ulkoisia (inhimillisiä) suosituksia ollut. Taustalla saattoi olla tarkoitus asettaa Paavali epäilyksenalaiseksi suhteessaan Jerusalemin apostoleihin (vrt. Ap.t.28:21). Paavali kuitenkin lähtee järkähtämättä siitä, että hän ei tarvinnut ihmisten antamia suosituskirjeitä vaan hän oli saanut virkansa Jumalalta, joka oli hänet kutsunut apostoliksi (2.Kor.1:1; vrt. Gal.1:15-17). Paavali ei sano tätä inhimillisen ylpeyden tai itsetehostuksen vallassa eikä hän ollut itse nimittänyt itseään mihinkään asemaan (eikä ollut inhimillisesti edes tahtonut siihen!). Jumala oli asettanut hänet apostoliksi ja näin Herra itse oli kirjoittanut hänen suosituskirjeensä. Viime kädessä korinttilaiset itse olivat Paavalin suosituskirje (2.Kor.3:3), koska Jumala oli tehnyt työtään Korintin seurakunnassa synnyttämällä sen Paavalin julistuksen ja toiminnan tuloksena. Paavalin suosituskirjettä ei siten ollut kirjoitettu musteella (papyrukseen) eikä kivitauluun, vaan (korinttilaisten) ihmissydämiin. Siten viime kädessä tämä suosituskirje oli kirjoitettu elävän Jumalan Hengellä. Paavali kärjisti asian ja tuntuu kysyvän, voivatko korinttilaiset kiistää kaiken sen, mitä he ovat itse nähneet, kuulleet ja kokeneet tapahtuneeksi Paavalin kautta? Se mitä Paavalin kautta oli tapahtunut Korintissa, puhuu näin itse puolestaan.

Mutta on painotettava, että Paavali ei suinkaan sellaisenaan asetu kirjallisia suosituksia vastaan. Hän on päinvastoin itse kirjoittanut suosituksia luotettavien henkilöiden tueksi (8:16-24; Room.16:1,2). Kirjallisia suosituksia on käytetty paljon historian aikana ja ne ovat olleet täysin käypiä niin Paavalin aikaan kuin nykyäänkin. Paavali vain asettaa epäilyksenalaiseksi inhimilliset suositukset silloin, kun niillä ei ole Jumalan edessä mitään arvoa. Kenestäkään ei tule apostolia eikä Jumalan valtakunnan työntekijää, jos Jumala ei häntä siihen kutsu.

Paavali katsoo olevansa uuden liiton palvelija Kristuksen ja Hengen voimassa (2.Kor.3:4-6). Tässä hän asettaa vastakkain vanhan ja uuden liiton. Itse asiassa jo jakeen 3:3 vertauskuvat (kivitaulu - ihmissydän) viittaavat osaltaan Jumalan ja Israelin välisen vanhan liiton perustamiseen. Vanha liitto perustui lakiin, jonka Mooses sai Jumalalta kivitauluissa (2.Moos.34:1-28). Kyseessä oli tosin aito ja pyhä liitto Jumalan kanssa, mutta silti jo VT:n aikaan Jumala antaa lupauksen uudesta liitosta (Jer.31:31-34; Hes.11:19; 36:25-27). Uudessa liitossa Jumala vahvistaa lakinsa ihmisten mieleen ja kirjoittaa lain heidän sydämiinsä. Paavali tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että se liitto, johon Paavali oli korinttilaiset ohjannut, on juuri tämä uusi liitto eikä kivitaulujen vanha liitto.

Korintin seurakunnassa oli selvästi muutamia, jotka esittivät (inhimillisiä) suosituskirjeitä mutta samalla väärensivät Jumalan sanan. Koska kyse oli mahdollisesti judaisteista (juutalaisuudesta kiinnipitäviä ja juutalaisuutta pakanoiltakin vaativia), jotka pitävät kiinni vanhasta liitosta, Paavali toteaa itse olevansa uuden liiton palvelija. Uusi liitto ei ole kirjaimen vaan Hengen liitto (2.Kor.3:6). Paavali asettaa vastakkain Hengen ja kirjaimen, jolloin hän tahtoo korostaa lain ja evankeliumin, lain ja armon, vastakkaisuutta.

