HEPREALAISKIRJE: KRISTUS JA UUSI LIITTO

”Kristus ylipappinamme” on Heprealaiskirjeen yhtenä pääteemana (Hepr.3:1). Kristuksen ikuisella ylipappeudella on VT:ssa erityinen esikuvansa: Salemin kuningas Melkisedek (1.Moos.14:17-20; Hepr.5:6,10, 7:1-28), jonka sukupuu oli tuntematon. Tämän esikuvan mukaan Kristuksen ylipappeus poikkeaa vanhan liiton ylipappeudesta, koska silloin pappien tuli olla Aaronin jälkeläisiä. Niin Kristuksen ylipappeus kuin uusi liitto muutenkin rakentuvat uudelle perustalle.

Uuden liiton ylipappi

Kristus on lopullisesti korvannut (tai ylittänyt) vanhan liiton leeviläisen pappeuden ja Hän on nyt istuimellaan Majesteetin valtaistuimen oikealla puolella taivaan pyhäkössä (8:1,2). Kristus on paljon maallisia pappeja ylempänä, koska Hän toimittaa virkaansa taivaassa (myös 10:12). Maallinen pappi oli välimies, samanaikaisesti kansan edustaja Jumalan edessä ja Jumalan edustaja kansan edessä. Maallinen (vanhan liiton) ylipappi meni ”kaikkeinpyhimpään” (2.Moos.26:33,34; 3.Moos.16:1-34) vain kerran vuodessa ja silloinkin viipyi siellä vain hetken. Kristus sen sijaan istuu aina Majesteetin oikealla puolella. Kristus on nyt taivaan pyhäkön pyhien toimitusten suorittaja. VT:n pyhäkkö (telttamaja, myöhemmin temppeli) oli pelkkä tulevan taivaallisen varjo, koska ihmiset olivat sen pystyttäneet. Taivaallisen pyhäkön taas on pystyttänyt Herra itse ja siksi se on ”todellinen pyhäkköteltta”.

Kuten vanhan liiton pyhäkkö, myös sen pappeus oli varjo, vertauskuva tulevasta. Maallinen ylipappeus oli siten vertauskuva siitä, mitä lopulta tuli olemaan Kristuksen pappisvirka (Hepr.8:3-5). Maallisen ylipapin piti tuoda uhrinsa Herralle, jonka esikuvan mukaan Kristuksenkin piti tuoda uhrinsa. Kristus kuitenkin toi uhrinsa täydellisenä ja lopullisena, kun Hän uhrasi itsensä ottaakseen pois synnin. Maallinen ylipappi sai mennä ”kaikkeinpyhimpään” vain veren turvin, ja samoin Kristuskin meni sinne veren turvin mutta oman verensä kautta. Leeviläisten pappien palvelus oli kuitenkin vain ”taivaallisen palveluksen kuva ja varjo” kun taas Kristuksen palvelus on todellisuutta. Monista vertauskuvista huolimatta on painotettava, että uuden liiton ylipappi ei kaikilta osin sopinut vanhan liiton säännösten puitteisiin, koska maan päällä Kristus ei olisi edes ollut pappi, koska Hän ei ollut leeviläinen! Kristuksen ylipappeuden esikuvana on siksi melkisedekiläinen pappeus.

Uusi liitto on parempi kuin vanha liitto (tällöin ”vanhalla liitolla” tarkoitetaan nimenomaisesti Mooseksen eli lain liittoa, Hepr.8:6-13). Vanha liitto säädettiin huonompien lupausten varaan. Sen lupaukset olivat ehdollisia (2.Moos.19:5-7). Luvattujen, liittoon kuuluvien siunausten saaminen edellytti ihmisiltä kuuliaisuutta. Jumala voi siten rikkoa liiton, jos kansa ei puolestaan pidä lupauksiaan. Vanha liitto tarjosi jumalalliset ehdot mutta ei kuitenkaan antanut ihmiselle voimaa kuuliaisuuden saavuttamiseen (se vain tarjosi ohjeet oikeaan elämäntapaan). Vanha liitto ei siten voinut ihmisen syntisyyden ja heikkouden takia tehdä mitään täydelliseksi tai lopulliseksi. Siksi siinä oli puutteita ja se ei voinut olla pysyvä. Jos vanha liitto olisi kaikin puolin ollut hyvä, uutta liittoa ei olisi edes tarvittu. Mutta toisin kuin vanha liitto, uusi liitto ei ole ehdollinen, vaan se on pysyvä, koska Jumala itse tekee kaiken. Uusi liitto pysyy lopullisena Kristuksen täytetyn työn varassa. Samalla uusi liitto antaa Abrahamille annetun lupauksen (”Abrahamin liiton”) puitteissa ikuisen elämän niille, jotka uskovat (Gal.3:13-29). ”Abrahamin liitto” (1.Moos.12:1-3; 13:14-17; 15:1-7; 17:1-8) oli lupauksen liitto: Abrahamin saama siunaus on siunaukseksi kaikille maailman kansoille. Abrahamin usko Herran antamiin lupauksiin on esikuvana uuden liiton aikana.(Gal.3:9).

Jumala oli kuitenkin jo alusta asti päättänyt, että uusi liitto tulisi Herran määräämänä ajankohtana voimaan lakiliiton sijaan. Jo profeetta Jeremia ennusti Herran tekevän uuden liiton (Jer.31:31-34; Hepr.8:8-12). Uusi liitto nojautuu armoon eikä se sisällä ehtoja. Uusi liitto perustuu Kristuksen täydelliseen lunastustyöhön, se on vailla puutteita ja se on lopullinen. Vanha liitto on joutunut väistymään, koska synnin ongelma on Kristuksessa ratkaistu ikuisiksi ajoiksi.

Vanhan ja uuden liiton uhrit

Vanhan liiton luonne oli väliaikainen ja vertauskuvallinen (9:1-10). Sinänsä tämä ei tarkoita vanhan liiton väheksymistä. Jumala ei ollut säätänyt Mooseksen välityksellä mitään mielivaltaisia määräyksiä vanhan liiton jumalanpalvelusjärjestykseen. Mutta kykenemättömyydessään saada aikaan täydellistä sovitusta vanha jumalanpalvelusjärjestys oli sinänsä todiste omasta riittämättömyydestään. Etenkin omantunnon vaatimukset paljastavat vanhan liiton uhrijumalanpalveluksen riittämättömyyden (9:9; 10:2).  Kääntäen voidaan todeta, että Kristuksen täydellinen uhri merkitsee omantunnon puhdistumista, minkä ansiosta uskova kykenee ylistämään ja palvelemaan Jumalaa (Hepr.9:14; 10:22). Vanhaan (ja sinänsä jumalalliseen) järjestykseen kuuluivat yksityiskohtaiset säädökset, pyhäkkö ja sen kalustus. Vanhaan liittoon sisältyivät päivittäiset jumalanpalvelusmenot ja uhritoimitukset. Lisäksi kerran vuodessa ylimmäinen pappi suoritti uhrit ”kaikkeinpyhimmässä”. Nämä olivat kuitenkin ulkonaisia toimenpiteitä maallisen, epätäydellisen pyhäkön aikoihin. Ennen Kristuksen ristinkuolemaa nämä toimitukset olivat vertauskuvallisia Hänen tulevasta toiminnastaan ja Hänen mukanaan tulevasta hengellisestä todellisuudesta. Vanhan liiton uhrien aika päättyi, kun Kristuksen kuolemassa toteutui uuden liiton aikainen lopullinen järjestys (9:11-14). Kristus on nyt tullut ylimmäiseksi papiksi, joka on astunut ”kaikkeinpyhimpään”. Hänen ainutkertainen uhrinsa on osoittautunut paljon merkittävämmäksi kuin ”pukkien ja härkien veri”. Tämä kertakaikkinen uhri takasi ikiajoiksi lunastuksen (vanhan liiton aikainen uhriveri oli vain peittänyt synnit väliaikaisesti, 9:9; 10:1). Ikiaikainen lunastus merkitsee uskovan täyttä turvallisuutta ja pelastusvarmuutta Kristuksessa sekä tulevaa kirkastumista. Vanhan liiton aikainen ihmisen puhdistuminen oli tehnyt ihmisen ulkonaisiin menoihin kelvolliseksi, mutta Kristuksen veri saa aikaan sisäisen puhdistuksen ja ikuisesti kestävän, täydellisen pelastuksen.

Kristuksen kuolema oli lain valossa välttämätön (9:15-22). Uusi liitto perustuukin Kristuksen uhrikuolemaan (tässä ratkaisevassa kohdassa vanha ja uusi liitto ovat yhdenmukaiset: liiton solmimiseen kuuluu uhri). Ilman Kristuksen kuolemaa Hänestä ei olisi tullut välittäjää, joka sovitti Jumalan ja syntisten ihmisten välit. Jeesuksen kuolema merkitsi lunastusta myös vanhan liiton aikaisille rikkomuksille, jotka oli väliaikaisesti peitetty (9:15). Vanhan järjestyksen aikana liitto voitiin sinetöidä vain uhriverellä, ja saman periaatteen mukaan Kristuksen kuolema (veri) sinetöi uuden liiton. Lisäksi ”testamentti” astuu yleisesti voimaan vasta testamentintekijän kuoltua. Vanha eli lain liitto vihittiin verellä (2.Moos.24:1-8; 29:12,21,36); näin lakiliiton vertauskuvissa korostui myös Kristuksen kuoleman välttämättömyys (vrt. Matt.26:28). Syntien anteeksianto ei ole siten mahdollinen ellei vuodateta uhriverta (Hepr.9:22; 3.Moos.17:11).

Uusi liitto on monessa mielessä lakiliittoon nähden ylivoimainen (9:23-10:18). Ensinnäkin uuden liiton pyhäkkö on vanhan liiton pyhäkköä parempi (9:23,24). Vanhan liiton pyhäkön eläinuhrit saattoivat vertauskuvallisesti puhdistaa maallisen pyhäkön mutta ei taivaallista pyhäkköä. Mutta ennen muuta Kristuksen uhri on lakiliiton uhreja parempi ja lisäksi Hän on itse mennyt taivaaseen Jumalan eteen puhumaan meidän puolestamme. Uuden liiton uhri, Kristuksen lopullinen uhri, on vanhan liiton uhreja verrattomasti parempi (9:25-10:4). Kirjoittaja korostaa erityisesti suuren sovituspäivän uhria, koska tämä on Kristuksen työn esikuva ja samalla kiistaton todiste vanhan järjestyksen riittämättömyydestä. Tämä iankaikkinen uhri merkitsee vanhan aikakauden päättymistä ja uuden liiton perustamista. Kristus on kertakaikkisella uhrillaan poistanut synnin eikä toista uhria enää tarvita. Kristus tyydytti kaikki pyhän Jumalan syntisiin ihmisiin kohdistamat vaatimukset. Kristuksen uhri myös täytti kaikki uskovan ihmisen tarpeet (syntien anteeksisaaminen, hyvä omatunto, ikuinen elämä jne.). Vanhan liiton uhrit puolestaan olivat epätäydellisiä ja niitä toistettiin koko ajan. Jo Daavid puhui vanhan liiton uhrien riittämättömyydestä (10:5-7; Ps.40:7-9). Niinpä Kristuksen uhrin tapahduttua ja uuden liiton astuttua voimaan tulee vanha järjestys tarpeettomaksi (Hepr.10:8-10). Vanhan liiton laki on voimaton pelastus- ja sovituskysymyksissä. Se sisältää vain tulevan hyvän varjon, ei itse asian olemusta. Uuden liiton paremmuus näkyy lisäksi Kristuksen nykyisen, korkean aseman ylivoimaisuutena (10:11-14). Kristuksen persoonassa yhdistyvät kaksi virkaa: papin ja kuninkaan. Tuotuaan uhrin syntien edestä ja istuuduttuaan sen jälkeen ikuisiksi ajoiksi Jumalan oikealle puolelle Kristus odottaa vain sitä, että Hänen aikaansaamansa herraus lopulta toteutuu näkyvänä. Hän kuitenkin odottaa vielä taivaassa, että hänen vihollisensa pannaan korokkeeksi hänen jalkojensa alle.

Yhteenvetona vielä todetaan lopuksi, että Kristuksen uhri oli täydellinen, koska synnit on nyt anteeksi annettu eikä uutta syntiuhria ei enää tarvita (10:15-18).

Korostaessaan uuden liiton paremmuutta Heprealaiskirjeen kirjoittaja ei kuitenkaan esitä, että vanhaa liittoa kuitenkaan saisi pitää turhana. Jumala on ollut yksiselitteisesti kummankin liiton alullepanija. Kysymys on siitä, että entisaikojen keskeisimmät ja kunnioitetut instituutiot (telttapyhäkkö/ilmestysmaja, leeviläinen pappeus ja uhripalvelus) ovat vanhentuneet pelkästään siksi, että Kristus on nyt tullut. VT säilyttää kuitenkin uuden liitonkin aikana merkityksensä, koska se on taustana lopulliselle ilmoitukselle Kristuksessa. Kirjoittajan voikin katsoa perustavan koko kirjeensä VT:iin tulkitsemalla sitä messiaanisesta näkökulmasta.

Jae 9:27 kertoo tiettyjä asioita koskien kuolemaa. Ensinnäkin se pitää sisällään ajatuksen, että ihmisen elämä on kertaluontoinen eikä ole olemassa minkäänlaista jälleensyntymää, kuten jotkut uskonnot opettavat. Ihmisellä on siten vain yksi elämä nykyisessä ajallisessa maailmassa. Lisäksi jae kertoo, että kuolema ei merkitse ihmiselle kaiken loppua vaan tämän ajallisen elämän jälkeen ihminen on edelleen olemassa. Kun ihminen yhden ainoan maanpäällisen elämänsä jälkeen kuolee, hän tulee Jumalan eteen tuomittavaksi. Koska Kristuksen uhri kuitenkin tuo uskovalle pelastuksen, ei mikään tuomio voi häneltä sitä riistää.

