HEPREALAISKIRJE: USKO JA ELÄMÄ

Heprealaiskirjeen kirjoittajalla on kahdessa loppuluvussa vielä asioita esille tuotavanaan koskien erityisesti kristillistä uskoa ja elämää. Kristillinen usko ei ole vain asioiden totena pitämistä vaan uskolla on merkittäviä vaikutuksia uskovien käytännön elämään. Kirjeen loppuluvuissa säilyy myös jännite vanhan liiton juutalaisuuden (lain) ja uuden liiton uskon (armon) välillä. Kirjeen lukijat ovat juutalaiskristittyjä, joita näiden tausta huomioon ottaen kehotetaan kestävästi pysymään uuden liiton uskossa ja sen mukaisessa elämässä.

Heprealaiskirje antaa vaikutelman juutalaiskristillisestä seurakunnasta, joka on ollut vaarassa joutua väsymyksen valtaan (Hepr.12:12,13). Sen tähden kirjoittajan on koko ajan kehotettava, lohdutettava ja varoitettava lukijoitaan. Uskon päämäärä on edessäpäin, kätkettynä Jumalan sanaan ja lupauksiin. Sen tähden on syytä siirtää syrjään kaikki sellainen, mikä estää ja haittaa uskovia matkalla – erityisesti synti (12:1) – ja ottaa vastaan apu, joka heille annetaan. Vähän aikaisemmin kirjoittaja on kuvannut lukijoiden eteen vanhan liiton pyhien kestävyyttä uskossa (11:4-40). Nämä uskon sankarit voivat olla innostavia esikuvia uuden liiton uskoville. Juokseminen vaatii sitä, että uskovat panevat pois kaiken, mikä haittaa juoksemista. Suurin mahdollinen apu on se, että uskovat suuntaavat katseensa Jeesukseen (12:2,3). Hän on ”uskomme perustaja ja täydelliseksi tekijä”, paras esimerkkimme täydellisestä ja loppuun asti kestävästä voittajasta, joka nyt ”…istuu Jumalan valtaistuimen oikealla puolella”. Juuri Kristus antaa uskovan sielulle uutta rohkeutta.

Verrattuaan ensin uskovien elämää kilpajuoksuun kirjoittaja ottaa sitten havaintokuvaksi verisen taistelun (12:4). Sanontaan ”ette ole joutuneet vuodattamaan vertanne taistelussa syntiä vastaan” sisältyy varoitus ja muistutus, että nykyistä hetkeä vielä vaikeampia aikoja voi olla tulossa. Uskovat (kirjeen alkuperäiset lukijat) olivat jo kestäneetkin suuria taisteluja ja kärsineet tappioita omaisuutensa ja kunniansa suhteen (10:34), mutta vielä ei ole ollut kysymys heidän hengestään. Kristillisen seurakunnan ei tule oudoksua, jos kristittyihin kohdistuva vaino saavuttaa niinkin suuren asteen että on kyse uskovien hengissä pysymisestä. Vainon osalta on kärsimys kuitenkin otettava vastaan Jumalan kasvatuksena (12:5-11). Jumalan kurituksen tarkoitus on auttaa ja rohkaista (!) uskovia ponnistelemaan kohti päämäärää, sillä kuritus on osoitus Jumalan rakkaudesta heitä kohtaan (vrt. Sananl.3:11,12). Kuritusta ei pidä väheksyä eikä sen alle tule masentua tappiomielialan vallassa. Jumalan kuritus on päinvastoin kasvatusta ja valmennusta Hänen omia lapsiaan kohtaan. Jos Herran kuritusta ei olisi, se samalla osoittaisi, etteivät uskovat edes ole Hänen lapsiaan (uskovat olisivat päinvastoin voimakkaasti sanottuna ”äpäriä”). Jos jo maallisten lasten kuriin ohjaaminen on hyödyllistä, on taivaallisen isän kuritus vielä paljon hyödyllisempää. Jumalan kurituksen tarkoituksena on antaa uskoville pysyvää ja ikuista hyötyä: pyhitystä (Hepr.12:10), vanhurskautta ja rauhaa (12:11). Tietenkään kuritus ei tuota välitöntä iloa vaan päinvastoin hetken kestävää tuskaa, mutta sen hedelmä näkyy lopulta ajan ja kasvamisen myötä.

Uskovien (seurakunnan) päämäärät ovat jaloja asioita (rauha ja pyhitys, 12:12-17). Ruumiinjäsenien vertauskuvallinen ojentaminen kuvaa rohkeutta jatkaa etenemistä uskon kilparadalla. Uskova ihminen on kaikesta huolimatta edelleen syntinen ja siksi taipuvainen itsekkyyteen. Tämä puolestaan on vaikuttamassa ihmissuhteisiin repivällä tavalla. Tämä ei ole kuitenkaan Jumalan tahdon mukaista, vaan ehdottomana käskynä ihmissuhteissa on pyrkimys rauhantilaan. Kirjeen kirjoittaja kehottaa lukijoitaan rauhaan kaikkien kanssa (ei pelkästään uskovien kesken vaan todella kaikkien kanssa!). Rauhaan pyrkimisessä on tavoitteena jatkuva sopusointu ja kanssaihmisiin kohdistuva harmoninen rauhantila (vrt. Matt.5:9). Pyrkimys pyhitykseen taas merkitsee jokapäiväistä kilvoittelemista eroon synnistä, vedoten uskon kautta omaan asemaan Kristuksessa ja eläen Pyhän Hengen voimasta todeksi yhteyttä Kristukseen (vrt. Room.6:11,12). Oikeaan jumalasuhteeseen liittyy läheisesti oikea suhde muihin uskoviin (vrt. rakkauden kaksoiskäsky, Matt.22:37-39). Ihmisten keskinäinen rauhantila on sinänsä osa uskovien pyhityselämää. Mutta pyhityksen kulmakivenä on uskovien suhde Kristukseen. Hengen pyhittäminä uskovat voivat päästä lopullisessa mielessä näkemään Herran ja elämään ikuisesti Hänen yhteydessään. Kysymys ei tällöin ole lain noudattamisesta vaan Jumalan armosta. Tässä ajassa eläen kenenkään ei tule hukata Jumalan armoa eikä päästää itseään katkeroitumaan, mistä on varoittavana esimerkkinä Esau (1.Moos.25:29-34). Tämä vaihtoi hengellisen hyvinvoinnin oman lihan hetkelliseen tyydyttämiseen. Tämä esimerkki sisältää myös ajatuksen, että kääntyminen Jumalan armosta takaisin vanhan liiton muotomenoihin vie lopulta takaisin entiseen toivottomuuteen. Lihan synteihin ja epäuskoon vajonneet uskovat saattavat tätä kautta jäädä vaille Jumalan siunauksia ja äärimmillään menettää ne etuoikeudet, jotka heillä ovat Kristuksessa (vrt. Hepr.10:29).

Lupaukseen perustuvasta uskosta kumpuaa hyvää hedelmää (12:18-24). Usko vapauttaa pelosta. Lain aikakaudella Herran läsnäolo oli pelottava asia jopa Moosekselle. Uusi liitto puolestaan on vapauttava. Tästä syystä kirjoittaja uudelleen ja uudelleen painottaa, että on paljon parempi jatkaa elämää Kristuksessa kuin palata vainon pelossa juutalaisuuteen. Uuden liiton aikana Jumalan armo vie kaikki uskovat, niin juutalaiskristityt kuin pakanauskovat, maallisen Jerusalemin ja Siinain vuoren sijasta ”elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin luo”. Tässä on viittaus taivaalliseen jumalanpalvelukseen. Kristillisen seurakunnan elämälle luonteenomaista on vapaa pääsy Jumalan luo. Kyseessä on asia, jonka Kristus on saanut aikaan uhrillaan: Kristus on raivannut auki uuden ja elävän tien Jumalan luokse (10:19-22; vrt. Joh.14:6). Vanhan liiton aikana tie ei vielä ollut avattu, mutta nyt on Kristuksen uhrin ansiosta avoinna pääsy oikeaan jumalanpalvelukseen. Vanhatestamentillinen ilmoitus määräyksineen uhreista ja pappeudesta on täyttynyt (ja korvattu) Kristuksessa. Uuden liiton jumalanpalvelus tapahtuu itse asiassa taivaassa (Hepr.12:22-24)! Mutta kyseessä ei ole pelkkä näky tulevasta vaan uskovat voivat kokea tätä taivaan osallisuutta jo täällä maan päällä, omassa paikallisseurakunnassaan. Uuden liiton seurakunnassa Jumalan läsnäolo on jatkuvaa. Lisäksi uusi seurakunta myös palvelee Jumalaa niin kuin Hän tahtoo (12:28, 13:15,16). Jumalan läsnäolo seurakunnan keskellä on myös hyvä syy siihen, että emme laiminlyö seurakunnan kokoontumisia (10:25).

Kirjeen kirjoittaja tuntuu toistavan ja painottavan tiettyjä asioita, koska seuraavaksi hän varoittaa lukijoitaan torjumasta Jumalaa (12:25-29). Synnin vaara on todellinen. Jumalan tuomio kohtasi jo vanhan liiton ihmisiä, jotka kieltäytyivät kuuntelemasta ja tottelemasta Mooseksen varoitusta maan päällä. On vielä vaarallisempaa torjua Kristuksen ääntä, joka kuuluu armon evankeliumissa. Tuomiopäivänä ainoastaan pysyvä ja iankaikkinen säilyy järkkymättömänä. Tällainen järkkymätön asia on uskovien perinnöksi saama ikuinen valtakunta.

Luvun 13 alussa lukijoita kehotetaan Jumalan tahdon mukaiseen elämään ja uskoon arkielämän keskellä (13:1-6). Uskon on tultava näkyviin käytännön ihmissuhteissamme. Se ilmenee vieraanvaraisuutena, huolenpitona, myötätuntona ja aitona samaistumisena sekä kunniallisena avioelämänä (samalla kirjoittaja tässä torjuu vaatimuksen selibaatista ja korostaa seksuaalisuuden kunniallista asemaa avioliiton sisälle kuuluvana asiana). Sen sijaan ahneus ei kuulu uskon varassa elettävään elämään. Uskova saa lohdutusta ja rohkaisua siitä, että Herra on aina lähellä. Uskova ei rakasta rahaa vaan tyytyy siihen mitä hänellä on. Uskon vahvistuksena voidaan panna merkille hyviä esikuvia (13:7-9). Ensinnäkin, esimerkillisten sanaa julistavien johtajien usko sopii uskoville esikuvaksi. Mutta täydellisin esimerkki on lopulta muuttumaton Jeesus. Jeesus on aina ollut sama (niin ennen maan päälle tuloaan, maan päällä ollessaan, taivaaseen noustuaan, toisen kerran tullessaan ja ikuisuudessa). Vaikka Jeesus tuli ihmiseksi, Hän ei koskaan ollut vähemmän kuin muuttumaton Jumala. Mutta vastakohtana elävälle uskolle on lakiusko, johon sisältyvät ulkonaiset ruokamääräykset. Oikea hengellinen todellisuus ilmenee armossa, jota täynnä oleva kristitty vaeltaa vakaana Kristuksen todistajana.

Uuden liiton uskonelämä ei ole enää sama asia kuin vanhan lakiliiton juutalaisuus ja sen uhritoimitukset (13:10-14). Usko ja lakihenkisyys eivät uuden liiton aikana sovi yhteen. Juutalaisuskoville kääntyminen Kristuksen puoleen kuitenkin merkitsi vainoa ja hyljeksimistä muiden juutalaisten taholta, mutta tämä pilkka uskovien kuitenkin oli kannettava. Erottautuminen edellytti uskoa, joka ei pannut toivoaan ajalliseen vaan iankaikkiseen, tulevaan kaupunkiin.  Uskovien tulee palvoa Herraa ja olla Hänelle kuuliaisia (13:15-17). Lopulta kuuliaisuus Jumalalle merkitsee myös kuuliaisuutta maanpäällisille johtajille.

Läpi koko Heprealaiskirjeen käy ilmi, että seurakunnan kulmakivenä eivät ole seurakunnan jäsenet, vaan Jeesus Kristus (vrt. Ef.2:19-22). Uskovat ovat Kristuksen seuraajia. Hänen esimerkkiään noudattaen ja Hänen johdatuksessaan uskovien on täällä maan päällä kuljettavakin. Samalla heidän tähtäyspisteensä on tulevaisuudessa, siinä pysyvässä kaupungissa, joka tulee. Tämä tulevaisuuteen katsominen on luonteenomaista koko heprealaiskirjeelle.

Kirjeen päätös on kirjoittajan omakohtaista pyyntöä, siunausta ja tervehdystä (Hepr.13:18-25). Kirjeen kirjoittajaa ei tiedetä, mutta tervehdyksestä käy ilmi, että kirjoittaja on tuntenut Timoteuksen (13:23), mikä viittaa Paavalin lähipiiriin. Tästä syystä kirjettä voidaan pitää apostolisena ja ”paavalilaisena”. Viittaus Timoteukseen pitää myös sisällään ajatuksen että kirje oli kirjoitettu erityiselle, rajatulle ihmisryhmälle (kirjeen sisältö puolestaan kertoo että ko. kohderyhmänä olivat tietyt juutalaiskristityt). Heille osoitettu kirje on samalla ollut avartavana, rakentavana dokumenttina kaikille kristityille kaikkina aikoina.

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986). 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

Juhani Nikula. 28.8.2014

HEPREALAISKIRJE: PYSYKÄÄ LUJINA USKOSSA!

Eräs Heprealaiskirjeen teemoista on kärsivällisyys uskossa. Kirjeen kirjoittaja muistuttaa lukijoitaan uskonrohkeudesta ja kestävyydestä (Hepr.10:32-39). Kestävän uskon palkka on lopulta suuri. Uskon onkin aina oltava keskeinen asia kristityn elämässä eikä hän saa langeta takaisin luottamaan lain tekoihin (vrt. Gal.3:11).

