Liitonarkku palautetaan Israelille
Israelin pyhin esine, liitonarkku, ei ollut läsnäolollaan
suojellut israelilaisia taistelukentällä ja se oli joutunut sotasaaliina filistealaisten
haltuun (1.Sam.4:11). Liitonarkku vietiin Asdodiin filistealaisten kansallisen
epäjumalan Daagonin temppeliin, epäjumalan patsaan rinnalle (5:1-5). Aiemmin
filistealaiset olivat pelänneet liitonarkussa olevaa jumalallista voimaa
(4:6-8), mutta taistelukentällä saatu voitto merkitsi heille ylivaltaa myös uskonnollisessa
mielessä. Kuitenkin voitonriemu vaihtui hämmennykseksi, kun seuraavana aamuna
asdodilaiset näkivät, että Daagonin patsas oli kaatunut kasvoilleen liitonarkun
eteen. Ihmiset kuitenkin asettivat Daagonin patsaan paikalleen. Seuraavana
aamuna oli kuitenkin tapahtunut vielä vakavampi asia: Daagonin patsas oli
jälleen kaatunut liitonarkun eteen, mutta tällä kertaa patsaan pää ja kädet
olivat katkenneet ja lentäneet huoneen kynnykselle. Muinaisille ihmisille tässä
oli selvä viittaus sotavammoihin: filistealaiset olivat voittaneet Israelin
taistelukentällä mutta nyt he olivat jäämässä alakynteen taistelussa voimakkaan
Jumalan edessä. Tapahtuma jätti jälkensä Filistean uskonnolliseen elämään
siten, että kukaan ei astunut enää kynnykselle mennessään Daagonin temppeliin.
Daagonin kädet olivat katkenneet, mutta ”Herran käsi” alkoi
painaa raskaasti asdodilaisia ja muita filistealaisia (5:6-12). Asdodilaisiin
ja sen ympäristön asukkaisiin tuli paiseita. Liitonarkku siirrettiin ensin
toiseen Filistean kaupunkiin, Gatiin. Sielläkin kaupungin asukkaisiin tuli
paiseita. Liitonarkku lähetettiin sitten kolmanteen filistealaiseen kaupunkiin,
Ekroniin, jossa paniikin lailla alettiin pelätä kuolemaa arkun vuoksi. Toiset
ihmiset kuolivatkin ja eloon jääneillä oli paiseita. Ekronilaiset vaativat
kauhun vallassa filistealaisten ruhtinaita lähettämään liitonarkun takaisin
Israeliin.
Herran liitonarkku oli filistealaisten maassa seitsemän
kuukautta, mutta sitten se päätettiin lähettää takaisin Israeliin (6:1-6). Filistealaiset
ymmärsivät, että oli kyse uskonnollisesta asiasta, joten he etsivät
yliluonnollista johdatusta arkun palauttamiselle Herran silmissä oikealla
tavalla. Pakanalliset papit vastasivat kysymykseen arkun palauttamisesta.
Muinaisten uskonnollisten tapojen mukaan jumalia ei saanut lähestyä tyhjin
käsin. Siksi papit neuvoivat lähettämään Israelin Jumalalle arkun lisäksi
vikauhrin. Yleensä oli kyse eläinuhrista, mutta joskus uhri saattoi olla rahaa
tai muuta arvokasta. Jos Jumala hyväksyisi heidän uhrinsa, he paranisivat vaivoistaan
ja samalla saisivat osoituksen siitä, että vitsaukset olivat todella tulleet
Jumalalta. Ilmeisesti filistealaisilla oli yleinen käsitys hiiristä ja rotista
tautien levittäjinä. Kullasta tehdyt paiseiden ja hiirten kuvat olivat sinänsä
arvokkaita uhreja jo metallinsa ja vertauskuviensa vuoksi, mutta mahdollisesti
he uskoivat niiden myös juuri tällaisina vaikuttavan maagisella tavalla:
lähettämällä kultaiset kuvat pois maasta he pääsisivät myös niiden kuvaamista
vaivoista. Kaiken lisäksi filistealaisilla oli tieto siitä, mitä faraolle ja
egyptiläisille oli tapahtunut, kun nämä paaduttaen sydämensä olivat vasta
vitsausten jälkeen päästäneet israelilaiset lähtemään Egyptistä. Filistealaisilla
on pelkoa Jumalaa kohtaan sekä omien kokemustensa että Israelin historian
vuoksi.
