JOHANNEKSEN EVANKELIUMI: JÄÄHYVÄISPUHE & RUKOUS

Jokaisen neljän evankeliumin mukaan Jeesus vietti opetuslastensa seurassa viimeisen illan ennen kärsimisensä alkua. Jostakin syystä Johannes ei kerro heidän viimeisestä ateriastaan, mutta hänellä on pitkä selostus Jeesuksen jäähyväispuheesta oppilailleen ja Hänen viimeisestä rukouksestaan (Joh.14:1-17:26). Jeesuksen jäähyväispuhe ja –rukous liittyvät läheisesti evankeliumin pää-aiheeseen, julistukseen Jeesuksesta Jumalan Poikana. Tässä jaksossa Jumalan kolminaisuus tulee esiin mahdollisesti voimakkaammin kuin missään muualla Raamatussa. Jäähyväispuheessa ja –rukouksessa tulee esiin kristityn Jumala: sekä jumaluuden ykseys että jumaluuden kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki. 

Lohdutuspuhe opetuslapsille (luku 14)

Jälleennäkeminen Isän kodissa (14:1-11). Jeesus aloittaa tämän lohdutusjakson rohkaisun sanoilla: ”Älköön sydämenne olko levoton” (14:1). Jeesuksen tärkein lohdutuksen peruste löytyy iankaikki-sesta elämästä Isän läheisyydessä. Jeesus itse on se ainoa tie Isän kotiin: Minä olen tie, totuus ja elämä” (14:6). Jeesus on Isän iankaikkisen olemuksen, Hänen voimansa ja rakkautensa täydellinen ilmoitus. Filippus tosin pyysi saada nähdä Isän näkyvällä tavalla (14:8; sinänsä inhimillinen pyyntö); mutta opetuslapset olivat jo saaneet ilmoitusta Isästä: Jumala oli Jeesuksessa ilmestynyt lihassa ihmisenä. Tämä ilmoitus, joka oli Jeesuksessa henkilöityneenä, oli perustana heidän uskolleen Jumalaan ja Kristukseen.

Jumalan valtakunta tulee (14:12-17). Jeesus sanoi jättävänsä kohta opetuslapset, mutta silti Jumalan valtakunnan pikainen tuleminen saattoi toteutua – niin erikoiselta kuin se kuulostikin! Tässäkin asiassa Hän saattoi lohduttaa heitä. Toiminta, joka oli alkanut, ei suinkaan päättyisi tähän, vaikka Jeesus menee pois. Tapahtuisi päinvastoin: nyt seuraisi vielä suurempia tekoja (14:12). Jeesus perusteli tätä kahdella tavalla: Ensinnäkin Hän itse tekisi kaiken, mitä opetuslapset anovat hänen nimessään (14:12-14). Toiseksi Hän lähettäisi toisen puolustajan, Pyhän Hengen, Totuuden Hengen, joka olisi opetuslasten kanssa ja on heissä (Joh.14:16-17). Tässä toteutui Jeesuksen aikaisempi lupaus: ”Totisesti: tässä joukossa on muutamia, jotka eivät kohtaa kuolemaa ennen kuin näkevät, että Jumalan valtakunta on tullut voimassaan” (Mark.9:1). Pyhän Hengen vaikutuksesta Jumalan valtakunta tulisi näin voimassa. Pyhän Hengen vuodatus toteutuikin hyvin pian, helluntaina.

Syvällisempi yhteys (14:18-27). Jeesuksen opetuslapsilleen antama kolmas lohdutus oli se, että Hänen lähtönsä jälkeen yhteys heidän välillään päinvastoin syvenisi! Ensinnäkin, Jeesus itse  tulisi heidän luokseen (14:18), toiseksi Isäkin tulee asumaan heidän luokseen (14:23) ja kolmanneksi heihin tulee Puolustaja, Pyhä Henki (14:26) – ts., uskovan sisimpään tulee Jumalan kolme persoonaa. Tämä merkitsee osallisuutta kolmiyhteisen Jumalan yhteyteen. Tämä yhteys tulisi olemaan vielä syvällisempi ja todellisempi kuin se, jota he olivat siihen saakka kokeneet kolmen vuoden ajan Jeesuksen seurassa ollessaan (vrt. 2.Kor.5:16).

Jeesuksen kuolema tapahtuu Jumalan tahdon mukaisesti (14:28-31)..Neljäs lohdutusperuste oli se, että Jeesuksen kuolema ei tapahtunut siksi, että ”maailman ruhtinaalla” olisi mitään valtaa Jeesukseen. Pimeyden valta saa tilaisuutensa vain siksi, että se kuuluu Jumalan ikiaikaisiin suunnitelmiin (pimeyden voimatkin palvelevat tahtomattaan Jumalan tarkoitusperiä!). Jeesuksen kuolema tapahtui Isän tahdon mukaisesti. Jeesus kävi vapaaehtoisesti kuolemaan, koska hän rakasti Isää ja oli tälle kuuliainen. Jeesus kertoi opetuslapsille tämän kaiken ennen kuin se tapahtui, jotta he sen tapahtuessa uskoisivat. Jos opetuslapset rakastivat Jeesusta, he iloitsisivat Hänen kanssaan siitä, että Hän oli nyt menossa Isän luo, jossa Hän valmistaisi sijaa heillekin.