Tämän jälkeen seuraa Heprealaiskirjeen luku 11, jota on syystä nimitetty ”uskon luvuksi.” Luvun 11 tarkoituksena on kestävän uskon tukeminen ja kasvattaminen. Ensiksi kerrotaan ytimekkäästi, mitä usko on (11:1). Usko on ensinnäkin luottamusta siihen mitä toivotaan. Uskon ja toivon välillä on näin läheinen yhteys. Ellei ihmisellä ole toivoa, hän tuskin pystyy uskomaan. Jumalan sana ja lupaukset kulkevat aina edellä ja laskevat perustuksen ihmisen uskolle. Toiseksi, usko ja toivo kohdistuvat aina näkymättömään Jumalaan, Hänen sanaansa ja lupauksiinsa. Usko merkitsee varmuutta siitä, että kaikki vielä täyttymättömät lupaukset toteutuvat (vrt. 2.Kor.5:7). Tämä uskon olemuksen kaksiosainen määritelmä valaisee sitä tietä, jota kulkemaan uskovat on kutsuttu – vaeltamaan uskossa eikä näkemisessä.

Uskon esikuvia

Kirjeen kirjoittaja kuvaa lukijoilleen VT:n tunnetuimmat henkilöt ja esittää heidät seuraamisen arvoisina esimerkkeinä uskosta ja uskollisuudesta (11:2). Nämä VT:n henkilöt (”isät”) voivat opettaa lukijoille sen, että ihmiset eivät koskaan ole kääntyneet turhaan Jumalan puoleen uskossa. ”Isät” saivat Jumalan avun ja Hänen siunauksensa, koska he uskoivat! Toivoa täynnä he pitivät kiinni uskosta, vaikka he eivät nähneetkään uskonsa kohdetta. Uskossa on näin kysymys sellaisista asioista, joita ei voida nähdä toteutuneina. Yksikään ”isistä” ei palvellut Jumalaa puolisydämisesti, vaan luottaen Häneen täydellisesti uskossa.

Mutta ennen VT:n isien uskon kuvauksia kirjoittaja vielä toteaa yhden uskoville tärkeän näkökulman: maailman luomisen tyhjästä Jumalan sanalla (11:3). Tässä kohden tietenkin omaa viisauttaan ja kaikkea tämän maailman tarjoamaa antia täynnä oleva ihminen joutuu valinnan paikalle: onko Raamattu oikeassa myös luomisen osalta vai onko kaikki sittenkin syntynyt vain sattumalta, kuten evoluutioteoria opettaa? Kuitenkin jo luomakuntaa tarkkaillessamme kohtaamme näkymättömien asioiden todellisuuden, jos tunnustamme Jumalan luomistyöt Raamatun ilmoittamalla tavalla (vrt. Room.1:19,20). Jumalan elävä sana, joka on luonut kaiken ja ohjaa luomakuntaa, on näkymätön. Kun jo näkyvä olemassaolomme on alkuisin näkymättömästä Jumalan sanasta, ei ole syytä ihmetellä, että Jumala tahtoo kiinnittää sydämemme ja toivomme näkymättömiin ja hengellisiin, niin että etsimme oikeaa päämääräämme niistä emmekä mistään maallisesta, joka on näkyvää ja aineellisista (huom! myös Jumalan luoma aineellinen maailma on luotu hyväksi, 1.Moos.1:31, mutta näkymätön oli ensin ja on siinä suhteessa näkyvän yläpuolella).

Tämän johdannon jälkeen esitellään suuri joukko uskon sankareita. Ensimmäinen varsinainen uskon todistaja on Aadamin ja Eevan toinen poika, Abel (Hepr.11:4). Puhutteleva esimerkki uskosta on hänen uhrinsa. VT:n kertomus Kainin ja Abelin uhreista (1.Moos.4:3-5) ei nimenomaisesti kerro siitä, miksi Abelin uhri oli näistä parempi. Syyksi on esitetty, että Abelin uhri merkitsi veren (sovintoveren) vuodattamista kun taas Kainin uhri oli veretön. Mutta joka tapauksessa Kain toimi tietoisesti vastoin Jumalan tahtoa. Perimmältään uhrien paremmuus perustuu siihen, että veljesten sydämen tila oli erilainen. Kainin voi sanoa esittelevän oman työnsä tuloksia eikä hän toiminut uskon varassa. Jumala ei siksi hyväksynyt hänen uhriaan. Abelin uhri taas perustui uskoon, jonka perusteella hän oli vanhurskas Jumalan edessä. Abel oli Raamatun mukaan ensimmäinen marttyyri, veritodistaja, joka kuoli uskonsa vuoksi.

Seuraava uskon esimerkki on Henok (Hepr.11:5). Hän eli Jumalan tahdon mukaisesti ja hänet Jumala otti pois maan päältä ilman, että tämä koskaan koki kuolemaa (toinen ilman kuolemaa taivaaseen poistunut on Elia, 2.Kun.2:11). Ilmeisesti Henokin esimerkkiin vedoten kirjoittaja toteaa vielä tärkeän näkökulman Jumalalle kelpaavasta uskosta (Hepr.11:6): ensin täytyy uskoa, että Jumala on olemassa; mutta pelkästään se ei vielä riitä vaan ihmisen tulee lisäksi uskossa etsiä Jumalaa ja Hänen tahtoaan, jotta voi olla Jumalalle otollinen. Pelkkä uskon vilpittömyys ei riitä, vaan uskon tulee olla Jumalan tahdon mukainen. Henokin elämä (josta ei Raamattu juuri mitään kerro) on todistus siitä, että vain uskon kautta ihminen voi elää Jumalalle mieliksi ja lähestyä Häntä.

Seuraava uskon esimerkki on Nooa (11:7). Aikalaiset pilkkasivat Nooaa, joka rakensi uskon varassa arkin (kelluva, ohjauskyvytön laiva). Nooa uskoi ennustuksiin tulevista asioista, vaikka niistä ei vielä ollut mitään näkyvää merkkiä. Arkin avulla Nooa ja hänen perheensä pelastuivat vedenpaisumuksesta, mutta pilkkaajat lopulta hukkuivat ja saivat kokea Jumalan tuomion. Nooan mukana pelastui koko ihmis- ja eläinkunta sukupuuttoon kuolemiselta. Nooan usko ”langetti maailmalle tuomion” ja hänestä tuli ”vanhurskauden perillinen” (KR 1938) uskonsa kautta.

Mitä tulee yleisesti esimerkillisyyteen uskon suhteen, VT antaa todistuksensa kantaisistä, patriarkoista (11:8-22). Kaikki patriarkat, Abraham, Iisak ja Jaakob sekä myös Jaakobin poika Joosef, joutuivat toimimaan uskon varassa. Erityisesti on pantava merkille Abrahamin usko. UT:ssa Abraham esitetään selvästi Vanhan testamentin suurimpana uskon esikuvana (Room.4:3; Gal.3:6; Jaak.2:23). Jo sekin oli suuri uskon askel, että Abraham lähti Jumalan käskystä omasta maastaan siihen maahan, jonka Jumala hänelle oli luvannut osoittaa. Abraham ei epäillyt eikä esittänyt kysymyksiä vaikka hän ei tosiasiassa tiennyt, minne oli menossa. Abrahamin uskon horjumattomuus näkyi edelleen siinä, ettei maata, jota kohti hän lähti, ollut vielä edes luvattu hänelle; ja lupauksen saamisen jälkeenkin se oli edelleen kanaanilaisten hallussa. Silloinkaan Abrahamin usko ei horjunut, kun hän joutui elämään muukalaisena vieraassa maassa vailla pysyvää asuinpaikkaa. Myös Saara esitetään uskon sankarina, koska hän uskoi saavansa jälkeläisen vaikka luonnollinen lasten synnyttämisen aika oli hänen kohdallaan ohi (Raamattu ei toisaalta peittele Jumalan ihmisten heikkouksia: Saarallakin olivat ensin inhimilliset epäilynsä Herran lupauksia kohtaan, vrt. 1.Moos.18:9-15; nämä heikkoudet eivät kuitenkaan tee tyhjäksi sitä uskoa, mikä heillä perimmältään oli). VT:n pyhien uskon aitous näkyy monessa suhteessa: (1) heidän kuolemassaan, koska he kaikki kuolivat uskossa; (2) heidän horjumattomassa luottamuksessaan, vaikka he eivät omin silmin saaneet nähdä lupausten toteutumista; ja (3) heidän vaelluksessaan Herralle pyhittäytyneinä ja maailmalle muukalaisina. Uskollaan he osoittivat pyrkivänsä parempaan maahan, ”taivaalliseen isänmaahan.” Jumala osoitti myöhemmin arvostavansa patriarkkojen ratkaisuja ilmoittamalla itsensä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalana (2.Moos.3:6,15; 4:5).

Mutta Jumalan Abrahamille antama käsky uhrata poikansa Iisak oli ehkä kaikkein vaikuttavin uskon koetus (Hepr.11:17-19). Iisak oli lupauksen lapsi, josta piti polveutua suuri kansa. Kun Abraham sai käskyn uhrata ainoan poikansa, Jumala näytti ikään kuin kumonneen lupauksensa. Abraham joutui tällöin ankaraan uskon kamppailuun. Mutta Abraham ei nähnyt tässäkään tilanteessa mitään muuta mahdollisuutta kuin luottaa Jumalaan. Abraham uskoi, että Jumala täyttää sanansa vaikkapa Iisakin kuoleman kautta. Sen tähden Heprealaiskirjeen kirjoittaja näkee Abrahamin menettelyssä myös ylösnousemuksen esikuvan. Abraham uskoi Iisakin heräävän kuolleista, koska hän sittenkin luotti Jumalan lupaukseen Iisakin jälkeläisten suuresta joukosta. Abrahamin voi sanoa henkisesti uhranneen ainoan poikansa. Näin Abraham oli esikuva taivaallisesta isästä, joka ”ei säästänyt omaa Poikaansakaan” (Room.8:32). Koko tämä tapahtumasarja oli kuitenkin lopulta vain Jumalalta tullut koetus. Abrahamin usko kesti tämän koetuksen, jossa hän voitti kuolemanpelon ja lopulta palautti Iisakin kuolemasta.

Uskon kautta siunasivat Iisak ja Jaakob poikansa puhuen tulevista asioista kuin ne olisivat senhetkisiä (Hepr.11:20,21). Joosefin usko taas näkyi siinä, että korkeasta asemastaan huolimatta hän tajusi, ettei Egypti ollut hänen kotimaansa ja että Jumala lupauksensa mukaan palauttaa Israelin Kanaaninmaahan (11:22). Joosefin voi päätellä myös uskoneen siihen, että Jumala kerran herättää hänen fyysisen ruumiinsa taivaalliseen kotimaahan (osoitus varhaisesta ylösnousemususkosta).

Seuraava nimi luettelossa on Mooses. Hänenkin elämänsä on voimakas todistus uskosta (11:23-29). Tässä mainitaan kokonaista viisi esimerkkiä: hänen ihmeellinen pelastumisensa sylilapsena, hänen halunsa jakaa Jumalan kansan kohtalo, hänen uskollisuutensa näkymätöntä Jumalaa kohtaan mahtavan kuninkaan (faraon) suosion kustannuksella, pääsiäisen asettaminen ja Punaisen meren ylittäminen yhdessä israelilaisten kanssa. Egyptistä irrottautuminen merkitsi Moosekselta peruuttamatonta uskonratkaisua. Mooseksen tehtävä kansan vapauttajana ja johtajana oli raskas, mutta hän täytti Jumalan antamat velvollisuudet varmana uskossa. Hän toimi ikään kuin ei olisikaan ollut tekemisissä ihmisten vaan ainoastaan Jumalan kanssa, johon hänen katseensa oli uskossa kiinnittynyt.

Seuraavat jakeet sisältävät vielä joukon uskon esimerkkejä Israelin kansan historiasta (11:30-32). Joosuan johdolla kansa valloitti luvatun maan ja vahvasti linnoitettu Jerikon kaupunkikin kukistui. Jerikon muurit eivät kaatuneet pelkän marssimisen ja torviin puhaltamisen johdosta vaan uskon kautta. Myös portto Rahab mainitaan uskonsa tähden. Hän oli ottanut israelilaiset vakoojat kotiinsa ja näin osoittanut uskonsa Israelin Jumalaan (Rahabista tuli lopulta Messiaan esiäiti, Matt.1:5). Uskon todistajien joukkoon kuuluu tuomareita, kuninkaita, profeettoja ja veritodistajia. Tässä vaiheessa kirjoittaja tyytyy luettelemaan joitakin nimiä tai mainitsemaan lyhyesti heidän kohtalonsa.

Mitä kaikkea nämä uskon esimerkit todistavatkaan, siitä vielä kirjoittaja kertoo (Hepr.11:33-40). Niin voitot kuin tappiot, pelastuminen ja kärsimykset on ymmärrettävä saman uskon vaikutuksiksi. Uskosta voi todistaa muukin kuin vain voitto ja apu ylhäältä. Elävä usko ei ole ulkonaisen menestyksen teologiaa. Moni uskon sankareista joutui kärsimään. Rohkeus kestää kärsimyksiä, jopa kuolemaa, ja alttius kärsimyksiin ovat selvä merkki uskosta. Marttyyrikuolema oli kaikkein voimakkain todistus heidän uskostaan. Toisinaan Jumala kyllä auttoi näkyvästi ja ihmeellisesti, mutta toisinaan taas näytti siltä kuin Hän ei olisi (ulkonaisesti) lainkaan auttanut. Niinpä joku sai nähdä Herran ihmeitä, toiset eivät. Siitä huolimatta uskovia eivät olleet vain ne, jotka näkivät Hänen ihmeitään ja joita Hän auttoi. Joku sai kirkastaa Jumalaa elämällään, toiset taas ylistivät Häntä kuolemallaan. Huomaamme, että usko antaa voimaa niin voittoihin kuin tappioihin, sekä elämään että kuolemaan. Luvun 11 viimeiset jakeet korostavat jälleen, että usko kohdistuu tulevaisuuteen. Tämä ilmenee siitä, että vaikka heistä annetaan uskonsa perusteella hyvä todistus, niin ”sitä mikä on luvattu, he eivät vielä saaneet” (11:39). Nämä vanhan liiton uskovat pääsevät täydellisyyteen vasta meidän kanssamme (11:40). Lopullinen ”täydellisyys” tulee sekä VT:n että uuden liiton uskovien osaksi vasta sitten kun Kristus palaa hallitsemaan kuningasten kuninkaana aikojen lopulla.

