Syntiinlankeemuskertomuksella (1.Moos.3:1-19) on kyselevälle ihmiselle perustavaa laatua oleva merkitys. Ihminen kyselee: Miksi maailmassa on pahaa? Miksi ihmisen on kuoltava? Miksi maailmassa on sairautta, köyhyyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja vastoinkäymisiä? Kertomus syntiinlankeemuksesta antaa vastauksen näihin kysymyksiin. Syntiinlankeemus selittää ihmiskunnan ja maailman eksyneen ja kurjan tilan. Ilman syntiinlankeemusta ihminen eläisi vieläkin onnellisena paratiisissa Eedenissä (2:8). Kertomus syntiinlankeemuksesta on yksi Raamatun tärkeimpiä kertomuksia, koska se selittää monessa suhteessa kaikkea sitä, mitä Raamatun mukaan on seurausta siitä ihmiskunnan historiassa. Ennen muuta kertomus syntiinlankeemuksesta selittää ihmisen tarpeen kokea pelastus.
Kiusaaja ja kiusaus
Syntiinlankeemuksen seurauksena synti tuli maailmaan. Synti ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa Jumalan suunnitelmissa. Jumala ei ole millään tavalla aiheuttanut syntiinlankeemusta eikä Jumala myöskään houkutellut ihmistä syntiin. Kiusaus syntiin tuli niin Jumalan kuin ihmisen ulkopuolelta, persoonallisen kiusaajan kautta. Kiusaajaa kutsutaan 1.Moos.3:1:ssä käärmeeksi (huom! myös esim. Ilm.12:9), joka teki kohtalokkaan kysymyksen: ”Onko Jumala todella sanonut…?” Missä määrin käärme nykymuodossaan ja Saatana voidaan yhdistää kirjaimellisesti, on epäselvää (ainakin välitön biologinen yhteneväisyys vaikuttaa epätodennäköiseltä). Mutta joka tapauksessa käärme on Saatanan vertauskuva, josta sanotaan, että se oli kavalin Jumalan luomista eläimistä. Saatana on siten Jumalan luomus, joka oli ryhtynyt kapinaan Luojaansa vastaan (Jes.14:12-21; Hes.28:11-19). Alun perin Saatana on ilmeisesti ollut enkeliruhtinas, joka oli langennut vapaan tahtonsa kautta, jonka Jumala oli hänelle antanut. Lankeemuksensa jälkeen Saatana on aina ollut Jumalan vastustaja, joskin Jumalaa heikompana (1.Joh.4:4).
Jumala oli antanut ihmiselle vapaan tahdon, joka liittyy ihmisyyteen Jumalan kuvana (1.Moos.1:26,27). Tällöin ihminen oli vapaa tekemään valintoja. Ihminen saattoi valita, onko hän kuuliainen Jumalalle vai ei. Jos ihminen siten joutui kiusauksen kohteeksi, hän joutui valitsemaan, kuunteleeko hän Jumalaa vai kiusaajaa. Kiusaus itsessään ei ole vielä syntiä, mutta kiusaukseen lankeaminen on. Jumala ei aiheuttanut kiusausta, mutta salli sen tapahtua (vrt. Jaak.1:12-15). Salliessaan kiusauksen tapahtua Jumala koettelee ihmistä. Lankeemus saattoi kuitenkin johtua vain ihmisen vapaasta, mutta väärästä valinnasta.
Aadam ja Eeva joutuivat sitten kiusauksen kohteeksi. Kiusaukseen sisältyy asioita, jotka ovat todellisuutta ihmisen elämässä tänäkin päivänä. Ainakin seuraavia asioita voimme erottaa tässä tapahtumassa:
Ø Kiusaaja hyökkää silloin kun ihminen on yksin. Yhdessä ollessaan Aadam ja Eeva olisivat saattaneet helpommin torjua kiusauksen.
Ø Kiusaaja käyttää muita välikappaleena kiusaukseen. Ilmeisesti paratiisin tapahtumat voidaan tulkita niin, että Saatana käytti käärmettä välikappaleena kiusaukseen.
Ø Kiusaaja kyseenalaistaa Jumalan kiellon.
Ø Kiusaaja kyseenalaistaa Jumalan hyvyyden ja rakkauden.
Ø Kiusaaja kyseenalaistaa synnin ajallisen ja ikuisen rangaistuksen.
Ø Kiusaaja herättää valheillaan himon.