Vikauhria viemään piti tehdä uudet vaunut ja valjastaa
niiden eteen kaksi lehmää, joita ei vielä ollut iestetty (6:7-12). Kyseessä
olivat Mooseksen lain mukaiset uhrikelpoiset lehmät (4.Moos.19:2,3). Lehmiä ei
kuitenkaan ohjattu kulkemaan Israeliin, vaan niiden piti itsestään mennä
Beet-Semekseen, ensimmäiseen rajakaupunkiin Israelin alueella. Jos lehmät
menisivät sinne, se olisi merkki siitä, että Israelin Jumala oli todella aiheuttanut
kaikki tapahtuneet onnettomuudet. Jos taas lehmät eivät kulkisi Beet-Semekseen,
vaivat eivät olisi tulleet Herran kädestä vaan kaikki tapahtumat olisivat
olleet pelkkiä sattumia. Kyseessä oli johdonmukaisesti järjestetty testi. Ottaen
huomioon, että valituilla lehmillä tuli olla vasikoita, niiden luonnollinen
vaisto ei ollut viemässä niitä pois omien vasikoiden luota vieraalle alueelle.
Kuitenkin lehmät kulkivat suoraan Beet-Semeksen tielle ja kulkivat kohti
Israelin aluetta. Filistealaiset ruhtinaat seurasivat rajalle asti samalle varmistuen
siitä, että liitonarkku poistui heidän alueeltaan. Tapahtuma osoitti heille
vääjäämättä, että heidän vaivansa aiheuttaja oli Herra.
Lehmien vetämissä rattaissa liitonarkku palasi Israeliin (1.Sam.6:13-21)
ja tuli Beet-Semekseen Joosuan pellolle vehnänkorjuun aikaan (ts., kesäkuussa).
Paikalliset asukkaat tulivat iloisiksi, hakkasivat vaunut polttopuiksi ja
uhrasivat lehmät polttouhriksi Herralle. Leeviläiset nostivat arkun ja
kultaesineitä sisältävän lippaan suurelle kivelle (vain leeviläisillä oli lupa
käsitellä arkkua, Joos.3:3; 2.Sam.15:24).
Traagisena välikohtauksena olivat eräät beet-semesiläiset
miehet katsoneet liitonarkkua, mikä oli kielletty Mooseksen laissa
(4.Moos.4:5,20). Liitonarkku oli ollut tuomioksi filistealaisille, mutta myös
Israelille se merkitsi pyhän Jumalan läsnäoloa. Jumalan pyhyyttä ei ihminen
voinut lähestyä. Tästä syystä Beet-Semeksen ihmiset halusivat liitonarkun pois
luotaan. Seuraavat 20 vuotta liitonarkku olikin Kirjat-Jearimissa Abinadabin
talossa. Abinadabin poika Eleasar pyhitettiin pitämään huolta liitonarkusta
(7:1).
Liitonarkku saatiin näin takaisin filistealaisilta, mutta se
pysyi Kirjat-Jearimissa Abinadabin kotona Daavidin aikaan asti. Luultavasti
Samuelin aikana liitonarkku oli pelkästään varmassa tallessa, mutta sitä ei
käytetty julkisesti.
Israel tekee parannuksen
Liitoarkun palauttaminen oli Israelille sinänsä kansallinen
voitto, mutta liitonarkku oli edelleen Kirjat-Jearimissa 20 vuoden eli noin
puolen sukupolven ajan (7:2-6). Ilmeisesti Herran puoleen huokaileminen
tarkoitti liitonarkun alhaisen statuksen suremista, mihin liittyi myös
ilmestysmajan puuttuminen. Tässä yhteydessä Samuel kehotti kansaa tekemään
parannuksen. Samuelin vaikutusta oli se, että Israel puhdistautui
kanaanilaisesta epäjumalanpalveluksesta, mihin kansa oli uudelleen ja uudelleen
helposti taipuvainen (vrt. 5.Moos.12:3; Tuom.10:16; 2.Aikak.19:3, 33:15). Samuel
kehotti kansaa omistautumaan kokosydämisesti Herralle; Jumalan kansan tuli
palvella yksin Häntä (5.Moos.6:13). Katuen kansa kokoontui paastoamaan ja
uhraamaan. Samuel rukoili kansan puolesta Herraa ja jakoi heille oikeutta.