Nämä kaikki VT:n esikuvat olivat esimerkillisiä uskossaan. Mutta heidät on kuvattu meidän eteemme juuri siksi, että seuraisimme heidän esimerkkiään.

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986). 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

Juhani Nikula, 14.8.2014

HEPREALAISKIRJE: KRISTUS JA UUSI LIITTO

”Kristus ylipappinamme” on Heprealaiskirjeen yhtenä pääteemana (Hepr.3:1). Kristuksen ikuisella ylipappeudella on VT:ssa erityinen esikuvansa: Salemin kuningas Melkisedek (1.Moos.14:17-20; Hepr.5:6,10, 7:1-28), jonka sukupuu oli tuntematon. Tämän esikuvan mukaan Kristuksen ylipappeus poikkeaa vanhan liiton ylipappeudesta, koska silloin pappien tuli olla Aaronin jälkeläisiä. Niin Kristuksen ylipappeus kuin uusi liitto muutenkin rakentuvat uudelle perustalle.

Uuden liiton ylipappi

Kristus on lopullisesti korvannut (tai ylittänyt) vanhan liiton leeviläisen pappeuden ja Hän on nyt istuimellaan Majesteetin valtaistuimen oikealla puolella taivaan pyhäkössä (8:1,2). Kristus on paljon maallisia pappeja ylempänä, koska Hän toimittaa virkaansa taivaassa (myös 10:12). Maallinen pappi oli välimies, samanaikaisesti kansan edustaja Jumalan edessä ja Jumalan edustaja kansan edessä. Maallinen (vanhan liiton) ylipappi meni ”kaikkeinpyhimpään” (2.Moos.26:33,34; 3.Moos.16:1-34) vain kerran vuodessa ja silloinkin viipyi siellä vain hetken. Kristus sen sijaan istuu aina Majesteetin oikealla puolella. Kristus on nyt taivaan pyhäkön pyhien toimitusten suorittaja. VT:n pyhäkkö (telttamaja, myöhemmin temppeli) oli pelkkä tulevan taivaallisen varjo, koska ihmiset olivat sen pystyttäneet. Taivaallisen pyhäkön taas on pystyttänyt Herra itse ja siksi se on ”todellinen pyhäkköteltta”.

Kuten vanhan liiton pyhäkkö, myös sen pappeus oli varjo, vertauskuva tulevasta. Maallinen ylipappeus oli siten vertauskuva siitä, mitä lopulta tuli olemaan Kristuksen pappisvirka (Hepr.8:3-5). Maallisen ylipapin piti tuoda uhrinsa Herralle, jonka esikuvan mukaan Kristuksenkin piti tuoda uhrinsa. Kristus kuitenkin toi uhrinsa täydellisenä ja lopullisena, kun Hän uhrasi itsensä ottaakseen pois synnin. Maallinen ylipappi sai mennä ”kaikkeinpyhimpään” vain veren turvin, ja samoin Kristuskin meni sinne veren turvin mutta oman verensä kautta. Leeviläisten pappien palvelus oli kuitenkin vain ”taivaallisen palveluksen kuva ja varjo” kun taas Kristuksen palvelus on todellisuutta. Monista vertauskuvista huolimatta on painotettava, että uuden liiton ylipappi ei kaikilta osin sopinut vanhan liiton säännösten puitteisiin, koska maan päällä Kristus ei olisi edes ollut pappi, koska Hän ei ollut leeviläinen! Kristuksen ylipappeuden esikuvana on siksi melkisedekiläinen pappeus.

Uusi liitto on parempi kuin vanha liitto (tällöin ”vanhalla liitolla” tarkoitetaan nimenomaisesti Mooseksen eli lain liittoa, Hepr.8:6-13). Vanha liitto säädettiin huonompien lupausten varaan. Sen lupaukset olivat ehdollisia (2.Moos.19:5-7). Luvattujen, liittoon kuuluvien siunausten saaminen edellytti ihmisiltä kuuliaisuutta. Jumala voi siten rikkoa liiton, jos kansa ei puolestaan pidä lupauksiaan. Vanha liitto tarjosi jumalalliset ehdot mutta ei kuitenkaan antanut ihmiselle voimaa kuuliaisuuden saavuttamiseen (se vain tarjosi ohjeet oikeaan elämäntapaan). Vanha liitto ei siten voinut ihmisen syntisyyden ja heikkouden takia tehdä mitään täydelliseksi tai lopulliseksi. Siksi siinä oli puutteita ja se ei voinut olla pysyvä. Jos vanha liitto olisi kaikin puolin ollut hyvä, uutta liittoa ei olisi edes tarvittu. Mutta toisin kuin vanha liitto, uusi liitto ei ole ehdollinen, vaan se on pysyvä, koska Jumala itse tekee kaiken. Uusi liitto pysyy lopullisena Kristuksen täytetyn työn varassa. Samalla uusi liitto antaa Abrahamille annetun lupauksen (”Abrahamin liiton”) puitteissa ikuisen elämän niille, jotka uskovat (Gal.3:13-29). ”Abrahamin liitto” (1.Moos.12:1-3; 13:14-17; 15:1-7; 17:1-8) oli lupauksen liitto: Abrahamin saama siunaus on siunaukseksi kaikille maailman kansoille. Abrahamin usko Herran antamiin lupauksiin on esikuvana uuden liiton aikana.(Gal.3:9).

Jumala oli kuitenkin jo alusta asti päättänyt, että uusi liitto tulisi Herran määräämänä ajankohtana voimaan lakiliiton sijaan. Jo profeetta Jeremia ennusti Herran tekevän uuden liiton (Jer.31:31-34; Hepr.8:8-12). Uusi liitto nojautuu armoon eikä se sisällä ehtoja. Uusi liitto perustuu Kristuksen täydelliseen lunastustyöhön, se on vailla puutteita ja se on lopullinen. Vanha liitto on joutunut väistymään, koska synnin ongelma on Kristuksessa ratkaistu ikuisiksi ajoiksi.

Vanhan ja uuden liiton uhrit

Vanhan liiton luonne oli väliaikainen ja vertauskuvallinen (9:1-10). Sinänsä tämä ei tarkoita vanhan liiton väheksymistä. Jumala ei ollut säätänyt Mooseksen välityksellä mitään mielivaltaisia määräyksiä vanhan liiton jumalanpalvelusjärjestykseen. Mutta kykenemättömyydessään saada aikaan täydellistä sovitusta vanha jumalanpalvelusjärjestys oli sinänsä todiste omasta riittämättömyydestään. Etenkin omantunnon vaatimukset paljastavat vanhan liiton uhrijumalanpalveluksen riittämättömyyden (9:9; 10:2).  Kääntäen voidaan todeta, että Kristuksen täydellinen uhri merkitsee omantunnon puhdistumista, minkä ansiosta uskova kykenee ylistämään ja palvelemaan Jumalaa (Hepr.9:14; 10:22). Vanhaan (ja sinänsä jumalalliseen) järjestykseen kuuluivat yksityiskohtaiset säädökset, pyhäkkö ja sen kalustus. Vanhaan liittoon sisältyivät päivittäiset jumalanpalvelusmenot ja uhritoimitukset. Lisäksi kerran vuodessa ylimmäinen pappi suoritti uhrit ”kaikkeinpyhimmässä”. Nämä olivat kuitenkin ulkonaisia toimenpiteitä maallisen, epätäydellisen pyhäkön aikoihin. Ennen Kristuksen ristinkuolemaa nämä toimitukset olivat vertauskuvallisia Hänen tulevasta toiminnastaan ja Hänen mukanaan tulevasta hengellisestä todellisuudesta. Vanhan liiton uhrien aika päättyi, kun Kristuksen kuolemassa toteutui uuden liiton aikainen lopullinen järjestys (9:11-14). Kristus on nyt tullut ylimmäiseksi papiksi, joka on astunut ”kaikkeinpyhimpään”. Hänen ainutkertainen uhrinsa on osoittautunut paljon merkittävämmäksi kuin ”pukkien ja härkien veri”. Tämä kertakaikkinen uhri takasi ikiajoiksi lunastuksen (vanhan liiton aikainen uhriveri oli vain peittänyt synnit väliaikaisesti, 9:9; 10:1). Ikiaikainen lunastus merkitsee uskovan täyttä turvallisuutta ja pelastusvarmuutta Kristuksessa sekä tulevaa kirkastumista. Vanhan liiton aikainen ihmisen puhdistuminen oli tehnyt ihmisen ulkonaisiin menoihin kelvolliseksi, mutta Kristuksen veri saa aikaan sisäisen puhdistuksen ja ikuisesti kestävän, täydellisen pelastuksen.

Kristuksen kuolema oli lain valossa välttämätön (9:15-22). Uusi liitto perustuukin Kristuksen uhrikuolemaan (tässä ratkaisevassa kohdassa vanha ja uusi liitto ovat yhdenmukaiset: liiton solmimiseen kuuluu uhri). Ilman Kristuksen kuolemaa Hänestä ei olisi tullut välittäjää, joka sovitti Jumalan ja syntisten ihmisten välit. Jeesuksen kuolema merkitsi lunastusta myös vanhan liiton aikaisille rikkomuksille, jotka oli väliaikaisesti peitetty (9:15). Vanhan järjestyksen aikana liitto voitiin sinetöidä vain uhriverellä, ja saman periaatteen mukaan Kristuksen kuolema (veri) sinetöi uuden liiton. Lisäksi ”testamentti” astuu yleisesti voimaan vasta testamentintekijän kuoltua. Vanha eli lain liitto vihittiin verellä (2.Moos.24:1-8; 29:12,21,36); näin lakiliiton vertauskuvissa korostui myös Kristuksen kuoleman välttämättömyys (vrt. Matt.26:28). Syntien anteeksianto ei ole siten mahdollinen ellei vuodateta uhriverta (Hepr.9:22; 3.Moos.17:11).

Uusi liitto on monessa mielessä lakiliittoon nähden ylivoimainen (9:23-10:18). Ensinnäkin uuden liiton pyhäkkö on vanhan liiton pyhäkköä parempi (9:23,24). Vanhan liiton pyhäkön eläinuhrit saattoivat vertauskuvallisesti puhdistaa maallisen pyhäkön mutta ei taivaallista pyhäkköä. Mutta ennen muuta Kristuksen uhri on lakiliiton uhreja parempi ja lisäksi Hän on itse mennyt taivaaseen Jumalan eteen puhumaan meidän puolestamme. Uuden liiton uhri, Kristuksen lopullinen uhri, on vanhan liiton uhreja verrattomasti parempi (9:25-10:4). Kirjoittaja korostaa erityisesti suuren sovituspäivän uhria, koska tämä on Kristuksen työn esikuva ja samalla kiistaton todiste vanhan järjestyksen riittämättömyydestä. Tämä iankaikkinen uhri merkitsee vanhan aikakauden päättymistä ja uuden liiton perustamista. Kristus on kertakaikkisella uhrillaan poistanut synnin eikä toista uhria enää tarvita. Kristus tyydytti kaikki pyhän Jumalan syntisiin ihmisiin kohdistamat vaatimukset. Kristuksen uhri myös täytti kaikki uskovan ihmisen tarpeet (syntien anteeksisaaminen, hyvä omatunto, ikuinen elämä jne.). Vanhan liiton uhrit puolestaan olivat epätäydellisiä ja niitä toistettiin koko ajan. Jo Daavid puhui vanhan liiton uhrien riittämättömyydestä (10:5-7; Ps.40:7-9). Niinpä Kristuksen uhrin tapahduttua ja uuden liiton astuttua voimaan tulee vanha järjestys tarpeettomaksi (Hepr.10:8-10). Vanhan liiton laki on voimaton pelastus- ja sovituskysymyksissä. Se sisältää vain tulevan hyvän varjon, ei itse asian olemusta. Uuden liiton paremmuus näkyy lisäksi Kristuksen nykyisen, korkean aseman ylivoimaisuutena (10:11-14). Kristuksen persoonassa yhdistyvät kaksi virkaa: papin ja kuninkaan. Tuotuaan uhrin syntien edestä ja istuuduttuaan sen jälkeen ikuisiksi ajoiksi Jumalan oikealle puolelle Kristus odottaa vain sitä, että Hänen aikaansaamansa herraus lopulta toteutuu näkyvänä. Hän kuitenkin odottaa vielä taivaassa, että hänen vihollisensa pannaan korokkeeksi hänen jalkojensa alle.

Yhteenvetona vielä todetaan lopuksi, että Kristuksen uhri oli täydellinen, koska synnit on nyt anteeksi annettu eikä uutta syntiuhria ei enää tarvita (10:15-18).

Korostaessaan uuden liiton paremmuutta Heprealaiskirjeen kirjoittaja ei kuitenkaan esitä, että vanhaa liittoa kuitenkaan saisi pitää turhana. Jumala on ollut yksiselitteisesti kummankin liiton alullepanija. Kysymys on siitä, että entisaikojen keskeisimmät ja kunnioitetut instituutiot (telttapyhäkkö/ilmestysmaja, leeviläinen pappeus ja uhripalvelus) ovat vanhentuneet pelkästään siksi, että Kristus on nyt tullut. VT säilyttää kuitenkin uuden liitonkin aikana merkityksensä, koska se on taustana lopulliselle ilmoitukselle Kristuksessa. Kirjoittajan voikin katsoa perustavan koko kirjeensä VT:iin tulkitsemalla sitä messiaanisesta näkökulmasta.

Jae 9:27 kertoo tiettyjä asioita koskien kuolemaa. Ensinnäkin se pitää sisällään ajatuksen, että ihmisen elämä on kertaluontoinen eikä ole olemassa minkäänlaista jälleensyntymää, kuten jotkut uskonnot opettavat. Ihmisellä on siten vain yksi elämä nykyisessä ajallisessa maailmassa. Lisäksi jae kertoo, että kuolema ei merkitse ihmiselle kaiken loppua vaan tämän ajallisen elämän jälkeen ihminen on edelleen olemassa. Kun ihminen yhden ainoan maanpäällisen elämänsä jälkeen kuolee, hän tulee Jumalan eteen tuomittavaksi. Koska Kristuksen uhri kuitenkin tuo uskovalle pelastuksen, ei mikään tuomio voi häneltä sitä riistää.

