TOINEN KORINTTILAISKIRJE: ILMESTYKSET JA PIIKKI

Paavali ylpeilee toisessa korinttilaiskirjeessään kaikkiaan neljästä asiasta: juutalaisesta syntyperästään (2.Kor.11:22), kärsimyksistään Kristuksen palvelijana (11:23-33), ilmestyksistään (12:1-6) ja lopuksi siitä, mikä on hänen varsinainen kerskauksen aiheensa: heikkoudestaan (12:7-10). Kun väärät apostolit olivat päässeet Korintin seurakuntaan valheellisen ylpeilyn avulla, Paavali halusi tällä kerskaamisellaan saattaa korinttilaiset takaisin järkiinsä totuudenmukaisen itsensä korottamisen avulla.


Luvussa 12 Paavalin esiintuomat kokemuksensa ilmestyksistä sekä ruumiissaan olevasta pistimestä ovat olleet vuosisatojen ajan erityisen mielenkiinnon ja tulkintayritysten kohteena.


Ilmestykset

Paavalin todistus ilmestyskokemuksestaan (12:1-6) ei ole Paavalin inhimillistä itsensä korottamista, mistä ei olisi hyötyä kenellekään. Paavali tiesi, että sellaisista kokemuksista, joita Herra on antanut yksityiselle henkilölle avuksi ja voimaksi, voi kertoa toisille vain varovaisuutta noudattaen. Näitä Paavalin saamia näkyjä ja ilmestyksiä ei todellakaan ollut annettu hänen itsensä korottamiseksi. Ennemmin ne olivat alkuna elämän mittaiselle nöyryytykselle tuskallisen piikin ahdistamana juuri siksi, ettei hän kerskaisi siitä, mitä oli ilmestyksissään kokenut. Tässä Paavali tuo avoimesti esiin elämänsä kaikkein henkilökohtaisimmat puolet, tuskansa yhtä hyvin kuin suurimmat ilonaiheensa.

Paavali ilmaisee nämä hengelliset salaisuudet johtuen huolesta, joka hänellä oli Korintissa olevista hengellisistä lapsistaan. Luultavasti väärät apostolit olivat itse viitanneet omiin hengellisiin kokemuksiinsa ja olivat pöyhkeilleet kokemuksillaan ja näyillään vahvistaakseen asemaansa ja tehdäkseen vaikutuksen hyväuskoisiin ihmisiin. Siksi Paavalin piti tuoda ilmi, miten Herra oli puhunut hänelle suoraan ilmestysten välityksellä.

Paavalilla oli ollut useita näkyjä, joista muutamista kerrotaan Apostolien teoissa (näky Ananiaksesta Damaskoksessa, Ap.t.9:12; Troaksessa, 16:9; Korintissa, 18:9; näky temppelissä, 22:17-21; viimeisellä käynnillä Jerusalemissa, 23:11; merimatkalla Italiaan, 27:23,24). Useimmissa näissä tapauksissa Herra näyttäytyi itse Paavalille. Kaksi ilmestystä Paavali asettaa kuitenkin ihan erityiseen asemaan: Jeesuksen kohtaaminen Damaskoksen tiellä (9:3-6; 26:13-19; ylösnousseen Kristuksen kohtaaminen Damaskoksen tiellä oli koko hänen apostolintehtävänsä perustus, vrt. 1.Kor.15:8) ja toisena tämä ilmestys, josta hän nyt kertoo korinttilaisille. Se ei ollut hurmostila vaan muualle tempaaminen. Tässä kokemuksessa Paavali temmattiin taivaaseen, jossa hän kuuli ”sanoja, joita ihminen ei voi eikä saa lausua” (2.Kor.12:4). Paavali saattoi ajatella tempaamisen tapahtuneen ruumiissa, mutta hän ei tiennyt sitä varmasti (12:2).

Paavali sanoo, että hänet temmattiin ”kolmanteen taivaaseen.” Juutalaisilla oli käsityksiä useista ”taivaista” (myös UT:ssa tämä ajatus saattaa ilmetä, vrt. Ef.4:10). Juutalaisen tulkinnan mukaan 1.Kun.8:27 merkitsi vanhastaan, että taivaita ajateltiin olevan kolme (myöhäisjuutalaisuudessa taivaita uskottiin olevan seitsemän). Varmasti ei voida päätellä, pitikö Paavali ”kolmatta taivasta” kaikkein korkeimpana. Mutta ”kolmannessa taivaassa” Paavali katsoi olleensa paratiisissa ja nämä kaksi ilmaisua näyttävät hänelle olleen synonyymejä. Paratiisi merkitsee UT:ssa ylösnousemuksen jälkeistä tilaa (Luuk.23:43) ja lopun ajan Eedeniä (Ilm.2:7). Ilmestyksessään Paavali oli siis kokenut esimakua iankaikkisesta elämästä.

