keskiviikko 30. toukokuuta 2007

MALAKIAN KIRJA

Profeetta Malakia 

Malakian (”sanansaattajani”) kirjan kirjoittajasta (1:1) tiedetään erittäin vähän. Muualla Raamatussa hänen nimeään ei mainita. On todennäköistä, että ”Malakia” on erisnimi muiden pienten profeettojen nimien tapaan (kirjan alussa oli tapana ilmoittaa kirjoittajan nimi). Mutta on myös esitetty, että kyseessä ei olisi profeetan nimi, vaan se tulisi kirjan jakeesta 3:1, jossa puhutaan sanansaattajasta (hepr. ”malaki”). Tämä tulkinta tarkoittaisi, että profeetta kirjoitti nimettömänä. 

Malakian kirja on kahdentoista profeetan (pienten profeettojen) kirjoista viimeinen ja ilmeisesti myös koko VT:n nuorin kirja. Kirjan sisältö viittaa melkoisella varmuudella 400-lukuun eKr. Esran ja Nehemian aikoihin. Yhtään ajoitettavissa olevaa tapahtumaa tai henkilöä Malakia ei tosin mainitse, mutta kirjan taustatilanne on se, että temppeli on jo rakennettu (se valmistui v. 516 eKr.), käskynhaltijat hallitsevat maata ja jumalanpalveluselämä oli vakiintunutta. Babylonian vankeudesta paluun jälkeinen (silloinkin vain häilyvä) innostuksen aika oli ohi ja välinpitämättömyys oli hiipinyt niin pappien kuin kansan mieliin. Jumalattomuus oli saanut monessa mielessä vallan, jolloin Malakia pyhän innon valtaamana kävi taisteluun kaikkea syntiä ja välinpitämättömyyttä vastaan. Malakian profetia onkin käytännöllistä ja voimakasta parannukseen kehottavaa sanomaa. 

Malakian kirjan erityispiirteenä on vuoropuhelu, profetian eteneminen kysymysten ja vastausten muodossa. Tämä keskustelu ja oikeanlaisen jumalanpalveluksen tähdentäminen ovat myöhemmän juutalaisuuden synagogajumalanpalveluksen ja sen lain opettamisen peruspiirteitä. 


Rakkauden sanoma 

Malakian profetia alkaa sanoilla: ”Minä rakastan teitä, sanoo Herra” (1:2). Jumalan rakkaus Israelin kansaa kohtaan on suuri ja kestävä (5.Moos.10:15). Jumalan rakkaus kansaansa kohtaan näkyy alati ja toistuvasti VT:ssa. Kuitenkin valittu kansa oli puolestaan toistuvasti asettanut Hänen rakkautensa kyseenalaiseksi osoittamalla luopumusta ja kiittämättömyyttä. Tähän Israel oli vajonnut, vaikka se oli tietoinen Jumalan rakkaudesta, Hänen monista ihmeteoistaan ja huolenpidon osoituksistaan. Jumala ei valinnut Israelia omaksi kansakseen sen kelvollisuuden vuoksi, vaan kyseessä oli Jumalan yksipuolinen rakkauden teko. Kelvottomanakin Israel täytti Jumalan ikiaikaisia suunnitelmia. 

