Eri kansoja koskevat ennustukset (Jes.13-23) on nähtävä läheisessä suhteessa Juudan kuningaskunnan ajankohtaiseen tilanteeseen, jota kirjan aikaisemmat luvut (1-12) ovat kosketelleet. Runsaan sadan vuoden aikana Jesajan ajasta (n. 740-680 eKr.) Juudan tuhoutumiseen (586 eKr.) asti tapahtui naapurivaltakunnissa merkittäviä poliittisia muutoksia: kuninkaita ja kuningaskuntia nousi ja tuhoutui. Juudan ja Jerusalemin asukkaat olivat tietoisia asemastaan Jumalan valittuna kansana, jonka kautta Siion perustetaan tulevaisuudessa uudelleen. Tätä taustaa vasten myös naapurikansoja koskevat ennustukset olivat heille tärkeitä. Vaikka Assyria oli Jesajan aikana ja myös vähän aikaa hänen jälkeensä suurin välitön uhka Juudalle, tässä jaksossa pääpaino on muissa kansoissa.
Koko 11 kappaleen jaksossa (Jes.13-23) korostuu Jumalan kaikkivaltius ja herruus. Nimi ”Herra Sebaot” (kirjaimellisesti ”sotajoukkojen Jumala”) esiintyy tässä jaksossa 23 kertaa. Jo saadessaan kutsun profeetaksi Jesaja oli tunnistanut nähneensä ”Herran Sebaotin” (6:5). Herra Sebaot käytti Assyriaa oikeudenmukaisen tuomionsa välikappaleena, mutta Jumalan tuomioista huolimatta juuri Hänessä oli varmuus ikuisen valtakunnan perustamisesta. Vaikka kansan nykyhetki oli ankea, toivon varassa oleva tulevaisuus oli lohdullinen.
Herran suunnitelmat ja tarkoitusperät tulevat toistuvasti ilmi ennustuksissa eri kansoista. Jumalan tuomiot eivät kohtaa kansoja sattumalta vaan jumalallisen suunnitelman mukaisesti. Ikuinen periaate on se, että jumalattomuuteen liittyvästä ylpeydestä ja ylimielisyydestä seuraa Jumalan rangaistus riippumatta siitä, oliko kyseessä Juuda, Israel, pakanalliset valtakunnat tai jopa yksityishenkilö (Sebna, 22:15-19). Kukaan ylpeä yksilö tai valtakunta ei voi paeta Jumalan oikeudenmukaista vihaa.
Babylonin ja sen ruhtinaan tuomio
Jaejakson kaikkein yksityiskohtaisin kuvaus kohdistuu Babylonin ja sen kuninkaan tuomioon (13:1-14:27). Babylonia oli ikivanha valtakunta Mesopotamiassa, joka mainitaan jo Raamatun alkulehdillä (1.Moos.10:6-10; 11:9). Valtakunta nousi ja taantui vuosisatojen aikana. Vanhan Babylonian tunnetuimpia henkilöitä oli n. v. 1792 eKr. valtaan noussut kuningas Hammurabi, joka loi suuren valtakunnan. Hammurabi oli juonikas, taitava ja häikäilemätön johtaja, joka loi verisissä sodissa Babyloniasta suuren imperiumin. Hammurabi tunnetaan ehkä parhaiten lakikokoelmastaan, jota pidetään ensimmäisenä kirjoitettuna lakina. Hammurabin laki pohjautui pitkälti koston periaatteeseen, joka oli tuohon aikaan yleinen. Hammurabin valtakunta jäi lyhytaikaiseksi ja heikkeni huomattavasti hänen kuolemansa jälkeen.
Babylonian pääkaupunki Babylon oli Lähi-Idän tärkeimpiä kaupunkeja vuosisatojen ajan. Kaupunki sijaitsi Eufratin varrella n. 100 kilometrin päässä nykyisestä Bagdadista. Kaupungin oletetaan olleen ensimmäinen, jossa on ollut yli 200 000 asukasta. Nebukadnessar II:n aikana (vv. 605-562 eKr.) Babylonin ympärille rakennettiin kolminkertainen muuri.
Jesajan aikana Uus-Babylonian valtakunnan kukoistus oli vasta edessäpäin, mutta kuningas Hiskian aikana Jesaja jo ennusti Juudan tulevan pakkosiirtolaisuuden (39:1-8). Tästä syystä Jesajan kirjalla oli erityistä merkitystä niille ihmisille, jotka paljon myöhemmin selvisivät Jerusalemin tuhosta vuonna 586 eKr. Kuten Jumala käytti jumalatonta Assyriaa rangaistakseen Israelia (pohjoisvaltiota), Hän tulisi käyttämään myös jumalatonta Babylonia puhdistaakseen Juudaa (etelävaltiota) sen synneistä. Pakkosiirtolaisuuden ajan jälkeen juutalaiset olivat jo nähneet Assyrian kukistumisen, joten he saivat Jesajan profetiasta vahvistuksen sille, että myös Babylonia tulee kukistumaan (14:22,23).
Vaikka jaksossa mainitaan Babylonin kuninkaan kukistuminen (14:3-21), kuningasta ei sen kummemmin identifioida. Jakeiden tulkinta on aiheuttanut paljon pohdintaa. Kyseessä on toisaalta yleinen periaate, jonka mukaan kukaan yksilö tai mikään valtakunta, joka asettaa itsensä Jumalan yläpuolella, ei kestä vaan tulee kukistumaan. Herra Sebaot on kaikkien yläpuolella. Toisaalta yritykset varmuudella samaistaa ”Babylonin kuningasta” kehenkään historian henkilöön ovat epäonnistuneet. Niinpä ”Babylonin kuningas” näyttäisi edustavan Jumalaa vastustavaa voimaa, Saatanaa (1.Moos.3:1; ilmeisesti profeetta Hesekielin valitusvirsi Tyroksen kuninkaasta, Hes.28:11-19 on myös kuvaus Saatanasta). Jumalan vastustajan valta ulottuu kaikkiin yksilöihin ja valtakuntiin, jotka vastustavat Jumalaa ja jotka tuomitaan aikojen lopulla. Babyloniin liitetään Sodoman ja Gomorran kaltainen kohtalo (Jes.13:19). Näitä kaupunkeja ei koskaan rakennettu uudelleen. Babylonin kuninkaan kukistuminen merkitsee myös kaikkien niiden tuhoa, jotka ovat liittyneet häneen. Babylonin tuho tulee olemaan lopullinen (13:20-22; 14:22,23; Jer.50:39,40; Ilm.18:1-24).
Samaan aikaan (viimeisinä aikoina) tapahtuu kuitenkin Jaakobin eli Israelin ennallistaminen ja kuningaskunnan perustaminen uudelleen (Jes.14:1,2,32) pääkaupunkinaan Siion eli Jerusalem (2:1-5). Hallitsijana tulee olemaan vanhurskas Daavidin jälkeläinen (9:5,6; 11:1-10; 16:5). Niinpä jakso Jes.13-23, joka käsittelee pääosin naapurivaltakuntien kohtaloa, on nähtävä Israelin tulevaa toivoa vasten. Vaikka Israel on väliaikaisesti tuomittu, se on silti Herran oma kansa (19:25). Lopulta myös muut kansat saavat suojan sen keskuudesta (14:1; 19:23-25; 66:23; Sak.8:20-23; 14:16). Lupaukset ennallistamisesta ovat olleet Israelin kansalle toivona ja lohdutuksena aina kun Jumala on oikeudenmukaisuudessaan rangaissut kansaansa.
Tässä yhteydessä Jesaja ennustaa myös Assyrian armeijan tuhon (14:24-27). Profetioita ei ole esitetty niiden toteutumisen kronologisessa järjestyksessä. Jesajan elinaikana uhka tuli juuri Assyrian taholta, joten siinä vaiheessa asia oli ajankohtainen. Sekä Assyria että Babylonia olivat Mesopotamian alueen suurvaltoja, joten Jesajan ennustus myös Assyrian tuhoutumisesta oli luontevaa juuri Babylonian tuhon ennustuksen yhteydessä.
Filistean kaatuminen ja tulevaisuus ilman toivoa
Babylonian tuhoutumisen jälkeen Jesaja ennustaa Filistean kukistumisen (14:28-32). Filistealaiset asuivat Kanaaninmaan etelärannikolla israelilaisten saapuessa alueelle. Filistealaiset hallitsivat rannikkotasangolla viittä kaupunkia (Gaza, Askelon, Ashdod, Ekron ja Gat), jotka olivat ilmeisesti hyvin itsenäisiä. Filistealaiset olivat pitkään alueen ainoa kansa, joka osasi takoa rautaa (1.Sam.13:19-21). Kuningas Saulin aikana israelilaiset nousivat kapinaan filistealaisia vastaan. Sotatila jatkui kuitenkin melkein koko ajan filistealaisten ja israelilaisten välillä.
Filistealaisten aluetta kutsuttiin Filistiaksi, mutta nimi muuttui Rooman alaisuudessa Palestiinaksi. Filistealaiset eivät kuitenkaan ole nykyisten palestiinalaisten esi-isiä.
Moabin rangaistus sen ylpeyden tähden
Seuraavaksi Jesaja ennustaa Moabin rangaistuksen (15:1-16:14). Moabilaiset olivat israelilaisten lähisukulaisia, joiden kantaisä oli Abrahamin veljenpoika Loot (1.Moos.19:37). Moabin kieli oli heprean läheinen sukukieli. Moabin alue oli Kuolleen meren itäpuolella nykyisessä Jordaniassa. Jeesuksen yksi esiäiti oli moabilainen Ruut (Matt.1:5).
Erityiseksi Jesajan profetian Moabin kohtalosta tekee se, että Jesaja selvästikin oli itse järkyttynyt Moabin tulossa olevasta tuhosta (Jes.15:5). Kuitenkin Moabin tuho johtuu sen omasta ylpeydestä (16:6). Moab ei ollut suurvalta kuten Babylonia, mutta sen sydän oli yhtä kaukana Jumalasta. Siksi Moab itse sai aikaan Jumalan tuomion.
Syyrian ja Israelin kohtalo
Jesaja ennustaa tämän jälkeen rangaistuksen Syyrialle eli pääkaupungin mukaan Damaskokselle ja Israelille eli pohjoisvaltiolle (Jes.17:1-14). Taustalla oli Syyrian (Aramin) ja Israelin (pohjoisvaltion) liittoutuminen ja hyökkäys Juudaa vastaan kuningas Ahasin aikana (Jes.7:1). Hyökkäyksen tarkoituksena oli pakottaa Juuda mukaan Assyrian vastaiseen liittoon. Syyria oli jumalaton pakanavaltio ja myös Israelin hengellinen elämä oli tosiasiassa muuttunut epäjumalanpalvonnaksi. Kumpikin valtakunta tuli lopulta kukistumaan Assyrian hyökkäyksessä. Jälleen näemme Jumalan käyttävän jumalattomia kansoja täyttämään Hänen tarkoituksiaan. Kuten Herra asettaa rajat pauhaavalle merelle, Hän hallitsee myös historian kulkua. Suurinkin maallinen valtakunta on lopulta Hänelle alamainen (17:12-14).
