Kolme näkyä
Sakarjan järjestyksessään kuudes näky (5:1-4) on taivaalla lentävä kirjakäärö. Se on selvästikin avattuna ja sen koko oli valtava (n. 10 m x 5 m). Kirjakäärön koko merkitsee sitä, että sen sisältämä teksti on kaikkien luettavissa. Pakkosiirtolaisuudesta paluun jälkeinen aika olikin erityistä Mooseksen lain tutkimisen ja opettamisen aikaa (Neh.7:72-8:12). Sakarjan näkemä kirjakäärö, joka epäilemättä käsitti lain taulujen kaikki käskyt, piti sisällään kirouksen, ts. lain rikkomisesta seuraavan tuomion. Nimenomaisesti mainittiin ilman rangaistusta jääneet varkaat (seitsemäs käsky: ”Älä varasta”, 2.Moos.20:15) ja väärän valan tekijät (toinen käsky: ”Älä käytä väärin Herran, Jumalasi, nimeä”, 2.Moos.20:7). Nämä nimeltä mainitut synnit olivat kuitenkin vain esimerkkejä, koska Israel oli rikkonut koko lain. Jumala ilmoittaa kirjakäärön menevän varkaan ja väärän valan tekijän taloon ja kirous jää sinne asumaan. Kyseessä on varoitus, jonka mukaan synnin seurausta (tuomiota) ei voi mennä pakoon: tuomio ei jätä rauhaan niitä, jotka rikkovat lain. Tämän näyn tarkoituksena olikin opastaa kansaa katumukseen ja parannukseen.
Sakarjan seitsemännessä näyssä (5:5-11) enkeli näytti hänelle viljaruukun (eefa-mitta = joko 36,4 tai 22 litraa). Viljaruukku kuvasi Israelin (”koko maa” on tässä tapauksessa Palestiina) syntivelkaa, jonka mitta oli nyt tullut täyteen (huom! kansa oli juuri vapautunut pakkosiirtolaisuudesta, josta kansa oli katumuksen ja parannuksen jälkeen vapautunut, mutta silti sen syntivelka oli jo nyt suuri!). Eefa-mitta oli tosiasiassa liian pieni sisältämään ihmistä, mutta ruukun lyijykannen avauduttua siellä osoittautui olemaan nainen, joka kuvasi ”jumalattomuutta” (sana on heprean kielessä feminiinisukuinen ja ilmeisesti siksi ruukussa oli juuri nainen). Lyijykansi merkitsee, että nainen on ruukussa pakolla eikä pääse sieltä omin avuin ulos. Tämän jälkeen esiin astuu kaksi naista, joilla olivat siivet kuin haikaralla. Nämä naiset ovat (luultavasti) Jumalan enkeleitä. He kuljettivat tuulen avustamana ruukun Sinearin maahan eli Babyloniaan (1.Moos.10:10), joka oli kaiken pahan ja jumalattomuuden tyyssija (vrt. Ilm.17-18). Toisaalta paha näin kuljetettiin pois luvatusta maasta; ja toisaalta tämä kuvaa myös Babylonian epäjumalanpalvelusta, koska naiselle (jumalattomuudelle) rakennettiin temppeli ja häntä palvottiin siellä.
Sakarjan kahdeksas näky (6:1-8) käsitti neljät hevosten vetämät vaunut, jotka tulivat kahden vaskivuoren välistä (”vaski” tarkoittaa toisaalta puhdasta kuparia ja toisaalta pronssia, joka on kuparin ja tinan sekoitus; kumpaakaan ei ollut sellaisenaan luonnossa; vaski symboloi Raamatussa jumalallista tuomiota). Kahden vuoren on tulkittu tarkoittavan Siionin vuorta ja Öljymäkeä, joiden välissä on Kidronin laakso. Näyn taustalla on tosiasia, jonka mukaan Herra hallitsee ja ohjaa koko maailmanhistoriaa, mukaan lukien eri valtakuntien tapahtumia. Eriväristen hevosten vetämät vaunut lähtevät joka suuntaan, kohti kaikkia Israelille vihamielisiä valtakuntia, joita on maailman joka kolkassa (”neljä tuulta” tarkoittavat maailman neljää pääilmansuuntaa; vrt. Ilm.7:1). Punaruskeat hevoset viittaavat sotaan ja verenvuodatukseen, mustat hevoset nälänhätään ja kuolemaan, valkoiset hevoset (Jumalan) voittoon ja kirjavat hevoset muihin tuomioihin. Kyseessä lienevät enkelit, jotka panevat täytäntöön Jumalan säätämät rangaistukset. Pohjoiseen lähtevät hevoset matkaavat Babyloniaan, länteen lähtevät Välimeren maihin ja etelään lähtevät Egyptiin (itään meneviä ei mainita!). Lopuksi todetaan hevosten lähtevän kaikkiin suuntiin, ts. koko maailmaan. Puhujan käyttämä sanamuoto ”minun henkeni” osoittaa Hänen olevan itse Jumala. Erityinen huomio pohjoiseen maahan eli Babyloniaan lähteviin hevosiin viittaa Jumalan lopulliseen voittoon, koska Hänen päävastustajansa on siellä.
Joosuan kruunaaminen
Sakarjan kahdeksan näyn jälkeen tapahtuu ylipappi Joosuan kruunaaminen, jonka merkitys on kuitenkin täysin messiaanista profetiaa (6:9-15). Tapahtuma ei ollut enää näky, vaan Herran sana tuli Sakarjalle, jonka tuli valmistaa kruunu ja kruunata ylipappi Joosua. Kruunu tuli valmistaa kullasta ja hopeasta, jonka olivat Babyloniasta tuoneet nimeltä mainitut juutalaiset miehet (jotka lisäksi tullaan muistamaan anteliaisuutensa vuoksi). Joosuan kruunaaminen merkitsi Sakarjan aikaisemmin näkemien näkyjen täyttymystä ja huipentumaa. Sakarjan neljäs (3:1-7) ja viides näky (4:1-14) koskivat kansan kahta senhetkistä johtajaa, ylipappi Joosuaa sekä käskynhaltija Serubbaabelia, joka oli Daavidin jälkeläinen ja Jeesuksen esi-isä. Toinen virka oli hengellinen pappisvirka ja toinen maallinen hallitusvirka. Kumpikin oli Herran nimenomaan ko. virkaan asettama. Joosuan kruunaamisessa nämä molemmat virat kuitenkin vertauskuvallisesti yhdistyivät ”Uudessa Versossa”, joka on Messias: tämä tulee olemaan sekä pappi että hallitsija (kuningas).
Serubbaabelin tehtävänä oli saattaa loppuun Jerusalemin temppelin rakennustyö (toteutui v. 516 eKr.), mutta Messias rakentaa kokonaan uuden temppelin (Jes.2:2-4; Hes.40-43). Kaukaisista maista saapuvat temppelin rakentajat (6:15) viittaavat ilmeisesti pakanoihin, jotka messiaanisena aikana liittyvät Jumalan kansaan. Niin Serubbaabelin temppelin rakentaminen kuin Joosuan ylipappeus olivat oman aikansa ilmiöitä, mutta niillä oli näin vertauskuvallisesti myös messiaaninen merkitys. Joosuan kruunaaminen viittaakin täten selvästi Messiaan kruunaamiseen samalla kertaa kuninkaaksi ja ylipapiksi.
Paastoamisen ja itkemisen ongelma
Sakarja oli jo aikaisemmin osoittanut profeetantehtävänsä pitävän sisällään pakkosiirtolaisuudesta palanneen kansan hengellisen elämän elvyttämisen (1:3-6). Luvussa 7 profeetta jälleen palaa tähän teemaan (7:1-14). Tämä tapahtui noin kaksi vuotta ensimmäisten näkyjen jälkeen ja on ajoitettavissa vuoteen 518 eKr. Temppelin valmistumiseen on aikaa vielä kaksi vuotta. Betelistä (n. 20 km Jerusalemista pohjoiseen) oli lähetetty miehiä kysymään Jerusalemin papeilta katumus- ja paastopäivän jatkamista. Kysymys paaston jatkamisesta oli juuri tuolloin akuutti ensinnäkin siitä syystä, että paastoa oli pidetty yllä pakkosiirtolaisuudessa, jossa muisteltiin katuen Jerusalemin temppelin tuhoutumista. Mutta oliko paastopäivän jatkaminen tarpeen enää Palestiinaan paluun jälkeen, etenkin kun uusi temppeli oli valmistumaisillaan? Toiseksi paastopäivän viettämisestä oli tullut pelkkä muotomeno, jonka mielekkyys tuntui kyseenalaiselta. Alun perin paastopäivä (todellisuudessa useita paastopäiviä, 8:19) oli ollut vilpitöntä katumusharjoitusta, mutta nyt oli kyseessä enää ulkonainen rituaali.
Betelistä tulleiden miesten kysymys sai vastauksensa Herralta Sakarjan kautta, mutta Herran sana käsittikin paljon laajemman kokonaisuuden kuin pelkän vastauksen kysymykseen paastopäivästä. Sakarjan kautta tullut vastaus kosketti koko kansaa. Alun perin paaston oli tarkoitus tukea kansan pyrkimystä katumukseen ja parannukseen. Paasto oli kuitenkin tapahtunut ihmisen oman fyysisen heikkoudentilan korostamiseen, paasto oli näin ankaraa ruumista kohtaan, mutta ihminen ottikin tästä harjoituksesta kunnian itselleen. Paasto ei siis ollut tapahtunut Jumalalle ja Hänen kunniakseen vaan ihmisen ulkonaisen hengellisyyden korostamiseksi. Samoin uhriateriat tapahtuivat ihmisen omaksi nautinnoksi. Ilman kuuliaisuutta nämä katumusharjoitukset ovat turhia. Sakarja muistuttaa vielä ajasta ennen pakkosiirtolaisuutta, jolloin koko Juuda, sekä Jerusalem ja sen ympäristö että Negev ja läntiset kukkulat olivat hedelmällistä aluetta. Tämä oli jyrkkä vastakkainasettelu käsillä olevaan aikaan verrattuna, jolloin alueella oli lähes autiota. Ulkonaiset rituaalit eivät tuoneet ulkonaista menestystä, johon tarvittiin ennen muuta kuuliaisuutta Jumalaa kohtaan.
Sakarjalle tullut Herran sana (7:8-10) paljastaa ulkonaisesti paastoavan, mutta sisäisesti Herralle uskottoman kansan syntisen tilan. Epäoikeudenmukaisuus ja kovuus heikkoja kohtaan olivat tavallista kansan parissa, mistä syystä profeetta kehottaa kansaa syvään parannukseen, joka vaikuttaa ratkaisevasti myös sosiaalisiin oloihin. Vallitsevista yhteiskunnallisista synneistä oli tehtävä parannus. Näitä syntejä olivat isätkin tehneet eivätkä olleet kuunnelleet Herran ääntä. Siksi heidät oli ajettu kansojen sekaan ja luvattu maa oli autioitunut.
Jerusalemin onnellinen tulevaisuus
Vaikka Sakarjan sana on ollut kansalle sen synnin paljastamista ja kehotusta katumukseen ja parannukseen, on profeetalla Herran sanana myös välähdys Jerusalemin onnellisesta tulevaisuudesta (8:1-23). Juuri kuuliaisuuteen liittyy lupaus Jerusalemin täydellisestä ennallistamisesta tulevaisuudessa. Tässä on jälleen viittaus messiaaniseen aikaan, jolloin Jerusalemissa on yltäkylläisyys, mutta joka aika merkitsee ennen muuta pelastumisen aikaa. Jumalan suunnitelmat Jerusalemia kohtaan ovat hyvät ja Hänen rakkautensa kaupunkia kohtaan on palava. Herra lupaa palata Siioniin ja asua Jerusalemissa. Herran siunaukset seuraavat Hänen paluutaan: pitkä elämä, rauha, vauraus ja turvallisuus. Sakarjan aikoihin, jolloin kansa eli köyhyydessä ja vihollisten pelossa, tämä ei näyttänyt lainkaan mahdolliselta. Mutta Jumalan silmissä Jerusalemin tuleva tila oli varma, koska Kaikkivaltiaalle kaikki on mahdollista.
Messiaanisena aikana myös kansojen sekaan hajotettu Israel palaa takaisin ja asettuu asumaan Jerusalemiin (8:7,8). Kyseessä on Israelin ennallistaminen laajassa mitassa eikä ole kyse pelkästään paluusta pakkosiirtolaisuudesta kuten Sakarjan kuulijat asian helposti ymmärsivät. Viimeisinä aikoina myös pakanakansat haluavat asettua asumaan Jerusalemiin ja näin liittyä Jumalan kansaan (8:20-23). Kyse on siis Abrahamille annetun lupauksen täyttymisestä (1.Moos.12:3). Messiaaninen aika on näin universaalia pelastuksen aikaa.
Lisäksi tämä Sakarjan messiaanisen ajan profetia kosketti myös hänen omaa aikaansa ja oli rohkaisemassa silloisen temppelin rakentamista (8:9). Temppelin perustukset oli laskettu vuonna 536 eKr., mutta temppelin rakentaminen häiriintyi ja lopulta keskeytyi vuonna 530 eKr. Vasta vuonna 520 eKr. temppelin rakentamista jatkettiin erityisesti profeettojen Haggain ja Sakarjan rohkaistessa kansaa ja sen johtajia (Esra 5:1,2). Rohkaisua kansa tarvitsikin, koska olosuhteet olivat olleet ahdistavat (Sak.8:10). Mutta nyt kun temppeliä jälleen rakennettiin, Herran ajatukset olivat hyvät. Hän antaa myös kauaskantoisempia lupauksia: jos Hän oli aiemmin kironnut kansaansa, Hän lupasi nyt siunata sitä (8:11-15). Kuitenkin kansan tuli nyt olla kuuliainen ja harjoittaa vanhurskautta myös toinen toiselleen (8:16,17).
Sakarjan messiaaniset profetiat
Sakarjan kirjassa on poikkeuksellisen paljon messiaanisia ennustuksia, jotka toteutuivat Jeesuksessa. Sinänsä esim. ylipappi Joosuaa koskettavat Sakarjan kirjan kohdat (3:1-7; 6:9-15) sisältävät lukuisia messiaanisia yksityiskohtia. Jeesuksessa voidaan katsoa toteutuneen mm. seuraavia Sakarjan ennustuksia:
· 3:4-7 -> Hänet korotettiin (tapahtui Hänen kuolemansa jälkeen)
· 3:10; 9:10 -> Hän tuo kestävän rauhan
· 3:1; 6:11 -> Hänen pappeutensa
· 6:12 -> Kristuksen ensimmäinen tulemus alhaisuudessa sekä Hänen ihmisyytensä
· 6:12,13 -> Hän rakentaa Herran temppelin
· 6:13; 9:9; 14:9,16 -> Hänen kuninkuutensa
· 9:10 -> Hän hallitsee
· 11:12,13 -> Hänen hylkäämisensä ja kavaltamisensa 30 hopearahasta
· 13:7 -> Herra löi Häntä miekalla
· 14:4 -> Hänen toinen tulemisensa
On erittäin mahdollista, että Jeesuksella ovat olleet mielessään juuri nämä Sakarjan profetiat (ja toki lisäksi Jes.53 ym.) muistuttaessaan opetuslapsiaan VT:n kirjoituksista, jotka ennustavat Hänestä (Luuk.24:25-27, 44, 45).