Elämä uskon varassa

Kuvattuaan uuden liiton uhrin paremmuutta vanhan liiton uhreihin verrattuna kirjoittaja kehottaa lukijoitaan elämään varmoina uskossa (10:19-39). Usko kohdistuu Kristuksen persoonaan ja työhön. Kristukseen uskovalla ovat suuret etuoikeudet (Kristuksen veri riittävänä lunastushintana, oikeus itse astua ”kaikkeinpyhimpään” ja lisäksi itse Kristus ylipappinamme), jotka takaavat mahdollisuuden astua Jumalan eteen hyvällä omallatunnolla. Kirjoittaja kehottaa lukijoitaan käymään rohkeasti ”kaikkeinpyhimpään” ja harjoittamaan sitä papillista virkaa, johon heidät on kutsuttu (tässä näkyy yleisen pappeuden periaate, vrt. 1.Piet.2:9; Ilm.1:6). Lisäksi kirjoittaja kehottaa olemaan horjumattomia toivossa, harjoittamaan keskinäistä huolenpitoa ja säännöllisesti osallistumaan jumalanpalveluksiin. Ilmeisesti kirjeen varoituksen sanat luopumuksesta (Hepr.10:26-31) viittaavat juutalaisuuteen palaamiseen, joka tarkoittaa palaamista lakihurskauteen. Tällainen ihminen halventaa Kristuksen uhrin ja toimii tietoisesti sitä totuutta vastaan, joka on Kristuksessa ja pelastuksessa Hänen kauttaan ainoana tienä Jumalan luo. Tosiasiassa kyse on tällöin uskosta luopumisesta. Tällaisesta synnistä seuraa Jumalan tuomio, jonka edessä syntinen ihminen on täysin suojaton. Jo sitä, joka halveksi vanhaa liittoa, kohtasi ankara tuomio mutta sitä, joka torjuu Jumalan Pojan veren, kohtaa vielä ankarampi rangaistus (vrt. Pyhän Hengen pilkka, Matt.12:32; Mark.3:29). On kauheaa kohdata Jumalan oikeudenmukaisuus sen jälkeen kun on tietoisesti hylännyt Hänen armonsa Kristuksessa! Juutalaistaustaiset kirjeen lukijat olivat kuitenkin tulleet tuntemaan uuden liiton paremmuuden ja olivat uskonsa tähden joutuneet kärsimään paljon (10:32-34). Ilmeisesti tietty pyrkimys paluusta juutalaisuuteen johtuu sekä vainoista että Herran toisen tulemisen viipymisestä. Edelleenkin uskovilta edellytetään kärsivällisyyttä uskossa (10:35-39). Kestävän uskon palkka on kuitenkin lopulta suuri. Uskon onkin aina oltava keskeinen asia kristityn elämässä eikä hän saa langeta takaisin luottamaan lain tekoihin (vrt. Hab.2:4; Room.1:17; Gal.3:11). Mutta sellainen, joka vainoa ja vastoinkäymisiä välttääkseen vetäytyy Kristus-uskosta takaisin lain tekojen tielle, saa osakseen Jumalan tuomion. Heprealaiskirjeen kirjoittaja kuitenkin perimmältään luottaa siihen, että hänen lukijoillaan on aito ja kestävä pelastava usko.

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986). 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

Juhani Nikula, 8.8.2014

HEPREALAISKIRJE: KRISTUS JA MELKISEDEKIN PAPPEUS

Heprealaiskirjeen yhtenä pääteemana on Kristus ylipappinamme (Hepr.3:1). Kristus on ylipappimme ennen muuta siksi, että Hän on saattanut päätökseen lunastustyön. Jumalan Poika edustaa ihmistä Jumalan valtaistuimen edessä (4:14-16). Kristuksen pappeudella on taustansa VT:n kirjoituksissa. Yleisesti papin tehtävänä on olla yhteyden välittäjänä: pappi on Jumalan ja ihmisten välimies. VT:n mukainen pappi oli samanaikaisesti kansan edustaja Jumalan edessä ja Jumalan edustaja kansan edessä. Tämä toteutui lopullisesti uuden liiton aikana Jeesuksessa Kristuksessa.

Heprealaiskirjeen kirjoittaja selvittää (5:1-4) ylipapin viran luonnetta, sen edellytyksiä ja tehtäviä. Ylimmäisen papin ominaisuuksiin kuuluu, että hänet valitaan ihmisten joukosta, että hänen tulee ymmärtää näiden inhimillisiä heikkouksia ja että hän on Jumalan kutsuma. Seuraavissa jakeissa kirjoittaja osoittaa, että Kristus täyttää nämä vaatimukset täydellisesti (5:5-10). Koska Hän sopi tehtävään täydellisesti, Hänestä tuli ”iankaikkisen pelastuksen tuoja”. Aaronilaisen ylipapin uhreilla synnit vain peitettiin väliaikaisesti mutta Kristuksen uhrilla pelastus on pysyvä.

Vanhatestamentillinen pappeuden käsite oli sekä Jumalan väliaikaisesti säätämä että seurausta ihmisen syntiinlankeemuksesta. Alusta alkaen ihminen oli tarkoitettu Jumalan yhteyteen. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen (1.Moos.1:27), jotta ihminen eläisi rakkauden sitein yhteydessä Luojaansa ja eikä olisi koskaan erossa Hänestä. Mutta ihminen nousi kapinaan Jumalaa vastaan langeten syntiin. Siitä lähtien langennut ihminen pyrki palauttamaan yhteyden Jumalaan ja löytämään sen pääsyn Jumalan luo, joka menetettiin Aadamin lankeemuksen seurauksena. Papin tehtävänä oli olla tämän yhteyden välittäjänä. Heprealaiskirjeestä heijastuu kaipaus täydellisyyteen (Hepr.7:11; 9:9), joka edellyttää pappeuden syntymistä. Siinain vuorella Jumala ilmoitti, että Israelista tulisi Herran ”pappisvaltakunta ja pyhä kansa” (2.Moos.19:6). Tällöin lupaus koski kansaa kokonaisuutena. Itse papillista tehtävää hoiti kuitenkin Jumalan kutsun mukaan pappisheimo, leeviläiset ja erityisesti Aaron poikineen. Yhdelläkään muulla ei ollut oikeutta ryhtyä pappisvirkaan (4.Moos.3:6-13).

Papeilla oli monia velvollisuuksia, jotka yksilöitiin Mooseksen laissa. Papeista yksi, joka oli ylipappi, edusti koko kansaa. Tämä ilmeni erityisen selvästi ns. suurena sovituspäivänä, jolloin ylipappi meni temppelin kaikkein pyhimpään toimittaakseen sovituksen niin oman ja kuin koko kansan syntivelan edestä (3.Moos.16:1-34). Ajatus oli se, että kansa itse astui ylipapin välityksellä Jumalan eteen siihen paikkaan, jossa Herran jumalallinen läsnäolo ilmeni erityisellä tavalla.

Vanhatestamentillinen Aaronin pappeus ei kuitenkaan ole kaikilta osin Kristuksen ylipappeuden esikuvana. Sen sijaan Kristuksen ikuisella ylipappeudella on VT:ssa toinen, erityinen esikuvansa: Salemin kuningas Melkisedek (1.Moos.14:17-20; Hepr.5:6,10, 7:1-28; ”Salem” on Jerusalemin muinainen nimitys). Nimi Melkisedek viittaa Messiaaseen, koska nimen merkitys ”vanhurskas kuningas” on messiaaninen nimi (Sak.9:9), samoin kuin ”rauhan kuningas” (vrt. Jes.9:5,6). Melkisedekistä on käytetty messiaanisuuteen viittaavia sanoja: ”Hänellä ei ole isää, ei äitiä eikä sukuluetteloa, hänen elinpäivillään ei ole alkua eikä loppua. Hänet on kuvattu Jumalan Pojan kaltaiseksi, ja hän pysyy pappina ainaisesti” (Hepr.7:3). Tämä on kuitenkin eräässä mielessä suorastaan juutalaisuuden vastaista. Nimittäin, juutalaisten ajattelutavan mukaan papiksi voi tulla vain sellainen, jonka syntyperä oli moitteeton ja varma (esim. Esra 2:61-63). Huomionarvoista on, että Melkisedek ei täyttänyt tätä vaatimusta. Hän ei ollut juutalaisuuden mukaiseen papinvirkaan sovelias. Melkisedekin syntyperä oli ihmisille selittämätön. Melkisedekistä sanotaan tästä huolimatta (tai juuri tästä johtuen!), että hän on pappi ikuisesti ja hän elää näin ikuisesti - hänen päivillään ei ole alkua eikä loppua.

Melkisedekin henkilöllisyyttä on toisinaan tulkittu eri tavoin: hänen on ajateltu olleen enkeliolento tai itse Jumala ihmishahmossa. Tämä on kuitenkin pelkkää arvailua ja hän saattoi olla vain ihminen, jonka syntyperää ei tunnettu. Olennaista onkin pelkästään sen, että hän on Kristuksen kaltainen henkilö, ”tyyppi” (typologinen tulkinta), joka syntyperänsä puolesta viittaa aivan toiseen pappeuteen kuin mitä oli aaronilainen pappeus. Daavidin psalmissa 110:4 sanotaan Messiaasta: ”Sinä olet pappi ikuisesti, sinun pappeutesi on Melkisedekin pappeutta” (tätä lainataan heprealaiskirjeen jakeissa, Hepr.5:6,10; 7:17,21). Tämä todistaa ratkaisevalla tavalla Kristuksen ikuisen ylipapillisen aseman. Nämä Melkisedekin ja Messiaan pappeudesta puhuvat kohdat ovat monessa mielessä heprealaiskirjeen ymmärtämisen avaimia. Kaikki, mitä käsite ”ylimmäinen pappi” sisältää, on täyttynyt Jeesuksessa Kristuksessa, niin teologisesti kuin historiallisesti. Jeesus on oikea ylimmäinen pappi, joka on avannut meille tien kaikkein pyhimpään (10:19,20). Sen tähden Kristuksen ylipapillisen viran esikuva ei ole aaronilainen pappeus, vaan sellainen pappeus, joka on osoittautunut edellistä korkeammaksi, jollainen on pappiskuningas Melkisedekin mukainen pappeus. Voidaan sanoa, että melkisedekiläisessä pappeudessaan Kristus ylitti aaronilaisen pappeuden esikuvan.

Kristuksen pappeus on pysyvä ja myös Hänen uhrinsa tuo ikuisen pelastuksen. Pelastus on vapautumista kuoleman vallasta ja kaikista Jumalalle vihamielisistä valloista (5:7). Toisaalta pelastus merkitsee Jumalan lupausten täyttymistä, jota voidaan kokea jo nyt (6:9), mutta joka toteutuu lopullisesti vasta lopun ajan täyttymyksessä (1:14; 9:28).

Tämän jälkeen kirjoittaja siirtyy jälleen kohti käyvään kehotukseen (5:11-14). Kehotus sisältää varoituksen hengellisestä kypsymättömyydestä. Tavoitteena on olla hengellisesti täysi-ikäinen kristitty, joka on kokenut ja harjaantunut erottamaan hyvän ja pahan. Kirjeen vastaanottajat olivat epäilemättä juutalaiskristittyjä, joilla oli vaarana ajautua takaisin perinteiseen juutalaisuuteen. Näiden juutalaisuskovien oli vaikea tajuta, mikä heidän asemansa on Kristuksessa ja mitä he Hänessä omistavat. Siksi näiden juutalaiskristittyjen on Jumalaan turvautuen pyrittävä pois hengellisestä lapsuudesta kohti aikuisuutta (6:1-3). ”Kristuksen opin alkeiden” tuli olla selviä perusasioita, jolloin heidän ei tarvitse palata niihin.

Jakeissa 6:1-2 luetellaan kuusi asiaa, jotka ovat ”Kristuksen opin alkeita”. Nämä voidaan ymmärtää pareittain seuraavasti:

-          parannus kuolemaan johtavista teoista ja usko Jumalaan,

-          oppi kasteista ja puhdistusmenoista sekä kätten päälle panemisesta, ja

-          kuolleiden ylösnousemus ja iankaikkinen tuomio

Kaksi ensimmäistä ovat kristillisen opin perusasioita ja ne ovat tuttuja jo Jeesuksen julistuksesta (Matt.5:20; Joh.14:1). Opit kasteista ja kätten päälle panemisesta kuuluvat myös yhteen. Kirjoittaja ilmeisesti ajattelee erilaisia kastetapoja tai puhdistuksia, juutalaisten proselyyttikastetta (juutalaiseksi kääntymisen kastetta), Johanneksen kastetta ja kristillistä kastetta (vrt. Ap.t.18:24-28). Apostolien teoissa Pyhä Henki saatiin usein kätten päälle panemisen välityksellä (8:17, 9:17, 19:6). Myös viimeiset kaksi kuuluvat yhteen, koska juutalaisten uskoon tulleiden oli välttämättä saatava opetusta kuolleitten ylösnousemisesta ja iankaikkisesta tuomiosta, sillä näitä asioita oli opittu ymmärtämään aivan uudella tavalla kristinuskon ilmoituksen välityksellä.