Elämä uskon varassa

Kuvattuaan uuden liiton uhrin paremmuutta vanhan liiton uhreihin verrattuna kirjoittaja kehottaa lukijoitaan elämään varmoina uskossa (10:19-39). Usko kohdistuu Kristuksen persoonaan ja työhön. Kristukseen uskovalla ovat suuret etuoikeudet (Kristuksen veri riittävänä lunastushintana, oikeus itse astua ”kaikkeinpyhimpään” ja lisäksi itse Kristus ylipappinamme), jotka takaavat mahdollisuuden astua Jumalan eteen hyvällä omallatunnolla. Kirjoittaja kehottaa lukijoitaan käymään rohkeasti ”kaikkeinpyhimpään” ja harjoittamaan sitä papillista virkaa, johon heidät on kutsuttu (tässä näkyy yleisen pappeuden periaate, vrt. 1.Piet.2:9; Ilm.1:6). Lisäksi kirjoittaja kehottaa olemaan horjumattomia toivossa, harjoittamaan keskinäistä huolenpitoa ja säännöllisesti osallistumaan jumalanpalveluksiin. Ilmeisesti kirjeen varoituksen sanat luopumuksesta (Hepr.10:26-31) viittaavat juutalaisuuteen palaamiseen, joka tarkoittaa palaamista lakihurskauteen. Tällainen ihminen halventaa Kristuksen uhrin ja toimii tietoisesti sitä totuutta vastaan, joka on Kristuksessa ja pelastuksessa Hänen kauttaan ainoana tienä Jumalan luo. Tosiasiassa kyse on tällöin uskosta luopumisesta. Tällaisesta synnistä seuraa Jumalan tuomio, jonka edessä syntinen ihminen on täysin suojaton. Jo sitä, joka halveksi vanhaa liittoa, kohtasi ankara tuomio mutta sitä, joka torjuu Jumalan Pojan veren, kohtaa vielä ankarampi rangaistus (vrt. Pyhän Hengen pilkka, Matt.12:32; Mark.3:29). On kauheaa kohdata Jumalan oikeudenmukaisuus sen jälkeen kun on tietoisesti hylännyt Hänen armonsa Kristuksessa! Juutalaistaustaiset kirjeen lukijat olivat kuitenkin tulleet tuntemaan uuden liiton paremmuuden ja olivat uskonsa tähden joutuneet kärsimään paljon (10:32-34). Ilmeisesti tietty pyrkimys paluusta juutalaisuuteen johtuu sekä vainoista että Herran toisen tulemisen viipymisestä. Edelleenkin uskovilta edellytetään kärsivällisyyttä uskossa (10:35-39). Kestävän uskon palkka on kuitenkin lopulta suuri. Uskon onkin aina oltava keskeinen asia kristityn elämässä eikä hän saa langeta takaisin luottamaan lain tekoihin (vrt. Hab.2:4; Room.1:17; Gal.3:11). Mutta sellainen, joka vainoa ja vastoinkäymisiä välttääkseen vetäytyy Kristus-uskosta takaisin lain tekojen tielle, saa osakseen Jumalan tuomion. Heprealaiskirjeen kirjoittaja kuitenkin perimmältään luottaa siihen, että hänen lukijoillaan on aito ja kestävä pelastava usko.

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986). 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

Juhani Nikula, 8.8.2014

HEPREALAISKIRJE: KRISTUS JA MELKISEDEKIN PAPPEUS

Heprealaiskirjeen yhtenä pääteemana on Kristus ylipappinamme (Hepr.3:1). Kristus on ylipappimme ennen muuta siksi, että Hän on saattanut päätökseen lunastustyön. Jumalan Poika edustaa ihmistä Jumalan valtaistuimen edessä (4:14-16). Kristuksen pappeudella on taustansa VT:n kirjoituksissa. Yleisesti papin tehtävänä on olla yhteyden välittäjänä: pappi on Jumalan ja ihmisten välimies. VT:n mukainen pappi oli samanaikaisesti kansan edustaja Jumalan edessä ja Jumalan edustaja kansan edessä. Tämä toteutui lopullisesti uuden liiton aikana Jeesuksessa Kristuksessa.

Heprealaiskirjeen kirjoittaja selvittää (5:1-4) ylipapin viran luonnetta, sen edellytyksiä ja tehtäviä. Ylimmäisen papin ominaisuuksiin kuuluu, että hänet valitaan ihmisten joukosta, että hänen tulee ymmärtää näiden inhimillisiä heikkouksia ja että hän on Jumalan kutsuma. Seuraavissa jakeissa kirjoittaja osoittaa, että Kristus täyttää nämä vaatimukset täydellisesti (5:5-10). Koska Hän sopi tehtävään täydellisesti, Hänestä tuli ”iankaikkisen pelastuksen tuoja”. Aaronilaisen ylipapin uhreilla synnit vain peitettiin väliaikaisesti mutta Kristuksen uhrilla pelastus on pysyvä.

Vanhatestamentillinen pappeuden käsite oli sekä Jumalan väliaikaisesti säätämä että seurausta ihmisen syntiinlankeemuksesta. Alusta alkaen ihminen oli tarkoitettu Jumalan yhteyteen. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen (1.Moos.1:27), jotta ihminen eläisi rakkauden sitein yhteydessä Luojaansa ja eikä olisi koskaan erossa Hänestä. Mutta ihminen nousi kapinaan Jumalaa vastaan langeten syntiin. Siitä lähtien langennut ihminen pyrki palauttamaan yhteyden Jumalaan ja löytämään sen pääsyn Jumalan luo, joka menetettiin Aadamin lankeemuksen seurauksena. Papin tehtävänä oli olla tämän yhteyden välittäjänä. Heprealaiskirjeestä heijastuu kaipaus täydellisyyteen (Hepr.7:11; 9:9), joka edellyttää pappeuden syntymistä. Siinain vuorella Jumala ilmoitti, että Israelista tulisi Herran ”pappisvaltakunta ja pyhä kansa” (2.Moos.19:6). Tällöin lupaus koski kansaa kokonaisuutena. Itse papillista tehtävää hoiti kuitenkin Jumalan kutsun mukaan pappisheimo, leeviläiset ja erityisesti Aaron poikineen. Yhdelläkään muulla ei ollut oikeutta ryhtyä pappisvirkaan (4.Moos.3:6-13).

Papeilla oli monia velvollisuuksia, jotka yksilöitiin Mooseksen laissa. Papeista yksi, joka oli ylipappi, edusti koko kansaa. Tämä ilmeni erityisen selvästi ns. suurena sovituspäivänä, jolloin ylipappi meni temppelin kaikkein pyhimpään toimittaakseen sovituksen niin oman ja kuin koko kansan syntivelan edestä (3.Moos.16:1-34). Ajatus oli se, että kansa itse astui ylipapin välityksellä Jumalan eteen siihen paikkaan, jossa Herran jumalallinen läsnäolo ilmeni erityisellä tavalla.

Vanhatestamentillinen Aaronin pappeus ei kuitenkaan ole kaikilta osin Kristuksen ylipappeuden esikuvana. Sen sijaan Kristuksen ikuisella ylipappeudella on VT:ssa toinen, erityinen esikuvansa: Salemin kuningas Melkisedek (1.Moos.14:17-20; Hepr.5:6,10, 7:1-28; ”Salem” on Jerusalemin muinainen nimitys). Nimi Melkisedek viittaa Messiaaseen, koska nimen merkitys ”vanhurskas kuningas” on messiaaninen nimi (Sak.9:9), samoin kuin ”rauhan kuningas” (vrt. Jes.9:5,6). Melkisedekistä on käytetty messiaanisuuteen viittaavia sanoja: ”Hänellä ei ole isää, ei äitiä eikä sukuluetteloa, hänen elinpäivillään ei ole alkua eikä loppua. Hänet on kuvattu Jumalan Pojan kaltaiseksi, ja hän pysyy pappina ainaisesti” (Hepr.7:3). Tämä on kuitenkin eräässä mielessä suorastaan juutalaisuuden vastaista. Nimittäin, juutalaisten ajattelutavan mukaan papiksi voi tulla vain sellainen, jonka syntyperä oli moitteeton ja varma (esim. Esra 2:61-63). Huomionarvoista on, että Melkisedek ei täyttänyt tätä vaatimusta. Hän ei ollut juutalaisuuden mukaiseen papinvirkaan sovelias. Melkisedekin syntyperä oli ihmisille selittämätön. Melkisedekistä sanotaan tästä huolimatta (tai juuri tästä johtuen!), että hän on pappi ikuisesti ja hän elää näin ikuisesti - hänen päivillään ei ole alkua eikä loppua.

Melkisedekin henkilöllisyyttä on toisinaan tulkittu eri tavoin: hänen on ajateltu olleen enkeliolento tai itse Jumala ihmishahmossa. Tämä on kuitenkin pelkkää arvailua ja hän saattoi olla vain ihminen, jonka syntyperää ei tunnettu. Olennaista onkin pelkästään sen, että hän on Kristuksen kaltainen henkilö, ”tyyppi” (typologinen tulkinta), joka syntyperänsä puolesta viittaa aivan toiseen pappeuteen kuin mitä oli aaronilainen pappeus. Daavidin psalmissa 110:4 sanotaan Messiaasta: ”Sinä olet pappi ikuisesti, sinun pappeutesi on Melkisedekin pappeutta” (tätä lainataan heprealaiskirjeen jakeissa, Hepr.5:6,10; 7:17,21). Tämä todistaa ratkaisevalla tavalla Kristuksen ikuisen ylipapillisen aseman. Nämä Melkisedekin ja Messiaan pappeudesta puhuvat kohdat ovat monessa mielessä heprealaiskirjeen ymmärtämisen avaimia. Kaikki, mitä käsite ”ylimmäinen pappi” sisältää, on täyttynyt Jeesuksessa Kristuksessa, niin teologisesti kuin historiallisesti. Jeesus on oikea ylimmäinen pappi, joka on avannut meille tien kaikkein pyhimpään (10:19,20). Sen tähden Kristuksen ylipapillisen viran esikuva ei ole aaronilainen pappeus, vaan sellainen pappeus, joka on osoittautunut edellistä korkeammaksi, jollainen on pappiskuningas Melkisedekin mukainen pappeus. Voidaan sanoa, että melkisedekiläisessä pappeudessaan Kristus ylitti aaronilaisen pappeuden esikuvan.

Kristuksen pappeus on pysyvä ja myös Hänen uhrinsa tuo ikuisen pelastuksen. Pelastus on vapautumista kuoleman vallasta ja kaikista Jumalalle vihamielisistä valloista (5:7). Toisaalta pelastus merkitsee Jumalan lupausten täyttymistä, jota voidaan kokea jo nyt (6:9), mutta joka toteutuu lopullisesti vasta lopun ajan täyttymyksessä (1:14; 9:28).

Tämän jälkeen kirjoittaja siirtyy jälleen kohti käyvään kehotukseen (5:11-14). Kehotus sisältää varoituksen hengellisestä kypsymättömyydestä. Tavoitteena on olla hengellisesti täysi-ikäinen kristitty, joka on kokenut ja harjaantunut erottamaan hyvän ja pahan. Kirjeen vastaanottajat olivat epäilemättä juutalaiskristittyjä, joilla oli vaarana ajautua takaisin perinteiseen juutalaisuuteen. Näiden juutalaisuskovien oli vaikea tajuta, mikä heidän asemansa on Kristuksessa ja mitä he Hänessä omistavat. Siksi näiden juutalaiskristittyjen on Jumalaan turvautuen pyrittävä pois hengellisestä lapsuudesta kohti aikuisuutta (6:1-3). ”Kristuksen opin alkeiden” tuli olla selviä perusasioita, jolloin heidän ei tarvitse palata niihin.

Jakeissa 6:1-2 luetellaan kuusi asiaa, jotka ovat ”Kristuksen opin alkeita”. Nämä voidaan ymmärtää pareittain seuraavasti:

-          parannus kuolemaan johtavista teoista ja usko Jumalaan,

-          oppi kasteista ja puhdistusmenoista sekä kätten päälle panemisesta, ja

-          kuolleiden ylösnousemus ja iankaikkinen tuomio

Kaksi ensimmäistä ovat kristillisen opin perusasioita ja ne ovat tuttuja jo Jeesuksen julistuksesta (Matt.5:20; Joh.14:1). Opit kasteista ja kätten päälle panemisesta kuuluvat myös yhteen. Kirjoittaja ilmeisesti ajattelee erilaisia kastetapoja tai puhdistuksia, juutalaisten proselyyttikastetta (juutalaiseksi kääntymisen kastetta), Johanneksen kastetta ja kristillistä kastetta (vrt. Ap.t.18:24-28). Apostolien teoissa Pyhä Henki saatiin usein kätten päälle panemisen välityksellä (8:17, 9:17, 19:6). Myös viimeiset kaksi kuuluvat yhteen, koska juutalaisten uskoon tulleiden oli välttämättä saatava opetusta kuolleitten ylösnousemisesta ja iankaikkisesta tuomiosta, sillä näitä asioita oli opittu ymmärtämään aivan uudella tavalla kristinuskon ilmoituksen välityksellä.

Seuraava jaejakso (Hepr.6:4-8) on tulkinnallisesti vaikea, koska se pitää sisällään ajatuksen, että kerran uskoon tullut ja myöhemmin Kristuksesta luopunut ihminen ei enää voi palata Kristuksen luo. Kirjaimellinen ja pinnallisesti yksiselitteinen tulkinta herätti jo aikoinaan niin paljon vastustusta, että heprealaiskirjeen asemakin osana Raamatun kaanonia (kirjakokoelmaa) kyseenalaistettiin. Asiayhteyden perusteella tämä tulkinta ei kuitenkaan ole kirjaimellisestikaan ajatellen välttämätön ja johdonmukainen, vaan esitetty ajatus on ymmärrettävä vakavana varoituksena juutalaiskristityille, jotka päättivät palata takaisin juutalaisten säännösten ja lain kuolleitten tekojen orjuuteen. Ilmeisesti nämä ihmiset olivat alkaneet uudelleen turvautua juutalaisiin uhritoimituksiin syntiensä sovitukseksi. He olivat siten luopuneet armosta, Kristuksen persoonan ja työn omistamisesta. Näin he kiistivät Kristuksen kuoleman riittävyyden synnin sovituksena. Tätä taustaa vasten he uudelleen ”ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja nostavat hänet kaikkien pilkattavaksi”. Tällaista ihmistä odottaa vain Jumalan tuomio ja hylkääminen. Kysymys ei ole siitä, että tällainen ihminen ei voisi enää palata Jumalan luo (vrt. Joh.6:37) vaan siitä, että tällä tavalla luopunut ihminen on Jumalan vihan alainen eikä Kristuksen työ voi pelastaa häntä. Kyseessä on sydämentila, joka on rinnastettavissa Pyhän Hengen pilkkaan (Hepr.10:29; Matt.12:32; Mark.3:29). 

Huolimatta vakavista varoituksista kirjoittaja lopulta kuitenkin kertoo luottavansa lukijoihinsa (Hepr.6:9-12). Hänen luottamuksensa perustuu heidän aikaisempaan uskonelämäänsä eikä Jumala myöskään unohda heidän rakkaudentekojaan, joita he ovat tehneet pyhille. Kirjoittaja toivoo, että lukijat etenisivät kohti täysikasvuisuutta ja kypsyyttä.  Näin he lopulta ”saavat omakseen sen, minkä Jumala on luvannut”.