Lähteet
Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
keskiviikko 2. toukokuuta 2007
keskiviikko 18. huhtikuuta 2007
SAKARJAN KIRJA, OSA 1
Profeetta Sakarja
Sakarjan nimellä (Sakarja = Herra muistaa) on merkityksensä tämän kirjan sanoman kannalta. Herra muistaa liiton, jonka Hän on tehnyt kansansa kanssa. Herra muistaa myös kansaansa, joka on juuri palannut Babylonian pakkosiirtolaisuudesta. Herra muistaa lisäksi lupauksensa tulevasta Messiaasta, josta Sakarjan kirjassa on lukuisia ennustuksia. Sakarjan kirja (kuten Haggain kirja) kertoo profeetallisesta rohkaisusta Jerusalemin temppelin jälleenrakentajille, mutta Sakarjan profetia on myös suurelta osin messiaanista ja eskatologista (lopun aikoja koskevaa).
Profeetta Sakarjan toiminta ajoittuu Babylonian pakkosiirtolaisuudesta paluun jälkeiseen aikaan. Persian kuningas Kyyros oli alistanut Babylonian valtaansa v. 539 eKr. ja seuraavana vuonna antanut käskyn rakentaa Jerusalemin temppeli uudelleen (Esra 1:1-4; 2.Aikak.36:21-23). Sakarja toimi samoihin aikoihin profeetta Haggain kanssa (Esra 5:1, 6:14) ja kumpikin innosti kansaa ja sen johtajia temppelin jälleenrakentamiseen. Haggai sai neljä sanomaa Jumalalta ja puhui ne kansalle neljän kuukauden aikana v. 520 eKr. Sakarja aloitti toimintansa kaksi kuukautta Haggain toiminnan alkamisen jälkeen. Mutta toisin kuin Haggai, Sakarja oli profeetan tehtävänsä ohella myös pappi (Neh.12:12-16). Sakarja myös jatkoi profeetantehtäväänsä huomattavasti pidempään kuin Haggai (esim. Sak.7:1; lisäksi luvut 9-14 ovat luultavasti huomattavasti myöhäisempiä kuin aikaisemmat luvut, ehkä noin vuodelta 480 eKr.). Kumpikin profeetta oli ilmeisesti tullut Babyloniasta v. 538 eKr. käskynhaltija Serubbaabelin ja ylipappi Joosuan johdolla ja oli ollut todistamassa temppelin rakentamisen aloittamista: temppelin perustus laskettiin v. 536 eKr. Kuitenkin kohta temppelin rakentamista hidastettiin ja lopulta keskeytettiin kokonaan ulkopuolisen vastustuksen vuoksi (Esra 4:1-5,23,24). Kuningas Kyyros kuoli vuonna 529 eKr. Vasta vuonna 520 eKr. Dareioksen toisena hallitusvuotena temppelin rakentamista jatkettiin, mihin vaikutti erityisesti Haggain ja Sakarjan toiminta. Temppeli valmistui vuonna 516 eKr., tasan 70 vuotta edellisen temppelin hävityksen jälkeen.
Kutsu palata Herra luo
Sakarjan ensimmäinen profetia on ajoitettu Dareioksen toisen hallitusvuoden kahdeksanteen kuukauteen (1:1), ts., loka-marraskuuhun vuonna 520 eKr. Vaikka Sakarjan toiminta tapahtui temppelin rakennustyön innoittamiseksi, hänen sanomansa oli myös johdattamassa kansaa hengelliseen heräämiseen. Ensimmäinen Sakarjan profetia onkin kehotus palata Herran luo (1:2-6). Isien synnit olivat olleet syynä siihen, että Jerusalemin temppeli oli poltettu ja Juudan kansa oli joutunut 70 vuodeksi pakkosiirtolaisuuteen. Jumalan viha isiä kohtaan oli ollut oikeutettu. Nämä eivät olleet kuulleet Jumalan lähettämiä profeettojakaan, jotka olivat varoittaneet tulevasta pakkosiirtolaisuudesta. Kuitenkin Jumalan rangaistuksen tultua isät olivat tutkineet itseään ja myöntäneet Jumalan tuomion oikeutuksen. Jumalan tuomio pitää kuitenkin sisällä myös Hänen armonsa: jos ihminen palaa Jumalan luokse, on Herrakin jälleen läsnä tämän elämässä (1:3). Juudan kansa oli nyt alkanut palata Babyloniasta ja pakkosiirtolaisuus oli kärsitty, mutta kansan tuli nyt koko sydämestään olla Herralle kuuliainen. Isien esimerkistä oli syytä ottaa oppia.
Näky myrttilaakson ratsastajista
Sakarjan kirjassa on kahdeksan näkyä, jotka profeetta sai yhden yön aikana, tarkkaan ottaen 15. helmikuuta 519 eKr. Näyt olivat profeetoille tavallisia, joten profeetasta käytettiin myös usein nimeä ”näkijä” (esim.1.Sam.16:4). Näky myrttilaakson ratsastajista (1:7-17) on Sakarjan ensimmäinen näky. Mies, joka osoittautuu Jumalan enkeliksi, pysähtyy punaruskealla hevosella myrttipensaita kasvavaan laaksoon. Myöhemmin tulee muita ratsastajia punaruskeilla, vaaleanruskeilla ja valkoisilla hevosilla. Nämä ratsastajat eivät selvästikään ole samat kuin Johanneksen ilmestyksen neljä ratsastajaa (Ilm.6:2-8), koska erot näiden näkyjen välillä ovat merkittävät.
Myrtit liittyivät lehtimajanjuhlaan (Neh.8:15), jolloin oksista tehtiin majoja. Jesaja liittää myrtit messiaanisen ajan siunauksiin (Jes.41:19; 55:13). Niissä on siten nähtävä välähdys tulevaisuuden toivosta kansalle, joka eli vaikeuksissa ahdistajien keskellä.
Näky myrttilaakson ratsastajista kertoo kuulijoille ennen muuta yhden asian. Jumalan kansa oli vaikeuksissa ahdistajien keskellä, jolloin kansa ihmetteli vastustajiensa helppoa asemaa verrattuna omaan tilaansa (ratsastajat ovat kulkeneet eri maissa ja ”… yhä on kaikkialla hiljaista”, 1:11). Mutta ahdistusten keskellä elävälle kansalle Sakarjan näky kertoo, että Jumala rakastaa palavasti Jerusalemia ja toteuttaa kaikki lupaukset, jotka Hän on sille antanut. Jerusalem on Jumalan valittu kaupunki. Vallitseva hetki voi olla kansalle ahdistava, mutta Siionin lohdutus tulee olemaan täydellinen. Vielä ei valittu kansa näe lohdutusta todellisuutena ympärillään, mutta Herran temppeli tullaan rakentamaan ja myös kaupunki rakennetaan uudelleen. Samalla Israelin ahdistajat ovat (huolimatta nykyisestä rauhallisesta tilastaan) Jumalan vihan alla; ne kerskuvat olevansa turvassa, mutta Jumalan viha tulee tavoittamaan ne. Sakarjan näky on näin kuulijoille lohdutukseksi ja rohkaisuksi.
Näyt sarvista, sepistä ja mittamiehestä
Toinen näky sarvista ja sepistä (2:1-4; toisten käännösten mukaan jakeet ovat 1:18-21) jatkavat edellisen näyn sanomaa. Edelleen Sakarja keskustelee enkelin kanssa ja kysyy ensin, mitä sarvet tarkoittavat. Enkelin mukaan sarvet (jotka yleensä kuvaavat voimaa) ovat kansoja, jotka ovat ahdistaneet Jumalan valittua kansaa. Tässä näky jatkaa lohdutuksen ja rohkaisun sanomaa nykyhetkessä vainotulle kansalle. Juutalaisen tulkinnan mukaan tämän profetian mukaiset kansat ovat voimakkaita kuningaskuntia, joita ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti kyetty nimeämään. Joko kyseessä ovat Danielin profetian mukaista neljä muinaista ja lopunajallista valtakuntaa (Dan.2 ja 7), ts. Babylonia, Meedia-Persia, Kreikka ja Rooma, tai neljä valtakuntaa, jotka olivat juuri Sakarjan aikaan äskettäin vainonneet Jerusalemia, ts. Assyria, Egypti, Babylonia ja Meedia-Persia. Jälkimmäinen vaihtoehto on todennäköisempi, koska se sopii paremmin siihen kuvaan, jonka mukaan Israelin, Juudan ja Jerusalemin asukkaita on jo hajotettu ympäri maailmaa.
Sepät puolestaan kuvaavat niitä kansoja, joita Jumala on käyttänyt kukistamaan Israelin vastustajia. Jokainen vahvakin valtakunta on aina löytänyt lopulta vahvempansa ja kukistajansa. Sakarjan aikaan Persia oli kukistanut kaikki muut, mutta senkin kukisti lopulta Kreikka (Aleksanteri Suuren Makedonia). Kansat ovat siten sekä Jumalan kansan ahdistajia että Hänen välineitään. Jumala ohjaa maailmanhistoriaa kaikkivaltiaalla tavallaan.
Sakarjan kolmas näky miehestä ja mittanuorasta (2:5-9) on selvästikin messiaaninen, koska siinä luvatut asiat ovat edelleenkin tulevaisuutta. Jerusalem oli Sakarjan aikana jälleenrakennuksessa, mutta rakenteilla oleva kaupunki oli vielä mitattavissa tämän maailman ajan puitteiden mukaan. Tässä mainittu ”nuori mies” on Sakarja, joka sai enkeliltä sanoman julistettavakseen. Jerusalem tulee kerran olemaan niin laaja ja sillä on niin paljon asukkaita, että sen ympärille ei enää rakenneta muureja. Kyseinen profetia on ollut tuossa ajassa vavahduttava, koska tuolloin muurit yksin antoivat konkreettisen turvan kaupungille vihollisia vastaan (Nehemian kirja kertoo Jerusalemin muurien rakentajista). Inhimillisesti tuon ajan kaupungin oli mahdotonta elää suojassa ilman muurien tuomaa suojaa. Mutta ilman muurejakin tulevaisuuden Jerusalem on turvassa, koska Herra itse on ”tulimuuri sen ympärillä” (2:9). Tämä muistutti myös erämaavaelluksesta, jolloin Herra itse johti kansaansa öisin tulipatsaana (2.Moos.13:21; päivisin pilvipatsaana). Herra takaa kansalleen suojan, mutta myös Hänen kunniansa on kansan keskellä sen kaikissa ilmenemismuodoissaan.
Näiden näkyjen jälkeen profeetta antaa kehotuksen paeta pohjoisesta maasta, Babyloniasta (2:10-17). Käytännössä tämä pitää sisällään juutalaisten paluun kaikkialta kansojen seasta, mihin Herra on heidät hajottanut. Kun ensimmäiset Juudan asukkaat palasivat Jerusalemiin v. 538 eKr., jäi suurin osa vielä Babyloniaan. Tämä oli näiden ihmisten oma valinta. Herran kehotus kuitenkin kohdistui näihin paikalleen jääneisiin: heidänkin tuli palata. ”Pako” Babyloniasta merkitsi samalla sitä, että Babyloniaa uhkasi vaara (2:13). Tällä paolla on kuitenkin myös eskatologinen merkityksensä (vrt. Ilm.18:4). Babylonian tuhoutuminen ja tuomio juontavat ennen muuta siihen, että se on koskenut Jumalan ”silmäterään,” Israeliin (2:12; vrt. 5.Moos.32:9,10; Ps.17:8). Herra on kohottava kätensä Israelin vihollisia kohtaan, joita puolestaan juutalaiset tulevat ryöstämään (2:13). Siionilla onkin aihetta iloon, koska Herra itse asettuu asumaan heidän keskelleen (2:14; tämä on messiaanisen ajan lupaus).
Kuitenkaan Herran lupaukset eivät kohdistu vain Israeliin, vaikka juuri sen Herra on valinnut kansakseen. Israel tulee olemaan siunauksena kaikille kansoille (2:15; vrt. 1.Moos.12:3). Myös kaikki muut kansat liittyvät Herran kansaan. Tämä ei vie Israelilta etuoikeutta olla Herran kansa (2:16), mutta muut kansat saavat siunauksen sen kautta ja kaikki kunnioittavat samaa Herraa (2:17).
Näky ylipappi Joosuasta
Sakarjan neljännessä näyssä hän näki ylipappi Joosuan, joka seisoi Herran enkelin edessä ja Saatana oli syyttämässä häntä (3:1-7). Joosua oli ylipappina Sakarjan aikaan (Esra 5:2) ja oli siten kansan johtaja käskynhaltija Serubbaabelin kanssa. Ylipappi edusti kansaa, joten hänen olemuksensa näyssä kuvasi koko kansan tilaa alennuksessa, synnissä, heikkoudessa ja köyhyydessä. Saatanan rooli syyttäjänä tulee tässä selkeästi esiin. Syyttäjän paikka oli juuri oikealla puolella tuomarista (vrt. vastaavasti Kristuksen paikka puolustajana Isän oikealla puolella!). Saatanan välineenä Jumalan kansaa vastaan oli aina ollut käyttää viholliskansoja Israelia vastaan. Nyt Israel oli likaantunut ja joutunut heikkouteen, mistä Saatana sai aiheen osoittaa Israelin olemaan kelvoton Herran edessä. Joosuan vaatteet juuri kuvastivat Israelin epäpuhtautta. Mutta Herra ei hyväksykään Israelia yhteyteensä tämän kelvollisuuden vuoksi vaan Jumalan itsensä osoittaman armon vuoksi. Joosualta otettiin likaiset vaatteet pois (kuvaa synnin pois ottamista) ja hänet puettiin juhlavaatteisiin. Joosuan puhtaassa päähineessä (3:5) lienee ollut Mooseksen lain mukainen otsakoriste, jossa luki: ”Herralle pyhitetty” (2.Moos.28:36; 39:30). Israelin alkuperäinen asema Herran edessä näin palautettiin (huolimatta Saatanan sinänsä oikeista syytöksistä). Samalla kuitenkin korostettiin, että kansan tulee kulkea Herran teitä ja noudattaa Hänen säädöksiänsä. Näky merkitsee myös sitä, että Israel on Jumalan pappiskansa, joka palvelee temppelissä, valvoo Herran esipihoja ja palvelee Herraa.