Ø Kiusaaja pyrkii vahvistamaan vetoomustaan kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Ø Kiusaaja soveltaa menettelyään joustavasti kunkin ihmisyksilön heikkouden tuntien.
Ihminen ei kyennyt vastustamaan kiusausta. Kumpikin ihmisistä lankesi (3:6).
Lankeemuksen seuraukset
Kiusaaja oli valehdellut ihmiselle, joka valitsi väärin ja lankesi. Syntiinlankeemuksesta seurasi asioita, jotka koskettivat koko luomakuntaa. Välitön seuraus oli se, että Aadam ja Eeva huomasivat olevansa alasti (3:7). Mutta tämä oli vain yksityiskohta, koska tosiasiassa ihmiset tulivat ennen pitkää näkemään lankeemuksen laajat seuraukset. Näitä olivat:
Ø Ihmisen yhteys Jumalaan katkesi. Siksi ihminen halusi ja haluaa edelleen piiloutua Jumalalta.
Ø He tulivat tuntemaan hyvä ja pahan. Tämänhän käärme oli heille luvannutkin (!). Mutta ihmisistä ei suinkaan tullut Jumalan kaltaisia (kuten käärme oli valehdellut). Päinvastoin, Jumalan kuva (1:26,27) ihmisessä turmeltui. Ihmisen elämään tulivat häpeä, pelko, syyllisyys ja huono omatunto.
Ø Ihmisen luonto muuttui synnin turmelemaksi. Niinpä Aadam syytti Eevaa, joka taas syytti käärmettä. Ihminen ei tunnustanut omaa syyllisyyttään. Tämä piirre jäi pysyväksi, mikä johti kohta mm. veljesmurhaan (4:8-12). Synnin turmelema ihmisen luonto myös vahingoitti ainakin jossakin äärin ihmisen kykyä tehdä oikeita valintoja (vrt. Room.7:7-25).
Ø Ihminen sai synnistä rangaistuksen. Ihminen karkotettiin pysyvästi Eedenistä ja hänen osakseen tuli hengellinen ja ruumiillinen kuolema. Tämä koski kaikkia ensimmäisten ihmisten jälkeläisiä (Room.5:12-14), koska he olivat olemassa jo esivanhemmissaan. Mies sai osakseen raskaan ja hedelmättömän työnteon, ja nainen puolestaan kivulloisen lastensynnyttämisen
Paratiisista karkotus kuvaa yleisesti lankeemuksen seurausta. Sen mukaisesti synti erottaa ihmisen Jumalasta. Tämä oli lankeemuksen suurin ja perimmäisin seuraus.
Lunastus
Ihminen ei voi koskaan palata takaisin Eedenin paratiisiin. Jos ihminen olisi päässyt syömään elämän puusta (1.Moos.2:9), ihmisen syntinen kurjuus olisi jäänyt pysyväksi ja peruuttamattomaksi olotilaksi. Siksi puutarhaa vartoivat aikansa kerubit ja salamoiva, leimuava miekka (3:24). Vedenpaisumus (7:1-24) hävitti lopulta Eedenin puutarhan. Mutta ihmistä odottaa silti uusi taivas ja uusi maa (Ilm.21:1-4), jossa ei ole enää kirousta eikä sairautta (Ilm.22:1-5). Tästä johtuen ihmisellä on lunastuksen toivo, mikä merkitsee vapautusta syntiinlankeemuksen seurauksista.
Jo syntiinlankeemuskertomus kertoo tulevasta lunastuksesta. Ensinnäkin Jumala kiroaa käärmeen (1.Moos.3:14). Sitten Jumala ilmoittaa sodasta Saatanan ja ihmisen välillä (3:15). Ihmisen siemen on iskevä murskaksi käärmeen pään. Tämä toteutui Jeesuksen Kristuksen kautta. Hän täytti lupauksen Golgatalla ja murskasi silloin Saatanan vallan. Evankeliumin lupaukset lunastuksesta voidaan löytää siten jo välittömästi syntiinlankeemuksen jälkeen.
Ensimmäisen ihmisen rikkomus johti koko ihmiskunnan langenneeseen tilaan; mutta yhden ihmisen, Kristuksen, kuolema kaikkien puolesta toi lunastuksen koko ihmiskunnan hyväksi (Room.5:12-21).