Kristittyjen suhteet (luku 15)

Opetuslasten suhde Kristukseen (15:1-11). Jeesuksen seuraajien yhteys Kristukseen tulee tässä esille Jeesuksen verratessa sitä viinipuuhun ja oksiin. Jeesus kehotti opetuslapsia pysymään Hänessä ja Hänen rakkaudessaan. Kristuksen rakkaus omiaan kohtaan tulee tässä esille ehkä voimakkaam-min kuin missään muualla: ”Niin kuin Isä on rakastanut minua, niin olen minä rakastanut teitä” (15:9). Tämä on suurinta mahdollista rakkautta. Rakkaus, joka Isällä on Poikaan, on vuodatettu myös Hänen kansaansa (vrt. 17:26, Room.5:5).

Opetuslasten suhde toisiinsa (15:12-17). Jeesus on rakastanut opetuslapsiaan, mikä on esikuvana Hänen seuraajiensa keskinäiselle rakkaudelle. Jeesuksen esikuva on myös innoittajana keskinäiseen rakkauteen (vrt. 1.Joh.5:1). Jeesuksen rakkaus ilmenee kaikkein suurimmalla tavalla siinä, että Hän uhraa henkensä ystäviensä puolesta (15:13). Tämä on uhrautuvaa rakkautta, jonka tulisi olla todellisuutta opetuslastenkin välillä. Rakkaus on sitä hedelmää, jota uskovilta odotetaan. Uusi käsky on keskinäisen rakkauden käsky (13:34,35).

Opetuslasten suhde maailmaan (15:18-27). Opetuslapsilla tuli olla keskinäinen rakkaus, mutta sen vastapainona on ”maailman” viha uskovia kohtaan. ”Maailma” merkitsee tässä Jumalalle vierasta ja vihamielistä ympäristöä, synnin turmelemaa maapalloamme ja sen turmeltuneita asukkaita. ”Maailma” on Jumalan luomistyön vääristymä, sillä maakin oli kerran alussa hyvää (1.Moos.1:31). Tämän synnin turmeleman, vihamielisen ”maailman” keskellä opetuslapset tulisivat olemaan. Maailma ristiinnaulitsisi kohta Heidän Herransa, ja kohta myös opetuslasten omana osana olisi risti, tavalla tai toisella. Uskovan ei pidä odottaa saavansa maailmasta myötätuntoa; maailma vihaa uskovia syyttä. Jeesus ei tahtonut, että Hänen opetuslapsillaan olisi ollut tästä asiasta mitään vääriä kuvitelmia.

Kuitenkin Jumala rakastaa maailmaa ja lähetti Poikansa, jotta maailma Hänessä pelastuisi. Uskovan tehtävänä on todistaa Jeesuksesta maailmalle. Maailma oli vihannut Jeesusta sen tähden, että Hän oli todistanut sen teot syntisiksi (Joh.7:7). Myös Jeesuksen seuraajien on oltava valmiit kestämään maailman viha kärsivällisesti. Maailman rakkauden tavoitteleminen merkitsisi uskovalle heidän Herransa pettämistä (Jaak.4:4). Maailman viha on myös osoitus siitä, ettei uskova kuulu maailmaan, vaan on maailmasta erotettu. Jeesuksen seuraajia vihataankin juuri Jeesuksen nimen tähden.

Varoituksia ja lupauksia (luku 16)

Ennustus vainosta (16:1-4). Jeesus ennusti opetuslapsille, että maailman viha kypsyisi suoranaiseksi vainoksi. Tämä tarkoittaa järjestelmällistä vainoa, joka tulee uskonnollisten piirien ja siviiliviranomaisten taholta. ”Synagoogasta erottaminen” merkitsee sekä uskonnollista pannaan julistusta että yhteiskunnallista syrjintää. Jeesus sanoi tämän opetuslapsille etukäteen, jotta he muistaisivat sen vainojen tullessa. Jeesuksen sanat vahvistavat opetuslapsia koetuksen hetkellä.

Lupaus Puolustajasta (16:5-15). Jeesuksen lähtö ei ole opetuslapsille tappio, vaan se olisi heille hyödyksi, sillä silloin heille tulisi Puolustaja, Pyhä Henki. Jeesus kuvasi heille Puolustajan tehtävää maailmassa ja uskovien elämässä.

