TOINEN KORINTTILAISKIRJE: UUDEN LIITON VIRKA

Uuden liiton kirkkaus

Uuden ja vanhan liiton välillä on suuri ero. Jo vanha liitto oli pyhä, mutta se oli kuitenkin vain väliaikainen. Paavali katsoi olevansa uuden liiton palvelija (2.Kor.3:6). Tästä näkökulmasta Paavali puolustaakin apostolinvirkaansa.

Paavali oli aikaisemmin viitannut moniin, jotka ”kaupittelevat Jumalan sanaa” (2:17). Tällä hän tarkoitti sellaisia, jotka väärensivät Jumalan sanan omaksi hyödykseen. Tässä saattaa olla kielikuva sellaiseen vilpilliseen kauppiaaseen, joka ei toimita moitteetonta tavaraa, vaan joka sekoittaa myyntituotteeseen jotain epäaitoa maksimoidakseen oman voittonsa. Samoin ihminen saattaa muuttaa evankeliumia tavoitellessaan sitä kautta itselleen henkilökohtaista hyötyä. Tästä Paavali jatkaa viittaamalla niihin, jotka tarvitsevat Jumalan valtakunnan työhön ”suosituskirjeitä” (3:1-3). Nämä suosituskirjeen vaatijat olivat ilmeisesti Korintin seurakuntaan tunkeutuneita vääriä apostoleja. Näillä itsellään oli epäilemättä ollut jonkinlaisia suosituskirjeitä, mutta samalla he kyseenalaistivat Paavalin apostolinviran, jolla hänellä ei ulkoisia (inhimillisiä) suosituksia ollut. Taustalla saattoi olla tarkoitus asettaa Paavali epäilyksenalaiseksi suhteessaan Jerusalemin apostoleihin (vrt. Ap.t.28:21). Paavali kuitenkin lähtee järkähtämättä siitä, että hän ei tarvinnut ihmisten antamia suosituskirjeitä vaan hän oli saanut virkansa Jumalalta, joka oli hänet kutsunut apostoliksi (2.Kor.1:1; vrt. Gal.1:15-17). Paavali ei sano tätä inhimillisen ylpeyden tai itsetehostuksen vallassa eikä hän ollut itse nimittänyt itseään mihinkään asemaan (eikä ollut inhimillisesti edes tahtonut siihen!). Jumala oli asettanut hänet apostoliksi ja näin Herra itse oli kirjoittanut hänen suosituskirjeensä. Viime kädessä korinttilaiset itse olivat Paavalin suosituskirje (2.Kor.3:3), koska Jumala oli tehnyt työtään Korintin seurakunnassa synnyttämällä sen Paavalin julistuksen ja toiminnan tuloksena. Paavalin suosituskirjettä ei siten ollut kirjoitettu musteella (papyrukseen) eikä kivitauluun, vaan (korinttilaisten) ihmissydämiin. Siten viime kädessä tämä suosituskirje oli kirjoitettu elävän Jumalan Hengellä. Paavali kärjisti asian ja tuntuu kysyvän, voivatko korinttilaiset kiistää kaiken sen, mitä he ovat itse nähneet, kuulleet ja kokeneet tapahtuneeksi Paavalin kautta? Se mitä Paavalin kautta oli tapahtunut Korintissa, puhuu näin itse puolestaan.

Mutta on painotettava, että Paavali ei suinkaan sellaisenaan asetu kirjallisia suosituksia vastaan. Hän on päinvastoin itse kirjoittanut suosituksia luotettavien henkilöiden tueksi (8:16-24; Room.16:1,2). Kirjallisia suosituksia on käytetty paljon historian aikana ja ne ovat olleet täysin käypiä niin Paavalin aikaan kuin nykyäänkin. Paavali vain asettaa epäilyksenalaiseksi inhimilliset suositukset silloin, kun niillä ei ole Jumalan edessä mitään arvoa. Kenestäkään ei tule apostolia eikä Jumalan valtakunnan työntekijää, jos Jumala ei häntä siihen kutsu.