Vertauskuvallisesti Jumalan lunastussuunnitelma näkyi siinäkin, että vaatettaessaan ihmisen (1.Moos.3:21) Jumala uhrasi syyttömän eläimen (tässä kohdin on epäsuora viittaus uhraamisen alkamiseen, mutta ihmisten itsensä mainitaan ensimmäistä kertaa uhraavan Kainin ja Abelin tuodessa uhrinsa Herralle, 4:3,4). Tässä näkyy lunastuksen ja veren yhteys. Vanhan liiton aikana uhrattiin Jumalan käskyn mukaan eläimiä, mutta uuden liiton aikana riittää yksi kertakaikkinen uhri: Jeesuksen veriuhri Golgatalla (Hepr.9:11-28). Syntiinlankeemus siis toi ihmisen kirouksen alle, mutta samalla Jumala oli heti valmis lunastamaan ihmisen vapaaksi kirouksesta.
Kain ja Abel
Aadamille ja Eevalle syntyivät ensimmäiset jälkeläiset paratiisista karkotuksen jälkeen. Kertomus Kainista ja Abelista (1.Moos.4:1-16) on selvästi osoitus synnin voiman kasvusta ihmisen syntiinlankeemuksen jälkeen. Saatanaa ei tässä mainita viettelemässä ihmistä syntiin, vaan keskipisteeksi tulee ihmisen oma syntinen luonto. Tässä kertomuksessa nähdään synnin kasvava luonne nimenomaan Kainin kohdalla: aluksi Kainin uhri oli huonompi kuin hänen veljensä uhri, sitten Kain kadehti veljeään (”Silloin Kain suuttui kovin ja hänen katseensa synkistyi”) ja lopuksi Kain surmasi veljensä (vrt. Jaak.1:14,15).
Veljesten välit kiristyivät kummankin tuotua uhrinsa Herralle. Kumpikin toi uhrinsa oman työnsä hedelmistä: Kain oli maanviljelijä ja hänen uhrinsa olivat siten maan tuotteita, Abel oli lammaspaimen ja hänen uhrinsa olivat siten hänen eläinkunnan tuotteita. Miksi Herra hyväksyi Abelin uhrin mutta ei Kainin uhria, on herättänyt kysymyksiä. Veljesten elämästä ei paljon kerrota tätä ennen. Ei voi nähdä, että veljesten ammatinvalinta olisi vaikuttanut heidän suosioonsa Jumalan edessä: maanviljelijä ei ole sen huonompi ammatti kuin lammaspaimen. Toisinaan on nähty Kainin veretön uhri kelpaamattomana Jumalan edessä (tällä näkökulmalla on tiettyä merkitystä synnin sovituksen kannalta, 3.Moos.17:11; Hepr.9:22), mutta sinänsä VT:n laki piti myös maan tuotteita kelpaavina uhreina Jumalan edessä (5.Moos.26:1-11). Jumalan suosio uhrin perusteella olikin ennen muuta seurausta veljesten sydämen tilasta heidän tuodessaan uhrejaan (1.Joh.3:12; Hepr.11:4). Ulkonainen teko (uhraaminen) saattoi olla kummankin osalta hyväksyttävissä, mutta veljesten sydämen asenne oli täysin erilainen. Uhreja tärkeämpää olikin sydämen vanhurskaus (Hoos.6:6; Matt.9:13).
Kertomus osoittaa, että syntiin langenneenakin ihmisellä on edelleen mahdollisuus olla antamatta synnin hallita häntä äärimmäisiin tekoihin asti. Jumala itse kehottaa Kainia hillitsemään itsensä ja pitämään syntiset teot kurissa. Asian kuitenkin ratkaisi se, että Kain ei tahtonut taistella syntiä vastaan. Hänen vihansa veljeä kohtaan johti lopulta murhaan. Synnin luonteeseen kuuluu myös kätkeytyminen ja pakoilu (1.Moos.3:8; 4:9). Jumalan antama rangaistus Kainille on siinä mielessä Aadamin rangaistusta kovempi, että nyt ei pelkästään maa ollut kirottu hänen viljellessään sitä, vaan nyt myös hän itse oli kirottu Jumalan edessä (4:11). Kain oli tietoisesti valinnut synnin ja hänen palkkansa oli seurausta suoraan siitä.
Kuitenkin kertomus osoittaa lopulta myös Jumalan armahtavaisuutta syntistä kohtaan (4:15): Kainista ei tullut lainsuojatonta, vaan joka hänet tappaisi, tulisi olemaan Jumalan suuren koston alainen. Kainin sanotaan kuitenkin lähteneen Herran kasvojen edestä, mikä merkitsi jumalattoman maanpäällisen yhteiskunnan ja kulttuurin syntyä. Nykyään Kainin jälkeläisiä ei ole enää elossa, koska he kuolivat kaikki vedenpaisumuksessa jumalattomuutensa tähden (1.Moos.7).