Jumala oli valalla vannoen tehnyt liiton Abrahamin kanssa (1.Moos.22:16-18), jota juutalaiset pitivät erittäin merkityksellisenä. Juutalaiset katsoivat liiton koskevan pelkästään heidän omaa kansaansa, mutta tosiasiassa kyseessä oli liitto, joka koski kaikkia kansoja. Abraham on esimerkkinä kestävyydestä Jumalan lupauksen täyttymisen odottamisessa. Jumala itse oli taannut oman itsensä kautta liiton toteutumisen (Hepr.6:13-20). Abraham uskoi Herraan ja piti lupauksen toteutumista varmana. Jo vajavaisen ihmisten vala on luonteeltaan pitävä, mutta Jumalan vala on vielä voimakkaampi ja se osoittaa täydellisesti Hänen suunnitelmiensa muuttumattomuuden. Jumala ei voi valehdella eikä Hän voi perua lupaustaan, koska Hän on vannonut itsensä kautta. Koska Jumala on muuttumaton, me voimme olla yhtä rohkealla mielellä kuin Abraham. Lopulta Kristus, joka on Abrahamin liiton lupausten täyttymys, on vakuutena pelastuksestamme. Siksi meidän toivomme kohdistuu Kristukseen. Hän on jo taivaallisen pyhäkön esiripun sisäpuolella, Hän auttaa meitä seuraamaan jäljissään ja siten auttaa meitä pääsemään Hänen kauttaan esiripun sisäpuolelle, so. taivaaseen. 

Melkisedek (= ”vanhurskauden kuningas”) oli Kristuksen esikuva ja Hänen kaltaisensa (7:1-28). Melkisedek kuvataan Kristuksen esikuvaksi oikeana ylimmäisenä pappina. Melkisedekin pappeuden suuruus käy ensinnäkin ilmi siinä, että Abraham antoi hänelle kymmenykset. Abrahamin välityksellä Leevikin (pappissuku) maksoi kymmenykset itseään suuremmalle. Melkisedekin pappeus on myös pysyvä toisin kuin aaronilainen pappeus. Leeviläinen pappeus ei ollut täydellinen, koska sen toimitukset eivät olleet lopullisia ja täydellisiä. Kuolevainen pappeus ei voinut ottaa pois syntiä eikä tuoda siten Jumalan hyväksymistä. Kristuksen pappeus, joka on Melkisedekin järjestyksen mukainen, on parempi ja lopullinen, koska Kristus on kuolematon (aaronilaiset papit taas kuolivat ja uusia tuli heidän tilalleen). Kristuksen pappeuden voima näkyy siinä, että (1) siihen sisältyy täydellinen kyky pelastaa, (2) sen uhri on lopullinen, (3) Kristus täyttää täydellisesti meidän tarpeemme ja (4) se on sinetöity Jumalan valalla. Kristus on näin pappi ja pelastaja ikuisesti.  

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986). 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

Juhani Nikula, 3.7.2014

HEPREALAISKIRJE: UUSI, LOPULLINEN ILMOITUS

Kirjeen yleispiirteet

Heprealaiskirje on UT:n kirjoista monessa suhteessa ainutlaatuinen. Sitä kutsutaan kirjeeksi ja sen loppu on kirjeen muodossa. Mutta sen alku ei ole kirjoitusajan tavan mukaista kirjeen avausta (puuttuvat kirjoittaja, tervehdykset ja vastaanottajat). Joskus heprealaiskirjettä onkin pidetty ennemmin kirjoitettuna saarnana. Jotkut taas ovat olettaneet, että kirjeen alku olisi kadonnut. Kirje itse ei mainitse vastaanottajiaan, mutta jo vanhimmissa käsikirjoituksissa on otsikko ”heprealaisille.” Yleisesti ajatellaan, että heprealaiskirje onkin ”epistola”, kirje, jolla ovat omat, poikkeavat erityispiirteensä.

Heprealaiskirjeeseen liittyvä, jatkuvasti pohdiskelua herättävä kysymys on se, että kirje ei mainitse kirjoittajaansa eikä kirkkohistoriastakaan löydy kysymykseen luotettavaa vastausta. Jo varhain esiintyi näkemyksiä, että kirje voisi olla Paavalin kirjoittama. Monia muitakin arvailuja on kautta aikojen esitetty. Yksi kohta kirjeessä (Hepr.13:23, joka osoittaa kirjoittajan tunteneen Timoteuksen) kuitenkin viittaa Paavalin lähipiiriin. Kirjettä voi näin pitää apostolisena ja ”paavalilaisena”. Mutta kuka kirjoittaja tarkkaan ottaen oli, jää ratkaisematta. Voimme vain ajatella kirjoittajan olleen tunnettu ja arvossapidetty sen seurakunnan piirissä, jonka jäsenille hän kirjoittaa.

Heprealaiskirjettä on lainattu vuonna 96 jKr. kirjoitetussa 1.Kleemensin kirjeessä, joten heprealaiskirje on kirjoitettu ennen sitä. Kirjoittamisen ajoitusta on esitetty vuosille 60-90 jKr. On toisaalta esitetty, että ajoitus ennen Jerusalemin temppelin hävitystä v. 70 jKr. olisi perusteltu siksi, että kirjoittaja puhuu paljon uhreista, jolloin temppeli ja sen uhritoimitukset olisivat vielä käytössä. Toisaalta kirjeen sisältö on luonteeltaan ajatonta. Kirjeen vastaanottajaakaan ei voi nimenomaisesti määritellä, mutta parhaiten on perusteltavissa, että kirje on kirjoitettu juutalais-kristilliselle seurakunnalle: kirje nimittäin käyttää runsaasti VT:n tekstejä ja perustelee vanhatestamentillisen ilmoituksen päättymistä ja täyttymistä. On siten mahdollista, että kirjeen vastaanottajina olevat kristityt olivat vaarassa siirtyä takaisin juutalaisuuteen. Kirjoittaja ei torju vanhaa liittoa vaan korostaa, että vanha liitto on uuden liiton todellisuuden varjokuva. Vanhaa liittoa ei suinkaan voi pitää turhana, koska Jumala on kummankin liiton alullepanija ja ne ovat molemmat lähtöisin Jumalan omasta aivoituksesta, hänen pelastussuunnitelmastaan. Asia voidaan kiteyttää siten, että vanha liitto on saanut täyttymyksensä Kristuksessa.

Kirje jakautuu rakenteellisesti kolmeen pääjaksoon. Ensimmäisessä pääjaksossa (1:1-4:13) käsitellään uusitestamentillisen ilmoituksen paremmuutta vanhatestamentilliseen nähden. Toinen pääjakso käsittää osuuden (4:14-10:31), jossa on perusteellinen esitys Jeesuksen ylimmäispapillisesta virasta ja sovitustyöstä. Kolmas ja viimeinen pääjakso sisältää erityisen paljon kehotuksia (10:32-13:19).

Uusi, lopullinen ilmoitus

Kirje alkaa korostamalla Jumalan Pojan korkeaa asemaa. Kun aikaisemmin Jumala oli puhunut kansalleen profeettojen kautta, Hän puhui viimeisinä aikoina Poikansa kautta (1:1-3). On syytä panna merkille, että tässä lyhyessä johdannossa Kristus esitellään kolmitahoisessa virassaan:

     (1) profeettana (koska Jumala on puhunut meille Poikansa kautta),

     (2) pappina (koska Hän on toimittanut puhdistuksen synneistä) ja

     (3) kuninkaana (koska Hän on asettunut istuimelleen Majesteetin oikealle puolelle).

Jo profeettojen kautta välitetty Jumalan sana (korvin kuultava ääni, unet, näyt, ilmestykset jne.) oli voimakasta ja innoitettua, mutta sitä välittivät heikot ja langenneet ihmiset. Jumalan Pojan toiminta taas oli profeettojen toimintaa merkittävämpi Hänen jumalallisuutensa, luomistyönsä ja lunastustehtävänsä vuoksi. Jumalan Poika oli Jumala, joka oli tullut ihmiseksi. Heprealaiskirjeen kirjoittajaa ohjasi alun pitäen tietoisuus inkarnaation todellisuudesta. Siksi Jumala on puhunut ihmiseksi tulleen Jumalan eikä pelkästään ihmisen välityksellä. Kristus onkin Jumalan täydellinen ja lopullinen ilmoitus itsestään. Poika on Jeesuksen persoonassa ”hänen olemuksensa kuva”, joka ihmisen on silmillään ollut mahdollista nähdä (ts., aikalaiset näkivät Hänet kuten kenet hyvänsä ihmisen). Lunastustyössään Jeesus teki sen, mitä yksikään toinen ei kyennyt tekemään: Hän otti synnin kokonaan pois (toimitti puhdistuksen synneistä) ja asettui istuimelleen Majesteetin (Isän) oikealle puolelle korkeuksissa. Koska Hän saattoi lunastustyön loppuun asti, Hänestä tuli meidän puolestamme rukoileva ylipappi (7:25).  

Jumalan Poika on enkeleitä suurempi ja Hänen nimensä on enkelien nimiä korkeampi (1:4-14). Enkelit ovat luotuja olentoja ja siten osa luomakuntaa, kun taas Jeesusta ei ole koskaan luotu. Yhdessä kohdassa Jumala suoraan kutsuu myös Poikaansa Jumalaksi (1:8). Lisäksi Poika istuu ikuisesti valtaistuimellaan (1:8) Jumalan (Isän) oikealla puolella (1:13). Enkelien tulee alamaisesti kumartaa Häntä (1:6). Enkelienkään asema ei sinänsä ole vähäinen mutta heillä on Poikaan nähden alisteinen asema. He ovat palvelevia henkiä, jotka ”lähetetään palvelemaan niitä, jotka saavat osakseen autuuden” (1:14). Poika ei ole näin myöskään ”korkein” enkeli tai ”korkein luotu”, vaan Hän on Jumalan Poika, esikoinen ja Jumala.

Jo enkelien tuoma ilmoitus oli paikkansa pitävä (juutalaiset uskovat olivat sitä mieltä – ja olivat oikeassa! - että VT:n profeettoja oli syytä kuunnella!) mutta Jumalan Pojan sanoma on vielä korkeampi (2:1-4). Heprealaiskirje puhuukin paljon Jeesuksen Kristuksen nimestä, persoonasta ja työstä. Ennen kaikkea Kristus on lunastaja, syntien sovittaja. Hän on toimittanut puhdistuksen meidän synneistämme (1:3). Tämä tapahtui ihmisten pelastuksen tähden. Ihmisten synnit estävät heidän pääsynsä Jumalan luo, joten synnit saadaan poistetuiksi vain suorittamalla puhdistus niistä. Tämän puhdistuksen Kristus on toimittanut täydellisellä uhrillaan. Kristus on Lunastaja. Pelastustyönsä tehtyään Hän on nyt korotettu Jumalan oikealle puolelle. Jos tuomio kohtasi jo niitä, jotka rikkoivat enkelien välityksellä annettua lakia vastaan, on paljon vakavampi sellaisen ihmisen tila, joka hylkää Jumalan Pojan sanat!

Isä kuitenkin teki määräajaksi Jeesuksesta enkeleitä halvemman (2:5-18). Ihmisruumiissaan Jeesus oli aikaan ja paikkaan sidottu, ruumiillisten rajoitusten alainen, tiettyjen henkilöiden ja heidän taustavoimiensa armoilla (huom! Kristuksen ihmisyyttä ei kuitenkaan missään kohdin korosteta hänen jumalallisuutensa kustannuksella; Hän on Jumala ja ihminen samassa persoonassa, Jeesus Kristus). Ensimmäinen ihminen, Aadam, menetti valta-asemansa maapallolla langettuaan syntiin. Aadamin lankeemus koskee koko ihmiskuntaa. Viimeinen Aadam, Kristus, puolestaan voitti valta-aseman nöyryytettyään itsensä ja kuoltuaan kaikkien ihmisten puolesta. Jeesuksen tulikin kärsiä ihmisenä oleminen ja sen päätteeksi kokea ristinkuolema, jotta Hän sovittaisi ihmiskunnan synnit Jumalan edessä (2:9,14-18). Jeesus joutui näin nöyrtymään ja käymään väliaikaisesti enkeleitä alempana. Tässä kaikessa Hän oli kuitenkin aina kuuliainen Isälle. Jeesus nöyrtyi, vaikka Hän oli korkeampi kuin profeetat (jotka olivat syntisiä ihmisiä) ja enkelit (jotka olivat luotuja henkiolentoja). Ihmiset ovat samalla Jeesuksen veljiä, koska hän on ollut kaltaisemme. Jumalan lapsina ihmiset ovat lopulta kirkkauden lapsia ja matkalla kohti sitä kirkkautta, johon Kristus on mennyt edeltä. Hän otti suojelukseensa Abrahamin suvun ja vain Hän kykeni toteuttamaan Abrahamin liittoon sisältyvät Jumalan suuret suunnitelmat (vrt. 1.Moos.12:1-3).

Yksi heprealaiskirjeen suuria teemoja on Kristus ylipappina. Pojan oli tultava ihmiseksi, jotta Hän pystyi toimimaan ylipappina (2:17,18; ”hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi”). Tulemalla ihmiseksi Hän saattoi olla johtamassa veljiään, kanssaihmisiään, kirkkauteen. Ihmiseksi tuleminen merkitsi sitä, että Hän pani sivuun taivaallisen kunniansa ja kirkkautensa ja otti kantaakseen ihmisen kärsimykset ja kiusaukset. Tätä kautta Hänestä tuli armahtava ja uskollinen ylipappi. Ristinkuolemallaan Hän mahdollisti ihmisen pääsyn Jumalan yhteyteen. 

Heprealaiskirjeen on jokaisessa jaksossa vakavia kehotuksia. Näitä jaksoja ei ole syytä pitää asian käsittelyn keskeytyksinä, vaan ne ovat keskeisen tärkeitä heprealaiskirjeen ymmärtämisen kannalta. Kristityn elämän tulee tähdätä tulevaisuuteen. Taivaallisen kutsun saaneena uskovan ihmisen velvollisuus on säilyttää rohkeasti ja horjumatta kristillinen toivo (3:1-6). Verrattaessa Kristusta ja Moosesta voidaan todeta kummankin olleen luottamuksen arvoinen tehtävässään. Mutta heidän välillään on se merkittävä ero, että Kristus itse rakensi tämän huoneen (rakennuksen) kun Mooses ainoastaan palveli siinä. Mooses oli uskollinen ja arvostettu huoneenpalvelija kun taas Kristus oli uskollinen rakentajana ja Jumalan Poikana. Kristus oli kaiken lunastukseen liittyvän täyttymys, mitä Mooses ja laki ennakoivat.

