Avustajien valinta
Jerusalemin alkuseurakunta oli kansainvälinen ja nykytermein sanottuna suorastaan globaali. Tämä johtui ensinnäkin siitä, että Rooman valtakunta oli todellinen suurvalta, joka sulki sisäänsä paljon kansoja, jotka saattoivat liikkua valtakunnan sisällä monistakin syistä: kaupankäynti, kulttuuri ja sotalaitos merkitsivät monenlaista liikkuvuutta valtakunnan sisällä. Mutta näiden lisäksi Jerusalemin kansainvälisyys johtui myös siitä, että juutalaiset oli jo satoja vuosia aikaisemmin hajotettu ympäri silloista tunnettua maailmaa ja heitä kokoontui suuriin juhliin Jerusalemiin kaikkialta eri puolilta suurta Rooman valtakuntaa. Näiden ”diasporajuutalaisten” elämää sävytti kaksijakoisuus: he olivat osa kulloistakin kulttuuriympäristöään, sopeutuen sen tapoihin, käytäntöihin ja kieleen; mutta samalla he kaikkialla olivat aina nimenomaan juutalaisia ja erottautuivat muista tuntien hyvin juurensa. Hajaannuksessakin juutalaiset tosin opettelivat lähes aina pyhien kirjoitusten kielen heprean, mutta käytännön arkikielenä he käyttivät useimmiten sitä paikallista kieltä, jota heidän asuinseudullaan puhuttiin. Valtakunnan itäosien yleinen kieli oli kreikka. Äidinkielenään kreikkaa puhuvia juutalaisia kutsuttiin ”hellenisteiksi.” Myös Palestiinan alueella heprea oli jo väistynyt puhekielenä ja se oli vaihtunut Lähi-idän pääkieleen arameaan, joka on heprean läheinen sukukieli (aramea oli alun perin Syyrian eli Aramin kieli). Yleensä ihmiset olivat kaksi- tai jopa monikielisiä. Tosiasia olikin, että juutalaisilla oli jo ajanlaskun taitteen tienoilla monia eri äidinkieliä, mikä aiheutti sitten joskus jännitteitä. Apostolien tekojen 6. luvun alussa on kuvattu yksi tällainen tilanne (6:1-7).
Tässä mainitut hepreankieliset olivat tosiasiassa arameankielisiä juutalaisia. Näiden Palestiinan juutalaiskristittyjen ja toisaalta muualta tulleiden kreikankielisten välille tuli kiistaa ihan arkisista asioista. Jo Ananiaksen ja Safiran tapaus oli osoitus siitä, että alkuseurakunnan jäsenet olivat vajavaisia ihmisiä, joilla saattoi olla kyseenalaisia motiiveja; tämä kiista avustusten jakamisesta osoittaa edelleen, että hyvinkin arkipäiväisistä asioista saattoi tulla riitaa (kuva siitä, että Pyhä Henki olisi tehnyt alkuseurakunnan täysin yksimieliseksi ja vapaaksi inhimillisistä riidoista, ei siten ole oikea!). Nyt syntyneen tilanteen taustana oli se, että koska kaikki olivat myyneet omaisuutensa, oli ruokarahatkin otettava yhteisestä kassasta. Koska avustusten jaossa syntyi erimielisyyttä, oli tähän tehtävään syytä valita erityiset ruoan jakoon keskittyvät virkamiehet. Tässä nimenomaisessa raamatunkohdassa on asioita, jotka meidän on erityisesti syytä panna merkille:
ü Apostolien (huom! 6:2: ”…apostolit, ne kaksitoista” -> Mattias oli kahdentenatoista tässä mukana apostolina, vaikka häntä ei enää nimeltä mainitakaan) tehtävä oli keskittyä sananpalveluun ja rukoukseen, siksi ruoan jakamiseen oli valittava toiset miehet. Tässä on siis näkyvissä orastava virkojen eriytyminen. Tätä nimenomaista tapahtumaa pidetään ennen muuta diakonin viran (vrt. 1.Tim.3:8-13) alkuna. Selvästikin alkuseurakunta näki aiheelliseksi huolehtia yhtä lailla niin ihmisten hengellisistä kuin aineellisista tarpeista.
ü Vaikka ruoan jakaminen oli käytännöllinen tehtävä, valintakriteereinä olivat hyvämaineisuus, viisaus ja Hengen täyteys. Näiden hengellisten edellytysten tuli näin täyttyä seurakunnan kaikkien virkojen kohdalla.
ü Valinta ei ollut pelkkä ihmisten suorittama vaali, vaan sen oli perustuttava ennen muuta Jumalan kutsuun. Siksi seitsemän miestä asetettiin virkaansa rukoillen ja kätten päälle panemisen kanssa.
ü Avustusten jakajien valinta osoittaa lisäksi, että seurakunnan tulee toimintatavoissaan olla valmis sopeutumaan kulloisiinkin tilanteisiin. Muuttuvat tilanteet voivat vaatia erilaisia järjestelyjä. Raamattu ei yleensäkään anna tyhjentävää vastausta siihen, millainen seurakunnan organisaation tulee olla (suuntaviivat kylläkin).
Kaikkien seitsemän avustusten jakajan nimi on kreikkalainen. Se ei välttämättä tarkoita, ettei mukana olisi voinut olla myös ”heprealaisia” miehiä, mutta joka tapauksessa kreikkalaisuus korostuu ja miehet olivat siten ilmeisesti ”hellenistejä.” Näistä seitsemästä Stefanos ja Filippos tulivat muita merkittävimmiksi. Stefanoksesta kerrotaan, että hän saarnasi Hengen voimalla, ja Filippos puolestaan oli menestyksellinen evankelista. Tämä on merkille pantavaa, koska heidät valittiin käytännölliseen tehtävään ruoan jakajiksi! Stefanos ja Filippos olivat kreikkaa taitavia miehiä, jotka saattoivat puhua tällä kielellä levittäessään evankeliumia. Valtakunnan itäosissa oli tosiasiassa lukuisa määrä paikallisia kieliä, jolloin yhteinen yleiskieli kreikka oli myös Jumalan käytössä, jotta evankeliumi voisi voimakkaasti edetä (roomalainen hyvä tieverkosto oli toinen evankeliumin leviämistä edesauttava yhteiskunnallinen piirre!).
Avustajien valinta osoittautui oikeaksi ratkaisuksi myös siksi, että seurakunnan kasvu jatkui. Tämän jälkeen tuli jopa monia pappeja uskoon! Kaikkiaan juutalaisia pappeja on laskettu olevan tuolloin kaikkiaan noin 8000 ja leeviläisiä noin 10000. Alkuseurakunta oli tuolloin kuitenkin vielä juutalaiskristillinen eivätkä papit ja leeviläiset millään muotoa luopuneet temppelipalveluksesta Jerusalemissa, vaikka olisivatkin tulleet uskoon.
Stefanos vangitaan
Stefanoksen tarina Apostolien teoissa on lyhyt, mutta vaikuttava. Vaikka Stefanos oli valittu käytännön tehtävään, hänet mainitaan välittömästi evankeliumin voimakkaana julistajana. Hänen armolahjansa ja saarnansa puhuivat sen puolesta, että hengellinen työ hänen kauttaan oli henkivoimaista (6:8-15). Jälleen kerran toteamme, että Apostolien teot kertoo oikeastaan Pyhän Hengen teoista Jeesuksen seuraajien kautta. Stefanoksen kautta tapahtui suuria ihmeitä ja tunnustekoja (6:8). Henki myös vaikutti hänen puheessaan niin voimakkaasti, ettei kukaan kyennyt pitämään puoliaan häntä vastaan (6:10). Alkuseurakunnan yleiset tunnusmerkit olivatkin juuri nämä: ihmeet, merkit ja tunnusteot sekä evankeliumin leviäminen rohkean ja voimakkaan todistuksen kautta. Nämä piirteet olivat näin todellisuutta myös Stefanoksen kohdalla.
Mutta kun Jumalan Henki toimii voimakkaasti, aina myös Saatana ja hänen välityksellään ihmiset nousevat vastarintaan. Näin kävi Stefanoksenkin tapauksessa. Ensin Stefanosta vastaan nousi väittelijöitä (6:9). Mutta nämä vastustajat olivat avuttomia Stefanoksen kautta vaikuttavaa Hengen voimaa vastaan. Siksi jälleen kerran otettiin avuksi valhe, ja Stefanosta syytettiin Mooseksen ja Jumalan herjaamisesta. Ja Stefanos pidätettiin ja vietiin Suuren neuvoston eteen. Siellä häntä sitten syytettiinkin Jeesuksen sanojen toistamisesta. Jeesushan oli sanonut Jerusalemin temppelistä: ”Hajottakaa tämä temppeli, niin minä saan sen nousemaan kolmessa päivässä” (Joh.2:19). Tällä Jeesus oli viitannut omaan ylösnousemukseensa kolmantena päivänä. Näin oli sitten myös tapahtunut, vaikka juutalaiset sen tietysti kiistivät. Nyt näitä Jeesuksen sanoja käytettiin Stefanosta vastaan. Sinänsä toki jo Jeesuksen julistamista Messiaana voitiin pitää juutalaisten taholta Jumalan, Mooseksen ja lain pilkkaamisena. Jumalanpilkka tulkittiin alkuseurakunnan aikaan yleisesti 4.Moos.15:30,31:n pohjalta.