On täydellinen väärinkäsitys väittää Paavalin viittauksen kirjaimen ja Hengen vastakkaisuudesta (3:6: ”Kirjain näet tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi”) tarkoittavan sitä, että Raamattu olisi ”kuolettava kirjain” ja että lisäksi uudessa liitossa ihminen olisi jollakin tavalla ”vapaa” kirjoituksista. Tosiasiassa juuri pyhät kirjoitukset (VT, UT), ts. ”Raamatun kirjain” opettaa, että uusi liitto on Hengen liitto. Voidaan perustellusti todeta, että Raamatun kirjain on alusta loppuun Jumalan kirjain. Jumalan Henki on innoittanut koko Raamatun, joka on keskeisessä ja arvovaltaisessa asemassa uuden liiton aikana. Nimenomaan Raamattu todistaa Kristuksesta (Joh.5:39). Mutta Raamattuunkin on mahdollista pitäytyä vain ulkonaisesti kirjaimen tasolla hyläten samalla Hänet, josta se todistaa. Silloin ihminen on tulkinnut Raamattua väärin omaksi tuhokseen. Jos joku riistää Raamatulta sen Hengen, hänelle jää vain kuolettava kirjain. Juuri niin tekevät ne, jotka vielä uuden liiton aikana palvelevat Jumalaa vanhalla tavalla, ”lain kirjaimen orjina” (Room.7:6).

Paavali toteaa, että uudella liitolla on suurempi kirkkaus kuin vanhalla liitolla (2.Kor.3:7-18). Vaikka uusi ja vanha liitto ovat molemmat Jumalalta, niiden ero on suuri. Toki vanhassa liitossakin oli oma kirkkautensa (juuri siksi, että myös vanha liitto oli peräisin Jumalalta), mutta se oli sellaista kirkkautta, joka katosi samalla tavoin kuin loiste Mooseksen kasvoilta. Paavali esittää sitten useita vastakkaisuuksia liittojen välillä. Vanhan ja uuden liiton välinen ero on kirjaimen ja Hengen (3:6), kuoleman ja elämän (3:6), tuomion ja vanhurskauden (3:9). Tosin vanha liittokaan ei Paavalin mukaan ollut nimenomaan tuomiota varten, mutta se oli kykenemätön pelastamaan synnin vallassa olevaa ihmistä (Room.7:7-13). Johdonmukaisesti siten apostolit olivat uuden eivätkä liiton palvelijoita (2.Kor.3:6).

Paavali käyttää vertauskuvana peitettä, jonka Mooses asetti kasvoilleen esitettyään sanomansa kansalle (2.Moos.34:29-35). Tämä peite kätki kansalta sen, että Mooseksen kasvoilla oleva Herran kirkkauden heijastus katosi (2.Kor.3:13). Nyt tämä peite on vanhan liiton yllä (3:14). Siksi juutalaiset eivät näe, että vanha liitto on kumottu Kristuksessa. Kun juutalaiset lukevat pyhiä kirjoituksia (=VT), he eivät näe sen puhuvan Kristuksesta. Aivan toisin on Kristukseen uskovien laita, koska Kristuksen merkitys avautuu heille Hengen kautta. Jae 3:18 merkitsee Paavalin tekemää yhteenvetoa kaikesta siitä, mitä hän on luvussa edellä selittänyt. Uusi liitto on vanhaa liittoa parempi ottaen huomioon hänen tulkintansa toisen Mooseksen kirjan luvusta 34. Nyt Paavali yleistää asian koskemaan kaikkia kristittyjä. Uudessa liitossa ei pelkästään yksi henkilö (kuten vanhassa liitossa Mooses) heijasta Jumalan kirkkautta vaan kaikki kristityt ovat osalliset kirkkaudesta. Evankeliumi Kristuksesta on kuin peili, joka heijastaa Jumalan kirkkauden uskoville. Edelleen, toisin kuin vanhassa liitossa, jossa kirkkaus näkyi ulkonaisesti (Mooseksen) kasvoissa, uudessa liitossa kirkkaus näkyy Jeesuksen seuraajien olemuksessa, ts. koko ihmisessä. Kirkkauden huipentumana on uskovien aikojen lopussa saama kirkastunut ruumis, joka on Kristuksen kirkastuneen ruumiin kaltainen (Fil.3:21). Jo nyt uskovat ovat osalliset kirkkaudesta, mutta kirkkaus tulee täydelliseksi ylösnousemusruumiissa. Paavalin käyttämä ilmaisu ”kirkkaudesta kirkkauteen” (2.Kor.3:18) merkitsee siten kirkkauden kasvua päämääränä täydellinen kirkkaus ikuisuudessa.
 