Jakeissa 8-11 Jeesus puhuu Puolustajasta ja maailmasta. Puolustaja ”paljastaa, mitä on synti, mitä vanhurskaus ja mitä tuomio” (16:8). Tässä on yllättävää se, että ”Puolustaja” onkin tässä ikään kuin syyttäjä; mutta Puolustaja todistaessaan maailman syylliseksi herättää synnintunnon. Ennen kaikkea on kysymys maailman väärästä suhtautumisesta Jeesukseen Kristukseen. Maailma oli väittänyt olevansa vanhurskas (Luuk.18:9), mutta on tuominnut Jeesuksen syntisenä (Joh.9:24) ja on ristiinnaulinnut Hänet. Tämän takana oli tietenkin Saatana, maailman ruhtinas, joka nyt on tuomion kohteena. Saatana on voitettu oikeudenmukaisen tuomion perusteella. Hengen tehtävänä on nyt näyttää todeksi synti, joista suurin on epäusko. Vain Pyhä Henki voi johtaa ihmiset ymmärtämään, että epäusko on syntiä ja siten tuomittavaa.

Jakeissa 12-15 Jeesus siirtyy puhumaan Puolustajasta ja uskovista. Pyhä Henki suorittaa opetusta Jumalan omien keskellä. Jeesus oli sekä sanoissaan että teoissaan hän Jumalan täydellinen ilmoitus. Hänen opetuslapsensa olivat Hänen läheisiä ystäviään. Kuitenkin Jeesuksella oli paljon sellaista sanottavaa, jota Hän ei vielä voinut heille puhua. Syynä oli se, että he eivät olisi kyenneet sitä tajuamaan. Kun Puolustaja tulee, Hän saattaa tämän puhumisen päätökseen. Totuuden Henki johdattaa Jeesuksen seuraajat koko totuuteen. Henki itsekin on jumalallinen persoona (huom! puhuttelusana ”hän”). Mutta Henki ei suinkaan jätä Jeesusta ja Tämän opetusta varjoonsa, vaan päinvastoin kirkastaa Jeesusta. Tätä voi suorastaan pitää Pyhän Hengen päätehtävänä. Kaikki, mitä Puolustaja opettaa, liittyy Jeesuksen henkilöön, Hänen toimintaansa ja Hänen sanaansa.

Jeesuksen jäähyväispuheesta ja –rukouksesta voidaan nähdä seitsemän Puolustajaan liittyvää lupausta. Nämä lupaukset ovat hajallaan luvuissa 14-16. Näissä lupauksissa korostetaan Pyhän Hengen työn eri puolia:

1) Hän pysyy uskovien luona ja on heissä (14:17)
2) Hän opettaa heille kaiken ja palauttaa heidän mieleensä Jeesuksen sanat (14:26)
3) Hän todistaa Jeesuksesta (15:26)
4) Hän paljastaa maailmalle synnin (16:8)
5) Hän johtaa uskovat tuntemaan koko totuuteen puhumalla Jeesuksen nimissä ja ilmoittamalla sen heille (16:13,15)
6) Hän kirkastaa Jeesuksen (16:14)
7) Hän ilmoittaa, mitä on tuleva; ts. Hän on profetian Henki (16:13)

Ennustuksia jälleennäkemisestä (16:16-33). Jeesus oli tosin nyt menossa pois, mutta vähän ajan kuluttua opetuslapset taas näkisivät Hänet. Tämä askarrutti opetuslapsia. Jeesus tosin kuolee aivan kohta, mutta muutaman päivän kuluttua opetuslapset näkisivät Hänet ylösnousemuksen jälkeen, mikä merkitsee iloista jälleennäkemistä. Jeesus selittää, että synnyttävä nainenkin tuntee murhetta synnytyshetkensä koittaessa, ja siten myös opetuslapset olivat murheellisia Jeesuksen edessä olevan kärsimisen ja kuoleman johdosta. Mutta vaimon kova tuska haihtuu synnytyksen jälkeen ja muuttuu suurimmaksi ilon aiheeksi. Samoin opetuslapsia nyt murehduttava asia – Jeesuksen kuolema – muuttuisi heidän suurimmaksi ilokseen, kun he saisivat pian nähdä Hänet jälleen. Jeesus puhui edelleen uudesta ja syvemmästä Hänen ja uskovien välisestä yhteydestä: silloin he saisivat rukoilla mitä hyvänsä Hänen nimessään, ja Hän antaisi sen, mitä he ovat pyytäneet.

Jeesus sanoi opetuslasten joutuvan hajalle ja Hän jäisi yksin. Mutta jotta opetuslapset voisivat saada rauhan Hänessä, Hän esitti heidän tappionsa vastapainoksi oman voittonsa maailmasta: ”Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman (16:33).

Jeesuksen ylimmäispapillinen rukous (luku 17)

Jeesuksen rukous on täysin ainutlaatuinen, käynti kaikkein pyhimmässä, kuten jumalihmisen keskustelua taivaallisen Isänsä kanssa. Tämä oli opetuslapsille kuin välähdys itse jumaluuden iankaikkisesta yhteydestä. On sanottu, että rukous – usein kutsuttu Jeesuksen ylimmäispapilliseksi esirukoukseksi – on raamatullisen ilmoituksen eräs huippukohta. VT:n aikana ylimmäisen papin yksi tärkeimmistä tehtävistä oli tuoda Israelin nimeä Jumalan eteen rukouksessa. Nyt rukoili suuri ylimmäinen pappi, itse Jumalan Poika..

