Ensimmäisessä korinttilaiskirjeessään Paavali vastaa Korintin seurakunnan hänelle esittämiin kysymyksiin ja selostaa kyseisiä aihealueita alkuperäisiä kysymyksiä laajemminkin.
Avioliitto ja naimattomuus
Ensimmäinen korinttilaisten esittämä kysymys koski avioliiton solmimista ja avioliittoa yleensä (1.Kor.7:1-16). Korintin seurakunnassa oli selvästikin ollut erilaisia mielipiteitä siitä, tuleeko kristityn solmia lainkaan avioliittoa, ts. olisiko oikein elää selibaatissa. Paavalin vastaus tuntuu pitävän parempana vaihtoehtona pidättäytymistä avioliitosta, mutta hän hyväksyy myös avioliiton solmimisen. Paavalin tietty pidättyvyys ei johdu Jeesuksen tulemisen pikaisesta odotuksesta, koska Paavali on nimenomaan todennut, että täydellinen naimisiinmenokielto kuuluu lopun ajan harhaopetuksiin (1.Tim.4:1-3). Niinpä ennemmin Paavalin tietty pidättyvä kanta johtuu korinttilaisten kokemasta käsillä olevasta ahdingosta (1.Kor.7:26), mistä syystä naimisissa oleva ihminen joutuu kokemaan vaikeudet suurempina kuin naimaton. Mitään yleistä naimattomuusvaatimusta ei siten voi johtaa Paavalin vastauksesta korinttilaisille. Toisaalta samankaltaisissa tilanteissa elävät uskovat voivat soveltaa Paavalin ohjeita kaikkina aikoina.
Paavali itse oli naimaton (1.Kor.7:7; 9:5), mutta hän kirjoittaa avioliitosta arvostaen (myös esim. Ef.5:21-33; 1.Tim.3:4,5,12). Sen paremmin miehen kuin naisen ei tule erota avioliitosta (juutalaisella miehellä oli Mooseksen lain mukaan oikeus erota vaimostaan melko mielivaltaisesti, 5.Moos.24:1). Paavali tunsi myös Jeesuksen opetukset asiasta (Matt.5:32; 19:3-12; Luuk.16:18; Jeesuksen vastaukset torjuivat nimenomaan juutalaisen miehen oikeuden jättää vaimonsa mistä syystä tahansa; toisaalta Jeesus mainitsee uskottomuuden hyväksyttävänä avioeron syynä). Korinttilaisilla oli asiaan oma lisäkysymyksensä, saisiko uskova hylätä sen aviopuolison, joka ei usko. Paavali pitäytyy tässäkin tapauksessa avioliiton sitovuudessa. Joka ei usko, voi erota, mutta uskovan osapuolen ei tule jättää sitä, joka ei usko. Tosin avioliitto ei takaa sitä, että se osapuoli, joka ei usko, voitettaisiin Kristukselle (1.Kor.7:16). Paavali lähtee vastauksissaan siitä, että Jumala on kutsunut omansa elämään rauhassa (7:15), mistä Paavali myös sitten osaltaan johtaa vastauksensa.
Paavali yleistää asian niin, että jokaisen tulisi pysyä siinä osassa, jossa hän oli uskoon tullessaan (7:17-24). Ilmeisesti korinttilaisten keskuudessa oli alkanut esiintyä inhimillistä pyrkimistä parempiin yhteiskunnallista asemiin, mikä oli vaikuttanut hengellisen elämän ainakin osittaiseen laiminlyöntiin. Paavalin mukaan uskovan tulee elää Jumalaan luottaen, tukeutuen Hänen tahtoonsa, oli ihminen sitten naimisissa tai naimaton, juutalainen tai pakanataustainen, orja tai vapaa. Paavali ei tosin opeta ihmisen alistumista mihinkään sääty- tai luokkayhteiskunnan ennalta valittuun lokeroon, mutta hän haluaa uskovien hyväksyvän Jumalan johdatuksen ja suvereenin tahdon huolimatta siitä osasta, jossa he yhteiskunnassa ja sosiaalisessa elämässä tällä hetkellä ovat. Paavali ei myöskään opeta ”vapautuksen teologiaa” vaan on enemmän huolissaan siitä, ettei seurakunnan piiriin pääse minkäänlainen kapinahenki tai anarkia (7:20-24; myös Room.12:3; 13:1-7). Vaikka yhteiskunnassa asemamme vaihtelee, Jumalan edessä kaikki ovat samalla viivalla (Gal.3:28). Tätä taustaa vasten tämän ajan arvoasetelmat ovat ikuisuudessa olemattomia (2.Kor.4:18). Kristityn tuleekin elää ennen muuta Jumalalle, oli hänen sosiaalinen tai taloudellinen asemansa yhteiskunnassa mikä tahansa. Heidän ajallinen asemansa oli hengellisesti yhdentekevä, koska se ei vaikuta mitenkään heidän suhteeseensa Jeesukseen Kristukseen. Kaikessa maallisessakin palvelutyössään uskovan tulee olla ensisijaisesti alamainen Jumalalle, ei ihmisille, koska Jumala on ostanut ihmisen kalliilla hinnalla, Jeesuksen verellä (5:7; 1.Piet.1:18,19). Koska uskova on Kristuksen orja, hän ei voi olla ihmisten orja. Kristityn tulee toki palvella uskollisesti myös ajallisessa osassaan, mutta ennen muuta hän palvelee Kristuksen orjana (Ef.6:5-9; Kol.3:24; 1.Tim.6:2).
Tämän jälkeen Paavali antaa vielä ohjeita naimattomille naisille ja leskille (1.Kor.7:25-40). Paavalin tässä antamia ohjeita on toisinaan pidetty vähäarvoisempina siksi, että hän tuntuu antavan omia ohjeitaan eikä Herran antamia käskyjä (kuten kirjaimellisesti esim. Ap.t.20:35). Tosiasiassa myös nämä ohjeet ovat täysin inspiroitua Jumalan sanaa, koska Jumalan armon kautta Paavalin tässä antamat ohjeet ovat luotettavia. Myös tässä Paavali asettaa naimattomana pysymisen etusijalle, mutta teki ihminen ratkaisunsa kummin päin tahansa, hän ei silti tee väärin. Kyse on ennemmin käytännöllisestä ratkaisusta kuin oikeasta tai väärästä. Naimattomuus ei siis ollut velvoittava käsky. Avioliitto kuitenkin tuotti ahdingossa oleville enemmän huolta, mistä Paavali haluaa lukijansa säästää. Hän ei anna asiassa ehdotonta käskyä vaan ainoastaan auttavia neuvoja. Silloisessa maailmanajassa todellinen ongelma tuli siitä, mihin ihminen halusi aikansa ja voimavaransa käyttää. Naimaton on vapaa palvelemaan täysin Herraa mutta naimisissa olevan tulee ajatella myös aviopuolisoaan. Naimisissa oleva on kuitenkin sidottu puolisoonsa tämän kuolemaan asti (7:39), mutta puolison kuoltua hän on vapaa menemään naimisiin toisen kanssa, mutta Paavalin mukaan uuden avioliiton tulee kuitenkin ”tapahtua Herrassa”, ts. puolison tulee olla kristitty. Paavali vielä korostaa, että hänen käsityksillään on Jumalan Hengen arvovalta (7:40).