Kirjeen vastaanottajien oletettua, senhetkistä kriisiä voi syystä verrata israelilaisten tilanteeseen erämaassa. Kristityn elämä on itse asiassa exodus, lähtö, jonka päämäärä on Raamatun lupaus levosta (3:7-11; vrt. Ps.95:7-11). Ilmaisu ”tänä päivänä” on edelleen ajankohtainen ja se vaatii lukijoita lähtemään sille matkalle, joka alkaa uskosta Jeesukseen. Vaara piilee siinä, että ihmiset paaduttavat itsensä vanhan Israelin tavoin, joka ei päässyt lepoon epäuskonsa tähden (3:12-19). Synnin petollisuus näkyy siinä, että se kovettaa ihmisen sydämen Jumalaa ja Hänen sanaansa kohtaan. Tässä tulee kaikkien uskovien aina valvoa ja siksi kehottaminen on tarpeen. Luvattu lepo on kuitenkin sydämen uskoville varma. Lepo tarkoittaa sisäistä rauhaa, jonka Jumala antaa Häneen turvaaville. Se on palkinto Jumalaan uskomisesta, ja sen historiallisena vertauskuvana on Israelin pääsy Kanaanin maahan.

Kirjeen luvussa 4 kirjoittajan äänensävy muuttuu varoituksista lohdullisemmaksi, sillä lupaus Jumalan lepoon pääsemisestä on edelleenkin voimassa (4:1-16). Kenenkään ei ole tarkoitus jäädä taipaleelle (4:1). Nyt ihmisille nimittäin annetaan sama kutsu, joka kerran annettiin turhaan erämaavaelluksen sukupolvelle. Epäuskonsa tähden tuo sukupolvi menetti Jumalan levon. Egyptistä lähtenyt sukupolvi ei päässyt lepoon epäuskonsa tähden (Kalebia ja Joosuaa lukuun ottamatta). Mutta vaikka kutsun ensimmäisinä saaneet eivät ottaneetkaan sitä vastaan, lupaus on sittenkin voimassa (4:6-9). Sen tähden kenenkään ei pidä ajatella, että Jumala olisi peruuttanut lupauksensa. Ihmisestä itsestään riippuu, omistaako hän lupauksen uskoen. ”Lepo” lopullisessa mielessä tarkoittaa ehdotonta luottamusta Kristuksen täytettyyn työhön. Lepo on luvattu täyttymys ja se ilmentää kaikkea sitä, mikä sisältyy lupaukseen ruumiillisesta ja hengellisestä siunauksesta. Joosuakaan ei aikoinaan pystynyt hankkimaan lepoa vihollisen kiusaamalle Israelille; vasta suuri, lopullinen ”Joosua” (Jeesus Kristus) voi antaa todellisen levon (4:8). Juutalaiset tunsivat hyvin VT:n käskyt sapatista (2.Moos.20:8-11; 23:12; 31:12-17), joten he ymmärsivät sapatinlevon merkityksen. Kuten Herra lepäsi saatettuaan loppuun luomistyönsä, on uskovallekin säädetty lepo työn jälkeen. Käsite ”sapatinlepo” selittyy osaltaan sillä, että juutalaisuudessa sapattia pidetään esikuvana tulevasta maailmasta. Lunastuksen tuoma lepo on kuitenkin kokonaan ristin varassa, joten uskova lakkaa ponnistelemasta omassa voimassaan eikä vetoa omaan ansioonsa pelastuksen perustana.

Kirjoittaja tähdentää lisäksi, että asialla on kiire (4:11-13). Uskovia kehotetaan pyrkimään innokkaasti tähän lepoon uskon kautta, koska Kristuksen antaman levon voi saada vain uskon kautta. Epäusko taas riistää tämän siunauksen. Siksi kirjoittaja varoittaa lukijoitaan luopumuksen vaarasta, niin ettei heistäkin tulisi samanlaisia esimerkkejä tottelemattomuudesta. Kaiken kaikkiaan heprealaiskirje toteaa monessa kohdassa, että uskovat ovat olleet vaarassa luopua uskosta (vrt. 2:1, 3:12-14, 6:4-6, 10:26-31, 12:15-17). Luopumuksen vaaran korostaminen on yleisesti luonteenomaista heprealaiskirjeelle.

Jumala ohjaa ihmisiä uskon lepoon elävän ja väkevän sanansa välityksellä (4:12). Sana paljastaa syvimmät asenteemme ja ajatuksemme ja tuomitsee ne. Sana riisuu pois kaiken teeskentelyn ja epäaitouden, se paljastaa meidät sellaisina kuin olemme. Sanan valaiseva totuus merkitsee samalla sitä, että Kristus-lepoon johtava usko on aivan muuta kuin asioiden ja oppien ulkonaista totena pitämistä ja muotomenojen noudattamista.

Tässä vaiheessa kirjoittaja siirtyy kirjeen suureen teemaan, Kristukseen ylipappinamme (4:14-16). Kristus on ylipappimme, koska Hän on saattanut päätökseen lunastustyön. Uskovalla on nyt suora pääsy Jumalan luo, koska Jumalaa palvotaan nyt ainoastaan taivaallisessa pyhäkössä (Jeesuksen kuollessa Jerusalemin temppelin esirippu repesi kahtia, Matt.27:51, jonka jälkeen ei enää ainoastaan maallisella ylipapilla kerran vuodessa vaan jokaisella uskovalla on suoraan ja aina pääsy kaikkein pyhimpään). Kristus, Jumalan Poika, edustaa ihmistä Jumalan valtaistuimen edessä. Hän oli kaltaisemme ihminen, kuten ylipapin tulee olla, mutta täydellinen ja ilman syntiä. Ihmiselämään kuuluu kiusauksia, kyyneleitä ja tuskaa – näitä kaikkia oli Jeesuksellakin. Evankeliumien mukaisesti heprealaiskirje antaa realistisen kuvan Jeesuksen maanpäällisestä elämästä (4:15). Kristus oli inhimillisten koetusten alainen, minkä johdosta hän kirkastetussa ihmisyydessään kykenee säälimään heikkoja ihmisiä. Kristuksen veren tähden Jumalan tuomioistuin on armoistuin syntisille. Jumalan armon valtaistuimen edessä ihminen saa armoa, laupeutta ja apua silloin kun hän sitä tarvitsee (4:16). ”Tunnustus” (4:14) puolestaan tarkoittaa sitä, että ensinnäkin tunnustamme Jeesuksen Herraksemme ja toiseksi sitä, että tunnustamme Hänelle syntimme, lähestymme Häntä turvallisella mielellä ja olemme varmoja Hänen armollisuudestaan. Uskoen voimme siis rohkeasti tulla armon valtaistuimen eteen.

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986). 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

Juhani Nikula, 2.7.2014

TOINEN SAMUELIN KIRJA: DAAVIDIN KUNINKUUS VAHVISTUU

Profeetta Natanin Daavidille lausumat vakavat sanat (2.Sam.12:10) tulivat toteutumaan kouriintuntuvalla tavalla. Alkaen Amnonin moraalittomuudesta (2.Sam.13) jatkuen Seban kapinaan (2.Sam.20) olivat väkivaltaiset tapahtumat kuohuneet Daavidin perheen sisällä ja ympärillä. Lisäksi jo ennen astumistaan valtaistuimelle Daavid oli joutunut kestämään Saulin väkivaltaista vihaa ja vainoa, mutta miekka ei tosiaan väistynyt Daavidin elämästä tämän jälkeenkään.

Seban kapina

Daavidin palattua Jerusalemiin Absalomin kapinan jälkeen häntä odotti toinen kapina, joka oli syttynyt vallitsevassa sekavassa tilanteessa (2.Sam.20:1-22). Siitä lähtien kun Daavid oli palannut Jerusalemiin (19:15,16), benjaminilainen Seba oli ilmeisesti koonnut oppositiota häntä vastaan. Yllättävän vaivattomasti muut Israelin heimot paitsi Juudan heimo erosivat Daavidista. Epäilemättä Juudan heimon uskollisuus johtui siitä, että se katsoi omaavansa muita läheisemmän suhteen Daavidiin (vrt. 19:41-44). Daavid itse kuului Juudan heimoon, joka myös oli alkujaan ollut ensimmäinen, joka oli tunnustanut Daavidin kuninkaakseen (2:4). Tämä Juudan ja kymmenen heimon välinen juopa tuli lopulta Salomon jälkeen johtamaan valtakunnan jakautumiseen (1.Kun.12:1-19). Sen aika ei kuitenkaan ollut vielä.

Kapinan puhjettua Daavid myös käytännössä hylkäsi kymmenen sivuvaimoaan (2.Sam.20:3). Hän siirrätti heidät vartioituun rakennukseen ja antoi heille elatuksen muttei enää käynyt heidän luonaan. Kyseessä oli ilmeinen seuraus Absalomin haureudesta näiden kanssa (16:21,22).

Daavid kutsui Amasan (jonka hän oli asettanut Joabin tilalle sotapäällikökseen, 19:14) kukistamaan kapinalliset. Amasan tuli koota Juudan miehet koolle kolmen päivän kuluessa mutta tämä ei kuitenkaan palannut takaisin kuninkaan antamaan määräaikaan mennessä. Tällöin Daavid tuli kärsimättömäksi ja Abisain (huom! tässä vaiheessa Daavid ei pitänyt Joabia sotapäällikkönä) tuli lähteä ajamaan takaa Sebaa, jotta tämä ei pääsisi turvaan johonkin linnoitettuun kaupunkiin. Joab oli kuitenkin sotajoukon mukana. Takaa-ajon kestäessä Joab kohtasi Amasan (joka tässä vaiheessa oli ilmeisesti liittymässä sotaväen mukana Seban takaa-ajoon) ja tappoi tämän harkitusti ja kylmäverisesti. Kukaan ei estänyt Joabin murha-aikeita. Oletettavasti sotilaat katsoivat vallitsevassa sekavassa tilanteessa lojaalisuutensa Joabia kohtaan merkitsevän samalla lojaalisuutta Daavidia kohtaan.

Tapettuaan Amasan Joab jatkoi Seban takaa-ajoa. Sebaan liittyi edelleen paljon väkeä. Joabin joukot tulivat Abel-Bet-Maakan kaupungin luo, johon Seba oli vetäytynyt turvaan. Joabin joukot alkoivat valmistella kaupungin valtaamista. Tällöin ”viisas nainen” (nimeä ei mainita) alkoi puhutella Joabia ja sanoi kaupungin olevan rauhallinen ja luotettava eikä Joabilla ollut mitään syytä sotia sitä vastaan. Silloin Joab kertookin olevansa kiinnostunut vain Sebasta. Joabin ja naisen keskustelun jälkeen kaupungin asukkaat tappoivat Seban ja heittivät tämän pään Joabille. Sen tapahduttua Joab puhalsi torveen, keskeytti piirityksen ja palasi Jerusalemiin. Kapina oli kukistettu.  

Tämän jälkeen luetellaan Daavidin virkamiehiä (20:23-26). Joab mainitaan tässä jälleen nimenomaisesti sotaväen päällikkönä. Joabin paluun sotaväen päälliköksi on nähty johtuvan Daavidin heikkoudesta, koska hän oli aiemmin nimenomaisesti siirtänyt Joabin siltä paikalta pois (19:14).  Toisaalta Joab sai myöhemmin kalliisti maksaa tekemänsä veriteot (1.Kun.2:5,6,28-35). Henkilöristiriidoista huolimatta valtakunta vahvistui Daavidin hallintokauden aikana, jolloin sotilaallinen ja siviiliorganisaatio kehittyivät asteittain. Mahdollisesti Daavidilla oli mielessään egyptiläisen käytännön mukainen perusmalli valtakunnan järjestämisessä. Aikakirjojen pitäjä (kirjuri tai vastaava) oli erittäin tärkeässä asemassa asioiden järjestämisessä kuninkaan ja hänen virkamiestensä välissä. ”Sihteeri” oli vastuussa kotimaisesta ja ulkomaisesta kirjeenvaihdosta, jolla hän hoiti diplomaattisia tehtäviä. Daavidin hallituskauden lopulla Adoram (Adoniram, 1.Kun.4:6) oli erityinen virkamies, joka vastasi verotöiden valvomisesta. Todennäköisesti muitakin korkeita virkamiehiä lisättiin kun hallituksen vastuut kasvoivat. Oikeusasiat kuningas kuitenkin todennäköisesti hoiti itse (vrt. 2.Sam.14:4-17; 15:1-6).

Tapahtumia Daavidin hallituskaudella

Daavidin aikana maahan tuli kolmivuotinen nälänhätä (21:1-14). Herra ilmoitti Daavidille, että tämä nälänhätä oli rangaistus johtuen Saulin rikoksesta hänen yrittäessään tuhota gibeonilaiset, joiden kanssa Joosua oli tehnyt liiton (Joos.9:3-27). Sopimuksen mukaan gibeonilaisia ei saanut tappaa vaikka he alun perin kuuluivat hävitettävään viholliskansaan. Saul oli kuitenkin vastoin tehtyä liittosopimusta tappanut gibeonilaisia. Tajuten, että tämä asia on sovitettava (4.Moos.35:33; tässä on kyseessä Mooseksen lain vaatima verikosto!), Daavid salli gibeonilaisten teloittaa seitsemän Saulin jälkeläistä (Aijan tyttären Rispan kaksi poikaa sekä viisi Saulin tyttären Merabin poikaa). Joonatanin pojan Mefibosetin Daavid kuitenkin säästi ja oli siten uskollinen Joonatanin kanssa tekemälleen liitolle (1.Sam.18:3).

Rispa, Aijan tytär ja Saulin sivuvaimo, jäi vartioimaan ruumiita puoleksi vuodeksi (= aika elonkorjuun alusta syyssateiden tuloon asti). Kun Daavid sai tietää Rispan suremisesta, hän valmisti näiden seitsemän uhrin luitten kunnollisen hautaamisen Saulin isän Kisin perhehautaan. Myös Saulin ja Joonatanin jäännökset tuotiin samaan paikkaan. Herra selvästi hyväksyi nämä toimenpiteet, koska tämän jälkeen nälänhätä loppui. Kyseessä oli ollut Herran vaatima oikeudenmukainen sovitus Saulin tekemästä rikkomuksesta gibeonilaisia kohtaan.   

Vaikka Daavid oli nyt vakiinnuttanut kuninkuutensa ja päässyt voitolle vihollisistaan, edelleen käytiin sotia ja Daavidin soturit tekivät urotöitä (21:15-22). Taistelut filistealaisia vastaan olivat Israelin kuningaskunnan alkuaikoina vielä tavallisia. Filistealaisten armeijassa palveli edelleen jättiläisen kokoisia sotureita. Vaikka tässä yhteydessä mainitaan urhoollisen Elhananin tappaneen Goljatin (21:19), kyseessä oli tosiasiassa tämän veli Lahmi (1.Aikak.20:5). Goljat oli tunnetusti kuollut jo aikaisemmin (1.Sam.17).

