Sefanjan kirja
Profeetta Sefanja
Sefanjasta (nimi tarkoittaa ”Herra kätkee”) itsestään puhutaan hänen nimeään kantavassa kirjassa erittäin vähän, mutta toisin kuin yhdenkään toisen profeetan kohdalla hänen suvustaan luetellaan neljä aikaisempaa polvea (1:1). On arveltu, että viimeisenä mainittu Hiskia olisi sama kuin hurskas Juudan kuningas (2.Kun.18:1) ja Sefanja olisi siten kuninkaallista sukua. Sefanja olisi näin aikalaisensa kuningas Josian sukulainen. Sefanja saikin Herralta kutsun profeetaksi Juudan kuninkaan Josian päivinä (1:1). Sefanjan julistus on ajoitettavissa noin vuoteen 630 eKr. Josian isän Amonin ja vielä enemmän tämän isän Manassen hallituskausi oli ollut syvän uskonnollisen ja moraalisen rappion aikaa, jota oli kestänyt yhteensä yli puoli vuosisataa. Silloin myös profeettojen ääni oli tukahdutettu Juudassa. Juutalainen perimätieto kertoo, että profeetta Jesaja tapettiin Manassen hallitusajan alussa (Raamattu ei kuitenkaan mainitse Jesajan kuolemaa, joten ei ole varmaa, tapettiinko Jesaja vai kuoliko hän luonnollisesti). Jesajan jälkeen kesti kauan, ennen kuin uusi profeetallinen ääni julisti Herran sanaa Juudalle. Sefanja olisi näin ensimmäinen profeetta Jesajan kuoleman jälkeen. Mahdollisesti Jeremian toiminta-aika oli osittain samanaikaista Sefanjan toiminnan kanssa.
Sefanjan julistuksen jälkeen kuningas Josia teki uskonnollisia uudistuksia 620-luvulla eKr. koskien ennen muuta jumalanpalveluselämää (2.Kun.23:1-24). Sefanjan arvellaan liikkuneen hovipiireissä, joten hän pääsi vaikuttamaan kuningas Josian ratkaisuihin. Onkin mahdollista, että Sefanja on auttanut Josiaa uudistuksissa. Tämä olisi kuitenkin tapahtunut vasta Sefanjan kirjaan tallennetun profetian jälkeen.
Herran vihan päivä
Sefanjan kirjan pääaiheena on Herran päivä. Juudan sisäisten olojen lisäksi myös ajankohtaiset maailmanpoliittiset tapahtumat tukivat Sefanjan julistusta Herran päivästä. Ympäröivien suurvaltojen Egyptin, Assyrian ja Babylonian välit kiristyivät ja myös Juuda oli vaarassa tulla vedetyksi sotiin mukaan. Tuohon aikaan myös pelättiin skyyttalaisia, Etelä-Venäjällä asunutta villiä ratsastajakansaa, joka oli tunkeutunut Assyriaan ja Meediaan ryöstämään ja hävittämään. Skyyttalaiset pysäytettiin vasta Egyptin pohjoisrajalla. Olikin syytä pelätä skyyttalaisten hyökkäystä myös Juudaan. Tämän keskellä kuuluu Sefanjan julistus Herran vihan päivästä, joka ei koske vain Juudaa ja Jerusalemia ja sen naapurikansoja, vaan koko maailmaa. Tuleva tuomio lopun aikana onkin maailmanlaajuinen, joka koskee kaikkia kansoja ja kaikkia ihmisiä.
Sefanja julistaa koko maailmaa kohtaavasta tuomiosta (1:2,3). Herran vihan päivä tulee merkitsemään kaiken maan päällisen elämän loppua. Kyseinen profetia sai tiettyjä ilmenemismuotoja jo tuolloin lähestyvässä uhkaavassa maailmanpoliittisessa tilanteessa, mutta profetian kärki kohdistuu aikojen lopulle, joka on nykyisinkin vielä edessäpäin.