Paavali katsoo olevansa uuden liiton palvelija Kristuksen ja Hengen voimassa (2.Kor.3:4-6). Tässä hän asettaa vastakkain vanhan ja uuden liiton. Itse asiassa jo jakeen 3:3 vertauskuvat (kivitaulu - ihmissydän) viittaavat osaltaan Jumalan ja Israelin välisen vanhan liiton perustamiseen. Vanha liitto perustui lakiin, jonka Mooses sai Jumalalta kivitauluissa (2.Moos.34:1-28). Kyseessä oli tosin aito ja pyhä liitto Jumalan kanssa, mutta silti jo VT:n aikaan Jumala antaa lupauksen uudesta liitosta (Jer.31:31-34; Hes.11:19; 36:25-27). Uudessa liitossa Jumala vahvistaa lakinsa ihmisten mieleen ja kirjoittaa lain heidän sydämiinsä. Paavali tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että se liitto, johon Paavali oli korinttilaiset ohjannut, on juuri tämä uusi liitto eikä kivitaulujen vanha liitto.

Korintin seurakunnassa oli selvästi muutamia, jotka esittivät (inhimillisiä) suosituskirjeitä mutta samalla väärensivät Jumalan sanan. Koska kyse oli mahdollisesti judaisteista (juutalaisuudesta kiinnipitäviä ja juutalaisuutta pakanoiltakin vaativia), jotka pitävät kiinni vanhasta liitosta, Paavali toteaa itse olevansa uuden liiton palvelija. Uusi liitto ei ole kirjaimen vaan Hengen liitto (2.Kor.3:6). Paavali asettaa vastakkain Hengen ja kirjaimen, jolloin hän tahtoo korostaa lain ja evankeliumin, lain ja armon, vastakkaisuutta.

On täydellinen väärinkäsitys väittää Paavalin viittauksen kirjaimen ja Hengen vastakkaisuudesta (3:6: ”Kirjain näet tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi”) tarkoittavan sitä, että Raamattu olisi ”kuolettava kirjain” ja että lisäksi uudessa liitossa ihminen olisi jollakin tavalla ”vapaa” kirjoituksista. Tosiasiassa juuri pyhät kirjoitukset (VT, UT), ts. ”Raamatun kirjain” opettaa, että uusi liitto on Hengen liitto. Voidaan perustellusti todeta, että Raamatun kirjain on alusta loppuun Jumalan kirjain. Jumalan Henki on innoittanut koko Raamatun, joka on keskeisessä ja arvovaltaisessa asemassa uuden liiton aikana. Nimenomaan Raamattu todistaa Kristuksesta (Joh.5:39). Mutta Raamattuunkin on mahdollista pitäytyä vain ulkonaisesti kirjaimen tasolla hyläten samalla Hänet, josta se todistaa. Silloin ihminen on tulkinnut Raamattua väärin omaksi tuhokseen. Jos joku riistää Raamatulta sen Hengen, hänelle jää vain kuolettava kirjain. Juuri niin tekevät ne, jotka vielä uuden liiton aikana palvelevat Jumalaa vanhalla tavalla, ”lain kirjaimen orjina” (Room.7:6).

Paavali toteaa, että uudella liitolla on suurempi kirkkaus kuin vanhalla liitolla (2.Kor.3:7-18). Vaikka uusi ja vanha liitto ovat molemmat Jumalalta, niiden ero on suuri. Toki vanhassa liitossakin oli oma kirkkautensa (juuri siksi, että myös vanha liitto oli peräisin Jumalalta), mutta se oli sellaista kirkkautta, joka katosi samalla tavoin kuin loiste Mooseksen kasvoilta. Paavali esittää sitten useita vastakkaisuuksia liittojen välillä. Vanhan ja uuden liiton välinen ero on kirjaimen ja Hengen (3:6), kuoleman ja elämän (3:6), tuomion ja vanhurskauden (3:9). Tosin vanha liittokaan ei Paavalin mukaan ollut nimenomaan tuomiota varten, mutta se oli kykenemätön pelastamaan synnin vallassa olevaa ihmistä (Room.7:7-13). Johdonmukaisesti siten apostolit olivat uuden eivätkä liiton palvelijoita (2.Kor.3:6).