Kun Stefanos seisoi neuvoston edessä, hänen kasvonsa näyttivät kuin ”enkelin kasvoilta” (6:15). Tämän on täytynyt merkitä sitä, että Stefanoksen olemus teki vaikutuksen hänen vastustajiinsa. Huolimatta kovista syytöksistä Stefanos osoitti joka hetki yliluonnollista rohkeutta, koska hän oli täynnä Henkeä (6:3,5,8). Samoin hän oli koko ajan luottavainen Jumalaan ja hän oli myös puhtaalla omallatunnolla. Kuten Jeesus oli opettanut, Hänen seuraajansa saisivat sanat suuhun, kun heidän tulee puolustautua. Siksi Stefanoksen puolustuspuhe oli Pyhän Hengen antama juuri sitä hetkeä varten.
Stefanoksen puhe
Ylipappi antoi Stefanokselle puheenvuoron ja tämä pitikin pitkän puheen (7:1-50). Meitä voi kummastuttaa, että Stefanoksen puhe ei oikeastaan ole hänen tekojensa ja puheittensa puolustusta, vaan hän kertaa VT:n kertomuksia ja profetioita, jotka sinänsä hänen vastustajansa hyväksyivät yhtä lailla. Yleensä juutalaisille suunnatut puheet Apostolien teoissa ovatkin vetoamista juutalaisten pyhiin kirjoituksiin, jotka myös kristityt tunnustavat ja joihin he vetoavat. VT:n todistus Abrahamista, Jaakobista, Joosefista, Mooseksesta, Daavidista ja Salomosta eivät aiheuttaneet mitään vastareaktioita Suuressa neuvostossa. Mutta tähän merkilliseen puolustuspuheeseen Stefanoksella kuitenkin olivat hyvät syyt. Kristillinen sanoma perustuu täysin VT:n todistukseen, josta nousee kolme juutalaisuudelle niin tärkeää asiaa: luvattu maa, laki ja temppeli. Mutta VT:ssa on myös runsaasti messiaanisia profetioita; siksi Stefanoksen puhe on ymmärrettävä nimenomaan puheena sen puolesta, että Jeesus on Messias. VT:n ennustusten mukaan Stefanos tähtää siihen, että Messias on jo tullut, koska juuri Jeesus Nasaretilainen oli Kristus, Jumalan Poika. Hän on se Mooseksen lupaama ja ennustama profeetta, joka oli tulossa (6:37; 5.Moos.18:15-19). Häntä kuitenkaan juutalaiset eivät tunteneet ja tappoivat Hänet – kuten olivat vainonneet ja tappaneet profeettojakin. Jo isien aikaan juutalaiset olivat luopuneet Jumalasta ja olleet valmiita epäjumalanpalvelukseen. Stefanoksen kuulijat eivät olleet isiään parempia, mistä syystä hän päättääkin puheensa tiukkaan ja rohkeaan nuhdesaarnaan kuulijoitaan kohtaan (7:51-53). Stefanos ei millään tavalla hyökännyt juutalaisten pyhiä asioita – luvattua maata, lakia ja temppeliä –vastaan, mutta hän syytti kuulijoitaan luopumuksesta! Tämä ”puolustuspuheen päätös” olikin sitten sama kuin hän olisi heittänyt tulta ruutitynnyriin!
Stefanos kivitetään
Stefanos saa neuvoston jäsenet suunniltaan ja seuraa spontaani väkivallanpurkaus (7:54-8:1). Stefanos näkee Pyhän Hengen täyteydessä taivaan avoinna yläpuolellaan ja samalla Jeesuksen seisomassa Jumalan oikealla puolella. Messiaan oli ennustettu istuvan Jumalan oikealla puolella (Ps.110:1) ja UT todistaa Jeesuksesta saman (Mark.12:36; Hepr.1:13, 10:12). Miksi Stefanos tässä näkee Jeesuksen nimenomaisesti ”seisovan”, on aiheuttanut paljon pohdiskelua. On mm. arveltu, että se liittyisi siihen, että Stefanos tuli hetken kuluttua olemaan Jeesuksen nimen ensimmäinen veritodistaja. Mutta joka tapauksessa Jeesus oli vain vähää aikaisemmin noussut taivaaseen ja oli jo ottanut kuninkaallisen paikkansa Isän vieressä (Jeesus on siellä siihen asti kun Hän saapuu toisen kerran maan päälle).
Juutalaiset olivat tappaneet Jeesuksen, joten Stefanoksen näky oli heille liikaa. Se oli viimeinen pisara neuvostolle, joka raivoissaan kivitti Stefanoksen. Tämä on merkille pantavaa, koska jo vuosia aikaisemmin roomalaiset olivat vieneet juutalaisilta oikeuden langettaa kuolemantuomioita, joten kaikki kuolemanrangaistukset piti vahvistaa ja hoidattaa roomalaisilla. Näinhän se oli Jeesuksenkin kohdalla. Mutta nyt juutalaiset raivostuivat niin, että suorittivat kuolemanrangaistuksen omin käsin. Pontius Pilatus ei yleensä ollut läsnä Jerusalemissa vaan oleskeli Kesareassa. Pilatuksen toiminta oli kuitenkin tässä vaiheessa jo lopuillaan ja roomalaisten tyytymättömyys häntä kohtaan kasvoi. Siksi Pilatus ei ollut enää kovin halukas puuttumaan juutalaisten toimiin eikä kiihdyttämään heidän mieliään. Jeesuksen tapauksessa hän oli antanut periksi juutalaisille ja tuominnut Jeesuksen kuolemaan; Stefanoksen tapauksessa taas hän ei puuttunut siihen, että juutalaiset ottivat oikeuden omiin käsiinsä.
Stefanoksen viimeiset sanat (7:60) muistuttavat Jeesuksen vetoomusta tapaajiaan kohtaan (Luuk.23:34). Kumpikaan ei ollut hyökännyt juutalaisia ja heille pyhiä asioita vastaan, mutta kummankin juutalaiset raivasivat pois tieltään vihollisenaan. Jeesus oli opettanut vihollisrakkautta (Matt.5:38-48), ja sekä Hän että ensimmäiset kristityt toteuttivat sitä vaikuttavalla tavalla.
Stefanoksesta tuli ensimmäinen kristitty veritodistaja. Juutalaisten vaino oli vähitellen kasvanut: he olivat ensin uhanneet apostoleja (4:1-22), sitten ruoskineet heidät (5:40) ja lopuksi langettaneet Stefanokselle kuolemanrangaistuksen. Tästä lähtien uskovat eivät voineet odottaa pitkämielisyyttä juutalaisten taholta.
Tässä kohdassa mainitaan ensimmäistä kertaa nuori henkilö nimeltä Saul, joka tulee sitten olemaan Apostolien teoissa keskeinen henkilö tästä eteenpäin.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Ananias ja Safira
Jo ihan alusta asti seurakuntaan oli tullut mukaan myös ihmisiä, jotka eivät suinkaan lähteneet kokosydämisesti seuraamaan Jeesusta. Kertomus Ananiaasta ja Safirasta tuo esille yhden tällaisen esimerkin (Ap.t.5:1-11). Taustana Ananiaan ja Safiran itsekkäälle toiminnalle on nähtävissä vastakohtaisuus juuri aikaisemmin nimenomaisesti mainitulle Barnabaksen epäitsekkäälle toiminnalle (4:36,37). Alkuseurakunnan kaikkein varhaisimmalle ajalle kuuluikin käytäntö, jonka mukaan kaikki oli uskoville yhteistä. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että kaikki luopuivat omaisuudestaan ja myynnistä saadut tulot tuotiin seurakunnan yhteiseen kassaan (2:44,45). Tämä merkitsi jonkinlaista kommunismia, joskin täysin päinvastaista kuin mitä Karl Marx myöhemmin opetti. Marxilaisuus sanoo: ”Mikä on sinun, on myös minun”; ja tätä sitten toteutetaan myös väkivaltaisesti. Alkuseurakunnassa taas sanottiin. ”Mikä on minun, on myös sinun.” Ja väkivalta ei kuulunut tämän tavoitteen saavuttamiseen.