Seuraava jaejakso (Hepr.6:4-8) on tulkinnallisesti vaikea, koska se pitää sisällään ajatuksen, että kerran uskoon tullut ja myöhemmin Kristuksesta luopunut ihminen ei enää voi palata Kristuksen luo. Kirjaimellinen ja pinnallisesti yksiselitteinen tulkinta herätti jo aikoinaan niin paljon vastustusta, että heprealaiskirjeen asemakin osana Raamatun kaanonia (kirjakokoelmaa) kyseenalaistettiin. Asiayhteyden perusteella tämä tulkinta ei kuitenkaan ole kirjaimellisestikaan ajatellen välttämätön ja johdonmukainen, vaan esitetty ajatus on ymmärrettävä vakavana varoituksena juutalaiskristityille, jotka päättivät palata takaisin juutalaisten säännösten ja lain kuolleitten tekojen orjuuteen. Ilmeisesti nämä ihmiset olivat alkaneet uudelleen turvautua juutalaisiin uhritoimituksiin syntiensä sovitukseksi. He olivat siten luopuneet armosta, Kristuksen persoonan ja työn omistamisesta. Näin he kiistivät Kristuksen kuoleman riittävyyden synnin sovituksena. Tätä taustaa vasten he uudelleen ”ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja nostavat hänet kaikkien pilkattavaksi”. Tällaista ihmistä odottaa vain Jumalan tuomio ja hylkääminen. Kysymys ei ole siitä, että tällainen ihminen ei voisi enää palata Jumalan luo (vrt. Joh.6:37) vaan siitä, että tällä tavalla luopunut ihminen on Jumalan vihan alainen eikä Kristuksen työ voi pelastaa häntä. Kyseessä on sydämentila, joka on rinnastettavissa Pyhän Hengen pilkkaan (Hepr.10:29; Matt.12:32; Mark.3:29). 

Huolimatta vakavista varoituksista kirjoittaja lopulta kuitenkin kertoo luottavansa lukijoihinsa (Hepr.6:9-12). Hänen luottamuksensa perustuu heidän aikaisempaan uskonelämäänsä eikä Jumala myöskään unohda heidän rakkaudentekojaan, joita he ovat tehneet pyhille. Kirjoittaja toivoo, että lukijat etenisivät kohti täysikasvuisuutta ja kypsyyttä.  Näin he lopulta ”saavat omakseen sen, minkä Jumala on luvannut”.

Jumala oli valalla vannoen tehnyt liiton Abrahamin kanssa (1.Moos.22:16-18), jota juutalaiset pitivät erittäin merkityksellisenä. Juutalaiset katsoivat liiton koskevan pelkästään heidän omaa kansaansa, mutta tosiasiassa kyseessä oli liitto, joka koski kaikkia kansoja. Abraham on esimerkkinä kestävyydestä Jumalan lupauksen täyttymisen odottamisessa. Jumala itse oli taannut oman itsensä kautta liiton toteutumisen (Hepr.6:13-20). Abraham uskoi Herraan ja piti lupauksen toteutumista varmana. Jo vajavaisen ihmisten vala on luonteeltaan pitävä, mutta Jumalan vala on vielä voimakkaampi ja se osoittaa täydellisesti Hänen suunnitelmiensa muuttumattomuuden. Jumala ei voi valehdella eikä Hän voi perua lupaustaan, koska Hän on vannonut itsensä kautta. Koska Jumala on muuttumaton, me voimme olla yhtä rohkealla mielellä kuin Abraham. Lopulta Kristus, joka on Abrahamin liiton lupausten täyttymys, on vakuutena pelastuksestamme. Siksi meidän toivomme kohdistuu Kristukseen. Hän on jo taivaallisen pyhäkön esiripun sisäpuolella, Hän auttaa meitä seuraamaan jäljissään ja siten auttaa meitä pääsemään Hänen kauttaan esiripun sisäpuolelle, so. taivaaseen. 

Melkisedek (= ”vanhurskauden kuningas”) oli Kristuksen esikuva ja Hänen kaltaisensa (7:1-28). Melkisedek kuvataan Kristuksen esikuvaksi oikeana ylimmäisenä pappina. Melkisedekin pappeuden suuruus käy ensinnäkin ilmi siinä, että Abraham antoi hänelle kymmenykset. Abrahamin välityksellä Leevikin (pappissuku) maksoi kymmenykset itseään suuremmalle. Melkisedekin pappeus on myös pysyvä toisin kuin aaronilainen pappeus. Leeviläinen pappeus ei ollut täydellinen, koska sen toimitukset eivät olleet lopullisia ja täydellisiä. Kuolevainen pappeus ei voinut ottaa pois syntiä eikä tuoda siten Jumalan hyväksymistä. Kristuksen pappeus, joka on Melkisedekin järjestyksen mukainen, on parempi ja lopullinen, koska Kristus on kuolematon (aaronilaiset papit taas kuolivat ja uusia tuli heidän tilalleen). Kristuksen pappeuden voima näkyy siinä, että (1) siihen sisältyy täydellinen kyky pelastaa, (2) sen uhri on lopullinen, (3) Kristus täyttää täydellisesti meidän tarpeemme ja (4) se on sinetöity Jumalan valalla. Kristus on näin pappi ja pelastaja ikuisesti.  

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986). 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

Juhani Nikula, 3.7.2014

HEPREALAISKIRJE: UUSI, LOPULLINEN ILMOITUS

Kirjeen yleispiirteet

Heprealaiskirje on UT:n kirjoista monessa suhteessa ainutlaatuinen. Sitä kutsutaan kirjeeksi ja sen loppu on kirjeen muodossa. Mutta sen alku ei ole kirjoitusajan tavan mukaista kirjeen avausta (puuttuvat kirjoittaja, tervehdykset ja vastaanottajat). Joskus heprealaiskirjettä onkin pidetty ennemmin kirjoitettuna saarnana. Jotkut taas ovat olettaneet, että kirjeen alku olisi kadonnut. Kirje itse ei mainitse vastaanottajiaan, mutta jo vanhimmissa käsikirjoituksissa on otsikko ”heprealaisille.” Yleisesti ajatellaan, että heprealaiskirje onkin ”epistola”, kirje, jolla ovat omat, poikkeavat erityispiirteensä.

Heprealaiskirjeeseen liittyvä, jatkuvasti pohdiskelua herättävä kysymys on se, että kirje ei mainitse kirjoittajaansa eikä kirkkohistoriastakaan löydy kysymykseen luotettavaa vastausta. Jo varhain esiintyi näkemyksiä, että kirje voisi olla Paavalin kirjoittama. Monia muitakin arvailuja on kautta aikojen esitetty. Yksi kohta kirjeessä (Hepr.13:23, joka osoittaa kirjoittajan tunteneen Timoteuksen) kuitenkin viittaa Paavalin lähipiiriin. Kirjettä voi näin pitää apostolisena ja ”paavalilaisena”. Mutta kuka kirjoittaja tarkkaan ottaen oli, jää ratkaisematta. Voimme vain ajatella kirjoittajan olleen tunnettu ja arvossapidetty sen seurakunnan piirissä, jonka jäsenille hän kirjoittaa.

Heprealaiskirjettä on lainattu vuonna 96 jKr. kirjoitetussa 1.Kleemensin kirjeessä, joten heprealaiskirje on kirjoitettu ennen sitä. Kirjoittamisen ajoitusta on esitetty vuosille 60-90 jKr. On toisaalta esitetty, että ajoitus ennen Jerusalemin temppelin hävitystä v. 70 jKr. olisi perusteltu siksi, että kirjoittaja puhuu paljon uhreista, jolloin temppeli ja sen uhritoimitukset olisivat vielä käytössä. Toisaalta kirjeen sisältö on luonteeltaan ajatonta. Kirjeen vastaanottajaakaan ei voi nimenomaisesti määritellä, mutta parhaiten on perusteltavissa, että kirje on kirjoitettu juutalais-kristilliselle seurakunnalle: kirje nimittäin käyttää runsaasti VT:n tekstejä ja perustelee vanhatestamentillisen ilmoituksen päättymistä ja täyttymistä. On siten mahdollista, että kirjeen vastaanottajina olevat kristityt olivat vaarassa siirtyä takaisin juutalaisuuteen. Kirjoittaja ei torju vanhaa liittoa vaan korostaa, että vanha liitto on uuden liiton todellisuuden varjokuva. Vanhaa liittoa ei suinkaan voi pitää turhana, koska Jumala on kummankin liiton alullepanija ja ne ovat molemmat lähtöisin Jumalan omasta aivoituksesta, hänen pelastussuunnitelmastaan. Asia voidaan kiteyttää siten, että vanha liitto on saanut täyttymyksensä Kristuksessa.

Kirje jakautuu rakenteellisesti kolmeen pääjaksoon. Ensimmäisessä pääjaksossa (1:1-4:13) käsitellään uusitestamentillisen ilmoituksen paremmuutta vanhatestamentilliseen nähden. Toinen pääjakso käsittää osuuden (4:14-10:31), jossa on perusteellinen esitys Jeesuksen ylimmäispapillisesta virasta ja sovitustyöstä. Kolmas ja viimeinen pääjakso sisältää erityisen paljon kehotuksia (10:32-13:19).

Uusi, lopullinen ilmoitus

Kirje alkaa korostamalla Jumalan Pojan korkeaa asemaa. Kun aikaisemmin Jumala oli puhunut kansalleen profeettojen kautta, Hän puhui viimeisinä aikoina Poikansa kautta (1:1-3). On syytä panna merkille, että tässä lyhyessä johdannossa Kristus esitellään kolmitahoisessa virassaan:

     (1) profeettana (koska Jumala on puhunut meille Poikansa kautta),

     (2) pappina (koska Hän on toimittanut puhdistuksen synneistä) ja

     (3) kuninkaana (koska Hän on asettunut istuimelleen Majesteetin oikealle puolelle).

Jo profeettojen kautta välitetty Jumalan sana (korvin kuultava ääni, unet, näyt, ilmestykset jne.) oli voimakasta ja innoitettua, mutta sitä välittivät heikot ja langenneet ihmiset. Jumalan Pojan toiminta taas oli profeettojen toimintaa merkittävämpi Hänen jumalallisuutensa, luomistyönsä ja lunastustehtävänsä vuoksi. Jumalan Poika oli Jumala, joka oli tullut ihmiseksi. Heprealaiskirjeen kirjoittajaa ohjasi alun pitäen tietoisuus inkarnaation todellisuudesta. Siksi Jumala on puhunut ihmiseksi tulleen Jumalan eikä pelkästään ihmisen välityksellä. Kristus onkin Jumalan täydellinen ja lopullinen ilmoitus itsestään. Poika on Jeesuksen persoonassa ”hänen olemuksensa kuva”, joka ihmisen on silmillään ollut mahdollista nähdä (ts., aikalaiset näkivät Hänet kuten kenet hyvänsä ihmisen). Lunastustyössään Jeesus teki sen, mitä yksikään toinen ei kyennyt tekemään: Hän otti synnin kokonaan pois (toimitti puhdistuksen synneistä) ja asettui istuimelleen Majesteetin (Isän) oikealle puolelle korkeuksissa. Koska Hän saattoi lunastustyön loppuun asti, Hänestä tuli meidän puolestamme rukoileva ylipappi (7:25).  

Jumalan Poika on enkeleitä suurempi ja Hänen nimensä on enkelien nimiä korkeampi (1:4-14). Enkelit ovat luotuja olentoja ja siten osa luomakuntaa, kun taas Jeesusta ei ole koskaan luotu. Yhdessä kohdassa Jumala suoraan kutsuu myös Poikaansa Jumalaksi (1:8). Lisäksi Poika istuu ikuisesti valtaistuimellaan (1:8) Jumalan (Isän) oikealla puolella (1:13). Enkelien tulee alamaisesti kumartaa Häntä (1:6). Enkelienkään asema ei sinänsä ole vähäinen mutta heillä on Poikaan nähden alisteinen asema. He ovat palvelevia henkiä, jotka ”lähetetään palvelemaan niitä, jotka saavat osakseen autuuden” (1:14). Poika ei ole näin myöskään ”korkein” enkeli tai ”korkein luotu”, vaan Hän on Jumalan Poika, esikoinen ja Jumala.

Jo enkelien tuoma ilmoitus oli paikkansa pitävä (juutalaiset uskovat olivat sitä mieltä – ja olivat oikeassa! - että VT:n profeettoja oli syytä kuunnella!) mutta Jumalan Pojan sanoma on vielä korkeampi (2:1-4). Heprealaiskirje puhuukin paljon Jeesuksen Kristuksen nimestä, persoonasta ja työstä. Ennen kaikkea Kristus on lunastaja, syntien sovittaja. Hän on toimittanut puhdistuksen meidän synneistämme (1:3). Tämä tapahtui ihmisten pelastuksen tähden. Ihmisten synnit estävät heidän pääsynsä Jumalan luo, joten synnit saadaan poistetuiksi vain suorittamalla puhdistus niistä. Tämän puhdistuksen Kristus on toimittanut täydellisellä uhrillaan. Kristus on Lunastaja. Pelastustyönsä tehtyään Hän on nyt korotettu Jumalan oikealle puolelle. Jos tuomio kohtasi jo niitä, jotka rikkoivat enkelien välityksellä annettua lakia vastaan, on paljon vakavampi sellaisen ihmisen tila, joka hylkää Jumalan Pojan sanat!

Isä kuitenkin teki määräajaksi Jeesuksesta enkeleitä halvemman (2:5-18). Ihmisruumiissaan Jeesus oli aikaan ja paikkaan sidottu, ruumiillisten rajoitusten alainen, tiettyjen henkilöiden ja heidän taustavoimiensa armoilla (huom! Kristuksen ihmisyyttä ei kuitenkaan missään kohdin korosteta hänen jumalallisuutensa kustannuksella; Hän on Jumala ja ihminen samassa persoonassa, Jeesus Kristus). Ensimmäinen ihminen, Aadam, menetti valta-asemansa maapallolla langettuaan syntiin. Aadamin lankeemus koskee koko ihmiskuntaa. Viimeinen Aadam, Kristus, puolestaan voitti valta-aseman nöyryytettyään itsensä ja kuoltuaan kaikkien ihmisten puolesta. Jeesuksen tulikin kärsiä ihmisenä oleminen ja sen päätteeksi kokea ristinkuolema, jotta Hän sovittaisi ihmiskunnan synnit Jumalan edessä (2:9,14-18). Jeesus joutui näin nöyrtymään ja käymään väliaikaisesti enkeleitä alempana. Tässä kaikessa Hän oli kuitenkin aina kuuliainen Isälle. Jeesus nöyrtyi, vaikka Hän oli korkeampi kuin profeetat (jotka olivat syntisiä ihmisiä) ja enkelit (jotka olivat luotuja henkiolentoja). Ihmiset ovat samalla Jeesuksen veljiä, koska hän on ollut kaltaisemme. Jumalan lapsina ihmiset ovat lopulta kirkkauden lapsia ja matkalla kohti sitä kirkkautta, johon Kristus on mennyt edeltä. Hän otti suojelukseensa Abrahamin suvun ja vain Hän kykeni toteuttamaan Abrahamin liittoon sisältyvät Jumalan suuret suunnitelmat (vrt. 1.Moos.12:1-3).