Epäjumalille uhrattu liha
Korinttilaiset olivat kysyneet Paavalin mielipidettä myös suhtautumisesta epäjumalille uhratun lihan syömiseen, koska Paavali käsittelee seuraavaksi sitä teemaa (8:1-13). Kyse on Paavalin mukaan laajemmasta asiasta: miten uskovan tulee käyttää kristityn vapautta. Paavalin mukaan rakkaus kristittyä veljeä tai sisarta kohtaan asettaa rajat vapauden käyttämiselle. Vaikka kristityn vapaus on tosiasia, hänen on kuitenkin aina otettava kanssaihmisensä huomioon ja oltava siten valmis tarvittaessa luopumaan omista vapauksistaan toisen ihmisen omantunnon vuoksi.
Epäjumalille uhrattu liha oli Korintissa kaikkia asukkaita koskettava asia, kun ottaa huomioon, miten kokonaisvaltaisesti epäjumalanpalvelus ja pakanalliset uhrikäytännöt kuuluivat kaupungin elämään. Kaupungissa oli toistakymmentä pakanallista temppeliä eikä kukaan ei voinut välttyä kohtaamasta kaupungin pakanallista vaikutusta. Pakanallisilla alttareilla uhrattu liha jaettiin tavallisesti kolmeen osaan: yksi osa poltettiin alttarilla, yksi annettiin papille ja yksi uhraajalle itselleen. Jos pappi ei itse käyttänyt osuuttaan, se tuotiin torille myytäväksi. Huomattava osa kaupan olleesta lihasta päätyi ihmisten ravinnoksi, joko juhlille tai jokapäiväiseksi ravinnoksi. Koska epäjumalanpalvelus ja pakanalliset käytännöt ainakin välillisesti hallitsivat Korintin elämää ja kulttuuria, Paavali oli aiheellisesti huolissaan siitä, miten kristityt käyttivät vapauttaan syödä lihaa, joka oli uhrattu epäjumalalle (=pyhitetty pakanallisissa palvontamenoissa). Väistämättä tästä nousi kristittyjen keskuudessa kysymys, oliko tällainen liha saastunutta ja oliko epäjumalalla tosiaan jonkinlainen vaikutus lihaan. Mutta tärkein asia oli tämä: vaikka uskovalla itsellään oli täysi tieto siitä, että epäjumalaa ei ole olemassakaan eikä siten voinut tosiasiassa vaikuttaa lihan olemukseen, voiko hän itse syödä tällaista lihaa, jos se tavalla tai toisella loukkasi toista uskovaa tai sai tämän toimimaan omaatuntoaan vastaan. Tällöin oli sivuseikka se, että tosiasiassa epäjumala, jota ei ollut olemassakaan, ei ollut voinut vaikuttaa lihaan mitenkään. Tieto lihan todellisesta olemuksesta ei ollut tärkein asia, vaan tärkeintä oli rakkaus. Uskova rakastaa Jumalaa, jolloin hän rakastaa myös lähimmäistään. Siksi uskovan tuli toimia rakkauden, ei tiedon pohjalta.
Kuitenkin oikea tietokin on itsessään arvokasta. Epäjumalat sellaisena kuin pakanallinen uskonnollisuus ne esittää, ovat epätodellisia. Koko maailmankaikkeudessa on vain yksi todellinen Jumala (2.Moos.20:2,3; 5.Moos.6:4-9; 1.Kun.18:39; Jes.45:5). Paavalin viittaamia ”niin sanottuja jumalia” (huom! kirjoitetaan pienellä!) on olemassa sikäli, että kyseessä ovat taivaassa ja maailmassa vaikuttavat vallat ja voimat, jotka Jumala on luonut ja jotka ovat alisteisia Hänelle (Kol.1:16). Epäjumalia ei ole olemassa, mutta on erilaisia henkivaltoja, jotka eivät kuitenkaan ole Jumalan veroisia. Niinpä on oikein sanoa, että on vain yksi Jumala. On yksi Isä ja on yksi Herra, Jeesus Kristus, Jumalan ainoa Poika. Jumala yksin on luonut maailman. Silti tämä kysymys jää: miten tulee suhtautua epäjumalille uhrattuun lihaan?
Paavali pitää kiinni siitä, että mikään olematon epäjumala ei sinänsä voi vaikuttaa lihaan mitenkään. Syömisellä tai syömättä jättämisellä ei ole hengellistä merkitystä itsessään. Mutta avainasemassa on toisen uskovan ihmisen omatunto. Monet korinttilaiset olivat ennen osallistuneet kaikenlaisiin pakanallisiin uskonnollisiin menoihin. Heille epäjumalat saattoivat olla edelleen todellisempia kuin eräille toisille; vaikka uskova torjuikin epäjumalat, hänelle saattoi pakanallisuus torjuttunakin olla tavalla tai toisella edelleen elävää. Monilla saattoi olla nyt täydellinen tieto epäjumalien olemattomuudesta, mutta pakanallinen elämä oli heille edelleen niin läheistä menneisyyttä, että heidän omatuntonsa vaati kaiken pakanallisen täydellistä hylkäämistä myös ulkonaisessa mielessä. Siksi Paavali antaa uskoville kehotuksen kieltäytyä epäjumalille uhratun lihan syömisestä, jos se aiheuttaa ongelmia toisen ihmisen omalletunnolle. Rakkaus on tärkeintä ja sen nimissä ihmisen on välttämätöntä hyväksyä itselleen rajoituksia toisen ihmisen hyväksi.