Tämä alkuseurakunnan ”kommunismi” on herättänyt paljon pohdiskelua. Omaisuuden yhteyttä koskeva käytäntö nimittäin muuttui pian Apostolien tekojen alkulukujen jälkeen. Hyvin pian alkuseurakunnan levittyä Jerusalemista uusille seuduille alkoi seurakunnassa olla hyvinkin varakkaita ihmisiä. Näillä rikkailla saattoi olla omaisuutta paljonkin, ja nämä rikkaat ihmiset saattoivat sitä kautta myös palvella seurakuntaa. Koko omaisuuden myyminen ei näin ollen ole Raamatun käsky kaikille kristityille kaikkina aikoina. Joskus on tarpeen, että uskovalla ihmisellä on omaisuutta, joskus taas päinvastoin. Tämä on tilannekohtainen asia. Mikä siis oli se tilanne, joka sai Jerusalemin alkuseurakunnan toimimaan juuri tuolla tavalla, että yhtään poikkeusta ei sallittu vaan kaikkien oli myytävä omaisuutensa? Varmasti tässä tilanteessa Pyhä Henki puhui voimakkaasti sen puolesta, että nyt oli omaisuus realisoitava, koska siitä ei ole kohta mitään hyötyä vaan pelkkää vaivaa. Syy löytyy yhdestä tapahtumasta, joka oli jo ihan nurkan takana. Seurakunta tulisi aivan lyhyen ajan kuluttua kokemaan ankaran vainon (8:1), jonka yhteydessä kaikkien uskovien – apostoleja lukuun ottamatta – oli paettava Jerusalemista. Tällöin omaisuus joutuisi joka tapauksessa vastustajien käsiin, ja lisäksi omaisuus saattaisi johtaa monet viivyttelemään lähtöä, jolloin uskovan henki olisi suuressa vaarassa. Ilman omaisuutta oli tietenkin helppo paeta Jerusalemista. Toisaalta oli vaara, että tuollaisessa vainotilanteessa moni voisi luopua uskosta, jos pitäisi valita maallisen varakkuuden ja Jeesuksen kesken. Turhaan ei Paavalikaan tästä varoita (1.Tim.6:7-10). Tässä suhteessa Jerusalemin alkuseurakunnan esimerkillä on myös meille ajatonta sanottavaa: sydämemme ei voi koskaan olla kiinnittynyt maalliseen ja näkyvään, jos kerran rakastamme Jeesusta ja annamme Hänen olla ensimmäisellä sijalla elämässämme. Tämä on kehotus kaikille ihmisille kaikkina aikoina: pitäkää Jeesus Kristus elämänne keskipisteenä ja työntäkää kaikki maallinen sivummalle! Näin Jeesus itsekin opetti (Luuk.18:18-27). Tärkeintä oli ihmisen sydämen tila. Lisäksi
Jerusalemin alkuseurakunnalle kuitenkin Jumalan Henki näyttää sanoneen: myykää kaikki, mitä teillä on, ja tuokaa rahat seurakunnalle. Taustalla oli tuo tilanne, jossa seurakunta parhaillaan eli, ja tätä käskyä vastaan Ananias ja Safira rikkoivat. Ensinnäkin he olivat ahneita. He pitivät omaisuutensa myynnistä osan itsellään. He ajattelivat sydämessään: ”Kyllä tämä omaisuus on meille niin tärkeä asia, ettei tästä voi kokonaan luopua” (vanhatestamentillisena vastineena tälle kertomukselle vaikuttaakin olevan Akanin rikkomus, josta koko kansa sai kärsiä; Joos.7:1-26). Toiseksi he valehtelivat ihmisille ja olivat siten teeskentelijöitä ja silmänpalvojia. He olivat olevinaan parempia kuin mitä todellisuudessa olivat. Jeesuskin oli varoittanut olemasta teeskentelijä, silmänpalvoja (Matt.6:6-18). Ja sitten kolmanneksi Ananias ja Safira valehtelivat Jumalalle (tai pikemminkin luulivat voivansa valehdella). Tämä viimeinen olikin Pietarista todella vakava asia ja hän moittii siitä kumpaakin (5:3,4,9). Kumpikin, Ananias ja Safira, sitten peräjälkeen kuolivat siihen paikkaan.
Jotkut kriitikot ovat ihmetelleet tämän kertomuksen sisällyttämistä Raamattuun. Ikään kuin Jumalan armo puuttuisi tästä tapahtumasta kokonaan. Helposti nousee se inhimillinen näkemys, jonka mukaan Jumala ei toimi tuolla tavalla! Lisäksi Pietarin toiminta vaikuttaa poikkeuksellisen kovalta. Erityisesti Safiran kohdalla Pietarin toiminta herättää kysymyksiä. Pietari tuntuu melkeinpä ”leikkivän” Safiran kanssa, vaikka Pietari (toisin kuin Safira) tietää, että tämän mies on jo kuollut. Mutta kritiikki tätä kertomusta kohtaan on aiheetonta ja harhaanjohtavaa. Jumala on sekä pyhä että rakastava. Hän on sekä armollinen että täynnä totuutta. Koska Jumala on totuus, Hän etsii totuutta myös meistä ihmisistä sydämen salaisimpia perukoita myöten. Jumala vihaa syntiä. Ja Häneltä emme voi salata mitään. Valehtelu Jumalalle on suuri synti. Sekä Ananias että Safira tieten tahtoen ja yhteisestä sopimuksesta olivat petoksen takana. Ahneus oli kummankin kohdalla se perussynti, joka sai heidät toimimaan vilpillisesti. Joka kiinnittää tiukasti sydämensä maalliseen omaisuuteen, ei tee tilaa Jeesukselle sisimpäänsä. Siksi juuri ahneus oli se Ananiaan ja Safiran perussynti, varsinainen synnin juuri. Tästä ahneudesta sitten nousivat valehtelu sekä ihmisille että Jumalalle. Että sekä Ananias (5:5) että Safira (5:10) todella kuolivat heti Pietarin sanojen jälkeen, osoittaa, että Pietari toimi Pyhän Hengen johdatuksessa. Samalla jää kuitenkin avoimeksi se, mikä oli Ananiaan ja Safiran ikuisuusosa. Sitä teksti ei yksinkertaisesti kerro. Kuolleista vain sanotaan, että heidät vietiin pois ja haudattiin.
Tietenkin jokainen ihminen helposti näkee itsensä Ananiaan ja Safiran paikalla. Monessa suhteessa me emme taida olla niin kovasti parempia kuin mitä he olivat. Siksi meillä voi olla taipumus selittää tyhjäksi tämän kertomuksen sanoman kärkeä niin, ettei se koskisi niin kovasti meihin. Tietenkään emme saa antaa sisällämme tilaa millekään kaivelevalle syyllisyydelle, joka koko ajan etsii meistä niitä heikkoja kohtia, jotka saavat meidät masentumaan ja kaatumaan syyllisyyden taakan alle. Niinpä on huomattava, että Ananiaan ja Safiran kohtalo ei kerrokaan meille poikkeuksetta, miten Jumala kohtelee syntiä tekeviä. Ei tätä kertomusta siitä syystä ole Raamattuun tallennettu; joskin tämän tapauksen on täytynyt olla alkuseurakunnan elämää vakavasti vavahduttanut tapahtuma, jota ei hevin unohdettu. Tapaus onkin nähtävä niin, että tämä on kirjoitettu varoitukseksi kaikille ihmisille kaikkina aikoina. Tähän rinnastettavan asian kertoo Jeesus puhuessaan kääntymättömyyden vaaroista (Luuk.13:1-5). Meidän on näin aina nähtävä synnin vakavuus. Ahneus ja valehtelu ovat vakavia syntejä, joihin ei tule suhtautua kevytmielisesti. Jos näemme itsessämme Ananiasta ja Safiraa, meidän tulee suhtautua asiaan niin, että tässä on vakava kilvoituksen paikka tehdä parannusta. Täytyy vain korostaa sitä raamatullista totuutta, että synnin kanssa ei ole koskaan leikkimistä (vrt. Ps.51:8, erit. käännös 1933).