Rohkeus palveluvirassa

Niin kuin palveluviran saaneen kuuluukin, Paavali käy uskollisesti eteenpäin, avoimesti ja rohkeasti lannistumatta. Siihen häntä velvoittavat voimakkaat vaikuttimet. Hän on ensinnäkin saanut palveluvirkansa Jumalan armosta (4:1). Toiseksi hänellä on iankaikkisen elämän ja ikuisen kirkkauden toivo (5:1-5). Ja kolmanneksi Kristuksen rakkaus pakottaa häntä (5:14). Nämä kaikki antavat Paavalille rohkeutta hänen palveluvirassaan.

Paavali käyttää vertauskuvaa aarteesta saviastioissa (4:1-15). Hän ei lannistu, vaan hänellä on uskon rohkeus.  Hän tietää saaneensa tämän korkean viran pelkästä armosta, koska hän oli siihen sekä kelvoton että sopimaton. Ulkonaisesti apostolit olivat mitättömiä, kuin halpoja saviastioita. Kuitenkin heillä oli evankeliumin aarre ja usko Kristukseen. Vain usko antaa hänelle rohkeuden puhua, ja hänessä vaikuttaakin uskon Henki (4:13). Kun hän sanoo: ”Olemme hylänneet kaiken salakähmäisen, emme toimi petollisesti emmekä vääristele Jumalan sanaa” (4:2), hän puolustautuu aiheettomia syytöksiä vastaan. Paavali vakuuttaa menettelevänsä kaikessa täysin avoimesti. Sen, joka seisoo Herran edessä peittämättömin kasvoin (3:18), ei tarvitse kätkeä kasvojaan ihmisiltäkään. Vaikka Saatana sokaiseekin epäuskoisten mielet, niin että nämä paaduttavat itsensä evankeliumin sanomalle (4:3,4), muutamia kuitenkin voitetaan pelastukseen ja evankeliumi leviää yhä useammille (4:15). Paavalilla on suuri aarre, mutta se on saviastiassa ja hän saa usein tuntea sen inhimillisissä kärsimyksissä ja koettelemuksissa. Hän on ikään kuin alati annettuna kuolemaan, mutta sen kautta elämäkin tulee näkyviin (4:10-12). Evankeliumin mukainen usko ylösnousemukseen (4:14; 5:2) antoi uskonrohkeutta kaikessa siinä, mitä apostolit ruumiissaan (”saviastioissa”) saivat tässä maailmanajassa kokea.

Toinen syy siihen, ettei Paavali lannistu, on kirkkauden toivo (4:16-5:10). Ulkonaisesti ihminen menehtyy, mutta sisäisesti hän uudistuu (5:1-4). Meillä vajavaisilla ihmisillä on Jumalalta ikuinen asunto, joka ei ole ihmiskätten työtä (5:1). Ihminen huokailee ja kaipaa päästä pukeutumaan tähän taivaalliseen asuun (5:2). Siksi ihminen voi olla turvallisella mielellä (5:6). Juuri toivo tekee uskovasta voittamattoman, koska toivo muuttaa kärsimisen ja alennustilan kirkkaudeksi ja kunniaksi. Mutta tähän pyhään toivoon sisältyy myös pyhä pelko, koska ihmisen on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen (5:10). Tämä ajaa meitä julistamaan sovituksen sanaa (5:11).