Filistealaiset kuulivat kansan kokoontumisesta ja päättivät
käyttää tilannetta hyväkseen ja hyökätä (7:7-14). Tässä yhteydessä ilmenee
Samuelin tuomarin asema korostuneesti käytännöllisenä johtajana eikä pelkästään
oikeudellisten asioiden ratkaisijana: Israelin kansa kääntyi Samuelin puoleen,
jotta tämä huutaisi Herraa avuksi vihollisen uhatessa. Samuel uhrasi polttouhrin
ja huusi avuksi Herraa Israelin puolesta. Herran vastaus oli yliluonnollinen:
Hän nostatti filistealaisia vastaan rajun ukkosenjylinän, joka sai aikaan hämmennyksen
filistealaisten keskuudessa ja aiheutti heille tappion taistelussa. Ilmeisesti
ukkosenjylinällä oli tietty uskonnollinen merkityksensä filistealaisille.
Israelin Jumala osoitti olevansa suurempi kuin filistealaisten Daagon, koska
Herra ilmestyi voimallisena myrskyn Jumalana (vrt. Ps.29:3-9). Filistealaisten
perääntyminen oli täydellinen ja Israelille palautettiin ne kaupungit, jotka se
oli aiemmin menettänyt. Samuelin pystyttämä kivi ”Eben-Eser” oli merkkinä
siitä, että saatu voitto oli tullut nimenomaan Herran avulla (kiven nimi, ”avun
kivi”, ei viitannut samannimiseen paikkaan, 1.Sam.4:1, 5:1). Filistealaiset eivät
yrittäneet enää hyökätä Israeliin sinä aikana kun Samuel oli sen johdossa.
Samuel tuomarina
Samuelin toimi Israelin tuomarina koko elämänsä ajan (1.Sam.7:15-8:3).
Tosiasiassa Raamatussa kerrotaan suhteellisen vähän tämän suuren johtajan
toiminnasta. Tuomarin tehtäviä hoitaessaan Samuel kävi vuosittain Beetelissä,
Gilgalissa ja Mispassa (jotka olivat maantieteellisesti varsin lähellä
toisiaan). Paitsi tuomari, hän oli myös profeetta ja hoiti ylipapin tehtäviä,
vaikka ei ollutkaan Aaronin jälkeläinen. Kun pappi Eeli kuoli ja filistealaiset
uhkasivat jälleen Israelia, kansa kääntyi luonnostaan Samuelin puoleen, jotta
tämä johtaisi heitä. Siilon (joka ilmeisesti oli tuhoutunut) sijasta Samuel
asettui Raamaan, jonne hän pystytti alttarin. Ei ole kuitenkaan mitään
mainintoja siitä, että Raamasta olisi sinänsä tullut Israelin uskonnollinen tai
hallinnollinen keskus. Ilmestysmajaa ei mainita lainkaan Samuelin yhteydessä,
koska se ilmeisesti hylättiin Siilon lakattua olemasta Israelin uskonnollinen
keskus (Ps.78:60). Samuel hoiti papin tehtäviä uhraamalla Mispassa, Raamassa,
Gilgalissa, Beetlehemissä (1.Sam.7:5-9, 7:17, 10:8, 16:2) ja missä hyvänsä
paikassa tarpeen mukaan. Papin tehtäviä Samuel hoiti senkin jälkeen kun Saul
oli ottanut Israelin hallinnollisen johdon.
Samuelin ympärille kerääntyi joukko profeettoja, joiden
parissa Samuel oli johtavassa asemassa (19:18-24). Todennäköisesti Naatan, Gad
ja muut Daavidin aikaiset profeetat olivat aikoinaan olleet Samuelin
vaikutusvallan piirissä.
Samuel tuli olemaan Israelin viimeinen tuomari. Hänen
poikansa Jooel ja Abia toimivat Samuelin eläessä eräänlaisina
”apulaistuomareina” Beersebassa (8:2), Israelin eteläisellä rajalla. Tuomarin
virka ei ollut mitenkään automaattisesti perinnöllinen, mutta Samuelin pojat
joka tapauksessa mainitaan tuomareina. He toimivat kaukana Samuelin omasta
asuinpaikasta, joten Samuelilla ei ollut mahdollisuutta ainakaan välittömästi
ohjata poikiaan. Poikien syntielämä oli kuitenkin Israelin vanhinten tiedossa,
mikä osaltaan vaikutti siihen, että tuomarien kausi oli tulossa loppuun. Edessä
oli siirtyminen kuningasaikaan.