Paavali ei kerro mitään siitä, mitä hän paratiisissa näki, mutta hän kertoo kuulleensa ”sanoja, joita ihminen ei voi eikä saa lausua” (2.Kor.12:4). Ne ovat sanoja, joita ihmisen ei ole lupa toistaa tai joita hänen ei ole mahdollista lausua. Vastaavia esimerkkejä on muuallakin Raamatussa (Dan.12:4-10; Ilm.10:4), jolloin näyn saajaa kiellettiin puhumasta, mitä oli nähnyt. Mitä Paavali sai tietää ilmestyksensä välityksellä, oli vain häntä itseään varten. Vasta14 vuoden kuluttua hän mainitsi korinttilaisille kokeneensa tällaisen ilmestyksen ja silloinkin hän teki sen erittäin varovaisesti. Paavali ei ollut kiiruhtanut kertomaan näkemäänsä. Hän tiesi, että häntä ei ollut asetettu julistamaan näkyjään, vaan Kristuksen evankeliumia. Aikamäärästä (14 vuotta aikaisemmin) voidaan päätellä, että Paavali olisi kokenut tämän valtavan ilmestyksen jo Tarsoksen hiljaisina vuosinaan, mahdollisesti vähän ennen kuin Barnabas oli etsinyt hänet käsiinsä (Ap.t.11:25). Paavalille itselleen tämä näky oli varmasti merkinnyt paljon. Ennen kuin hän lähti ensimmäiselle lähetysmatkalleen ja ryhtyi tehtäväänsä pakanain apostolina, hän oli nähnyt Jumalan valtaistuimen kuten profeetta Jesaja (Jes.6:1-13). Ilmestys oli omiaan vahvistamaan Paavalin työnäkyä apostolina.

Tarkoittaen itseään Paavali sanoo: ”Tästä miehestä minä kerskailen” (2.Kor.12:5). Paavali tietää vuorenvarmasti, että ilmestys ei ole asia, jonka hän olisi itse ansainnut. Se oli vain Jumalan armoa. Siksi hän ikään kuin erkanee itsestään kertoessaan (”Tästä miehestä minä kerskailen, itsestäni en”). Hän käyttää kolmatta persoonaa ja sanoo itseään mieheksi, joka on Kristuksen oma. Jokainen kristitty ei suinkaan saa tässä maailmanajassa tällaisia näkyjä ja ilmestyksiä, mutta jokainen Kristuksen oma saa eräänä päivänä ilman omaa ansiotaan sen taivaallisen kirkkauden, josta Paavali sai esimakua.


Pistävä piikki ruumiissa

Ilmestyskertomuksen jälkeen Paavali kertoo ruumiissaan olevasta pistävästä piikistä (12:7-10). Paavali olisi tosin voinut kertoa monista näyistä ja ilmestyksistä, mutta hän ei halunnut korinttilaisten arvostavan häntä niiden tähden. Omasta puolestaan hänellä ei ollut kovin suurta vaaraa ajatella itsestään liikoja, sillä hänellä oli jotakin, mikä todella piti hänet nöyränä. Hänellä on nimittäin ruumiissaan (lihassaan) piikki (pistin), Saatanan enkeli, joka löi häntä, niin ettei hän ylpeilisi suurilla ilmestyksillään. Paavalin ”pistävä piikki” tai ”pistin” on ollut yksi suurimpia ”arvoituksia”, jota UT:n tekstin pohjalta on yritetty ratkaista. Todellisuudessa koskaan ei ole varmuudella saatu selville, mikä tämä pistävä piikki on voinut olla. Se ei ole kuitenkaan estänyt terävää ajattelua ja mielikuvituksesta, mitä kautta aikojen asian selvittämiseksi on käytetty.

Jo Paavalin käyttämä ilmaisu (pistävä piikki tai pistin) on moniselitteinen. Asiaa vaikeuttaa vielä se, että Paavalin sanat voidaan ymmärtää joko ”ruumista (lihaa) varten” tai ”ruumiissa (lihassa) olevaksi piikiksi.” Jos oikea käännös on ”ruumiissa ('lihassa)”, se näyttää viittaavan fyysiseen ruumiiseen, ja tämä on perusteena niille tulkinnoille, joiden mukaan piikki oli jokin ruumiillinen heikkous. Jos taas käännös ”ruumista (lihaa) varten” on oikea, on luonnollisempaa ymmärtää ”ruumis/liha” erityisessä paavalilaisessa merkityksessä ”langennut ja syntinen ihmisluonto”. Silloin piikki voi olla mitä hyvänsä sellaista, mikä estää lihallista ylpeilyä. Käsitykset tämän ilmaisun ymmärtämisestä jakavat tämän tekstiyhteyden lukuisat tulkinnat kahteen pääryhmään. Kummallakin on ollut kannattajansa varhaisimmista ajoista aina meidän päiviimme saakka.

Kirkkoisä Tertullianus oli ensimmäinen, jonka voidaan sanoa olleen sairausolettamuksen kannalla. Jotkut uskovat, että hän saattoi perustaa käsityksensä tässä kohdin perimätietoon (yleisesti voidaan todeta, että perimätieto antaa arvokasta tietoa varhaisesta kristillisestä ajattelusta, mutta se ei silti ole luonteeltaan erehtymätöntä sanomaa). Uudemmassa teologiassa tämä käsitys on myös jokseenkin vallitseva. Erilaisia ”diagnooseja” on tehty runsaasti: kyseessä olisi ollut pää- tai korvasärky, silmätulehdus, epilepsia, kouristuskohtaukset, malaria tai depressiot. Jotkut ovat arvelleet niinkin, että Paavali olisi ollut ulkonäöltään poikkeava. He olettavat siis Saatanan lyöneen Paavalia (Jobin lailla) jollakin tuskallisella sairaudella tai ruumiillisella heikkoudella. Tämän käsityksen tueksi mainitaan esim. Gal.4:13,14, jossa Paavali muistuttaa siitä, että hän oli tullut Galatiaan ensimmäisen kerran sairauden johdosta. Tällöin ruumiillinen heikkous tulkitaan ilmaisun ”pistävän piikin ruumiissa” synonyymiksi. Tulkinnat ovat siten moninaiset.