Jeesuksen rukous omasta puolestaan (17:1-5). Jeesus ei rukoillut omasta puolestaan itsekkäästi, vaan että Poika voisi kirkastaa Isän. Hänen motiivinaan rukoilla itsensä puolesta oli Isän kunnia ja ihmisten paras. Jeesus itse oli synnitön, ja Hän pyysi saada jälleen sen kirkkauden, joka Hänellä oli Isän luona ennen maailman syntyä ja josta Hän vapaaehtoisesti ja kuuliaisesti luopui pelastaakseen ihmiskunnan. Nyt Jeesus oli valmis ottamaan viimeisen askeleen alennustilansa tiellä. Hän osoitti olevansa kuuliainen ristinkuolemaan asti; mutta Hän tiesi myös, että tästä syvästä alennustilasta Hänet korotettaisiin. Risti kääntyisi iankaikkiseksi kunniaksi. Hänen kuolemansa tähden Hänet seppelöitiin ”kirkkaudella ja kunnialla” (Hepr.2:9). Ristin ja kuoleman edessä Jeesus nosti katseensa Häntä odottavaan asemaan Jumalan valtaistuimen oikealla puolella (Hepr.12:2). Jeesus tiesi Isän ottavan Hänet luokseen ja saavansa sen kirkkauden, joka Hänellä oli ennen ollut.

Jeesuksen rukous opetuslasten puolesta (17:6-19). Tämän jälkeen Jeesus rukoili opetuslapsensa puolesta, jotka olivat olleet Hänen kanssaan Hänen kolmivuotisen toimintansa ajan. Jeesus ikään kuin ”esitteli” heidät Isälleen. Toki Isä tunsi heidät, koska oli heidät Pojalle antanut. Opetuslapset eivät uskovina olleet maailmasta, siksi maailma vihaa heitä (16:18-27). Jeesus ei kuitenkaan rukoillut, että heidät otettaisiin pois maailmasta, vaan päinvastoin Hän lähetti heidät maailmaan viemään sanomaa Hänestä. He itse olivat ottaneet vastaan Hänen julistamansa sanan ja uskoneet Jumalan lähettäneen Hänet. Lähettäessään heidät nyt maailmaan Hän rukoili, että Isä varjelisi heidät pahasta. Tähän saakka Jeesus itse oli ollut heidän luonaan fyysisesti, mutta kun Hän nyt jättäisi heidät, Hän antaisi heidät Isän suojelukseen.

Jeesuksen rukous kaikkien uskovien puolesta (17:20-26). Jeesus rukoili lopuksi myös niiden puolesta, jotka tulisivat uskoon kuultuaan näiden ensimmäisten opetuslastensa sanan. Sinänsä mitä Jeesus rukoili ensimmäisten opetuslastensa puolesta, koskee myös niitä, jotka tulevat uskoon myöhemmin; yhtä lailla myös rukoukseen maailmanlaajuisen seurakunnan puolesta sisältyvät myös ensimmäiset opetuslapset. Jeesuksen kirkkaus on tullut julki heissä kaikissa (17:10), ja Hän on antanut heille kaikille kirkkautensa (17:22). Jeesus rukoili uskovien yhteyden puolesta (17:20-23). Yhteys, jota Jeesus rukoili kansalleen, on verrattavissa Isän ja Pojan väliseen yhteyteen. Yhteyden perustana voi olla vain usko Jeesukseen, ja tämä yhteys saa maailmankin uskomaan Jeesuksen olevan Jumalan lähettämä (tässä ilmenee jälleen Johanneksen evankeliumin johtoajatus: usko Jeesukseen Jumalan Poikana, 20:30,21). Uskovien yhteys paljastaa Jumalan rakastavan olemuksen ihmisille.

Jeesuksen sanat ovat nöyrät, vaikka niistä huokuu jumalallinen kuninkuus (17:24). Tahdossa lunastaa koko maailma ilmenee Jumalan iankaikkinen päätös ja Jumalan iankaikkinen rakkaus ihmisiä kohtaan. Jumalan Poika tuli maailmaan, että ne, jotka ottavat Hänet vastaan uskoen, pääsisivät Hänen luokseen. Ainutlaatuinen ylimmäispapillinen rukous päättyy siihen, että Jeesus vetoaa Isän rakkauteen ja vanhurskauteen.

Tämän rukouksen jälkeen Jeesusta odottivat kärsimykset ja ristinkuolema. Sitä kautta Hän sovitti koko maailman syntivelan ja avasi auki tien ikuiseen elämään jokaiselle, joka uskoo. ”Minä olen tie, totuus ja elämä” (14:6).

Lähteet:

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003). 