Näky jatkuu vielä messiaanisena ennustuksena Kristuksesta (2:8-10). Joosua (hepr. Jeshua = Jeesus) ennakoi tulevaa Messiasta, joka oli Uusi Verso (Vesa; Jes.11:1; Jer.23:5). Myös Joosuan eteen asetettu kivi on messiaaninen profetia. Kristus oli kompastuskivi monille, mutta tuli rakennuksen kulmakiveksi (Matt.21:42; 1.Piet.2:7,8; Ef.2:19-22). ”Kirjoituksen kaivertaminen” on ollut vaikea tulkita, mutta mahdollisesti se viittaa siihen, että Herra sinetöi tai kaunistaa Messiaansa, joka yhdessä hetkessä sovittaa koko maailman synnit, mikä sitten tapahtui Golgatalla. Jälleen profetia ennustaa myös rauhaa Israelille, minkä se kuitenkin saa kokea vasta tunnustettuaan Jeesuksen Messiaakseen.
Näky lampunjalasta ja kahdesta oliivipuusta
Näky kultaisesta lampunjalasta ja kahdesta oliivipuusta (4:1-14) on tarkoitettu rohkaisemaan Serubbaabelia ja Joosuaa temppelin rakentamisessa muistuttamalla heitä jumalallisista voimavaroista, jotka ovat heidän käytössään sekä myös oikeuttamalla kansan edessä heidän toimintaansa, ts. vakuuttamalla heidän yhteisöään heidän asemastaan Jumalan valitsemina johtajina. Ne kaksi oliivipuuta ovat näin juuri Serubbaabel ja Joosua, jotka siis Herra on voidellut tehtäviinsä. Näyssä korostuu nimenomaan Serubbaabelin voimakas rooli. Hänen ei tule rakentaa omassa voimassaan vaan nimenomaan Herran Hengen avulla. Olosuhteet eivät kuitenkaan ole olleet rohkaisevat, vaan vastuksia on ollut sekä yhteisön ulkopuolelta että sen sisältä. Jumalan Hengen valtaamana ihminen saa kuitenkin yli-inhimillisen rohkeuden ja voimavarat, joka voittaa ulkonaisen vastustuksen, heikkouden ja masennuksen. Se hetki sitten tulikin, jolloin ”viimeinen kivi” oli Serubbaabelin kädessä. Temppelin vihkiäisjuhlaa vietettiin n. kolme vuotta tämän näyn jälkeen (Esra 6:13-18).
Näky lampunjalasta ja kahdesta oliivipuusta pitää sisällään myös messiaanisen ajan tunnusmerkkejä, joista Johanneksen ilmestys kertoo. Öljyvadin reunassa olevat seitsemän lamppua ja kunkin lampun seitsemän liekkiä (4:2) tuovat mieleen Kristuksen kädessä olevat seitsemän tähteä ja seitsemän kultajalkaista lamppua (Ilm.1:20): seitsenluku viittaa Pyhään Henkeen, joka voitelee Jumalan valitut. Mutta erityisesti on pantava merkille, että Ilm.11:4 toteaa kaksi nimeltä mainitsematonta Jumalan todistajaa: ”Nämä todistajat ovat ne kaksi oliivipuuta ja kaksi lampunjalkaa, jotka seisovat maan Herran edessä.” Nämä Ilmestyskirjan todistajat ovat tuskin Serubbaabel ja Joosua, mutta näiden kahden työparin välillä vallitsee selvästikin jonkinlainen yhteys. Kaikki neljä ovat Jumalan Hengen erityisesti voitelemia ainutlaatuiseen tehtävään, joka on ihmisvoimille mahdoton. Niin temppelin rakentaminen vihamielisten kansojen keskellä ja omankin kansan ajatellessa mieluummin omaa hyvinvointiaan, kuin Ilmestyskirjan todistajien tehtävä on ihmisen voimille ja kyvyille ylivoimainen. Jumalan Hengen voitelussa taas ei ole tehtäviä, jotka olisivat mahdottomia suorittaa. ”Suuri vuori” (4:7) ei voi estää Jumalan suunnitelmia toteutumasta palvelijansa kautta.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Sakarjan nimellä (Sakarja = Herra muistaa) on merkityksensä tämän kirjan sanoman kannalta. Herra muistaa liiton, jonka Hän on tehnyt kansansa kanssa. Herra muistaa myös kansaansa, joka on juuri palannut Babylonian pakkosiirtolaisuudesta. Herra muistaa lisäksi lupauksensa tulevasta Messiaasta, josta Sakarjan kirjassa on lukuisia ennustuksia. Sakarjan kirja (kuten Haggain kirja) kertoo profeetallisesta rohkaisusta Jerusalemin temppelin jälleenrakentajille, mutta Sakarjan profetia on myös suurelta osin messiaanista ja eskatologista (lopun aikoja koskevaa).
Profeetta Sakarjan toiminta ajoittuu Babylonian pakkosiirtolaisuudesta paluun jälkeiseen aikaan. Persian kuningas Kyyros oli alistanut Babylonian valtaansa v. 539 eKr. ja seuraavana vuonna antanut käskyn rakentaa Jerusalemin temppeli uudelleen (Esra 1:1-4; 2.Aikak.36:21-23). Sakarja toimi samoihin aikoihin profeetta Haggain kanssa (Esra 5:1, 6:14) ja kumpikin innosti kansaa ja sen johtajia temppelin jälleenrakentamiseen. Haggai sai neljä sanomaa Jumalalta ja puhui ne kansalle neljän kuukauden aikana v. 520 eKr. Sakarja aloitti toimintansa kaksi kuukautta Haggain toiminnan alkamisen jälkeen. Mutta toisin kuin Haggai, Sakarja oli profeetan tehtävänsä ohella myös pappi (Neh.12:12-16). Sakarja myös jatkoi profeetantehtäväänsä huomattavasti pidempään kuin Haggai (esim. Sak.7:1; lisäksi luvut 9-14 ovat luultavasti huomattavasti myöhäisempiä kuin aikaisemmat luvut, ehkä noin vuodelta 480 eKr.). Kumpikin profeetta oli ilmeisesti tullut Babyloniasta v. 538 eKr. käskynhaltija Serubbaabelin ja ylipappi Joosuan johdolla ja oli ollut todistamassa temppelin rakentamisen aloittamista: temppelin perustus laskettiin v. 536 eKr. Kuitenkin kohta temppelin rakentamista hidastettiin ja lopulta keskeytettiin kokonaan ulkopuolisen vastustuksen vuoksi (Esra 4:1-5,23,24). Kuningas Kyyros kuoli vuonna 529 eKr. Vasta vuonna 520 eKr. Dareioksen toisena hallitusvuotena temppelin rakentamista jatkettiin, mihin vaikutti erityisesti Haggain ja Sakarjan toiminta. Temppeli valmistui vuonna 516 eKr., tasan 70 vuotta edellisen temppelin hävityksen jälkeen.
Kutsu palata Herra luo
Sakarjan ensimmäinen profetia on ajoitettu Dareioksen toisen hallitusvuoden kahdeksanteen kuukauteen (1:1), ts., loka-marraskuuhun vuonna 520 eKr. Vaikka Sakarjan toiminta tapahtui temppelin rakennustyön innoittamiseksi, hänen sanomansa oli myös johdattamassa kansaa hengelliseen heräämiseen. Ensimmäinen Sakarjan profetia onkin kehotus palata Herran luo (1:2-6). Isien synnit olivat olleet syynä siihen, että Jerusalemin temppeli oli poltettu ja Juudan kansa oli joutunut 70 vuodeksi pakkosiirtolaisuuteen. Jumalan viha isiä kohtaan oli ollut oikeutettu. Nämä eivät olleet kuulleet Jumalan lähettämiä profeettojakaan, jotka olivat varoittaneet tulevasta pakkosiirtolaisuudesta. Kuitenkin Jumalan rangaistuksen tultua isät olivat tutkineet itseään ja myöntäneet Jumalan tuomion oikeutuksen. Jumalan tuomio pitää kuitenkin sisällä myös Hänen armonsa: jos ihminen palaa Jumalan luokse, on Herrakin jälleen läsnä tämän elämässä (1:3). Juudan kansa oli nyt alkanut palata Babyloniasta ja pakkosiirtolaisuus oli kärsitty, mutta kansan tuli nyt koko sydämestään olla Herralle kuuliainen. Isien esimerkistä oli syytä ottaa oppia.
Näky myrttilaakson ratsastajista
Sakarjan kirjassa on kahdeksan näkyä, jotka profeetta sai yhden yön aikana, tarkkaan ottaen 15. helmikuuta 519 eKr. Näyt olivat profeetoille tavallisia, joten profeetasta käytettiin myös usein nimeä ”näkijä” (esim.1.Sam.16:4). Näky myrttilaakson ratsastajista (1:7-17) on Sakarjan ensimmäinen näky. Mies, joka osoittautuu Jumalan enkeliksi, pysähtyy punaruskealla hevosella myrttipensaita kasvavaan laaksoon. Myöhemmin tulee muita ratsastajia punaruskeilla, vaaleanruskeilla ja valkoisilla hevosilla. Nämä ratsastajat eivät selvästikään ole samat kuin Johanneksen ilmestyksen neljä ratsastajaa (Ilm.6:2-8), koska erot näiden näkyjen välillä ovat merkittävät.
Myrtit liittyivät lehtimajanjuhlaan (Neh.8:15), jolloin oksista tehtiin majoja. Jesaja liittää myrtit messiaanisen ajan siunauksiin (Jes.41:19; 55:13). Niissä on siten nähtävä välähdys tulevaisuuden toivosta kansalle, joka eli vaikeuksissa ahdistajien keskellä.
Näky myrttilaakson ratsastajista kertoo kuulijoille ennen muuta yhden asian. Jumalan kansa oli vaikeuksissa ahdistajien keskellä, jolloin kansa ihmetteli vastustajiensa helppoa asemaa verrattuna omaan tilaansa (ratsastajat ovat kulkeneet eri maissa ja ”… yhä on kaikkialla hiljaista”, 1:11). Mutta ahdistusten keskellä elävälle kansalle Sakarjan näky kertoo, että Jumala rakastaa palavasti Jerusalemia ja toteuttaa kaikki lupaukset, jotka Hän on sille antanut. Jerusalem on Jumalan valittu kaupunki. Vallitseva hetki voi olla kansalle ahdistava, mutta Siionin lohdutus tulee olemaan täydellinen. Vielä ei valittu kansa näe lohdutusta todellisuutena ympärillään, mutta Herran temppeli tullaan rakentamaan ja myös kaupunki rakennetaan uudelleen. Samalla Israelin ahdistajat ovat (huolimatta nykyisestä rauhallisesta tilastaan) Jumalan vihan alla; ne kerskuvat olevansa turvassa, mutta Jumalan viha tulee tavoittamaan ne. Sakarjan näky on näin kuulijoille lohdutukseksi ja rohkaisuksi.
Näyt sarvista, sepistä ja mittamiehestä
Toinen näky sarvista ja sepistä (2:1-4; toisten käännösten mukaan jakeet ovat 1:18-21) jatkavat edellisen näyn sanomaa. Edelleen Sakarja keskustelee enkelin kanssa ja kysyy ensin, mitä sarvet tarkoittavat. Enkelin mukaan sarvet (jotka yleensä kuvaavat voimaa) ovat kansoja, jotka ovat ahdistaneet Jumalan valittua kansaa. Tässä näky jatkaa lohdutuksen ja rohkaisun sanomaa nykyhetkessä vainotulle kansalle. Juutalaisen tulkinnan mukaan tämän profetian mukaiset kansat ovat voimakkaita kuningaskuntia, joita ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti kyetty nimeämään. Joko kyseessä ovat Danielin profetian mukaista neljä muinaista ja lopunajallista valtakuntaa (Dan.2 ja 7), ts. Babylonia, Meedia-Persia, Kreikka ja Rooma, tai neljä valtakuntaa, jotka olivat juuri Sakarjan aikaan äskettäin vainonneet Jerusalemia, ts. Assyria, Egypti, Babylonia ja Meedia-Persia. Jälkimmäinen vaihtoehto on todennäköisempi, koska se sopii paremmin siihen kuvaan, jonka mukaan Israelin, Juudan ja Jerusalemin asukkaita on jo hajotettu ympäri maailmaa.
Sepät puolestaan kuvaavat niitä kansoja, joita Jumala on käyttänyt kukistamaan Israelin vastustajia. Jokainen vahvakin valtakunta on aina löytänyt lopulta vahvempansa ja kukistajansa. Sakarjan aikaan Persia oli kukistanut kaikki muut, mutta senkin kukisti lopulta Kreikka (Aleksanteri Suuren Makedonia). Kansat ovat siten sekä Jumalan kansan ahdistajia että Hänen välineitään. Jumala ohjaa maailmanhistoriaa kaikkivaltiaalla tavallaan.
Sakarjan kolmas näky miehestä ja mittanuorasta (2:5-9) on selvästikin messiaaninen, koska siinä luvatut asiat ovat edelleenkin tulevaisuutta. Jerusalem oli Sakarjan aikana jälleenrakennuksessa, mutta rakenteilla oleva kaupunki oli vielä mitattavissa tämän maailman ajan puitteiden mukaan. Tässä mainittu ”nuori mies” on Sakarja, joka sai enkeliltä sanoman julistettavakseen. Jerusalem tulee kerran olemaan niin laaja ja sillä on niin paljon asukkaita, että sen ympärille ei enää rakenneta muureja. Kyseinen profetia on ollut tuossa ajassa vavahduttava, koska tuolloin muurit yksin antoivat konkreettisen turvan kaupungille vihollisia vastaan (Nehemian kirja kertoo Jerusalemin muurien rakentajista). Inhimillisesti tuon ajan kaupungin oli mahdotonta elää suojassa ilman muurien tuomaa suojaa. Mutta ilman muurejakin tulevaisuuden Jerusalem on turvassa, koska Herra itse on ”tulimuuri sen ympärillä” (2:9). Tämä muistutti myös erämaavaelluksesta, jolloin Herra itse johti kansaansa öisin tulipatsaana (2.Moos.13:21; päivisin pilvipatsaana). Herra takaa kansalleen suojan, mutta myös Hänen kunniansa on kansan keskellä sen kaikissa ilmenemismuodoissaan.