Toisen tulkintaryhmän tulkinnat ovat yhtä vaihtelevia. Eräät kirkkoisät (Krysostomos, Augustinus ym.) olivat sitä mieltä, että piikki tarkoitti juutalaisten harjoittamaa vainoa. Juutalaiset saivat kaikkialla ihmiset kääntymään Paavalia vastaan. Erään katolisen tulkinnan mukaan Paavali kärsi sellaisista seksuaalisista kiusauksista, joita vastaan munkit joutuvat taistelemaan. Uskonpuhdistajat eivät kuitenkaan halunneet hyväksyä näin yksipuolista näkemystä. Calvin uskoi piikin tarkoittavan kaikenlaisia langenneen ihmisluonnon kiusauksia. Luther halusi rajoittaa sisäiset kiusaukset hengellisiin ahdistuksiin ja kiusauksiin (epäilyksiin ja herjaaviin ajatuksiin), joita Saatana saa aikaan, mutta hänen mielestään myös ulkoiset kiusaukset kuuluivat kuvaan. Edelleen on väitetty, että Paavalin menneisyys kristittyjen vainoojana olisi antanut Saatanalle aiheen jatkuvasti ahdistella Paavalia (vrt.1.Kor.15:9,10), mistä Paavalia vaivasi jatkuva syyllisyys (tosin myös armon kokeminen, mihin hän viittaa myös piikistä puhuessaan, 2.Kor.12:9).

Kaiken edellä mainitun perusteella voidaan todeta, että kukaan ei voi varmuudella tietää, mikä Paavalin piikki todella oli. Asiasta voidaan tehdä vain perusteltuja oletuksia.

Paavali olisi toki halunnut päästä piikistään eroon. Jeesus rukoili Getsemanessa kolme kertaa, että tuskan malja otettaisiin häneltä pois (Matt.26:36-46). Niinpä Paavalikin pyysi kolmesti tuskallisesta piikistään vapaaksi. Mutta sekä Jeesus että hänen oppilaansa oppivat kärsimyksestään kuuliaisuuden (vrt. Hepr.5:8), mitä kautta he oppivat rukoilemaan kaikkein suurimman rukouksen: Tapahtukoon sinun tahtosi! Kristuksen kärsimys ja heikkoudessa tapahtunut kuoleman merkitsi Jumalan voiman osoitusta syntisten ihmisten pelastukseksi. Samalla tavalla hänen apostolinsakin sai kokea, että Jumalan voima ilmeni nimenomaan hänen heikkoudessaan. Toisen korinttilaiskirjeen todellinen huipentuma on Herran lohdutus palvelijalleen: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa” (2.Kor.12:9). Paavali ei kerskaa pätevyydestään eikä voimastaan, vaan kelvottomuudestaan ja heikkoudestaan. Hän ylpeilee heikkoudestaan, jotta Kristuksen voima asettuisi häneen (12:9).


Apostolin tunnusmerkit

Lopetettuaan ”kerskaamisen” Paavali kertoo vielä tunnusmerkit, jotka osoittavat hänen olevan oikea apostoli (12:11,12). Jos hän jossakin kohden oli vääriä apostoleja edellä, niin ainakin heikkoudessa! Mutta juuri tämän heikkouden perusteella hänessä vaikutti Kristuksen voima. Hän on verrannut itseään vastustajiinsa; korinttilaiset olivat pakottaneet hänet tähän mielettömyyteen. Nyt hän toteaa, ettei hän ole missään kohden ”mainioita/isoisia” apostoleja huonompi. Paavali vielä toteaa täyttävänsä oikean apostolin tunnusmerkit (tunnusteot, ihmeet ja voimatyöt), jotka kattavat kaikki Jumalan apostolille antamat yliluonnolliset varustukset. Nämä merkit ovat seuranneet Paavalia koko hänen apostolintoimintansa ajan (Ap.t.13:8-12; 14:3; 15:12; 19:11,12; Room.15:18,19). Tässä hän tyytyy vain viittamaan siihen, mitä korinttilaiset itse olivat nähneet keskuudessa tapahtuneen. Tässäkään asiassa Paavali ei halua korinttilaisten ajattelevan hänestä enempää kuin mitä nämä itse olivat nähneet. Vilpillinen mainostaminen sopi kyllä hyvin väärille apostoleille, mutta ei oikealle Herran palvelijalle.

Suhteessa tunnustekoihin Jeesuksen seuraajien on kuitenkin syytä noudattaa samaa nöyrää asennetta mikä Paavalilla oli niihin (hän ei todellakaan korostanut niitä eikä kerskaillut niillä). Vastaavia tunnustekoja käytetään kuvaamaan Jeesuksen tekemiä ihmeitä (Ap.t.2:22) ja pelastussanoman vahvistamisesta (Hepr.2:3,4). Ei kuitenkaan ole Jumalan tahto, että Jeesuksen seuraajat uskovat sokeasti jokaiseen ihmeidentekijään, sillä samoja sanoja käytetään lopun ajan antikristillisestä eksytyksestä (2.Tess.2:9). Jeesus sanoo myös, että tuomion päivänä monet tulevat vetoamaan voimatekoihin, joita he ovat tehneet Kristuksen nimessä, mutta kuitenkin heidät ajetaan pois Jumalan luota (Matt.7:21-23). Ihmeet eivät sellaisenaan tee kenestäkään Jumalalle kelvollista, mutta ihmeet voivat olla merkki jumalallisesta läsnäolosta.

Tunnusmerkit ja ihmeet ovatkin merkkinä Jumalan lähettiläästä vain silloin, kun ne esiintyvät tietyssä yhteydessä. Niiden tulee olla osana kokonaiskuvaa, jossa totuus ja jumalanpelko ovat myös omalla paikallaan. Paavalin asenne on osoitus tästä. Kaikenlaisen heikkouden ja kaikenlaisten koettelemusten ja vastustusten aikanakin hän oli tehnyt näitä voimatekoja, kärsivällisesti ja pysyen lujana. Silloin ihmeet olivat ”oikean apostolin tunnustekoja.”