Apostolit tekevät voimatekoja
Alkuseurakunnan elämästä on jo aiemmin Apostolien teoissa kerrottu, että ihmeet ja tunnusteot olivat tavallisia (2:43). Ihmeet jäivät pysyväksi seurakuntaelämän ominaisuudeksi (5:12-16). Huolimatta Suuren neuvoston uhkailuista (4:1-22) apostolit jatkoivat julkisesti evankeliumin julistamista ja tunnustekojen tekemistä. Seurakunta kokoontui Jerusalemin temppelissä Salomon pylväikössä (temppelialueen itäsivulla sijainneessa pylväskäytävässä). Niin suuri oli Jumalan voima, että uskottiin Pietarin varjonkin parantavan sairaita! Tässä ei nimenomaisesti kerrota, tapahtuiko todella Pietarin varjon kautta paranemisia; mutta näin kuitenkin uskottiin. Joka tapauksessa niin Jerusalemista kuin kaupungin ympärillä olevista kaupungeista tuli suuret joukot ihmisiä, ja mukana tuotiin sairaita ja henkien riivaamia ihmisiä. Apostolien voitelu Hengessä oli niin suuri, että kaikkien sanotaan parantuneen. Ihmeiden ja merkkien määrä oli suuri eikä se voinut jäädä keneltäkään – seurakunnalta itseltään tai sen ulkopuolisilta ihmisiltä –huomaamatta.
Tämä yhteenvedonomainen kuvaus ihmeistä ja tunnusteoista liittyy eräillä tavoilla Ananiaan ja Safiran tapaukseen. Ensinnäkin tämä seurakunnan voimallisen elämän kuvaus heti tämän avioparin traagisen kuoleman jälkeen tuntuu osoittavan, että tämän pariskunnan kohdalla oli toimittu oikein. Huolimatta tapauksen kovaluonteisuudesta Pyhä Henki osoitti Jumalan olleen Pietarin menettelyn takana. Lisäksi tässä mainitaan: ”kukaan muu ei rohjennut liittyä heidän seuraansa” (5:13). Tämä maininta on herättänyt kysymyksiä, koska kuitenkin toisaalta uskovien määrän sanotaan yhä kasvaneen. Näin ollen, ihmisiä tuli uskoon ja liittyi seurakuntaan. Mutta kukaan ei uskaltanut liittyä uskovien joukkoon muuta kuin tositarkoituksella. Pinnalliset ja väärät uskovat eivät uskaltaneet liittyä seurakuntaan juuri Ananiaan ja Safiran kohtalon vuoksi. Siksi tapahtumalla oli seurakuntaa sisältä puhdistava vaikutus – vaikka voikin tuntua kärkevältä sanoa näin.
Huomionarvoista on se, että tämä ihmeiden ja tunnustekojen suuri määrä tapahtui aikana, jolloin seurakuntaa alettiin ankarasti vainota. Ensimmäinen uhkailu oli jo takana (4:1-22) ja seuraava, rankempi vaihe oli jo tulossa (5:17-42). Myöhempikin kirkkohistoria on useasti osoittanut, että seurakunnan kasvu on ollut vainojen aikana suurta.
Apostolit Suuren neuvoston edessä
Jo kerran aikaisemmin olivat kansanjohtajat yrittäneet saada apostolit lopettamaan evankeliumin julistamisen; tämä oli ollut sen jälkeen kun Pietari oli parantanut ramman miehen (3:1-10). Nyt kansanjohtajat yrittivät uudestaan (5:17-21a). Jälleen olivat Jumalan ihmeet seurakunnan apuna. Apostolit vangittiin, mutta Herran enkeli avasi vankilan ovet (tällaisia vapautumisihmeitä tapahtui myöhemmin useitakin; 12:6-11; 16:26-29), ja kohta olivat apostolit taas temppelissä opettamassa. Tuollaisen välikohtauksen jälkeen moni olisi varmaan paennut ja mennyt turvaan, mutta apostolit palasivat heti julkisesti opettamaan! Näemme tässä, että Henki oli tehnyt heistä rohkeita, todellisia Jumalan hulluja! Samalla kuitenkin näemme sen, että evankeliumin julistusta seuraa aina vastustus, koska evankeliumi ei ole ihmismielen mukainen. Mutta toisaalta vaikeuksien keskellä seurakunta saa kokea myös Jumalan ihmeellistä apua!
Koska Suuri neuvosto (”kaikki Israelin kansan vanhimmat”) oli koolla, merkitsi se samalla, että paikalla olivat niin ylipapit, saddukeukset kuin fariseuksetkin, siis koko juutalaisten johto. Ylipappi ja Suuri neuvosto kuvittelivat aamulla helpostikin aloittavansa apostolien kuulustelun, mutta asiaanhan oli tullut mutkia (5:21b-25). Apostolit pidätettiin kuitenkin uudelleen, tällä melkoisella varovaisuudella johtuen pelosta kansaa kohtaan (5:26; kansanjohtajat eivät enää voineet jättää huomiotta kansan mielipidettä, johon apostolien julistus ja tunnusteot olivat vaikuttaneet). Lopulta kuitenkin päästiin itse kuulusteluun, jossa ylipappi muistutti kieltäneensä apostoleja julistamasta Jeesuksen nimessä (5:28). Ylipappi piti apostoleja kansanvillitsijöinä, jotka olivat nostaneet kansaa sen johtajia vastaan. Juutalaisten kaikille johtajille ja puolueille Jeesus oli ollut mahdoton hyväksyä siksi, mitä Hän itsestään opetti; ja nyt apostolit jatkoivat Jeesuksen työtä. Apostolit kuitenkin puolustautuivat Jumalan antamalla arvovallalla (5:29-32). Jumalan tahto oli tärkeämpi kuin Suuren neuvoston vaatimukset, ja lisäksi juuri kansanjohtajat olivat kuin olivatkin syypäitä Jeesuksen kuolemaan, jonka kuitenkin Jumala herätti kuolleista ja korotti Ruhtinaaksi ja Pelastajaksi. Tämä vastaus suututti suuren neuvoston niin, että se olisi halunnut tappaa apostolit saman tien (5:33). Juutalaisilla ei tosin ollut enää vähään aikaan ollut oikeutta langettaa kuolemantuomioita vaan he joutuivat tässä suhteessa turvautumaan roomalaisten apuun (kuten oli tapahtunut Jeesuksen tapauksessa). Kuitenkin Stefanoksen kivittäminen vähän myöhemmin (7:54-60) osoittaa, että raivon vallassa saattoivat juutalaiset kuitenkin olla tässäkin suhteessa vallan omiin käsiinsä.
Silloin kuitenkin tapahtui odottamaton asia: viisas fariseus, nimeltä Gamaliel, kehotti neuvostoa varovaisuuteen apostolien kohdalla (5:34-39). Gamaliel viittasi kahteen tuoreessa muistissa olevaan tapaukseen. Teudas oli noussut kapinaan (ilmeisesti Herodes Suuren aikaan; juutalainen historia tuntee myös erään toisen Teudaksen kapinan tätä myöhemmin) ja myöhemmin Juudas Galilealainen. Molemmat kapinat olivat nopeasti kuivuneet kokoon. Gamalielin mukaan niin tulisi käymään myös nyt, jos nämä miehet eivät olleet Jumalan asialla. Merkille pantavaa kuitenkin on, että Gamaliel näyttää pitäneen mahdollisena sitä, että apostolit ovatkin Jumalan asialla (!), jolloin Suuri neuvosto ei mahda heille mitään.
Tätä Gamalielin neuvoa on ihmetelty, olihan hän se opettaja, joka oli ollut kristittyjen kiihkeimmän vastustajan, Saul Tarsolaisen eli Paavalin, opettaja (22:3). Saul oli fanaattinen kristittyjen vihaaja, joka oli varmasti paljon saanut vaikutteita juuri opettajaltaan. Saulin ja Gamalielin ajattelussa oli varmasti kovin paljon yhteistä, joten tämä Gamalielin viisas ja harkitseva neuvo ei tunnu mitenkään sopivan tähän kuvaan. Tähän on kuitenkin selityksensä. Vielä tässä vaiheessa uskovien julistustoiminta oli aluillaan ja toistaiseksi juutalaisten johtajat saattoivat kuvitella pääsevänsä näistä vaikeuksista vähemmällä voimankäytöllä. Hyvin pian tämän jälkeen varmasti Gamalielkin tulisi sitten ottamaan asiaan jyrkemmän kannan.
Lopulta apostolit kuitenkin ruoskittiin (heitä oli aiemmin varoitettu, joten nyt heitä voitiin rangaista), mutta sitten vapautettiin (5:40-42). Ilo rangaistuksesta johtui pelkästään siitä, että heidän kipunsa oli tapahtunut Jeesuksen nimen tähden.
Uhkailut eivät evankeliumia pidätelleet. Hyvin pian kuitenkin vaino uskovia kohtaan tuli kovemmaksi ja uskovien henki alkoi olla vaarassa. Siitä todistaakin sitten Stefanoksen kohtalo (Ap.t.6-7).