JOHANNEKSEN EVANKELIUMI: "MINÄ OLEN"

Johanneksen evankeliumille luonteenomaisia ovat nk. ”Minä olen” (kreik. ego eimi) -lauseet, joita Jeesus käytti itsestään ja jotka viittaavat VT:sta tunnettuun Jumalan nimeen ”Minä olen se joka olen” (2 Moos. 3:14). Tämä sanonta esiintyy useissa VT:n kohdissa; silloin Herra ilmoittaa, että Hän itse puhuu (esim. 5.Moos 32:39, Jes.43:10-13). ”Minä olen” on näin jumalallisen nimen ilmaus. Juuri sen vuoksi oli Jeesuksen aikalaisissa huomiota herättävää, kun Jeesus toistuvasti lausui tuon jumalallisen määritteen ja yhdisti siten ”Minä olen” -nimen itseensä. Jeesus ilmoitti näin jumaluutensa, ts. olevansa Jumala. 

Johanneksen evankeliumissa on Jeesuksen lausumana kaikkiaan 23 tällaista ”Minä olen” -lausetta. Näistä kuudessa tapauksessa sanoilla voi olla tavallinen korostava merkitys. Samarialainen nainen, joka mainitsi, että Messias oli tulossa, sai Jeesukselta kuulla (Joh.4:26): ”Minä se olen.” Jeesus sanoi opetuslapsille tullessaan heidän luoksensa veden pinnalla kävellen (Joh.6:20): ”Minä tässä olen.” Fariseuksille Jeesus vastasi (Joh.8:18): ”Minä todistan itsestäni” (lause alkaa alkukielessä ”Minä olen”). Lopuksi Jeesus sanoi Getsemanessa kolme kertaa vangitsijoilleen (Joh.18:5,6,8): ”Minä se olen.” Nämä kuusi kertaa olivat tavalliseen yhteyteen liitettyjä toteamuksia, mutta silloinkin ne olivat julistusta hänen jumalallisuudestaan.

Toiseen ryhmään Johanneksen evankeliumissa kuuluu Jeesuksen neljä ”Minä olen” -lausetta, jotka on suoranaisesti tarkoitettu hänen oman itsensä jumalallisiksi julistuksiksi. Niitä ei voi pitää tavanomaisena sanojen käyttönä. Kolme näistä Jeesus sanoi viimeisen lehtimajanjuhlan aikana (Joh. 8:24,28,58). Sanonta ”Minä olen” voi näissä tapauksissa olla vain viittaus Jumalan nimeen. Myös Joh.13:19:ssa ”Minä olen” tarkoittaa samaa asiaa.

Joh.8:58:ssa on näistä ”Minä olen” –lauseista merkittävin. ”Totisesti, totisesti: jo ennen kuin Abraham syntyi - minä olin” (alkukielessä: minä olen). Jeesuksen väite, että hänen olemassaolonsa ulottuu jo ennen Abrahamin syntymää olleeseen aikaan, voidaan ymmärtää vain siten, että Hän ilmoitti kuulijoilleen olevansa Jumala. Hän ei tarkoittanut ainoastaan, että hän oli olemassa ennen Abrahamia. Hän sanoi kirjaimellisesti: ennen kuin Aabraham syntyi, minä olen. Hän on ajan yläpuolella oleva Jumala; Hän on Sana, joka on itse Luojana kaikelle, mitä on syntynyt.

Kolmas ”Minä olen” –lauseiden ryhmä liittyy määrättyyn Jeesuksen esittämään kuvaan, joka havainnollistaa jotakin keskeistä pelastustotuutta tai evankeliumin pääkäsitettä. Jeesus esittää Johanneksen evankeliumissa seitsemän ”Minä olen” –julistusta. Nämä ovat seuraavat.

1. Minä olen elämän leipä

Joh.6:35,41,48,51. Juutalaisten keskuudessa eli odotus mannaihmeen toistumisesta viimeisinä aikoina. Nämä odotukset toteutuivatkin nyt todella Jeesuksessa; ei vain siinä, että Hän ruokki kansanjoukkoja, vaan ennen kaikkea siinä, että Hän itse on se elämän leipä, joka antaa maailmalle elämän. Jeesus julisti olevansa se, joka tyydyttää elämän nälän. Ilman Kristusta ihmisen elämästä puuttuu tekijä, joka antaa sille tarkoituksen. Jeesus on se todellinen taivaasta tullut leipä, josta VT:n mannaihme oli vain esikuvana.

2. Minä olen maailman valo

Joh.8:12. Jeesuksen esittäytyminen maailman valoksi viittaa luomiskertomuksen tapahtumiin (”Tulkoon valo!” 1.Moos 1:3, vrt. 2.Kor.4:6). Niin kuin valon tuleminen oli luomisen ensimmäinen tapahtuma ja kaiken maailmassa olevan elämän perusedellytys, samoin Kristus on täydellisen ja iankaikkisen elämän edellytys. Jumalan yhteydessä eläminenkin on Johanneksen mukaan valossa vaeltamista (1.Joh.1:5-7).