Loppukehotukset

Paavali päättää kirjeensä loppukehotuksiin (2.Kor.12:13-13:11). Paavali oli nyt selvittänyt lukijoilleen apostolinvirkansa perusteita ja puolustanut apostolin arvovaltaansa. Toinen korinttilaiskirje oli valmis ja Paavali lisäsi siihen vain muutaman loppukehotuksen Korintin seurakunnalle.

Paavali kertoi tulevansa kolmannen kerran Korinttiin. Pian edessä olevaa matkaansa ajatellen hän mainitsi uudelleen, ettei hän ollut ottanut vastaan taloudellista avustusta seurakunnalta. Ilmeisen ironisesti (?) hän sanoo, että se olikin ainoa vääryys, jonka hän oli korinttilaisille tehnyt ja pyysi heiltä sitä anteeksi. Silti hän ei luvannut muutosta tähän asiaan! Tälläkään kerralla hän ei aikonut ottaa vastaan heidän lahjoituksiaan, sillä itse asiassa hän halusi paljon enemmän: heidät itsensä. Hän oli heidän hengellinen isänsä; ja hänen mukaansa vanhemmat olivat velvolliset keräämään lapsille eikä päinvastoin. Hän oli valmis uhraamaan kaikkensa heidän hyväkseen, vaikka tuloksena olisikin ollut se, että mitä enemmän hän rakasti heitä, sitä vähemmän he olisivat rakastaneet häntä (ironiaa tämäkin!).

Vakavana hän lausuu sitten pelkonsa, että monien kohdalla kaikki ei ole niin kuin pitäisi. Hän mainitsee erityisesti kaksi synnin lajia (synnit rakkauden käskyä vastaan ja synnit puhtauskäskyjä vastaan). Paavalille olisi suuri nöyryytys, jos kävisi ilmi, etteivät korinttilaiset kestä koetusta. Hän on sanonut tätä seurakuntaa ylpeydekseen (1:14), suosituskirjeekseen (3:2) ja apostolinvirkansa sinetiksi (1.Kor.9:2). Paavali ei todellakaan halunnut, että hänen kaikki työnsä olisi mennyt hukkaan. Tähän saakka hän oli ollut heidän keskuudessaan lempeä, mutta tällä kertaa hän ei tulisi säästämään niitä, jotka eivät ole tehneet parannusta. Siksi hän pyytää kaikkia tutkimaan itseään, ovatko he uskossa (2.Kor.13:5).

Paavalilla oli kuitenkin toivo. Hän toivoo korinttilaisten havaitsevan hänet koetuksen kestäväksi. Hän toivoo myös sitä, että seurakunnan itsetutkistelu johtaisi heidät kaikki siihen, että hekin kestävät koetuksen. Siksi hän kirjoittaa tämän heille ennen tuloaan, jotta he ehtisivät korjata sen, mikä oli mennyt vinoon. Silloin hän voisi vierailunsa aikana käyttää Herralta saamansa voiman, ei kukistamiseen, vaan siihen tarkoitukseen, johon se on annettu: rakentamiseen.

Kirjeen lopputervehdys ja siunauksen toivotus ovat hyvin lyhyet, mutta lämpimät ja rakastavat (13:12,13). Tässä kirjeessä ei ole henkilökohtaisia terveisiä kenellekään eikä keneltäkään. Ehkä sellaiset terveiset eivät olisi oikein sopineetkaan näin vakavaluontoiseen seurakuntakirjeeseen. Mutta ankarista sanoistaan huolimatta Paavali tervehtii lukijoita kristittyinä veljinään.

Päätössanoja (13:13) on sanottu apostoliseksi siunaukseksi erotukseksi Aaronin siunauksesta (4.Moos.6:24-26). Apostolinen siunaus käsittää Jumalan kolminaisuuden. Toinen korinttilaiskirje kuuluu UT:n vanhimpiin teksteihin ja siksi siinä on yksi UT:n varhaisimmista todistuksista alkuseurakunnan uskosta kolmiyhteiseen Jumalaan. Tähän siunauksen toivotukseen Paavali päättää kirjeensä.


Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).



Juhani Nikula, 22.5.2013

TOINEN KORINTTILAISKIRJE: PAAVALIN VALTUUDET

Toisen korinttilaiskirjeen loppuosassa Paavali käy suoraan puolustamaan apostolinvirkaansa. Korintin seurakunnassa oli ollut henkilöitä, jotka olivat asettaneet Paavalin arvovallan kyseenalaiseksi. Kirjeen alkuosan tekstissä Paavalin vastustajat ovat vielä taka-alalla, mutta luvuissa 10-13 Paavali hyökkää avoimesti heitä vastaan.  Jaksossa 2.Kor.10:1-11:33 Paavali ensin puolustaa asemaansa, sitten vertaa itseään vääriin apostoleihin ja tämän jälkeen puhuu omista kärsimyksistään.

Luvussa 10 Paavali puolustaa omaa asemaansa. Paavali tietää kuuluvansa Kristukselle (10:7) ja Jumalan kutsuneen hänet apostolinvirkaan (1:1). Siksi hän tietää myös, että nämä vastustajat, jotka yrittävät heikentää hänen asemaansa ja estää hänen toimintaansa, toimivat vihollisen asialla. Hän käy nyt rajuun hyökkäykseen vastustajiaan kohtaan (10:2-6). Paavalin sanat ovat sodanjulistus ja hän käy taisteluun arkailematta. Hän on heikko (12:9) mutta ei pehmeä!