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Apostolien teot jakautuu evankeliumin leviämisen osalta kolmeen osaan Ap.t.1:8 ilmoittamalla tavalla: ensin evankeliumia julistettiin juutalaisille, sitten Samariassa (8:4-25) ja lopuksi myös pakanoille (Corneliuksen kodissa, luku 10, ja voimaperäisemmin luvusta 13 alkaen). Nämä vaiheet toteutuivat osaltaan myös limittäin. Aluksi evankeliumia julistettiin kuitenkin vain juutalaisille eikä seurakunta edes ymmärtänyt velvollisuuttaan levittää sanomaa muille kuin juutalaisille. Silti Jeesuksen lähetyskäsky (Matt.28:18-20; Mark.16:15,16; Luuk.24:44-49; Ap.t.1:8) sinänsä koski alusta asti myös pakanasyntyisiä ihmisiä. Lisäksi jo VT oli ennustanut pelastuksen kuuluvan koko maailmalle (1.Moos.12:3; Sak.14:16). Alkukristillinen seurakunta tarvitsikin tässä vaiheessa vielä voimakasta ohjausta Jumalan taholta, jotta se murtautuisi ulos pelkän juutalaisuuden piiristä. Tämä tapahtui Apostolien tekojen kuvaamalla tavalla vaiheittain.
Pietari parantaa ramman
Apostolien tekojen luvut 3 ja 4 muodostavat yhden kokonaisuuden, yhden tapahtumasarjan. Kaikki alkoi yhdestä parantumisihmeestä Jerusalemin temppeliin johtavan portin luona: Ap.t.3:1-10. Pietari ja Johannes tuskin tiesivät temppeliin lähtiessään, mitä siellä tulee tapahtumaan. Helluntain tapahtumien jälkeen apostolit olivat jääneet Jerusalemiin, juutalaisten pyhään kaupunkiin. Seurakunta oli tuossa vaiheessa juutalaiskristillinen eikä seurakunnalla ollut mitään aikomuksia rikkoa välejään juutalaisuuteen. Juutalaisilla oli kolme erityistä rukoushetkeä: (1) aikaisin aamulla aamu-uhrin aikaan, (2) yhdeksännellä tunnilla (hetkellä) eli kello kolmelta iltauhrin aikaan ja (3) auringonlaskun aikaan. Juutalaiseen tapaan Pietari ja Johannes olivat menossa Jerusalemin temppeliin kello kolmen rukoushetken aikaan. Siellä he tapasivat ramman miehen.
Tämä Kauniillaportilla usein makaava kerjäläinen oli ns. parantumattomasti sairas. Hän oli ollut syntymästään asti liikuntakyvytön. Siksi armeliaat ihmiset kantoivat häntä mainitulle portille, jotta tämä siellä voisi kerjätä rahaa muilta armeliailta, temppeliin meneviltä ihmisiltä. Almujen antaminen laskettiin tuohon aikaan erityisen hurskaaksi teoksi, joten parantumattomasti sairas todella saattoi tuolla paikalla saada muutaman lantin elääkseen. Tuonakaan päivänä sairas ja köyhä mies ei muuta odottanutkaan. Sitten paikalle tulivat Pietari ja Johannes. Rampa mies pyysi heiltä almua. Pietari pyysi sairasta katsomaan heitä. Rampa mies odottikin saavansa heiltä jotain, mutta tuskin aavisti, mitä hän voisi saada. Kannattaa panna merkille, että selvästikään tässä tilanteessa ei ollut kyse siitä, että rampa mies olisi uskonut voivansa parantua. Mikään ei viittaa siihen, että häneltä olisi edes kysytty uskoa. Se, mitä kohta tapahtui, oli sairaalle miehelle täysi yllätys!
Pietari sanoo sitten painavat sanansa (3:6). Pietari käytti ”Jeesuksen Kristuksen Nasaretilaisen” nimeä. Nimi ei seemiläisessä ajattelussa merkitse vain henkilön tunnistamista ja erottamista muista ihmisistä (kuten länsimaisessa ajattelussa), vaan nimi ilmaisee henkilön syvimmän olemuksen. Siten henkilön voima on läsnä hänen nimessään. Siksi Pietari ei pyydä Jeesusta parantamaan rampaa, vaan lausuu Jeesuksen nimen ramman ylle samalla vapauttaen Jeesuksen voiman.
Ihme tapahtui: rampa mies sai voimaa jalkoihinsa ja nilkkoihinsa, nousi pystyyn, seisoi ja käveli. Eikä siinä kyllin: hän hyppeli! Ja siinä kulkiessaan mies ylisti Jumalaa. Mies näin tajusi heti, että kyseinen ihme ei ollut apostolien aikaansaannosta, vaan kyseessä oli jumalallinen tunnusteko. Parantuneesta miehestä tuli näin kävelynsä ja hyppelynsä kautta elävä todistus evankeliumin voimasta. Samalla toteutui kirjaimellisesti Jesajan ennustus messiaanisen ajan ihmeistä (Jes.35:5,6).
Tämä paranemisihme oli ensimmäinen, joka Apostolien teoissa nimenomaisesti kerrotaan tapahtuneen Jeesuksen seuraajien kautta. Kuitenkin jo edellisessä luvussa mainitaan yleisellä tasolla, että apostolien kätten kautta tapahtui monia ihmeitä ja tunnustekoja (2:43). Ramman miehen parantaminen oli siksi vain yksi tunnusteko monien joukossa. Tuskin teemme väärää johtopäätöstä, jos sanomme, että missä Pyhä Henki saa vapaasti ja voimallisesti vaikuttaa, siellä tapahtuu samanlaisia ihmeitä kuin tässä tapauksessa. Kuitenkin juuri tämä yksi tapahtuma oli erityisen arvokas tuossa tilanteessa, koska tämä tapaus avasi Pietarille erään arvokkaimmista tilaisuuksista julistaa evankeliumia. Parantuminen itsessään oli toki arvokas asia tuolle rammalle miehelle. Mutta vielä suurempi asia oli se, että tapahtunut ihme toi Pietarille kokonaisen kansanjoukollisen kuulijoita.
Pietarin puhe
Koska parantunut mies pysytteli Pietarin ja Johanneksen seurassa, olikin odotettavissa, että kohta Pietari saisi antaa kuulijoille selityksen siitä, mitä nyt oli tapahtunut ja miksi (3:11-26). Pietari tekee tässä kuulijoilleen selväksi, että ramman miehen paraneminen ei ollut tapahtunut apostolien voimalla tai hurskaudella, vaan ihme oli tapahtunut vain ja ainoastaan Jeesuksen nimessä. Muutenkin koko Pietarin puhe keskittyy Jeesukseen. Jeesus oli Jumalan lähettämä Voideltu, jonka ihmiset hakkasivat ristinpuulle ja tappoivat. Voidellun surmasivat israelilaiset, mutta tietämättömyyttään nämä täyttivät Jumalan suunnitelman (3:18). Jumala kuitenkin herätti Hänet kuolleista (ylösnousemus oli yleensä korostuneesti esillä alkuseurakunnan saarnoissa). Jeesus oli myös VT:n profeettojen ennustama Messias, jonka Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala on korottanut kirkkauteen ja joka tulee olemaan siunaukseksi jokaiselle, joka ottaa Hänet vastaan ja uskoo Häneen. Siksi Pietarin puheen ydin onkin kehotus parannuksentekoon (3:19,20). Kuulijoiden tuli kääntyä pois pahuudestaan ja ottaa vastaan se siunaus, jonka voi saada vain Jumalan Voidellun kautta. Tuo siunaus on ikuinen elämä, joka on tarjolla jokaiselle, joka uskoo Jeesukseen. Lisäksi Pietari lupaa israelilaisten katumuksen johtavan Voidellun toiseen tulemukseen, jolloin ”kaikki pannaan kohdalleen” (Israel asetetaan aikojen lopulla ennalleen; Miika 4:1; Sak.14:10-21).
Pietari viittaa Mooseksen antamaan lupaukseen (3:22,23), jonka mukaan kansan keskuudesta nousee Mooseksen kaltainen profeetta (5.Moos.18:15-19). Tämä ennustus oli yleisesti juutalaisten keskuudessa tunnistettu Messiaan merkiksi. Pietari viittauksellaan Mooseksen lausumaan ennustukseen tähtää siihen, että todellinen usko Moosekseen johtaa myös uskomaan Jeesukseen. Samaan ovat viitanneet myös profeetat ja patriarkat.
Jakeessa 16 mainitaan, että usko antoi voimaa tälle rammalle miehelle ja että usko, jonka Jeesus antaa, on tehnyt miehestä terveen. Aiemmin totesimme, että mieheltä itseltään ei vaadittu uskoa. Onkin todennäköistä, että tässä tapauksessa ei ole kyse miehen uskosta vaan apostolien. Tämä siksi, että mies ei ollut osannut odottaakaan paranemista. Kyse onkin apostolien uskonrohkeudesta, koska he joutuivat toimimaan kokonaan Jeesuksen nimessä ja Pyhän Hengen voiman varassa. Myöhemmin Apostolien teoissa on toki sitten sellaisiakin tapauksia, jossa kysyttiin parannettavan uskoa (esim. 14:9).