Ylenen kysymys yritettäessä löytää Raamatusta ristiriitaisuuksia on kysymys Kainin vaimosta (4:17). Tämä kysymys kuitenkin osoittaa, ettei kysyjä tunne Raamattua kovin paljon. Vastaus on nimittäin jo itse Raamatussa: Kainin vanhemmille syntyi uskomattoman pitkän ikänsä aikana poikia ja tyttäriä (5:4). Kainin vaimo ei siten ollut kukaan muu kuin hänen sisarensa tai muu lähisukulaisensa. Jo kertomus Kainista ja Abelista antaa ymmärtää, että siihen aikaan ihmissuku oli jo suurempi kuin nelihenkinen perhe (4:14).
Kainin suku (4:17-24) osoittaa jumalattomuuden kasvua. Erityisesti Lemekistä kerrotut asiat (moniavioisuus, verikosto) osoittavat synnin lisääntymistä maan päällä. Mutta samalla nähdään se, että jumalatonkin ihmiskunta pystyy myös kulttuuriseen kehitykseen ja saavutuksiin (ensimmäisen kaupungin rakentaminen, musiikin syntyminen ja metallin käsittely). Pronssin ja raudan takominen ei kuitenkaan välttämättä tarkoita varhaista pronssi- ja rautakautta; jo hyvin varhain tunnetaan näiden metallien käsittelyä meteoriiteista saadun metallin johdosta.
Ihmissuku ennen vedenpaisumusta
Ennen vedenpaisumusta ihmiskunta kasvoi merkittävästi (1.Moos.4:25-5:32). Aadamin ja Eevan kolmas poika oli Set, jonka sukuhaarasta on koko nykyinen ihmiskunta syntynyt. Kaikki Setin jälkeläiset eivät suinkaan olleet jumalisia, mutta hänen syntymänsä jälkeen nimenomaan mainitaan, että ihmiset alkoivat rukoilla Herraa (=huutaa Herran nimeä avuksi, 4:26). Ihmiskunta selvästikin jakautui alusta asti jumalisiin ja jumalattomiin ihmisiin.
Erityinen henkilö Setin jälkeläisten joukossa on Henok (5:18-24, Hanok, Enok). Hän eli Jumalan tahdon mukaan ja oli vanhurskas mies. Hänen poikkeuksellinen jumalisuutensa johti siihen, että hän ei kuollut koskaan, vaan Jumala otti hänet suoraan maan päällisestä elämästä luokseen (kuten Elian, 2.Kun.2:11).
Mainitut erittäin pitkät ihmisiät ovat herättäneet monenlaisia kysymyksiä. Esitetty sukuluettelo ei sinänsä tarkoita sitä, että jokainen sukupolvi olisi nimenomaan mainittu erikseen nimeltä; heprealainen tapa oli toisinaan jättää sukupuusta joitakin sukupolvia pois (Matt.1:1-17 on esimerkki tästä). Kaikkein pisin elinikä oli Metuselahilla, 969 vuotta. Huomattavan pitkät eliniät on lähtökohtaisesti tulkittava kirjaimellisesti; todennäköinen selitys oli Jumalan nimenomainen tarkoitus kansoittaa koko maa ihmisillä (1.Moos.1:28). Myöhemmin Jumala sitten nimenomaisesti rajoitti ihmisiän pituutta (6:3). Tosin tämän jälkeenkin oli pitkäikäisiä yksittäistapauksia (Nooan sanotaan eläneen 950 vuotta, 9:28).
Huolimatta joistakin Jumalaa pelkäävistä ihmisistä jumalattomuus oli kasvanut maan päällä niin suureksi, että Jumala päätti tuhota ihmiskunnan lukuun ottamatta Nooaa ja hänen perhettään.
Lähteet
Greve, Fred J.: Old Testament Survey. A Study Guide. Second Edition (ICI, Brussels, 1982).
Hoff, Paul B.: Genesis. An Independent Study Textbook. Third Edition (ICI, Brussels, 1988).
Kidner, Derek: Genesis. An Introduction & Commentary (Inter-Varsity Press, Leicester, England,
1967).
Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).
Unger, Merrill F.: Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986).
