keskiviikko 10. joulukuuta 2008

PAAVALI VANKEUDESSA

Paavali vangitaan 

Paavalin kolmas matka päättyi Jerusalemiin (Ap.t.21:17), jossa paikalliset juutalaiskristityt ottivat hänet iloiten vastaan. Heti seuraavana päivänä Paavali lähti tapaamaan Jaakobia (Jeesuksen veljeä, Gal.1:19, joka oli Jerusalemin juutalaiskristillisen seurakunnan johtaja), sekä seurakunnan vanhimpia (21:18). Paavali teki tarkkaa selkoa työstään pakanoiden parissa (21:19), minkä työn Jerusalemin seurakunta olikin tunnustanut Paavalin tehtäväksi (Gal.2:9). Jerusalemin kokous (Ap.t.15) oli puolestaan tunnustanut, että pakanuudesta kääntyneitä ei ympärileikata eikä heidän ole välttämätöntä noudattaa seikkaperäisesti Mooseksen lakia. Tällä välin oli kuitenkin Jerusalemin seurakuntaan liittynyt tuhansittain uskoon tulleita juutalaisia, jotka vaativat lain ankaraa noudattamista. Tässä vaiheessa juutalainen vaikutus oli siten kasvanut seurakunnassa (kuten myös yleisesti juutalainen kansalliskiihko, joka johti lopulta kapinaan roomalaisia vastaan v. 66 jKr.). Seurakunnan vanhimmat olivat seurakunnan kaitsijoina avarakatseisempia, mutta samalla taipuvaisia ymmärtämään kiihkeiden juutalaisten vaatimuksia. Siksi heidän mielestään Paavalin tuli osoittaa juutalaisille kunnioittavansa niin ympärileikkausta kuin kansan vanhoja tapojakin (21:20-26). Neuvon mukaan Paavalin tuli osallistua puhdistautumismenoihin yhdessä neljän uhrilupauksen tehneen miehen kanssa ja maksaa heidän tukanleikkuunsa. Kysymys oli nasiirilupauksesta (4.Moos.6:1-21, jonka Paavali itsekin oli tehnyt Kenkreassa, Ap.t.18:18) ja siihen liittyvästä tukanleikkuusta (4.Moos.6:18; lupauksen antanut uhrasi sitten hiuksensa temppelissä). Paavali tekikin seuraavana päivänä vanhimpien ehdotuksen mukaan, puhdistautui näiden miesten kanssa ja meni sitten temppeliin.   

Paavalilla oli juutalaisena pääsy temppeliin juutalaisten miesten esipihalle asti (juutalaisilla naisilla oli oma esipihansa). Temppelin uloin alue oli pakanoiden esipihaa, mutta temppelissä oli kaide, jossa kiellettiin pakanoita kuoleman uhalla astumasta juutalaisten pihoille asti. Juutalaisilla ei tosin ollut enää oikeutta itse toteuttaa kuolemantuomioita, mutta jopa roomalaiset vallanpitäjät kunnioittivat Jerusalemin temppelin sääntöjä niin tarkkaan, että he langettivat kuolemantuomioita niille, jotka astuivat liian pitkälle temppeliin (roomalaisiakin teloitettiin tästä syystä). Paavalin kimppuun hyökättiin luullen, että hän oli tuonut efesolaisen Trofimoksen (20:4) temppeliin ja saastuttanut sen (21:27-36). Aasian maakunnasta tulleet juutalaiset nostivat kaupungin kuohuksiin. Kyseessä tosin oli väärinkäsitys, mutta todellisuudessa taustalla oli aasialaisten juutalaisten viha Paavalia kohtaan. Roomalaiset eivät koskaan sallineen mellakoita hallinta-alueillaan ja tässäkin tapauksessa sotajoukot puuttuivat asiaan. Todellisuudessa sotilaat pelastivat Paavalin, koska muuten juutalaiset olisivat lyöneet hänet hengiltä. Paavali joutui kuitenkin kahleisiin. Raivostunut väkijoukko ei kyennyt selittämään sotajoukon komentajalle, mitä oli tapahtunut. Paavalia lähdettiin sitten kantamaan kasarmille. 