Yksi heprealaiskirjeen suuria teemoja on Kristus ylipappina. Pojan oli tultava ihmiseksi, jotta Hän pystyi toimimaan ylipappina (2:17,18; ”hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi”). Tulemalla ihmiseksi Hän saattoi olla johtamassa veljiään, kanssaihmisiään, kirkkauteen. Ihmiseksi tuleminen merkitsi sitä, että Hän pani sivuun taivaallisen kunniansa ja kirkkautensa ja otti kantaakseen ihmisen kärsimykset ja kiusaukset. Tätä kautta Hänestä tuli armahtava ja uskollinen ylipappi. Ristinkuolemallaan Hän mahdollisti ihmisen pääsyn Jumalan yhteyteen. 

Heprealaiskirjeen on jokaisessa jaksossa vakavia kehotuksia. Näitä jaksoja ei ole syytä pitää asian käsittelyn keskeytyksinä, vaan ne ovat keskeisen tärkeitä heprealaiskirjeen ymmärtämisen kannalta. Kristityn elämän tulee tähdätä tulevaisuuteen. Taivaallisen kutsun saaneena uskovan ihmisen velvollisuus on säilyttää rohkeasti ja horjumatta kristillinen toivo (3:1-6). Verrattaessa Kristusta ja Moosesta voidaan todeta kummankin olleen luottamuksen arvoinen tehtävässään. Mutta heidän välillään on se merkittävä ero, että Kristus itse rakensi tämän huoneen (rakennuksen) kun Mooses ainoastaan palveli siinä. Mooses oli uskollinen ja arvostettu huoneenpalvelija kun taas Kristus oli uskollinen rakentajana ja Jumalan Poikana. Kristus oli kaiken lunastukseen liittyvän täyttymys, mitä Mooses ja laki ennakoivat.

Kirjeen vastaanottajien oletettua, senhetkistä kriisiä voi syystä verrata israelilaisten tilanteeseen erämaassa. Kristityn elämä on itse asiassa exodus, lähtö, jonka päämäärä on Raamatun lupaus levosta (3:7-11; vrt. Ps.95:7-11). Ilmaisu ”tänä päivänä” on edelleen ajankohtainen ja se vaatii lukijoita lähtemään sille matkalle, joka alkaa uskosta Jeesukseen. Vaara piilee siinä, että ihmiset paaduttavat itsensä vanhan Israelin tavoin, joka ei päässyt lepoon epäuskonsa tähden (3:12-19). Synnin petollisuus näkyy siinä, että se kovettaa ihmisen sydämen Jumalaa ja Hänen sanaansa kohtaan. Tässä tulee kaikkien uskovien aina valvoa ja siksi kehottaminen on tarpeen. Luvattu lepo on kuitenkin sydämen uskoville varma. Lepo tarkoittaa sisäistä rauhaa, jonka Jumala antaa Häneen turvaaville. Se on palkinto Jumalaan uskomisesta, ja sen historiallisena vertauskuvana on Israelin pääsy Kanaanin maahan.

Kirjeen luvussa 4 kirjoittajan äänensävy muuttuu varoituksista lohdullisemmaksi, sillä lupaus Jumalan lepoon pääsemisestä on edelleenkin voimassa (4:1-16). Kenenkään ei ole tarkoitus jäädä taipaleelle (4:1). Nyt ihmisille nimittäin annetaan sama kutsu, joka kerran annettiin turhaan erämaavaelluksen sukupolvelle. Epäuskonsa tähden tuo sukupolvi menetti Jumalan levon. Egyptistä lähtenyt sukupolvi ei päässyt lepoon epäuskonsa tähden (Kalebia ja Joosuaa lukuun ottamatta). Mutta vaikka kutsun ensimmäisinä saaneet eivät ottaneetkaan sitä vastaan, lupaus on sittenkin voimassa (4:6-9). Sen tähden kenenkään ei pidä ajatella, että Jumala olisi peruuttanut lupauksensa. Ihmisestä itsestään riippuu, omistaako hän lupauksen uskoen. ”Lepo” lopullisessa mielessä tarkoittaa ehdotonta luottamusta Kristuksen täytettyyn työhön. Lepo on luvattu täyttymys ja se ilmentää kaikkea sitä, mikä sisältyy lupaukseen ruumiillisesta ja hengellisestä siunauksesta. Joosuakaan ei aikoinaan pystynyt hankkimaan lepoa vihollisen kiusaamalle Israelille; vasta suuri, lopullinen ”Joosua” (Jeesus Kristus) voi antaa todellisen levon (4:8). Juutalaiset tunsivat hyvin VT:n käskyt sapatista (2.Moos.20:8-11; 23:12; 31:12-17), joten he ymmärsivät sapatinlevon merkityksen. Kuten Herra lepäsi saatettuaan loppuun luomistyönsä, on uskovallekin säädetty lepo työn jälkeen. Käsite ”sapatinlepo” selittyy osaltaan sillä, että juutalaisuudessa sapattia pidetään esikuvana tulevasta maailmasta. Lunastuksen tuoma lepo on kuitenkin kokonaan ristin varassa, joten uskova lakkaa ponnistelemasta omassa voimassaan eikä vetoa omaan ansioonsa pelastuksen perustana.

Kirjoittaja tähdentää lisäksi, että asialla on kiire (4:11-13). Uskovia kehotetaan pyrkimään innokkaasti tähän lepoon uskon kautta, koska Kristuksen antaman levon voi saada vain uskon kautta. Epäusko taas riistää tämän siunauksen. Siksi kirjoittaja varoittaa lukijoitaan luopumuksen vaarasta, niin ettei heistäkin tulisi samanlaisia esimerkkejä tottelemattomuudesta. Kaiken kaikkiaan heprealaiskirje toteaa monessa kohdassa, että uskovat ovat olleet vaarassa luopua uskosta (vrt. 2:1, 3:12-14, 6:4-6, 10:26-31, 12:15-17). Luopumuksen vaaran korostaminen on yleisesti luonteenomaista heprealaiskirjeelle.

Jumala ohjaa ihmisiä uskon lepoon elävän ja väkevän sanansa välityksellä (4:12). Sana paljastaa syvimmät asenteemme ja ajatuksemme ja tuomitsee ne. Sana riisuu pois kaiken teeskentelyn ja epäaitouden, se paljastaa meidät sellaisina kuin olemme. Sanan valaiseva totuus merkitsee samalla sitä, että Kristus-lepoon johtava usko on aivan muuta kuin asioiden ja oppien ulkonaista totena pitämistä ja muotomenojen noudattamista.

Tässä vaiheessa kirjoittaja siirtyy kirjeen suureen teemaan, Kristukseen ylipappinamme (4:14-16). Kristus on ylipappimme, koska Hän on saattanut päätökseen lunastustyön. Uskovalla on nyt suora pääsy Jumalan luo, koska Jumalaa palvotaan nyt ainoastaan taivaallisessa pyhäkössä (Jeesuksen kuollessa Jerusalemin temppelin esirippu repesi kahtia, Matt.27:51, jonka jälkeen ei enää ainoastaan maallisella ylipapilla kerran vuodessa vaan jokaisella uskovalla on suoraan ja aina pääsy kaikkein pyhimpään). Kristus, Jumalan Poika, edustaa ihmistä Jumalan valtaistuimen edessä. Hän oli kaltaisemme ihminen, kuten ylipapin tulee olla, mutta täydellinen ja ilman syntiä. Ihmiselämään kuuluu kiusauksia, kyyneleitä ja tuskaa – näitä kaikkia oli Jeesuksellakin. Evankeliumien mukaisesti heprealaiskirje antaa realistisen kuvan Jeesuksen maanpäällisestä elämästä (4:15). Kristus oli inhimillisten koetusten alainen, minkä johdosta hän kirkastetussa ihmisyydessään kykenee säälimään heikkoja ihmisiä. Kristuksen veren tähden Jumalan tuomioistuin on armoistuin syntisille. Jumalan armon valtaistuimen edessä ihminen saa armoa, laupeutta ja apua silloin kun hän sitä tarvitsee (4:16). ”Tunnustus” (4:14) puolestaan tarkoittaa sitä, että ensinnäkin tunnustamme Jeesuksen Herraksemme ja toiseksi sitä, että tunnustamme Hänelle syntimme, lähestymme Häntä turvallisella mielellä ja olemme varmoja Hänen armollisuudestaan. Uskoen voimme siis rohkeasti tulla armon valtaistuimen eteen.

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986). 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

Juhani Nikula, 2.7.2014

TOINEN SAMUELIN KIRJA: DAAVIDIN KUNINKUUS VAHVISTUU

Profeetta Natanin Daavidille lausumat vakavat sanat (2.Sam.12:10) tulivat toteutumaan kouriintuntuvalla tavalla. Alkaen Amnonin moraalittomuudesta (2.Sam.13) jatkuen Seban kapinaan (2.Sam.20) olivat väkivaltaiset tapahtumat kuohuneet Daavidin perheen sisällä ja ympärillä. Lisäksi jo ennen astumistaan valtaistuimelle Daavid oli joutunut kestämään Saulin väkivaltaista vihaa ja vainoa, mutta miekka ei tosiaan väistynyt Daavidin elämästä tämän jälkeenkään.

Seban kapina

Daavidin palattua Jerusalemiin Absalomin kapinan jälkeen häntä odotti toinen kapina, joka oli syttynyt vallitsevassa sekavassa tilanteessa (2.Sam.20:1-22). Siitä lähtien kun Daavid oli palannut Jerusalemiin (19:15,16), benjaminilainen Seba oli ilmeisesti koonnut oppositiota häntä vastaan. Yllättävän vaivattomasti muut Israelin heimot paitsi Juudan heimo erosivat Daavidista. Epäilemättä Juudan heimon uskollisuus johtui siitä, että se katsoi omaavansa muita läheisemmän suhteen Daavidiin (vrt. 19:41-44). Daavid itse kuului Juudan heimoon, joka myös oli alkujaan ollut ensimmäinen, joka oli tunnustanut Daavidin kuninkaakseen (2:4). Tämä Juudan ja kymmenen heimon välinen juopa tuli lopulta Salomon jälkeen johtamaan valtakunnan jakautumiseen (1.Kun.12:1-19). Sen aika ei kuitenkaan ollut vielä.

Kapinan puhjettua Daavid myös käytännössä hylkäsi kymmenen sivuvaimoaan (2.Sam.20:3). Hän siirrätti heidät vartioituun rakennukseen ja antoi heille elatuksen muttei enää käynyt heidän luonaan. Kyseessä oli ilmeinen seuraus Absalomin haureudesta näiden kanssa (16:21,22).

Daavid kutsui Amasan (jonka hän oli asettanut Joabin tilalle sotapäällikökseen, 19:14) kukistamaan kapinalliset. Amasan tuli koota Juudan miehet koolle kolmen päivän kuluessa mutta tämä ei kuitenkaan palannut takaisin kuninkaan antamaan määräaikaan mennessä. Tällöin Daavid tuli kärsimättömäksi ja Abisain (huom! tässä vaiheessa Daavid ei pitänyt Joabia sotapäällikkönä) tuli lähteä ajamaan takaa Sebaa, jotta tämä ei pääsisi turvaan johonkin linnoitettuun kaupunkiin. Joab oli kuitenkin sotajoukon mukana. Takaa-ajon kestäessä Joab kohtasi Amasan (joka tässä vaiheessa oli ilmeisesti liittymässä sotaväen mukana Seban takaa-ajoon) ja tappoi tämän harkitusti ja kylmäverisesti. Kukaan ei estänyt Joabin murha-aikeita. Oletettavasti sotilaat katsoivat vallitsevassa sekavassa tilanteessa lojaalisuutensa Joabia kohtaan merkitsevän samalla lojaalisuutta Daavidia kohtaan.

Tapettuaan Amasan Joab jatkoi Seban takaa-ajoa. Sebaan liittyi edelleen paljon väkeä. Joabin joukot tulivat Abel-Bet-Maakan kaupungin luo, johon Seba oli vetäytynyt turvaan. Joabin joukot alkoivat valmistella kaupungin valtaamista. Tällöin ”viisas nainen” (nimeä ei mainita) alkoi puhutella Joabia ja sanoi kaupungin olevan rauhallinen ja luotettava eikä Joabilla ollut mitään syytä sotia sitä vastaan. Silloin Joab kertookin olevansa kiinnostunut vain Sebasta. Joabin ja naisen keskustelun jälkeen kaupungin asukkaat tappoivat Seban ja heittivät tämän pään Joabille. Sen tapahduttua Joab puhalsi torveen, keskeytti piirityksen ja palasi Jerusalemiin. Kapina oli kukistettu.  

Tämän jälkeen luetellaan Daavidin virkamiehiä (20:23-26). Joab mainitaan tässä jälleen nimenomaisesti sotaväen päällikkönä. Joabin paluun sotaväen päälliköksi on nähty johtuvan Daavidin heikkoudesta, koska hän oli aiemmin nimenomaisesti siirtänyt Joabin siltä paikalta pois (19:14).  Toisaalta Joab sai myöhemmin kalliisti maksaa tekemänsä veriteot (1.Kun.2:5,6,28-35). Henkilöristiriidoista huolimatta valtakunta vahvistui Daavidin hallintokauden aikana, jolloin sotilaallinen ja siviiliorganisaatio kehittyivät asteittain. Mahdollisesti Daavidilla oli mielessään egyptiläisen käytännön mukainen perusmalli valtakunnan järjestämisessä. Aikakirjojen pitäjä (kirjuri tai vastaava) oli erittäin tärkeässä asemassa asioiden järjestämisessä kuninkaan ja hänen virkamiestensä välissä. ”Sihteeri” oli vastuussa kotimaisesta ja ulkomaisesta kirjeenvaihdosta, jolla hän hoiti diplomaattisia tehtäviä. Daavidin hallituskauden lopulla Adoram (Adoniram, 1.Kun.4:6) oli erityinen virkamies, joka vastasi verotöiden valvomisesta. Todennäköisesti muitakin korkeita virkamiehiä lisättiin kun hallituksen vastuut kasvoivat. Oikeusasiat kuningas kuitenkin todennäköisesti hoiti itse (vrt. 2.Sam.14:4-17; 15:1-6).