Suuren neuvoston edessä
Vain muutamia viikkoja aikaisemmin juutalaisten Suuren neuvoston jäsenet olivat tuominneet Jeesuksen kuolemaan ja kuvitelleet raivanneensa samalla koko Hänen liikkeensä pois tieltä. Mutta nyt Jeesuksen seuraajat alkoivat toimia Jeesuksen nimessä ja tekivät yhtä suuria tunnustekoja. Ramman miehen parantaminen johtikin siihen, että nyt Pietari ja Johannes tuotiin Suuren neuvoston kuulusteluun (4:1-22). Pietarin ja Johanneksen pidättivät papit, temppelivartioston päällikkö ja saddukeukset, ts. pappispuolueen jäsenet. Papit, Aaronin jälkeläiset, yleensä kuuluivat saddukealaiseen puolueeseen, jotka – toisin kuin fariseukset – eivät odottaneet Messiasta eivätkä uskoneet ylösnousemukseen, enkeleihin ja henkivaltoihin. Saddukeukset uskoivat Messiaan tulleen Makkabealaisten mukana 100-luvulla eKr., kun nämä vapaustaistelullaan toivat juutalaisille itsenäisyyden. Siksi uutta Messiasta ei enää heidän mielestään voinut tulla. Tärkeää saddukeuksille oli temppelipalvelus ja poliittinen vakaus. Siksi he eivät voineet sietää ongelmia hallitsevien roomalaisten kanssa. Nyt apostolien toiminta häiritsi tätä status quo –tilaa. Samalla on kuitenkin huomattava, että ”vanhimmat ja lainopettajat” (4:5) olivat ennen muuta fariseuksia.
Jeesus oli jo aiemmin opettanut seuraajilleen, että nämä saisivat Pyhän Hengen ohjaamina todistaa Hänestä viranomaisten ja esivallan edessä (Matt.10:17-20). Tässä nimenomaisessa tilanteessa tapahtui juuri niin. Ihme antoi mahdollisuuden tuoda esille, kenen nimessä tunnusteko oli tapahtunut (4:10). Samoin pelastus tulee vain Jeesuksen nimessä (4:12). Jeesus oli se kulmakivi, jonka rakentajat hylkäsivät (kuten sekä Jeesus, Luuk.20:17,18, että Vanha Testamentti ennustivat tapahtuvan, Ps.118:22,23).
Juutalaisten johtajat olivat nyt ihmeissään. Jeesuksen piti olla kuollut, mutta nyt kansanjohtajille epämieluinen tilanne tuntui vain leviävän entistä pahemmin. Tilanne oli siitäkin ongelmallinen, että kansanjohtajat eivät voineet kieltää ihmeen tapahtuneen: rampa mies oli parantunut ja se oli tosiasia. Tässä vaiheessa kansanjohtajat eivät katsoneet voivansa muuta kuin uhkailla. Mutta sitten apostolit vapautettiin.
Tässä kuulustelussa noudatettiin juutalaista oikeuskäytäntöä. Juutalaisen käsityksen mukaan henkilön tulee olla tietoinen rikoksensa seurauksista ennen kuin häntä voidaan rangaista. Oli myös eroa sillä, oliko ihminen lainoppinut – jolloin hän oli jo oppineisuutensa perusteella tietoinen lain vaatimuksista ja häntä voitiin rangaista suoralta kädeltä – vai oliko hän tavallinen kansalainen (vrt. 4:13), jolloin häntä piti ensin varoittaa; vasta sitten häntä voitiin rangaista. Tämän vuoksi ”rikoksen” toistuessa apostolit voitiin jo ruoskia (5:40).
Seurakunnan rukous
Yleensä vaikeudet altistavat ihmisiä rukoilemaan. Uhkaava tilanne sai tässäkin tapauksessa seurakunnan rukoilemaan kiihkeästi: 4:23-31. Tärkein asia tässä seurakunnan rukouksessa oli pyyntö saada voimaa pelotta julistaa Jumalan sanaa (4:29). Näin sitten tapahtuikin (4:31). Mutta seurakunta pyysi myös, että sairaat paranevat ja tunnustekoja ja ihmeitä tapahtuu Jeesuksen nimessä. Tämä osoittaa sen, että evankeliumin julistukseen kuuluvat myös ihmeet ja tunnusteot, jotka vahvistavat julistettua sanaa (vrt.14:3). Huomionarvoista on lisäksi se, että seurakunta ei pyytänyt vapautusta vainosta ja ahdingosta! Seurakunta halusi vain, että Jumalan nimi tulee kirkastetuksi ja Jumalan työ menestyy. Jumalalle seurakunnan rukous oli otollinen ja Hän osoitti hyväksyvänsä sen: paikka, jossa he olivat koolla, vavahti. Evankeliumin työ saattoi jatkua entistä suuremmalla voimalla ja rohkeudella (4:31, 33).
Uskon ja omaisuuden yhteys
Seurakunnalla vallitsi niin uskon kuin omaisuudenkin yhteys (4:32,34-37). Omaisuuden yhteys on nähtävä seurauksena Pyhän Hengen täyteydestä ja keskinäisestä Hengen yhteydestä. Kyseessä on siis kovin erilainen ilmiö verrattuna nykypäivän poliittiseen kommunismiin. Kyseessä oli uhrautuva omastaan luopuminen toisten tarpeiden hyväksi. Toisaalta kyseessä ei ollut mikään luostarielämä eikä vetäytyminen eristyksiin muusta yhteiskunnasta. Alkuseurakunnassa eli perheitä, jotka asuivat kodeissaan, joten yksityisomaisuuttakin esiintyi koko ajan rinnan yhteisomistuksen kanssa. Esimerkkinä uhrautuvaisuudesta mainitaan Kyprokselta kotoisin oleva Joosef (=hänen heprealainen nimensä), joka myöhemmin mainitaan apostolina liikanimellään Barnabas (=”Rohkaisija” tai ”Rohkaisijan Poika”).
Usein esitetään kysymys, onko alkuseurakunnan omaisuuden yhteys se oikea malli myös tämän päivän osalle. Omaisuuden yhteys on kuitenkin nähtävä nimenomaan tuon hetken tilanteen vaatimana asiana ja siksi alkuseurakunnalla oli Hengen johdossa syytä myydä maallinen omaisuutensa pois. Me toisaalta elämme juuri nyt toisenlaisessa tilanteessa, jossa kuitenkin on myös syytä nähdä, että maallinen omaisuus on väliaikaista. Mekään emme saa kiinnittää sydäntämme omaisuuteen yhtään sen enempää kuin mitä alkuseurakunta teki. Ja mekään emme voi tietää, etteikö jossakin vaiheessa voisi tulla eteemme tilanne, jossa on syytä myydä kaikki pois. Siksi meidän tulee olla tässä asiassa herkällä mielellä ja toimia Hengen eikä omien halujemme tai käsitystemme johdossa.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Alkusanat
Apostolien teot on Luukkaan evankeliumin jatko-osa (1:1-3; vrt. Luuk.1:1-4). Molemmat kirjat on osoitettu eräälle Teofilokselle. Kummankin osan kirjoittaja on varhaisen perimätiedon mukaan lääkäri Luukas, Paavalin matkatoveri (Kol.4:14, 2.Tim.4:11). Kyseessä on apostoliseen silminnäkijätietoon pohjautuva kertomus evankeliumin leviämisestä Jeesuksen seuraajien toimesta. Apostolien teot ei kuitenkaan ole systemaattinen historiankirjoitus nykyaikaisessa (länsimaisessa) mielessä, vaan Luukas on tarkoituksella valinnut laajasta aineistosta esittämänsä tosiasiat, jotta ne täyttävät juuri ne tavoitteet, jotka hänellä oli: valistaa Teofilosta evankeliumin perustotuuksista. Luukas kirjoittaa evankeliuminsa jakeissa 1:3-4: ”Niin olen nyt minäkin, otettuani alusta asti kaikesta tarkan selon, päättänyt kirjoittaa yhtenäisen esityksen sinua varten, kunnioitettu Teofilos, jotta tietäisit, kuinka luotettavaa sinulle annettu opetus on.” Evankeliumia ja sen jatko-osaa voidaan näin pitää myös historiallisesti luotettavana ja paikoitellen perusteellisenakin kertomuksena, mutta sen näkökulma on ensi sijassa teologinen. Tästä johtuu se, että (mahdollisesti monia meitä kiinnostavia) historiallisia tosiasioita ja yksityiskohtia ei Apostolien teoissa kerrota (esim. jää pelkän perimätiedon varaan, miten Paavalin lopulta kävi, vrt. 28:30,31).