Näiden näkyjen jälkeen profeetta antaa kehotuksen paeta pohjoisesta maasta, Babyloniasta (2:10-17). Käytännössä tämä pitää sisällään juutalaisten paluun kaikkialta kansojen seasta, mihin Herra on heidät hajottanut. Kun ensimmäiset Juudan asukkaat palasivat Jerusalemiin v. 538 eKr., jäi suurin osa vielä Babyloniaan. Tämä oli näiden ihmisten oma valinta. Herran kehotus kuitenkin kohdistui näihin paikalleen jääneisiin: heidänkin tuli palata. ”Pako” Babyloniasta merkitsi samalla sitä, että Babyloniaa uhkasi vaara (2:13). Tällä paolla on kuitenkin myös eskatologinen merkityksensä (vrt. Ilm.18:4). Babylonian tuhoutuminen ja tuomio juontavat ennen muuta siihen, että se on koskenut Jumalan ”silmäterään,” Israeliin (2:12; vrt. 5.Moos.32:9,10; Ps.17:8). Herra on kohottava kätensä Israelin vihollisia kohtaan, joita puolestaan juutalaiset tulevat ryöstämään (2:13). Siionilla onkin aihetta iloon, koska Herra itse asettuu asumaan heidän keskelleen (2:14; tämä on messiaanisen ajan lupaus).
Kuitenkaan Herran lupaukset eivät kohdistu vain Israeliin, vaikka juuri sen Herra on valinnut kansakseen. Israel tulee olemaan siunauksena kaikille kansoille (2:15; vrt. 1.Moos.12:3). Myös kaikki muut kansat liittyvät Herran kansaan. Tämä ei vie Israelilta etuoikeutta olla Herran kansa (2:16), mutta muut kansat saavat siunauksen sen kautta ja kaikki kunnioittavat samaa Herraa (2:17).
Näky ylipappi Joosuasta
Sakarjan neljännessä näyssä hän näki ylipappi Joosuan, joka seisoi Herran enkelin edessä ja Saatana oli syyttämässä häntä (3:1-7). Joosua oli ylipappina Sakarjan aikaan (Esra 5:2) ja oli siten kansan johtaja käskynhaltija Serubbaabelin kanssa. Ylipappi edusti kansaa, joten hänen olemuksensa näyssä kuvasi koko kansan tilaa alennuksessa, synnissä, heikkoudessa ja köyhyydessä. Saatanan rooli syyttäjänä tulee tässä selkeästi esiin. Syyttäjän paikka oli juuri oikealla puolella tuomarista (vrt. vastaavasti Kristuksen paikka puolustajana Isän oikealla puolella!). Saatanan välineenä Jumalan kansaa vastaan oli aina ollut käyttää viholliskansoja Israelia vastaan. Nyt Israel oli likaantunut ja joutunut heikkouteen, mistä Saatana sai aiheen osoittaa Israelin olemaan kelvoton Herran edessä. Joosuan vaatteet juuri kuvastivat Israelin epäpuhtautta. Mutta Herra ei hyväksykään Israelia yhteyteensä tämän kelvollisuuden vuoksi vaan Jumalan itsensä osoittaman armon vuoksi. Joosualta otettiin likaiset vaatteet pois (kuvaa synnin pois ottamista) ja hänet puettiin juhlavaatteisiin. Joosuan puhtaassa päähineessä (3:5) lienee ollut Mooseksen lain mukainen otsakoriste, jossa luki: ”Herralle pyhitetty” (2.Moos.28:36; 39:30). Israelin alkuperäinen asema Herran edessä näin palautettiin (huolimatta Saatanan sinänsä oikeista syytöksistä). Samalla kuitenkin korostettiin, että kansan tulee kulkea Herran teitä ja noudattaa Hänen säädöksiänsä. Näky merkitsee myös sitä, että Israel on Jumalan pappiskansa, joka palvelee temppelissä, valvoo Herran esipihoja ja palvelee Herraa.
Näky jatkuu vielä messiaanisena ennustuksena Kristuksesta (2:8-10). Joosua (hepr. Jeshua = Jeesus) ennakoi tulevaa Messiasta, joka oli Uusi Verso (Vesa; Jes.11:1; Jer.23:5). Myös Joosuan eteen asetettu kivi on messiaaninen profetia. Kristus oli kompastuskivi monille, mutta tuli rakennuksen kulmakiveksi (Matt.21:42; 1.Piet.2:7,8; Ef.2:19-22). ”Kirjoituksen kaivertaminen” on ollut vaikea tulkita, mutta mahdollisesti se viittaa siihen, että Herra sinetöi tai kaunistaa Messiaansa, joka yhdessä hetkessä sovittaa koko maailman synnit, mikä sitten tapahtui Golgatalla. Jälleen profetia ennustaa myös rauhaa Israelille, minkä se kuitenkin saa kokea vasta tunnustettuaan Jeesuksen Messiaakseen.
Näky lampunjalasta ja kahdesta oliivipuusta
Näky kultaisesta lampunjalasta ja kahdesta oliivipuusta (4:1-14) on tarkoitettu rohkaisemaan Serubbaabelia ja Joosuaa temppelin rakentamisessa muistuttamalla heitä jumalallisista voimavaroista, jotka ovat heidän käytössään sekä myös oikeuttamalla kansan edessä heidän toimintaansa, ts. vakuuttamalla heidän yhteisöään heidän asemastaan Jumalan valitsemina johtajina. Ne kaksi oliivipuuta ovat näin juuri Serubbaabel ja Joosua, jotka siis Herra on voidellut tehtäviinsä. Näyssä korostuu nimenomaan Serubbaabelin voimakas rooli. Hänen ei tule rakentaa omassa voimassaan vaan nimenomaan Herran Hengen avulla. Olosuhteet eivät kuitenkaan ole olleet rohkaisevat, vaan vastuksia on ollut sekä yhteisön ulkopuolelta että sen sisältä. Jumalan Hengen valtaamana ihminen saa kuitenkin yli-inhimillisen rohkeuden ja voimavarat, joka voittaa ulkonaisen vastustuksen, heikkouden ja masennuksen. Se hetki sitten tulikin, jolloin ”viimeinen kivi” oli Serubbaabelin kädessä. Temppelin vihkiäisjuhlaa vietettiin n. kolme vuotta tämän näyn jälkeen (Esra 6:13-18).
Näky lampunjalasta ja kahdesta oliivipuusta pitää sisällään myös messiaanisen ajan tunnusmerkkejä, joista Johanneksen ilmestys kertoo. Öljyvadin reunassa olevat seitsemän lamppua ja kunkin lampun seitsemän liekkiä (4:2) tuovat mieleen Kristuksen kädessä olevat seitsemän tähteä ja seitsemän kultajalkaista lamppua (Ilm.1:20): seitsenluku viittaa Pyhään Henkeen, joka voitelee Jumalan valitut. Mutta erityisesti on pantava merkille, että Ilm.11:4 toteaa kaksi nimeltä mainitsematonta Jumalan todistajaa: ”Nämä todistajat ovat ne kaksi oliivipuuta ja kaksi lampunjalkaa, jotka seisovat maan Herran edessä.” Nämä Ilmestyskirjan todistajat ovat tuskin Serubbaabel ja Joosua, mutta näiden kahden työparin välillä vallitsee selvästikin jonkinlainen yhteys. Kaikki neljä ovat Jumalan Hengen erityisesti voitelemia ainutlaatuiseen tehtävään, joka on ihmisvoimille mahdoton. Niin temppelin rakentaminen vihamielisten kansojen keskellä ja omankin kansan ajatellessa mieluummin omaa hyvinvointiaan, kuin Ilmestyskirjan todistajien tehtävä on ihmisen voimille ja kyvyille ylivoimainen. Jumalan Hengen voitelussa taas ei ole tehtäviä, jotka olisivat mahdottomia suorittaa. ”Suuri vuori” (4:7) ei voi estää Jumalan suunnitelmia toteutumasta palvelijansa kautta.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
lauantai 14. huhtikuuta 2007
SEFANJAN JA HAGGAIN KIRJAT
Sefanjan kirja
Profeetta Sefanja
Sefanjasta (nimi tarkoittaa ”Herra kätkee”) itsestään puhutaan hänen nimeään kantavassa kirjassa erittäin vähän, mutta toisin kuin yhdenkään toisen profeetan kohdalla hänen suvustaan luetellaan neljä aikaisempaa polvea (1:1). On arveltu, että viimeisenä mainittu Hiskia olisi sama kuin hurskas Juudan kuningas (2.Kun.18:1) ja Sefanja olisi siten kuninkaallista sukua. Sefanja olisi näin aikalaisensa kuningas Josian sukulainen. Sefanja saikin Herralta kutsun profeetaksi Juudan kuninkaan Josian päivinä (1:1). Sefanjan julistus on ajoitettavissa noin vuoteen 630 eKr. Josian isän Amonin ja vielä enemmän tämän isän Manassen hallituskausi oli ollut syvän uskonnollisen ja moraalisen rappion aikaa, jota oli kestänyt yhteensä yli puoli vuosisataa. Silloin myös profeettojen ääni oli tukahdutettu Juudassa. Juutalainen perimätieto kertoo, että profeetta Jesaja tapettiin Manassen hallitusajan alussa (Raamattu ei kuitenkaan mainitse Jesajan kuolemaa, joten ei ole varmaa, tapettiinko Jesaja vai kuoliko hän luonnollisesti). Jesajan jälkeen kesti kauan, ennen kuin uusi profeetallinen ääni julisti Herran sanaa Juudalle. Sefanja olisi näin ensimmäinen profeetta Jesajan kuoleman jälkeen. Mahdollisesti Jeremian toiminta-aika oli osittain samanaikaista Sefanjan toiminnan kanssa.
Sefanjan julistuksen jälkeen kuningas Josia teki uskonnollisia uudistuksia 620-luvulla eKr. koskien ennen muuta jumalanpalveluselämää (2.Kun.23:1-24). Sefanjan arvellaan liikkuneen hovipiireissä, joten hän pääsi vaikuttamaan kuningas Josian ratkaisuihin. Onkin mahdollista, että Sefanja on auttanut Josiaa uudistuksissa. Tämä olisi kuitenkin tapahtunut vasta Sefanjan kirjaan tallennetun profetian jälkeen.
Herran vihan päivä
Sefanjan kirjan pääaiheena on Herran päivä. Juudan sisäisten olojen lisäksi myös ajankohtaiset maailmanpoliittiset tapahtumat tukivat Sefanjan julistusta Herran päivästä. Ympäröivien suurvaltojen Egyptin, Assyrian ja Babylonian välit kiristyivät ja myös Juuda oli vaarassa tulla vedetyksi sotiin mukaan. Tuohon aikaan myös pelättiin skyyttalaisia, Etelä-Venäjällä asunutta villiä ratsastajakansaa, joka oli tunkeutunut Assyriaan ja Meediaan ryöstämään ja hävittämään. Skyyttalaiset pysäytettiin vasta Egyptin pohjoisrajalla. Olikin syytä pelätä skyyttalaisten hyökkäystä myös Juudaan. Tämän keskellä kuuluu Sefanjan julistus Herran vihan päivästä, joka ei koske vain Juudaa ja Jerusalemia ja sen naapurikansoja, vaan koko maailmaa. Tuleva tuomio lopun aikana onkin maailmanlaajuinen, joka koskee kaikkia kansoja ja kaikkia ihmisiä.
Sefanja julistaa koko maailmaa kohtaavasta tuomiosta (1:2,3). Herran vihan päivä tulee merkitsemään kaiken maan päällisen elämän loppua. Kyseinen profetia sai tiettyjä ilmenemismuotoja jo tuolloin lähestyvässä uhkaavassa maailmanpoliittisessa tilanteessa, mutta profetian kärki kohdistuu aikojen lopulle, joka on nykyisinkin vielä edessäpäin.
Sefanja ennustaa Juudan ja Jerusalemin tulevan tuomion (1:4-13). Herra lupaa hävittää Juudan jumalattoman uskontojensekoituksen. Josian tullessa Juudan kuninkaaksi olivat takana tämän isän Amonin ja tämän isän Manassen jumalattomat hallituskaudet (2.Kun.21:1-26; 2.Aikak.33:1-25). Manasse oli pystyttänyt Baalin alttareita ja jopa pannut Astarten patsaan Jerusalemin temppeliin. Hän oli pannut poikansa kulkemaan tulen läpi sekä harjoittanut noituutta ja muuta jumalattomuutta. Manasse oli hallituskautensa lopulla ahdingossaan nöyrtynyt Herran edessä ja peruuttanut jumalattomia toimenpiteitään. Amon kuitenkin jatkoi isänsä pahoja tekoja koskaan katumatta niitä. Juudan hengellinen rappio merkitsi samanlaista jumalattomuutta kuin oli ollut kanaanilaisten kansojen parissa, jotka Jumala oli tuominnut hävitettäviksi Israelin palatessa Egyptistä. Josia tuli kuninkaaksi kahdeksanvuotiaana perintönään jumalaton valtakunta. Nuori kuningas kuitenkin koki hengellisen heräämisen 16-vuotiaana, mistä alkoi uusi, parempi aika. Siitä huolimatta paljon vanhaa oli jäljellä: harjoitettiin assyrialaista tähtikulttia, palvottiin kanaanilaisten Baalia ja ammonilaisten Milkomia (1:5). Israelin Jumalaa taas väheksyttiin (1:12) eikä Hänen katsottu tekevän ”hyvää eikä pahaa”; ts. Herra ei olisi tehnyt mitään. Tämä oli ollut kauttaaltaan tilanne ennen Josian uudistuksia (huom! Sefanja julisti sanomansa ennen Josian uudistuksia). Toisaalta Josian uudistukset olivat siinä määrin pinnallisia, ettei niillä ollut lopullisesti Juudan kohtaloa – lähestyvää hävitystä ja Baabelin pakkosiirtolaisuutta – kääntävää vaikutusta. Josia kuoli sotaretkellä vuonna 609 eKr., jonka jälkeen Juudan valtakunta ja Jerusalemin temppeli olivat olemassa enää 23 vuotta.
Sefanja antaa värikkään kuvauksen Herran päivästä (1:14-18). Aiheena ovat Herran päivää käsitelleet jo aikaisemmin profeetat Jesaja, Aamos ja Joel. Mutta kukaan muu profeetta ei selvitä sitä niin perusteellisesti ja voimakkaita värejä käyttäen kuin Sefanja. Hänen mukaansa Herran vihan suuri päivä on lähellä ja se saapuu nopeasti eivätkä ihmiset pysty sitä pakenemaan. Tämäkin profetia toteutui osaltaan Babylonian joukkojen hyökättyä Juudaan, mutta ennen muuta se ennakoi lopun ajan Herran vihan päivää, jolloin kaikki tuomiot maan päällä huipentuvat (vrt. Ilm.19:11-21).
Keskellä tuomion julistusta Sefanja kuitenkin antaa kehotuksen Herran kansalle (2:1-3). Jumalasta luopunutta Juudaa kehotetaan tekemään parannus. Vanhurskautta ja nöyryyttä etsivälle voi vihan päivänäkin löytyä suoja (=Herra). Näin keskellä tuomion julistustakin Herra julistaa Häntä etsiville armoaan. Tässä kehotuksessa on nähtävissä myös sanoma lopun ajan juutalaiselle jäännökselle parannuksentekoon ennen kansojen tuomiota.