Sefanja ennustaa Juudan ja Jerusalemin tulevan tuomion (1:4-13). Herra lupaa hävittää Juudan jumalattoman uskontojensekoituksen. Josian tullessa Juudan kuninkaaksi olivat takana tämän isän Amonin ja tämän isän Manassen jumalattomat hallituskaudet (2.Kun.21:1-26; 2.Aikak.33:1-25). Manasse oli pystyttänyt Baalin alttareita ja jopa pannut Astarten patsaan Jerusalemin temppeliin. Hän oli pannut poikansa kulkemaan tulen läpi sekä harjoittanut noituutta ja muuta jumalattomuutta. Manasse oli hallituskautensa lopulla ahdingossaan nöyrtynyt Herran edessä ja peruuttanut jumalattomia toimenpiteitään. Amon kuitenkin jatkoi isänsä pahoja tekoja koskaan katumatta niitä. Juudan hengellinen rappio merkitsi samanlaista jumalattomuutta kuin oli ollut kanaanilaisten kansojen parissa, jotka Jumala oli tuominnut hävitettäviksi Israelin palatessa Egyptistä. Josia tuli kuninkaaksi kahdeksanvuotiaana perintönään jumalaton valtakunta. Nuori kuningas kuitenkin koki hengellisen heräämisen 16-vuotiaana, mistä alkoi uusi, parempi aika. Siitä huolimatta paljon vanhaa oli jäljellä: harjoitettiin assyrialaista tähtikulttia, palvottiin kanaanilaisten Baalia ja ammonilaisten Milkomia (1:5). Israelin Jumalaa taas väheksyttiin (1:12) eikä Hänen katsottu tekevän ”hyvää eikä pahaa”; ts. Herra ei olisi tehnyt mitään. Tämä oli ollut kauttaaltaan tilanne ennen Josian uudistuksia (huom! Sefanja julisti sanomansa ennen Josian uudistuksia). Toisaalta Josian uudistukset olivat siinä määrin pinnallisia, ettei niillä ollut lopullisesti Juudan kohtaloa – lähestyvää hävitystä ja Baabelin pakkosiirtolaisuutta – kääntävää vaikutusta. Josia kuoli sotaretkellä vuonna 609 eKr., jonka jälkeen Juudan valtakunta ja Jerusalemin temppeli olivat olemassa enää 23 vuotta.
Sefanja antaa värikkään kuvauksen Herran päivästä (1:14-18). Aiheena ovat Herran päivää käsitelleet jo aikaisemmin profeetat Jesaja, Aamos ja Joel. Mutta kukaan muu profeetta ei selvitä sitä niin perusteellisesti ja voimakkaita värejä käyttäen kuin Sefanja. Hänen mukaansa Herran vihan suuri päivä on lähellä ja se saapuu nopeasti eivätkä ihmiset pysty sitä pakenemaan. Tämäkin profetia toteutui osaltaan Babylonian joukkojen hyökättyä Juudaan, mutta ennen muuta se ennakoi lopun ajan Herran vihan päivää, jolloin kaikki tuomiot maan päällä huipentuvat (vrt. Ilm.19:11-21).
Keskellä tuomion julistusta Sefanja kuitenkin antaa kehotuksen Herran kansalle (2:1-3). Jumalasta luopunutta Juudaa kehotetaan tekemään parannus. Vanhurskautta ja nöyryyttä etsivälle voi vihan päivänäkin löytyä suoja (=Herra). Näin keskellä tuomion julistustakin Herra julistaa Häntä etsiville armoaan. Tässä kehotuksessa on nähtävissä myös sanoma lopun ajan juutalaiselle jäännökselle parannuksentekoon ennen kansojen tuomiota.
Kuten monet muutkin profeetat, Sefanjakin ennustaa Juudan naapurikansojen tuomion (2:4-15). Filistean alue tulee jäämään Juudan heimon haltuun. Moabia ja Ammonia syytetään Jumalan kansan halventamisesta, mistä syystä niitä odottaa Sodoman ja Gomorran kohtalo. Jumalan tuomio ei pelasta Nubiaa (Etiopiaa) eikä edes vaarallista Juudan vihollista, Assyriaa, jonka pääkaupunki Ninive tulee raunioitumaan (2:13; Ninive kukistui vuonna 612 eKr.).
Mutta myös Jumalan oma kansa saa kokea kovat tuomiot (3:1-8). Kaupunkia syytetään neljästä asiasta: tottelemattomuudesta, kurituksen vastustamisesta, epäuskosta ja jumalattomuudesta. Tuomion sanojen kärki kohdistuu kansan johtajiin. Sen sijaan, että olisivat luottaneet Jumalaan hallitusmiehet, tuomarit, profeetat ja papit ovat johtaneet kansan harhaan. Siksi Jerusalemia kohtaa Jumalan viha.