Apostolien teot on ilmeisesti kirjoitettu ennen vuotta 70 jKr., jolloin roomalaiset tuhosivat Jerusalemin temppelin ja juutalaisten autonomia Palestiinassa kärsi tappion. Tämä näkyy mm. siitä, että juutalaisten taholta esitetty viha ja vaino Jeesuksen seuraajia kohtaan on Apostolien teoissa esitetty sen täydessä voimassaan, mikä luultavasti olisi tuon tapahtuman jälkeen esitetty vähemmän kärjistyneesti (yleensä kirjoittamishetken historiallinen tilanne kuvastuu kertomuksen sisällössä tavalla tai toisella). Samoin roomalaisten suhtautuminen kristittyihin esitetään pääosin myönteisessä valossa, mikä tuskin olisi mahdollista v. 64 jKr. tapahtuneen Rooman palon jälkeen (keisari Nero esitti tulipalon kristittyjen sytyttämänä). On siksi syytä olettaa, että Apostolien teot on kirjoitettu ennen Rooman paloa.
Apostolien teoissa on Pyhän Hengen voimallinen toiminta jatkuvasti etualalla. Myös Apostolien tekojen alussa kerrotaan vielä, kuinka Jeesus ennen taivaaseen ottamistaan kehotti opetuslapsiaan odottamaan Pyhän Hengen vuodattamista (1:4-5, vrt. Luuk.24:49), joka tapahtui kymmenen päivää Jeesuksen taivaaseen ottamisen jälkeen. Opetuslapset eivät kuitenkaan vieläkään olleet täysin perillä siitä, mitä pian oli tapahtuva, vaan odottivat Israelin valtakunnan uudelleen rakentamista juuri sillä hetkellä (1:6). Juutalaiset odottivat tuolloin kiihkeästi Israelin valtakunnan uudistumista, kuten profeetat olivat luvanneet (esim. Aamos 9:11-15; Miika 4:8; Sak.14:16-21). Noin 400 vuoteen ei juutalaisen kansan keskuudessa ollut profeettoja ennen Jeesuksen aikaa, ja siksi odotettiinkin Pyhän Hengen toiminnan alkamista ennen Israelin jälleenasettamista. Jeesuksen opetuslapset (sinänsä ihan oikein) liittivät Pyhän Hengen toiminnan alkamisen Jeesukseen ja Hänen toimintaansa. Samalla he kuitenkin odottivat Jeesuksen juuri heille antamien lupausten täyttymistä, jolloin juuri he saisivat hallita Israelin kahtatoista heimoa (Luuk.22:24-30). Tämä edessä oleva aika ei kuitenkaan vielä ollut tullut. Jeesus viittaakin toiseen tulemukseensa (1:7), jonka hetkeä eivät Jeesuksen seuraajat voineet etukäteen tietää. Jeesus muistuttaa, että ennen Hänen toista tulemustaan on evankeliumin levittämisen aika, johon opetuslapset saavat voiman Pyhältä Hengeltä (1:8; tämä jae on yksi Apostolien tekojen avainjakeita). Pyhän Hengen voimassa evankeliumia tullaan julistamaan kaikkialle maailmaan. Vasta sen jälkeen kun evankeliumi on julistettu kaikkialle maailmaan, tapahtuu Jeesuksen toinen tuleminen (Matt.24:14), ja tämänkään hetken tarkka ajankohta ei ole kenenkään ihmisen tiedossa. Siksi seurakunnan tehtävä on valvoa, olla joka hetki valmiina ja julistaa evankeliumia kaikille ihmisille.
Jeesus otetaan taivaaseen
Luukas kertoo Jeesuksen taivaaseen ottamisen (1:9-14). Jeesus nousi ruumiillisesti taivaaseen eivätkä opetuslapset enää voineet nähdä Häntä. Samalla kaksi valkopukuista miestä (enkeliä) ilmoittivat, että Jeesus palaa takaisin ”samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän”, ts. (1) nähtävällä tavalla, (2) ruumiillisesti, (3) henkilökohtaisesti, (4) äkillisesti ja (5) Öljymäelle (vrt. Sak.14:4). Vaikka Jeesuksen paluun ajankohtaa ei ihminen voi tietää, hän voi tietää Jeesuksen paluusta nämä tosiasiat, joiden perusteella hänen on myös oltava valmis ottamaan Jeesus vastaan kun Hän tulee.
Jeesuksen taivaaseen ottamiseen liittyi yksi tärkeä näkökulma: Hänen oli mentävä taivaaseen, jotta Pyhä Henki voisi tulla maailmaan. Näin Jeesus oli aiemmin opettanutkin (Joh.16:7). Tästä syystä Jeesuksen taivaaseen ottaminen oli välttämätön osa sitä tapahtumasarjaa, joka merkitsi Pyhän Hengen tuloa ja evankeliumin voittokulun alkamista. Opetuslapsille tuotti sinänsä murhetta se, että Jeesus lähti pois maan päältä, mutta Pyhän Hengen tulo oli mahdollista vasta Jeesuksen taivaaseen astumisen jälkeen ja merkitsi samalla sitä, että opetuslapset eivät jääneet orvoiksi (Joh.14:18). Pyhän Hengen tuleminen merkitsi lopulta Jumalan koko kolminaisuuden asumista uskovissa (Joh.14:16,23).
Yksitoista opetuslasta palasi Öljymäeltä Jerusalemiin. Siellä he sekä joukkoonsa kuuluneet naiset, Jeesuksen äiti Maria ja Jeesuksen veljet rukoilivat lakkaamatta (1:13,14). Jeesus olikin varoittanut lähtemästä Jerusalemista ennen kuin Pyhällä Hengellä kastaminen olisi tapahtunut (1:4,5). Hellittämätön rukous oli johdonmukainen tapa odottaa Pyhän Hengen vuodatusta. Nuo kymmenen päivää ennen helluntaita olivat tietenkin ainutlaatuinen ajanjakso seurakunnan historiassa, mutta kestävä odottaminen rukouksessa on toimintamallina esikuvallista seurakunnan elämälle melkeinpä kaikelle toiminnalle.
Nimeltä mainitut yksitoista opetuslasta (1:13) ovat samat kuin Luukas mainitsee evankeliumissaan (Luuk.6:14-16), mutta nimet poikkeavat jonkin verran Matteuksen (Matt.10:2-4) ja Markuksen (Mark.3:16-18) esittämistä. Oli kuitenkin tavallista, että samoista henkilöistä käytettiin eri nimiä. On siksi päätelty, että Taddeus on sama henkilö kuin Juudas Jaakobin poika. Simon Kananeus on selvästikin sama henkilö kuin Simon Kiivailija (kyseessä oli roomalaisia miehittäjiä vastustava vastarintaliikkeen mies). Ilmeisesti myös Leevi (Luuk.5:27-32) on sama henkilö kuin Matteus. Johanneksen evankeliumissa ei ole opetuslasten luetteloa (edes Johannesta ei milloinkaan mainita nimeltä!), on vain kertomuksia, joissa mainitaan eri opetuslapsia, toisia myös nimeltä. Ilmeisesti vain Johanneksen evankeliumissa mainittu Natanael (Joh.1:45-51) on sama henkilö kuin Bartolomeus (joka ei ole lainkaan varsinainen nimi, vaan isän nimi, ns. patronyymi).
Juudaksen tilalle valitaan Mattias
Kirjoittaja kertoo, että ennen helluntaipäivää valittiin Juudas Iskariotin tilalle toinen mies kahdenneksitoista opetuslapseksi (1:15-26). Vaatimuksena valintaan oli Jeesuksen seurassa oleminen tämän koko kolmivuotisen toimintakauden aikana. Tämä käytännössä edellyttää, että valitun tuli kuulua Jeesuksen laajempaan opetuslapsipiiriin, jossa oli 70 tai 72 henkeä (Luuk.10:1). Valinta tapahtui arpomalla kahden ehdokkaan välillä. Arvonta oli jo Vanhan Testamentin aikana ollut käytössä Jumalan tahdon selville saamiseksi (esim.1.Sam.10:20,21; Snl.16:33; Joona 1:7). Vaikka Mattiasta ei mainita nimeltä tämän tapahtuman jälkeen, kyseistä valintaa ei voinut pitää virheenä, koska asia oli ennustettu jo Vanhassa Testamentissa (Ps.109:8).