Väärät apostolit

Paavalin vastustajat olivat vääriä apostoleja (11:13; myös 11:5: KR92: ”mainiot apostolit; KR38: ”isoiset apostolit”).  Korinttilaiset, jotka olivat kirjeen vastaanottajia, tunsivat täysin henkilöt, joista Paavali puhui (vaikka meiltä asia jää osittain historian pimentoon). Väärät apostolit olivat tulleet seurakuntaan Korintin ulkopuolelta (11:4) ja he olivat syntyperältään juutalaisia (11:22). Heillä oli muualta saatuja suosituskirjeitä (3:1). He eivät ilmeisesti itse olleet perustaneet seurakuntia, vaan tulivat toisten alueelle ja ottavat itselleen kiitosta toisten vaivannäöstä (10:15). Merkille pantavaa oli, että he käyttivät seurakuntaa hyväkseen myös taloudellisesti (11:7-12). Paavali ei säästä sanojaan, vaan pitää vastustajiaan valehtelijoina ja Saatanan palvelijoina (11:13-15), joitten julistus oli toista evankeliumia (11:4). Paavalin vastustajat eivät erehtyneet vain jossakin vähäisessä opillisessa sivuasiassa, vaan kyseessä olivat evankeliumin sisällön kannalta kriittiset totuudet, joiden suhteen Paavali ei voinut tehdä minkäänlaisia kompromisseja.

Eri seurakuntien tilanteet alkukristillisyyden aikana saattoivat poiketa toisistaan, mutta silti Korintin seurakunnan tilanne lienee ollut monessa suhteessa tavanomainen. Käsillä olevat harhaopit eivät olleet syntyneet Korintissa, vaan ne tulivat sinne muualta. Yleisesti ottaen ensimmäiset kristityt taistelivat pääasiassa kahdella rintamalla. Toisaalta vieraat opit tulivat seurakuntiin pakanallisen filosofian muodossa (vrt. erityisesti 1.Korinttilaiskirje ja Kolossalaiskirje), toisaalta taas juutalaisena lakiuskontona (erityisesti Galatalaiskirje). Nämä saattoivat myös sekoittua (ilmeisesti näin kävi ainakin Kolossassa), jolloin vallitsevat henkiset suuntaukset ja opilliset näkemykset vaikuttivat toisiinsa ja muovasivat toinen toistaan. Korintissakin oli ollut juutalaisten ja juutalaisten käännynnäisten ryhmittymiä, jotka olivat varmasti synagogataustansa johdosta erityisen alttiita tempautumaan mukaan juutalaisten opetukseen. Kannattaa lisäksi panna merkille, että juutalaisten hajaannuksessa nousi juuri tähän aikaan voimakkaasti esiin kreikkalaistunut juutalaisuus. Juutalaiset matkasaarnaajat levittivät tätä oppia, joka perustui erityisesti kuuluisan juutalaisfilosofi Filon Aleksandrialaisen ajatteluun. Hänen pääideansa oli, että korkein filosofia (!) oli Vanhassa testamentissa, jonka hän halusi tulkita valistuneelle ja sivistyneelle maailmalle kreikkalaisen filosofian kielellä. Juutalaisen teologian ja kreikkalaisen filosofian välistä eroa siis kurottiin umpeen tietyissä piireissä. Oli luonnollista, että tällainen kreikkalaisjuutalainen yleistajuinen filosofia vetosi erityisesti tiettyihin pakanakristittyjen ryhmiin. Luonnollisesti tällainen oppien sekoittuminen oli kohtalokas vaara kristillisen sanoman puhtaudelle. Yleisesti voi tästä aikakaudesta todeta, että niin pakanuudessa kuin juutalaisuudessa oli paljon aatejärjestelmiä ja puolueita, jotka sekä riitelivät keskenään että vaikuttivat toisiinsa.

Paavali näkee valheapostolien opetuksen perin juurin vääränä (11:4). Heidän vääristellyn evankeliuminsa tarkoituksena oli tehdä kristinusko ja kristillinen oppi mahdollisimman helposti vastaanotettavaksi (tämä näkemys voi pinnallisesti ajatellen kuulostaa hyvältä, mutta todellisuudessa on vaarallista muunnella evankeliumia vastaanottajan mieltymysten mukaiseksi!). Se, mikä Paavalille oli evankeliumin ydin ja varsinainen sisältö (sanoma Kristuksen jumaluudesta, Hänen ristinkuolemastaan ja ylösnousemuksestaan) sopi huonosti väärien apostolien tarkoitusperiin. Heidän ”evankeliumistaan” tuli siveellinen elämänkatsomus ja heidän ”Kristuksensa” oli tuskin muuta kuin tämän elämänkatsomuksen alullepanija. Todelliseen evankeliumiin oli tehty lisäyksiä ja sitä oli muutettu, niin että se oli lakannut olemasta oikeata evankeliumia. Heidän oppinsa oli eräänlainen kansanomaistettu ja ”kristillistetty” farisealaisuuden muoto. Juutalaisten piirissä oli ilmeisesti pyrkimystä muuttaa kristinuskoa niin, että se voitaisiin hyväksyä yhtenä juutalaisuuden suuntauksena. Tätä taustaa vasten voidaan todeta, että Korintin seurakunnan tilanne sellaisena kuin se oli Paavalin aikana, on toistunut vuosisatojen myötä eri puolilla maailmaa lukuisia kertoja.