Vantaan Vapaaseurakunta
Raamatturyhmä
Juhani Nikula
”Kristuksesta todistamaan” –sarjan kolmas osa käsittelee niitä tekijöitä, jotka myötävaikuttavat sanoman tehokkaaseen esittämiseen. Tärkeintä todistamistehtävässä on toki olla Pyhän Hengen johdossa Hänen ääntään kuunnellen. Samalla on kuitenkin viisasta ottaa huomioon yleiset tehokkaan viestinnän periaatteet. Viestinnässä on kysymys ajatusten välittämisestä ihmisten välillä, joten viestintään vaikuttavat itse sanoma sekä viestinnän kumpikin osapuoli, sanoman esittäjä ja vastaanottaja. On olemassa yleisiä periaatteita, joilla on taipumus vaikuttaa viestinnän onnistumiseen. Todistamistehtävässä on ensiarvoista pyrkiä vaikuttamaan pelastussanoman onnistuneeseen välittämiseen. Myös Raamattu osaltaan kehottaa ottamaan nämä yleispätevät periaatteet huomioon, esim.: ”Mutta vastatkaa sävyisästi ja kunnioittavasti…” (1.Piet.3:16). Jeesuksen toiminnan tutkiminen osoittaa kauttaaltaan, että Hän hallitsi viestinnän tehokkaat periaatteet.
Viestinnän periaatteiden huomioon ottaminen on vastaus kysymykseen: Miten esitämme tehokkaasti sanomamme? Erityisesti suullista todistamistehtävää ajatellen voimme esittää kymmenen periaatetta, jotka ovat tärkeitä kristillisen sanoman esittämisessä:
1. Puhu pitäen mielessäsi sanoman tarkoitus!
2. Puhu selvästi!
3. Sano, mitä tarkoitat!
4. Tunne yleisösi!
5. Käytä sanoja, joita kuulijasi ymmärtävät!
6. Käytä avuksi kuulijoidesi kokemusmaailmaa!
7. Puhu kuulijoidesi kiinnostuksen ja tarpeiden pohjalta!
8. Vastaanota palautetta kuulijoiltasi!
9. Muista asenteiden vaikutus!
10. Vahvista sanomaa eri tavoin!
Sanoman tarkoitus. Kristillisen todistuksen tarkoituksena on, että kuulija voisi ottaa pelastussanoman vastaan. Kuitenkin ottaen huomioon ihmisen henkisen kolmijakoisen rakenteen sanoman tarkoitus voidaan jakaa kolmeen alatavoitteeseen: (1) ihmisen tietoa (ajatusmaailmaa, älyä) varten sanoman tarkoituksena on antaa kristillisen sanoman tiedollinen sisältö; (2) ihmisen tunteita varten tarkoituksena on ohjata oikeisiin asenteisiin; ja (3) ihmisen tahtoa varten tarkoituksena on johtaa toimintaan, ts., uskonratkaisuun. Kokonaisuutena sanoman tarkoitus on johtaa pelastussanoman vastaanottamiseen, mutta uskonratkaisu ei ole mahdollinen, jos yksikin osa ihmisestä vastustaa sitä. Erityistä Pyhän Hengen johdatusta tarvitaan tunnistamaan, vastustavatko ihmisessä tieto, tunteet vai tahto. Toisaalta ihminen on voinut kuulla sanoman useita kertoja ja on perillä sanoman sisällöstä, jolloin tietoa ei pidä enää korostaa, vaan todistajan tulee keskittyä kahteen muuhun alueeseen (Paavalin todistus Herodes Agripalle on esimerkki tästä: kuningas tiesi hyvin sanoman sisällön, mutta ei tahtonut kääntyä, Ap.t.26:26-29). Toisaalta taas on hyödytöntä kehottaa ihmistä uskonratkaisuun, jos ihminen ei edes tiedä, mitä hänen mahdollinen ratkaisunsa pitää sisällään. Sanoman tarkoitus on siis kokonaisuus, jonka tulee toteutua kaikilta kolmelta osin.