Daavidin voittolaulu

Daavidin voittolaulu (2.Sam.22:1-51) tuo julki kiitosta ja ylistystä koko elämän kestäneestä varjeluksesta ja huolenpidosta. Laulu on mahdollisesti tehty Daavidin viimeisenä elinvuonna. Siinä Daavid puhuu profeetallisesti ikuisesti kestävästä kuninkuudestaan (22:51; vrt. 23:5; 7:16). Jumala oli puhunut hänen kauttaan vakuuttaen ikuista liittoaan. Laulussa on kyse eräänlaisesta Daavidin muistokirjoituksesta.

Israelin valtakunnan kuninkaana Daavid ei laiminlyönyt tunnustaa, että ei hän itse vaan Herra oli taannut Israelin sotilaalliset voitot (22:30,35,40). Kiitoslaulussaan Daavid ilmaisee ylistyksensä Kaikkivaltiaalle, joka on vapauttanut Israelin sen vihollisista ja pakanallisista valtakunnista. Daavid itse oli vaeltanut Herran tahdon mukaisesti (22:21-28). Laulu (psalmi) on vain yksi monista Daavidin sepittämistä lauluista, joita hän teki erilaisissa tilanteissa olleessaan paimenpoikana isänsä kodissa, Saulin hovin palvelijana, lainsuojattomana ja lopulta Israelin suuren kuningaskunnan arkkitehtinä ja rakentajana.  

Daavidin viimeiset sanat

Daavidin ”viimeiset sanat” (ei tarkoittane ajallisesti viimeisiä sanoja vaan viittaa lähinnä testamenttiin, jälkisäädökseen) tuovat julki Israelin suurimman sankarin kunnioitettavaa suuruutta (23:1-7). Daavid oli turvannut Herraan ja hallinnut oikeamielisesti. Daavid oli Korkeimman korottama Jaakobin Jumalan voideltu hallitsija. Herran ikuinen liitto Daavidin kanssa toteutui lopulta messiaanisesti Jeesuksessa (1.Moos.49:10; Matt.1:1, 2:6; Joh.7:42).

Daavidin soturit

Daavidilla oli ollut uskollisia ja urhoollisia sotureita (23:8-39). Monet näistä olivat olleet Daavidin seurassa jo pitkään. Ollessaan Saulin aikana lainsuojattomana Daavidiin liittyi satoja miehiä. Daavid organisoi nämä alaisuuteensa Siklagissa ja myöhemmin Hebronissa (1.Aikak.11:10-12:23). Nämä miehet menestyivät sotilaallisissa toimissa niin hyvin että heitä nimitettiin päälliköiksi. Kun Daavid sai koko Israelin tunnustamaan kuninkuutensa, hän laajensi organisaation koskemaan koko kansakuntaa (1.Aikak.12:23-41). 

Sotureista suurimpina mainitaan kolme: hakmonilainen Isboset, ahoahilainen Eleasar, Dodon poika ja hararilainen Samma, Agen poika. Näitä kolmea pidettiin suurimpina mutta useita muitakin urheita sotureita oli.

Sotajoukon päällikkönä toimi edelleen Joab. Hän oli kyvykäs johtaja eikä hän vastannut pelkästään sotavoimista vaan hänellä oli myös huomattavaa vaikutusta Daavidiin itseensä. Vierasmaalaiset palkkajoukot, jotka koostuivat kreeteistä ja pleeteistä, olivat Benajan komennossa, muodostaen Daavidin henkivartioston. Daavidiin liittyneet vahvat miehet, jotka olivat liittyneet Daavidiin ennen kuin tästä tuli kuningas, tunnettiin nyt eräänlaisena ”kunnialegioonana” (2.Sam.23:8-39; 1.Aikak.11:10-47). Kun Daavid organisoi valtakuntansa, jonka pääkaupunki oli Jerusalem, näitä miehiä oli 30. Ajan mittaan lisättiin miehiä, jotka olivat kunnostautuneet sankarillisissa teoissa. Tästä valitusta sankarien joukosta kaksitoista valittiin olemaan vastuussa kansallisesta armeijasta, joka koostui kahdestatoista yksiköstä (1.Aikak.27:1-15). Kyse oli miehistä, joihin Daavid oli vuosikymmenten ajan voinut luottaa.

Daavid toimittaa väenlaskun

Daavidin hallituskauden loppupuolella kerrotaan Herran vihastuneen Israeliin, joka johti siihen, että Daavid käski toimittaa väestönlaskun (2.Sam.24:1-25). Tämä väestönlasku oli Daavidin toinen nimenomainen synti, joka mainitaan (ensimmäinen oli aviorikos Urian vaimon kanssa, 2.Sam.11). Vaikka Herra yllytti Daavidia kansaa vastaan (24:1; 1.Aikak.21:1: ”Saatana nousi Israelia vastaan ja viekoitteli Daavidin toimittamaan Israelissa väenlaskun”), Herra ei ole koskaan synnin syy eikä alkuperä, mutta Herra voi tuoda ihmisen sydämen synnit päivänvaloon ihmisen tekojen muodossa.

Koko hallituskautensa ajan Daavidille oli mieluisa hanke tehdä valmisteluja temppelin rakentamista varten. Rakennusmateriaalien hankintaa varten tehtiin tarkkoja suunnitelmia ja yksityiskohtaisia järjestelyjä (1.Aikak.22:2-19). Kuningaskunta oli huolellisesti organisoitu niin, että sekä omaa että vierasta työvoimaa voitiin käyttää tehokkaasti.

Israelin sotavoiman väestönlaskenta ja siitä aiheutuneet rangaistusseuraukset kuninkaalle ja hänen kansalleen liittyvät läheisesti Daavidin suurimittaisiin suunnitelmiin rakentaa temppeli. Teksti ei suoraan kerro nimenomaista syytä siihen, miksi Jumala rankaisi Daavidia ja koko kansaa. Väestönlaskenta joka tapauksessa tapahtui nimenomaisesti kuninkaan itsensä käskystä. Joab ensin vastusteli mutta kuningas ei kuunnellut häntä. Alle kymmenessä kuukaudessa Joab sai valmiiksi Israelin laskennan lukuun ottamatta Leevin ja Benjaminin heimoja (1.Aikak.21:6). Israelin sotilaallinen voima oli noin 1½ miljoonaa miestä, jolloin väestön kokonaismäärä oli arviolta 5-6 miljoonaa henkeä. Sotakelpoisten miesten määrästä esiintyy hieman erilaisia lukuja (2.Sam.24:9; 1.Aikak.21:5), laskentatavasta riippuen.  

Daavid ymmärsi lopulta tehneensä syntiä suorittaessaan väestönlaskennan. Koska luetteloissa korostuu sotakelpoisten miesten määrä, väestönlaskennan syynä on saattanut olla ylpeys ja luottamus sotilaalliseen voimaan Israelin aikaansaannosten saavuttamiseksi (vrt. 2.Sam.24:3). Jumalan rangaistus väestönlaskennasta toisaalta kohdistui Israelin kansaan (24:1; 1.Aikak.21:1), joten on mahdollista, että Israelia rangaistiin myös Absalomin ja Seban kapinoitten vuoksi.

Daavid, joka tunnusti syntinsä, sai kuulla profeetta Gadin kautta, että hän sai valita yhden kolmesta rangaistuksesta: seitsemän vuoden nälänhätä, kolmen kuukauden pako vihollisia tai kolmen päivän rutto. Daavid valitsi viimeisen, koska hän halusi luottaa Herran armoon. Rutto kesti lopulta vain Herran säätämään hetkeen, mutta sen aikana 70 000 ihmistä kuoli Israelissa. Silloin Daavid ja vanhimmat (1.Aikak.21:16) näkivät Herran enkelin Araunan puimatantereen kohdalla Jerusalemin pohjoispuolella (”Daavidin Jerusalem” ei pitänyt sisällään myöhempää temppelivuorta). Havaittuaan, että kyseessä oli tuhoojaenkeli, Daavid aloitti esirukouksen kansansa puolesta. Gad neuvoi Daavidia uhraamaan sillä paikalla, jolloin Daavid osti puimatantereen jebusilaiselta Araunalta. Kun Daavid uhrasi Herran edessä, hän sai Herralta vastauksen: rutto lakkasi lopettaen Herran vitasuksen. Tuhoojaenkeli katosi ja Jerusalem säästyi.

Tapahtuma vaikutti Daavidiin niin syvästi, että hän päätti tehdä puimatantereesta polttouhrialttarin sijoituspaikan. Temppeli rakennettaisiin aikoinaan siihen. Mahdollisesti samalla paikalla Abraham noin 1000 vuotta aikaisemmin oli valmistautunut uhraamaan poikansa Iisakin, jolloin samalla tavalla Herra oli ilmestynyt ja puuttunut asioihin (1.Moos.22:1-19).

Lähteet

Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

Juhani Nikula, 6.5.2014

TOINEN SAMUELIN KIRJA: ABSALOMIN KAPINA

Absalom oli kostanut veljelleen Amnonille sisarensa Tamarin raiskauksen tappamalla Amnonin (2.Sam.13:23-36). Peläten tämän jälkeen isäänsä Absalom pakeni isoisänsä Gesurin kuninkaan Talmain, Ammihudin pojan luo. Daavid suri kauan poikaansa Amnonia samalla kun Absalom viipyi Gesurissa kolme vuotta. Sen jälkeen Daavid alkoi leppyä Absalomille.

Daavidin ja Absalomin sovinto

Absalomin ollessa vielä pakomatkalla Joab pyrki saamaan sovinnon Daavidin ja Absalomin välillä (14:1-24). Joab ei kuitenkaan itse katsonut voivansa esittää asiaa kuninkaan edessä (arvellen ilmeisesti, ettei kuningas olisi kuunnellut häntä tässä asiassa). Niinpä Joab kehitti sovintoa edistääkseen juonen, jossa hän kutsui apuun naisen Tekoasta. Koska kyseessä oli nainen ja henkilönä kuninkaalle entuudestaan vieras, Joab oletettavasti arveli, että tällaisen ihmisen edessä Daavidilla eivät olisi ”suojamekanismit” päällä. Joabin suunnitelman mukaan kuvitteellisen kertomuksen avulla nainen saisi Daavidin sallimaan Absalomin paluun Jerusalemiin. Koko kertomus oli täysin Joabin kehittelemä ja hän pani sanat naisen suuhun. Daavid ei kuitenkaan tiennyt Joabin toimista mitään eikä aavistanut naisen kertomuksen olevan tekaistu (jo toisen kerran Daavidille esitettiin kertomus, joka ei ollut todellisuutta mutta jonka kautta Daavidin silmät avattiin, vrt. 12:1-4). Nainen sanoi olevansa leski ja hänellä oli ollut kaksi poikaa. Pojat olivat riitaantuneet keskenään ja toinen oli tappanut veljensä. Tässä vaiheessa suku oli vaatinut verikostoa ja jäljelle jääneen pojan surmaamista (1.Moos.9:6; 2.Moos.21:12; 3.Moos.24:17). Naisen kertomuksen mukaan kyseessä ei kuitenkaan ollut pelkkä lakiin perustuva verikosto vaan myös sukulaisten pyrkimys saada perillinen raivattua pois. Nainen jäisi tämän jälkeen kokonaan yksin. Kertomus oli laadittu siten että se vetosi sekä Daavidin sääliin että oikeudentuntoon.

Daavid ei tälläkään kertaa aavistanut antavansa ratkaisua, jossa hän todellisuudessa joutui itse tilille. Nainen ottikin sitten suoraan esille Absalomin tilanteen. Säästäessään naisen jäljelle jääneen pojan kuningas joutui samalla tunnustamaan, että hänen pitkittynyt Absalomiin kohdistunut karkotuspäätöksensä oli epäoikeudenmukainen. Absalomin karkotus oli lopulta sama asia kuin tämän tappaminen. Daavid lopulta kysyikin naiselta, oliko Joab koko kertomuksen takana. Nainen tunnusti näin olevan. Daavid kutsui sitten Joabin eteensä ja käski noutamaan Absalomin Jerusalemiin. Daavid ei kuitenkaan halunnut nähdä Absalomia, joka joutui asumaan omassa talossaan. Näin jatkui kaksi vuotta. Daavid ja Absalom eivät nähneet toisiaan.

Absalom oli komea mies ja hänen perheensä kasvoi (14:25-27). Jo tässä vaiheessa Israelin kansa kiinnitti Absalomiin erityistä huomiota, koska häntä pidettiin kauniina ja virheettömänä. Erityinen asia Absalomissa olivat hänen hiuksensa: vuoden kasvettuaan niiden paino oli 200 sekeliä (jopa yli 3 kg!). Juonittelu oli kuitenkin tullut pysyvästi Daavidin perheen elämään. Absalom yritti kutsua Joabia viemään sanaa kuninkaalle, selvästi tarkoituksena saada isän ja pojan välinen ero vihdoin lopetetuksi (14:28-33). Koska Joab ei kuitenkaan tullut pyynnöistä huolimatta, Absalom käski palvelijoitaan sytyttämään Joabin ohrapellon tuleen! Vasta tällöin Joab tuli Absalomin luo ja tämä sai lähetettyä sanan kuninkaalle. Sen jälkeen kuningas kutsui Absalomin luokseen ja he solmivat sovinnon.

Absalom nousee kapinaan

Absalom oli näin saavuttanut jälleen isänsä suosion. Absalom ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa uskollinen isälleen vaan alkoi valmistella vallankaappausta (15:1-6). Absalom otti käyttöönsä viidenkymmenen miehen saattueen sekä vaunut ja hevosia. Neljän vuoden ajan komea Absalom oli aktiivinen suhdetoimintatyössään voittaen israelilaisten suosion ja hyväksynnän. Kyseessä oli kuitenkin koko ajan tarkoituksena voittaa kansansuosiota, jotta Absalom voi nousta valtaistuimelle isänsä tilalle. Absalom antoi kansalaisille katteettomia lupauksia siitä, kuinka hän hallitsijana antaisi päätöksiä juuri sen henkilön eduksi, jonka kanssa hän kulloinkin keskusteli. Kukaan ei ilmeisesti nähnyt mitään ristiriitaa siinä, että Absalomin lukuisat lupaukset saattoivat olla ristiriidassa keskenään. Tärkeää Absalomille oli vain kansansuosion saavuttaminen lähitulevaisuutta ajatellen. Absalom suunnitteli isänsä syrjäyttämistä.