3. Minä olen portti

Joh.10:7,9. Tällä on kaksi merkitystä. Ennen kaikkea Jeesus on lammasten luo johtava portti (10:7), josta paimenet pääsevät sisälle. Mutta hän on myös lampaille tarkoitettu portti, (Joh.10:9), josta sisään kulkeva pelastuu. Lammastarhaan vie kuitenkin vain yksi portti. Sekä paimenen että lammasten on käytettävä tätä samaa porttia tai ovea. Jakeessa 7 näyttää perusajatuksena olevan paimenten pääsy lammasten luo ja jakeessa 9 on keskeisellä sijalla lammasten pelastuminen. Jeesus ei ole mikä portti tahansa, vaan se ainoa portti pelastukseen. Hän ei vain osoita porttia, ovea tai tietä, vaan Hän itse on portti. Hän on näin itse se evankeliumi, jota Hän julistaa.

4. Minä olen hyvä paimen

Joh.10:11,14. Paimenaihe oli Jeesuksen kuulijoille tuttu. VT:ssa Herraa kuvataan usein paimenena ja Israelia Hänen laumanaan (esim. 1.Moos 48:15; Ps.23:1-6; Jes.40:11; Jer.23:1-8; Hes.34:11-31).

Jeesus vertaa Johanneksen evankeliumin luvussa 10 itseään kahteen seikkaan: ensin lammastarhaan johtavaan porttiin ja sitten lammasten paimeneen. Kumpikin näkökulma ilmentää Hänen työtään Häneen uskovien pelastukseksi ja heidän turvallisuudekseen. Samalla Jeesus asettuu huonojen paimenten vastakohdaksi, sillä nämä ovat varkaita ja rosvoja (10:1) tai palkattuja (10:12). Jeesuksen puhe tässä yhteydessä näyttää olleen suoranaista jatkoa Hänen keskustelulleen fariseusten kanssa (9:39-41). Nämä olivat niitä sokeita, jotka sanoivat näkevänsä. Siksi he olivat sokeita opastajia, jotka johtivat seuraajansa harhaan. Lammastarhaan meneminen muuta tietä kuin portista osoittaa varkaan ja rosvon. Jeesus varoitti yhä uudelleen viettelijöistä, ja koko UT heijastaa näitä Jumalan lauman tuhoojia vastaan käytävää taistelua. Ratkaisevana kiintopisteenä on aina suhtautuminen Jeesukseen Kristukseen, Hänen sanaansa ja työhönsä.

Jeesus sanoi lammasten tuntevan paimenen äänen, mutta vierasta ne eivät seuraa, koska ne eivät tunne hänen ääntään. Todellisella uskovalla on hengellinen aisti, jonka avulla hän voi erottaa aidon ja väärän opetuksen (vrt. 1.Joh 2:20). Täynnä vaaroja olevassa maailmassa lampaat tarvitsevat sen oikean paimenen. Lammasten suhdetta hyvään paimeneen luonnehditaan siten, että lampaiden todetaan kuulevan hänen äänensä ja seuraavan häntä. Paimen ohjaa ja suojelee laumaa, huolehtii sen turvallisuudesta ja vaatii siltä kuuliaisuutta. Lauman elämä ohjataan paimenen johdon mukaan laitumille ja lepopaikoille. Lauman jäsenet ovat aina läheisessä yhteydessä paimeneen ja toisiinsa. Paimen tuntee lampaansa ja kutsuu niitä nimeltä. On selvää, että tämä kuvaa seurakuntaa, joka on Herransa johdossa ja suojeluksessa ja taistelee ”varkaita” ja ”rosvoja” vastaan.

Jeesuksen sanoo antavansa hyvänä paimenena henkensä lammasten edestä (Joh.10:11; vrt. Matt. 26:31). Toteamus paimenen valmiudesta antaa henkensä alttiiksi laumansa edestä (Joh.10:15) havainnollistuu Jeesuksen ilmoitukseen, että Hän käy kuolemaan omiensa puolesta (10:17-18). Tämä sijaisuhri ei ole paimenen heikkouden osoitus, vaan ilmentää päinvastoin Hänen valtaansa omaan elämäänsä: ”Minulla on valta antaa se ja valta ottaa se takaisin” (10:18). Niin kuin Kristus Messias-kuninkaana voittaa omakseen ja kokoaa kansansa kuollessaan ristillä, hyvä paimen Kristus kokoaa laumansa uhraamalla henkensä omiensa edestä. Sekä israelilaisten lammastarhassa olevat että tähän laumaan kuulumattomat, hajallaan pakanamaailmassa elävät, kootaan yhdeksi laumaksi, jota johtaa yksi paimen (10:16).