Apostolin oikeudet
Paavali laajentaa edelleen vapaaehtoista omista oikeuksista pidättäytymistä toisen hyväksi ottamalla esille asemansa apostolina, jolloin hän ei kuitenkaan käytä oikeuksiaan, jotka hänelle apostolina ja Jumalan valtakunnan työntekijänä kuuluvat (1.Kor.9:1-18). Korintin seurakunnassa tosin oli myös niitä, jotka kielsivät Paavalin apostolin viran. Paavali kuitenkin tuo esille, että hän on nähnyt Jeesuksen (apostolilla tuli olla Jumalan nimenomainen kutsu tehtävään, Ap.t.9:15; 13:2; 26:15-18, minkä lisäksi hän oli nähnyt Jeesuksen, Ap.t.9:3-9; lisäksi Paavali kertoo apostolin tunnusmerkiksi ihmeet ja merkit, 2.Kor.12:12). Korintin seurakunta oli tulosta Paavalin apostolin työstä, joten Paavali odotti aiheellisesti korinttilaisten tunnustavan hänet aidoksi apostoliksi. Paavali ei kuitenkaan ollut käyttänyt kaikkia apostolin oikeuksia kuten seurakuntalaisten aineellista huolenpitoa. Lisäksi muut apostolit kuten Keefas (Simon Pietari) ja Jeesuksen veljet (Mark.6:3) olivat naimisissa ja heidän vaimonsa olivat mukana matkoilla. Paavali oli kuitenkin naimaton vaikka myös hänellä olisi ollut oikeus aviopuolisoon. Paavali teki ansiotyötäkin (Ap.t.18:2,3) vaikka hän olisi voinut elää seurakunnan tuen varassa. Ilmeisesti Paavalin apostolinvirkaa oli arvosteltu siitä syystä, että hän ei käyttänyt näitä apostolille kuuluvia oikeuksia. Nämä Paavalin vapaaehtoiset ratkaisut olivat kääntyneet nyt häntä itseään vastaan, jolloin häntä ei ollut pidetty aitona apostolina. Paavali kuitenkin vahvistaa periaatteen, että Jumalan valtakunnan työntekijän tulee saada elantonsa (ruoka, juoma, muu elämiseen tarvittava) hengellisestä työstä samalla tavalla kuin sotilas, maanviljelijä ja karjankasvattaja saavat palkkansa omasta työstään. Paavali viittaa VT:n kehotukseen (”Älä sido puivan härän suuta”, 5.Moos.25:4, jolloin härkä voi syödä samalla kun tekee työtä), jolloin työn tuli elättää tekijänsä. Niinpä ne, jotka ovat kylväneet hengellistä siementä Korintissa, voivat saada tyydytyksen aineellisiin tarpeisiinsa seurakunnan taholta. Tämä periaate on ajaton: Jumalan valtakunnan työntekijä kylvää hengellistä siementä ja hänen tulee saada aineellista tukea niiltä, jotka ovat hyötyneet evankeliumista, joka heihin on kylvetty.
Periaate on siten selvä: Paavali voisi elää Korintin seurakunnan kustannuksella. Mutta hän ei halua sitä. Paavali katsoo, että hän ei julista evankeliumia vapaaehtoisesti vaan pakosta, hän ei voi olla julistamatta! Hänellä ei ole mitään ylpeilemistä siitä, koska evankeliumin julistaminen on hänen osansa. Paavali (ja Barnabas, 1.Kor.9:6) eivät halua elää seurakunnan tuen varassa, koska he haluavat näin olla kaikella tavalla edistämässä evankeliumin etenemistä eivätkä estää sitä millään tavalla (9:12). Paavali haluaa näin pidättymällä oikeuksistaan todistaa apostolin virkansa aitouden.
Paavali onkin kaikessa halunnut rajoittaa oman vapautensa toisen ihmisen hyväksi (9:19-27). Hän on itse juutalainen ja on halunnut juutalaisten takia alistua lain alle (vrt. Ap.t.16:3; 18:18; 21:20-26). Sen sijaan pakanoille, joilla ei ollut lakia, hän on halunnut olla kuin eläisi ilman lakia (vrt. Gal.2:11-14). Heikoille hän on ollut näitten takia heikko. Hän on aina ollut valmis luopumaan omista oikeuksistaan toisten hyväksi. Paavali ottaa vielä esimerkin antiikin yleisurheilusta, jossa juoksukilpailun voittaja sai kunniapalkintona kuihtuvan seppeleen. Jo urheilu vaati ihmiseltä suurta itsekuria ja sääntöjen noudattamista ennen kuin ihminen saattoi tulla voittajaksi. Paavalin vertaus urheilusta merkitsi sitä, että hän ei pelkästään halunnut julistaa evankeliumia vaan hän halusi kaikessa noudattaa Jumalan valtakunnan sääntöjä. Todellisilla uskovilla on aina olemassa taistelu syntiä vastaan, jolloin ihminen saattaa langeta, joka merkitsee samaa kuin jos ihminen diskataan urheilukilpailussa. Paavali korostaa tässä omaa toimintaansa, joka tapahtuu puhtaista vaikuttimista, vaikka jotkut hänen vastustajansa väittävät päinvastaista. Toisen ihmisen kokonaisvaltainen huomioon ottaminen on lopultakin Jumalan tahto ja merkitsee lähimmäisenrakkauden toteuttamista.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 30.11.2011
keskiviikko 30. marraskuuta 2011
keskiviikko 16. marraskuuta 2011
ENSIMMÄINEN KIRJE KORINTTILAISILLE: SIVEETTÖMYYS JA RIITA-ASIAT
Siveettömyyden tuomitseminen
Paavali on aikaisemmin ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä käsitellyt seurakunnan piirissä vallitsevaa hajaannusta. Viidennessä luvussa Paavali ottaa esille toisen seurakuntaa vaivaavan ongelman, seksuaalisen moraalittomuuden ja vähättelevän suhtautumisen siihen (1.Kor.5:1-13). Kyseessä oli juuri Korintin kannalta erityisen vaarallinen ongelma, koska kaupungissa vallitseva elämä oli jopa pakanallisten mittapuiden mukaan turmeltunut, jolloin maailmalliset käytännöt levisivät ilmeisen helposti myös kaupungin kristilliseen seurakuntaan. Siksi Paavalin mukaan seurakunnan tuli ottaa seksuaaliseen moraalittomuuteen selkeä torjuva kanta.
Paavali oli saanut kuulla seurakunnan piirissä esiintyvästä haureudesta. Kaikesta päätellen pahin tapaus hänen mielestään oli mies, joka oli nainut äitipuolensa (ilmaisu ”elää” tarkoittaa tässä yhteydessä nimenomaan avioliittoa, vrt. Matt.14:4; 1.Kor.7:2,29). Sellaista insestiä eivät Paavalin mukaan edes pakanakansat harjoita! Kyseinen käytäntö oli selvästi Mooseksen lain vastainen (3.Moos.18:8; 3.Moos.18 käsittelee yleisesti kiellettyjä sukupuolisuhteita), josta seurasi myös kirous (5.Moos.27:20). Juutalaisten rabbien laintulkinnat pyrkivät esittämään käytäntöihin joitakin lievennyksiä, mutta Paavali – niin fariseus kuin olikin taustaltaan – irtautuu näistä myöhäisistä juutalaisista selityksistä ja tulkitsee VT:n lakia ankaran kirjaimellisesti ja samalla ilmoittaa sen koskevan kristillistä seurakuntaa (huom! VT:n lakia on tulkittava nimenomaan UT:n ilmoituksen valossa, jolloin toiset Mooseksen lain käskyt ovat edelleen voimassa, toiset eivät; erityisesti uhrilait toteutuivat kertakaikkisesti Jeesuksen kautta, vrt. Hepr.9:11-28).