Tässä kohdassa mainittu Juudas Iskariotin kuolinsyy on ongelmallinen siksi, että Luukas näyttää kuvaavan sen toisin kuin Matteus (Matt.27:3-10). Matteuksen mukaan Juudas teki itsemurhan hirttäytymällä. Luukas taas kertoo Juudaksen syöksymisestä alas, vatsan halkeamisesta ja sisälmystensä pursuamisesta ulos (Ap.t.1:18,19). Tätä kertomusten erilaisuuden ongelmaa on pidetty yhtenä UT:n vaikeimpana kysymyksenä, koska näitä kertomuksia on ollut vaikea sovittaa yhteen. Lopullista vastausta tähän kysymykseen tuskin voidaankaan saada. Silti tähänkin ongelmaan saattaa olla yksinkertainen ratkaisu. On mahdollista, että sekä Matteus että Luukas vain lähestyvät asiaa eri näkökulmista. Juutalaisille (joille Matteus kirjoittaa) itsemurha on suuri synti, joten Matteus tyytyy toteamaan Juudaksen hirttäytymisen. Sen sijaan pakanoilla ja erityisesti kreikkalaisille (joille Luukas kirjoittaa) itsemurha oli melko yhdentekevä ja neutraali asia (erityisesti stoalaisen filosofian vaikutuksesta). Siksi Luukas ei mainitse hirttäytymistä, vaan kirjoittaa värikkään kuvauksen Juudaksen kuolemasta (on huomattava, että Luukas oli myös lääkäri, Kol.4:14). Luukas yksinkertaisesti halusi korostaa Juudaksen kuoleman kauheita yksityiskohtia.
Pienen ongelman muodostaa lisäksi se, kuka kertomuksessa mainitun pellon osti, papit (Matt.27:7) vai Juudas (Ap.t.1:18). Tähänkään kysymykseen ei voi saada vedenpitävää vastausta. Perinteinen – ja mahdollisesti oikea – tulkinta on ollut, että ”Veripellon” ostivat papit, mutta koska se oli ostettu Juudaksen rahoilla, se oli omistettu hänen nimelleen.
Pyhä Henki vuodatetaan
Helluntaipäivänä tapahtui luvattu Pyhän Hengen vuodatus (2:1-13). Tapahtuma oli vaikuttava monellakin tavalla. Taivaalta kuului kohahdus, joka oli raju kuin tuulenpuuska (ei ole sattuma sekään, että sekä heprean että kreikan kielessä ”henki” ja ”tuuli” ovat sama sana). Taivaalta laskeutui kuin kieliä muistuttavia tulenlieskoja, jotka jakautuivat ja laskeutuivat itse kunkin läsnä olevan päälle. Tällöin tapahtui koolla olevien täyttyminen Pyhällä Hengellä, mistä seurasi, että kaikki alkoivat puhua eri kielillä, mitä Henki antoi itse kullekin puhuttavaksi. Kielilläpuhuminen oli siitä kuulijoille outo ilmiö, että eri puolilta Rooman valtakuntaa juhlille tulleet kuulivat opetuslasten puhuvan jokaiselle tämän omalla kielellä. Helluntaina, kuten monina juutalaisten juhlina, tuli hajallaan asuvia juutalaisia eri puolilta silloista maailmaa. Juutalaisten yhteinen, pyhä kieli oli heprea, joka kuitenkaan ei enää ollut ihmisten arkikieli. Siksi juutalaisten äidinkieli oli käytännössä aina se paikallinen kieli, jota heidän asuinseudullaan käytettiin (2:9-11). Nyt kaikki paikallaolijat kuulivat opetuslasten puhuvan näitä eri kieliä, joita kuulijat omalla paikkakunnallaan käyttivät. Helluntain Hengen vuodatuksen jälkeen kuullut kielet olivat siten käytössä olevia, maallisia kieliä, joita ihminen saattoi ymmärtää: ”Me kaikki kuulemme heidän julistavan omalla kielellämme Jumalan suuria tekoja.”
Kielilläpuhuminen on yksi Pyhän Hengen lahjoista (1.Kor.12:10). Toiset kielet ovat ymmärrettäviä, toiset eivät. Kielilläpuhumista on siten monenlaista, koska osa kielistä on ”enkelien kieltä” (1.Kor.13:1, 14:2), jota ihminen ei ymmärrä.
Kaikkia helluntain tapahtuma ei kuitenkaan hämmästyttänyt, vaan jotkut arvelivat opetuslasten olevan juovuksissa. Pyhän Hengen toiminta voi näin olla myös hurmoksellista, jota ulkopuolisen on vaikea ymmärtää Hengen työksi.
Pietarin puhe
Hengen vuodatuksen jälkeen Pietari astui esiin yhdessä muiden yhdentoista apostolin kanssa. Pietari piti tässä tilanteessa rohkean puheen (2:14-36; huom! kyseessä oli sama pelokas Pietari, joka runsaat 50 päivää aikaisemmin oli kieltänyt Jeesuksen, Luuk.22:54-62). Pietari torjui joidenkin arvelun, että opetuslapset olisivat olleet juovuksissa. Sen sijaan oli kyseessä Pyhän Hengen vuodatus, jonka jo profeetta Jooel oli ennustanut (Joel 3:1-5; toisissa raamatunkäännöksissä 2:28-32). Kyseessä oli myös juuri se tapahtuma (”voima korkeuksista”), jota opetuslasten tulikin odottaa, ennen kuin evankeliumin levittäminen tuli aloittaa (Luuk.24:49, Ap.t.1:5,8).
Pietari puhui kuulijoilleen monella tavalla Vanhaan Testamenttiin vedoten, mikä johtui siitä, että kuulijat olivat nimenomaan juutalaisia (osa paikallisia, osa eri puolilta maailmaa tulleita). Yleensäkin Apostolien teoissa kuulijoiden ollessa juutalaisia puhe rakennettiin Vanhan Testamentin todistuksen varaan (sen sijaan pakanataustaisille ihmisille puhe rakennettiin toisin ottaen huomioon kuulijoiden toisenlainen kokemusmaailma, esim. 10:34-43; 17:22-31). Helluntaipuheessaan Pietari vetosi niin profeettoihin kuin erityisesti Daavidiin, joka oli sekä kuningas, profeetta että Jeesuksen esi-isä. VT ennusti Messiaan tulon, ja juuri Jeesus Nasaretilainen oli tämä odotettu Messias, jonka kuitenkin ihmiset ristiinnaulitsivat. Jeesuksen kuoleman piti tapahtua ja Jumala herätti sitten Jeesuksen kuolleista. Ylösnousemuksen korostaminen on tyypillistä Apostolien tekoihin tallennetuissa puheissa, puhuttiin sitten juutalaisille tai pakanoille.
Pietarin puhe sai vastakaikua (2:37-41). Kuulijat (”kaikki”!) tunsivat piston sydämessään ja he sanoivat: "Veljet, mitä meidän pitää tehdä?" Pietari vastasi kehottaen kääntymään ja ottamaan kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta heidän syntinsä annettaisiin anteeksi. Silloin he lisäksi saavat lahjaksi Pyhän Hengen, kuten nyt opetuslapset olivat saaneet. Pietari jatkoi vielä puhettaan ja kehotti kuulijoitaan antamaan pelastaa itsensä, jotta nämä eivät hukkuisi muiden syntisten kanssa.
Pietarin puhe sai hyvän vastaanoton. Uskovien joukkoon liittyi helluntaipäivänä noin 3000 henkeä, jotka ottivat sanoman vastaan ja jotka kastettiin.
Seurakunnan yhteiselämä
Helluntaina syntyi ensimmäinen kristillinen seurakunta, jota kirjoittaja kuvaa (2:42-47). Seurakunnan elämä oli jatkuvaa Hengen voiman läsnäoloa. Seurakunnan elämään kuuluivat tämän mukaisesti
· apostolien opetuksen seuraaminen
· uskovien keskinäinen yhteys
· yhteinen leivän murto
· yhteinen rukous
· ihmeet ja tunnusteot
· kaikki oli heille yhteistä (he myivät talonsa ja tavaransa, ja rahoista jaettiin kaikille sen mukaan kuin kukin tarvitsi)
· päivittäinen kokoontuminen temppeliin
· Jumalan ylistäminen
· seurakunnan päivittäinen, lukumääräinen kasvu pelastuneitten joukon lisääntymisen kautta
Henki ei pelkästään ilmennyt voimavaikutuksina seurakunnan elämässä, vaan Henki oli myös se, joka aiheutti yhteyden kokemisen uskovien kesken. Koska alkuseurakunnan kokemusmaailmassa kaikki oli peräisin yhdestä lähteestä, Pyhästä Hengestä, on sama mahdollista myös tänään. Pyhä Henki ei ole muuttunut. Siitä syystä alkuseurakunnan esimerkki ei ole vain joku toivottava päämäärä tämän päivän seurakunnalle, vaan se on esikuva siitä, mitä Henki haluaa tehdä myös tämän päivän seurakunnan keskellä.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