Tavallinenkin juutalainen paimen saattoi olla valmis vaarantamaan henkensä taistellessaan laumansa puolesta. Mutta Kristus, hyvä paimen, sitä vastoin oli valmis uhraamaan henkensä. Ajatus paimenkuninkaan vapaaehtoisesta henkensä uhraamisesta kansan pelastamiseksi esiintyy kaikkialla Johanneksen evankeliumissa, ja erityisen selvästi se ilmenee kavaltamisen yhteydessä Getsemanessa (18:3-11). Juudas Iskariotin osuus oli siinä sittenkin vähäinen, ja sotilaat joutuivat voimattomuuden valtaan, kun taas Jeesuksella oli koko ajan tilanteen ohjat käsissään. Hän luovutti itsensä vastustajilleen julistamalla kolme kertaa: ”Minä se olen”!

5. Minä olen ylösnousemus ja elämä

Joh.11:25. Tällaisia sanoja voi käyttää itsestään vain se, joka on todella Jumala. Jeesus ei vain opettanut ylösnousemuksesta ja tehnyt ihmeitä herättäessään Lasaruksen kuolleista (11:41-44), vaan Hän ilmaisi olevansa itse elämän lähde ja alullepanija. Hänen vallassaan on siksi ylösnousemus, koska Hän itse on elämän ja ylösnousemus  henkilöityneenä. Koska Hän on elämä, hänen tuntemisensa merkitsee iankaikkista elämää (17:3). Koska Hän on ylösnousemus, Hänen nimessänsä kuoleva ihminen elää, vaikka olisi kuollut (11:25).

”Elämä” on Johanneksen evankeliumin peruskäsitteitä. Johannekselle elämä ei ole jotakin käsittämätöntä tuonpuoleista tai filosofista, vaan se on johdonmukaisesti hengellinen käsite.
Kristus antaa sen elämän, jonka Hän omistaa. Hän, joka on ”iankaikkinen elämä” (1.Joh 1:2), lahjoittaa Häneen uskoville iankaikkisen elämän. Hän itse tekee ihmiset osallisiksi elämästä ja yltäkylläisyydestä (10:10).

Raamattu selittää tätä elämän antamista kolmella sanalla: luominen, syntyminen ja ylösnousemus. Luominen kuvaa syntymistä tyhjästä, Jumalan luovan Sanan voimasta, niin kuin Joh.1:3 sen esittää. Syntyminen tarkoittaa Jumalan oman elämän antamista, syntymistä ylhäältä (Joh.3:3-8). Ylösnouse-mus on ihmisen uudistumista, synnin ja kuoleman turmeleman olemuksen saattamista ennalleen (Joh.5:24,25). Kaiken tämän saa aikaan Hän, joka on ylösnousemus ja elämä. Tämänhetkinen liittyy tulevaisuuteen ylösnousemuksen välityksellä. Ylösnousemuksessa uskovan elämä tässä ja tulevassa maailmassa liittyy yhdeksi, ja toisessa elämässä olemuksemme säilyy edelleen. Ihminen elää todellista ruumiin ja sielun elämää, ensin täällä maan päällä ja sitten ikuisuudessa. Ylösnousemus ja elämä kuuluvat yhteen. Kuolema on tosin vihollinen, jonka valtaan uskovan Herransa tavoin (Jeesuskin kuoli ruumiillisesti ihmisenä ristillä) täytyy alistua, mutta vain väliaikaisesti. Kuolema on voitettu vihollinen, joka ei voi katkaista uskovan todellista elämää, vaan kuolema saa aikaan vain siirtymisen toiseen elämänpiiriin, koska uskovan elämä on jo nyt iankaikkista elämää.

Kristuksen ylösnousemuksen ja Hänen toisen tulemuksensa välinen aika on seurakunnan aikaa, jolloin tulevan maailmanajan voimat alkavat jo näkyä (Hepr.6:5). Nyt ihminen voi omistaa uskon kautta iankaikkisen elämän, joka jatkuu vielä kuoleman toisella puolen ja ylösnousemuksen välityksellä tämän aikakauden rajan yli.

Juuri tämän elämän Kristus tuli tuomaan ihmisille. Se on elämää, jota ei voi erottaa Hänestä itsestään. Kun Kristus tarjoaa tätä elämää, hän tarjoaa itseään, sillä Hän on ylösnousemus ja elämä.

6. Minä olen tie, totuus ja elämä

Joh.14:6. Tämä ”Minä olen” -lause muistuttaa läheisesti kahta edellä mainittua: ”Minä olen portti” (10:9) ja ”Minä olen ylösnousemus ja elämä” (11:25). Edellisiin tuleva varsinainen lisä on: ”Minä olen totuus.” Hän itse on totuuden henkilöitymä, totuus ruumiillistuneena. Totuuskin on yksi Johanneksen evankeliumin pääkäsitteitä. Sana esiintyy eri muodoissa Johanneksella n. 50 kertaa.

Lauseen lähtökohtana on ajatus Jeesuksesta tienä. Tuomas sanoi, etteivät he tietäneet, mihin Jeesus menisi, eivätkä sen vuoksi tunteneet tietäkään sinne. Jeesus vastasi: ”Minä olen tie.” Mutta hän liitti tähän kuvailmaisuun kirjaimellisen sanonnan: totuus. Jeesus on tie Jumalan luo, sillä hän on totuus Jumalasta, täydellinen ilmoitus Isästä (1:17). Koska Hän on totuus, Hän on myös elämä Jumalassa (Joh.17:3). Sanoohan Jeesus Jumalastakin, että tämä – Hänen lähettäjänsä – on totuus (Joh.7:28).