Kolmea vuotta aikaisemmin oli Jerusalemiin tullut egyptiläinen juutalainen, joka oli väittänyt olevansa profeetta ja joka oli vienyt suuren joukon seuraajia ensin erämaahan, sitten Öljymäelle odottamaan Jerusalemin messiaanisen ajan tuhoa. Roomalaiset olivat kuitenkin ajaneet hänet pois. Puhumalla komentajalle sujuvaa kreikkaa Paavali sai tämän ymmärtämään, ettei hän ollut tuo sama egyptiläinen mies, vaan Tarsoksesta kotoisin oleva juutalainen (21:37-40). Paavali pyysi ja sai luvan puhua kansanjoukolle. Paavali puhui kansanjoukolle hepreaksi (tosiasiassa ilmeisesti arameaksi, tuon ajan puhekielellä). Kansanjoukko kuuntelikin Paavalia, joka todisti kaikesta siitä, mitä hänelle oli tapahtunut ja miksi hän oli toiminut kaikessa niin kuin oli toiminut (22:1-21). Paavali selosti kääntymystään Damaskoksen tiellä, kun Jeesus oli ilmestynyt hänelle. Paavali kertoi myös nähneensä Jeesuksen Jerusalemin temppelissä, jolloin Jeesus oli sanonut lähettävänsä hänet kauas toisten kansojen keskuuteen. Tähän asti kansanjoukko oli kuunnellut, mutta tämä oli sille liikaa; juutalainen kansalliskiihko nousi jälleen pintaan. Juutalaisille oli mahdotonta ymmärtää kanssakäymistä vieraiden kansojen kanssa, puhumattakaan, että juutalaista lähetettäisiin muitten kansojen (saastaisten) ihmisten luo. Jälleen syntyi mellakka ja komentaja käski viedä Paavalin sisään kasarmiin (22:22-24). 

Komentaja oli tähän asti ollut suopea Paavalille, mutta nyt hän käski kuulustella häntä ruoskimalla (22:24-29). Kyse oli nyt ruoskimisesta roomalaisella flagellum-ruoskalla, jossa oli teräviä metallin, luun ja lasin palasia, jotka tappoivat ruoskittavan tai vammauttivat hänet loppuiäkseen. Tässä vaiheessa Paavali ilmoittikin olevansa Rooman kansalainen, jota ehdottomasti ei saanut ruoskia kyseisellä tavalla eikä ylipäätään rangaista ilman oikeuden päätöstä. Komentaja oli tässä vaiheessa jo ylittänyt valtuutensa (kuten Filippin viranomaiset, 16:37-40) ja hän säikähti. Hän kuitenkin halusi saada selville, mistä Paavalin asiassa oli oikein kyse ja käski tuoda ylipapit ja Suuren neuvoston koolle kasarmille (22:30).     

Komentajan toive saada Paavalin asiasta selvyys ei toteutunut Suuren neuvoston edessä (23:1-11). Paavalin totesi neuvostolle eläneensä Jumalan edessä vilpittömästi, omaatuntoaan loukkaamatta. Tästä syystä ylipappi Ananias käski lyödä Paavalia suulle. Paavali ei selvästikään tuntenut ylipappia (tämä ei ilmeisesti istunut tavanomaisella paikallaan eikä hänen asustaan voinut päätellä hänen olevan ylipappi). Ananiaan käsky lyödä Paavalia oli vastoin juutalaisia tapoja, koska syytetyllä oli aina oikeus puhua puolustuksekseen; ja lisäksi rangaista saattoi vasta tuomion jälkeen. Sinänsä Paavalin sanat Ananiakselle (23:3) olivat profeetalliset, koska Ananias joutui myöhemmin pakenemaan oman kansansa jäseniä, jotka tekivät hänestä lopun! Mutta Paavali tunsi myös VT:n käskyn olla kiroamatta kansansa päämiestä (2.Moos.22:27). Seuraavaksi Paavali vetosi farisealaiseen taustaansa ja sai aikaan riidan kahden puolueen, fariseusten ja saddukeusten välillä. Jälleen syntyi mellakka, ja komentaja joutui pelastamaan Paavalin ja viemään hänet kasarmiin. Tässä yhteydessä Herra myös ilmoitti Paavalille, että tämä tulisi lopulta todistamaan myös Roomassa (23:11). Paavali sai tästä rohkeutta moninaisten tilanteiden edessä, jotka häntä odottivat ennen sitä. 