Profetiassa asetetaan vastakkain Jaakob (Israel) ja Esau (Edom), 1:2-5. Jumala oli näiden sanojen mukaan hylännyt Edomin. Israel taas on Jumalan siunaama kansa ja on erityisessä suhteessa Häneen. Taustalla on 1.Mooseksen kirjan kertomus kaksoisveljistä Esausta ja Jaakobista (1.Moos.25-36). Malakian mukaan Jumala oli valinnut Jaakobin kun taas Edom, joka polveutui Jaakobin kaksoisveljestä Esausta, ei voinut asettua Israelin yläpuolelle. Israelin valtapiiri ulottuu Malakian mukaan Israelin rajojen ulkopuolelle sisältäen alitussuhteessa olevan Edomin. Asetelma oli se, että Esaun jälkeläiset olivat ansainneet Jumalan vihan, kun taas Jaakobin jälkeläiset eivät olleet ansainneet Hänen rakkauttaan. Jaakobia koski Jumala armovalinta, mutta Esauta Jumala ei ollut alun perin valinnut vihansa kohteeksi (1.Mooseksen kirja ei vielä esitä asiaa näin). Jumalan viha Esauta kohtaan ilmoitetaan vasta Malakian kirjassa, kun Edomin jumalattomuus oli tullut kiistattomasti todistetuksi. Epäilemättä taustalla oli myös Obadjan profetia (1:1-15), jonka mukaan Edom oli vainonnut Juudaa tämän olleessa heikkouden tilassa. Obadja ennustikin, että Edom tulee häviämään ja lakkaa olemasta erillinen kansa (edomilaisten jäännös sulautui myöhemmin juutalaisiin). 


Tuomion sanoma 

Julistettuaan Israelille rakkauden sanomansa profetia kääntyy nuhtelemaan kansaa sen väärästä jumalanpalveluksesta ja saastaisista uhreista (1:6-14). Uhrimääräyksiä ei tämän mukaan enää totella tarkasti, vaan Herran alttarille tuodaan epäpuhtaita ja viallisia eläimiä – ja papit nimenomaan hyväksyvät tämän. Tuomalla viallisia tai varastettuja eläimiä uhriksi ihmiset osoittavat etteivät kunnioita Jumalaa (he eivät kuitenkaan uskaltaisi tehdä maalliselle käskynhaltijalle samaa!). Tämä tapahtuu huolimatta siitä, että Israel oli Jumalan valitsema ja siunaama kansa. Israel on toiminnallaan osoittanut halveksuntaansa Jumalaa kohtaan. Jumalan nimeä kunnioitetaan jopa muualla, mutta ei Israelissa (1:11 pitää sisällään myös tämän tulkinnan). Jumala ei kuitenkaan halua kansansa suhtautuvan Häneen tällä tavalla, mistä syystä Jumalan kirous kohtaa rikkojaa. Isänä ja Herrana (1:6) Jumalalla oli täysi oikeus odottaa kunnioitusta ja kuuliaisuutta. Papit kuitenkin pitivät Häntä halpana ja kiistivät syntisyytensä. Vialliset uhrit olivat Mooseksen lain mukaan kelpaamattomia (3.Moos.22:17-25; 5.Moos.15:21), mikä olisi ollut loukkaus luonnollisille ihmisillekin, saati sitten Jumalalle (1:9). Papit olivat laiskoja ja rahanahneita. Pappien käytös oli törkeää, kun otetaan huomioon, kuka Herra on ja ketä papit edustivat. Herran maine oli tässä kyseessä. 

Lupaus jakeessa 1:11 on kerran täyttyvä, mutta se ei vielä ollut Malakian aikaan todellisuutta. Tässä on nähty viittaus pakanakristittyihin, jotka kaikkialla maailmassa ottavat Messiaan vastaan, uskovat Häneen ja ojentautuvat Jumalan tahdon mukaan. Tämä ajatus on kuitenkin ollut aina juutalaisille loukkaus, koska se merkitsee poikkeamista juutalaisuudesta ja sen uskosta, tuoden pakanat samalle viivalle juutalaisten kanssa. Tämän mukaan Jumala hyväksyisi nämä pakanat, mutta samalla kääntäisi selkänsä (ainakin suurimmalle osalle) valittua kansaa. 