Herran vastaus Nubian lähettiläille
Jesajan sanoja Nubialle (Kus, Etiopia; 18:1-7) ei nimenomaisesti ole mainittu ennustuksiksi, kuten muille kansoille jaejaksossa Jes.13-23. Kuitenkin kyseessä on tuomion sana myös tälle kansalle (18:5,6). Kyseinen alue oli nykyisen Egyptin eteläpuolella, ilmeisesti käsittäen suunnilleen nykyisen Sudanin, Etiopian ja Somalian alueet. Asukkaat olivat selvästikin mustaa rotua. Kahdeksannella vuosisadalla eKr. Egyptiä hallitsi tietyn ajan etiopialainen dynastia. Jae 18:7 viittaa alueen asukkaiden aikojen lopulla palvelevan Herraa Sebaotia. Kyseessä lienee aika, jolloin kaikista kansoista tullaan palvelemaan Herraa Siionin vuorella (vrt. 19:23-25).
Egypti tunnustaa Herran Sebaotin
Tämän jälkeen Jesaja lausuu ennussanat Egyptille (19:1-25). Egypti oli ollut israelilaisten orjuuttaja noin 400 vuoden ajan, jonka jälkeen Israel lähti Egyptistä Mooseksen johdolla Herran voimatekojen myötävaikutuksella. Egyptillä oli näin historiallisista syistä erityistä merkitystä Israelin näkökulmasta. Toisaalta Egypti oli vuosituhantinen suurvalta poliittisessa ja kulttuurisessa mielessä. Historian aikana se oli kokenut nousu- ja laskukausia. Kyseessä oli toisaalta pakanallinen valtakunta, joka juuri jumalattomuutensa vuoksi saa kokea Jumalan tuomion (19:1-17).
Niinpä ovatkin erityisen merkille pantavia lupaukset, jotka annetaan Egyptille – ja lopulta myös Assyrialle (19:18-25). Egypti, joka oli vuosisatoja sortanut israelilaisia, kääntyykin palvelemaan Herraa. Myös Assyria, joka Jesajan aikana uhkasi Juudaa, saa kokea runsaan hengellisen siunauksen. Jesajan aikalaisille nämä lupaukset poliittisille vihollisille olivat radikaaleja. Kyseessä on jälleen ennustus aikojen lopusta, jossa Israel tulee olemaan siunauksena koko maailmalle. Ottaen huomioon nykyisen uskonnollisen tilanteen koko tällä nykypäivän alueella Egyptistä Irakiin, tulee muutos olemaan valtava.
Lupausten jälkeen Jesaja kuitenkin uudelleen ennusti tuomiota Egyptille ja Nubialle (Kusille, Etiopialle; 20:1-6). Jesajan kolmivuotinen alastomuus oli enteenä sille, mitä tapahtui Filistean kaupungille Asdodille v. 711 eKr., jonka jälkeen Assyria uhkasi suoranaisesti myös Egyptiä.
Babylonin kukistuminen
Jakeet 21:1-10 kohdistuvat jälleen Babylonian tuomioon. Babylonian valtakunta koki vuosisatojen myötä useita nousukausia, jonka jälkeen valtakunta taantui. Tämä Jesajan ennustus saattaa tarkoittaa vuotta 539 eKr., jolloin Persian (Meedian, 21:2) kuningas Kyyros kukisti Babylonian. Tällä oli merkitystä myös Juudan kansalle, joka samalla vapautui pakkosiirtolaisuudestaan Babyloniassa (2.Aikak.36:22,23).
Edomin ahdistus
Jakeet 21:11,12 kohdistuvat Edomiin (vaikka sitä ei nimenomaisesti tekstissä mainita, mutta joka käy ilmi alkukielen sanaleikistä: Duma = Edom), joka sijaitsi Kuolleen meren eteläpuolella Moabista ja Juudasta etelään. Edomilaiset olivat Jaakobin veljen Esaun jälkeläisiä (1.Moos.36). Aikojen saatossa edomilaiset lakkasivat olemasta kansa ja sulautuivat juutalaisiin.
Arabian kohtalo
Assyrian kuningas Sargon II hyökkäsi Arabian pohjoisia heimoja vastaan v. 715 eKr., minkä Jesaja ennusti näkynä arabiheimoista (Jes.21:13-17). Vuoden ajan Arabian palkkasoturit tekivät vastarintaa assyrialaisille, mutta kukistuivat sen jälkeen.
Ennustus Juudasta
Tämän jälkeen Jesaja ennusti jälleen Juudasta (22:1-25). Kyseinen ennustus ilmeisesti koskee tapahtumia sen jälkeen kun Juuda oli pelastunut Assyrian kuninkaan Sanheribin hyökkäyksestä v. 701 eKr. Huolimatta Herran Sebaotin ihmeellisestä avusta vihollista vastaan (37:36-38) Juudan kansa ei kuitenkaan tuntenut kiitollisuutta Herraa kohtaan. Juuda oli siksi lopullisesti tuomittu, mikä tapahtui Babylonian tuhotessa Jerusalemin v. 586 eKr.
Jumala kuitenkin katsoo ihmisiä myös yksilöinä (22:15-25). Esimerkkinä on ylpeä Sebna, joka tulee kokemaan tuomion, ja vanhurskas Eljakim, joka korotetaan.
Tyroksen tuomio ja elpyminen
Jesajan viimeinen ennustus kohdistui Tyrokseen (23:1-18). Tyros ja Siidon olivat Foinikian (nykyisen Libanonin alueen) vauraita satamakaupunkeja, jotka kävivät tuottoisaa kauppaa koko Välimeren alueella. Vuosisatojen myötä Tyros ja Siidon ovat joutuneet eri suurvaltojen alaisuuteen. Vuosina 705-701 eKr. Sanherib hyökkäsi Tyrosta vastaan, joka kukistui pitkän saarrostuksen jälkeen. Myös Tyros tulisi ulkonaisesti elpymään ja vaurastumaan (23:15-18). Tyros ei kuitenkaan tämän ennustuksen mukaan tule kokemaan hengellistä herätystä, mutta sen rikkaus tulee aineelliseksi siunaukseksi Jerusalemille (23:18).
Lähteet
Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 4.4.2012
keskiviikko 4. huhtikuuta 2012
keskiviikko 21. maaliskuuta 2012
JESAJAN KIRJA: JUUDAN VALTAKUNNAN NÄKYMIÄ
Jesajan kirjan luvuissa 7-12 ilmoitetaan Juudan (eteläisen valtakunnan) sekä vallitsevia että tulevia näkymiä. Luvut käsittävät samalla myös messiaanista profetiaa, jotka ennustavat tulevaa Lunastajaa ja Hänen valtakuntaansa. Tämän päivän ihmisen kannattaa panna merkille yksi tärkeä näkökulma: vaikka nykyään on mahdollista nähdä ennustusten liittyminen eri aikakausiin, Jesajan aikalaiset tuskin kykenivät näkemään profeetan ennustuksia tällä tavalla. Tuolloin ennustukset nähtiin ajankohtaisina asioina, joiden tähtäyspiste ei ollut kovin kaukana silloisesta hetkestä.
Syyrian ja Isrelin hyökkäys
Juudan kuningas Ahasin aikana valtakunta oli poliittisesti erittäin kriittisessä tilanteessa. Vallitsevassa uhkaavassa tilanteessa Jesaja antaa Ahasille rohkaisevan profetian, jonka mukaan Juuda tulee selviytymään Syyrian ja Israelin (pohjoisen valtakunnan) hyökkäyksestä (Jes.7:1-16). Tuossa vaiheessa Syyrian kuningas Resin ja Israelin kuningas Pekah olivat liittoutuneet tarkoituksenaan valloittaa Jerusalem, Juudan pääkaupunki. Poliittisen tilanteen taustalla oli Assyrian suurvallan vuonna 734 eKr. naapureilleen aikaansaama välitön vaara. Assyria oli aiemmin samana vuonna hyökännyt rannikolla Filistean alueelle (huom! Juuda oli sisämaavaltio, jolloin se ei ulottunut Välimeren rannikolle asti). Siinä vaiheessa kuninkaat Resin ja Pekah päättivät liittoutua Assyriaa vastaan pyrkien painostamaan myös Juudan mukaan liittoon. Ahas kuitenkin kieltäytyi liitosta heidän kanssaan, jolloin Syyria ja Israel julistivat sodan Juudalle. Kriisin taustalla oli siis monimutkainen poliittinen tilanne.
Ahas ja hänen kansansa olivat peloissaan Syyrian ja Israelin odotettavissa olevan hyökkäyksen vuoksi. Silloin Jesaja saapuu tuomaan Ahasille sanoman Jumalalta. Ahas oli ilmeisesti tutkimassa kaupungin vesihuoltoa Jerusalemin ulkopuolella (7:3) osana suunniteltua puolustustaistelua naapurivaltojen hyökkäystä ja mahdollista piiritystä vastaan. Jesajan profeetallinen neuvo tuona kriittisenä hetkenä oli, että Ahasin ei tule pelätä Resiniä ja Pekahia eikä edes ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin heitä vastaan, koska vähän ajan kuluttua niin Syyria kuin Israel tullaan hävittämään. Syyria ja Israel eivät kyenneetkään valloittamaan Jerusalemia (2.Kun.16:5). Todellinen vaara ei Jesajan mukaan tule Syyrian ja Israelin taholta vaan Assyriasta (vrt. 5:26; 7:17-8:8). Jesaja kehottaakin Ahasia turvautumaan Herraan (7:11).
Profeettojen yksityiselämässä oli monesti asioita, joilla oli symbolisesti profeetallista merkitystä. Jesajan pojan nimi Sear-Jasub merkitsee ”jäännös palaa takaisin” (7:3). Nimi on arvoituksellinen ja sitä on tulkittu ainakin kahdella tavalla. Asiayhteys tuntuisi viittaavan varoitukseen, jonka mukaan uhkaavassa tilanteessa kansaa ja sen johtajia kehotetaan palaamaan luopumuksesta Herran luo. Toisaalta nimi voi viitata kauemmas tulevaisuuteen (lähes 200 vuoden päähän), jossa Juudan kansa palaa pakkosiirtolaisuudesta takaisin Jerusalemiin.
Jesajan mukaan Ahasin tuli turvautua Jumalaan pyytämällä tältä merkkiä (7:11). Kyseessä lienee ollut samankaltainen tilanne, jossa Gideon oli pyytänyt Herralta merkkiä uskonsa vahvistukseksi siitä, että Herra todella lähettää hänet vapauttamaan kansan vihollisen käsistä (Tuom.6:14,17,36-40). Ahas on sinänsä saattanut ajatella merkin pyytämistä Herran tarpeettomana koettelemisena (5.Moos.6:16; vrt. Matt.12:38-42), mutta ilmeisesti kuningas ei muutenkaan ollut halukas etsimään johdatusta Jumalalta Gideonin tavoin, vaan luotti omaan viisauteensa.
Jesajan moniselitteinen vastaus Ahasille (7:13-16) pitää sisällään myös messiaanisen profetian, jonka mukaan Lunastaja tulisi syntymään neitsyestä (7:14; toisen tulkinnan mukaan ”nuori nainen”). Itse asiassa tuleva Messias on Ahasin jälkeläinen, Daavidin kuningassuvun jäsen, joka tulisi merkitsemään Jumalan syntymistä ihmiseksi. Matteus viittaa tähän profetiaan (Matt.1:23) Jeesuksen synnyttyä neitsyt Mariasta. Vertauskuvallinen Messiaan nimi ”Immanuel” tarkoittaa ”meidän kanssamme on Jumala”.