Israel vaatii kuningasta
Ajatus kuningaskunnasta ilmenee kirjoituksissa jo varhain
Jumalan suunnitelmana. Abrahamin jälkeläisten joukossa ennustettiin olevan
kuninkaita (1.Moos.17:6,16). Jaakobin siunauksessa ilmenee jo jatkuva,
perinnöllinen kuninkuus (1.Moos.49:10). Israelin oli määrä olla Herran
pappisvaltakunta ja pyhä kansa (2.Moos.19:6). Bileamin ennustuksessa on
viittauksia tulevaan kuninkaalliseen hallintoon (4.Moos.24:17-19) ja Moosekseen
lakiin sisältyi laki kuninkuudesta (5.Moos.17:14-20). Kuitenkin alusta asti
Herran itse tuli olla varsinainen kuningas (2.Moos.15:18; 4.Moos.23:21; 5.Moos.33:5),
jolla yksin oli täydellinen voima ja valta (2.Moos.15:6,11; Tuom.5:3-5).
Jokaisen Israelin kuninkaan tuli hallita alamaisena Jumalalle. Näistä
lähtökohdista käsin on tulkittava tilannetta, jossa Israelin vanhimmat tulivat
Samuelin luo ja vaativat saada kuninkaan (1.Sam.8:4-22).
Samuel oli tullut vanhaksi ja hänen poikiaan ei pidetty
kykenevinä toimimaan tuomareina. Ilmeisesti Israelin vanhinten pyyntö oli ennen
muuta realistinen: Samuel ei voinut jatkaa tuomarina enää pitkään eikä hänen
pojistaan ollut jatkamaan hänen työtään (muistettiin varmaan hyvin sekin, että
myöskään Eelin pojista ei ollut jatkamaan tämän työtä; tuomarinvirka ei tosiaan
ollut automaattisesti perinnöllinen). Aiheellisesti Samuelin jälkeen pelättiin
jälleen filistealaisten hyökkäystä ja ylivaltaa. Kuningas olisi paitsi heidän
tuomarinsa (8:5) myös heidän sotapäällikkönsä (8:20). Kuningas olisi pysyvä
johtaja, joka loisi myös pysyvän sotajoukon, joka olisi riittävän voimakas
vihollisia vastaan.
Samuel torjui vaatimuksen kuninkaasta pitäen sitä
kanaanilaisena hallintomallina, joka oli vieras Israelin elämäntavalle. Samuel
osuikin oikeaan: Herra katsoi kansan halveksivan Hänen kuninkuuttaan (Herra
vielä myöhemmin muistutti kansaa sen inhimillisestä vaatimuksesta saada
itselleen kuningas, 12:17-19). Herra kuitenkin kehotti Samuelia kuulemaan
kansaa, jonka pyyntö sinänsä oli Jumalan suunnitelman mukainen vaikka se
perustui vääriin motiiveihin. Niinpä Israelia piti kehottaa tarkasti ottamaan
huomioon ne oikeudet, mitkä kuninkaalla olisivat kansaan nähden. Samuelin
ilmoittamat kuninkaan oikeudet käsittivät pelkästään kielteisiä piirteitä
sellaisesta kuninkuudesta, joka kuulostaa lähinnä sortovallalta. Kyseiset piirteet
olivat kuitenkin välttämättömiä esille tuotaviksi johtuen niistä motiiveista,
jotka olivat johtaneet kansan vanhinten pyyntöön saada kuningas hallitsijaksi.
Todellisuudessa kuninkaalla olivat myös velvollisuutensa, mutta niitä ei tässä
yhteydessä ollut aiheellista tuoda esille.
Huolimatta Samuelin esittämistä kuninkuuden raskaista
ehdoista kansa kuitenkin pysyi vaatimuksessaan. Samuel antoi periksi vasta kun
Herra toisen kerran käski kuulla kansaa ja asettaa sille kuningas. Tässä
yhteydessä oli tultu aikakausien rajalle: Israelin kansa oli siirtymässä
tuomarien ajasta kuningasaikaan.
Lähteet
Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition
(Wheaton College, 1980).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 20.11.2013