Tapahtumia Daavidin hallituskaudella

Daavidin aikana maahan tuli kolmivuotinen nälänhätä (21:1-14). Herra ilmoitti Daavidille, että tämä nälänhätä oli rangaistus johtuen Saulin rikoksesta hänen yrittäessään tuhota gibeonilaiset, joiden kanssa Joosua oli tehnyt liiton (Joos.9:3-27). Sopimuksen mukaan gibeonilaisia ei saanut tappaa vaikka he alun perin kuuluivat hävitettävään viholliskansaan. Saul oli kuitenkin vastoin tehtyä liittosopimusta tappanut gibeonilaisia. Tajuten, että tämä asia on sovitettava (4.Moos.35:33; tässä on kyseessä Mooseksen lain vaatima verikosto!), Daavid salli gibeonilaisten teloittaa seitsemän Saulin jälkeläistä (Aijan tyttären Rispan kaksi poikaa sekä viisi Saulin tyttären Merabin poikaa). Joonatanin pojan Mefibosetin Daavid kuitenkin säästi ja oli siten uskollinen Joonatanin kanssa tekemälleen liitolle (1.Sam.18:3).

Rispa, Aijan tytär ja Saulin sivuvaimo, jäi vartioimaan ruumiita puoleksi vuodeksi (= aika elonkorjuun alusta syyssateiden tuloon asti). Kun Daavid sai tietää Rispan suremisesta, hän valmisti näiden seitsemän uhrin luitten kunnollisen hautaamisen Saulin isän Kisin perhehautaan. Myös Saulin ja Joonatanin jäännökset tuotiin samaan paikkaan. Herra selvästi hyväksyi nämä toimenpiteet, koska tämän jälkeen nälänhätä loppui. Kyseessä oli ollut Herran vaatima oikeudenmukainen sovitus Saulin tekemästä rikkomuksesta gibeonilaisia kohtaan.   

Vaikka Daavid oli nyt vakiinnuttanut kuninkuutensa ja päässyt voitolle vihollisistaan, edelleen käytiin sotia ja Daavidin soturit tekivät urotöitä (21:15-22). Taistelut filistealaisia vastaan olivat Israelin kuningaskunnan alkuaikoina vielä tavallisia. Filistealaisten armeijassa palveli edelleen jättiläisen kokoisia sotureita. Vaikka tässä yhteydessä mainitaan urhoollisen Elhananin tappaneen Goljatin (21:19), kyseessä oli tosiasiassa tämän veli Lahmi (1.Aikak.20:5). Goljat oli tunnetusti kuollut jo aikaisemmin (1.Sam.17).

Daavidin voittolaulu

Daavidin voittolaulu (2.Sam.22:1-51) tuo julki kiitosta ja ylistystä koko elämän kestäneestä varjeluksesta ja huolenpidosta. Laulu on mahdollisesti tehty Daavidin viimeisenä elinvuonna. Siinä Daavid puhuu profeetallisesti ikuisesti kestävästä kuninkuudestaan (22:51; vrt. 23:5; 7:16). Jumala oli puhunut hänen kauttaan vakuuttaen ikuista liittoaan. Laulussa on kyse eräänlaisesta Daavidin muistokirjoituksesta.

Israelin valtakunnan kuninkaana Daavid ei laiminlyönyt tunnustaa, että ei hän itse vaan Herra oli taannut Israelin sotilaalliset voitot (22:30,35,40). Kiitoslaulussaan Daavid ilmaisee ylistyksensä Kaikkivaltiaalle, joka on vapauttanut Israelin sen vihollisista ja pakanallisista valtakunnista. Daavid itse oli vaeltanut Herran tahdon mukaisesti (22:21-28). Laulu (psalmi) on vain yksi monista Daavidin sepittämistä lauluista, joita hän teki erilaisissa tilanteissa olleessaan paimenpoikana isänsä kodissa, Saulin hovin palvelijana, lainsuojattomana ja lopulta Israelin suuren kuningaskunnan arkkitehtinä ja rakentajana.  

Daavidin viimeiset sanat

Daavidin ”viimeiset sanat” (ei tarkoittane ajallisesti viimeisiä sanoja vaan viittaa lähinnä testamenttiin, jälkisäädökseen) tuovat julki Israelin suurimman sankarin kunnioitettavaa suuruutta (23:1-7). Daavid oli turvannut Herraan ja hallinnut oikeamielisesti. Daavid oli Korkeimman korottama Jaakobin Jumalan voideltu hallitsija. Herran ikuinen liitto Daavidin kanssa toteutui lopulta messiaanisesti Jeesuksessa (1.Moos.49:10; Matt.1:1, 2:6; Joh.7:42).

Daavidin soturit

Daavidilla oli ollut uskollisia ja urhoollisia sotureita (23:8-39). Monet näistä olivat olleet Daavidin seurassa jo pitkään. Ollessaan Saulin aikana lainsuojattomana Daavidiin liittyi satoja miehiä. Daavid organisoi nämä alaisuuteensa Siklagissa ja myöhemmin Hebronissa (1.Aikak.11:10-12:23). Nämä miehet menestyivät sotilaallisissa toimissa niin hyvin että heitä nimitettiin päälliköiksi. Kun Daavid sai koko Israelin tunnustamaan kuninkuutensa, hän laajensi organisaation koskemaan koko kansakuntaa (1.Aikak.12:23-41). 

Sotureista suurimpina mainitaan kolme: hakmonilainen Isboset, ahoahilainen Eleasar, Dodon poika ja hararilainen Samma, Agen poika. Näitä kolmea pidettiin suurimpina mutta useita muitakin urheita sotureita oli.

Sotajoukon päällikkönä toimi edelleen Joab. Hän oli kyvykäs johtaja eikä hän vastannut pelkästään sotavoimista vaan hänellä oli myös huomattavaa vaikutusta Daavidiin itseensä. Vierasmaalaiset palkkajoukot, jotka koostuivat kreeteistä ja pleeteistä, olivat Benajan komennossa, muodostaen Daavidin henkivartioston. Daavidiin liittyneet vahvat miehet, jotka olivat liittyneet Daavidiin ennen kuin tästä tuli kuningas, tunnettiin nyt eräänlaisena ”kunnialegioonana” (2.Sam.23:8-39; 1.Aikak.11:10-47). Kun Daavid organisoi valtakuntansa, jonka pääkaupunki oli Jerusalem, näitä miehiä oli 30. Ajan mittaan lisättiin miehiä, jotka olivat kunnostautuneet sankarillisissa teoissa. Tästä valitusta sankarien joukosta kaksitoista valittiin olemaan vastuussa kansallisesta armeijasta, joka koostui kahdestatoista yksiköstä (1.Aikak.27:1-15). Kyse oli miehistä, joihin Daavid oli vuosikymmenten ajan voinut luottaa.

Daavid toimittaa väenlaskun

Daavidin hallituskauden loppupuolella kerrotaan Herran vihastuneen Israeliin, joka johti siihen, että Daavid käski toimittaa väestönlaskun (2.Sam.24:1-25). Tämä väestönlasku oli Daavidin toinen nimenomainen synti, joka mainitaan (ensimmäinen oli aviorikos Urian vaimon kanssa, 2.Sam.11). Vaikka Herra yllytti Daavidia kansaa vastaan (24:1; 1.Aikak.21:1: ”Saatana nousi Israelia vastaan ja viekoitteli Daavidin toimittamaan Israelissa väenlaskun”), Herra ei ole koskaan synnin syy eikä alkuperä, mutta Herra voi tuoda ihmisen sydämen synnit päivänvaloon ihmisen tekojen muodossa.

Koko hallituskautensa ajan Daavidille oli mieluisa hanke tehdä valmisteluja temppelin rakentamista varten. Rakennusmateriaalien hankintaa varten tehtiin tarkkoja suunnitelmia ja yksityiskohtaisia järjestelyjä (1.Aikak.22:2-19). Kuningaskunta oli huolellisesti organisoitu niin, että sekä omaa että vierasta työvoimaa voitiin käyttää tehokkaasti.

Israelin sotavoiman väestönlaskenta ja siitä aiheutuneet rangaistusseuraukset kuninkaalle ja hänen kansalleen liittyvät läheisesti Daavidin suurimittaisiin suunnitelmiin rakentaa temppeli. Teksti ei suoraan kerro nimenomaista syytä siihen, miksi Jumala rankaisi Daavidia ja koko kansaa. Väestönlaskenta joka tapauksessa tapahtui nimenomaisesti kuninkaan itsensä käskystä. Joab ensin vastusteli mutta kuningas ei kuunnellut häntä. Alle kymmenessä kuukaudessa Joab sai valmiiksi Israelin laskennan lukuun ottamatta Leevin ja Benjaminin heimoja (1.Aikak.21:6). Israelin sotilaallinen voima oli noin 1½ miljoonaa miestä, jolloin väestön kokonaismäärä oli arviolta 5-6 miljoonaa henkeä. Sotakelpoisten miesten määrästä esiintyy hieman erilaisia lukuja (2.Sam.24:9; 1.Aikak.21:5), laskentatavasta riippuen.  

Daavid ymmärsi lopulta tehneensä syntiä suorittaessaan väestönlaskennan. Koska luetteloissa korostuu sotakelpoisten miesten määrä, väestönlaskennan syynä on saattanut olla ylpeys ja luottamus sotilaalliseen voimaan Israelin aikaansaannosten saavuttamiseksi (vrt. 2.Sam.24:3). Jumalan rangaistus väestönlaskennasta toisaalta kohdistui Israelin kansaan (24:1; 1.Aikak.21:1), joten on mahdollista, että Israelia rangaistiin myös Absalomin ja Seban kapinoitten vuoksi.

Daavid, joka tunnusti syntinsä, sai kuulla profeetta Gadin kautta, että hän sai valita yhden kolmesta rangaistuksesta: seitsemän vuoden nälänhätä, kolmen kuukauden pako vihollisia tai kolmen päivän rutto. Daavid valitsi viimeisen, koska hän halusi luottaa Herran armoon. Rutto kesti lopulta vain Herran säätämään hetkeen, mutta sen aikana 70 000 ihmistä kuoli Israelissa. Silloin Daavid ja vanhimmat (1.Aikak.21:16) näkivät Herran enkelin Araunan puimatantereen kohdalla Jerusalemin pohjoispuolella (”Daavidin Jerusalem” ei pitänyt sisällään myöhempää temppelivuorta). Havaittuaan, että kyseessä oli tuhoojaenkeli, Daavid aloitti esirukouksen kansansa puolesta. Gad neuvoi Daavidia uhraamaan sillä paikalla, jolloin Daavid osti puimatantereen jebusilaiselta Araunalta. Kun Daavid uhrasi Herran edessä, hän sai Herralta vastauksen: rutto lakkasi lopettaen Herran vitasuksen. Tuhoojaenkeli katosi ja Jerusalem säästyi.

Tapahtuma vaikutti Daavidiin niin syvästi, että hän päätti tehdä puimatantereesta polttouhrialttarin sijoituspaikan. Temppeli rakennettaisiin aikoinaan siihen. Mahdollisesti samalla paikalla Abraham noin 1000 vuotta aikaisemmin oli valmistautunut uhraamaan poikansa Iisakin, jolloin samalla tavalla Herra oli ilmestynyt ja puuttunut asioihin (1.Moos.22:1-19).

Lähteet

Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

Juhani Nikula, 6.5.2014

TOINEN SAMUELIN KIRJA: ABSALOMIN KAPINA

Absalom oli kostanut veljelleen Amnonille sisarensa Tamarin raiskauksen tappamalla Amnonin (2.Sam.13:23-36). Peläten tämän jälkeen isäänsä Absalom pakeni isoisänsä Gesurin kuninkaan Talmain, Ammihudin pojan luo. Daavid suri kauan poikaansa Amnonia samalla kun Absalom viipyi Gesurissa kolme vuotta. Sen jälkeen Daavid alkoi leppyä Absalomille.

Daavidin ja Absalomin sovinto

Absalomin ollessa vielä pakomatkalla Joab pyrki saamaan sovinnon Daavidin ja Absalomin välillä (14:1-24). Joab ei kuitenkaan itse katsonut voivansa esittää asiaa kuninkaan edessä (arvellen ilmeisesti, ettei kuningas olisi kuunnellut häntä tässä asiassa). Niinpä Joab kehitti sovintoa edistääkseen juonen, jossa hän kutsui apuun naisen Tekoasta. Koska kyseessä oli nainen ja henkilönä kuninkaalle entuudestaan vieras, Joab oletettavasti arveli, että tällaisen ihmisen edessä Daavidilla eivät olisi ”suojamekanismit” päällä. Joabin suunnitelman mukaan kuvitteellisen kertomuksen avulla nainen saisi Daavidin sallimaan Absalomin paluun Jerusalemiin. Koko kertomus oli täysin Joabin kehittelemä ja hän pani sanat naisen suuhun. Daavid ei kuitenkaan tiennyt Joabin toimista mitään eikä aavistanut naisen kertomuksen olevan tekaistu (jo toisen kerran Daavidille esitettiin kertomus, joka ei ollut todellisuutta mutta jonka kautta Daavidin silmät avattiin, vrt. 12:1-4). Nainen sanoi olevansa leski ja hänellä oli ollut kaksi poikaa. Pojat olivat riitaantuneet keskenään ja toinen oli tappanut veljensä. Tässä vaiheessa suku oli vaatinut verikostoa ja jäljelle jääneen pojan surmaamista (1.Moos.9:6; 2.Moos.21:12; 3.Moos.24:17). Naisen kertomuksen mukaan kyseessä ei kuitenkaan ollut pelkkä lakiin perustuva verikosto vaan myös sukulaisten pyrkimys saada perillinen raivattua pois. Nainen jäisi tämän jälkeen kokonaan yksin. Kertomus oli laadittu siten että se vetosi sekä Daavidin sääliin että oikeudentuntoon.