Paavali osoittaa korinttilaisten pöyhkeilevän, ts. olevan ylpeitä, vaikka heillä olisi ennemmin aihetta suruun keskuudessaan vallitsevan synnin vuoksi (1.Kor.5:2). Ylpeys johti korinttilaisten parissa väärään suvaitsevaisuuteen, synnin vähättelyyn ja jopa sen suoranaiseen hyväksymiseen. Paavali on fyysisesti poissa Korintista, mutta koska hän kokee olevansa hengessä läsnä (5:3), hän myös langettaa kirjeessään päätöksensä insestiin syyllistyneen miehen suhteen. Syyllisen rankaiseminen on tosin paikallisen seurakunnan tehtävä ja velvollisuus, mutta Paavali kokee asian hoitamisen tärkeäksi ja korostaa siksi apostolista auktoriteettiaan. Kuitenkin kaiken seurakuntakurin tulee tapahtua Jeesuksen nimessä, joten kyse ei voi olla ihmisten keskinäisistä inhimillisistä valtasuhteista eikä ihmismielen oikuista tai omahyväisyydestä vaan Jumalan tahdon noudattamisesta. Yleisesti seurakuntakuriin pätee periaate, että on noudatettava lievintä mahdollista menettelyä, joka johtaa toivottuun lopputulokseen: katumukseen ja parannuksentekoon (huom! esim. Jeesuksen sanat, Joh.8:7,11).
Syntiä tehneen miehen ”luovuttaminen Saatanalle”, hänen ”ruumiinsa tuhoutuminen” ja hänen ”henkensä pelastuminen” (5:5) ovat vaikeasti tulkittavissa ainakaan kirjaimellisesti. Taustalla on joka tapauksessa kyse seurakunnasta erottamisesta (5:2). Jotkut tulkitsevat Saatanan kurituksen voivan tarkoittaa jonkinlaista ruumiillista kärsimystä (vrt. 1.Tim.1:20; Saatana joka tapauksessa kykenee tuottamaan ihmiselle ruumiillista vaivaa, vrt. 2.Kor.12:7). Huolimatta Paavalin ankarasta sävystä tässä on kyseessä seurakuntakurin myönteinen tarkoitus: toimenpide pyrkii rikkoneen katumukseen ja parannuksentekoon, jolloin hän voi saada rikkomuksensa anteeksi ja pelastua ”Herran päivänä”, ts. Jeesuksen tulemuksen yhteydessä. Paavali ei myöskään tässä vaadi ko. avioliittoa purettavaksi (taustalla avioliiton pysyvyys, 1.Moos.2:24), vaan tähtää syntiä tehneen miehen mielenmuutokseen. On mahdollista, että Paavalin viittaukset myöhemmin (2.Kor.2:6,7; 7:9-12) koskevat tätä nimenomaista tapausta, jolloin kyseinen mies todella oli katunut ja saattoi näin jälleen tulla seurakunnan yhteyteen huolimatta ko. avioliitostaan.
Paavali perustelee miehen erottamista seurakunnasta vertauskuvallisesti VT:n opetuksella pääsiäisenä syötävällä happamattomalla leivällä, jolloin leivässä ei saanut olla lainkaan hapatetta. Toisinaan hapate merkitsee Raamatussa pahaa tai syntiä (vrt. Matt.16:6). Vertauskuvallisesti tämä merkitsee sitä, että nyt käsillä olevan rikkomuksen kaltainen synti ei voinut jäädä seurakunnassa käsittelemättä eikä sitä voinut hyväksyä, koska se vaikuttaisi koko seurakunnan asenteeseen syntiä kohtaan niin, että koko seurakunta tulee siitä ennen pitkää osalliseksi samalla tavalla kuin pieni määrä hapatetta hapattaa koko taikinan. Siksi seurakunnan tulee panna synti tietoisesti pois keskuudestaan (vrt. Hepr.12:1). Pääsiäisjuhlaan liittyy myös lampaan teurastaminen, joka uuden liiton aikana merkitsee Jeesuksen (meidän pääsiäislampaamme) uhrikuolemaa. Kuitenkaan meidän juhlamme (1.Kor.5:8) ei voi merkitä vanhan hapatteen mukaista elämää (syntiä, pahuutta ja kelvottomuutta) vaan täyttä pyhää elämää Kristuksessa omistautuen Jumalalle (Room.12:2; 1.Piet.2:5). Siksi suvaitsevaisuus synnin suhteen ja vääränlaiset kompromissit eivät Paavalin mukaan voi tulla kysymykseen seurakunnan elämässä.
Paavali kuitenkin korostaa tarkoittavansa em. menettelyillä vain seurakunnan sisäisiä asioita eikä pyri epäuskoisten taivuttamiseen kristilliseen moraaliin (1.Kor.5:8-13). Paavali oli jo aiemmin kirjoittanut korinttilaisille kirjeen (5:9; tätä kirjettä ei ole Raamatussa), jossa hän oli varoittanut yhteyksistä siveettömästi elävien kanssa; tällä hän tarkoitti, että seurakunnan ei tullut keskuudessaan suvaita siveettömästi eläviä. Korintin seurakunnassa oli ilmeisesti ymmärretty väärin Paavalin tarkoitus, mahdollisesti siten, että uskovien olisi pitänyt eristäytyä kaikissa sosiaalisissa suhteissaan niistä, jotka eivät usko (monilla saattoi olla työtovereita ja perheenjäseniäkin, jotka eivät olleet uskovia). Tätä ei Paavali kuitenkaan ollut tarkoittanut eikä kristityn suinkaan tullut eristäytyä maailmasta (vrt. Joh.17:15). Paavali täsmentää, että me emme voi olla tekemisissä niin sanotun ”veljen” kanssa, joka kuitenkin elää kaikenlaisessa synnissä (5:11). Tällaisen ”valheveljen” kanssa ei edes pitänyt aterioida. Yleisesti ateriayhteyttä pidettiin kristittyjen yhteyden merkkinä (koskien sekä tavanomaista ateriointia että ehtoollisen viettoa). Jos kristitty piti yhteyttä tällaiseen ”veljeen”, tällainen asetti samalla kyseenalaiseksi kristityn omankin uskonelämän. Paavali rajaakin kristillisen tuomiovallan (=käytännön asioiden ratkaisemisen, ei tuomiota pelastuksen suhteen) seurakunnan sisäiseksi asiaksi (5.Moos.13:6; 22:24; 24:7) eikä näe seurakunnan voivan tuomita niitä, jotka ovat seurakunnan ulkopuolella. Niinpä Paavalin mukaan äitipuolensa nainut mies tulee poistaa kristillisestä seurakunnasta (tavoitteena voittaa hänet myöhemmin takaisin) mutta vastaavaa menettelyä ei voi mitenkään toteuttaa seurakunnan ulkopuolella oleviin.