Assyrian hyökkäys ja tuleva lunastus
Profeetallisen neuvon mukaan Juudan ei siis tullut pelätä Syyrian ja Israelin hyökkäystä, mutta sen sijaan tulossa oleva Assyrian hyökkäys oli todellinen uhka myös Juudan tulevaisuudelle (Jes.7:17-8:10). Kuningas Ahas noudatti (ilmeisesti reaalipoliittisista syistä) ystävällistä politiikkaa Assyrian kanssa (2.Kun.16:7-9), jossa kuninkaana oli Pul (Tilgatpilerser III). Tämän näennäisesti järkevän politiikan seuraukset olivat kuitenkin vakavampia kuin oli ollut kriisi, jossa Salomon jälkeinen valtakunta oli jakautunut kahtia Israeliksi ja Juudaksi (7:17). Juudan naapurivaltioiden Israelin ja Syyrian osaksi tuleekin täydellinen luhistuminen (8:4). Myös Juuda joutuu ahdinkoon (se tulee vertauskuvallisesti vajoamaan tulvaan kaulaan saakka, 8:8), mutta Jesaja ei ennusta vielä tässä vaiheessa Juudan kansallista tuhoa. Silti jumalattoman Assyrian valtapiirin kasvaminen aiheuttaa Juudan kansakunnalle ongelmia. Kysymys oli: voiko Jumala sallia valitun kansansa joutua pakanavallan alamaisuuteen? Jumala on tosin selvästi sallinut Juudan joutua ahdinkoon (8:9-23). Juudan kansa ei kuuntele Jumalan profeettaa vaan kääntyy pahojen henkien puoleen (8:19) vaikka se on nimenomaan kiellettyä laissa (5.Moos.18:14-22). Siksi Jumala joutuu ojentamaan valittujaan ahdistuksen kautta.
Jesajan vaimo oli myös profeetta (alkutekstin tulkinnan mukaan; tämä näkyy erityisesti siinä, että hänen lapsillaan oli profeetalliset nimet). Jesajan pojan nimi ”Maher-Salal-Has-Bas” on käännettynä ”pakene, saalis, ryöstäjä lähenee” (8:1-4). Nimi viittaa Assyrian tuhoisaan hyökkäykseen.
Profeetan julistus on kaksitasoinen: se kertoo sisäkkäin ensinnäkin Juudan kansallisesta senhetkisestä ahdistuksesta Assyrian tulevan hyökkäyksen edessä ja toiseksi tulevasta Lunastajasta. Tuleva hallitsija on esitelty aluksi nimellä Immanuel (7:14), joka tarkoittaa ”meidän kanssamme on Jumala.” Juudan jumalaton kuningas Ahas ei kyennyt ymmärtämään tämän merkin sisältöä, jonka toteutumiselle Jesaja ei kertonut ajankohtaa. Luultavasti tämä lupaus jäi epäselväksi koko kansalle, joka oli peloissaan kansallisen hädän keskellä (ehkä he sekoittivat Immanuelin, 7:14, Jesajan poikavauvaan, 8:3). Assyrialaisten hyökkäys (8:5-10) oli epäilemättä uhkaava, mutta kuitenkaan Juuda ei tule profetian mukaan tuhoutumaan. Näiden lupausten keskellä oli kuitenkin lupaus tulevasta, paljon suuremmasta lunastuksesta (9:1-6). Tulevan lunastuksen toteuttaa daavidilainen poikalapsi, joka on ”Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.” Tuleva Lunastaja perustaa valtakunnan, joka tulee elämään ikuisessa rauhantilassa. Tulevan valtakunnan luonnetta on kuvattu myöhemmin (11:1-10), jolloin käy lopullisesti selväksi, että valtakunta ei ole luonteeltaan inhimillinen vaan jumalallinen. Tulevassa valtakunnassa hallitsija on vanhurskas, kaikkitietävä ja kaikkivaltias.
Efraimin, Syyrian ja Assyrian tuomio
Assyria tulee siten hyökkäämään Juudaan mutta ei pysty kukistamaan sitä. Sen sijaan Efraimia (Israelia) ja Syyriaa kohtaa tuho ja Jumalan tuomio. Lopulta myös omaan voimaansa luottava Assyrian suurvalta tulee kokemaan Jumalan tuomion (9:7-10:34). Assyrialaiset luottivat pelkästään omaan voimaansa eivätkä pelänneet Jumalaa. Kuitenkin jokainen pakanahallitsijakin saa valtansa Jumalalta, jolloin Herra voi käyttää täysin jumalattomia ihmisiä täyttämään Hänen tahtoaan. Assyria on kuin ”sauva” kaikkivaltiaan Jumalan kädessä (10:5). Pakanavaltakunnan välityksellä Jumala toteuttaa tuomionsa myös Siionin vuorta ja Jerusalemia kohtaan (10:6,12), jonka jälkeen Jumala selvittää välinsä jumalattoman Assyrian kanssa. Assyria on lopultakin täysin Jumalan vallan alainen: työväline ei todellakaan heiluta käyttäjäänsä vaan päinvastoin! Jumala on käyttänyt Assyriaa eikä Assyria Jumalaa. Siksi Juudan ei tullut pelätä Assyriaa (10:24). Assyria tuo kyllä Jumalan tuomion Jerusalemille, mutta Jumala ei salli Assyrian tuhota sitä. Se tosiasia, että pakanallinen suurvalta oli täysin Jumalan valvonnan alainen, muodostaa perustan toivolle, joka on Jumalaan luottavalla ihmisellä.
Raamatussa toistuu ajatus, jonka mukaan Israelista pelastuu ”jäännös” (10:20-22; Room.9:27). Jesajan pojan nimikin oli tässä suhteessa enteellinen (7:3, Sear-Jasub). Kyseessä on toisaalta koetus, koska luvattua kansaa seulotaan ankarasti, mutta toisaalta kyseessä on ennen muuta lupaus, joka toteutuu aikojen lopussa (”sinä päivänä”, 10:20).
Tuleva rauha ja siunaus
Jesajan aikalaisten kokemukset olivat ahdistavia ja synkkiä. Juudan hallitsijana oli jumalaton Daavidin jälkeläinen (kuningas Ahas) ja Jerusalemissa oli altistuttu pakanalliseen assyrialaiseen jumalanpalvelukseen (2.Kun.16:1-4). Tuossa vaiheessa Jumalan uskollisen jäännöksen ahdistus oli huipussaan odotettavissa olevan Assyrian hyökkäyksen edessä. Tässä yhteydessä Jesaja profetoi vapautusta ahdistajasta ja ennustaa tulevasta toivosta, rauhan valtakunnasta (11:1-12:6). Jesajan profetiassa ovat sisäkkäin Juudan pelastuminen Assyrian uhasta ja lopun aikoina toteutuva messiaaninen rauhan valtakunta. Vastakohtana jumalattomalle kuningas Ahasille tulisi tulevassa valtakunnassa (johon Jesaja on viitannut jo aiemmin, 2:1-5) hallitsemaan vanhurskas Daavidin jälkeläinen. Toisin kuin oli laita väliaikaisessa Juudan valtakunnassa ajanjaksolla 900 - 600 eKr., tulisi lupauksen mukaan toteutumaan aikojen lopussa maailmanlaajuinen ja ikuinen valtakunta. Silloin Jumalan tunteminen täyttäisi koko maailman. Koko maailmassa vallitsee vanhurskaus. Oikeudenmukainen hallitsija tuhoaa sanallaan kaikki väärintekijät (11:4). Vanhurskaus muuttaa jopa eläinmaailman käyttäytymisen (11:6-8)! Siionin vuorta kohtaan ei enää hyökätä eikä sitä yritetä valloittaa, koska se on silloin maailmanlaajuisen hallinnon ja rauhan keskus (2:2,3; 11:9,10).
Jesaja palaa jälleen ajatukseen luvatun kansan paluusta, exoduksesta (11:11-16). Jumala auttaa yliluonnollisesti kansaansa (kuten kuivattamalla Eufrat-joen, 11:15). Israel oli jo aiemmin palannut maahansa Egyptistä, jolloin Herra oli johdattanut kansan meren poikki kuivaa maata pitkin (2.Moos.14:29). Paluu luvattuun maahan tulisi toistumaan kansan historiassa.
Kappale 12:1-6 ilmaisee tulevan valtakunnan kansalaisten ylistystä ja kiitollisuutta. Jumala on luonut Siionin asuinpaikakseen. Silloin Häntä kunnioitetaan Israelin Pyhänä. Juutalaisten lehtimajanjuhlaan tuli myöhemmin kuulumaan rituaali, jossa Siiloan lähteeltä tuotiin vettä alttarille, mikä kuvasi Jumalan vesien pelastavaa virtaa. Ilmeisesti juuri tässä tilanteessa Jeesus nousi puhumaan ja huusi kovalla äänellä: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon!” (Joh.7:37). Jeesus onkin Hän, joka tuli Jumalan luota pelastajaksi koko maailmalle.
Lähteet
Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 21.3.2012
Syyrian ja Isrelin hyökkäys
Juudan kuningas Ahasin aikana valtakunta oli poliittisesti erittäin kriittisessä tilanteessa. Vallitsevassa uhkaavassa tilanteessa Jesaja antaa Ahasille rohkaisevan profetian, jonka mukaan Juuda tulee selviytymään Syyrian ja Israelin (pohjoisen valtakunnan) hyökkäyksestä (Jes.7:1-16). Tuossa vaiheessa Syyrian kuningas Resin ja Israelin kuningas Pekah olivat liittoutuneet tarkoituksenaan valloittaa Jerusalem, Juudan pääkaupunki. Poliittisen tilanteen taustalla oli Assyrian suurvallan vuonna 734 eKr. naapureilleen aikaansaama välitön vaara. Assyria oli aiemmin samana vuonna hyökännyt rannikolla Filistean alueelle (huom! Juuda oli sisämaavaltio, jolloin se ei ulottunut Välimeren rannikolle asti). Siinä vaiheessa kuninkaat Resin ja Pekah päättivät liittoutua Assyriaa vastaan pyrkien painostamaan myös Juudan mukaan liittoon. Ahas kuitenkin kieltäytyi liitosta heidän kanssaan, jolloin Syyria ja Israel julistivat sodan Juudalle. Kriisin taustalla oli siis monimutkainen poliittinen tilanne.
Ahas ja hänen kansansa olivat peloissaan Syyrian ja Israelin odotettavissa olevan hyökkäyksen vuoksi. Silloin Jesaja saapuu tuomaan Ahasille sanoman Jumalalta. Ahas oli ilmeisesti tutkimassa kaupungin vesihuoltoa Jerusalemin ulkopuolella (7:3) osana suunniteltua puolustustaistelua naapurivaltojen hyökkäystä ja mahdollista piiritystä vastaan. Jesajan profeetallinen neuvo tuona kriittisenä hetkenä oli, että Ahasin ei tule pelätä Resiniä ja Pekahia eikä edes ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin heitä vastaan, koska vähän ajan kuluttua niin Syyria kuin Israel tullaan hävittämään. Syyria ja Israel eivät kyenneetkään valloittamaan Jerusalemia (2.Kun.16:5). Todellinen vaara ei Jesajan mukaan tule Syyrian ja Israelin taholta vaan Assyriasta (vrt. 5:26; 7:17-8:8). Jesaja kehottaakin Ahasia turvautumaan Herraan (7:11).
Profeettojen yksityiselämässä oli monesti asioita, joilla oli symbolisesti profeetallista merkitystä. Jesajan pojan nimi Sear-Jasub merkitsee ”jäännös palaa takaisin” (7:3). Nimi on arvoituksellinen ja sitä on tulkittu ainakin kahdella tavalla. Asiayhteys tuntuisi viittaavan varoitukseen, jonka mukaan uhkaavassa tilanteessa kansaa ja sen johtajia kehotetaan palaamaan luopumuksesta Herran luo. Toisaalta nimi voi viitata kauemmas tulevaisuuteen (lähes 200 vuoden päähän), jossa Juudan kansa palaa pakkosiirtolaisuudesta takaisin Jerusalemiin.