Seuraavaksi profeetta muistuttaa pappien vastuusta (2:1-9). Elleivät papit katuisi, heidän saamansa siunaukset muuttuvat kirouksiksi (2:2). Uhkaavan kirouksen sisältö on raju (2:3, Raamatun kielenkäyttö on toisinaan hyvin suoraa ja värikästä!). Kansan johtajilta vaaditaan aina enemmän kuin kansalta. Jumala on tehnyt Leevin heimon pappien kanssa liiton (4.Moos.25:11-13), jotta tämä heimo tiedollaan ja opetuksellaan ohjaisi kansaa. Heidän osoitettuaan uskottomuutta velvollisuuksiaan kohtaan Herra saattaa heidät kuitenkin häpeään sen kansan silmissä, jota heidän tulisi johtaa. Pappeuden leeviläinen luonne vaati parannusta, johon kuuluvat puheen puhtaus, oikea vaellus ja toisenkin ihmisen johtaminen oikealle tielle. Parannuksen tekeminen takaisi oikean leeviläisen pappeuden säilymisen ja paljastaisi heidän senhetkisen turmeluksensa (2:8,9). Papit ovat mieluummin ”katsoneet kuulijoihin”, ts. miellyttäneet ihmisiä eivätkä Jumalaa (miten yleinen ilmiö tämä onkaan kaikkina aikoina!). 

Tämän jälkeen seuraa profetia tavalliselle kansalle. Malakia kohdistaa parannussaarnansa miehiin, jotka olivat syyllistyneet avioeroihin ja seka-avioliittoihin (2:10-16). Taustalla oli yleisesti se, että moraali oli kehnolla tolalla. Moni mies erosi juutalaisesta vaimostaan ja nai pakanan. Pakanalliset vaimot olivat monesti historian aikana johtaneet kansan johtajat epäjumalanpalvelukseen (Nehemian kirjassa on samankaltainen varoitus, Neh.13:23-27). Lisäksi miehet näyttävät tietoisesti pyrkineen vaihtamaan ikääntyvät vaimot nuorempiin. Malakia osoittaa, että Jumala ei hyväksy näiden miesten menettelyä. 


Toivon sanoma 

Vähitellen Malakian sanoma alkaa pitää sisällään myös toivoa tulevista siunauksista. Nämä toivon profetiat kuitenkin edelleen pitivät sisällään myös vaatimuksia parannukseen ja myös viittauksia tulevaan tuomioon. Herran päivä onkin kaksijakoinen: jumalattomille se on kauhea tuomion päivä, Herraa odottaville se taas merkitsee toivon täyttymistä. 

Malakian jatkaa profetiaansa tavalliselle kansalle kuvaamalla profetian taustatilanteen (2:17). Kansa oli tekopyhää, epäuskoinen eikä se varsinkaan uskonut tulevaan Jumalan tuomioon. Herra tulee kuitenkin lähettämään sanansaattajansa (3:1), mikä on viittaus Johannes Kastajaan (Matt.11:10). Pian sanansaattajan jälkeen tulee odotettu Valtias, Messias. Johanneksen julistus oli voimakasta parannussaarnaa. Kuulijoiden tuli kääntyä ja tehdä parannus. Kuten oli Johannes Kastajan päivinä, myös Malakian aikana kansa oli murehduttanut Jumalan, koska se ei ollut etsinyt Jumalan tahtoa. Kansan ja sen johtajien parissa oli runsaasti taikuutta, avionrikkojia, petollisia työnantajia, kelvottomia tuomareita sekä leskien ja orpojen sortajia. Useimmille Herran pelko oli vieras asia. Kuitenkin Herran päivä tulee, ja se merkitsee Messiaan toista tulemusta (3:2-5). 

Kymmenysten antamisessa kansa on ollut vilpillinen, mutta niiden antamiseen sisältyy lupaus siunauksesta (3:6-12). Herra on muuttumaton ja aina sama, mutta valitettavasti kansakin on tottelemattomuudessaan muuttumaton. Kyse ei ole pienestä asiasta: kansa on riistänyt Jumalalta kieltäytymällä maksamasta sitä, mikä Jumalalle kuuluu (3.Moos.27:30-32; 4.Moos.18:21,24; Neh.13:10-12). Jos kansa tuo kymmenykset kuten lain mukaan kuuluu, se saa runsaan ajallisen siunauksen ja jopa onnen, jota kaikki kansat ylistävät. Kysymys ei ole siitä, että kansa ”ostaisi” kymmenyksillään Herran siunaukset, vaan siitä, että kansa tekisi oikein ja täyttäisi Herran antamat käskyt. 