Mutta tosiasiassa yhtä paljon kuin opetuksen sisältö, Korintin juutalaisilla matkasaarnaajilla näyttää olleen myös käytännöllinen tavoite: oman hyödyn saaminen. Valheapostolit halusivat hyötyä seurakunnasta taloudellisesti, mistä syystä Paavali puolustaa oikeuttaan tehdä evankeliumin työtä ilman korvausta (11:7-12). Väärien apostolien oman hyödyn tavoittelu ja rahan himo tulivat näin ollen esille paljastavassa valossa. Paavalin arvovalta oli kuitenkin tässä valheopettajien tiellä ja siksi väärät apostolit pitivät tärkeimpänä tehtävänään Paavalin vaikutusvallan murentamista. Siksi he kohdistivat hyökkäyksensä häneen henkilökohtaisesti. Näin toisesta korinttilaiskirjeestä tuli Paavalin ja hänen vastustajiensa suoranainen välienselvittely.

Korinttilaisten heikkous

Korintin tilanteen teki vaaralliseksi seurakunnan heikkous sen suhtautumisessa harhaopettajiin. Paavali oli alun perin voittanut korinttilaiset uskolliseksi evankeliumille, mutta hänen omat hengelliset lapsensa kuuntelivatkin mielellään vastustajia. Tämän lisäksi, kun muutamat alkoivat julistaa heille toisenlaista evankeliumia, he hyväksyivät sen. Siksi Paavali kirjoitti murheellisena (11:4): ”Jos joku tulee luoksenne ja julistaa toista Jeesusta kuin me olemme julistaneet, jos te saatte jonkin toisen hengen kuin sen, jonka olette jo saaneet, tai toisen evankeliumin kuin sen, jonka olette jo ottaneet vastaan, niin sellaista te kyllä hyvin siedätte.” Korinttilaiset siten suvaitsivat sekä tunkeilijoiden sopimatonta käyttäytymistä että heidän väärää julistustaan. Paavalin jyrkkä suhtautuminen on ymmärrettävää hänen ajatellessaan korinttilaisia ja sitä mahdollisuutta, että he olisivat uskottomia Kristukselle. Paavalin varoitushuuto oli ankara, mutta korinttilaisten hengellinen elämä oli suuressa vaarassa. Niin kuin käärme petti naisen paratiisissa ja ensimmäiset ihmiset lankesivat, niin olivat korinttilaisetkin vaarassa ajautua pois Kristuksen yhteydestä (11:2,3). Väärät apostolit tuhosivat Jumalan sanaa väärentämällä juuri evankeliumin yksinkertaisuuden. Se Jeesus, jota nämä vastustajat saarnasivat, oli toinen Jeesus kuin se, jota Paavali oli julistanut. Heissä asuva henki oli toinen kuin se Henki, jonka korinttilaiset olivat aikaisemmin saaneet. Väärät apostolit julistivat kyllä Jeesus Nasaretilaista, mutta antoivat tästä Jeesuksesta vääristellyn kuvan. Väärän Kristus-julistuksen mukana tulee sitten myös täysin vieras henki. Pyhä Henki kirkastaa Kristusta, oikeaa Kristusta ja vain häntä (Joh.16:14). Merkkinä Jumalan Hengen toiminnasta on Jeesuksen tunnustaminen Herraksi (1.Kor.12:3). Tunnustuksen mukainen Herra on se Kristus, jota Paavali oli julistanut ja joka on evankeliumin sisällön mukainen.

Paavalin mukaan oli hälyttävää, että korinttilaiset suvaitsivat tällaisen vääristellyn ”evankeliumin” julistamisen keskuudessaan, ja kaikkein vakavinta oli väärien apostolien opetuksen hyväksyminen. Paljastavaa oli sekin, että korinttilaiset sietivät valheapostolien kerskailua ja itsensä korottamista. Ivallisesti Paavali sanoo heidän olevan niin viisaita, että he sietivät mielellään järjettömätkin (11:19). Tähän sisältyy lausumattomana ajatus, että typerän ylpeilemisen kuunteleminen tuskin on mikään älykkyyden merkki. Korinttilaiset ovat muutenkin menneet vikapoluille, koska he suvaitsivat valheapostolien röyhkeää käyttäytymistä (11:20). Paavalin mukaan ”apostolit” orjuuttivat, riistivät, alistivat, kohtelivat tylysti ja löivät kasvoihin korinttilaisia. Ainakin osittain tätä kaikkea lienee ilmennyt korinttilaisten keskuudessa kirjaimellisesti. Paavali ilmaisee selvästi, että hän pitää korinttilaisten surkeata saamattomuutta näiden valheapostolien edessä todisteena siitä, miten kokonaan he olivat antaneet näiden kiertelevien pettureiden hämätä itsensä. Yritettyään saada korinttilaiset vakuuttuneiksi siitä, että heidän tulisi ryhtyä toimenpiteisiin hengellisen vastuuntuntonsa perusteella, Paavali vetosi nyt heidän ihmisarvoonsa. Hän osoitti heille, että näin alentavaan kohteluun suostuminen osoitti valitettavaa itsekunnioituksen puutetta. Hän muistutti heitä myös siitä, ettei hän itse eivätkä hänen työtoverinsa olleet koskaan kohdelleet heitä niin. Omasta puolestaan Paavali vetoaa heikkouteensa (11:21), joka pitää sisällään ajatuksen, että Paavali seuralaisineen ei ollut kohdellut korinttilaisia tällä tavalla. Vetoamalla sekä seurakunnan hengelliseen vastuuseen että sen inhimilliseen itsetuntoon Paavali yritti saada sen irtautumaan siitä vieraasta auktoriteetista, jonka alaisuuteen se oli joutunut. Korinttilaisten tähän asti tunkeilijoita kohtaan osoittamansa heikkous ei ollut puolustettavissa kristityn näkökannalta, päinvastoin se voi johtaa seurakunnan tuhoon.