Jesajan mukaan Ahasin tuli turvautua Jumalaan pyytämällä tältä merkkiä (7:11). Kyseessä lienee ollut samankaltainen tilanne, jossa Gideon oli pyytänyt Herralta merkkiä uskonsa vahvistukseksi siitä, että Herra todella lähettää hänet vapauttamaan kansan vihollisen käsistä (Tuom.6:14,17,36-40). Ahas on sinänsä saattanut ajatella merkin pyytämistä Herran tarpeettomana koettelemisena (5.Moos.6:16; vrt. Matt.12:38-42), mutta ilmeisesti kuningas ei muutenkaan ollut halukas etsimään johdatusta Jumalalta Gideonin tavoin, vaan luotti omaan viisauteensa.
Jesajan moniselitteinen vastaus Ahasille (7:13-16) pitää sisällään myös messiaanisen profetian, jonka mukaan Lunastaja tulisi syntymään neitsyestä (7:14; toisen tulkinnan mukaan ”nuori nainen”). Itse asiassa tuleva Messias on Ahasin jälkeläinen, Daavidin kuningassuvun jäsen, joka tulisi merkitsemään Jumalan syntymistä ihmiseksi. Matteus viittaa tähän profetiaan (Matt.1:23) Jeesuksen synnyttyä neitsyt Mariasta. Vertauskuvallinen Messiaan nimi ”Immanuel” tarkoittaa ”meidän kanssamme on Jumala”.
Assyrian hyökkäys ja tuleva lunastus
Profeetallisen neuvon mukaan Juudan ei siis tullut pelätä Syyrian ja Israelin hyökkäystä, mutta sen sijaan tulossa oleva Assyrian hyökkäys oli todellinen uhka myös Juudan tulevaisuudelle (Jes.7:17-8:10). Kuningas Ahas noudatti (ilmeisesti reaalipoliittisista syistä) ystävällistä politiikkaa Assyrian kanssa (2.Kun.16:7-9), jossa kuninkaana oli Pul (Tilgatpilerser III). Tämän näennäisesti järkevän politiikan seuraukset olivat kuitenkin vakavampia kuin oli ollut kriisi, jossa Salomon jälkeinen valtakunta oli jakautunut kahtia Israeliksi ja Juudaksi (7:17). Juudan naapurivaltioiden Israelin ja Syyrian osaksi tuleekin täydellinen luhistuminen (8:4). Myös Juuda joutuu ahdinkoon (se tulee vertauskuvallisesti vajoamaan tulvaan kaulaan saakka, 8:8), mutta Jesaja ei ennusta vielä tässä vaiheessa Juudan kansallista tuhoa. Silti jumalattoman Assyrian valtapiirin kasvaminen aiheuttaa Juudan kansakunnalle ongelmia. Kysymys oli: voiko Jumala sallia valitun kansansa joutua pakanavallan alamaisuuteen? Jumala on tosin selvästi sallinut Juudan joutua ahdinkoon (8:9-23). Juudan kansa ei kuuntele Jumalan profeettaa vaan kääntyy pahojen henkien puoleen (8:19) vaikka se on nimenomaan kiellettyä laissa (5.Moos.18:14-22). Siksi Jumala joutuu ojentamaan valittujaan ahdistuksen kautta.
Jesajan vaimo oli myös profeetta (alkutekstin tulkinnan mukaan; tämä näkyy erityisesti siinä, että hänen lapsillaan oli profeetalliset nimet). Jesajan pojan nimi ”Maher-Salal-Has-Bas” on käännettynä ”pakene, saalis, ryöstäjä lähenee” (8:1-4). Nimi viittaa Assyrian tuhoisaan hyökkäykseen.
Profeetan julistus on kaksitasoinen: se kertoo sisäkkäin ensinnäkin Juudan kansallisesta senhetkisestä ahdistuksesta Assyrian tulevan hyökkäyksen edessä ja toiseksi tulevasta Lunastajasta. Tuleva hallitsija on esitelty aluksi nimellä Immanuel (7:14), joka tarkoittaa ”meidän kanssamme on Jumala.” Juudan jumalaton kuningas Ahas ei kyennyt ymmärtämään tämän merkin sisältöä, jonka toteutumiselle Jesaja ei kertonut ajankohtaa. Luultavasti tämä lupaus jäi epäselväksi koko kansalle, joka oli peloissaan kansallisen hädän keskellä (ehkä he sekoittivat Immanuelin, 7:14, Jesajan poikavauvaan, 8:3). Assyrialaisten hyökkäys (8:5-10) oli epäilemättä uhkaava, mutta kuitenkaan Juuda ei tule profetian mukaan tuhoutumaan. Näiden lupausten keskellä oli kuitenkin lupaus tulevasta, paljon suuremmasta lunastuksesta (9:1-6). Tulevan lunastuksen toteuttaa daavidilainen poikalapsi, joka on ”Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.” Tuleva Lunastaja perustaa valtakunnan, joka tulee elämään ikuisessa rauhantilassa. Tulevan valtakunnan luonnetta on kuvattu myöhemmin (11:1-10), jolloin käy lopullisesti selväksi, että valtakunta ei ole luonteeltaan inhimillinen vaan jumalallinen. Tulevassa valtakunnassa hallitsija on vanhurskas, kaikkitietävä ja kaikkivaltias.
Efraimin, Syyrian ja Assyrian tuomio
Assyria tulee siten hyökkäämään Juudaan mutta ei pysty kukistamaan sitä. Sen sijaan Efraimia (Israelia) ja Syyriaa kohtaa tuho ja Jumalan tuomio. Lopulta myös omaan voimaansa luottava Assyrian suurvalta tulee kokemaan Jumalan tuomion (9:7-10:34). Assyrialaiset luottivat pelkästään omaan voimaansa eivätkä pelänneet Jumalaa. Kuitenkin jokainen pakanahallitsijakin saa valtansa Jumalalta, jolloin Herra voi käyttää täysin jumalattomia ihmisiä täyttämään Hänen tahtoaan. Assyria on kuin ”sauva” kaikkivaltiaan Jumalan kädessä (10:5). Pakanavaltakunnan välityksellä Jumala toteuttaa tuomionsa myös Siionin vuorta ja Jerusalemia kohtaan (10:6,12), jonka jälkeen Jumala selvittää välinsä jumalattoman Assyrian kanssa. Assyria on lopultakin täysin Jumalan vallan alainen: työväline ei todellakaan heiluta käyttäjäänsä vaan päinvastoin! Jumala on käyttänyt Assyriaa eikä Assyria Jumalaa. Siksi Juudan ei tullut pelätä Assyriaa (10:24). Assyria tuo kyllä Jumalan tuomion Jerusalemille, mutta Jumala ei salli Assyrian tuhota sitä. Se tosiasia, että pakanallinen suurvalta oli täysin Jumalan valvonnan alainen, muodostaa perustan toivolle, joka on Jumalaan luottavalla ihmisellä.
Raamatussa toistuu ajatus, jonka mukaan Israelista pelastuu ”jäännös” (10:20-22; Room.9:27). Jesajan pojan nimikin oli tässä suhteessa enteellinen (7:3, Sear-Jasub). Kyseessä on toisaalta koetus, koska luvattua kansaa seulotaan ankarasti, mutta toisaalta kyseessä on ennen muuta lupaus, joka toteutuu aikojen lopussa (”sinä päivänä”, 10:20).
Tuleva rauha ja siunaus
Jesajan aikalaisten kokemukset olivat ahdistavia ja synkkiä. Juudan hallitsijana oli jumalaton Daavidin jälkeläinen (kuningas Ahas) ja Jerusalemissa oli altistuttu pakanalliseen assyrialaiseen jumalanpalvelukseen (2.Kun.16:1-4). Tuossa vaiheessa Jumalan uskollisen jäännöksen ahdistus oli huipussaan odotettavissa olevan Assyrian hyökkäyksen edessä. Tässä yhteydessä Jesaja profetoi vapautusta ahdistajasta ja ennustaa tulevasta toivosta, rauhan valtakunnasta (11:1-12:6). Jesajan profetiassa ovat sisäkkäin Juudan pelastuminen Assyrian uhasta ja lopun aikoina toteutuva messiaaninen rauhan valtakunta. Vastakohtana jumalattomalle kuningas Ahasille tulisi tulevassa valtakunnassa (johon Jesaja on viitannut jo aiemmin, 2:1-5) hallitsemaan vanhurskas Daavidin jälkeläinen. Toisin kuin oli laita väliaikaisessa Juudan valtakunnassa ajanjaksolla 900 - 600 eKr., tulisi lupauksen mukaan toteutumaan aikojen lopussa maailmanlaajuinen ja ikuinen valtakunta. Silloin Jumalan tunteminen täyttäisi koko maailman. Koko maailmassa vallitsee vanhurskaus. Oikeudenmukainen hallitsija tuhoaa sanallaan kaikki väärintekijät (11:4). Vanhurskaus muuttaa jopa eläinmaailman käyttäytymisen (11:6-8)! Siionin vuorta kohtaan ei enää hyökätä eikä sitä yritetä valloittaa, koska se on silloin maailmanlaajuisen hallinnon ja rauhan keskus (2:2,3; 11:9,10).
Jesaja palaa jälleen ajatukseen luvatun kansan paluusta, exoduksesta (11:11-16). Jumala auttaa yliluonnollisesti kansaansa (kuten kuivattamalla Eufrat-joen, 11:15). Israel oli jo aiemmin palannut maahansa Egyptistä, jolloin Herra oli johdattanut kansan meren poikki kuivaa maata pitkin (2.Moos.14:29). Paluu luvattuun maahan tulisi toistumaan kansan historiassa.
Kappale 12:1-6 ilmaisee tulevan valtakunnan kansalaisten ylistystä ja kiitollisuutta. Jumala on luonut Siionin asuinpaikakseen. Silloin Häntä kunnioitetaan Israelin Pyhänä. Juutalaisten lehtimajanjuhlaan tuli myöhemmin kuulumaan rituaali, jossa Siiloan lähteeltä tuotiin vettä alttarille, mikä kuvasi Jumalan vesien pelastavaa virtaa. Ilmeisesti juuri tässä tilanteessa Jeesus nousi puhumaan ja huusi kovalla äänellä: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon!” (Joh.7:37). Jeesus onkin Hän, joka tuli Jumalan luota pelastajaksi koko maailmalle.
Lähteet
Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 21.3.2012
keskiviikko 29. helmikuuta 2012
JESAJAN KIRJA: JOHDANTO
Jotta Jesajan kirjan sanomaa voi ymmärtää oikein, on tunnettava riittävästi historiallista tilannetta, jossa profeetta toi esille sanomansa. Jesajan kirjan osalta tämä tarkoittaa ennen muuta Juudan (eteläisen valtion) valtakunnan poliittisen ja sosiaalisen kehityksen tuntemista. Jesajan kirjan kirjoittamisen aikajakso käsittää kymmeniä vuosia, joten Juudan suhteet sen lukuisiin naapurivaltakuntiin ehtivät ajan myötä muuttua. Keskellä historiallisten tapahtumien myllerrystä Jesaja julistaa myös ajatonta sanomaa, jonka toteutumisen hän näki ennalta satoja ja paikoitellen jopa tuhansia vuosia ennen itse tapahtumia. Osa Jesajan sanomasta on vielä nykyäänkin tulevaisuutta. Paikoitellen on myös haasteellista pystyä tulkitsemaan, mitkä tapahtumat ovat jo toteutuneet ja mitkä ovat vielä tulevaisuutta. Tulkintaa ei helpota värikäs kuvakieli, joka on erittäin tavallista profeettakirjallisuudessa.