Jumala lupaa palkita kansan uskollisuuden (3:13-18). Kansa tosin luulee, ettei Jumalaa kannata palvella ja että jumalattomuus on tie onneen ja hyvinvointiin (3:13-15). Monet hurskaistakin epäilivät, kannattiko Jumalan käskyjen noudattaminen, koska jumalattomat näyttivät menestyvän hyvin. Vastauksena näihin häpeämättömiin sanoihin profeetta ennustaa lupauksia hurskaasta jäännöksestä ja sitä odottavasta ihanasta osasta (3:16-18). Kuuliainen kansa tulee jälleen olemaan Herran oma kansa. Myös Herraa aidosti pelkäävät tullaan kykenemään erottamaan niistä, jotka eivät ole Herraa palvelleet.     

Lopuksi Malakia kääntyy vielä ennustamaan tulevasta Herran päivästä (3:19-21/4:1-3). Herran päivä tuo mukanaan – kuten niin monet profeetat ovat ennustaneet – sekä tuomion ja pelastuksen. Kansa kyllä odotti Messiasta, mutta ei tiennyt, mitä Messiaan tulo merkitsi. Malakia julisti, että Messiaan tuloon liittyy tuomio ja puhdistava tuli. Silloin jumalattomat palavat kuin oljenkorret tulessa (3:19/4:1). Tässä Malakia viittaa Messiaan toiseen tulemiseen, jolloin jumalattomat tuomitaan ja Israelin vanhurskas jäännös pelastuu. Jumalattomien tuleekin varoa, koska tuomio on väistämätön. Vastaavasti Jumalaa pelkääville ”on nouseva pelastuksen aurinko” ja he parantuvat ”sen siipien alla” (3:20/4:2). 

Sopusoinnussa profetian aikaisemman sanoman kanssa Malakia kehottaa vielä kansaa muistamaan Mooseksen lakia (3:22/4:4). Juuri Mooseksen lain rikkomiseen kohdistuivat parannuskehotuksen sanat, joita profeetta oli lausunut. Kansa oli kyllä ulkonaisesti ylpeä Mooseksen laista, mutta se ei noudattanut sitä tinkimättä. 

Malakian kirjan loppuu viittaukseen Messiaan edelläkävijästä ja hänen tehtävänsään (3:23,24/4:5,6). Tuleva sanansaattaja oli jo aiemmin mainittu (3:1). Ennen Messiasta saapuu Hänen edelläkävijänsä, joka raivaa Messiaalle tien ihmisten sydämiin. Malakian kirjan mukaan edelläkävijä ilmaantuu kertomaan Messiaan ajan olevan lähellä. Herra lupaa lähettää profeetta Elian, mikä toteutuikin kaksijakoisesti: Johannes Kastaja toimi Elian hengessä ja voimassa (Luuk.1:17), olematta itse kuitenkaan Elia (Joh.1:21); mutta Elia myös tuli Messiaan luo kirkastusvuorella (Matt.17:3,4,11-13). 


Profeetallisuus Israelissa 

Malakian jälkeen ei enää tullut Israelin profeettaa ennen Johannes Kastajaa, Messiaan edelläkävijää. Profeetallisen äänen vaiettua Israelissa n. 400 vuoden ajaksi kiihtyi samalla Messiaan odotus. Messiaanisen ajan merkkinä alettiin pitää profeetallisen äänen elpymistä, mikä todella sitten tapahtuikin Johannes Kastajan ja Jeesuksen syntymän aikoihin (Luuk.1 ja 2). 

Lainauksia Uudessa Testamentissa 

Mal.1:2,3   -> Room.9:13 
Mal.3:1      -> Matt.11:10, Mark.1:2, Luuk.7:27 
Mal.3:23,24   -> Matt.17:10,11 


Lähteet 

Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 8 (Ristin Voitto, 1992). 

Schultz, Samuel J., Old Testament Speaks (Toronto, 1980) 

Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986). 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).