Paavali käyttää vertauskuvana peitettä, jonka Mooses asetti kasvoilleen esitettyään sanomansa kansalle (2.Moos.34:29-35). Tämä peite kätki kansalta sen, että Mooseksen kasvoilla oleva Herran kirkkauden heijastus katosi (2.Kor.3:13). Nyt tämä peite on vanhan liiton yllä (3:14). Siksi juutalaiset eivät näe, että vanha liitto on kumottu Kristuksessa. Kun juutalaiset lukevat pyhiä kirjoituksia (=VT), he eivät näe sen puhuvan Kristuksesta. Aivan toisin on Kristukseen uskovien laita, koska Kristuksen merkitys avautuu heille Hengen kautta. Jae 3:18 merkitsee Paavalin tekemää yhteenvetoa kaikesta siitä, mitä hän on luvussa edellä selittänyt. Uusi liitto on vanhaa liittoa parempi ottaen huomioon hänen tulkintansa toisen Mooseksen kirjan luvusta 34. Nyt Paavali yleistää asian koskemaan kaikkia kristittyjä. Uudessa liitossa ei pelkästään yksi henkilö (kuten vanhassa liitossa Mooses) heijasta Jumalan kirkkautta vaan kaikki kristityt ovat osalliset kirkkaudesta. Evankeliumi Kristuksesta on kuin peili, joka heijastaa Jumalan kirkkauden uskoville. Edelleen, toisin kuin vanhassa liitossa, jossa kirkkaus näkyi ulkonaisesti (Mooseksen) kasvoissa, uudessa liitossa kirkkaus näkyy Jeesuksen seuraajien olemuksessa, ts. koko ihmisessä. Kirkkauden huipentumana on uskovien aikojen lopussa saama kirkastunut ruumis, joka on Kristuksen kirkastuneen ruumiin kaltainen (Fil.3:21). Jo nyt uskovat ovat osalliset kirkkaudesta, mutta kirkkaus tulee täydelliseksi ylösnousemusruumiissa. Paavalin käyttämä ilmaisu ”kirkkaudesta kirkkauteen” (2.Kor.3:18) merkitsee siten kirkkauden kasvua päämääränä täydellinen kirkkaus ikuisuudessa.
 

Rohkeus palveluvirassa

Niin kuin palveluviran saaneen kuuluukin, Paavali käy uskollisesti eteenpäin, avoimesti ja rohkeasti lannistumatta. Siihen häntä velvoittavat voimakkaat vaikuttimet. Hän on ensinnäkin saanut palveluvirkansa Jumalan armosta (4:1). Toiseksi hänellä on iankaikkisen elämän ja ikuisen kirkkauden toivo (5:1-5). Ja kolmanneksi Kristuksen rakkaus pakottaa häntä (5:14). Nämä kaikki antavat Paavalille rohkeutta hänen palveluvirassaan.

Paavali käyttää vertauskuvaa aarteesta saviastioissa (4:1-15). Hän ei lannistu, vaan hänellä on uskon rohkeus.  Hän tietää saaneensa tämän korkean viran pelkästä armosta, koska hän oli siihen sekä kelvoton että sopimaton. Ulkonaisesti apostolit olivat mitättömiä, kuin halpoja saviastioita. Kuitenkin heillä oli evankeliumin aarre ja usko Kristukseen. Vain usko antaa hänelle rohkeuden puhua, ja hänessä vaikuttaakin uskon Henki (4:13). Kun hän sanoo: ”Olemme hylänneet kaiken salakähmäisen, emme toimi petollisesti emmekä vääristele Jumalan sanaa” (4:2), hän puolustautuu aiheettomia syytöksiä vastaan. Paavali vakuuttaa menettelevänsä kaikessa täysin avoimesti. Sen, joka seisoo Herran edessä peittämättömin kasvoin (3:18), ei tarvitse kätkeä kasvojaan ihmisiltäkään. Vaikka Saatana sokaiseekin epäuskoisten mielet, niin että nämä paaduttavat itsensä evankeliumin sanomalle (4:3,4), muutamia kuitenkin voitetaan pelastukseen ja evankeliumi leviää yhä useammille (4:15). Paavalilla on suuri aarre, mutta se on saviastiassa ja hän saa usein tuntea sen inhimillisissä kärsimyksissä ja koettelemuksissa. Hän on ikään kuin alati annettuna kuolemaan, mutta sen kautta elämäkin tulee näkyviin (4:10-12). Evankeliumin mukainen usko ylösnousemukseen (4:14; 5:2) antoi uskonrohkeutta kaikessa siinä, mitä apostolit ruumiissaan (”saviastioissa”) saivat tässä maailmanajassa kokea.

Toinen syy siihen, ettei Paavali lannistu, on kirkkauden toivo (4:16-5:10). Ulkonaisesti ihminen menehtyy, mutta sisäisesti hän uudistuu (5:1-4). Meillä vajavaisilla ihmisillä on Jumalalta ikuinen asunto, joka ei ole ihmiskätten työtä (5:1). Ihminen huokailee ja kaipaa päästä pukeutumaan tähän taivaalliseen asuun (5:2). Siksi ihminen voi olla turvallisella mielellä (5:6). Juuri toivo tekee uskovasta voittamattoman, koska toivo muuttaa kärsimisen ja alennustilan kirkkaudeksi ja kunniaksi. Mutta tähän pyhään toivoon sisältyy myös pyhä pelko, koska ihmisen on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen (5:10). Tämä ajaa meitä julistamaan sovituksen sanaa (5:11).