Vanhan liiton profeettojen rooli
Profeetta-sanan alkujuuri tarkoittaa hepreassa (nabi) lähinnä ”puhujaa.” Profeetan tehtävä vanhassa liitossa oli puhua Herran nimessä. Usein profeetta julisti Israelin kansalle parannuksen sanomaa. Niinpä profeetan tuli varoittaa ja neuvoa Israelin kansaa Jumala antamin varoituksen ja neuvon sanoin (vrt. Jes.6:9; Jer.1:4-10; Aam.7:15). Profeetalla tuli olla nimenomainen Jumalan kutsu tehtävään eikä kukaan voinut valita itseään siihen. Profeetan tehtävä ei selvästikään ollut kovin houkutteleva rooli, joten profeetta saattoi jopa kapinoida Jumalan kutsua ja Hänen antamaansa sanomaa vastaan (Joona 1-4). Israelin kansa kohtelikin profeettojaan huonosti. Usein he vastustivat profeettoja eivätkä halunneet kuulla heitä. Profeetta saattoi jopa menettää henkensä (2.Aikak.24:20-22; Matt.23:34-37).
Profeetalla oli suuri vastuu sanomansa esille tuomisessa. VT:n aikana väärien profeettojen kohtalona oli kuolemanrangaistus (5.Moos.18:20-22; Jer.14:15, 28:15-17). Profeetan tuli julistaa ainoastaan sitä minkä Herra oli hänelle antanut (Jer.1:9; Joona 3:2; 5.Moos.18:18). Profeetat eivät kuitenkaan olleet ennustajia tai oraakkeleita vaan Jumalan sanansaattajia. Profeetat puhuivat silloin, kun Herra käski puhua eikä silloin, kun ihminen vaati profeetalta vastauksia kysymyksiinsä.
Vanhan liiton aikainen profeetan virka saattoi olla määräaikainen. Myöhemmin uudessa liitossa profeetan rooli on monessa suhteessa erilainen. Vanhan liiton aikana Pyhä Henki tuli vain joihinkin henkilöihin (kuten profeettoihin) ja näin voiteli heidät erityiseen tehtävään. Uudessa liitossa kaikilla uskovilla on Pyhä Henki (Room.8:9; Ef.1:13). Uudessakin liitossa joillakin on erityinen profetian armolahja, jonka avulla lahjan omaava kehottaa, rakentaa ja lohduttaa seurakuntaa (1.Kor.14:3). Jeesuksen (joka oli myös profeetta, 5.Moos.18:18, ja ylipappi, Hepr.8:1-13) tultua on jokaisella uskovalla mahdollisuus olla suoraan yhteydessä Jumalan kanssa, joten vanhan liiton aikaista profeetan virkaa ei samassa merkityksessä enää tarvita.
Jesaja, profeetta Jerusalemissa
Jesajan henkilöhistoriaa ei tunneta kovin paljon. Hänen isänsä oli Amos (Jes.1:1), hänet kutsuttiin profeetaksi kuningas Ussian kuolinvuonna (6:1; tämä on pystytty ajoittamaan tapahtuneeksi v. 740 eKr.) ja hän näki näkynsä Juudan kuninkaiden Ussian, Jotamin, Ahasin ja Hiskian aikana (mahdollisesti jopa vuoteen 680 eKr. asti). Jesajan syntymäajasta ei ole mitään luotettavaa tietoa.
Jesajan elämän alkuvuodet olivat Juudalle vaurauden ja hyvinvoinnin aikaa. Aikaisemmin Ussian (toiselta nimeltä Asarja) isä Amasja oli aiheuttanut valtakunnalle vahinkoa sotaseikkailullaan Israelia (pohjoista valtiota) vastaan, mikä oli päätynyt tappioon (2.Kun.14:8-21). Amasja oli lopulta kuollut salaliiton kautta, minkä jälkeen Ussia pääsi hallitsemaan viisaasti. Raamattu ei vaikene myöskään hyvinä pidettyjen henkilöiden puutteista: Jumala löi Ussiaa spitaalilla, koska hän oli uhrannut suitsutusta temppelissä, mitä vain papeilla oli lupa tehdä (2.Aikak.26:16-21).
Ulkopoliittinen tilanne oli kuitenkin muuttumassa nopeasti Juudalle epäedulliseksi. Merkittävin muutos oli Assyrian valtakunnan vahvistuminen, jolloin se alkoi sotilaallisesti ahdistaa naapureitaan. Tämä tapahtui Tilgatpileser III:n (toiselta nimeltä Pul) noustua Assyrian valtaistuimelle. Assyria kukisti Babylonin, minkä jälkeen se alkoi uhata Kanaanin maata. Israelin (pohjoisvaltion) kuningas taipui maksamaan lunnaat assyrialaisille (2.Kun.15:19), mutta sen myöhemmät kuninkaat pyrkivät pääsemään irti Assyrian vaikutuspiiristä. Tämä nosti poliittista jännitettä alueella.
Tässä vaiheessa kuningas Ussia kuoli ja Jesaja sai kutsun profeetan virkaan (Jes.6:1). Kansainvälinen poliittinen tilanne epäilemättä loi uhkaavan ilmapiirin, mikä vaikutti myös Jesajaan. Assyrian armeijan eteneminen vaaransi Juudan kansallisen itsenäisyyden ja olemassaolon. On oletettu, että Jesaja olisi voinut tuntea kolmen profeetan (Aamos, Hoosea ja Sakarja) toimintaa, mutta tosiasiassa Jesajan hengellisestä taustasta ei voi saada mitään varmaa tietoa. Joka tapauksessa Jesajan kutsu ajoittui poliittisesti erittäin kriittiseen ajankohtaan. Pohjoisen suunnalla Assyria oli suurin vaara, mutta muutkin valtiot liikehtivät uhkaavasti: Syyria ja Israel hyökkäsivät Juudaa ja Jerusalemia vastaan, jolloin kuningas Ahas sai Jesajalta rohkaisevan sanoman (Jes.7:1-9). Jesajan toiminnasta Ahasin aikana ei ole kuitenkaan paljon tietoa eikä tiedetä sitäkään, tunnustiko Ahas koskaan Jesajaa Jumalan profeetaksi. Kuningas Ahas ei ollut Herralle kuuliainen. Kuninkaana hän pyrki ystävällisiin väleihin Assyrian kanssa, mikä oli ilmeisesti vallitsevissa oloissa poliittinen realiteetti.
Assyria kukisti lopulta Syyrian v. 732 eKr. Siinä vaiheessa myös Israelista (pohjoisvaltiosta) tuli Assyrian vasalli. Lopulta Assyria kukisti Israelin pääkaupungin Samarian vuonna 722 eKr., jolloin pohjoisvaltio lakkasi olemasta. Pääosa israelilaisista siirrettiin pois maastaan ja tilalle tuotiin uusia asukkaita muualta. Tällöin sai alkunsa samarialaisten kansa.
Ahasin jälkeen tuli Juudan kuninkaaksi Hiskia (n. v. 715 eKr.), joka oli – toisin kuin isänsä – Jumalaa pelkäävä mies. Hiskia teki uskonnollisia uudistuksia, jotka tekivät myös Jesajan toiminnan huomattavasti helpommaksi. Hiskian aikana uudistettiin temppelipalvelusta, elvytettiin uskonnollisten juhlien viettämistä ja alettiin jälleen pyrkiä noudattamaan Mooseksen lakia. Juudan asema poliittisesti oli kuitenkin edelleen vaikea Assyrian paineen alla. Assyrian kuninkaan Sargon II:n aikana (722-705 eKr.) Jesaja varoitti luottamasta Egyptin ja Nubian (Etiopian) tukeen (Jes.20:1-6). Uhkaavana tuli pitää rannikkokaupunki Asdodin (filistealaisen kaupungin) kukistumista v. 711 eKr., jolloin olisi ollut inhimillistä liittoutua Egyptin kanssa. Jesajan mukaan Egypti ja Nubia tulevat kokemaan kovan kohtalon Assyrian käsissä. Oletettavasti Hiskia maksoi tänä aikana veroa Assyrialle ja sai siten pidettyä poliittiset suhteet kunnossa. Samaan aikaan Hiskia kuitenkin viisaasti vahvisti Juudan puolustusta.
Sanheribin noustua Assyrian valtaistuimelle v. 705 eKr. joutui Jerusalem lopulta välittömään vaaraan. Assyrialaiset vaativat kaupunkia antautumaan. Silloin Jesaja kuitenkin antoi Hiskialle rohkaisevan sanoman assyrialaisten tappiosta (2.Kun.19:6,7). Eri puolilla Assyrian valtakuntaa tapahtui samaan aikaan kansannousuja, jolloin assyrialaiset vetäytyivät piirittämästä Jerusalemia. Jesaja profetoi sitten pilkaten Sanheribia ja Assyriaa vastaan (2.Kun.19:20-34), jonka jälkeen Herran enkeli löi kuoliaaksi 185 000 assyrialaista sotilasta. Hiskia ja Juuda pelastuivat näin yliluonnollisella tavalla.
Jesajan myöhemmistä vaiheista ei ole luotettavaa tietoa. On oletettu, että hän olisi elänyt noin v:een 680 eKr. asti. Juutalainen perimätieto kertoo, että Jesaja olisi kärsinyt marttyyrikuoleman Juudan kuninkaan Manassen käskystä. Raamattu ei tästä mainitse, mutta profeetat kokivat jokseenkin järjestelmällisesti vastustusta ja vainoa, joka toisinaan merkitsi profeetan kuolemaa Jumalan sanan julistamisen vuoksi. Profeetan tehtävänä ei todellakaan ollut miellyttää ihmisiä vaan tuoda esiin Jumalan ilmoitusta silloinkin, kun se oli tuskallista kuultavaa.
Jesajan kirjan kokonaisuus
On yleinen käsitys, että profeetta Jesajaa ei pidetä koko kirjan kirjoittajana. Useimmiten kirja jaetaan kolmeen osaan, joilla olisi kolme täysin eri aikakausien kirjoittajaa. Tämän mukaan ensimmäinen osa (luvut 1-39) olisi ainakin pääosin Jesajan omaa tekstiä. Toinen osa (luvut 40-55) olisi kirjoittanut anonyymi kirjoittaja pakkosiirtolaisuuden ajan jälkeen (yli 100 vuotta Jesajan kuoleman jälkeen). Kolmas osa (luvut 56-66) olisi vielä paljon nuorempi, mahdollisesti 400-luvun puolivälistä eKr. Tätä jakoa perustellaan kirjoitustyylin muutoksella ja erityisesti sillä, että kirjan loppuosassa ennustetaan asioita, jotka toteutuivat pakkosiirtolaisuuden ajan jälkeen (huomattava yksityiskohta on juutalaisten vapauttajan, Persian kuningas Kyyroksen nimen mainitseminen, Jes.44:28, 45:1, noin 200 vuotta ennen tapahtumaa). Kyse on tällöin siitä, pidetäänkö ennustavaa profetiaa ylipäätään mahdollisena.