Kuten monet muutkin profeetat, Sefanjakin ennustaa Juudan naapurikansojen tuomion (2:4-15). Filistean alue tulee jäämään Juudan heimon haltuun. Moabia ja Ammonia syytetään Jumalan kansan halventamisesta, mistä syystä niitä odottaa Sodoman ja Gomorran kohtalo. Jumalan tuomio ei pelasta Nubiaa (Etiopiaa) eikä edes vaarallista Juudan vihollista, Assyriaa, jonka pääkaupunki Ninive tulee raunioitumaan (2:13; Ninive kukistui vuonna 612 eKr.).
Mutta myös Jumalan oma kansa saa kokea kovat tuomiot (3:1-8). Kaupunkia syytetään neljästä asiasta: tottelemattomuudesta, kurituksen vastustamisesta, epäuskosta ja jumalattomuudesta. Tuomion sanojen kärki kohdistuu kansan johtajiin. Sen sijaan, että olisivat luottaneet Jumalaan hallitusmiehet, tuomarit, profeetat ja papit ovat johtaneet kansan harhaan. Siksi Jerusalemia kohtaa Jumalan viha.
Pelastuksen ja puhdistuksen aika
Sefanjan tuomion profetia on synkkä, mutta huolimatta Herran päivän pimeydestä sen jälkeen koittaa uusi aika. Silloin kansat rukoilevat Herraa (3:9,10) ja silloin perustetaan Messiaan valtakunta. Herran päivän on tultava ennen kuin Messiaan valtakunta voi tulla. Herran päivän valoisa puoli onkin näin se, että se on lopulta siunauksen päivä Häntä nöyrästi odottaville. Herra puhdistaa kansojen huulet niin että ne rukoilevat Hänen nimeään ja palvelevat Häntä yksimielisesti. Herra on jättävä Israelin jäännöksen, joka luottaa Herran nimeen (3:11-20). Israel tulee uudistumaan ja Herra itse asuu Jumalan kansan keskellä sen kuninkaana ja pelastajana (tässä on ennustus tulevasta Messiaasta). Abrahamin liiton Israelia koskevat lupaukset (1.Moos.12:1-3) täyttyvät lopullisesti tässä esitettynä aikana.
Haggain kirja
Profeetta Haggai
Profeetta Haggaista (nimi merkitsee ”juhlallinen”) itsestään kirja ei kerro paljon. Hänen toiminta-aikansa sijoittuu Baabelista paluun jälkeiseen aikaan ja hän oli profeetta Sakarjan aikalainen (Esra 5:1; 6:14). On sinänsä mahdollista, että Haggai olisi jo ollut vanhus ja että hän olisi nähnyt Salomon temppelin, mutta todennäköisemmin hän oli syntynyt Babyloniassa, josta hän oli tullut Jerusalemiin ensimmäisten palanneitten joukossa v. 538 eKr. Ilmeisesti Haggai ei ollut pappi ja siksi hänen julistuksensa keskittyy ennen muuta käytännöllisten asioiden hoitamiseen. Haggaista puhutaan kirjassa aina kolmannessa persoonassa ja usein profeetta-nimikkeen kanssa. Siksi ei olekaan varmaa, että juuri Haggai itse olisi kirjoittanut hänen julistuksestaan kertovan ja hänen nimeään kantavan kirjan.
Haggain kirja koostuu neljästä puheesta, jotka on tarkkaan päivätty ja jotka liittyvät Jerusalemin toisen temppelin (ns. Serubbaabelin temppelin) rakentamiseen. Juutalaisia oli palannut Baabelista Jerusalemiin, jossa nämä Persian kuningas Kyyroksen luvalla olivat ryhtyneet rakentamaan uutta temppeliä v. 586 eKr. poltetun Salomon temppelin tilalle. Kyyros oli vapautusjulistuksessaan nimenomaan käskenyt rakentaa temppelin (Esra 1:1-4). Rakennustyöhön oli tuolloin ryhdytty nopeasti. Kun polttouhrialttari oli ensin pystytetty entiselle paikalleen, laskettiin uuden temppelin perustus, mikä tapahtui vajaan vuoden kuluttua kotiinpaluusta (Esra 3:1-3,8-10). Temppelin perustuksen laskemisesta iloittiin, mutta ilo oli joiltakin osin varauksellinen (Esra 3:12). Pian koko rakennustyökin kuitenkin jouduttiin keskeyttämään. Juutalaiset eivät olleet ottaneet rakennustöihin mukaan samarialaisia, jotka saivat kuninkaan kieltämään temppelin rakentamisen. Tämän lisäksi kotiin palanneet olivat alkaneet rakentaa omia talojaan, mikä vei aikaa. Mahdollisesti kotiin palanneet olivat odottaneet myös Messiaan pikaista saapumista, minkä he olivat liittäneet Babyloniasta palaamiseen. Messiaan tulo viipyi, mistä he olivat pettyneet. Tämä lienee ollut syynä siihen, että temppelin rakentamista ei enää pidetty niin ajankohtaisenakaan (1:2). Haggain mukaan Herran temppelille ja Hänelle itselleen on annettava etusija. Haggain profetian aiheena onkin innostaa temppelin rakentamiseen, johon liittyen hän sai neljä sanomaa. Päähenkilöitä, joille profetiat osoitettiin, olivat käskynhaltija Serubbaabel ja ylipappi Joosua (Esra 2:2, 3:2), mutta osa profetiaa on kohdistettu koko kansaan.
Temppeli valmistui lopulta vuonna 516 eKr., millä oli tavattoman suuri merkitys. Juutalaisten usko ja messiasodotus saivat ratkaisevan vahvistuksensa juuri temppelipalveluksesta.
Ensimmäinen sanoma (1:1-15). Viiteentoista vuoteen ei temppeliä ollut rakennettu, kun Persian kuningas Dareioksen toisena hallitusvuotena eli v. 520 eKr Haggai kehotti maanmiehiään ryhtymään jälleenrakennustyöhön (profetia ajoittuu nykyisen ajanlaskun mukaan elokuulle). Haggai ei vedonnut vain kansaan, vaan kohdisti sanansa ennen muuta kahdelle johtajalle, käskynhaltija Serubbaabelille ja ylipappi Joosualle. Haggai antaa ymmärtää, että kansan aineellinen ahdinko, kuivuus ja työttömyys olivat seurausta temppelin rakentamisen laiminlyönnistä. Kansa huolehti vain itsestään ja omista tarpeistaan ja laiminlöi Herran huoneen rakentamisen. Jumala on lopulta myös materiaalisen siunauksen lähde eikä kansan tule nähdä panostusta temppelin rakentamiseen siten, että se merkitsisi heidän oman toimentulonsa kärsimistä. Toisin kuin monet muut profeetat, Haggai saattoi nähdä välitöntä tulosta julistuksestaan. Hänen vetoomuksensa sai vastakaikua sekä johtajilta että kansalta. Pikaisesti ryhdyttiin jälleen rakennustyöhön.
Toinen sanoma (2:1-9). Haggai sai uuden sanoman jo seuraavassa kuussa. Nyt oli lehtimajanjuhla, jolloin Jerusalemiin oli kerääntynyt paljon kansaa. Into, joka oli vallannut kansan viikkoja aikaisemmin, oli nyt laantumassa. Mahdollisesti kansan vanhat jäsenet, jotka olivat nähneet Salomon loisteliaan temppelin, olivat pessimistisiä ja tartuttivat samaa asennetta muihinkin. Siksi kansa tarvitsi uuden kutsun ja kehotuksen Herralta, joka antoi lupauksen olla Serubbaabelin, Joosuan ja koko kansan tukena heidän työssään. Herran Henki pysyisi heidän keskellään. Herra lupasi myös, että tämän (toistaiseksi ulkonaisesti pienen) temppelin tuleva kunnia on oleva suurempi kuin aikaisemman. Tämä toteutui ulkonaisesti Jeesuksen aikana, kun Herodes Suuri ja tämän seuraajat laajensivat ja kaunistivat temppelin (tätä laajennettua temppeliä on myös kutsuttu kolmanneksi temppeliksi). Mutta ennen muuta Haggain profetia on messiaaninen: se viittaa ennen muuta siihen kunniaan, jolla Messias on täyttävä temppelin.
Kolmas sanoma (2:10-19) ajoittuu marras-joulukuulle. Taustalla näyttäisi olevan toisaalta Haggain ja toisaalta kansan (tai ehkä erityisesti pappien) välinen mielipide-ero. Vertaamalla kansan tilaa ja jumalanpalvelusmenoja profeetta osoitti, että raunioina oleva ja laiminlyöty temppeli oli loukkaus Jumalalle ja siksi heidän jumalanpalvelusmenonsa ja lahjansa olivat saastaisia. Yhden esineen pyhyys ei pyhitä muita, mutta saastaisuus tarttuu yhdestä kaikkeen, mitä se koskettaa. Näin oli käynyt myös Jumalan kansan. Puhdistautumalla he pääsisivät jälleen Herran suosioon ja myös ahdistavat toimeentulon ongelmat selviäisivät.
Neljäs sanoma (2:20-23) ajoittuu samalle päivälle kuin edellinenkin. Se on osoitettu käskynhaltija Serubbaabelille, jonka Herra on paneva kuin ”sinettisormukseksi,” ts. Herra on valinnut Serubbaabelin aseekseen ja palvelijakseen. Sinettisormus on merkki kuninkaallisesta vallasta, jonka avulla myös kuninkaan lähimmät miehet saivat käyttää kuninkaalle kuuluvaa valtaa hänen valtuuttamanaan. Lupaus koski henkilökohtaisesti Serubbaabelia, mutta se tarkoittaa myös Messiasta, joka aikanaan saa hallitusvallan. Serubbaabel olikin Daavidin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa ja Jeesuksen esi-isä (Matt.1:12).
Lähteet
Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 8 (Ristin Voitto, 1992).
Schultz, Samuel J., Old Testament Speaks (Toronto, 1980)
Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986).
Profeetta Sefanja
Sefanjasta (nimi tarkoittaa ”Herra kätkee”) itsestään puhutaan hänen nimeään kantavassa kirjassa erittäin vähän, mutta toisin kuin yhdenkään toisen profeetan kohdalla hänen suvustaan luetellaan neljä aikaisempaa polvea (1:1). On arveltu, että viimeisenä mainittu Hiskia olisi sama kuin hurskas Juudan kuningas (2.Kun.18:1) ja Sefanja olisi siten kuninkaallista sukua. Sefanja olisi näin aikalaisensa kuningas Josian sukulainen. Sefanja saikin Herralta kutsun profeetaksi Juudan kuninkaan Josian päivinä (1:1). Sefanjan julistus on ajoitettavissa noin vuoteen 630 eKr. Josian isän Amonin ja vielä enemmän tämän isän Manassen hallituskausi oli ollut syvän uskonnollisen ja moraalisen rappion aikaa, jota oli kestänyt yhteensä yli puoli vuosisataa. Silloin myös profeettojen ääni oli tukahdutettu Juudassa. Juutalainen perimätieto kertoo, että profeetta Jesaja tapettiin Manassen hallitusajan alussa (Raamattu ei kuitenkaan mainitse Jesajan kuolemaa, joten ei ole varmaa, tapettiinko Jesaja vai kuoliko hän luonnollisesti). Jesajan jälkeen kesti kauan, ennen kuin uusi profeetallinen ääni julisti Herran sanaa Juudalle. Sefanja olisi näin ensimmäinen profeetta Jesajan kuoleman jälkeen. Mahdollisesti Jeremian toiminta-aika oli osittain samanaikaista Sefanjan toiminnan kanssa.
Sefanjan julistuksen jälkeen kuningas Josia teki uskonnollisia uudistuksia 620-luvulla eKr. koskien ennen muuta jumalanpalveluselämää (2.Kun.23:1-24). Sefanjan arvellaan liikkuneen hovipiireissä, joten hän pääsi vaikuttamaan kuningas Josian ratkaisuihin. Onkin mahdollista, että Sefanja on auttanut Josiaa uudistuksissa. Tämä olisi kuitenkin tapahtunut vasta Sefanjan kirjaan tallennetun profetian jälkeen.
Herran vihan päivä
Sefanjan kirjan pääaiheena on Herran päivä. Juudan sisäisten olojen lisäksi myös ajankohtaiset maailmanpoliittiset tapahtumat tukivat Sefanjan julistusta Herran päivästä. Ympäröivien suurvaltojen Egyptin, Assyrian ja Babylonian välit kiristyivät ja myös Juuda oli vaarassa tulla vedetyksi sotiin mukaan. Tuohon aikaan myös pelättiin skyyttalaisia, Etelä-Venäjällä asunutta villiä ratsastajakansaa, joka oli tunkeutunut Assyriaan ja Meediaan ryöstämään ja hävittämään. Skyyttalaiset pysäytettiin vasta Egyptin pohjoisrajalla. Olikin syytä pelätä skyyttalaisten hyökkäystä myös Juudaan. Tämän keskellä kuuluu Sefanjan julistus Herran vihan päivästä, joka ei koske vain Juudaa ja Jerusalemia ja sen naapurikansoja, vaan koko maailmaa. Tuleva tuomio lopun aikana onkin maailmanlaajuinen, joka koskee kaikkia kansoja ja kaikkia ihmisiä.
Sefanja julistaa koko maailmaa kohtaavasta tuomiosta (1:2,3). Herran vihan päivä tulee merkitsemään kaiken maan päällisen elämän loppua. Kyseinen profetia sai tiettyjä ilmenemismuotoja jo tuolloin lähestyvässä uhkaavassa maailmanpoliittisessa tilanteessa, mutta profetian kärki kohdistuu aikojen lopulle, joka on nykyisinkin vielä edessäpäin.
Sefanja ennustaa Juudan ja Jerusalemin tulevan tuomion (1:4-13). Herra lupaa hävittää Juudan jumalattoman uskontojensekoituksen. Josian tullessa Juudan kuninkaaksi olivat takana tämän isän Amonin ja tämän isän Manassen jumalattomat hallituskaudet (2.Kun.21:1-26; 2.Aikak.33:1-25). Manasse oli pystyttänyt Baalin alttareita ja jopa pannut Astarten patsaan Jerusalemin temppeliin. Hän oli pannut poikansa kulkemaan tulen läpi sekä harjoittanut noituutta ja muuta jumalattomuutta. Manasse oli hallituskautensa lopulla ahdingossaan nöyrtynyt Herran edessä ja peruuttanut jumalattomia toimenpiteitään. Amon kuitenkin jatkoi isänsä pahoja tekoja koskaan katumatta niitä. Juudan hengellinen rappio merkitsi samanlaista jumalattomuutta kuin oli ollut kanaanilaisten kansojen parissa, jotka Jumala oli tuominnut hävitettäviksi Israelin palatessa Egyptistä. Josia tuli kuninkaaksi kahdeksanvuotiaana perintönään jumalaton valtakunta. Nuori kuningas kuitenkin koki hengellisen heräämisen 16-vuotiaana, mistä alkoi uusi, parempi aika. Siitä huolimatta paljon vanhaa oli jäljellä: harjoitettiin assyrialaista tähtikulttia, palvottiin kanaanilaisten Baalia ja ammonilaisten Milkomia (1:5). Israelin Jumalaa taas väheksyttiin (1:12) eikä Hänen katsottu tekevän ”hyvää eikä pahaa”; ts. Herra ei olisi tehnyt mitään. Tämä oli ollut kauttaaltaan tilanne ennen Josian uudistuksia (huom! Sefanja julisti sanomansa ennen Josian uudistuksia). Toisaalta Josian uudistukset olivat siinä määrin pinnallisia, ettei niillä ollut lopullisesti Juudan kohtaloa – lähestyvää hävitystä ja Baabelin pakkosiirtolaisuutta – kääntävää vaikutusta. Josia kuoli sotaretkellä vuonna 609 eKr., jonka jälkeen Juudan valtakunta ja Jerusalemin temppeli olivat olemassa enää 23 vuotta.