Juutalaiset tekivät tämän jälkeen salaliiton Paavalia vastaan (23:12-22). Yli 40 miestä vannoi olevansa syömättä ja juomatta kunnes ovat tappaneet Paavalin (tässä saattoi olla mukana aasialaisia juutalaisia, jotka jo alusta asti Jerusalemissa olivat ahdistaneet häntä, 21:27,28). Paavalin sisarenpoika sai kuitenkin tietää salaliitosta ja pääsi kertomaan siitä Paavalille ja komentajalle (Rooman kansalaisena Paavali saattoi ottaa vastaan vieraita vankilassa). Komentaja käskikin siirtää Paavalin suuren sotajoukon turvin Kesareaan, rannikolla sijaitsevaan roomalaiseen maaherran hallintokaupunkiin (23:23-35). Komentaja lähetti sotajoukon mukana kirjeen, jossa hän antoi siinä mielessä väärää tietoa, että hän ei tosiasiassa pelastanut Paavalia siksi, että olisi tiennyt tämän olevan Rooman kansalainen (tämän komentaja sai selville vasta myöhemmin). Komentaja oli todellisuudessa vanginnut Paavalin siksi, että hän halusi torjua mellakan. Maaherra Felix luki kirjeen ja sanoi kuulustelevansa Paavalia kun tämän syyttäjät ovat paikalla. 


Paavali maaherra Felixin edessä 

Maaherra Antonius Felix oli alun perin orja, jonka keisari Claudiuksen äiti Antonia oli vapauttanut. Felixin veli Pallas oli Antonian vapauttama orja, joka ystävystyi nuoren Claudiuksen kanssa. Veljensä vaikutuksesta Felix eteni urallaan ja sai v. 52 jKr. nimityksen Juudean maaherraksi. Felix oli naimisissa juutalaisen Drusillan, kuningas Herodes Agrippa I:n tyttären kanssa. Kyseessä oli Felixin kolmas vaimo, jonka hän sai aviorikoksen kautta (Felix onnistui houkuttelemaan Drusillan jättämään aikaisemman miehensä). Felix oli maaherrana raaka ja petollinen, mikä sai juutalaiset vihaamaan häntä. 

Ylipappi Ananias, muutamia kansan vanhimpia ja asianajaja Tertullus tulivat maaherran eteen. Tertullus oli ilmeisesti kreikkalaistunut juutalainen, joka osasi valtakunnan menettelytavat ja joka osasi myös vedota Felixin turhamaisuuteen ylistämällä tätä asioista, jotka eivät tosiasiassa lainkaan pitäneet paikkansa. Syytökset olivatkin tekaistuja, mutta niihin sisältyi juutalaisten viha Paavalia kohtaan (24:1-9). 

Paavalin puolustus on toisaalta kerrontaa siitä, mitä oli tapahtunut ja toisaalta Paavalin todistusta siitä, että hän luottaen kirjoituksiin palveli isiensä Jumalaa (24:10-21). Felixistä sanotaan, että hän ”oli tarkoin perillä Herran tiestä,” jota ei tule tulkita niin, että hän olisi ollut kristitty. Mutta hän tunsi entuudestaan asiat, joita nyt hänen edessään käsiteltiin. Felix vakuuttui siitä, että Paavalin tapauksessa oli kysymys juutalaisten uskonnollisista kysymyksistä eikä Paavali ollut tehnyt mitään rikosta, josta hänet voitaisiin tuomita. Maaherran tavoitteena oli kuitenkin rauhan säilyttäminen levottomassa maakunnassaan, joten hän jätti Paavalin vankeuteen (24:22,23).     

Felix halusi myöhemminkin vaimonsa kanssa kuulla Paavalia (24:24-27). Ilmeisesti Paavalin julistama usko Jeesukseen saavutti hänessä jonkin verran vastakaikua, mutta siihen liittyvä eettinen puoli (Jumalan tahdon mukainen elämä) pelotti häntä. Samalla Felix (korruptoitunut kun oli!) odotti saavansa Paavalilta lahjuksia, mikä sai hänet hakeutumaan keskusteluun Paavalin kanssa. 

Felix joutui lopulta puuttumaan juutalaisten ja kreikkalaisten välisiin kiistoihin Kesareassa. Hän kukisti syyrialaisten sotajoukkojen avulla levottomuudet verisesti. Paljon juutalaisia kuoli tuolloin. Juutalaiset valittivat asiasta keisarille, joka kutsui Felixin pois ja asetti hänen tilalleen maaherraksi Porcius Festuksen suunnilleen vuonna 60 jKr. 