Pelastuksen ja puhdistuksen aika
Sefanjan tuomion profetia on synkkä, mutta huolimatta Herran päivän pimeydestä sen jälkeen koittaa uusi aika. Silloin kansat rukoilevat Herraa (3:9,10) ja silloin perustetaan Messiaan valtakunta. Herran päivän on tultava ennen kuin Messiaan valtakunta voi tulla. Herran päivän valoisa puoli onkin näin se, että se on lopulta siunauksen päivä Häntä nöyrästi odottaville. Herra puhdistaa kansojen huulet niin että ne rukoilevat Hänen nimeään ja palvelevat Häntä yksimielisesti. Herra on jättävä Israelin jäännöksen, joka luottaa Herran nimeen (3:11-20). Israel tulee uudistumaan ja Herra itse asuu Jumalan kansan keskellä sen kuninkaana ja pelastajana (tässä on ennustus tulevasta Messiaasta). Abrahamin liiton Israelia koskevat lupaukset (1.Moos.12:1-3) täyttyvät lopullisesti tässä esitettynä aikana.
Haggain kirja
Profeetta Haggai
Profeetta Haggaista (nimi merkitsee ”juhlallinen”) itsestään kirja ei kerro paljon. Hänen toiminta-aikansa sijoittuu Baabelista paluun jälkeiseen aikaan ja hän oli profeetta Sakarjan aikalainen (Esra 5:1; 6:14). On sinänsä mahdollista, että Haggai olisi jo ollut vanhus ja että hän olisi nähnyt Salomon temppelin, mutta todennäköisemmin hän oli syntynyt Babyloniassa, josta hän oli tullut Jerusalemiin ensimmäisten palanneitten joukossa v. 538 eKr. Ilmeisesti Haggai ei ollut pappi ja siksi hänen julistuksensa keskittyy ennen muuta käytännöllisten asioiden hoitamiseen. Haggaista puhutaan kirjassa aina kolmannessa persoonassa ja usein profeetta-nimikkeen kanssa. Siksi ei olekaan varmaa, että juuri Haggai itse olisi kirjoittanut hänen julistuksestaan kertovan ja hänen nimeään kantavan kirjan.
Haggain kirja koostuu neljästä puheesta, jotka on tarkkaan päivätty ja jotka liittyvät Jerusalemin toisen temppelin (ns. Serubbaabelin temppelin) rakentamiseen. Juutalaisia oli palannut Baabelista Jerusalemiin, jossa nämä Persian kuningas Kyyroksen luvalla olivat ryhtyneet rakentamaan uutta temppeliä v. 586 eKr. poltetun Salomon temppelin tilalle. Kyyros oli vapautusjulistuksessaan nimenomaan käskenyt rakentaa temppelin (Esra 1:1-4). Rakennustyöhön oli tuolloin ryhdytty nopeasti. Kun polttouhrialttari oli ensin pystytetty entiselle paikalleen, laskettiin uuden temppelin perustus, mikä tapahtui vajaan vuoden kuluttua kotiinpaluusta (Esra 3:1-3,8-10). Temppelin perustuksen laskemisesta iloittiin, mutta ilo oli joiltakin osin varauksellinen (Esra 3:12). Pian koko rakennustyökin kuitenkin jouduttiin keskeyttämään. Juutalaiset eivät olleet ottaneet rakennustöihin mukaan samarialaisia, jotka saivat kuninkaan kieltämään temppelin rakentamisen. Tämän lisäksi kotiin palanneet olivat alkaneet rakentaa omia talojaan, mikä vei aikaa. Mahdollisesti kotiin palanneet olivat odottaneet myös Messiaan pikaista saapumista, minkä he olivat liittäneet Babyloniasta palaamiseen. Messiaan tulo viipyi, mistä he olivat pettyneet. Tämä lienee ollut syynä siihen, että temppelin rakentamista ei enää pidetty niin ajankohtaisenakaan (1:2). Haggain mukaan Herran temppelille ja Hänelle itselleen on annettava etusija. Haggain profetian aiheena onkin innostaa temppelin rakentamiseen, johon liittyen hän sai neljä sanomaa. Päähenkilöitä, joille profetiat osoitettiin, olivat käskynhaltija Serubbaabel ja ylipappi Joosua (Esra 2:2, 3:2), mutta osa profetiaa on kohdistettu koko kansaan.
Temppeli valmistui lopulta vuonna 516 eKr., millä oli tavattoman suuri merkitys. Juutalaisten usko ja messiasodotus saivat ratkaisevan vahvistuksensa juuri temppelipalveluksesta.