Sefanja antaa värikkään kuvauksen Herran päivästä (1:14-18). Aiheena ovat Herran päivää käsitelleet jo aikaisemmin profeetat Jesaja, Aamos ja Joel. Mutta kukaan muu profeetta ei selvitä sitä niin perusteellisesti ja voimakkaita värejä käyttäen kuin Sefanja. Hänen mukaansa Herran vihan suuri päivä on lähellä ja se saapuu nopeasti eivätkä ihmiset pysty sitä pakenemaan. Tämäkin profetia toteutui osaltaan Babylonian joukkojen hyökättyä Juudaan, mutta ennen muuta se ennakoi lopun ajan Herran vihan päivää, jolloin kaikki tuomiot maan päällä huipentuvat (vrt. Ilm.19:11-21).
Keskellä tuomion julistusta Sefanja kuitenkin antaa kehotuksen Herran kansalle (2:1-3). Jumalasta luopunutta Juudaa kehotetaan tekemään parannus. Vanhurskautta ja nöyryyttä etsivälle voi vihan päivänäkin löytyä suoja (=Herra). Näin keskellä tuomion julistustakin Herra julistaa Häntä etsiville armoaan. Tässä kehotuksessa on nähtävissä myös sanoma lopun ajan juutalaiselle jäännökselle parannuksentekoon ennen kansojen tuomiota.
Kuten monet muutkin profeetat, Sefanjakin ennustaa Juudan naapurikansojen tuomion (2:4-15). Filistean alue tulee jäämään Juudan heimon haltuun. Moabia ja Ammonia syytetään Jumalan kansan halventamisesta, mistä syystä niitä odottaa Sodoman ja Gomorran kohtalo. Jumalan tuomio ei pelasta Nubiaa (Etiopiaa) eikä edes vaarallista Juudan vihollista, Assyriaa, jonka pääkaupunki Ninive tulee raunioitumaan (2:13; Ninive kukistui vuonna 612 eKr.).
Mutta myös Jumalan oma kansa saa kokea kovat tuomiot (3:1-8). Kaupunkia syytetään neljästä asiasta: tottelemattomuudesta, kurituksen vastustamisesta, epäuskosta ja jumalattomuudesta. Tuomion sanojen kärki kohdistuu kansan johtajiin. Sen sijaan, että olisivat luottaneet Jumalaan hallitusmiehet, tuomarit, profeetat ja papit ovat johtaneet kansan harhaan. Siksi Jerusalemia kohtaa Jumalan viha.
Pelastuksen ja puhdistuksen aika
Sefanjan tuomion profetia on synkkä, mutta huolimatta Herran päivän pimeydestä sen jälkeen koittaa uusi aika. Silloin kansat rukoilevat Herraa (3:9,10) ja silloin perustetaan Messiaan valtakunta. Herran päivän on tultava ennen kuin Messiaan valtakunta voi tulla. Herran päivän valoisa puoli onkin näin se, että se on lopulta siunauksen päivä Häntä nöyrästi odottaville. Herra puhdistaa kansojen huulet niin että ne rukoilevat Hänen nimeään ja palvelevat Häntä yksimielisesti. Herra on jättävä Israelin jäännöksen, joka luottaa Herran nimeen (3:11-20). Israel tulee uudistumaan ja Herra itse asuu Jumalan kansan keskellä sen kuninkaana ja pelastajana (tässä on ennustus tulevasta Messiaasta). Abrahamin liiton Israelia koskevat lupaukset (1.Moos.12:1-3) täyttyvät lopullisesti tässä esitettynä aikana.
Haggain kirja
Profeetta Haggai
Profeetta Haggaista (nimi merkitsee ”juhlallinen”) itsestään kirja ei kerro paljon. Hänen toiminta-aikansa sijoittuu Baabelista paluun jälkeiseen aikaan ja hän oli profeetta Sakarjan aikalainen (Esra 5:1; 6:14). On sinänsä mahdollista, että Haggai olisi jo ollut vanhus ja että hän olisi nähnyt Salomon temppelin, mutta todennäköisemmin hän oli syntynyt Babyloniassa, josta hän oli tullut Jerusalemiin ensimmäisten palanneitten joukossa v. 538 eKr. Ilmeisesti Haggai ei ollut pappi ja siksi hänen julistuksensa keskittyy ennen muuta käytännöllisten asioiden hoitamiseen. Haggaista puhutaan kirjassa aina kolmannessa persoonassa ja usein profeetta-nimikkeen kanssa. Siksi ei olekaan varmaa, että juuri Haggai itse olisi kirjoittanut hänen julistuksestaan kertovan ja hänen nimeään kantavan kirjan.
Haggain kirja koostuu neljästä puheesta, jotka on tarkkaan päivätty ja jotka liittyvät Jerusalemin toisen temppelin (ns. Serubbaabelin temppelin) rakentamiseen. Juutalaisia oli palannut Baabelista Jerusalemiin, jossa nämä Persian kuningas Kyyroksen luvalla olivat ryhtyneet rakentamaan uutta temppeliä v. 586 eKr. poltetun Salomon temppelin tilalle. Kyyros oli vapautusjulistuksessaan nimenomaan käskenyt rakentaa temppelin (Esra 1:1-4). Rakennustyöhön oli tuolloin ryhdytty nopeasti. Kun polttouhrialttari oli ensin pystytetty entiselle paikalleen, laskettiin uuden temppelin perustus, mikä tapahtui vajaan vuoden kuluttua kotiinpaluusta (Esra 3:1-3,8-10). Temppelin perustuksen laskemisesta iloittiin, mutta ilo oli joiltakin osin varauksellinen (Esra 3:12). Pian koko rakennustyökin kuitenkin jouduttiin keskeyttämään. Juutalaiset eivät olleet ottaneet rakennustöihin mukaan samarialaisia, jotka saivat kuninkaan kieltämään temppelin rakentamisen. Tämän lisäksi kotiin palanneet olivat alkaneet rakentaa omia talojaan, mikä vei aikaa. Mahdollisesti kotiin palanneet olivat odottaneet myös Messiaan pikaista saapumista, minkä he olivat liittäneet Babyloniasta palaamiseen. Messiaan tulo viipyi, mistä he olivat pettyneet. Tämä lienee ollut syynä siihen, että temppelin rakentamista ei enää pidetty niin ajankohtaisenakaan (1:2). Haggain mukaan Herran temppelille ja Hänelle itselleen on annettava etusija. Haggain profetian aiheena onkin innostaa temppelin rakentamiseen, johon liittyen hän sai neljä sanomaa. Päähenkilöitä, joille profetiat osoitettiin, olivat käskynhaltija Serubbaabel ja ylipappi Joosua (Esra 2:2, 3:2), mutta osa profetiaa on kohdistettu koko kansaan.
Temppeli valmistui lopulta vuonna 516 eKr., millä oli tavattoman suuri merkitys. Juutalaisten usko ja messiasodotus saivat ratkaisevan vahvistuksensa juuri temppelipalveluksesta.
Ensimmäinen sanoma (1:1-15). Viiteentoista vuoteen ei temppeliä ollut rakennettu, kun Persian kuningas Dareioksen toisena hallitusvuotena eli v. 520 eKr Haggai kehotti maanmiehiään ryhtymään jälleenrakennustyöhön (profetia ajoittuu nykyisen ajanlaskun mukaan elokuulle). Haggai ei vedonnut vain kansaan, vaan kohdisti sanansa ennen muuta kahdelle johtajalle, käskynhaltija Serubbaabelille ja ylipappi Joosualle. Haggai antaa ymmärtää, että kansan aineellinen ahdinko, kuivuus ja työttömyys olivat seurausta temppelin rakentamisen laiminlyönnistä. Kansa huolehti vain itsestään ja omista tarpeistaan ja laiminlöi Herran huoneen rakentamisen. Jumala on lopulta myös materiaalisen siunauksen lähde eikä kansan tule nähdä panostusta temppelin rakentamiseen siten, että se merkitsisi heidän oman toimentulonsa kärsimistä. Toisin kuin monet muut profeetat, Haggai saattoi nähdä välitöntä tulosta julistuksestaan. Hänen vetoomuksensa sai vastakaikua sekä johtajilta että kansalta. Pikaisesti ryhdyttiin jälleen rakennustyöhön.
Toinen sanoma (2:1-9). Haggai sai uuden sanoman jo seuraavassa kuussa. Nyt oli lehtimajanjuhla, jolloin Jerusalemiin oli kerääntynyt paljon kansaa. Into, joka oli vallannut kansan viikkoja aikaisemmin, oli nyt laantumassa. Mahdollisesti kansan vanhat jäsenet, jotka olivat nähneet Salomon loisteliaan temppelin, olivat pessimistisiä ja tartuttivat samaa asennetta muihinkin. Siksi kansa tarvitsi uuden kutsun ja kehotuksen Herralta, joka antoi lupauksen olla Serubbaabelin, Joosuan ja koko kansan tukena heidän työssään. Herran Henki pysyisi heidän keskellään. Herra lupasi myös, että tämän (toistaiseksi ulkonaisesti pienen) temppelin tuleva kunnia on oleva suurempi kuin aikaisemman. Tämä toteutui ulkonaisesti Jeesuksen aikana, kun Herodes Suuri ja tämän seuraajat laajensivat ja kaunistivat temppelin (tätä laajennettua temppeliä on myös kutsuttu kolmanneksi temppeliksi). Mutta ennen muuta Haggain profetia on messiaaninen: se viittaa ennen muuta siihen kunniaan, jolla Messias on täyttävä temppelin.
Kolmas sanoma (2:10-19) ajoittuu marras-joulukuulle. Taustalla näyttäisi olevan toisaalta Haggain ja toisaalta kansan (tai ehkä erityisesti pappien) välinen mielipide-ero. Vertaamalla kansan tilaa ja jumalanpalvelusmenoja profeetta osoitti, että raunioina oleva ja laiminlyöty temppeli oli loukkaus Jumalalle ja siksi heidän jumalanpalvelusmenonsa ja lahjansa olivat saastaisia. Yhden esineen pyhyys ei pyhitä muita, mutta saastaisuus tarttuu yhdestä kaikkeen, mitä se koskettaa. Näin oli käynyt myös Jumalan kansan. Puhdistautumalla he pääsisivät jälleen Herran suosioon ja myös ahdistavat toimeentulon ongelmat selviäisivät.
Neljäs sanoma (2:20-23) ajoittuu samalle päivälle kuin edellinenkin. Se on osoitettu käskynhaltija Serubbaabelille, jonka Herra on paneva kuin ”sinettisormukseksi,” ts. Herra on valinnut Serubbaabelin aseekseen ja palvelijakseen. Sinettisormus on merkki kuninkaallisesta vallasta, jonka avulla myös kuninkaan lähimmät miehet saivat käyttää kuninkaalle kuuluvaa valtaa hänen valtuuttamanaan. Lupaus koski henkilökohtaisesti Serubbaabelia, mutta se tarkoittaa myös Messiasta, joka aikanaan saa hallitusvallan. Serubbaabel olikin Daavidin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa ja Jeesuksen esi-isä (Matt.1:12).
Lähteet
Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 8 (Ristin Voitto, 1992).
Schultz, Samuel J., Old Testament Speaks (Toronto, 1980)
Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986).
keskiviikko 14. maaliskuuta 2007
NAHUMIN JA HABAKUKIN KIRJAT
Nahumin kirja
Profeetta Nahumista tiedetään hyvin vähän. Muualla Raamatussa häntä ei mainita. Nahumin kirjassa sanotaan, että hän oli ”elkosilainen” (1:1). Elkos on kuitenkin paikkana tuntematon. Nahum lienee kuitenkin toiminut Juudassa (2:1). Nahumin toiminta ajoittuu Egyptin Theban (Noo-Ammonin) kukistumisen v. 663 eKr. (3:8) ja Niniven lopullisen tuhon v. 612 eKr. väliseen aikaan.
Nahumin kirjalla on vain yksi kantava teema: Herra tuomitsee tuhoon jumalattoman Niniven, mahtavan Assyrian valtakunnan pääkaupungin. Profeetta Joona oli jo aikaisemmin saarnannut Jumalan tuomiota Ninivelle, mutta kaupunki oli tuolloin katunut ja Herra peruutti tuomionsa (Joona 4). Joonan jälkeen kuitenkin kaupunki oli uudelleen ylpistynyt ja se ei enää saanut tilaisuutta kääntyä. Joonan ja Nahumin lisäksi myös profeetta Sefanja julisti Niniven tuhoa (Sef.2:13-15). Toisin kuin Joona, Nahum ja Sefanja eivät julistaneet varoituksen sanomaa niniveläisille vaan ennustuksia Jumalan omalle kansalle. Nahumin sanoma, Ninive tuho, onkin nähtävä lohduttavana sanomana Jumalan omille (nimi ”Nahum” = ”lohduttaja”).
Nahumin kirja alkuosa (1:2-8) on yleistä sanomaa Jumalan tuomiosta ja oikeudenmukaisesta kostosta. Jumala on kiivas, joka kostaa vihollisilleen, ja Hän on pyhä, mistä syystä Hänen on kostettava niille, jotka kohtelevat väärin Hänen kansaansa. Herran on luonteensa vuoksi rangaistava jumalattomia. Hänen pelottava voimansa näkyy Hänen tuomioissaan. Jumala on toki hyvä Häneen luottaville (1:7), mutta samalla Hän on ankara vihamiehilleen (1:8). Nahumin mukaan Jumalassa onkin nähtävä nämä molemmat puolet: Hän on armollinen ja rakastava, mutta myös pyhä ja oikeudenmukainen, joka vihaa syntiä ja kostaa vihollisilleen. Ninivekin oli jo saanut Joonan saarnatessa mahdollisuuden todelliseen, syvään parannukseen. Mutta kaupungin käännyttyä uudelleen Herrasta pois se ei enää saanut uutta tilaisuutta. Nahumin profetia onkin enää ennustuksen sanoja Juudalle, jolle Niniven tuho oli hyvä uutinen.