Syytökset Paavalia vastaan

Vastustajien syytökset Paavalia vastaan voidaan jäljittää kirjeestä. Ainakin seuraavat syytökset voidaan havaita:

1)      Syytös kevytmielisyydestä ja epäluotettavuudesta sen johdosta, että hänen matkasuunnitelmansa oli muuttunut ja Korintissa käynti oli siirtynyt myöhemmäksi (1:15-24).

2)      Halventava arvostelu sen vuoksi, että hänellä ei ollut suosituskirjeitä. Hänet tehtiin epäilyttäväksi vihjaamalla, ettei hänellä ollut suhteita johtaviin juutalaisiin apostoleihin (3:1).

3)      Häneen kohdistettiin epäluuloja, joiden mukaan hän olisi kavaltanut itselleen rahoja Juudean pyhille suoritetussa keräyksessä (8:18-21; 12:16-18).

4)      Halventava arvostelu puhetaidon puutteesta (10:10).

5)      Arvostelu hänen poissaolevana kirjoittamiensa jyrkkien ja rohkeiden kirjeiden johdosta (10:10).

6)      Arvostelu heikosta ja vaatimattomasta esiintymisestä hänen ollessaan henkilökohtaisesti heidän luonaan (10:10; vrt. 12:12).

7)      Halveksunta sen vuoksi, ettei hän ottanut seurakunnalta rahallista palkkaa työstään (11:7-12).

Näistä syytöksistä Paavali tunnustaa suoraan yhden: hän ei tosiaankaan ollut puhetaidon mestari (kohta 4). Hän nimenomaan katsoo olevansa puhetaidossa heikko, mutta hän ei pidäkään puhetaitoa arvokkaana (1.Kor.2:1-5). Kreikkalaisten parissa taas henkilöä, jota loistelias puhetaito ei kiinnostanut, ei juurikaan arvostettu. Evankeliumia julistaessaan Paavalin ei kuitenkaan tarvinnut käyttää aikalaistensa koreilevaa retoriikkaa menestyäkseen. Vaikka Paavalin vastustajat saattoivat sanoa, että hänen puheensa oli ”mitätöntä” (10:10), on kuitenkin väärin luulla, että hän olisi ollut voimaton ja vähäpätöinen julistaja. Paavali oli tosiasiassa lähetystyön historian tehokkaimpia herätyssaarnaajia. Apostolien teoissa on useita Paavalin puheita ja ne ovat kiistämättä saarnataidon mestarinäytteitä. Hän kykeni mukautumaan jokaiseen tilanteeseen paremmin kuin kukaan toinen. Hän puhui tilanteessa kuin tilanteessa ja useimmiten tulokset puhuvat Paavalin saarnan tehokkuuden puolesta. Mutta on totta, että hän ei ollut kreikkalaisen, kuuluisan puhetaidon mestari. Paavalin voimakas puhe kumpusi muista lähteistä, se ”ilmensi Jumalan Hengen voimaa” (1.Kor.2:4).

Mitä tulee syytökseen, että Paavalin kirjeet olivat voimakkaita, sisältää välillisesti suoranaisen tunnustuksen. Paavalin vastustajien oli nimittäin myönnettävä, että Paavali oli kirjeissään hyvin määrätietoinen. He olivat omin silmin nähneet, millainen vaikutus kirjeillä oli seurakunnissa. Vastustajat myönsivät, että Paavalin kirjeet olivat arvovaltaisia ja rohkeita. Paavali torjuu kuitenkin syytökset ja sanoo läsnä ollessaan toimivansa samoin kuin on kirjoittanut. (10:11). Herra oli hänelle tämän auktoriteetin antanut ja hänessä vaikutti Herran voima. Mutta tämä voima oli annettu seurakunnan rakentamiseksi, ei sen hajottamiseksi (10:8).

Kerskaaminen

Paavali kääntyy tämän jälkeen käsittelemään kerskaamista. Väärät apostolit olivat pettäneet korinttilaiset ja voittaneet heidän kannatuksensa juuri mielettömällä kerskaamisellaan. Oma kehu on mitä suurinta mielettömyyttä. Paavali ei kuitenkaan halunnut, että häntä pidettäisiin mielettömänä, sellaisena, joka pitää itsensä kehumisesta (11:16). Itsensä kehuminen ei myöskään ole Jumalan mielenlaadun mukaista (11:17). Mutta nyt Paavali lähti ajatuksenjuoksussaan siitä, että koska oli kysymyksessä korinttilaisten pelastus, kaikki keinot oli käytettävä! Kun väärät apostolit olivat päässeet seurakuntaan valheellisen ylpeilyn avulla, miksi sitten Paavali ei voisi saattaa korinttilaisia takaisin järkiinsä totuudenmukaisen itsensä korottamisen avulla? Niinpä Paavali ylpeileekin ensin juutalaisesta syntyperästään, sitten kärsimyksistään Kristuksen palvelijana, ilmestyksistään ja lopuksi siitä, mikä on hänen varsinainen kerskauksen aiheensa, heikkoudestaan.

Paavalin vastustajat olivat pitäneet suurta ääntä juutalaisesta taustastaan ja syntyperästään. Saattaa tuntua oudolta, että tämä merkitsi niin paljon Korintin kaltaisessa pakanakristittyjen seurakunnassa, jossa juutalaisjäsenet selvästi olivat jo vähemmistönä. Mutta kun paikkakunnalla vieraileva julistaja sai arvovaltaa sen tähden, että tämä oli juutalainen, asiantilan syy oli puhtaasti uskonnollinen. Olihan evankeliumi tullut juutalaisilta. Itse Jeesus oli ollut juutalainen, samoin hänen ensimmäiset opetuslapsensa. Se Raamattu, jota seurakunnissa luettiin (VT), oli juutalainen kirja, ja juutalaisten maa oli myös suurten pelastushistoriallisten tapahtumien paikka. Mitä juutalaisuuteen tulee, Paavalin itsensä ”heprealaisuus” oli täydellistä (11:22). Tätä Paavali on tuonut esille muuallakin (Ap.t.22:3; Fil.3:4-6). Paavali ei suinkaan ollut tässäkään suhteessa vastustajiaan heikompi.