Paavali maaherra Festuksen ja kuningas Agripan edessä 

Festuksen aikaisemmista vaiheista ennen maaherraksi tuloaan ei ole historiankirjoituksessa tietoa, mutta häntä pidetään taitavampana ja rehellisempänä hallitsijana kuin edeltäjäänsä. Juutalaisetkin toivottivat hänet tervetulleeksi Felixin väkivaltaisen ja korruptoituneen hallituskauden jälkeen. Mutta tahtomattaan Festus peri edeltäjältään levottoman maakunnan, joka kohta (v. 66 jKr.) puhkesi lopullisesti ilmikapinaan. Festus kuitenkin kuoli jo v. 62 jKr. 

Festus halusi ratkaista Paavalin asian, mutta ei onnistunut siinä (25:1-12). Juutalaiset juonittelivat edelleen vihoissaan Paavalia vastaan, mutta eivät esittäneet mitään, miksi Paavali pitäisi tuomita Rooman lakien mukaan. Festuksen heikkous tuli esille hänen esittäessään, että hän voisi käydä oikeutta Paavalin kanssa Jerusalemissa. Silloin Paavali käytti kansalaisoikeuttaan vedota keisariin. Tätä vetoamisoikeutta ei voinut käyttää sellaisissa vähäisemmissä asioissa, jotka maaherra saattoi lopullisesti ratkaista. Mutta erityisesti vakavimpien tuomioiden, kuten kuolemantuomion, uhatessa saattoi vetoomuksen tehdä, jolloin maaherra ei voinut sitä estää. Historiallinen merkillisyys on siinä, että tuolloin oli keisarina Nero (vv. 54-68 jKr.), joka vuonna 64 jKr. syytti kristittyjä Rooman palosta ja aiheutti ensimmäisen roomalaisen kristittyjen vainon. Keisari Neron hallituskauden alkupuoli oli kuitenkin vielä aikaa, jolloin Neron luonteen nurjat puolet eivät olleet tulleet ainakaan korostuneesti esiin. 

Maaherra Festus keskusteli Paavali asiasta kuningas Agripan kanssa (25:13-22). Kyseessä oli Herodes Agrippa I:n (Ap.t.12) poika. Marcus Julius Agrippa II oli kasvanut Roomassa ja oli ollut isänsä tavoin keisari Claudiuksen suosiossa. Vähitellen hän oli saanut hallintaansa yhä suurempia alueita isänsä valtakunnasta ja oli Galilean ja eräiden muiden pohjoisten alueiden kuningas. Berenike oli hänen sisarensa. Agrippa kiinnostui Paavalin tapauksesta ja halusi kuulla häntä, mihin Festus mielihyvin suostuikin. Festus ei ollut kovin hyvin perillä juutalaisten asioista ja hän saattoi toivoa Agripalta apua (25:23-27).     

Paavalin puolustuspuhe Agripalle ottaa selkeästi huomioon sen, että Agrippa on taustaltaan juutalainen, joka tuntee pyhät kirjoitukset ja kansansa uskonnollisen perinnön (26:1-23). Samalla Paavali tuo esille evankeliumin perusasiat. Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus ovat evankeliumin ytimessä, minkä Paavali selvästi kertoo. Festukselle tämä on kuitenkin jo liikaa (26:24; nämä asiat eivät enää olleet mitenkään roomalaisen maaherran arvioitavissa!). Paavali tähtäsikin siihen, että Agrippa voisi uskoa evankeliumin (Paavalin lähetysmatkat olivat jo takana, mutta edelleen hän saattoi julistaa evankeliumia, tällä kertaa korkea-arvoisille hallitsijoille!). Agrippa selvästikin oli perillä asioista, joista Paavali puhui, mutta hän ei syystä tai toisesta halunnut ottaa Jeesusta vastaan tavalla, jonka Paavali esitti (26:25-29). 

Festus, Agrippa ja Berenike poistuivat ja keskustelivat mennessään (26:30-32). Paavalin syyttömyys oli selvinnyt heille, mutta koska Paavali oli vedonnut keisariin, häntä ei voinut vapauttaakaan. Kuitenkin Paavali oli vetoomuksellaan vain toteuttanut sitä, minkä Herra oli hänelle aikaisemmin sanonut: hän tulisi todistamaan myös Roomassa (23:11).   


Lähteet 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).