Kristittyjen riita-asiat
Paavali jatkaa edelleen moraalisten asioitten käsittelyä. Seuraava aihepiiri koskettelee seurakuntalaisten keskinäisten riita-asioitten käsittelyä yleisissä Rooman valtakunnan tuomioistuimissa, joissa oikeutta jakoivat käytännössä pakanat, eivät kristityt (1.Kor.6:1-11). Paavali ei tässä tarkoita rikosasioitten käsittelyä ja rikoksista rankaisemista, jotka selvästikin kuuluivat Rooman lain alaisuuteen (vrt. Room.13:1-7) vaan tarkoittaa nimenomaan harkinnanvaraisten riita-asioitten viemistä oikeuteen, jossa seurakuntalaiset riitelevät keskenään. Paavalin mukaan seurakunnalla olisivat nimenomaan edellytykset hoitaa keskinäiset kiistakysymykset. Paavalin ajatuksen taustalla oli Rooman lain suoma erivapaus juutalaisille ratkaista omaisuutta koskevia asioita oman lakinsa mukaisella tavalla; koska tässä vaiheessa kristittyjä ei eroteltu juutalaisista, Paavali ilman muuta olettaa saman käytännön koskevan myös kristillistä seurakuntaa. Tällöin kuitenkin oli aina myös oikeus vedota Rooman lakiin, jolloin oikeudenkäynti siviilituomioistuimissa oli lopulta mahdollista. Paavali itse Rooman kansalaisena vetosi laillisiin oikeuksiinsa (Ap.t.16:37-39; myöhemmin hän vetosi roomalaiseen komentajaan, Ap.t.22:25-29; 23:27; maaherraan, 24:10-21; ja keisariin, 25:4-12). Paavali ei siten tässä asetu maallisten oikeusasteiden yläpuolelle eikä halveksi niitä mutta hän torjuu uskovien keskinäisen riitelyn ja suoranaisen riiston maallisen oikeudenkäytön avulla. Paavali muistuttaa eskatologisesta näkökulmasta, jossa uskovat ovat Kristuksen kanssaperillisiä (Room.8:17) ja tulevat hallitsemaan ja tuomitsemaan Hänen kanssaan tulevassa maailmanajassa (2.Tim.2:12; Ilm.20:4; Dan.7:22). Tästä näkökulmasta seurakunnalla olisivat olemassa kaikki edellytykset ratkaista tämän ajan keskinäiset riita-asiansa ilman, että niistä käytäisiin oikeutta maallisissa tuomioistuimissa. Tämän ajan kiistakysymykset ovat joka tapauksessa sellaisia, joilla ei ole mitään ikuisuusarvoa. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävä Paavalin lausunto ”arvottomista” tuomareista, 1.Kor.6:4, jotka antavat ratkaisuja ainoastaan tämän ajan asioista mutta joiden päätöksillä ei ole mitään merkitystä tulevan maailmanajan kannalta; Paavali ei siis halveksi siviilituomarien työtä, mutta pitää heidän työtään vähäpätöisenä verrattuna seurakunnan tulevaan tuomiovaltaan.
Parasta Paavalin mielestä olisi, että uskovat eivät riitelisi lainkaan! Mieluummin he voisivat antaa tehdä itselleen ajallista vääryyttä (vrt. Matt.5:39). Mutta jos uskovien keskinäinen riita-asia halutaan käsitellä, se tulisi hoitaa seurakunnan sisäisenä asiana eikä maallisissa tuomioistuimissa. Joka tapauksessa Paavali näkee korinttilaisten keskinäisissä riitaoikeudenkäynneissä jälleen yhden puolen hengellistä epäonnistumista. Selvästikin kyseiset riidat olivat johtuneet inhimillisestä ahneudesta, joka on vääryyttä. Siksi Paavali muistuttaa, että vääryydentekijät eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa (1.Kor.6:9). Paavali rinnastaa ahneet muihin synnintekijöihin, joista Paavali esittää vaikuttavan listan (6:9,10; jo edellisessä luvussa Paavali esitti yhden syntilistan, 5:10,11). Siksi korinttilaisilla ei todellakaan ollut syytä ajatella olevansa parempia kuin em. listoissa mainitut synnintekijät! Kyseiset synnit olivat niitä, joita korinttilaiset uskovat olivat ennen harjoittaneet, mutta nyt heidät oli ”pesty puhtaiksi” (viittaa ilmeisesti kasteeseen), heidät oli ”tehty pyhiksi” (erotettu Jumalalle) ja ”tehty vanhurskaiksi” (Jumala oli julistanut syntiset vanhurskaiksi Jeesuksen tähden, Room.3:23-26; 5:1). Siksi syntielämä, keskinäinen riitely mukaan lukien, kuuluu Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Hengen voimassa taakse jääneeseen elämään!
Ruumis, Pyhän Hengen temppeli
Paavali jatkaa seksuaalisen moraalittomuuden käsittelyä esittämällä sen kielikuvan, että meidän ruumiimme on Pyhän Hengen temppeli; tästä syystä meidän tulee kirkastaa Jumalaa ruumiissamme (1.Kor.6:12-20). Epäilemättä jotkut korinttilaiset uskovat katsoivat, että heillä oli vapaus tehdä, mitä halusivat. Todennäköisesti heidän ajatuksenjuoksunsa oli se, että koska syöminen fyysisenä toimintana ei ollut missään yhteydessä kristilliseen moraaliin eikä vaikuttanut mitenkään uskovan hengelliseen elämään, eivät muutkaan fyysiset toiminnot kuten vapaa seksi olleet mitenkään kristillisen moraalin rajoitusten alaisia. Paavali ei voinut yhtyä tähän ajatukseen. Hänen suhtautumisensa fyysiseen ruumiiseen ei ollut vähimmässäkään määrin torjuva, joten kaikki se, mikä vaikuttaa ruumiiseen, ei ole suinkaan vähäpätöinen asia. Ruumista ei tullut käyttää kurittomasti eikä sitä voinut alistaa vapaan seksin alle, mikä on vastoin Jumalan sanan opetusta. Ylipäätään Paavali torjuu rinnastuksen syömisen ja vapaan seksin välillä luonnollisina asioina. Syöminen on ihmiselle tässä maailmanajassa fyysinen välttämättömyys, mutta sille ei tule antaa sen suurempaa merkitystä hengellisessä mielessä; jos syöminen kuitenkin on luonnollista ihmiselle tässä elämässä, samaa ei voi sanoa vapaasta seksistä. Seksi kuuluu luonnollisena osana avioliittoon (vrt. 7:3-5; Hepr.13:4), mutta avioliiton ulkopuolinen seksi on siveettömyyttä. Niinpä kaikki, mitä ihmisen luonnolliset vietit haluavat, eivät ole hyödyllisiä asioita eivätkä kaikki tuo kunniaa Jumalalle.