Lopulta kävi ilmi, että ainakin suurelta osin Absalomin petollinen toiminta todella onnistui kääntämään kansan sydämiä hänen puolelleen. Neljän vuoden kuluttua Absalom oli täyttävinään lupausta Herralle ja pyysi saada mennä kuninkaan luota Hebroniin (15:7-12). Daavid ei aavistanut mitään ja antoi Absalomille luvan lähteä. Hebronista kuitenkin muodostui heti Absalomin vallankaappausyrityksen tukipaikka. Absalom oli salaa lähettänyt viestinviejiä eri puolille Israelia ja ilmoittanut tulevansa kuninkaaksi Hebronissa. Merkkinä oli torven ääni, jonka kuuluessa Absalom olisi huudettu kuninkaaksi. Monet ihmiset olivat syvästi vaikuttuneita Absalomista ja olivat valmiita hyväksymään sen, että Absalomista, Daavidin pojasta, tulee kuningas. Absalomilla oli joka tapauksessa laaja tuki kansan keskuudessa, mukaan lukien Daavidin neuvonantaja Ahitofel.

Daavid oli valmistautumaton vastarintaan ja hän poistui Jerusalemista (15:13-16:4). Daavid lähti hovinsa kanssa ja vain hänen kymmenen sivuvaimoaan jäivät kaupunkiin pitämään huolta palatsista. Daavidin tavoitteena oli mennä Mahanaimiin Jordanin toiselle puolelle (17:24). Kuitenkin paljon uskollisia ihmisiä siirtyi Daavidin mukana: kreetit ja pleetit (ulkomaalaiset palkkasoturit), kuusisataa gatilaista, gatilainen Ittai, Sadok ja leeviläiset (jotka kantoivat liitonarkkua), Abjatar, Ahimaas, Joonatan ja neuvonantaja Husai. Daavid lähetti kuitenkin papit ja liitonarkun takaisin Jerusalemiin. Tarkoituksena oli, että Daavid saa tätä kautta tietoonsa, mitä Jerusalemissa tapahtuu. Erittäin tärkeä henkilö oli Husai: myös hänen tuli pysytellä Jerusalemissa ja viisaasti tehdä tyhjäksi Ahitofelin neuvot Absalomille. Ahitofelia pidettiin niin kyvykkäänä neuvonantajana, että hän oli erityisen vaarallinen henkilö Absalomin liittolaisena (vrt. 16:23). Kapinan vaikutuksia kuvaa sekin, että entisen kuninkaan Saulin pojan Joonatanin pojan Mefibosetin palvelija Siba siirtyi Daavidin luokse. Hänen mukaansa Mefiboset jäi kuitenkin Jerusalemin kuvitellen, että hänelle palautettaisiin Saulin suvun kuninkuus Daavidin kukistuttua.

Saulin kuninkuus oli taustalla myös siinä, että Saulin sukuun kuuluva Simei tuli kiroamaan Daavidia (16:5-14). Simei kulki Daavidin mukana sivummalla vuoren rinnettä kiroten häntä ja heitellen kiviä ja soraa. Daavid kuitenkin kielsi puuttumasta Simein aggressiiviseen toimintaan. Ilmeisesti Daavidin reaktion taustana oli sama asennoituminen kun hänellä oli aiemmin ollut Sauliin. Daavid ei missään vaiheessa ollut halunnut vahingoittaa Saulia. Simei oli benjaminilainen ja Saulin sukulainen, jonka kiroukseen sisältyvä syytös oli juuri Saulin syrjäyttäminen. Vaikka Saulin kuninkuus oli lakannut Herran päätöksen kautta, Daavid ei ollut ihmisvoimin koskaan halunnut siihen vaikuttaa ja Daavid oli aina kunnioittanut Saulia. Simein menettely muistutti Saulin toimintaa, kun tämä vainosi Daavidia.   

Husai harhauttaa Absalomia

Absalom saapui Jerusalemiin (16:15-23). Ahitofel oli ollut alusta asti Absalomin mukana ja oli tukenut tätä koko ajan. Itse asiassa Ahitofel saattoi olla koko kapinan suunnittelija, koska hän oli alusta asti osoittanut tukeaan Absalomille. Mutta Husain suhteen Absalomilla olivat suuret epäilyt: miksi Husai ei seurannut Daavidia, vaikka oli ollut tämän uskollinen ystävä? Husai vakuutti kuitenkin olevansa Absalomin palveluksessa siinä kuin oli ollut Daavidin palveluksessa. Myöhemmät tapahtumat osoittavat, että Absalom uskoi Husain olevan tosissaan. Tämä oli Absalomilta ratkaiseva virhe.

Ahitofelin neuvosta Absalom meni isänsä sivuvaimojen luo (samalla toteutui kouriintuntuvasti myös Natanin aiempi ennustus, 12:11). Ahitofelin neuvon taustalla oli saada koko Israel näkemään, että Absalom oli lopullisesti katkaissut välinsä isänsä kanssa. Ahitofelin neuvoja arvostettiin suuresti ja hänellä oli arvovaltaa ihmisten keskuudessa. Ahitofelin neuvot kuitenkin olivat nyt Absalomin apuna Daavidia vastaan. Ahitofelin moraalia eivät ihmiset osanneet epäillä.

Ahitofel neuvoi Absalomia ryhtymään Daavidia vastaan yllätyshyökkäykseen 12 000 valiomiehen avulla (17:1-14). Ahitofelin neuvo oli viisas eikä Daavidilla selvästi ollut läheskään yhtä suurta armeijaa tukenaan. Daavid ei siinä ajassa olisi myöskään ehtinyt järjestää oppositiota Absalomia vastaan. Ahitofelin neuvon mukainen pikainen hyökkäys olisi ollut ratkaiseva sotatoimi eikä Daavid olisi siitä toipunut. Herra oli kuitenkin Daavidin puolella ja Absalom kysyi myös Husain (Daavidin vakoojan ja vastarintamiehen) neuvoa. Husai varoitti Absalomia lähtemästä liian pienellä sotajoukolla Daavidin kimppuun. Päinvastoin, Husain mukaan Absalomin tuli koota suuri armeija koko Israelista ja sitten vasta hyökätä Daavidin joukkoja vastaan. Absalom päätti omaksi tuhokseen noudattaa Husain neuvoa, jolloin Daavid sai aikaa järjestää joukkojaan. Sodassa eivät ratkaise pelkästään joukkojen suuruus ja aseistus vaan myös viisas taktiikka.    

Daavidin uskollisten sanansaattajien Ahimaasin ja Jonatanin matka ei ollut turvallinen mutta he pääsivät perille. Samalla kävi ilmi, että Daavidilla oli edelleen kannatusta kansan keskuudessa: Bahurimissa talon emäntä piilotti Daavidin sanansaattajat kaivoon ja nämä pelastuivat. Daavid sai tietoa Ahitofelin neuvosta ja siirtyi heti Jordanin yli turvaan (17:15-29). Huomattuaan selvästi tulleensa petturiksi ja ymmärrettyään, että Daavid saattaisi palata valtaan, Ahitofel hirtti itsensä. Myös Absalom tuli joukkoineen Jordanin yli ja edessä oli taistelu Efraimin metsässä.

Absalomin tappio ja kuolema

Daavid oli loistava sotapäällikkö. Hän olisi itse halunnut lähteä mukaan taisteluun (toisin kuin 11:1) mutta hänen miehensä halusivat suojella häntä ja pyysivät häntä jäämään kaupunkiin (18:1-18). Daavid suostui jäämään kaupunkiin mutta ohjeisti nimenomaisesti sotapäälliköitään Joabia, Abisaita ja Ittaita että heidän oli varottava vahingoittamasta Absalomia. Daavid tiesi, että taistelusta tulee verinen mutta Absalomin hän nimenomaisesti halusi säilyttävän henkensä. Efraimin metsässä syntyikin suuri taistelu. Kaikkiaan taistelussa menetettiin 20 000 miestä ja Absalomin joukot jäivät alakynteen. Kyseessä oli Israelin raaka sisällissota.

Muulilla ratsastava Absalom osui vastakkain Daavidin miesten kanssa. Ratsastaessaan tiheäoksaisen tammen alta Absalom takertui päästään puuhun (kirjaimellisesti ”päästään”; tosin tämä jättää mahdollisuuden, että Absalom takertui puuhun juuri hiuksistaan, vrt. 14:26). Muuli jatkoi matkaansa ja Absalom jäi riippumaan puuhun. Eräs Daavidin miehistä oli nähnyt tämän mutta ei tehnyt Absalomille mitään vaan toi asiasta tiedon Joabille. Vastoin Daavidin ohjeita Joab löi kolme keihästä Absalomin rintaan ja kymmenen Joabin aseenkantajaa löi Absalomin hengiltä. Absalomin ruumis heitettiin kuoppaan ja peitettiin kiviröykkiöllä.

Joab lähetti erään nubialaisen viemään Daavidille sanaa voitosta (18:19-32). Myös Ahimaas halusi lähteä viemään tietoa Daavidille. Ahimaas ehti eri tietä perille ensin ja kertoi voitosta mutta ei Absalomin kuolemasta. Nubialainen toi sitten kohta tiedon Absalomin kohtalosta.

Daavid palaa Jerusalemiin

Daavid oli voittanut valtataistelun poikaansa vastaan mutta ei osannut nähdä tilannetta oikein vaan suri raskaasti poikansa kuolemaa sen sijaan että olisi juhlinut voittoa. Tästä syystä Joab torui Daavidia, joka löi laimin ne israelilaiset, jotka olivat tukeneet häntä (19:1-9). Daavid olisi mieluummin itse kuollut – mihin sisältyi ajatus, että hänen miehensä olivat taistelleet turhaan. Joab kuitenkin sai sitten puhuttua Daavidin tulemaan esille porttikäytävään kaikkien nähtäväksi. Israelilaiset olivatkin taistelun jälkeen paenneet kukin kotiinsa, minkä jälkeen alkoi sodanjälkeinen asioiden selvittely. Daavid oli jälleen Israelin hallitsija (19:10-16). Juudan miehet toivat hänet Jordanin yli. Daavid ei kuitenkaan unohtanut että Joab oli tappanut Absalomin: Daavid sanoi tekevänsä Amasasta sotaväkensä päällikön (Amasa oli ollut Absalomin joukkojen päällikkö!). Myöhemmin Joab tappoi Amasan (20:10), mitä Daavid ei koskaan unohtanut (1.Kun.2:5).

Daavid kohtasi armollisesti myös vastustajiaan (2.Sam.19:17-31): hän antoi anteeksi Simeille, joka oli kironnut häntä (16:5-14) ja Mefibosetia, joka palvelijansa Siban mukaan olisi tavoitellut isoisänsä Saulin valtaistuinta. Lisäksi Daavid osoitti ystävyyttä Barsillaille, joka oli huolehtinut kuninkaan ylläpidosta Mahanaimissa (19:32-40). 

Israelissa syntyi vielä riitaa siitä, miksi nimenomaan Juudan miehet olivat tuoneet Daavidin Jordanin yli (19:41-44). Tässäkin näkyi edelleen juopa Juudan heimon ja kymmenen Israelin heimon välillä.

Lähteet

Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

Juhani Nikula, 16.4.2014

TOINEN SAMUELIN KIRJA: DAAVIDIN LANKEEMUS

Raamattu ei peittele Herran valitseman kuninkaallisen perheen epätäydellisyyksiä eikä muutenkaan kuvaa Jumalan ihmisiä synnittöminä. Daavid oli Jumalan edessä monessa mielessä nuhteeton mutta silti hän lankesi syntiin eikä voinut paeta Jumalan oikeudenmukaista rangaistusta. Daavid ei näin ollut poikkeus ihmisten joukossa vaan myös hänen tuli kärsiä syntiensä seuraukset. Daavidin synnit eivät myöskään olleet vähäisiä: hän lankesi aviorikokseen, murhaan ja kapinaan Jumalaa vastaan. Daavid kuitenkin katui rikkomuksiaan, tunnusti syntinsä ja oli siten Jumalan mielen mukainen hallitsija (1.Sam.13:14; Ap.t.13:22; Ps.89:20,21).

Daavidin rikos

Daavidin lankeemuksen (2.Sam.11:1-27) juuret olivat osaltaan siinä, että hän harjoitti moniavioisuutta (3:2-5; 11:27). Kuningas saattoi ottaa uuden vaimon hylkäämättä edellistä. Tämä ei ollut poikkeuksellista ja myös esim. Israelin kantaisällä Jaakobilla oli useita vaimoja, joista kaikista tuli Israelin heimojen kantaäitejä. Vaikka vasta UT:n aikana tämä käytäntö oli jo selkeästi väistynyt, vanhan liiton aikana moniavioisuutta siedettiin Israelin sydänten kovuuden vuoksi. Kuitenkin Mooseksen laki varoitti monien vaimojen pitämisestä (5.Moos.17:17) ja oli siten sopusoinnussa luomisjärjestyksen kanssa (1.Moos.2:24). Ympäröivien kansojen parissa moniavioisuus oli sen sijaan aivan yleistä. Myös Israelissa kuninkaan moniavioisuus oli joka tapauksessa käytännön tasolla hyväksytty asia ja Daavidillakin oli siten useita vaimoja. Jotkut Daavidin avioliitoista olivat epäilemättä poliittisia kuten Saulin tyttären Mikalin kanssa (1.Sam.18:20-29) ja Talmain tyttären Maakan kanssa (2.Sam.3:3). Käytännössä moniavioisuus aiheutti kateutta ja ristiriitoja eikä se ollut koskaan kuulunut Jumalan luomisjärjestykseen.

Inhimillisesti katsoen Daavid oli tekemässä ”täydellistä rikosta” sisältäen tarkkaan harkitun murhan ja aviorikoksen. Kyse oli ajankohdasta, jolloin Daavidin valtakunta menestyi sotilaallisesti ja laajeni. Filistealaiset oli lyöty jo aikaisemmin (2.Sam.8:1) ja myös aramealais-ammonilainen liittoutuma oli edellisenä vuonna voitettu (2.Sam.10). Israelin armeija Joabin komennossa lähetettiin valloittamaan ammonilaisten pääkaupunkia Rabbaa. Kyseessä oli aiemmin aloitettujen sotatoimien jatkamista ammonilaisia vastaan. Kevät oli sotaan lähdön aika siksi, että sadekausi loppui silloin ja tiet mahdollistivat jälleen sotavaunujen ja kantamusten kuljettamisen. Poikkeuksellista oli kuitenkin se, että Daavid päätti pysytellä Jerusalemissa. Yleensä senaikaiset Lähi-Idän hallitsijat olivat yhdessä sotajoukkojensa kanssa lähdössä taisteluun. Tässä tapauksessa kotiin jääminen muodostui Daavidille lankeemukseksi.