Juutalaiset kuitenkin pitivät kirjaa Jesajan kokonaan kirjoittamana (todistettavasti tämä käsitys esiintyy ainakin 2.vuosisadalta eKr.). Vuodesta 1947 lähtien löydetyt ns. Kuolleen meren kirjankääröt pitivät sisällään jokseenkin kokonaisen Jesajan kirjan käärön (ajoitus suunnilleen vuodelta 100 eKr.). Lisäksi painavana todisteena Jesajan kirjan ehyen kokonaisuuden puolesta voi pitää sitä, että Jeesus viittasi Jesajaan kirjoittajana käsittäen kaikki em. kirjan osat (Matt.4:14-16 -> Jes.8:23; Matt.3:3 -> Jes.40:3; Luuk.4:17-19 -> Jes.61:1-3). Profeetta Jesaja mainitaankin nimeltä UT:ssa 20 kertaa, joka on enemmän kuin muita profeettoja yhteensä.
Kirjan johdantojakso
Jesajan kirjan lukuja 1-6 voi pitää koko kirjan johdantona. Ne kertovat sanomasta ja sananviejästä. Kirjalla on monia teemoja (Jumala, Messias, Messiaan valtakunta, jäännös, toivo, pakanakansat), joita useimpia ainakin alustavasti kosketellaan jo johdannossa. Siksi johdanto voi toimia koko kirjan ymmärtämisen perustana.
Alussa (Jes.1:2-31) profeetta kuvaa kansan syntiä ja moraalista lankeemusta. Israel on hylännyt Jumalan ja on siksi härkää tai aasia huonompi: nämä sentään osaavat palata isäntänsä luo ruoan vuoksi. Kansan uskonnollinen muotojumalisuus on pahempaa kuin Sodoman ja Gomorran ihmisten jumalaton elämä (vertaus on kärkevä: Jumala tuomitsi nämä tuhoon niiden syntielämän vuoksi, 1.Moos.19:23-30). Kansa tuo kyllä uskollisesti uhrejaan, mutta ne eivät miellytä Jumalaa niin kauan kuin kansan elämässä vallitsee sosiaalista vääryyttä. Uhrit ja rukous ovat Jumalalle inhottavia, jos niitä ei tuoda katuvalla, nöyrällä ja kuuliaisella mielellä. Juudan kansan synti merkitsee sitä, että sen yllä on Jumalan tuomio. Syntisiä odottaa tuomio. Ainoastaan kuuliaisia odottaa toivo (Jes.1:18,19). Siion (=kirjaimellisesti Jerusalemin temppelivuori, tässä merkitsee Juudan kansan jäännöstä) tullaan lunastamaan Jumalan oikeuden ja vanhurskauden kautta. Maailmanlaajuinen rauha tulee kaikkien kansojen osaksi kun Siion aikojen lopulla ennallistetaan (2:1-4; vrt. Sak.14:4-21).
Paavali viittaa kirjeessään roomalaisille Jesajan profetiaan (Room.9:27-29; Jes.10:22,23; 1:9), jonka mukaan läpi VT:n ajan Jumala toteutti suunnitelmiaan valitun jäännöksen, Jumalalle uskollisten yksilöiden kautta eikä koko Israelin kautta. Suuri osa Israelista on kautta aikojen ollut Herralle uskoton. Juutalaiset hylkäsivät myös Messiaansa kun tämä tuli. Uskollisen jäännöksen luonteeseen kuuluu, että se on myös vakuutena sille, että koko kansakunta kerran löytää jälleen kuuliaisuuden Jumalalle.
Jesaja kääntää jälleen katseensa Juudan ajankohtaisiin ongelmiin. Kehotusta kuuliaisuuteen (Jes.2:5) seuraa ankaria varoituksia (2:6-4:1). Niin kauan kuin kansa luottaa epäjumaliin ja elää synnissä, ei tulevaisuuden toivo voi tulla heidän osakseen. Tuomio odottaa heitä, mutta pelastus tulee niiden osaksi, jotka panevat luottamuksensa Herraan. Puhdistautumisen ja tuomion kautta jäännös nauttii Herran suojelua ja siunausta. Juuri jäännös tulee kokemaan Herran kirkkauden uudistuneessa Siionissa (4:2-6).
Laulu viinitarhasta (5:1-7; vrt. Mark.12:1-12) on yksi VT:n kauneimpia vertauksia. Sen sanomana on kuitenkin viileän realistinen kuvaus Israelista, Jumalan viinitarhasta. Viinitarhan omistaja (Herra) on kaikin mahdollisin keinoin yrittänyt tehdä tarhasta hedelmällisen, mutta epäonnistuttuaan Hän päättää hylätä sen. Niinpä voi-huudot ja tuomion julistukset (5:8-30) ovat oikeudenmukainen johtopäätös. Herran tuomio on oikea ja vanhurskas (5:16, vrt. Ilm.16:5). Jumala on ollut rakastava ja armollinen kansaansa kohtaa, mutta kansan elämässä ei näy vanhurskaan elämänmuodon hedelmää. Ihminen on omasta mielestään viisas, mutta inhimillinen äly ei tee ihmisestä pyhää ja kelvollista Jumalan silmissä (Jes.5:21, vrt. Room.12:16).
Jesajan kutsumusnäky Jumalan valtaistuimen edessä (Jes.6:1-13) muistuttaa Johanneksen näkyä taivaallisesta jumalanpalveluksesta (Ilm.4:1-11). On mahdollista, että Jesaja oli kokenut kutsumusnäkynsä jo ennen lukujen 1-5 sanoman julistamista. Kuvaus kansan synnillisyydestä (Jesajan luvut 1-5) voisi selittää lukijalle sen, että Jesaja ensin koki itsensä kelvottomaksi ottamaan Jumalan sanansaattajan tehtävää vastaan. Ei ole ihme, että hän tunsi pelkoa pyhän Jumalan edessä, koska Jumalan pyhyys vaatii tuomiota synnille. Kuitenkin yhden serafin (=Jumalaa ylistävän enkelin) kosketettua hiilellä (=vertauskuvallinen puhdistautuminen) Jesajan huulia tämä suostui profeetan tehtävään. Jesajan tehtävä ei tulisi olemaan mitenkään ihmisiä miellyttävä eikä hän tulisi saamaan laajaa kannatusta sanomalleen. Tosiasiassa hänen varoituksensa autioista kaupungeista merkitsivät, että vain harvat ottaisivat varoituksesta vaarin. Kuitenkaan Jesajan sanoma ei olisi olemaan epätoivon sanomaa, koska kaikesta tuhosta tulee jäämään jäljelle uskollinen jäännös. Huolimatta tuomion julistuksesta ja varoituksista Jesajan sanoma pitää sisällään Jumalan armon, koska Herra välittää kansastaan. Juudan kansa tultaisiin runsaan 100 vuoden kuluttua viemään pakkosiirtolaisuuteen Babyloniin ja Jerusalem ja Salomonin temppeli tuhotaan; kuitenkin Jesajan profetian kautta Juudalle julistetaan Jumalan armon sanomaa ennen kuin tuomio pannaan täytäntöön.
Luopumuksesta huolimatta Israel ei ole lopullisesti vieraantunut Jumalasta, mutta kansan enemmistö tulee torjumaan evankeliumin viimeisiin aikoihin asti (Jes. 6:9,10). Tämä oli todellisuutta Jeesuksen aikana (viittaukset Jesajaan: Mark.4:12 ja Joh.12:40) ja Hänen jälkeensä (viittaukset Jesajaan: Ap.t.28:26,27 ja Room.11:8).
Lähteet
Iso Raamatun tietosanakirja, osa 5 (Ristin Voitto, 1991).
Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 29.2.2012
Vanhan liiton profeettojen rooli
Profeetta-sanan alkujuuri tarkoittaa hepreassa (nabi) lähinnä ”puhujaa.” Profeetan tehtävä vanhassa liitossa oli puhua Herran nimessä. Usein profeetta julisti Israelin kansalle parannuksen sanomaa. Niinpä profeetan tuli varoittaa ja neuvoa Israelin kansaa Jumala antamin varoituksen ja neuvon sanoin (vrt. Jes.6:9; Jer.1:4-10; Aam.7:15). Profeetalla tuli olla nimenomainen Jumalan kutsu tehtävään eikä kukaan voinut valita itseään siihen. Profeetan tehtävä ei selvästikään ollut kovin houkutteleva rooli, joten profeetta saattoi jopa kapinoida Jumalan kutsua ja Hänen antamaansa sanomaa vastaan (Joona 1-4). Israelin kansa kohtelikin profeettojaan huonosti. Usein he vastustivat profeettoja eivätkä halunneet kuulla heitä. Profeetta saattoi jopa menettää henkensä (2.Aikak.24:20-22; Matt.23:34-37).
Profeetalla oli suuri vastuu sanomansa esille tuomisessa. VT:n aikana väärien profeettojen kohtalona oli kuolemanrangaistus (5.Moos.18:20-22; Jer.14:15, 28:15-17). Profeetan tuli julistaa ainoastaan sitä minkä Herra oli hänelle antanut (Jer.1:9; Joona 3:2; 5.Moos.18:18). Profeetat eivät kuitenkaan olleet ennustajia tai oraakkeleita vaan Jumalan sanansaattajia. Profeetat puhuivat silloin, kun Herra käski puhua eikä silloin, kun ihminen vaati profeetalta vastauksia kysymyksiinsä.
Vanhan liiton aikainen profeetan virka saattoi olla määräaikainen. Myöhemmin uudessa liitossa profeetan rooli on monessa suhteessa erilainen. Vanhan liiton aikana Pyhä Henki tuli vain joihinkin henkilöihin (kuten profeettoihin) ja näin voiteli heidät erityiseen tehtävään. Uudessa liitossa kaikilla uskovilla on Pyhä Henki (Room.8:9; Ef.1:13). Uudessakin liitossa joillakin on erityinen profetian armolahja, jonka avulla lahjan omaava kehottaa, rakentaa ja lohduttaa seurakuntaa (1.Kor.14:3). Jeesuksen (joka oli myös profeetta, 5.Moos.18:18, ja ylipappi, Hepr.8:1-13) tultua on jokaisella uskovalla mahdollisuus olla suoraan yhteydessä Jumalan kanssa, joten vanhan liiton aikaista profeetan virkaa ei samassa merkityksessä enää tarvita.
Jesaja, profeetta Jerusalemissa
Jesajan henkilöhistoriaa ei tunneta kovin paljon. Hänen isänsä oli Amos (Jes.1:1), hänet kutsuttiin profeetaksi kuningas Ussian kuolinvuonna (6:1; tämä on pystytty ajoittamaan tapahtuneeksi v. 740 eKr.) ja hän näki näkynsä Juudan kuninkaiden Ussian, Jotamin, Ahasin ja Hiskian aikana (mahdollisesti jopa vuoteen 680 eKr. asti). Jesajan syntymäajasta ei ole mitään luotettavaa tietoa.
Jesajan elämän alkuvuodet olivat Juudalle vaurauden ja hyvinvoinnin aikaa. Aikaisemmin Ussian (toiselta nimeltä Asarja) isä Amasja oli aiheuttanut valtakunnalle vahinkoa sotaseikkailullaan Israelia (pohjoista valtiota) vastaan, mikä oli päätynyt tappioon (2.Kun.14:8-21). Amasja oli lopulta kuollut salaliiton kautta, minkä jälkeen Ussia pääsi hallitsemaan viisaasti. Raamattu ei vaikene myöskään hyvinä pidettyjen henkilöiden puutteista: Jumala löi Ussiaa spitaalilla, koska hän oli uhrannut suitsutusta temppelissä, mitä vain papeilla oli lupa tehdä (2.Aikak.26:16-21).