Sanoman selvyys. Selvä äänenkäyttö sen kaikissa muodoissaan on tärkeä asia kaikessa viestinnässä eikä sen merkitys ei ole yhtään vähäisempi kristillisessä todistajan tehtävässä. Moitteeton ääntämys ja kuuluva äänenkäyttö ovat perustekijöitä myös todistamisessa. Epäselvä äänenkäyttö heikentää sanoman perillemenoa, koska se vaikeuttaa sanoman ymmärtämistä ja myös helposti ärsyttää kuulijaa. Tällaisia epäselvyystekijöitä voi olla monenlaista: liian nopea tai hidas puhetyyli, liian hiljainen tai liian kova ääni, mumiseminen, sanojen nieleminen (ei sanota koko sanaa kuuluvasti) tai sanojen huolimaton ääntäminen. Selvän ja kuuluvan äänenkäytön merkitys korostuu, jos puhutaan useammalle ihmiselle tai suurelle yleisölle. Samoin esim. puhelimeen puhuminen vaatii selvempää äänenkäyttöä kuin läsnä olevalle ihmiselle puhuttaessa. Erityinen vaatimus selvälle äänenkäytölle on silloin, jos puhutaan henkilölle, joka ei kuuntele sanomaa esitettävän tämän omalla äidinkielellä, ts. puhutaan suomeksi henkilölle, joka ymmärtää suomea, mutta jonka äidinkieli ei ole suomi. Yleisesti kristillisen sanoman selvyys lienee erityinen ongelma siitä syystä, että todistajaa usein jännittää sanoman esittäminen; tällöin todistaja ei pysty kiinnittämään äänenkäyttöön riittävää huomiota. Vakuuttava esiintyminen kuitenkin edellyttää myös sanoman esittämistä varmasti ja selvästi. Me emme tosin pysty kuuntelemaan Raamatun aikaisten ihmisten puheita, mutta voimme päätellä, että heidän on ollut välttämätöntä olla äänenkäyttönsä hyvin hallinneita henkilöitä. Yleensä vanhaan aikaan puhujalta vaadittiin enemmän kuin nykyään, koska heillä ei ollut käytössään nykyisiä apuvälineitä (kuten äänentoistolaitteita). Jeesus puhui toistuvasti suurille väkijoukoille (esim. Luuk.5:1-3). Pietarilla oli helluntaina kuulijoita ainakin ne 3000 miestä, jotka kääntyivät uskomaan evankeliumin (Ap.t.2:40,41). Paavalia pyydettiin puhumaan Ateenassa Areiopagilla (Ap.t.17:22-34); tunnettua kuitenkin oli, että kreikkalaiset olivat kehittäneet puhetaidosta suurenmoisen taiteenlajin, ja jos Paavali olisi ollut kehno puhuja, hänet olisi keskeytetty muutaman lauseen jälkeen ja raahattu alas Areiopagilta! On siten kiistatonta, että Raamatussa esitetyt, suurelle yleisölle kohdistetut puhetilanteet ovat vaatineet hyvää ja selkeää puhujaa.
Sanoman tarkoituksen esittäminen. Yhtä tärkeää kuin hyvä ja selvä äänenkäyttö on sanoman looginen selkeys. Tämä tarkoittaa sitä, että todistajan tulee sanoa selvällä sanankäytöllä, riittävän yksinkertaisilla lauserakenteilla ja johdonmukaisen varmasti, mitä hän tarkoittaa (hyvä esimerkki sanoman loogisesta esittämisestä on Ap.t.16:31,32). Sanomaa ei saa varovaisuussyistä peitellä, ts. todistaja ei saa ”kiemurrella.” Asiaa ei saa tarpeettomasti pitkittää eikä sanoman todellista sisältöä väistellä. Pahimmillaan kuulija ei pääse lainkaan selville siitä, mitä todistaja tarkoittaa! Eri asia on se, onko jossakin tilanteessa viisasta olla välittömästi menemättä suoraan asiaan; se voi toisinaan olla paikallaan luottamuksellisen kontaktin luomiseksi. Mutta kun tulee aika esittää sanoma ja sen tarkoitus, se tulee esittää mahdollisimman selkeästi.
Yleisö. Eri yleisöille puhutaan eri tavoilla. Niin puhetyyli kuin sanojen käyttö vaihtelevat suuresti puhuttaessa eri yleisöille. Tätä taustaa vasten on tärkeää tuntea yleisönsä mahdollisimman laajasti, jotta pystyy puhumaan heille tavalla, joka kohtaa heidän tarpeensa, tilanteensa ja kykynsä. Joskus on mahdollista, että yleisö ei edes pysty ottamaan sanomaa vastaan juuri tietynlaiselta henkilöltä, koska ”kulttuurinen kuilu” on liian suuri. Useimmiten taas tämän kuilun pystyy ylittämään, kun ottaa huomioon yleisönsä oikealla tavalla. Paavalikin yritti olla juutalaiselle juutalainen ja kreikkalaiselle kreikkalainen, jotta sanoman eteenpäin meneminen näin edistyisi (1.Kor.9:19-21).