Paavalin luettelo hänen kärsimyksistään (11:23-29) on vaikuttava ja se on osoitus hänen palvelutyönsä aitoudesta. Paavali oli toteuttanut sitä ohjelmaa, jonka Herra oli hänen uskoontulonsa ensi hetkestä lähtien hänen elämälleen suunnitellut (Ap.t.9:16). Kyseessä on hyvin henkilökohtainen kuvaus siitä, mitä hänen elämänsä oli pitänyt sisällään sen jälkeen, kun Jeesus oli kutsunut hänet palvelukseensa. Hän oli saanut työssään raataa, mikä on ymmärrettävä kirjaimellisesti. Hänen vaivannäkönsä ei ollut suuri vain vastustajien mitättömään työpanokseen verrattuna vaan hänen työnsä oli suuri verrattuna kenen elämäntyöhön hyvänsä. Hän tiesi itse varsin hyvin tehneensä työtä enemmän kuin muut apostolit (mukaan lukien ne kaksitoista!), mutta lisää, ettei hän kuitenkaan itse ole sitä saanut aikaan, vaan kaikki on lähtöisin Jumalalta. Hän oli myös joutunut kestämään vainoa. Hän oli ollut useita kertoja vankilassa (Ap.t.16 kertoo vankeudesta Filippissä, minkä lisäksi hänet lopulta vangittiin Jerusalemissa, Ap.t. 21; mutta monet seikat viittaavat siihen, että hän olisi ollut vangittuna muuallakin). Lisäksi Paavali joutui monesti kärsimään juutalaisten ja roomalaisten viranomaisten määräämiä kovia ruumiillisia rangaistuksia. Viidesti hän sai juutalaisen raipparangaistuksen (39 lyöntiä), mikä merkitsi ankarinta mahdollista rangaistusta (lain mukaan voitiin määrätä enintään neljäkymmentä lyöntiä, 5.Moos.25:1-3; sen varmistamiseksi, ettei lakimääräistä rajaa vahingossa ylitettäisi, juutalaiset lopettivat 39 lyöntiin). Roomalaisilta viranomaisilta hän sai ruoskintatuomion kolme kertaa. Kerran Paavalia oli myös kivitetty (Ap.t.14:19,20). Vaikeudet ja vaarat kuuluivat muutenkin hänen työnsä luonteeseen. Paavali kertoo olleensa kolmesti haaksirikossa ja myöhemmin hän koki vielä yhden matkallaan Roomaan.  Kaikkien näiden vaikeuksien ja ulkonaisia vihollisia vastaan käymiensä taistelujen lisäksi Paavali oli vaarassa valeveljien taholta. Alkuseurakunnassakin oli pettureita, valeveljiä, jotka vakoilivat uskovia ja jotka saattoivat toimia ilmiantajina (vrt. Matt.24:10). Väärät opettajat seurasivat varjona Paavalin kintereillä ja vihasivat häntä silmittömästi. Nämä valeveljet olivat ehtineet Korinttiinkin. Paavalilla oli kauttaaltaan vaivalloinen elämä. Työntäyteistä päivää seurasi usein valvottu yö. Nälkä ja jano, kylmyys ja alastomuus olivat hänelle tuttuja. Vaativien hengellisten tehtäviensä rinnalla hänen oli usein tehtävä työtä välttämättömän toimeentulon saamiseksi ja lisäksi saadakseen jotakin annettavaa hädässä oleville lähimmäisilleen. Näiden lisäksi tuli vielä seurakuntatyö: kaikkien muiden tehtävien lisäksi hänen oli päivittäin valvottava seurakunnan jäseniä ja huolehdittava muistakin seurakunnista. Työtovereiltaan hän sai tietää eri seurakuntien kuulumisia. Ja hän oli yhteydessä niihin kirjeidensä välityksellä.

Paavali päättää luettelonsa kärsimyksistään kertomalla vielä tapahtumasta Damaskoksessa. Tämä tapahtuma vaikuttaa irralliselta verrattuna koettelemuksiin. Mutta sitten hän jatkaa (11:32,33; Ap.t.9:23-25) kertomalla, miten hänen onnistui Damaskoksessa ensimmäistä kauttaan toimiessaan päästä kuningas Aretaksen miehiä pakoon, kun nämä vartioivat yhdessä juutalaisten kanssa kaupungin porteilla ottaakseen hänet kiinni. Paavali oli mahdollisesti joutunut kuninkaan epäsuosioon vietettyään jonkin aikaa Arabiassa (Gal.1:17). Paavalin mukaan juutalaiset ja kuningas Aretas näyttävät lyöttäytyneen yhteen ottaakseen Paavalin kiinni. On ymmärrettävää, ettei Paavali voinut koskaan unohtaa tätä tapausta, joka aloitti pitkän vainojen sarjan hänen elämässään. Nyt hän lisää tämän tapauksen luettelonsa loppuun, vaikka se ajallisesti olisi kuulunut siihen ensimmäiseksi, ja muistuttaa sillä korinttilaisia ystäviään siitä, että hän oli joutunut koko kristittynä olonsa ajan kestämään vaikeuksia ja vainoja Jeesuksen tähden.

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003). 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

Juhani Nikula, 24.4.2013