Niniven kukistuminen oli varma (1:9-14), mutta samalla sen tuho merkitsi Juudalle vapautusta (1:13) ja rauhaa (2:1). Suuri maailmankaupunki, joka kauan oli ollut ruoskana kansoille, myös Juudalle, tulee nyt tuhoutumaan. Juudaa odottava riemujuhla samalla ennakoi tulevaa rauhaa lopun aikana (huom! myös 2:3). Nahumin kirja ei kuitenkaan tämän enempää koskettele Jumalan kansan tulevaisuutta. Profetian huomio on Niniven tulossa olevassa hävityksessä (2:2-14). Kaupunki on ”veritekojen tahraama” (3:1; assyrialaiset olivat voittamiaan kansoja kohtaan poikkeuksellisen julmia, mikä johtui mm. heidän uskonnostaan). Ninive saakin korjata oman väkivaltaisen kylvönsä seuraukset (3:1-7). Lopuksi Nahum esittää pilkkalaulun Ninivestä (3:8-19). Vaikka Nahumin sanoma oli raskasta tuomiota Ninivelle, Nahumin kirja on lennokasta runokieltä.
Nahumin profetia täyttyi kirjaimellisesti. Ninive tuhoutui tulvassa (1:8). Kaupunkia piiritettäessä vuorilla sulanut lumi oli paisuttanut jokien vesiä. Assyrian piirittäjien, meedialaisten ja babylonialaisten, oli onnistunut tukkia ne kanavat, jotka johtivat tulvavedet pois, ja Tigris, joka virtasi Niniven länsilaidalla, murtautui vallien ja muurien läpi (vrt. 2:7). Kaupungin tuho oli niin täydellinen, että kreikkalaisen historioitsijan Ksenofonin käydessä Niniven paikalla 300-luvulla eKr. oli kaikki autiota! Vasta 1800-luvun kaivauksissa on löydetty Niniven jäännöksiä, jotka ovat kertoneet kaupungin menneestä loistosta ja suuruudesta.
Nahumin kirjassa voidaan nähdä julistusta maailmanvaltojen kukistumisesta ja Jumalan valtakunnan lopullisesta voitosta. Nahum julistaa Herran olevan vanhurskauden ja koston Jumala. Herralla on viimeinen sana. Hän tuomitsee ja rankaisee jumalattomia, mutta pelastaa Häneen turvaavat.
Profeetta Habakuk
Nahumin tapaan profeetta Habakukista (”habakuk” = ”syleily”) ei tiedetä juuri mitään. Häntä kutsutaan profeetaksi, joten hän lienee kuulunut profeettojen ammattikuntaan. Koska kirjan kolmas luku on muodoltaan psalmi (virsi) ja siinä ovat psalmin tyypilliset esitysohjeet, Habakuk on saattanut olla myös temppelilaulaja ja siten leeviläinen. Habakukin kotipaikkaa ei mainita, mutta kirjasta voidaan päätellä hänen toimineen Juudassa, joita vahvistuvan Babylonian sotilasmahti uhkasi (1:6; ”kaldealaiset” tarkoittaa juuri babylonialaisia). Habakukin on arveltu toimineen hurskaan kuningas Josian kuoleman jälkeen, joka tapahtui v. 609 eKr. Tuolloin Babylonia oli jo kukistanut Assyrian. Tässä vaiheessa jumalattomuus oli saamassa yhä voimakkaamman jalansijan Juudassa huolimatta profeettojen varoituksista. Koko Juudan yhteiskunta oli tuossa vaiheessa turmeltunut. Juuda joutuikin vähitellen yhä tiukemmin Babylonian vallan alle, ja lopulta v. 586 eKr. Jerusalemin temppeli tuhottiin ja Juudan kansa joutui Babyloniaan pakkosiirtolaisuuteen.
Habakukin Jumalalta saama ”näky” on vastausta niihin kysymyksiin, jotka profeetta esittää Jumalalle. Kirjan rakenteena on siis se, että profeetta puhuu Jumalalle, joka sitten vastaa. Kyseessä on profeetan vuoropuhelu Jumalan kanssa eikä ensi sijassa Jumalan sanoman välittäminen kansalle (vaikka tämäkin luonnollisesti oli seurauksena).
Jumalan tuleva tuomio kaldealaisten välityksellä
Juuda oli kääntynyt jumalattomuuteen, mutta Habakuk ihmettelee, miksi Herra viivyttelee syntisen Juudan tuomitsemista (1:2-4). Profeetan kysellessä näitä asioita Juudan kansa tuntuu saavan jatkaa syntielämässään ilman, että syntinen joutuu millään tavalla vastaamaan teoistaan. Miksi siis Jumala voi sietää oman kansansa syntiä? Eniten tuntuivat kärsivän juuri jumalaa pelkääväiset: koska he eivät turvautuneet voimaan ja vilppiin, jumalattomat käyttivät heitä häikäilemättä hyväkseen. Tämä pitää sisällään ajattoman kysymyksen: Miksi Jumala sallii syntisen jatkaa synnin tekemistä eikä näytä rankaisevan sitä? Tällöin ihminen kysyykin: Hallitseeko Jumala sittenkään vanhurskaasti? Eikö Hän auta kärsiviä? Kaikkivaltias ei puutu asioiden kulkuun vaan tuntuu sallivan pahan!
Jumalan vastaus – oikeudenmukainen rangaistus – oli kuitenkin lähellä, tosin aivan toisenlainen kuin Habakuk odotti. Kaldealaiset eli babylonialaiset tulevat välittämään Jumalan tuomion Juudalle (1:5-11). Kaldealaiset olivat laajentumishaluisia paimentolaisia, jotka asettuivat asumaan Kaksoisvirtojen maan eteläosiin. Vähitellen babylonialaiset tulivat assyrialaisia mahtavammiksi. Varsinainen Babylonian vallan luoja Nabopolassar hallitsi vv. 626-605 eKr. ja hänen poikansa Nebukadnessar II vv. 605-562 eKr. Hävitettyään Assyrian pääkaupungin Niniven v. 612 eKr. babylonialaiset hallitsivat muinaista Lähi-Itää vuoteen 539 eKr. asti. Babylonialaiset olivat tosin kulttuurikansa, mutta siitä huolimatta he olivat hirmuvaltiaita, joilla olivat omat oikeudenmukaisuuskäsityksensä ja jotka jumaloivat omaa mahtavuuttaan (1:11). Huolimatta jumalattomuudestaan babylonialaiset olivat kuitenkin Jumalan välineitä tämän rangaistessa omaa kansaansa Juudaa.
VT:n profetioilla on usein kahtalainen tai useampikin merkitys. Jae 1:5 merkitsee, että Jumala tulee tekemään suuren ja ihmiselle odottamattoman teon lähettäessään babylonialaiset välittämään Herran tuomion Juudalle. Mutta tämä jae viittaa myös uuden liiton puolelle Ap.t.13:41 mukaan. Jumala suoritti ihmisen lunastustyön Jeesuksen sovintokuoleman kautta (Ap.t.13:38,39). Silloin ”Jumalan teko” olisi tuomio niille, jotka eivät välitä Jeesuksesta, joka on Jumalan yksipuolinen vastaus syntien sovittamiseksi. Kuten Jumala tuomitsi syntisen Juudan kaldealaisten välityksellä, Hän on valmis tuomitsemaan myös ne, jotka eivät välitä Jeesuksesta syntiensä sovittajana ja Pelastajana.
Koska Babylonia oli kauttaaltaan jumalaton, Habakukille tuli ongelma, miksi juuri jumalattomat kaldealaiset saisivat rangaista Juudaa. Miten Herra voi käyttää rangaistuksensa välittäjänä kansaa, joka oli vielä jumalattomampi kuin Hänen oma langennut kansansa (1:12-17)? Habakuk miettii Herran pyhyyttä ja Hänen vaitioloaan tässä asiassa (1:12,13). Juudan kansa oli babylonialaisten käsissä kuin kala pyydystäjänsä edessä (1:14,15). Babylonialaiset voivat hyvin, mutta Juudan kansa oli avuton säälimättömän, raa´an saalistajansa edessä (1:16,17). Kuinka kauan tällainen ihmishenkiin kohdistuva raakuus saa jatkua, ennen kuin vanhurskas Jumala puuttuu asioihin?
Vanhurskaat pelastuvat, jumalattomat kukistuvat
Habakuk esittää Jumalalle tuskaisia kysymyksiä, ja Jumala vastaakin sitten hänelle! Profeetta on odottanut vartiopaikallaan, miten Herra vastaa häntä askarruttaviin kysymyksiin (2:1). Profeettojen tehtävänä olikin yleisesti odottaa (kuin vartiomies) Jumalan sanomaa ja sitten välittää se kansalle. Habakuk saa kehotuksen kirjoittaa Jumalan antaman näyn selvästi tauluihin, josta sen tulee olla luettavissa vaikka ihminen pikaisesti juoksisi ohi (2:2); tämä tarkoittaa, että sanoma tuli välittää eteenpäin niin yksinkertaisesti ja näkyvästi, että kukaan ei voi välttyä näkemästä sitä. Vaikka Habakukin kirja on profeetan ja Jumalan vuoropuhelua, se on silti tarkoitettu koko kansalle. Jumalan kärsivällisyyttä, mutta myös oikean ajan määrittämistä kuvaa se, että näky ilmoitetaan, mutta sen toteutuminen vie vielä oman aikansa (2:3). Lopulta näyn sisältö ilmoitetaan: Ylpeät ja vääryydessä elävät tulevat kukistumaan, mutta vanhurskaat (joka merkitsee Israelin hurskasta jäännöstä) tulee elämään uskon kautta (2:4). Vaikka profeetasta kaldealaisten julmuus Juudaan kohtaan oli jo ylittänyt kaiken kohtuuden rajan, tulee Jumala sittenkin säilyttämään itsellään hurskaan jäännöksen, jonka tunnistaa juuri uskosta.
Habakukin kirjan jae 2:4 mukaan ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, mikä on Jumalan ihmiselle asettama pelastustie. Juuri tähän viittaa Paavali (Room.1:17; Gal.3:11; lisäksi myös Hepr.10:38). Habakuk ja Paavali puhuvat siten samasta asiasta, vaikka Paavali uuden liiton julistajana jo saattoikin suoraan ja peittelemättä vedota Jeesuksen sovintokuolemaan tapahtuneena tosiasiana. Ihmisiä kutsutaan uskomaan Jeesukseen. Uskonvanhurskas on uuden liiton ydin, mutta sen voi näin löytää sellaisenaan jo vanhankin liiton puolelta.
Jumalan vastaus Habakukille pitää sisällään myös kaldealaisia odottavan rangaistuksen (2:5-19). Viisi voi-huutoa pitää sisällään kaldealaisten synnin. Ensimmäinen käsittää kaldealaisten ahneuden ja taipumuksen kansojen ryöstämiseen (2:5-8). Toinen kohdistuu väärän voiton kiskomiseen (2:9-11). Kolmannen voi-huudon aiheena ovat verityöt (2:12,13). Neljäs kohdistuu lähimmäisten häpäisemiseen (2:15-17) ja viimeinen epäjumaliin (2:18,19). Jumala on näin pannut merkille kaiken kaldealaisten synnin ja nämä joutuvat tilille niistä kaikista.
Keskellä voi-huutoja on kuitenkin jae 2:14, jossa profeetta näkee välähdyksen tulevasta ajasta, jolloin mainittuja jumalattomuuksia ei enää ole. Jes.11:9 kertoo, että tämä profetia toteutuu, kun Daavidin vanhurskas Vesa tai Verso (eli Kristus) on perustanut valtakuntansa. Myös voi-huutojen jälkeinen jae 2:20 on osa Herran vastausta Habakukille. Huolimatta näköpiirissä olevasta jumalattomuudesta ja väkivallasta Herra on pyhässä temppelissänsä eikä Hänen asuinsijansa lakkaa olemasta pyhä. Jumala hallitsee koko maapalloa ja maailmankaikkeutta, jossa Hänen kiistaton valtansa ja vanhurskautensa vaikuttavat.
Habakukin psalmi
Lukua 3, joka on toisaalta Habakukin rukousta ja toisaalta virsirunoutta, on tapana nimittää Habakukin psalmiksi. Se on kaunista profeetallista runoutta, joka sisältää Herran ilmestymisen ja paluun kuvauksen.
Jumalan antama näky (luku 2) on tehnyt profeettaan voimakkaan vaikutuksen (3:1,2). Habakuk ajattelee kiitollisena, mutta myös pelokkaan kunnioittavana ilmoitusta Jumalan toiminnasta. Hän myös vetoaa Jumalan laupeuteen kun tämä vuodattaa pyhän vihansa. Herra tulee aikojen lopussa tuomarina ja sotasankarina (3:3-15). Koko luonto, maapallo ja maailmankaikkeus tulevat tuolloin kokemaan mullistuksen (vrt. Ilm.6:1-19:16). Jumala hallitsee koko ajan tapahtumia ja historian kulku on täysin Hänen vallassaan. Lopussa Jumalan kansan viholliset tuhotaan ja kansa itse pelastuu (3:13).
Vaikka kaikki Habakukin näkemä on ollut vaikuttavaa ja pelottavaakin, se saa hänessä aikaan iloa ja hiljaista luottamusta (3:16-19). Hän tunnustaa lujan uskonsa Jumalaan ulkoisista koettelemuksista huolimatta.
Lähteet
Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 8 (Ristin Voitto, 1992).
Schultz, Samuel J., Old Testament Speaks (Toronto, 1980)
Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Profeetta Nahumista tiedetään hyvin vähän. Muualla Raamatussa häntä ei mainita. Nahumin kirjassa sanotaan, että hän oli ”elkosilainen” (1:1). Elkos on kuitenkin paikkana tuntematon. Nahum lienee kuitenkin toiminut Juudassa (2:1). Nahumin toiminta ajoittuu Egyptin Theban (Noo-Ammonin) kukistumisen v. 663 eKr. (3:8) ja Niniven lopullisen tuhon v. 612 eKr. väliseen aikaan.
Nahumin kirjalla on vain yksi kantava teema: Herra tuomitsee tuhoon jumalattoman Niniven, mahtavan Assyrian valtakunnan pääkaupungin. Profeetta Joona oli jo aikaisemmin saarnannut Jumalan tuomiota Ninivelle, mutta kaupunki oli tuolloin katunut ja Herra peruutti tuomionsa (Joona 4). Joonan jälkeen kuitenkin kaupunki oli uudelleen ylpistynyt ja se ei enää saanut tilaisuutta kääntyä. Joonan ja Nahumin lisäksi myös profeetta Sefanja julisti Niniven tuhoa (Sef.2:13-15). Toisin kuin Joona, Nahum ja Sefanja eivät julistaneet varoituksen sanomaa niniveläisille vaan ennustuksia Jumalan omalle kansalle. Nahumin sanoma, Ninive tuho, onkin nähtävä lohduttavana sanomana Jumalan omille (nimi ”Nahum” = ”lohduttaja”).