Kielenkäyttö. Hyvä viestinnän sääntö on: Käytä sanoja, joita kuulijat ymmärtävät. Tämä voi vaikuttaa itsestään selvyydeltä, mutta tätä periaatetta vastaan rikotaan paljon kristillisen sanoman levittämisessä. Ns. ”Kaanaan kieli” (kristillinen sisäpiirisanasto, usein vanhoihin raamatunkäännöksiin pohjautuva kielenkäyttö) on tavallisesti keskivertokansalaiselle tuntematon. Todistajan tulee ottaa huomioon, että mitä vastaanottaja voi ymmärtää, riippuu tämä omasta sanastosta ja kokemusmaailmasta. Siksi todistajan tulee käyttää selvää yleiskieltä, jota sekä todistaja että sanoman vastaanottaja ymmärtävät. Koska kuitenkin eräät termit on esitettävä niiden raamatullisella tai kristillisessä kielenkäytössä vakiintuneella sanastolla, on nämä puolestaan selitettävä kuulijalle yleiskielisessä muodossa.
Kokemusmaailma. Tässä suhteessa juuri Jeesus osoitti olevansa kaikkien aikojen paras viestijä! Hän käytti yksinkertaista, jokapäiväistä kuulijoidensa kieltä, mutta silti Hänen sanomansa oli niin voimakas, että Hänen kuulijansa olivat hämmästyneitä (Matt.7:28). Ihmiset pitivät Hänen puheidensa kuuntelemisesta, koska Hän opetti moraalisia ja hengellisiä periaatteita ihmisten oma kokemusmaailma huomioon ottaen ja nimenomaan sitä hyväksikäyttäen. Esim. kun Jeesus kutsui kalastajat Simonin ja Andreaksen seuraamaan itseään, Hän sanoi tekevänsä näistä ”ihmisten kalastajia” (Matt.4:18-20). Vertauksissaan Jeesus käytti hyväkseen ihmisten tuttua, arkipäiväistä kokemusmaailmaa, jolloin kuulijoiden oli helppo ymmärtää sanoman sisältö ja helppo samaistua siihen, koska heidän kokemuksensa todisti vertauksessa esitetyn viisauden todeksi. Jeesuksen esimerkin mukaan onkin ihmisille puhuttava näiden oman kokemusmaailma huomioon ottaen. Se ei tarkoita sitä, että ihmisten kokemusmaailman tulisi antaa rajoittaa sanoman sisältöä. Pikemminkin on kyse siitä, että ihmisten kokemuksista nousevat esimerkit ja sanasto voivat auttaa esittämään ihmisille uusia totuuksia. Viestinnän lakina tämän voi esittää siten, että meidän tulee edetä tutusta ja tunnetusta tuntemattomaan (eikä päinvastoin). Aloitamme siitä, minkä ihmiset tuntevat kertoaksemme heille jotain uutta.
Kiinnostukset ja tarpeet. Kokemusmaailmaa lähellä on kuulijoiden kiinnostuksen kohteiden ja tarpeiden huomioon ottaminen. Ihmisten kiinnostuksen kohteet (harrastukset, mieltymykset, lahjakkuusalueet ym.) ja tarpeet vaihtelevat suuresti saman kulttuurinkin sisällä ikäluokkien, sukupuolten, ammattiryhmien jne. välillä. Tässä tulee kuunnella ihmisiä, jotta todistaja voi tietää, mitkä ovat hänen kuulijoidensa tarpeet ja sitten pyrkiä kohtaamaan nämä tavalla, joka edesauttaa sanoman perillemenoa.