Ulkopoliittinen tilanne oli kuitenkin muuttumassa nopeasti Juudalle epäedulliseksi. Merkittävin muutos oli Assyrian valtakunnan vahvistuminen, jolloin se alkoi sotilaallisesti ahdistaa naapureitaan. Tämä tapahtui Tilgatpileser III:n (toiselta nimeltä Pul) noustua Assyrian valtaistuimelle. Assyria kukisti Babylonin, minkä jälkeen se alkoi uhata Kanaanin maata. Israelin (pohjoisvaltion) kuningas taipui maksamaan lunnaat assyrialaisille (2.Kun.15:19), mutta sen myöhemmät kuninkaat pyrkivät pääsemään irti Assyrian vaikutuspiiristä. Tämä nosti poliittista jännitettä alueella.
Tässä vaiheessa kuningas Ussia kuoli ja Jesaja sai kutsun profeetan virkaan (Jes.6:1). Kansainvälinen poliittinen tilanne epäilemättä loi uhkaavan ilmapiirin, mikä vaikutti myös Jesajaan. Assyrian armeijan eteneminen vaaransi Juudan kansallisen itsenäisyyden ja olemassaolon. On oletettu, että Jesaja olisi voinut tuntea kolmen profeetan (Aamos, Hoosea ja Sakarja) toimintaa, mutta tosiasiassa Jesajan hengellisestä taustasta ei voi saada mitään varmaa tietoa. Joka tapauksessa Jesajan kutsu ajoittui poliittisesti erittäin kriittiseen ajankohtaan. Pohjoisen suunnalla Assyria oli suurin vaara, mutta muutkin valtiot liikehtivät uhkaavasti: Syyria ja Israel hyökkäsivät Juudaa ja Jerusalemia vastaan, jolloin kuningas Ahas sai Jesajalta rohkaisevan sanoman (Jes.7:1-9). Jesajan toiminnasta Ahasin aikana ei ole kuitenkaan paljon tietoa eikä tiedetä sitäkään, tunnustiko Ahas koskaan Jesajaa Jumalan profeetaksi. Kuningas Ahas ei ollut Herralle kuuliainen. Kuninkaana hän pyrki ystävällisiin väleihin Assyrian kanssa, mikä oli ilmeisesti vallitsevissa oloissa poliittinen realiteetti.
Assyria kukisti lopulta Syyrian v. 732 eKr. Siinä vaiheessa myös Israelista (pohjoisvaltiosta) tuli Assyrian vasalli. Lopulta Assyria kukisti Israelin pääkaupungin Samarian vuonna 722 eKr., jolloin pohjoisvaltio lakkasi olemasta. Pääosa israelilaisista siirrettiin pois maastaan ja tilalle tuotiin uusia asukkaita muualta. Tällöin sai alkunsa samarialaisten kansa.
Ahasin jälkeen tuli Juudan kuninkaaksi Hiskia (n. v. 715 eKr.), joka oli – toisin kuin isänsä – Jumalaa pelkäävä mies. Hiskia teki uskonnollisia uudistuksia, jotka tekivät myös Jesajan toiminnan huomattavasti helpommaksi. Hiskian aikana uudistettiin temppelipalvelusta, elvytettiin uskonnollisten juhlien viettämistä ja alettiin jälleen pyrkiä noudattamaan Mooseksen lakia. Juudan asema poliittisesti oli kuitenkin edelleen vaikea Assyrian paineen alla. Assyrian kuninkaan Sargon II:n aikana (722-705 eKr.) Jesaja varoitti luottamasta Egyptin ja Nubian (Etiopian) tukeen (Jes.20:1-6). Uhkaavana tuli pitää rannikkokaupunki Asdodin (filistealaisen kaupungin) kukistumista v. 711 eKr., jolloin olisi ollut inhimillistä liittoutua Egyptin kanssa. Jesajan mukaan Egypti ja Nubia tulevat kokemaan kovan kohtalon Assyrian käsissä. Oletettavasti Hiskia maksoi tänä aikana veroa Assyrialle ja sai siten pidettyä poliittiset suhteet kunnossa. Samaan aikaan Hiskia kuitenkin viisaasti vahvisti Juudan puolustusta.
Sanheribin noustua Assyrian valtaistuimelle v. 705 eKr. joutui Jerusalem lopulta välittömään vaaraan. Assyrialaiset vaativat kaupunkia antautumaan. Silloin Jesaja kuitenkin antoi Hiskialle rohkaisevan sanoman assyrialaisten tappiosta (2.Kun.19:6,7). Eri puolilla Assyrian valtakuntaa tapahtui samaan aikaan kansannousuja, jolloin assyrialaiset vetäytyivät piirittämästä Jerusalemia. Jesaja profetoi sitten pilkaten Sanheribia ja Assyriaa vastaan (2.Kun.19:20-34), jonka jälkeen Herran enkeli löi kuoliaaksi 185 000 assyrialaista sotilasta. Hiskia ja Juuda pelastuivat näin yliluonnollisella tavalla.
Jesajan myöhemmistä vaiheista ei ole luotettavaa tietoa. On oletettu, että hän olisi elänyt noin v:een 680 eKr. asti. Juutalainen perimätieto kertoo, että Jesaja olisi kärsinyt marttyyrikuoleman Juudan kuninkaan Manassen käskystä. Raamattu ei tästä mainitse, mutta profeetat kokivat jokseenkin järjestelmällisesti vastustusta ja vainoa, joka toisinaan merkitsi profeetan kuolemaa Jumalan sanan julistamisen vuoksi. Profeetan tehtävänä ei todellakaan ollut miellyttää ihmisiä vaan tuoda esiin Jumalan ilmoitusta silloinkin, kun se oli tuskallista kuultavaa.
Jesajan kirjan kokonaisuus
On yleinen käsitys, että profeetta Jesajaa ei pidetä koko kirjan kirjoittajana. Useimmiten kirja jaetaan kolmeen osaan, joilla olisi kolme täysin eri aikakausien kirjoittajaa. Tämän mukaan ensimmäinen osa (luvut 1-39) olisi ainakin pääosin Jesajan omaa tekstiä. Toinen osa (luvut 40-55) olisi kirjoittanut anonyymi kirjoittaja pakkosiirtolaisuuden ajan jälkeen (yli 100 vuotta Jesajan kuoleman jälkeen). Kolmas osa (luvut 56-66) olisi vielä paljon nuorempi, mahdollisesti 400-luvun puolivälistä eKr. Tätä jakoa perustellaan kirjoitustyylin muutoksella ja erityisesti sillä, että kirjan loppuosassa ennustetaan asioita, jotka toteutuivat pakkosiirtolaisuuden ajan jälkeen (huomattava yksityiskohta on juutalaisten vapauttajan, Persian kuningas Kyyroksen nimen mainitseminen, Jes.44:28, 45:1, noin 200 vuotta ennen tapahtumaa). Kyse on tällöin siitä, pidetäänkö ennustavaa profetiaa ylipäätään mahdollisena.
Juutalaiset kuitenkin pitivät kirjaa Jesajan kokonaan kirjoittamana (todistettavasti tämä käsitys esiintyy ainakin 2.vuosisadalta eKr.). Vuodesta 1947 lähtien löydetyt ns. Kuolleen meren kirjankääröt pitivät sisällään jokseenkin kokonaisen Jesajan kirjan käärön (ajoitus suunnilleen vuodelta 100 eKr.). Lisäksi painavana todisteena Jesajan kirjan ehyen kokonaisuuden puolesta voi pitää sitä, että Jeesus viittasi Jesajaan kirjoittajana käsittäen kaikki em. kirjan osat (Matt.4:14-16 -> Jes.8:23; Matt.3:3 -> Jes.40:3; Luuk.4:17-19 -> Jes.61:1-3). Profeetta Jesaja mainitaankin nimeltä UT:ssa 20 kertaa, joka on enemmän kuin muita profeettoja yhteensä.
Kirjan johdantojakso
Jesajan kirjan lukuja 1-6 voi pitää koko kirjan johdantona. Ne kertovat sanomasta ja sananviejästä. Kirjalla on monia teemoja (Jumala, Messias, Messiaan valtakunta, jäännös, toivo, pakanakansat), joita useimpia ainakin alustavasti kosketellaan jo johdannossa. Siksi johdanto voi toimia koko kirjan ymmärtämisen perustana.
Alussa (Jes.1:2-31) profeetta kuvaa kansan syntiä ja moraalista lankeemusta. Israel on hylännyt Jumalan ja on siksi härkää tai aasia huonompi: nämä sentään osaavat palata isäntänsä luo ruoan vuoksi. Kansan uskonnollinen muotojumalisuus on pahempaa kuin Sodoman ja Gomorran ihmisten jumalaton elämä (vertaus on kärkevä: Jumala tuomitsi nämä tuhoon niiden syntielämän vuoksi, 1.Moos.19:23-30). Kansa tuo kyllä uskollisesti uhrejaan, mutta ne eivät miellytä Jumalaa niin kauan kuin kansan elämässä vallitsee sosiaalista vääryyttä. Uhrit ja rukous ovat Jumalalle inhottavia, jos niitä ei tuoda katuvalla, nöyrällä ja kuuliaisella mielellä. Juudan kansan synti merkitsee sitä, että sen yllä on Jumalan tuomio. Syntisiä odottaa tuomio. Ainoastaan kuuliaisia odottaa toivo (Jes.1:18,19). Siion (=kirjaimellisesti Jerusalemin temppelivuori, tässä merkitsee Juudan kansan jäännöstä) tullaan lunastamaan Jumalan oikeuden ja vanhurskauden kautta. Maailmanlaajuinen rauha tulee kaikkien kansojen osaksi kun Siion aikojen lopulla ennallistetaan (2:1-4; vrt. Sak.14:4-21).
Paavali viittaa kirjeessään roomalaisille Jesajan profetiaan (Room.9:27-29; Jes.10:22,23; 1:9), jonka mukaan läpi VT:n ajan Jumala toteutti suunnitelmiaan valitun jäännöksen, Jumalalle uskollisten yksilöiden kautta eikä koko Israelin kautta. Suuri osa Israelista on kautta aikojen ollut Herralle uskoton. Juutalaiset hylkäsivät myös Messiaansa kun tämä tuli. Uskollisen jäännöksen luonteeseen kuuluu, että se on myös vakuutena sille, että koko kansakunta kerran löytää jälleen kuuliaisuuden Jumalalle.
Jesaja kääntää jälleen katseensa Juudan ajankohtaisiin ongelmiin. Kehotusta kuuliaisuuteen (Jes.2:5) seuraa ankaria varoituksia (2:6-4:1). Niin kauan kuin kansa luottaa epäjumaliin ja elää synnissä, ei tulevaisuuden toivo voi tulla heidän osakseen. Tuomio odottaa heitä, mutta pelastus tulee niiden osaksi, jotka panevat luottamuksensa Herraan. Puhdistautumisen ja tuomion kautta jäännös nauttii Herran suojelua ja siunausta. Juuri jäännös tulee kokemaan Herran kirkkauden uudistuneessa Siionissa (4:2-6).