Ensimmäinen sanoma (1:1-15). Viiteentoista vuoteen ei temppeliä ollut rakennettu, kun Persian kuningas Dareioksen toisena hallitusvuotena eli v. 520 eKr Haggai kehotti maanmiehiään ryhtymään jälleenrakennustyöhön (profetia ajoittuu nykyisen ajanlaskun mukaan elokuulle). Haggai ei vedonnut vain kansaan, vaan kohdisti sanansa ennen muuta kahdelle johtajalle, käskynhaltija Serubbaabelille ja ylipappi Joosualle. Haggai antaa ymmärtää, että kansan aineellinen ahdinko, kuivuus ja työttömyys olivat seurausta temppelin rakentamisen laiminlyönnistä. Kansa huolehti vain itsestään ja omista tarpeistaan ja laiminlöi Herran huoneen rakentamisen. Jumala on lopulta myös materiaalisen siunauksen lähde eikä kansan tule nähdä panostusta temppelin rakentamiseen siten, että se merkitsisi heidän oman toimentulonsa kärsimistä. Toisin kuin monet muut profeetat, Haggai saattoi nähdä välitöntä tulosta julistuksestaan. Hänen vetoomuksensa sai vastakaikua sekä johtajilta että kansalta. Pikaisesti ryhdyttiin jälleen rakennustyöhön.
Toinen sanoma (2:1-9). Haggai sai uuden sanoman jo seuraavassa kuussa. Nyt oli lehtimajanjuhla, jolloin Jerusalemiin oli kerääntynyt paljon kansaa. Into, joka oli vallannut kansan viikkoja aikaisemmin, oli nyt laantumassa. Mahdollisesti kansan vanhat jäsenet, jotka olivat nähneet Salomon loisteliaan temppelin, olivat pessimistisiä ja tartuttivat samaa asennetta muihinkin. Siksi kansa tarvitsi uuden kutsun ja kehotuksen Herralta, joka antoi lupauksen olla Serubbaabelin, Joosuan ja koko kansan tukena heidän työssään. Herran Henki pysyisi heidän keskellään. Herra lupasi myös, että tämän (toistaiseksi ulkonaisesti pienen) temppelin tuleva kunnia on oleva suurempi kuin aikaisemman. Tämä toteutui ulkonaisesti Jeesuksen aikana, kun Herodes Suuri ja tämän seuraajat laajensivat ja kaunistivat temppelin (tätä laajennettua temppeliä on myös kutsuttu kolmanneksi temppeliksi). Mutta ennen muuta Haggain profetia on messiaaninen: se viittaa ennen muuta siihen kunniaan, jolla Messias on täyttävä temppelin.
Kolmas sanoma (2:10-19) ajoittuu marras-joulukuulle. Taustalla näyttäisi olevan toisaalta Haggain ja toisaalta kansan (tai ehkä erityisesti pappien) välinen mielipide-ero. Vertaamalla kansan tilaa ja jumalanpalvelusmenoja profeetta osoitti, että raunioina oleva ja laiminlyöty temppeli oli loukkaus Jumalalle ja siksi heidän jumalanpalvelusmenonsa ja lahjansa olivat saastaisia. Yhden esineen pyhyys ei pyhitä muita, mutta saastaisuus tarttuu yhdestä kaikkeen, mitä se koskettaa. Näin oli käynyt myös Jumalan kansan. Puhdistautumalla he pääsisivät jälleen Herran suosioon ja myös ahdistavat toimeentulon ongelmat selviäisivät.
Neljäs sanoma (2:20-23) ajoittuu samalle päivälle kuin edellinenkin. Se on osoitettu käskynhaltija Serubbaabelille, jonka Herra on paneva kuin ”sinettisormukseksi,” ts. Herra on valinnut Serubbaabelin aseekseen ja palvelijakseen. Sinettisormus on merkki kuninkaallisesta vallasta, jonka avulla myös kuninkaan lähimmät miehet saivat käyttää kuninkaalle kuuluvaa valtaa hänen valtuuttamanaan. Lupaus koski henkilökohtaisesti Serubbaabelia, mutta se tarkoittaa myös Messiasta, joka aikanaan saa hallitusvallan. Serubbaabel olikin Daavidin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa ja Jeesuksen esi-isä (Matt.1:12).
Lähteet
Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 8 (Ristin Voitto, 1992).
Schultz, Samuel J., Old Testament Speaks (Toronto, 1980)
Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986).