Palaute. Voimme määritellä palautteen seuraavasti: Palaute (feedback) on vastaus, jonka viestijä saa vastaanottajalta sanoin, teoin tai asentein, jonka avulla viestijä saa tietää, miten sanoma on vastaanotettu, miten hyvin sanoma on ymmärretty ja mikä vaikutus sanomalla on ollut vastaanottajaan. Todistajalle onkin erittäin tärkeä tämä periaate: Pyri saamaan palautetta sanoman vastaanottajalta. Ilman palautetta todistaja ei tiedä, onko vastaanottaja ymmärtänyt sanoman ja tarvitseeko kuulija lisäselvennystä. Vastaanottaja on saattanut ymmärtää sanoman kokonaan väärin tai hänelle on voinut tulla joiltakin osin epäselvyyksiä. Palaute auttaa myös todistajaa ymmärtämään kuulijan tarpeet ja kiinnostuksen kohteet, jolloin todistaja voi kohdata kuulijan tälle tutulla tavalla. Palaute myös auttaa todistajaa tietämään, mitä kannattaa tehdä seuraavaksi kuulijan auttamiseksi uskonratkaisuun. Kokonaan kielteinenkin palaute voi olla hyödyksi, koska se voi osoittaa todistajalle, että kuulija ei ole tässä tilanteessa kypsä vastaanottamaan sanomaa. Palautteen merkitystä on korostettava myös siksi, että monet todistajat torjuvat kaikelle viestinnälle tärkeän palautteen sen virhepäätelmän varjolla, että todistaminen olisi yksisuuntaista toimintaa. Aika, jota elämme, korostaa individualismia, jolloin mahdollisuus yksisuuntaiseen viestintään edelleen pienenee. Ihmiset eivät halua pelkästään kuulla, vaan myös tulla kuulluiksi.
Asenteet. Sanoman perille saamiseksi on tärkeää, että viestijä ei ainoastaan kerro sanomaansa, vaan myös välittää kuulijoille positiivista asennoitumistaan näitä kohtaan. Asenteita ei tarvitse sanoa ääneen, ne näkyvät muutenkin! Todistajan vaarana on asennoitua kuulijoihinsa asenteella ”Olen teitä parempi!” Jos kuulijat havaitsevat tämän asenteen, he torjuvat sanoman, koska todistaja ei ole ollut halukas tai ymmärtäväinen asettumaan kuulijoidensa asemaan. Kristillisen sanoman todistajan on osoitettava asenteissaan samaa kuin mitä hän viestii: aitoutta, rakkautta ja nöyryyttä. Tämä näkyy ilmeissämme, kehonliikkeissämme, äänensävyssämme ja teoissamme, joilla osoitamme tunteitamme ihmisiä kohtaan. Asenteittemme korjaamiseen on tärkeää herkkyys palautteelle: jos ilmaisemme asenteillamme jotain muuta kuin mitä sanomamme on, kannattaa kuunnella palautetta; jos on aihetta korjata asenteitamme, niin on syytä tehdä sanoman eteenpäin menemisen auttamiseksi (esimerkkinä Jeesuksen mielenlaatu, Matt.11:29).
Sanoman vahvistaminen. Jeesus käytti juutalaisten rabbien tapaa toistaa samoja asioita uudelleen ja uudelleen, usein jopa samoin sanoin. Tämä helpotti asian muistamista. Jos kuulija oli kerran kuullut ja ymmärtänyt jonkin asian, saman asian uudelleen kuuleminen auttoi edelleen sen muistamista. Viisaalla tavalla käytettynä toisto on yksi keino vahvistaa sanomaa (kunhan toisto ei mene kuulijaa rasittavaksi taitamattomaksi ja pitkäveteiseksi jankuttamiseksi). Mutta sanoman vahvistaminen on yleisesti tärkeä periaate, joka vaatii todistajalta taitoa ja mielikuvitusta! Kaikenlaiset, hyvän maun mukaiset sanoman vahvistuskeinot auttavat omalta osaltaan vakuuttamaan kuulijaa siitä, mitä todistaja on sanonut. Usein visuaaliset keinot ovat tehokkaita ja havainnollistavia. Kokoustilanteissa musiikki on erittäin vaikuttava sanoman vahvistamisen väline. Kaikkein parhaita ja toimivimpia havainnollistamisen keinoja ovat ne, jotka saavat kuulijan osallistumaan niihin. Yksinkertaisimmillaan tämä voi merkitä kysymyksen esittämistä kuulijalle, joka saa tilaisuuden vastata ja osallistua keskusteluun.
Kristillisen sanoman levittäminen on niin tärkeä asia, että emme saa jättää käyttämättä niitä yleispäteviä viestinnän keinoja, jotka edesauttavat sanoman tehokasta esittämistä. Tästä syystä viestinnän periaatteiden tuntemista ei tule pitää ”epähengellisenä,” vaikka niitä periaatteita ei sellaisinaan opeteta Raamatussa. Todellisuudessa kuitenkin useimmat periaatteet löytyvät käytössä myös Jumalan sanasta monen raamatullisen henkilön elämässä.
Lähteet
Walker, Louise Jeter, Evangelism Today (ICI, Brussels, Belgium, 1986).