Kolmas syy, joka antaa Paavalille rohkeutta, on Kristuksen rakkaus (5:11-15). Kristuksen rakkaus on pakottavaa rakkautta (5:14). Todennäköisesti on oikein ymmärtää tämä ilmaisu koko täyteydessään: se kattaa sekä Kristuksen rakkauden ihmisiä kohtaan että sen Kristuksen rakkauden, joka on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta (Room.5:5). Kristus rakasti ensin meitä ja sitten syntyi meissä rakkaus Häneen. Kaiken kristillisen rakkauden alku on se rakkaus, joka pakotti Kristuksen uhrikuolemaan. Tämä jumalallinen rakkaus ilmeni siinä, että Hän kuoli kaikkien puolesta. Koska Hän kuoli kaikkien puolesta, kaikki ne, jotka elävät, eivät enää saa elää itselleen, vaan Hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut.

Sovituksen virka

Paavalin saama tehtävä on sovituksen virka (5:16-6:2). Se perustuu siihen, että Jumala sovitti Kristuksessa maailman itsensä kanssa. Tästä sovituksesta Paavali on itse päässyt osalliseksi ja nyt hän pyytää Kristuksen puolesta: ”Suostukaa sovintoon Jumalan kanssa” (5:20). Ei se, että ihminen on tuntenut Kristuksen inhimilliseltä kannalta (5:16), takaa kenellekään tätä apostolista virkaa. Näemme ilmaisujen taustalla taas vilahduksen Paavalin vastustajista, jotka ovat vedonneet siihen, että hekin ovat tunteneet Jeesuksen henkilökohtaisesti. Mutta Paavali toteaa: Jos olemmekin joskus tunteneet Jeesuksen kohdattuamme hänet ruumiillisesti, emme kuitenkaan enää tunne häntä sillä tavalla (5:16). Päinvastoin: On syntynyt uusi hengellinen yhteys Pyhän Hengen välittämänä. Siksi Paavali ei enää tunne ketään inhimilliseltä kannalta, vaan hän suhtautuu lähimmäisiin kokonaan uudella tavalla: niin kuin ihmisiin, joiden puolesta Kristus on kuollut. Se, joka on Kristuksessa, on uusi luomus. Vanha on kadonnut, kaikki on tullut uudeksi. Tämä tapahtuu uudestisyntymisessä, jossa ihminen luodaan hengellisesti uudeksi (Joh.3:1-8).

Paavali sanoo, että Jumala uskoi heille ”sovituksen sanan” (2.Kor.5:19). Sovitus huipentui Jeesuksen ristinkuolemaan, joka vanhurskauttaa syntisen ihmisen (5:21). Paavalin julistuksen keskeinen sanoma on juuri Kristuksessa tapahtunut sovitus. Melko pian tämän kirjeen kirjoitettuaan Paavali saapui Korinttiin ja kirjoitti siellä Roomalaiskirjeen, jossa evankeliumin totuudet on esitetty pähkinänkuoressa. Tästä kappaleesta (5:16-6:2) näemme, miten sana rististä on ollut Paavalin julistuksen kantavana ja läpitunkevana perusajatuksena.

Paavali päättää tämän jakson kehotukseen ottaa Jumalan armo vastaan (6:1,2). Paavalin apostolinvirka on myös kehottamisen virka. Samanlaisen kehotuksen voimme nähdä kaikista Paavalin kirjeistä. Usein hänen kirjoituksensa jakautuvat opilliseen osaan ja kehottavaan osaan. Kehotus on periaatteessa suunnattu uskoville, ja sanaa käytetään tavallisesti evankeliumiin perustuvista neuvoista ja ohjeista. Pohjimmaltaan kehottaminen onkin eräs evankeliumin tehtävä. Evankeliumin kehotus tehdä hedelmää, jossa kääntymys näkyy (Matt.3:8), merkitsee samaa kuin varoitus, ettei Jumalan armoa tule ottaa vastaan siten, että se jää turhaksi (2.Kor.6:1).

 

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003). 

Juhani Nikula, 27.3.2013

 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).