Kuninkaana Daavid oli rikas ja verrattuna alamaisiinsa hänellä oli kaikkea. Silti hän ei kokenut, että hänellä olisi kaikkea sitä, mitä hän halusi. Samaan aikaan kun hänen sotaväkensä oli taistelussa, Daavid lankesi yllättävän helposti ja ajattelemattomasti vakavaan aviorikokseen (2.Moos.20:14,17; 4.Moos.15:39). Daavid käyskenteli palatsinsa katolla kun hän näki sieltä erittäin kauniin naisen. Kyseessä oli Batseba, jonka mies oli heettiläinen Uria, Israelin armeijan uskollinen palkkasoturi. Uria esitetään koko ajan myönteisessä valossa, joten muukalaisuudestaan huolimatta hän saattoi palvella Israelin Jumalaa (vrt. 2.Sam.11:11). Daavid nimenomaisesti otti selville Batseban perhesuhteet ja samalla sai tietää tämän olevan toisen miehen vaimo. Daavid kuitenkin kutsui Batseban luokseen ja teki näin mielihalujensa vallassa tietoisen aviorikoksen tämän kanssa. Tästä seurasi se, että Batseba tuli raskaaksi (11:5).

Kun Daavid sai kuulla Batsebalta tämän raskaudesta, hän päätti ryhtyä peittelemään tapahtunutta. Daavid kutsui pahaa aavistamattoman Urian sodasta Jerusalemiin ja yritti saada tämän menemään vaimonsa luo. Näin Uria saattaisi maata vaimonsa kanssa ja Daavidin aviorikos todennäköisesti jäisi salaisuudeksi Urialta. Daavid yritti kahdesti taivutella Uriaa menemään vaimonsa luo, ensin ystävällisesti pyytäen ja toisella kerralla juottaen Urian humalaan. Uria kuitenkin osoittautui loppuun asti uskolliseksi Israelin sotilaaksi ja katsoi velvollisuutensa Joabia ja armeijaa kohtaan sellaiseksi, että ei voi viettää lomaa vaimonsa seurassa. Urian jalo luonne tulee selvästi esille. Tämä on merkille pantavaa, kun ottaa huomioon, että hän oli ulkomaalainen palkkasoturi.

Kun Daavid ei onnistunut saattamaan Uriaa ja Batsebaa yhteen, hän kehitti uuden juonen. Daavid lähetti Urian takaisin etulinjaan mukanaan kirje Joabille, jossa tämän piti järjestää Urian kuolema taistelussa. Joab toimi kuninkaan käskyn mukaisesti ja Uria jätettiin yksin vihollisen armoille, jolloin hän sai surmansa. Arvoitukseksi jää, mitä Joab itse ajatteli kuninkaan erikoisesta käskystä lavastaa yhden oman sotilaan kuolema. Kuninkaana Daavid oli kuitenkin itsevaltias, joten Joab päätti kyselemättä totella. Uria sai Daavidin salajuonen kautta surmansa vihollisen käden kautta, tosin omien joukkojen salakavalasti avustamana.

Joab lähetti Daavidille viestin, jossa hän ilmoitti sotajoukkojensa menneen lähelle kaupungin muuria, jolloin useita sotilaita oli kuollut. Joabin viesti oli varovainen, koska tällainen menettely oli yleisesti hyökkääjälle lähes itsemurha: puolustajien oli helppo ampua muurilta hyökkääjiä. Joab olisi ilmeisesti voinut saada aikaan Urian kuoleman niin, että muu sotajoukko ei olisi kärsinyt huomattavia tappioita. Kun Daavid kuitenkin sai tietää, että myös Uria oli kaatunut taistelussa ammonilaisia vastaan, hän suhtautui asiaan maltillisesti. Tuskin kukaan muu Daavidin lisäksi kuin Joab sai tietää Urian kuoleman todellista syytä, koska etulinjassa taisteleminen johti usein kuolemaan. Ulkonaisesti näytti siltä, että Uria oli kuollut tavanomaisessa sotatoimessa.

Heti Urian kuoleman suruajan mentyä ohi Daavid nai Batseban. Heille syntyi poika. Vasta kaiken tämän tapahduttua Herra mainitaan ensimmäistä kertaa (11:27; Daavid ei ollut kysynyt Herralta mitään koko tapahtumasarjan aikana!). Vaikka Daavid ei ollut vastuussa kenellekään ihmiselle valtakunnassaan, hän ei ollut ymmärtänyt, että Jumala oli tietoinen hänen ”täydellisestä rikoksestaan”. Pakanallisessa maailmassa yksinvaltias olisi voinut tehdä aviorikoksen ja murhan ilman, että kukaan olisi voinut puuttua siihen. Tämä ei kuitenkaan ollut todellisuutta Israelissa, jossa kuningas istui valtaistuimella nojautuen kuuliaisuuteen Herralle. Herran silmissä Daavidin teko oli paha. Israelin kuningas oli Herran alamainen eikä ollut Jumalasta riippumaton.

Daavidin katumus

Profeetta Natan tuli Herran käskystä Daavidin luo ja kertoi tälle dramaattisen kertomuksen (2.Sam.12:1-25). Kertomuksen rikas mies omisti paljon lampaita ja härkiä, mutta oli ahneudessaan ja ilman sääliä ottanut köyhän miehen ainoan karitsan ja valmistanut siitä aterian vieraalleen. Natanin kertomuksen olisi luullut herättävän Daavidissa epäilyksiä (vertauskuvan mukaan Daavid oli rikas mies, Uria köyhä mies ja Batseba köyhän miehen karitsa). Daavid ei kuitenkaan aavistanut kertomuksen kuvaavan hänen omaa rikostaan. Niinpä Daavid raivostui siitä, että tällaista vääryyttä tapahtuu hänen valtakunnassaan. Daavidin ”rikkaalle miehelle” langettama tuomio oli sopusoinnussa Jumalan lain kanssa (2.Moos.21:37; vrt. Luuk.19:8). Tässä vaiheessa Natan toi suoraan esille, että Daavid itse oli kertomuksen ”rikas mies”. Daavid oli syypää murhaan ja aviorikokseen. Daavidilla oli useita vaimoja mutta Urialla oli ollut vain yksi, Batseba. Teollaan Daavid oli halveksinut itse Herraa. Natanin mukaan Daavidin rikokset tulevat johtamaan onnettomuuksiin Daavidin oman perheen sisällä (vrt. Amnon, 2.Sam.13:1-14,28,29; Absalom, 15:1-12; 16:21,22). Daavidin perhe-elämä myöhemmin osoittaa monella tavalla rikkinäisyyttä.    

Natanille onneksi – Daavid katui. Niinpä Daavid ei itse kuolisi vaikka oli omin sanoin lausunut kuolemantuomion Natanin kertomuksen rikkaalle miehelle. Daavid joutui hengelliseen kriisiin, jota hän ilmaisee psalmeissa (Ps.32 ja 51). Daavid sai syntinsä anteeksi, mutta hänen rikoksillaan olivat rankat seuraukset hänen kodissaan.  Miekka ei tule väistymään hänen suvustaan ja hänen omia vaimojaan kohtaan tullaan tekemään väkivaltaa. Mutta välitön seuraus oli kuitenkin se, että Batseban lapsi sairastui vakavasti. Natan oli ennustanut että lapsi kuolee. Daavid rukoili ja paastosi, jotta lapsi saisi pitää henkensä. Lopulta lapsi kuitenkin ennustuksen mukaisesti kuoli (näin Daavidin synti sai aikaan toisen viattoman uhrin). Daavid lohdutti Batsebaa ja heille syntyi tämän jälkeen Salomo. Herra halusi poikaa kutsuttavan myös nimellä Jedidja, joka merkitsee ”Herran suosikkia”. Tämä poika tuli seuraamaan Daavidia valtaistuimelle.

Herran suurta armoa on se, että Batseban poika Salomo tuli olemaan Daavidin seuraaja valtaistuimelle ja tuli edustamaan kuninkaallista sukuhaaraa siitäkin eteenpäin. Lopulta kyseessä oli myös sukuhaara, johon syntyi luvattu Messias (Matt.1:6).

Rabban valtaus

Samanaikaisesti näiden tapahtumien kanssa etenivät aiemmin aloitetut sotatoimet (2.Sam.12:26-31). Joab kutsui Daavidia tulemaan paikalle lisäjoukkojen kanssa, koska kaupungin kukistuminen oli saatava Daavidin eikä Joabin nimiin. Lopulta ammonilaisten pääkaupunki Rabba (myöh. Amman) valloitettiin. Sotasaaliina Daavid otti ammonilaisten kuninkaan päästä jalokivin koristetun kultaisen otsarivan, joka painoi talentin (historian aikana talentin paino on vaihdellut, mutta VT:n aikana se oli n. 59 kg), ja siitä tuli Daavidin kuninkaankruunu.

Herra antoi kaikesta huolimatta Daavidin valtakunnan vahvistua.

Amnonin rikos ja kuolema

Daavidin rikoksista seurasi hänen perheensä sisäinen rikkinäisyys ja kapinallisuus. Daavid ei ohjannut perhettään kuriin ja itsehillintään (esim. 2.Sam.13:21), mikä näkyi hänen poikiensa elämässä. Tämä tuli ensin esille hänen esikoisensa Amnonin toiminnassa. Amnon tuli sairaaksi rakkaudesta sisarpuoltaan Tamaria kohtaan, joka johti moraalittomaan käytökseen (13:1-22). Ystävänsä Jonadabin neuvosta Amnon tekeytyi sairaaksi ja sai Tamarin tulemaan luokseen. Silloin Amnon makasi Tamarin väkisin. Mutta heti tämän jälkeen Amnonin valtasi voimakas vastenmielisyys Tamaria kohtaan ja Amnon lähetti tämän nopeasti tiehensä. Amnonin intohimot vaihtelivat näin äärimmäisyydestä toiseen. Moraaliton teko sai tämän jälkeen Absalomin (joka myös oli Daavidin poika) vihaamaan veljeään Amnonia. Daavidin perheen sisällä oli näin vakavia jännitteitä.

Daavidista sanotaan että hän ”vihastui” (13:21). Daavidilla oli kuitenkin itsellään takanaan raskas rikos Herraa vastaan (Daavid oli omin sanoin Natanin vertauksen jälkeen suuttunut kuulemalleen teolle, 12:5), joten hänen kykynsä ojentaa rikkomuksia tekeviä perheenjäseniään oli tullut heikoksi. Daavid ajatteli asioihin puuttumisensa tuovan Amnonille mielipahaa, mistä syystä Daavid jätti nuhteet tekemättä. Daavid oli yksinkertaisesti pojilleen heikkoluontoinen isä.

Amnonin rikos ei kuitenkaan jäänyt ilman seurauksia. Kuninkaan poika Absalom kehitti juonen, joka johti lopulta Amnonin murhaan (2.Sam.13:23-39). Absalom kosti sisarensa raiskauksen kutsumalla Amnonin lampaiden keritsijäisiin. Muut kuninkaan pojat tulivat myös juhliin. Daavid itse ei lähtenyt vaikka Absalom oli kutsunut myös hänet. Juhlien aikana Amnonin humalluttua Absalom käski palvelijoidensa tappaa Amnonin. Kauhistuneina kuninkaan pojat pakenivat paikalta. Daavid sai ensin huhupuheena kuulla, että kaikki kuninkaan pojat olisi tapettu, mutta näiden palattua juhlista kävi ilmi, että vain Amnon oli surmattu. Absalom oli hautonut kostoa siitä asti kun hänen Amnon oli raiskannut hänen sisarensa.

Tästä seurasi tietenkin Daavidin epäsuosio Absalomia kohtaan. Absalom pakeni Jerusalemista Gesurin kuninkaan Talmain luo. Talmai oli Absalomin isoisä, jonka luona Absalom viipyi kolme vuotta. Kuitenkin on koko ajan ollut nähtävissä se, että Daavid ei halunnut lähteä marssimaan Absalomia vastaan – mihin Daavidilla kyllä olisi ollut sotilaallista voimaa – joten tässä on havaittu oven jääneen auki myöhäisemmälle sovinnolle isän ja pojan välille. Daavidin murheet perheensä osalta eivät kuitenkaan tulisi ratkeamaan siihen, että hän saisi sovinnon solmittua Absalomin kanssa. Natanin ennustus (12:11) tulisi varjostamaan Daavidin elämää sen loppuun asti.

Lähteet

Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

 Juhani Nikula, 8.4.2014

TOINEN SAMUELIN KIRJA: DAAVID, KUNINGAS JERUSALEMISSA

Samuel oli voidellut Daavidin kuninkaaksi (1.Sam.16:11-13), minkä jälkeen Daavid joutui vielä kauan pakenemaan Saulia, joka oli edelleen vallassa. Juudan heimo tunnusti ensimmäisenä Daavidin kuninkaaksi (2.Sam.2:1-4), minkä jälkeen Daavid hallitsi oman heimonsa kuninkaana seitsemän ja puoli vuotta. Vasta tämän ajan jälkeen koko Israel (sen kaikki 12 heimoa) tunnusti Daavidin kuninkuuden.

Jerusalemin valtaus

Daavid oli jo ennen muodollista kuninkuuttaan toiminut Saulin ja koko Israelin sotapäällikkönä. Saulin pojan Isbosetin murha (2.Sam.4) jätti Israelin kokonaan vaille kuningasta, jolloin Israelin heimot saapuivat Hebroniin Daavidin luo. Vanhimmat voitelivat siellä Daavidin Israelin kuninkaaksi (5:1-5). Kyseessä oli pitkän tapahtumasarjan huipentuma. Jo Saulin aikana Herra oli osoittanut valintansa Daavidiin. Herran tahdon toteutuminen kuitenkin vie monesti aikaa, jonka kuluessa Herran valittu saattaa joutua kokemaan vainoa ja vastoinkäymisiä.

Daavidin kuninkuuden alkaessa koko luvattu maa ei vielä ollut israelilaisten hallussa. Osa Kanaaninmaasta oli jäänyt valloittamatta Joosuan aikana, jolloin kanaanilaisia kansoja asui tietyillä paikoilla israelilaisten seassa (Tuom.1:21-36). Juudan miehet olivat kerran onnistuneet valloittamaan Jerusalemin (Tuom.1:8), mutta tämä valtaus ei selvästikään ollut jäänyt pysyväksi. Jerusalemissa asuivat jebusilaiset (eräs kanaanilainen kansa, 1.Moos.10:15,16), jotka olivat jääneet oleskelemaan Juudan heimon keskelle (Joos.15:63). Kun Daavid etsi keskeistä paikkaa pääkaupungikseen, hän päätti valloittaa Jerusalemin (2.Sam.5:6-9). Kyseessä oli vaikeasti valloitettava linnoituskukkula, ”Siionin linnoitus”, joka oli kauan pystynyt pitämään puoliaan Israelia vastaan. Kyseisen paikan historia on ikivanha ja arkeologisissa löydöissä on todettu asutusta olleen sillä paikalla jo noin vuoden 3000 eKr. tienoilla. Ilmeisesti nimi ”Jerusalem” on israelilaista alkuperää (nimen johdannainen löytyy ensimmäistä kertaa egyptiläisistä kirjoituksista suunnilleen 2000 eKr.). Daavid rohkaisi miehiään kaupungin valtaukseen ja jebusilaisten surmaamiseen, mihin liittyy Joabin tuleminen Israelin joukkojen sotapäälliköksi: juuri Joab pääsi ensimmäisenä vihollisen linnoitukseen (1.Aikak.11:4-6). Jerusalemia alettiin kutsua Daavidin kaupungiksi, johon myös rakennettiin Daavidin palatsi (2.Sam.5:10,11). Foinikialaisen Tyroksen kuningas Hiram tuki Daavidia palatsin rakennushankkeessa. Daavidin aikainen Jerusalem sijaitsi Ofelin kukkulalla, joka oli etelänsuunnalla myöhemmältä temppelivuorelta. Arkeologisissa kaivauksissa on löydetty rakennelmien jäännöksiä palatsista, jotka on ajoitettu suunnilleen Daavidin aikakaudelle (kyseessä on Jerusalemin vanha asutus, jossa oletettavasti on ollut Daavidin palatsialue). Toisella vuosisadalla eKr. makkabealaiset kuitenkin tasoittivat Ofelin kukkulan, mikä suurelta osaltaan hävitti Daavidin rakennelmien jäänteitä.