Kolmas syy, joka antaa Paavalille rohkeutta, on Kristuksen rakkaus (5:11-15). Kristuksen rakkaus on pakottavaa rakkautta (5:14). Todennäköisesti on oikein ymmärtää tämä ilmaisu koko täyteydessään: se kattaa sekä Kristuksen rakkauden ihmisiä kohtaan että sen Kristuksen rakkauden, joka on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta (Room.5:5). Kristus rakasti ensin meitä ja sitten syntyi meissä rakkaus Häneen. Kaiken kristillisen rakkauden alku on se rakkaus, joka pakotti Kristuksen uhrikuolemaan. Tämä jumalallinen rakkaus ilmeni siinä, että Hän kuoli kaikkien puolesta. Koska Hän kuoli kaikkien puolesta, kaikki ne, jotka elävät, eivät enää saa elää itselleen, vaan Hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut.

Sovituksen virka

Paavalin saama tehtävä on sovituksen virka (5:16-6:2). Se perustuu siihen, että Jumala sovitti Kristuksessa maailman itsensä kanssa. Tästä sovituksesta Paavali on itse päässyt osalliseksi ja nyt hän pyytää Kristuksen puolesta: ”Suostukaa sovintoon Jumalan kanssa” (5:20). Ei se, että ihminen on tuntenut Kristuksen inhimilliseltä kannalta (5:16), takaa kenellekään tätä apostolista virkaa. Näemme ilmaisujen taustalla taas vilahduksen Paavalin vastustajista, jotka ovat vedonneet siihen, että hekin ovat tunteneet Jeesuksen henkilökohtaisesti. Mutta Paavali toteaa: Jos olemmekin joskus tunteneet Jeesuksen kohdattuamme hänet ruumiillisesti, emme kuitenkaan enää tunne häntä sillä tavalla (5:16). Päinvastoin: On syntynyt uusi hengellinen yhteys Pyhän Hengen välittämänä. Siksi Paavali ei enää tunne ketään inhimilliseltä kannalta, vaan hän suhtautuu lähimmäisiin kokonaan uudella tavalla: niin kuin ihmisiin, joiden puolesta Kristus on kuollut. Se, joka on Kristuksessa, on uusi luomus. Vanha on kadonnut, kaikki on tullut uudeksi. Tämä tapahtuu uudestisyntymisessä, jossa ihminen luodaan hengellisesti uudeksi (Joh.3:1-8).

Paavali sanoo, että Jumala uskoi heille ”sovituksen sanan” (2.Kor.5:19). Sovitus huipentui Jeesuksen ristinkuolemaan, joka vanhurskauttaa syntisen ihmisen (5:21). Paavalin julistuksen keskeinen sanoma on juuri Kristuksessa tapahtunut sovitus. Melko pian tämän kirjeen kirjoitettuaan Paavali saapui Korinttiin ja kirjoitti siellä Roomalaiskirjeen, jossa evankeliumin totuudet on esitetty pähkinänkuoressa. Tästä kappaleesta (5:16-6:2) näemme, miten sana rististä on ollut Paavalin julistuksen kantavana ja läpitunkevana perusajatuksena.

Paavali päättää tämän jakson kehotukseen ottaa Jumalan armo vastaan (6:1,2). Paavalin apostolinvirka on myös kehottamisen virka. Samanlaisen kehotuksen voimme nähdä kaikista Paavalin kirjeistä. Usein hänen kirjoituksensa jakautuvat opilliseen osaan ja kehottavaan osaan. Kehotus on periaatteessa suunnattu uskoville, ja sanaa käytetään tavallisesti evankeliumiin perustuvista neuvoista ja ohjeista. Pohjimmaltaan kehottaminen onkin eräs evankeliumin tehtävä. Evankeliumin kehotus tehdä hedelmää, jossa kääntymys näkyy (Matt.3:8), merkitsee samaa kuin varoitus, ettei Jumalan armoa tule ottaa vastaan siten, että se jää turhaksi (2.Kor.6:1).

 

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003). 

Juhani Nikula, 27.3.2013

 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).