Nahumin kirja alkuosa (1:2-8) on yleistä sanomaa Jumalan tuomiosta ja oikeudenmukaisesta kostosta. Jumala on kiivas, joka kostaa vihollisilleen, ja Hän on pyhä, mistä syystä Hänen on kostettava niille, jotka kohtelevat väärin Hänen kansaansa. Herran on luonteensa vuoksi rangaistava jumalattomia. Hänen pelottava voimansa näkyy Hänen tuomioissaan. Jumala on toki hyvä Häneen luottaville (1:7), mutta samalla Hän on ankara vihamiehilleen (1:8). Nahumin mukaan Jumalassa onkin nähtävä nämä molemmat puolet: Hän on armollinen ja rakastava, mutta myös pyhä ja oikeudenmukainen, joka vihaa syntiä ja kostaa vihollisilleen. Ninivekin oli jo saanut Joonan saarnatessa mahdollisuuden todelliseen, syvään parannukseen. Mutta kaupungin käännyttyä uudelleen Herrasta pois se ei enää saanut uutta tilaisuutta. Nahumin profetia onkin enää ennustuksen sanoja Juudalle, jolle Niniven tuho oli hyvä uutinen.
Niniven kukistuminen oli varma (1:9-14), mutta samalla sen tuho merkitsi Juudalle vapautusta (1:13) ja rauhaa (2:1). Suuri maailmankaupunki, joka kauan oli ollut ruoskana kansoille, myös Juudalle, tulee nyt tuhoutumaan. Juudaa odottava riemujuhla samalla ennakoi tulevaa rauhaa lopun aikana (huom! myös 2:3). Nahumin kirja ei kuitenkaan tämän enempää koskettele Jumalan kansan tulevaisuutta. Profetian huomio on Niniven tulossa olevassa hävityksessä (2:2-14). Kaupunki on ”veritekojen tahraama” (3:1; assyrialaiset olivat voittamiaan kansoja kohtaan poikkeuksellisen julmia, mikä johtui mm. heidän uskonnostaan). Ninive saakin korjata oman väkivaltaisen kylvönsä seuraukset (3:1-7). Lopuksi Nahum esittää pilkkalaulun Ninivestä (3:8-19). Vaikka Nahumin sanoma oli raskasta tuomiota Ninivelle, Nahumin kirja on lennokasta runokieltä.
Nahumin profetia täyttyi kirjaimellisesti. Ninive tuhoutui tulvassa (1:8). Kaupunkia piiritettäessä vuorilla sulanut lumi oli paisuttanut jokien vesiä. Assyrian piirittäjien, meedialaisten ja babylonialaisten, oli onnistunut tukkia ne kanavat, jotka johtivat tulvavedet pois, ja Tigris, joka virtasi Niniven länsilaidalla, murtautui vallien ja muurien läpi (vrt. 2:7). Kaupungin tuho oli niin täydellinen, että kreikkalaisen historioitsijan Ksenofonin käydessä Niniven paikalla 300-luvulla eKr. oli kaikki autiota! Vasta 1800-luvun kaivauksissa on löydetty Niniven jäännöksiä, jotka ovat kertoneet kaupungin menneestä loistosta ja suuruudesta.
Nahumin kirjassa voidaan nähdä julistusta maailmanvaltojen kukistumisesta ja Jumalan valtakunnan lopullisesta voitosta. Nahum julistaa Herran olevan vanhurskauden ja koston Jumala. Herralla on viimeinen sana. Hän tuomitsee ja rankaisee jumalattomia, mutta pelastaa Häneen turvaavat.
Profeetta Habakuk
Nahumin tapaan profeetta Habakukista (”habakuk” = ”syleily”) ei tiedetä juuri mitään. Häntä kutsutaan profeetaksi, joten hän lienee kuulunut profeettojen ammattikuntaan. Koska kirjan kolmas luku on muodoltaan psalmi (virsi) ja siinä ovat psalmin tyypilliset esitysohjeet, Habakuk on saattanut olla myös temppelilaulaja ja siten leeviläinen. Habakukin kotipaikkaa ei mainita, mutta kirjasta voidaan päätellä hänen toimineen Juudassa, joita vahvistuvan Babylonian sotilasmahti uhkasi (1:6; ”kaldealaiset” tarkoittaa juuri babylonialaisia). Habakukin on arveltu toimineen hurskaan kuningas Josian kuoleman jälkeen, joka tapahtui v. 609 eKr. Tuolloin Babylonia oli jo kukistanut Assyrian. Tässä vaiheessa jumalattomuus oli saamassa yhä voimakkaamman jalansijan Juudassa huolimatta profeettojen varoituksista. Koko Juudan yhteiskunta oli tuossa vaiheessa turmeltunut. Juuda joutuikin vähitellen yhä tiukemmin Babylonian vallan alle, ja lopulta v. 586 eKr. Jerusalemin temppeli tuhottiin ja Juudan kansa joutui Babyloniaan pakkosiirtolaisuuteen.
Habakukin Jumalalta saama ”näky” on vastausta niihin kysymyksiin, jotka profeetta esittää Jumalalle. Kirjan rakenteena on siis se, että profeetta puhuu Jumalalle, joka sitten vastaa. Kyseessä on profeetan vuoropuhelu Jumalan kanssa eikä ensi sijassa Jumalan sanoman välittäminen kansalle (vaikka tämäkin luonnollisesti oli seurauksena).
Jumalan tuleva tuomio kaldealaisten välityksellä
Juuda oli kääntynyt jumalattomuuteen, mutta Habakuk ihmettelee, miksi Herra viivyttelee syntisen Juudan tuomitsemista (1:2-4). Profeetan kysellessä näitä asioita Juudan kansa tuntuu saavan jatkaa syntielämässään ilman, että syntinen joutuu millään tavalla vastaamaan teoistaan. Miksi siis Jumala voi sietää oman kansansa syntiä? Eniten tuntuivat kärsivän juuri jumalaa pelkääväiset: koska he eivät turvautuneet voimaan ja vilppiin, jumalattomat käyttivät heitä häikäilemättä hyväkseen. Tämä pitää sisällään ajattoman kysymyksen: Miksi Jumala sallii syntisen jatkaa synnin tekemistä eikä näytä rankaisevan sitä? Tällöin ihminen kysyykin: Hallitseeko Jumala sittenkään vanhurskaasti? Eikö Hän auta kärsiviä? Kaikkivaltias ei puutu asioiden kulkuun vaan tuntuu sallivan pahan!
Jumalan vastaus – oikeudenmukainen rangaistus – oli kuitenkin lähellä, tosin aivan toisenlainen kuin Habakuk odotti. Kaldealaiset eli babylonialaiset tulevat välittämään Jumalan tuomion Juudalle (1:5-11). Kaldealaiset olivat laajentumishaluisia paimentolaisia, jotka asettuivat asumaan Kaksoisvirtojen maan eteläosiin. Vähitellen babylonialaiset tulivat assyrialaisia mahtavammiksi. Varsinainen Babylonian vallan luoja Nabopolassar hallitsi vv. 626-605 eKr. ja hänen poikansa Nebukadnessar II vv. 605-562 eKr. Hävitettyään Assyrian pääkaupungin Niniven v. 612 eKr. babylonialaiset hallitsivat muinaista Lähi-Itää vuoteen 539 eKr. asti. Babylonialaiset olivat tosin kulttuurikansa, mutta siitä huolimatta he olivat hirmuvaltiaita, joilla olivat omat oikeudenmukaisuuskäsityksensä ja jotka jumaloivat omaa mahtavuuttaan (1:11). Huolimatta jumalattomuudestaan babylonialaiset olivat kuitenkin Jumalan välineitä tämän rangaistessa omaa kansaansa Juudaa.
VT:n profetioilla on usein kahtalainen tai useampikin merkitys. Jae 1:5 merkitsee, että Jumala tulee tekemään suuren ja ihmiselle odottamattoman teon lähettäessään babylonialaiset välittämään Herran tuomion Juudalle. Mutta tämä jae viittaa myös uuden liiton puolelle Ap.t.13:41 mukaan. Jumala suoritti ihmisen lunastustyön Jeesuksen sovintokuoleman kautta (Ap.t.13:38,39). Silloin ”Jumalan teko” olisi tuomio niille, jotka eivät välitä Jeesuksesta, joka on Jumalan yksipuolinen vastaus syntien sovittamiseksi. Kuten Jumala tuomitsi syntisen Juudan kaldealaisten välityksellä, Hän on valmis tuomitsemaan myös ne, jotka eivät välitä Jeesuksesta syntiensä sovittajana ja Pelastajana.
Koska Babylonia oli kauttaaltaan jumalaton, Habakukille tuli ongelma, miksi juuri jumalattomat kaldealaiset saisivat rangaista Juudaa. Miten Herra voi käyttää rangaistuksensa välittäjänä kansaa, joka oli vielä jumalattomampi kuin Hänen oma langennut kansansa (1:12-17)? Habakuk miettii Herran pyhyyttä ja Hänen vaitioloaan tässä asiassa (1:12,13). Juudan kansa oli babylonialaisten käsissä kuin kala pyydystäjänsä edessä (1:14,15). Babylonialaiset voivat hyvin, mutta Juudan kansa oli avuton säälimättömän, raa´an saalistajansa edessä (1:16,17). Kuinka kauan tällainen ihmishenkiin kohdistuva raakuus saa jatkua, ennen kuin vanhurskas Jumala puuttuu asioihin?
Vanhurskaat pelastuvat, jumalattomat kukistuvat
Habakuk esittää Jumalalle tuskaisia kysymyksiä, ja Jumala vastaakin sitten hänelle! Profeetta on odottanut vartiopaikallaan, miten Herra vastaa häntä askarruttaviin kysymyksiin (2:1). Profeettojen tehtävänä olikin yleisesti odottaa (kuin vartiomies) Jumalan sanomaa ja sitten välittää se kansalle. Habakuk saa kehotuksen kirjoittaa Jumalan antaman näyn selvästi tauluihin, josta sen tulee olla luettavissa vaikka ihminen pikaisesti juoksisi ohi (2:2); tämä tarkoittaa, että sanoma tuli välittää eteenpäin niin yksinkertaisesti ja näkyvästi, että kukaan ei voi välttyä näkemästä sitä. Vaikka Habakukin kirja on profeetan ja Jumalan vuoropuhelua, se on silti tarkoitettu koko kansalle. Jumalan kärsivällisyyttä, mutta myös oikean ajan määrittämistä kuvaa se, että näky ilmoitetaan, mutta sen toteutuminen vie vielä oman aikansa (2:3). Lopulta näyn sisältö ilmoitetaan: Ylpeät ja vääryydessä elävät tulevat kukistumaan, mutta vanhurskaat (joka merkitsee Israelin hurskasta jäännöstä) tulee elämään uskon kautta (2:4). Vaikka profeetasta kaldealaisten julmuus Juudaan kohtaan oli jo ylittänyt kaiken kohtuuden rajan, tulee Jumala sittenkin säilyttämään itsellään hurskaan jäännöksen, jonka tunnistaa juuri uskosta.
Habakukin kirjan jae 2:4 mukaan ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, mikä on Jumalan ihmiselle asettama pelastustie. Juuri tähän viittaa Paavali (Room.1:17; Gal.3:11; lisäksi myös Hepr.10:38). Habakuk ja Paavali puhuvat siten samasta asiasta, vaikka Paavali uuden liiton julistajana jo saattoikin suoraan ja peittelemättä vedota Jeesuksen sovintokuolemaan tapahtuneena tosiasiana. Ihmisiä kutsutaan uskomaan Jeesukseen. Uskonvanhurskas on uuden liiton ydin, mutta sen voi näin löytää sellaisenaan jo vanhankin liiton puolelta.
Jumalan vastaus Habakukille pitää sisällään myös kaldealaisia odottavan rangaistuksen (2:5-19). Viisi voi-huutoa pitää sisällään kaldealaisten synnin. Ensimmäinen käsittää kaldealaisten ahneuden ja taipumuksen kansojen ryöstämiseen (2:5-8). Toinen kohdistuu väärän voiton kiskomiseen (2:9-11). Kolmannen voi-huudon aiheena ovat verityöt (2:12,13). Neljäs kohdistuu lähimmäisten häpäisemiseen (2:15-17) ja viimeinen epäjumaliin (2:18,19). Jumala on näin pannut merkille kaiken kaldealaisten synnin ja nämä joutuvat tilille niistä kaikista.
Keskellä voi-huutoja on kuitenkin jae 2:14, jossa profeetta näkee välähdyksen tulevasta ajasta, jolloin mainittuja jumalattomuuksia ei enää ole. Jes.11:9 kertoo, että tämä profetia toteutuu, kun Daavidin vanhurskas Vesa tai Verso (eli Kristus) on perustanut valtakuntansa. Myös voi-huutojen jälkeinen jae 2:20 on osa Herran vastausta Habakukille. Huolimatta näköpiirissä olevasta jumalattomuudesta ja väkivallasta Herra on pyhässä temppelissänsä eikä Hänen asuinsijansa lakkaa olemasta pyhä. Jumala hallitsee koko maapalloa ja maailmankaikkeutta, jossa Hänen kiistaton valtansa ja vanhurskautensa vaikuttavat.
Habakukin psalmi
Lukua 3, joka on toisaalta Habakukin rukousta ja toisaalta virsirunoutta, on tapana nimittää Habakukin psalmiksi. Se on kaunista profeetallista runoutta, joka sisältää Herran ilmestymisen ja paluun kuvauksen.
Jumalan antama näky (luku 2) on tehnyt profeettaan voimakkaan vaikutuksen (3:1,2). Habakuk ajattelee kiitollisena, mutta myös pelokkaan kunnioittavana ilmoitusta Jumalan toiminnasta. Hän myös vetoaa Jumalan laupeuteen kun tämä vuodattaa pyhän vihansa. Herra tulee aikojen lopussa tuomarina ja sotasankarina (3:3-15). Koko luonto, maapallo ja maailmankaikkeus tulevat tuolloin kokemaan mullistuksen (vrt. Ilm.6:1-19:16). Jumala hallitsee koko ajan tapahtumia ja historian kulku on täysin Hänen vallassaan. Lopussa Jumalan kansan viholliset tuhotaan ja kansa itse pelastuu (3:13).
Vaikka kaikki Habakukin näkemä on ollut vaikuttavaa ja pelottavaakin, se saa hänessä aikaan iloa ja hiljaista luottamusta (3:16-19). Hän tunnustaa lujan uskonsa Jumalaan ulkoisista koettelemuksista huolimatta.
Lähteet
Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 8 (Ristin Voitto, 1992).
Schultz, Samuel J., Old Testament Speaks (Toronto, 1980)
Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)