Paavali jatkaa korostamalla ruumiin merkitystä: Jeesus herätettiin kuolleista ruumiillisesti ja meidänkin ruumiimme herätetään haudasta Hänen voimallaan (1.Kor.6:14). Ruumis on siis tärkeä ja siksi sitä tulee käyttää Jumalan tahdon mukaisesti. Paavalin mukaan uskova on ruumiissaan Kristuksen ruumiin jäsen (myös 12:27). Seksuaalinen yhteys on nimittäin enemmän kuin pelkkä fyysinen toiminta: seksuaalinen yhteys tekee kaksi ihmistä yhdeksi (1.Moos.2:24; Matt.19:5,6). Koska olemme ruumiillisesti Kristuksen ruumiin jäseniä ja siten yhtä Hänen kanssaan, uskovan ei ole mahdollista olla samaan aikaan yhtä porton kanssa. Paavali rinnastaa uskovan ja Kristuksen suhteen avioliittoon (Ef.5:21-33). Uskovasta on tullut samaa Henkeä Hänen kanssaan (1.Kor.6:17), joten uskollisuus Kristusta kohtaan edellyttää, että uskova ei voi alistaa omaa ruumistaan siveettömyydelle. Haureus on erityisen suuri synti juuri siksi, että se kohdistuu ihmisen omaan ruumiiseen (1.Kor.6:18), joka on osa Kristuksen ruumista. Siksi haureuden vahingollista merkitystä ei pidä väheksyä.
Uskovan aineellinen ruumis on hyvä ja Paavali nimenomaan korostaa sen merkitystä. Ruumis on Jumalan Pyhän Hengen asuinpaikka ja siten pyhä. Jokainen uskova on saanut Pyhän Hengen voimaksi kaikkea syntiä, myös ruumiillista siveettömyyttä vastaan. Jeesus on kalliilla hinnalla, omalla verellään, lunastanut ihmisen vapaaksi kaikesta synnistä ja synnin orjuudesta. Uskovat on vapautettu synnistä (Room.6:17,18) ja pimeyden vallasta (Kol.1:13), joten nyt heidän tulee palvella Jumalaa kaikin tavoin koko persoonallaan, myös ruumiillaan. Paavalin johtopäätöksenä on, että uskovien tuleekin kirkastaa Jumalaa ruumiissaan.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 16.11.2011
Paavali on aikaisemmin ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä käsitellyt seurakunnan piirissä vallitsevaa hajaannusta. Viidennessä luvussa Paavali ottaa esille toisen seurakuntaa vaivaavan ongelman, seksuaalisen moraalittomuuden ja vähättelevän suhtautumisen siihen (1.Kor.5:1-13). Kyseessä oli juuri Korintin kannalta erityisen vaarallinen ongelma, koska kaupungissa vallitseva elämä oli jopa pakanallisten mittapuiden mukaan turmeltunut, jolloin maailmalliset käytännöt levisivät ilmeisen helposti myös kaupungin kristilliseen seurakuntaan. Siksi Paavalin mukaan seurakunnan tuli ottaa seksuaaliseen moraalittomuuteen selkeä torjuva kanta.
Paavali oli saanut kuulla seurakunnan piirissä esiintyvästä haureudesta. Kaikesta päätellen pahin tapaus hänen mielestään oli mies, joka oli nainut äitipuolensa (ilmaisu ”elää” tarkoittaa tässä yhteydessä nimenomaan avioliittoa, vrt. Matt.14:4; 1.Kor.7:2,29). Sellaista insestiä eivät Paavalin mukaan edes pakanakansat harjoita! Kyseinen käytäntö oli selvästi Mooseksen lain vastainen (3.Moos.18:8; 3.Moos.18 käsittelee yleisesti kiellettyjä sukupuolisuhteita), josta seurasi myös kirous (5.Moos.27:20). Juutalaisten rabbien laintulkinnat pyrkivät esittämään käytäntöihin joitakin lievennyksiä, mutta Paavali – niin fariseus kuin olikin taustaltaan – irtautuu näistä myöhäisistä juutalaisista selityksistä ja tulkitsee VT:n lakia ankaran kirjaimellisesti ja samalla ilmoittaa sen koskevan kristillistä seurakuntaa (huom! VT:n lakia on tulkittava nimenomaan UT:n ilmoituksen valossa, jolloin toiset Mooseksen lain käskyt ovat edelleen voimassa, toiset eivät; erityisesti uhrilait toteutuivat kertakaikkisesti Jeesuksen kautta, vrt. Hepr.9:11-28).
Paavali osoittaa korinttilaisten pöyhkeilevän, ts. olevan ylpeitä, vaikka heillä olisi ennemmin aihetta suruun keskuudessaan vallitsevan synnin vuoksi (1.Kor.5:2). Ylpeys johti korinttilaisten parissa väärään suvaitsevaisuuteen, synnin vähättelyyn ja jopa sen suoranaiseen hyväksymiseen. Paavali on fyysisesti poissa Korintista, mutta koska hän kokee olevansa hengessä läsnä (5:3), hän myös langettaa kirjeessään päätöksensä insestiin syyllistyneen miehen suhteen. Syyllisen rankaiseminen on tosin paikallisen seurakunnan tehtävä ja velvollisuus, mutta Paavali kokee asian hoitamisen tärkeäksi ja korostaa siksi apostolista auktoriteettiaan. Kuitenkin kaiken seurakuntakurin tulee tapahtua Jeesuksen nimessä, joten kyse ei voi olla ihmisten keskinäisistä inhimillisistä valtasuhteista eikä ihmismielen oikuista tai omahyväisyydestä vaan Jumalan tahdon noudattamisesta. Yleisesti seurakuntakuriin pätee periaate, että on noudatettava lievintä mahdollista menettelyä, joka johtaa toivottuun lopputulokseen: katumukseen ja parannuksentekoon (huom! esim. Jeesuksen sanat, Joh.8:7,11).
Syntiä tehneen miehen ”luovuttaminen Saatanalle”, hänen ”ruumiinsa tuhoutuminen” ja hänen ”henkensä pelastuminen” (5:5) ovat vaikeasti tulkittavissa ainakaan kirjaimellisesti. Taustalla on joka tapauksessa kyse seurakunnasta erottamisesta (5:2). Jotkut tulkitsevat Saatanan kurituksen voivan tarkoittaa jonkinlaista ruumiillista kärsimystä (vrt. 1.Tim.1:20; Saatana joka tapauksessa kykenee tuottamaan ihmiselle ruumiillista vaivaa, vrt. 2.Kor.12:7). Huolimatta Paavalin ankarasta sävystä tässä on kyseessä seurakuntakurin myönteinen tarkoitus: toimenpide pyrkii rikkoneen katumukseen ja parannuksentekoon, jolloin hän voi saada rikkomuksensa anteeksi ja pelastua ”Herran päivänä”, ts. Jeesuksen tulemuksen yhteydessä. Paavali ei myöskään tässä vaadi ko. avioliittoa purettavaksi (taustalla avioliiton pysyvyys, 1.Moos.2:24), vaan tähtää syntiä tehneen miehen mielenmuutokseen. On mahdollista, että Paavalin viittaukset myöhemmin (2.Kor.2:6,7; 7:9-12) koskevat tätä nimenomaista tapausta, jolloin kyseinen mies todella oli katunut ja saattoi näin jälleen tulla seurakunnan yhteyteen huolimatta ko. avioliitostaan.