Daavid ei tälläkään kertaa aavistanut antavansa ratkaisua, jossa hän todellisuudessa joutui itse tilille. Nainen ottikin sitten suoraan esille Absalomin tilanteen. Säästäessään naisen jäljelle jääneen pojan kuningas joutui samalla tunnustamaan, että hänen pitkittynyt Absalomiin kohdistunut karkotuspäätöksensä oli epäoikeudenmukainen. Absalomin karkotus oli lopulta sama asia kuin tämän tappaminen. Daavid lopulta kysyikin naiselta, oliko Joab koko kertomuksen takana. Nainen tunnusti näin olevan. Daavid kutsui sitten Joabin eteensä ja käski noutamaan Absalomin Jerusalemiin. Daavid ei kuitenkaan halunnut nähdä Absalomia, joka joutui asumaan omassa talossaan. Näin jatkui kaksi vuotta. Daavid ja Absalom eivät nähneet toisiaan.

Absalom oli komea mies ja hänen perheensä kasvoi (14:25-27). Jo tässä vaiheessa Israelin kansa kiinnitti Absalomiin erityistä huomiota, koska häntä pidettiin kauniina ja virheettömänä. Erityinen asia Absalomissa olivat hänen hiuksensa: vuoden kasvettuaan niiden paino oli 200 sekeliä (jopa yli 3 kg!). Juonittelu oli kuitenkin tullut pysyvästi Daavidin perheen elämään. Absalom yritti kutsua Joabia viemään sanaa kuninkaalle, selvästi tarkoituksena saada isän ja pojan välinen ero vihdoin lopetetuksi (14:28-33). Koska Joab ei kuitenkaan tullut pyynnöistä huolimatta, Absalom käski palvelijoitaan sytyttämään Joabin ohrapellon tuleen! Vasta tällöin Joab tuli Absalomin luo ja tämä sai lähetettyä sanan kuninkaalle. Sen jälkeen kuningas kutsui Absalomin luokseen ja he solmivat sovinnon.

Absalom nousee kapinaan

Absalom oli näin saavuttanut jälleen isänsä suosion. Absalom ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa uskollinen isälleen vaan alkoi valmistella vallankaappausta (15:1-6). Absalom otti käyttöönsä viidenkymmenen miehen saattueen sekä vaunut ja hevosia. Neljän vuoden ajan komea Absalom oli aktiivinen suhdetoimintatyössään voittaen israelilaisten suosion ja hyväksynnän. Kyseessä oli kuitenkin koko ajan tarkoituksena voittaa kansansuosiota, jotta Absalom voi nousta valtaistuimelle isänsä tilalle. Absalom antoi kansalaisille katteettomia lupauksia siitä, kuinka hän hallitsijana antaisi päätöksiä juuri sen henkilön eduksi, jonka kanssa hän kulloinkin keskusteli. Kukaan ei ilmeisesti nähnyt mitään ristiriitaa siinä, että Absalomin lukuisat lupaukset saattoivat olla ristiriidassa keskenään. Tärkeää Absalomille oli vain kansansuosion saavuttaminen lähitulevaisuutta ajatellen. Absalom suunnitteli isänsä syrjäyttämistä.

Lopulta kävi ilmi, että ainakin suurelta osin Absalomin petollinen toiminta todella onnistui kääntämään kansan sydämiä hänen puolelleen. Neljän vuoden kuluttua Absalom oli täyttävinään lupausta Herralle ja pyysi saada mennä kuninkaan luota Hebroniin (15:7-12). Daavid ei aavistanut mitään ja antoi Absalomille luvan lähteä. Hebronista kuitenkin muodostui heti Absalomin vallankaappausyrityksen tukipaikka. Absalom oli salaa lähettänyt viestinviejiä eri puolille Israelia ja ilmoittanut tulevansa kuninkaaksi Hebronissa. Merkkinä oli torven ääni, jonka kuuluessa Absalom olisi huudettu kuninkaaksi. Monet ihmiset olivat syvästi vaikuttuneita Absalomista ja olivat valmiita hyväksymään sen, että Absalomista, Daavidin pojasta, tulee kuningas. Absalomilla oli joka tapauksessa laaja tuki kansan keskuudessa, mukaan lukien Daavidin neuvonantaja Ahitofel.

Daavid oli valmistautumaton vastarintaan ja hän poistui Jerusalemista (15:13-16:4). Daavid lähti hovinsa kanssa ja vain hänen kymmenen sivuvaimoaan jäivät kaupunkiin pitämään huolta palatsista. Daavidin tavoitteena oli mennä Mahanaimiin Jordanin toiselle puolelle (17:24). Kuitenkin paljon uskollisia ihmisiä siirtyi Daavidin mukana: kreetit ja pleetit (ulkomaalaiset palkkasoturit), kuusisataa gatilaista, gatilainen Ittai, Sadok ja leeviläiset (jotka kantoivat liitonarkkua), Abjatar, Ahimaas, Joonatan ja neuvonantaja Husai. Daavid lähetti kuitenkin papit ja liitonarkun takaisin Jerusalemiin. Tarkoituksena oli, että Daavid saa tätä kautta tietoonsa, mitä Jerusalemissa tapahtuu. Erittäin tärkeä henkilö oli Husai: myös hänen tuli pysytellä Jerusalemissa ja viisaasti tehdä tyhjäksi Ahitofelin neuvot Absalomille. Ahitofelia pidettiin niin kyvykkäänä neuvonantajana, että hän oli erityisen vaarallinen henkilö Absalomin liittolaisena (vrt. 16:23). Kapinan vaikutuksia kuvaa sekin, että entisen kuninkaan Saulin pojan Joonatanin pojan Mefibosetin palvelija Siba siirtyi Daavidin luokse. Hänen mukaansa Mefiboset jäi kuitenkin Jerusalemin kuvitellen, että hänelle palautettaisiin Saulin suvun kuninkuus Daavidin kukistuttua.

Saulin kuninkuus oli taustalla myös siinä, että Saulin sukuun kuuluva Simei tuli kiroamaan Daavidia (16:5-14). Simei kulki Daavidin mukana sivummalla vuoren rinnettä kiroten häntä ja heitellen kiviä ja soraa. Daavid kuitenkin kielsi puuttumasta Simein aggressiiviseen toimintaan. Ilmeisesti Daavidin reaktion taustana oli sama asennoituminen kun hänellä oli aiemmin ollut Sauliin. Daavid ei missään vaiheessa ollut halunnut vahingoittaa Saulia. Simei oli benjaminilainen ja Saulin sukulainen, jonka kiroukseen sisältyvä syytös oli juuri Saulin syrjäyttäminen. Vaikka Saulin kuninkuus oli lakannut Herran päätöksen kautta, Daavid ei ollut ihmisvoimin koskaan halunnut siihen vaikuttaa ja Daavid oli aina kunnioittanut Saulia. Simein menettely muistutti Saulin toimintaa, kun tämä vainosi Daavidia.   

Husai harhauttaa Absalomia

Absalom saapui Jerusalemiin (16:15-23). Ahitofel oli ollut alusta asti Absalomin mukana ja oli tukenut tätä koko ajan. Itse asiassa Ahitofel saattoi olla koko kapinan suunnittelija, koska hän oli alusta asti osoittanut tukeaan Absalomille. Mutta Husain suhteen Absalomilla olivat suuret epäilyt: miksi Husai ei seurannut Daavidia, vaikka oli ollut tämän uskollinen ystävä? Husai vakuutti kuitenkin olevansa Absalomin palveluksessa siinä kuin oli ollut Daavidin palveluksessa. Myöhemmät tapahtumat osoittavat, että Absalom uskoi Husain olevan tosissaan. Tämä oli Absalomilta ratkaiseva virhe.

Ahitofelin neuvosta Absalom meni isänsä sivuvaimojen luo (samalla toteutui kouriintuntuvasti myös Natanin aiempi ennustus, 12:11). Ahitofelin neuvon taustalla oli saada koko Israel näkemään, että Absalom oli lopullisesti katkaissut välinsä isänsä kanssa. Ahitofelin neuvoja arvostettiin suuresti ja hänellä oli arvovaltaa ihmisten keskuudessa. Ahitofelin neuvot kuitenkin olivat nyt Absalomin apuna Daavidia vastaan. Ahitofelin moraalia eivät ihmiset osanneet epäillä.

Ahitofel neuvoi Absalomia ryhtymään Daavidia vastaan yllätyshyökkäykseen 12 000 valiomiehen avulla (17:1-14). Ahitofelin neuvo oli viisas eikä Daavidilla selvästi ollut läheskään yhtä suurta armeijaa tukenaan. Daavid ei siinä ajassa olisi myöskään ehtinyt järjestää oppositiota Absalomia vastaan. Ahitofelin neuvon mukainen pikainen hyökkäys olisi ollut ratkaiseva sotatoimi eikä Daavid olisi siitä toipunut. Herra oli kuitenkin Daavidin puolella ja Absalom kysyi myös Husain (Daavidin vakoojan ja vastarintamiehen) neuvoa. Husai varoitti Absalomia lähtemästä liian pienellä sotajoukolla Daavidin kimppuun. Päinvastoin, Husain mukaan Absalomin tuli koota suuri armeija koko Israelista ja sitten vasta hyökätä Daavidin joukkoja vastaan. Absalom päätti omaksi tuhokseen noudattaa Husain neuvoa, jolloin Daavid sai aikaa järjestää joukkojaan. Sodassa eivät ratkaise pelkästään joukkojen suuruus ja aseistus vaan myös viisas taktiikka.    

Daavidin uskollisten sanansaattajien Ahimaasin ja Jonatanin matka ei ollut turvallinen mutta he pääsivät perille. Samalla kävi ilmi, että Daavidilla oli edelleen kannatusta kansan keskuudessa: Bahurimissa talon emäntä piilotti Daavidin sanansaattajat kaivoon ja nämä pelastuivat. Daavid sai tietoa Ahitofelin neuvosta ja siirtyi heti Jordanin yli turvaan (17:15-29). Huomattuaan selvästi tulleensa petturiksi ja ymmärrettyään, että Daavid saattaisi palata valtaan, Ahitofel hirtti itsensä. Myös Absalom tuli joukkoineen Jordanin yli ja edessä oli taistelu Efraimin metsässä.

Absalomin tappio ja kuolema

Daavid oli loistava sotapäällikkö. Hän olisi itse halunnut lähteä mukaan taisteluun (toisin kuin 11:1) mutta hänen miehensä halusivat suojella häntä ja pyysivät häntä jäämään kaupunkiin (18:1-18). Daavid suostui jäämään kaupunkiin mutta ohjeisti nimenomaisesti sotapäälliköitään Joabia, Abisaita ja Ittaita että heidän oli varottava vahingoittamasta Absalomia. Daavid tiesi, että taistelusta tulee verinen mutta Absalomin hän nimenomaisesti halusi säilyttävän henkensä. Efraimin metsässä syntyikin suuri taistelu. Kaikkiaan taistelussa menetettiin 20 000 miestä ja Absalomin joukot jäivät alakynteen. Kyseessä oli Israelin raaka sisällissota.

Muulilla ratsastava Absalom osui vastakkain Daavidin miesten kanssa. Ratsastaessaan tiheäoksaisen tammen alta Absalom takertui päästään puuhun (kirjaimellisesti ”päästään”; tosin tämä jättää mahdollisuuden, että Absalom takertui puuhun juuri hiuksistaan, vrt. 14:26). Muuli jatkoi matkaansa ja Absalom jäi riippumaan puuhun. Eräs Daavidin miehistä oli nähnyt tämän mutta ei tehnyt Absalomille mitään vaan toi asiasta tiedon Joabille. Vastoin Daavidin ohjeita Joab löi kolme keihästä Absalomin rintaan ja kymmenen Joabin aseenkantajaa löi Absalomin hengiltä. Absalomin ruumis heitettiin kuoppaan ja peitettiin kiviröykkiöllä.

Joab lähetti erään nubialaisen viemään Daavidille sanaa voitosta (18:19-32). Myös Ahimaas halusi lähteä viemään tietoa Daavidille. Ahimaas ehti eri tietä perille ensin ja kertoi voitosta mutta ei Absalomin kuolemasta. Nubialainen toi sitten kohta tiedon Absalomin kohtalosta.

Daavid palaa Jerusalemiin

Daavid oli voittanut valtataistelun poikaansa vastaan mutta ei osannut nähdä tilannetta oikein vaan suri raskaasti poikansa kuolemaa sen sijaan että olisi juhlinut voittoa. Tästä syystä Joab torui Daavidia, joka löi laimin ne israelilaiset, jotka olivat tukeneet häntä (19:1-9). Daavid olisi mieluummin itse kuollut – mihin sisältyi ajatus, että hänen miehensä olivat taistelleet turhaan. Joab kuitenkin sai sitten puhuttua Daavidin tulemaan esille porttikäytävään kaikkien nähtäväksi. Israelilaiset olivatkin taistelun jälkeen paenneet kukin kotiinsa, minkä jälkeen alkoi sodanjälkeinen asioiden selvittely. Daavid oli jälleen Israelin hallitsija (19:10-16). Juudan miehet toivat hänet Jordanin yli. Daavid ei kuitenkaan unohtanut että Joab oli tappanut Absalomin: Daavid sanoi tekevänsä Amasasta sotaväkensä päällikön (Amasa oli ollut Absalomin joukkojen päällikkö!). Myöhemmin Joab tappoi Amasan (20:10), mitä Daavid ei koskaan unohtanut (1.Kun.2:5).

Daavid kohtasi armollisesti myös vastustajiaan (2.Sam.19:17-31): hän antoi anteeksi Simeille, joka oli kironnut häntä (16:5-14) ja Mefibosetia, joka palvelijansa Siban mukaan olisi tavoitellut isoisänsä Saulin valtaistuinta. Lisäksi Daavid osoitti ystävyyttä Barsillaille, joka oli huolehtinut kuninkaan ylläpidosta Mahanaimissa (19:32-40). 

Israelissa syntyi vielä riitaa siitä, miksi nimenomaan Juudan miehet olivat tuoneet Daavidin Jordanin yli (19:41-44). Tässäkin näkyi edelleen juopa Juudan heimon ja kymmenen Israelin heimon välillä.

Lähteet

Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

Juhani Nikula, 16.4.2014