Daavidin kuninkuus vahvistui (5:10; tämän johtui nimenomaan siitä että Herra oli hänen kanssaan) ja hänen perheensä kasvoi Jerusalemissa (5:12-16). Siellä Daavid järjesti hallintonsa uudelleen. Hänen lainsuojattomuutensa aikana sadat miehet olivat liittyneet häneen (1.Aikak.11:10-12:23). Nämä miehet olivat myöhemminkin Daavidin luottomiehiä, joista tuli johtajia kuninkaan palvelukseen. Kun koko Israel oli tunnustanut Daavidin kuninkuuden, hänen hallintonsa laajeni koskemaan koko kansakuntaa.

Filistealaiset eivät ilmeisesti mitenkään reagoineet itse tapahtumaan, jossa Daavid voideltiin Israelin kuninkaaksi Hebronissa. Oletettavasti vielä tässä vaiheessa he pitivät Daavidia alamaisenaan, joka koko ajan joutui kärsimään sisällissodasta oman kansansa keskuudessa. Hajanainen Israel ei ollut muodostanut filistealaisille minkäänlaista uhkaa. Mutta kuninkaaksi voitelemisesta seurasi toinen, filistealaisten kannalta vakava seikka: Daavidin tunnustaminen koko Israelin hallitsijaksi merkitsi Israelin kansallista yhdistymistä. Tajuttuaan kuninkaaksi voitelun merkityksen filistealaiset hyökkäsivät (2.Sam.5:17-25). Herra kuitenkin auttoi Daavidia sodankäynnissä. Daavid löi filistealaiset kahdesti, mikä esti näitä puuttumasta Israelin yhdistymiseen yhden kuninkaan alaisuudessa. Epäilemättä filistealaisten uhka sinänsä myötävaikutti edelleen Israelin yhdentymiseen: ulkoinen uhka ja yhteinen vihollinen ovat kautta aikojen nostattaneet kansallishenkeä.

Jerusalem uskonnollisena keskuksena

Samoihin aikoihin Jerusalemista tuli myös koko kansan uskonnollinen keskus (6:1-23). Daavid halusi noutaa Jumalan liitonarkun Kirjat-Jearimista Abinadabin talosta, jossa liitonarkku oli ollut Samuelin ajoista lähtien (1.Sam.7:1). Liitonarkun siirtämisellä Jerusalemiin oli suuri uskonnollinen merkitys, koska se oli Israelin historian (erityisesti Egyptin orjuudesta vapautumisen ja lain antamisen) sekä Jumalan siunausten ja liiton symboli. Liitonarkun kantaminen kuului lain mukaan leeviläisen Kehatin jälkeläisille (4.Moos.4:2-4, 15). Daavid kuitenkin yritti siirtää liitonarkun härkien vetämillä rattailla, joita kuljettivat Abinadabin pojat Ussa ja Ahjo. Härät kuitenkin alkoivat vikuroida Nakorin puimatantereen kohdalla, jolloin Ussa tarttui Jumalan arkkuun (selvästikin estääkseen sen kaatumisen). Herralle tämä oli kuitenkin lain vastainen teko, jolloin Ussa kuoli liitonarkun viereen. Daavid säikähti tapahtunutta niin että ei tuonut liitonarkkua Jerusalemiin vaan jätti sen Gibeaan Obed-Edomin taloon. Kolmen kuukauden ajan liitonarkku oli siellä. Herra kuitenkin siunasi Obed-Edomia ja koko hänen perhettään. Kun Daavid sai lopulta kuulla Obed-Edomin kodin saamista siunauksista, hän nouti liitonarkun riemusaatossa Jerusalemiin, jossa arkkua säilytettiin telttamajassa. Samalla tämä merkitsi oikean jumalanpalveluksen siirtymistä kansallisella tasolla Jerusalemiin.

Liitonarkun tuominen Jerusalemiin oli suuri juhla, jossa Daavidkin osoitti julkisesti iloaan hyppien ja tanssien (6:16-23). Kyseinen juhla oli merkittävä, koska Jerusalemista oli näin tullut myös ulkonaisessa mielessä kansan uskonnollinen keskus. Daavidin vaimo Mikal, Saulin tytär, kuitenkin osoitti halveksuntaansa Daavidin tunteellisen avointa juhlintatapaa kohtaan. Mikal koki, että Daavid oli käyttäytynyt arvottomasti ja rahvaanomaisesti. Mikalin asenteessa on myös nähty yhtäläisyyksiä hänen isäänsä Sauliin, joka ei koskaan ollut Herran palvelijana Daavidin kaltainen. Daavid taas katsoi iloinneensa vilpittömästi Herran edessä – osittaen avoimesti riemuaan – eikä Daavid suinkaan pitänyt juhlintaansa mitenkään sopimattomana. Mikal jäi lapsettomaksi, mikä on tulkittavissa siten, että Herra antoi näin tapahtua johtuen siitä, mitä Mikal oli ajatellut Daavidista.

Daavidin valtaistuin

Daavidin valta oli nyt vakiintunut ja hän asui Jerusalemissa. Israel eli tässä vaiheessa sekä poliittisesti että uskonnollisesti voimakasta aikakautta. Tällöin Daavid kiinnitti huomiota siihen, että hänellä itsellään oli kuninkaallinen palatsi mutta Herran liitonarkku oli edelleen vaatimattomasti teltassa kuten erämaavaelluksen aikana. Siksi Daavid suunnitteli temppelin rakentamista (2.Sam.7:1-3). Daavid ilmaisi asian profeetta Natanille, joka olikin ensin asialle myötämielinen. Seuraavana yönä Natan sai kuitenkin näyssä Herran sanan, jonka mukaan Natanin tuli kertoa kuninkaalle, että temppelin rakentaminen siirtyy myöhempään ajankohtaan, jossa Daavidin pojan kuninkuus on vakiintunut (7:4-17). Tämä sana piti sisällään lupauksen, että Daavidin poika seuraisi häntä valtaistuimelle. Kyseinen lupaus merkitsi samalla sitä, että Daavidilla ei olisi samanlaista tuhoisaa kohtaloa kuin oli ollut Saulilla. Herran antama lupaus ulottui lisäksi paljon kauemmaksi kuin Daavidin poikaan Salomoon ja tämän kuninkuuteen. Lupauksen suunnaton laajuus näkyy siinä että Daavidin kuninkuus olisi ikuista. Daavidin jälkeläiset tulisivat kyllä aika ajoin lankeamaan ja Herra rankaisisi heitä mutta Herra ei ota pois heiltä armoaan eikä kuninkuutta.

Kyseessä on selvästi messiaaninen profetia. Mikään maallinen kuningaskunta tai valta ei voi kestää ikuisesti. Daavidin kuninkuus oli ikuinen siinä mielessä että Daavid oli Jeesuksen esi-isä. UT:ssa Jeesus itse katsoikin olevansa Daavidin Poika (Matt.22:41-45; 1:1-17). Jumalan Daavidille Natanin kautta antama profetia on yksi osa VT:n messiaanisia lupauksia. Lopullinen voitto vihollisesta tulee tapahtumaan naisen siemenen kautta (1.Moos.3:15). Myöhemmin Israelin profeetat antoivat täydellisemmän ilmoituksen tulevasta Messiaasta ja Hänen valtakunnastaan.

Daavid ei näin saanut Herralta etuoikeutta rakentaa temppeliä. Tähän olivat syynä hänen hallituskautensa aikana käydyt monet sodat. Daavid itsekin ymmärsi kuningaskutsumuksensa olla ensisijaisesti sotapäällikkö ja siinä mielessä olla perustamassa Israelin kuningaskuntaa (1.Aikak.22:8, 28:3). Kun Daavidin hallituskautta luonnehti sotatila, sai Salomo nauttia rauhanajasta. Salomon aika oli näin myös Jumalan valitsema aika rakentaa Herran temppeli.     

Heti kuultuaan Natanin sanoman Daavid vetäytyi rukoilemaan. Daavid ei yhtään epäröinyt kuulemaansa vaan oli täysin alamainen Herran tahdolle. Daavidin rukous (2.Sam.7:18-29) on kiitosta Herran lupausten johdosta. Daavid ymmärsi koko sukunsa tulleen Jumalan suuren suosion kohteeksi. Daavid ei vaikuttanut lainkaan pettyneeltä siitä, että hän ei saanut rakentaa Herran temppeliä vaan iloitsi saamistaan lupauksista ja Herran osoittamasta huolenpidosta Israelia kohtaan.

Valtakunta vahvistuu

Daavidin hallituskautena käytiin paljon sotia, jotka vahvistivat Israelin valtakuntaa. Näillä sodilla oli mukanaan myös Herran siunaus. Daavidin valta laajeni Juudan heimon kuninkuudesta suureksi valtakunnaksi, joka ulottui Egyptin rajapurolta (1.Aikak.13:5) Eufratille asti (2.Sam.8:3). Raamattu ei sinänsä paljon puhu valtakunnan suuresta koosta Daavidin ja Salomon aikana (1.Kun.8:65, vrt. 1.Moos.15:18). Joka tapauksessa Daavidin aikainen Israel oli alueen johtava valtio. Heti hallituskautensa alussa Daavid joutui torjumaan filistealaisten hyökkäyksen (2.Sam.5:17-25) ja myöhemmin kukisti heidät lopullisesti (8:1). Sinänsä Israelin sotatila filistealaisia vastaan oli ollut pidempiaikainen kuin nämä kaksi taistelua. Aikaisemmin Samuelin aikana filistealaisilla oli ollut raudankäsittelyn monopoli (1.Sam.13:19,20). Sotaa käytiin edelleen Saulin ollessa kuninkaana, jolloin Daavid oli myös ollut väliaikaisesti filistealaisten palveluksessa. Tällöin Daavid on saattanut tutustua myös aikakauden parhaiden sota-aseiden valmistukseen. Mutta kun Daavid tuli koko Israelin kuninkaaksi, se aiheutti aiheellista pelkoa filistealaisten keskuudessa. Nämä kukistuivatkin sitten nopeasti.

Ilmeisesti moabilaisten ja aramealaisten kukistaminen ei ollut Daavidille erityisen vaikeaa ja hän sai kukistamiltaan kansoilta runsaasti kultaa ja hopeaa (2.Sam.8:2-12). Naapurikansat eivät selvästikään kyenneet vastustamaan Daavidin sotajoukkojen voimaa. Edomin kukistamista (8:13,14) on pidetty strategisesti tärkeänä, koska se antoi Daavidin käyttöön paljon luonnonvaroja (Edomin autiomaassa oli runsaasti rauta- ja kuparimalmia). Varmistaakseen luonnonvarojen saannin Daavid asetti varuskuntia Edomiin.    

Huolimatta runsaasta sodankäynnistä Daavid osoitti myös jalomielisyyttä (9:1-13). Saulin poika Jonatan oli ollut Daavidin lähin ystävä vaikka hänen isänsä Saul oli kateudessaan vainonnut Daavidia. Daavid oli tehnyt Jonatanin kanssa ystävyysliiton (1.Sam.18:1-5). Daavidin tiedustellessa, oliko Saulin suvusta vielä ketään jäljellä, hän sai kuulla, että Jonatanin rampa poika Mefiboset poika oli elossa. Mefiboset oli ollut viisivuotias silloin, kun Jisreelistä oli tullut tieto Saulin ja Jonatanin kuolemasta. Pojan hoitaja oli siepannut hänet pakoon lähtiessään mukaansa mutta pudottanut hänet kiireissään, ja poika oli jäänyt ontuvaksi (2.Sam.4:4). Daavid otti Mefibosetin hoviinsa asumaan ja lupasi tälle Saulin suvun omaisuuden. Daavid oli näin pysyvästi uskollinen Saulin suvulle vaikka Saul oli vainonnut hänen henkeään. 

Daavidin valtakunnan laajetessa koilliseen vastassa olivat ammonilaisten ja aramealaisten heimot (10:1-19). Jo Saulin aikana nämä olivat olleet Israelin vihollisia (1.Sam.11:1-11, 14:47). Ollessaan Saulin aikana lainsuojaton Daavid oli ilmeisesti ollut ystävällisissä väleissä ainakin yhden aramealaisvaltion kanssa, koska Gesurin kuningas Talmai oli antanut tyttärensä Maakan Daavidille vaimoksi (2.Sam.3:3). Daavidin kukistettua filistealaiset Israelin valtion laajeneminen vaaransi kuitenkin aramealaisten ylivaltaa hedelmällisillä tasangoilla ja kaupankäynnissä. Aiheen sotaan ammonilaisia vastaan antoi kuningas Hanunin Daavidin lähettiläitä kohtaan tekemä häpäisy. Hanun oli ottanut kiinni Daavidin miehet, ajattanut heiltä toisen puolen parrasta ja leikkauttanut heidän vaatteistaan takamuksia myöten puolet pois mutta sitten oli päästänyt heidät menemään. Tämän jälkeen ammonilaiset tajusivat joutuneensa Daavidin vihoihin ja alkoivat vahvistaa sotajoukkojaan. Israelin sotajoukot kuitenkin voittivat ammonilaisten ja aramealaisten yhdistyneet sotavoimat. Lopulta myös Ammonin pääkaupunki Rabba (nykyinen Amman) kukistui israelilaisille (1.Aikak.20:1)

Israelin kuninkaana Daavid tunnusti Herran Israelin turvakallioksi, joka takasi voiton vihollisia vastaan (2.Sam.22:1-51). Daavid oli kuninkaana suuri sotapäällikkö mutta hän ymmärsi, että kaikki voima tulee Herralta. 

Lähteet

Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

Juhani Nikula, 26.3.2014