Paavali perustelee miehen erottamista seurakunnasta vertauskuvallisesti VT:n opetuksella pääsiäisenä syötävällä happamattomalla leivällä, jolloin leivässä ei saanut olla lainkaan hapatetta. Toisinaan hapate merkitsee Raamatussa pahaa tai syntiä (vrt. Matt.16:6). Vertauskuvallisesti tämä merkitsee sitä, että nyt käsillä olevan rikkomuksen kaltainen synti ei voinut jäädä seurakunnassa käsittelemättä eikä sitä voinut hyväksyä, koska se vaikuttaisi koko seurakunnan asenteeseen syntiä kohtaan niin, että koko seurakunta tulee siitä ennen pitkää osalliseksi samalla tavalla kuin pieni määrä hapatetta hapattaa koko taikinan. Siksi seurakunnan tulee panna synti tietoisesti pois keskuudestaan (vrt. Hepr.12:1). Pääsiäisjuhlaan liittyy myös lampaan teurastaminen, joka uuden liiton aikana merkitsee Jeesuksen (meidän pääsiäislampaamme) uhrikuolemaa. Kuitenkaan meidän juhlamme (1.Kor.5:8) ei voi merkitä vanhan hapatteen mukaista elämää (syntiä, pahuutta ja kelvottomuutta) vaan täyttä pyhää elämää Kristuksessa omistautuen Jumalalle (Room.12:2; 1.Piet.2:5). Siksi suvaitsevaisuus synnin suhteen ja vääränlaiset kompromissit eivät Paavalin mukaan voi tulla kysymykseen seurakunnan elämässä.
Paavali kuitenkin korostaa tarkoittavansa em. menettelyillä vain seurakunnan sisäisiä asioita eikä pyri epäuskoisten taivuttamiseen kristilliseen moraaliin (1.Kor.5:8-13). Paavali oli jo aiemmin kirjoittanut korinttilaisille kirjeen (5:9; tätä kirjettä ei ole Raamatussa), jossa hän oli varoittanut yhteyksistä siveettömästi elävien kanssa; tällä hän tarkoitti, että seurakunnan ei tullut keskuudessaan suvaita siveettömästi eläviä. Korintin seurakunnassa oli ilmeisesti ymmärretty väärin Paavalin tarkoitus, mahdollisesti siten, että uskovien olisi pitänyt eristäytyä kaikissa sosiaalisissa suhteissaan niistä, jotka eivät usko (monilla saattoi olla työtovereita ja perheenjäseniäkin, jotka eivät olleet uskovia). Tätä ei Paavali kuitenkaan ollut tarkoittanut eikä kristityn suinkaan tullut eristäytyä maailmasta (vrt. Joh.17:15). Paavali täsmentää, että me emme voi olla tekemisissä niin sanotun ”veljen” kanssa, joka kuitenkin elää kaikenlaisessa synnissä (5:11). Tällaisen ”valheveljen” kanssa ei edes pitänyt aterioida. Yleisesti ateriayhteyttä pidettiin kristittyjen yhteyden merkkinä (koskien sekä tavanomaista ateriointia että ehtoollisen viettoa). Jos kristitty piti yhteyttä tällaiseen ”veljeen”, tällainen asetti samalla kyseenalaiseksi kristityn omankin uskonelämän. Paavali rajaakin kristillisen tuomiovallan (=käytännön asioiden ratkaisemisen, ei tuomiota pelastuksen suhteen) seurakunnan sisäiseksi asiaksi (5.Moos.13:6; 22:24; 24:7) eikä näe seurakunnan voivan tuomita niitä, jotka ovat seurakunnan ulkopuolella. Niinpä Paavalin mukaan äitipuolensa nainut mies tulee poistaa kristillisestä seurakunnasta (tavoitteena voittaa hänet myöhemmin takaisin) mutta vastaavaa menettelyä ei voi mitenkään toteuttaa seurakunnan ulkopuolella oleviin.
Kristittyjen riita-asiat
Paavali jatkaa edelleen moraalisten asioitten käsittelyä. Seuraava aihepiiri koskettelee seurakuntalaisten keskinäisten riita-asioitten käsittelyä yleisissä Rooman valtakunnan tuomioistuimissa, joissa oikeutta jakoivat käytännössä pakanat, eivät kristityt (1.Kor.6:1-11). Paavali ei tässä tarkoita rikosasioitten käsittelyä ja rikoksista rankaisemista, jotka selvästikin kuuluivat Rooman lain alaisuuteen (vrt. Room.13:1-7) vaan tarkoittaa nimenomaan harkinnanvaraisten riita-asioitten viemistä oikeuteen, jossa seurakuntalaiset riitelevät keskenään. Paavalin mukaan seurakunnalla olisivat nimenomaan edellytykset hoitaa keskinäiset kiistakysymykset. Paavalin ajatuksen taustalla oli Rooman lain suoma erivapaus juutalaisille ratkaista omaisuutta koskevia asioita oman lakinsa mukaisella tavalla; koska tässä vaiheessa kristittyjä ei eroteltu juutalaisista, Paavali ilman muuta olettaa saman käytännön koskevan myös kristillistä seurakuntaa. Tällöin kuitenkin oli aina myös oikeus vedota Rooman lakiin, jolloin oikeudenkäynti siviilituomioistuimissa oli lopulta mahdollista. Paavali itse Rooman kansalaisena vetosi laillisiin oikeuksiinsa (Ap.t.16:37-39; myöhemmin hän vetosi roomalaiseen komentajaan, Ap.t.22:25-29; 23:27; maaherraan, 24:10-21; ja keisariin, 25:4-12). Paavali ei siten tässä asetu maallisten oikeusasteiden yläpuolelle eikä halveksi niitä mutta hän torjuu uskovien keskinäisen riitelyn ja suoranaisen riiston maallisen oikeudenkäytön avulla. Paavali muistuttaa eskatologisesta näkökulmasta, jossa uskovat ovat Kristuksen kanssaperillisiä (Room.8:17) ja tulevat hallitsemaan ja tuomitsemaan Hänen kanssaan tulevassa maailmanajassa (2.Tim.2:12; Ilm.20:4; Dan.7:22). Tästä näkökulmasta seurakunnalla olisivat olemassa kaikki edellytykset ratkaista tämän ajan keskinäiset riita-asiansa ilman, että niistä käytäisiin oikeutta maallisissa tuomioistuimissa. Tämän ajan kiistakysymykset ovat joka tapauksessa sellaisia, joilla ei ole mitään ikuisuusarvoa. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävä Paavalin lausunto ”arvottomista” tuomareista, 1.Kor.6:4, jotka antavat ratkaisuja ainoastaan tämän ajan asioista mutta joiden päätöksillä ei ole mitään merkitystä tulevan maailmanajan kannalta; Paavali ei siis halveksi siviilituomarien työtä, mutta pitää heidän työtään vähäpätöisenä verrattuna seurakunnan tulevaan tuomiovaltaan.