Totuus merkitsee kaiken valheen ja vääryyden vastakohtaa. Totuus merkitsee myös todellisuutta, kaikkea vastakohtaa sille, mikä on vain kuviteltua. Mutta sen lisäksi Raamatun totuuskäsitteelle on hyvin tunnusomaista, että se liittyy sekä VT:ssa että UT:ssa ajatukseen Jumalasta, tai oikeammin sanottuna Jumalan ilmoituksesta. ”Herran sana on tosi ja varma” (Ps.33:4). UT yhtyy tähän: ”Jumala puhuu totta” (Joh.3:33). Hän on ”Todellinen” (1.Joh.5:20), joka ei voi valehdella (Hepr.6:18). Totuus on Jumalan olemus. On välttämättä opittava tuntemaan Jumala, jotta voisi tietää, mikä on totuus. Vain hänen ilmoituksensa nojalla ihmiset voivat tuntea totuuden. Muuta totuutta ei ole.

Tämä jumalallinen totuus tuli Jeesuksessa Kristuksessa (Joh.1:17). Sanoma samaistetaan sen tuojaan, Kristukseen: Hän oli ”täynnä armoa ja totuutta” (Joh.1:14), ja voi sen tähden sanoa: ”Minä olen totuus.” Sanoma hänestä on vapauttava totuus (8:36), pelastava sana Hänestä itsestään, joka on maailman Pelastaja.

7. Minä olen viinipuu

Joh.15:1,5. Viimeinen Jeesuksen ”Minä olen” –lauseista on kielikuva viinipuusta ja oksista Jeesuksen ja Häneen uskovien läheisen yhteyden ilmaisuna. Jeesuksen käyttäessä itsestään nimitystä ”tosi viinipuu”, sen vastakohtana on Israel, jota VT:ssa usein verrataan viinitarhaan tai -köynnökseen (Ps.80; Jes.5:1-7; Jer.2:21; Hes.15:1-8). Viiniköynnös samoin kuin viikunapuu ja öljypuu ymmärrettiin Israelia tarkoittaviksi vertauskuviksi. Kaikissa VT:n kohdissa, joissa viinipuuta käytetään Israelin vertauskuvana, puhutaan kylläkin Israelin lankeemuksesta ja Israelin kansan tuomiosta. Messiaan tehtävänä onkin toteuttaa Israelin todellinen kutsumus. Hän on se ”tosi viinipuu.”

Viinipuuvertauksen on arveltu olevan yhteydessä myös kertomukseen elämän puusta, joka oli Eedenissä (1.Moos.2:9). Jeesus on nyt se todellinen elämän puu, johon uskova oksastetaan.

Jeesus tahtoo selittää opetuslapsilleen vertauskuvalla viinipuusta ja oksista, että he ovat joka suhteessa riippuvaisia elävästä yhteydestä Häneen. Vain Hänessä heillä on elämä, Hänestä he saavat voiman tuottaa hedelmää. ”Ilman minua te ette saa aikaan mitään.” Vertaus on vakava kehotus, ettei kukaan ottaisi Jumalan armoa vastaan turhaan, vaan tuottaakseen parannuksen hedelmiä (Matt.3:8). Isä, joka on viinitarhuri, poistaa hedelmättömän oksan. Sellainen irti hakattu oksa kuivettuu ja se heitetään tuleen.

Mutta vastaavasti – jokaisen hedelmää tuottavan oksan Isä puhdistaa, niin että se voi kantaa vielä enemmän hedelmää. Hedelmä kuvaa tässä, kuten muuallakin UT:ssa, kristityn luonteenominaisuuk-sia, joita sanotaan myös valon hedelmiksi (Ef.5:9), hyväksi hedelmäksi (Fil.1:11) ja Hengen hedelmäksi (Gal.5:22,23). Isä tulee kirkastetuksi siinä, että Kristukseen uskovat tuottavat hyvää hedelmää, ja Isän kunnia juuri onkin aina Pojan korkein päämäärä. Jeesus oli itse maallisen elämänsä aikana kirkastanut Isänsä täyttämällä sen työn, jonka Isä oli antanut hänen tehtäväkseen (Joh.17:4). Nyt Jeesus jatkaa Isän kirkastamista tekemällä opetuslapsensa kykeneviksi tuottamaan runsaasti hedelmää.

Tässäkin ”Minä olen” -lauseessa Jeesus sanoi olevansa itse elämän ja hedelmän tuottamisen lähde ja aikaansaaja. Yhteys Häneen synnyttää sen kristillisen luonteenlaadun, joka on pyhityksen päämäärä. Näin Jeesus jälleen kerran asettui julistamansa evankeliumin keskukseen.

Lähteet:

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).