Parasta Paavalin mielestä olisi, että uskovat eivät riitelisi lainkaan! Mieluummin he voisivat antaa tehdä itselleen ajallista vääryyttä (vrt. Matt.5:39). Mutta jos uskovien keskinäinen riita-asia halutaan käsitellä, se tulisi hoitaa seurakunnan sisäisenä asiana eikä maallisissa tuomioistuimissa. Joka tapauksessa Paavali näkee korinttilaisten keskinäisissä riitaoikeudenkäynneissä jälleen yhden puolen hengellistä epäonnistumista. Selvästikin kyseiset riidat olivat johtuneet inhimillisestä ahneudesta, joka on vääryyttä. Siksi Paavali muistuttaa, että vääryydentekijät eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa (1.Kor.6:9). Paavali rinnastaa ahneet muihin synnintekijöihin, joista Paavali esittää vaikuttavan listan (6:9,10; jo edellisessä luvussa Paavali esitti yhden syntilistan, 5:10,11). Siksi korinttilaisilla ei todellakaan ollut syytä ajatella olevansa parempia kuin em. listoissa mainitut synnintekijät! Kyseiset synnit olivat niitä, joita korinttilaiset uskovat olivat ennen harjoittaneet, mutta nyt heidät oli ”pesty puhtaiksi” (viittaa ilmeisesti kasteeseen), heidät oli ”tehty pyhiksi” (erotettu Jumalalle) ja ”tehty vanhurskaiksi” (Jumala oli julistanut syntiset vanhurskaiksi Jeesuksen tähden, Room.3:23-26; 5:1). Siksi syntielämä, keskinäinen riitely mukaan lukien, kuuluu Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Hengen voimassa taakse jääneeseen elämään!
Ruumis, Pyhän Hengen temppeli
Paavali jatkaa seksuaalisen moraalittomuuden käsittelyä esittämällä sen kielikuvan, että meidän ruumiimme on Pyhän Hengen temppeli; tästä syystä meidän tulee kirkastaa Jumalaa ruumiissamme (1.Kor.6:12-20). Epäilemättä jotkut korinttilaiset uskovat katsoivat, että heillä oli vapaus tehdä, mitä halusivat. Todennäköisesti heidän ajatuksenjuoksunsa oli se, että koska syöminen fyysisenä toimintana ei ollut missään yhteydessä kristilliseen moraaliin eikä vaikuttanut mitenkään uskovan hengelliseen elämään, eivät muutkaan fyysiset toiminnot kuten vapaa seksi olleet mitenkään kristillisen moraalin rajoitusten alaisia. Paavali ei voinut yhtyä tähän ajatukseen. Hänen suhtautumisensa fyysiseen ruumiiseen ei ollut vähimmässäkään määrin torjuva, joten kaikki se, mikä vaikuttaa ruumiiseen, ei ole suinkaan vähäpätöinen asia. Ruumista ei tullut käyttää kurittomasti eikä sitä voinut alistaa vapaan seksin alle, mikä on vastoin Jumalan sanan opetusta. Ylipäätään Paavali torjuu rinnastuksen syömisen ja vapaan seksin välillä luonnollisina asioina. Syöminen on ihmiselle tässä maailmanajassa fyysinen välttämättömyys, mutta sille ei tule antaa sen suurempaa merkitystä hengellisessä mielessä; jos syöminen kuitenkin on luonnollista ihmiselle tässä elämässä, samaa ei voi sanoa vapaasta seksistä. Seksi kuuluu luonnollisena osana avioliittoon (vrt. 7:3-5; Hepr.13:4), mutta avioliiton ulkopuolinen seksi on siveettömyyttä. Niinpä kaikki, mitä ihmisen luonnolliset vietit haluavat, eivät ole hyödyllisiä asioita eivätkä kaikki tuo kunniaa Jumalalle.
Paavali jatkaa korostamalla ruumiin merkitystä: Jeesus herätettiin kuolleista ruumiillisesti ja meidänkin ruumiimme herätetään haudasta Hänen voimallaan (1.Kor.6:14). Ruumis on siis tärkeä ja siksi sitä tulee käyttää Jumalan tahdon mukaisesti. Paavalin mukaan uskova on ruumiissaan Kristuksen ruumiin jäsen (myös 12:27). Seksuaalinen yhteys on nimittäin enemmän kuin pelkkä fyysinen toiminta: seksuaalinen yhteys tekee kaksi ihmistä yhdeksi (1.Moos.2:24; Matt.19:5,6). Koska olemme ruumiillisesti Kristuksen ruumiin jäseniä ja siten yhtä Hänen kanssaan, uskovan ei ole mahdollista olla samaan aikaan yhtä porton kanssa. Paavali rinnastaa uskovan ja Kristuksen suhteen avioliittoon (Ef.5:21-33). Uskovasta on tullut samaa Henkeä Hänen kanssaan (1.Kor.6:17), joten uskollisuus Kristusta kohtaan edellyttää, että uskova ei voi alistaa omaa ruumistaan siveettömyydelle. Haureus on erityisen suuri synti juuri siksi, että se kohdistuu ihmisen omaan ruumiiseen (1.Kor.6:18), joka on osa Kristuksen ruumista. Siksi haureuden vahingollista merkitystä ei pidä väheksyä.
Uskovan aineellinen ruumis on hyvä ja Paavali nimenomaan korostaa sen merkitystä. Ruumis on Jumalan Pyhän Hengen asuinpaikka ja siten pyhä. Jokainen uskova on saanut Pyhän Hengen voimaksi kaikkea syntiä, myös ruumiillista siveettömyyttä vastaan. Jeesus on kalliilla hinnalla, omalla verellään, lunastanut ihmisen vapaaksi kaikesta synnistä ja synnin orjuudesta. Uskovat on vapautettu synnistä (Room.6:17,18) ja pimeyden vallasta (Kol.1:13), joten nyt heidän tulee palvella Jumalaa kaikin tavoin koko persoonallaan, myös ruumiillaan. Paavalin johtopäätöksenä on, että uskovien tuleekin kirkastaa Jumalaa ruumiissaan.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 16.11.2011
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)