Laulu viinitarhasta (5:1-7; vrt. Mark.12:1-12) on yksi VT:n kauneimpia vertauksia. Sen sanomana on kuitenkin viileän realistinen kuvaus Israelista, Jumalan viinitarhasta. Viinitarhan omistaja (Herra) on kaikin mahdollisin keinoin yrittänyt tehdä tarhasta hedelmällisen, mutta epäonnistuttuaan Hän päättää hylätä sen. Niinpä voi-huudot ja tuomion julistukset (5:8-30) ovat oikeudenmukainen johtopäätös. Herran tuomio on oikea ja vanhurskas (5:16, vrt. Ilm.16:5). Jumala on ollut rakastava ja armollinen kansaansa kohtaa, mutta kansan elämässä ei näy vanhurskaan elämänmuodon hedelmää. Ihminen on omasta mielestään viisas, mutta inhimillinen äly ei tee ihmisestä pyhää ja kelvollista Jumalan silmissä (Jes.5:21, vrt. Room.12:16).
Jesajan kutsumusnäky Jumalan valtaistuimen edessä (Jes.6:1-13) muistuttaa Johanneksen näkyä taivaallisesta jumalanpalveluksesta (Ilm.4:1-11). On mahdollista, että Jesaja oli kokenut kutsumusnäkynsä jo ennen lukujen 1-5 sanoman julistamista. Kuvaus kansan synnillisyydestä (Jesajan luvut 1-5) voisi selittää lukijalle sen, että Jesaja ensin koki itsensä kelvottomaksi ottamaan Jumalan sanansaattajan tehtävää vastaan. Ei ole ihme, että hän tunsi pelkoa pyhän Jumalan edessä, koska Jumalan pyhyys vaatii tuomiota synnille. Kuitenkin yhden serafin (=Jumalaa ylistävän enkelin) kosketettua hiilellä (=vertauskuvallinen puhdistautuminen) Jesajan huulia tämä suostui profeetan tehtävään. Jesajan tehtävä ei tulisi olemaan mitenkään ihmisiä miellyttävä eikä hän tulisi saamaan laajaa kannatusta sanomalleen. Tosiasiassa hänen varoituksensa autioista kaupungeista merkitsivät, että vain harvat ottaisivat varoituksesta vaarin. Kuitenkaan Jesajan sanoma ei olisi olemaan epätoivon sanomaa, koska kaikesta tuhosta tulee jäämään jäljelle uskollinen jäännös. Huolimatta tuomion julistuksesta ja varoituksista Jesajan sanoma pitää sisällään Jumalan armon, koska Herra välittää kansastaan. Juudan kansa tultaisiin runsaan 100 vuoden kuluttua viemään pakkosiirtolaisuuteen Babyloniin ja Jerusalem ja Salomonin temppeli tuhotaan; kuitenkin Jesajan profetian kautta Juudalle julistetaan Jumalan armon sanomaa ennen kuin tuomio pannaan täytäntöön.
Luopumuksesta huolimatta Israel ei ole lopullisesti vieraantunut Jumalasta, mutta kansan enemmistö tulee torjumaan evankeliumin viimeisiin aikoihin asti (Jes. 6:9,10). Tämä oli todellisuutta Jeesuksen aikana (viittaukset Jesajaan: Mark.4:12 ja Joh.12:40) ja Hänen jälkeensä (viittaukset Jesajaan: Ap.t.28:26,27 ja Room.11:8).
Lähteet
Iso Raamatun tietosanakirja, osa 5 (Ristin Voitto, 1991).
Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 29.2.2012
keskiviikko 8. helmikuuta 2012
ENSIMMÄINEN KIRJE KORINTTILAISILLE: YLÖSNOUSEMUS
Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvussa 15 Paavali selostaa ylösnousemusta kuolleista. Jotkut Korintissa olivat kieltäneet ylösnousemuksen (1.Kor.15:12), mistä syystä Paavali selostaa ensin Kristuksen ylösnousemusta (15:1-11), josta seuraa johdonmukaisesti yleinen kuolleitten ylösnousemus (15:12-34). Lopuksi Paavali vielä selostaa ylösnousemusruumiin luonnetta (15:35-58). Johtuen korinttilaisten epätietoisuudesta ylösnousemuksen suhteen Paavali opetti seikkaperäisesti ylösnousemuksesta, joka on yksi kristillisen uskon pääopinkappaleista.
Kristuksen ylösnousemus
Ollessaan Korintissa Paavali oli osana evankeliumia julistanut Kristuksen ylösnousemusta (15:1-11). Kyseessä ei ollut uusi asia korinttilaisille, koska Paavali oli heitä nimenomaisesti siitä opettanut ollessaan heidän luonaan (15:1,2). Paavalin mukaan usko Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen kuuluvat erottamattomasti pelastussanomaan. Paavali vetoaa lukijoihinsa kahdenlaisella todistuksella (15:3-5), joita ovat VT:n kirjoitukset (ilmeisesti Paavalilla ovat olleet mielessä sellaiset tekstit kuin Jes.53:5-6 ja Ps.16:8-11) ja silminnäkijätodistukset. Jeesuksen kuolemaa Paavalin aikana tuskin kukaan epäili, mutta Hänen ylösnousemuksensa laita oli toisin. Erityisesti juuri silminnäkijätodistukset olivat vahvistus ylösnousemuksen historiallisuudesta. Paavali ei luettele tässä kaikkia Jeesuksen ylösnousemuksen todistajia, vaan hänen tarkoituksensa on pelkästään vakuuttaa lukijansa sillä, että luotettavia todistajia on paljon.
Pietari (Keefas) oli yleisesti tunnustettu apostoli uskovien keskuudessa ja hän olikin yhtenä ensimmäisten todistajien joukossa (vrt. Luuk.24:34), niinpä hänet mainitaan tässä ensimmäisenä. ”Ne kaksitoista” ei ole tarkka ilmaus, koska Juudas Iskariot oli jo pysyvästi poissa opetuslasten joukosta ja ensimmäisellä kerralla Jeesuksen ilmestyessä myöskään Tuomas ei ollut läsnä; toisella kerralla Tuomas oli läsnä, jolloin opetuslapsia oli läsnä yksitoista (Joh.20:19-29). ”Ne kaksitoista” tarkoitti siten käsitteellisesti Jeesuksen lähimpiä opetuslapsia eikä niinkään tarkkaa lukumäärää kussakin tilanteessa. ”Yli viisisataa veljeä” on ilmeisesti nähnyt ylösnousseen Jeesuksen Galileassa, johon yksitoista apostolia ja monet muut menivät tapaamaan Jeesusta (Matt.28:10,16). Viidensadan silminnäkijätodistajan (1.Kor.15:6) mainitseminen on jo lukumääränä vaikuttava, koska niin monta ihmistä ei voi yhtä aikaa nähdä harhoja. On lisäksi mahdollista, että korinttilaiset tunsivat henkilökohtaisesti joitakin niitä, jotka olivat tuolloin nähneet Jeesuksen. Koska ylösnousemustapahtumasta oli aikaa tässä vaiheessa jo yli 20 vuotta, olivat jotkut todistajista jo kuolleet. Paavalin mainitsema ”Jaakob” (15:7) ei selvästikään kuulunut Jeesuksen kahteentoista opetuslapseen (jotka mainitaan tässä erikseen), vaan oli ilmeisesti Jeesuksen veli (Matt.13:55), joka oli liittynyt muiden veljiensä kanssa kristittyjen joukkoon (Ap.t.1:14) ja josta tuli myöhemmin Jerusalemin seurakunnan johtaja (Ap.t.15:13; Gal.1:19). ”Kaikki apostolit” ilmeisesti käsitti suuremman joukon kuin ”ne kaksitoista”, mutta keitä tähän joukkoon kuului, ei Paavali määrittele.
Paavali mainitsee viimeiseksi silminnäkijäksi itsensä (1.Kor.15:8-10). Hän ei laske itseään muiden vertaiseksi, koska hän on vainonnut seurakuntaa; niinpä hän on apostoli ainoastaan Jumalan armosta (Ap.t.9:1-19). Paavalin mukaan sinänsä kukaan ei ole vanhurskas Jumalan edessä (Room.3:9-18), mutta hän näki itsensä vähäisimpänä, kuin ”keskosena”, koska hän oli vainonnut Jumalan seurakuntaa, ts. itseään Jumalaa. Hänen kova työntekonsa evankeliumin puolesta johtui siten pelkästään Jumalan armosta eikä ollut ansio hänelle. Niinpä Paavali katsoi yhdessä muiden apostolien kanssa julistavansa samaa evankeliumia korostaen muitten tavoin ylösnousemusta (1.Kor.15:11). Tämä evankeliumi, jota kaikki apostolit yhdessä ja samanlaisena julistivat, oli myös pelastanut korinttilaiset, jotka olivat sen uskossa vastaanottaneet.
Kuolleiden ylösnousemus
Kristuksen ruumiillinen ylösnousemus oli vakuutena sille, että myös muut kuolleet ihmiset kokevat aikojen lopussa ylösnousemuksen (15:12-19). Jotkut Korintissa olivat selvästikin väittäneet, että kuolleiden ylösnousemusta ei ole, vaikka Kristus toisaalta olisikin noussut ylös (15:12). Paavali vastaa, että kuolleiden ylösnousemuksen kieltäminen merkitsee mielettömyyttä neljässä suhteessa (15:13-16): (1) silloin ei Kristuskaan ole ylösnoussut; (2) Kristuksen ylösnousemuksen julistaminen olisi turhaa ja tarkoitusta vailla; (3) myös korinttilaisten usko olisi tarkoitusta vailla; ja (4) myös Paavalin julistus olisi virheellistä, koska sen mukaan Jumala on tehnyt jotain, mitä Hän ei kuitenkaan olisi tehnyt. Paavali jatkaa tämän jälkeen johtopäätöksiään siitä, mitä mielettömyyttä seuraisi siitä, jos Kristus ei olisi ylösnoussut (15:17-19): (1) usko olisi pohjaa vailla, ts. turhaa, mieletöntä ja hedelmätöntä; (2) uskovat joutuisivat kantamaan syntiensä seuraukset eikä heitä olisi vanhurskautettu; (3) Kristuksessa kuolleet olisivat toivoa vailla ja olisivat joutuneet perikatoon; (4) kaikki uskovien tässä elämässä kärsimät koetukset olivat turhia; ja (5) uskovat olisivat säälittävimpiä kaikista ihmisistä. Paavali argumentoi näin voimakkaasti sen puolesta, että Kristuksen ylösnousemuksesta seuraa johdonmukaisesti ja vastaansanomattomasti se, että myös Kristukseen uskovat tullaan herättämään kuolleista.
Paavali jatkaa painottamalla, että Kristus on noussut ylös ja siten Hän on nimenomaisena vakuutena yleiselle kuolleitten ylösnousemukselle (15:20-28). Korinttilaisten keskuudessa tuskin esiintyi Kristuksen ylösnousemuksen kieltäjiä, joten Paavali käyttää tähän nojautuen Jeesuksen ylösnousemuksesta käsitettä ”esikoinen” (15:20). Tällä oli vertauskuvansa VT:ssa, jossa sadon ensi hedelmät piti tuoda uhriksi Herralle (3.Moos.23:10,11,17,20), mikä samalla oli vakuutena sille, että koko muukin sato saatiin korjattua. Samalla logiikalla Kristuksen ylösnousemus tapahtui ensin ja siitä seuraa uskovien ylösnousemus Jeesuksen tulemuksen yhteydessä. Ensimmäinen ihminen, Aadam, toi kuoleman, mutta toinen ihminen, Kristus toi ylösnousemuksen ja elämän 15:21,22; vrt. Room.5:12-21). Kristuksen lunastamat ihmiset tehdään eläviksi ylösnousemuksessa (vrt. Joh.5:25). Kristuksen ylösnousemus on jo tapahtunut, uskovien ylösnousemus tapahtuu silloin kuin Hän tulee (1.Kor.15:23; 1.Tess.4:13-17).
Jakeet 1.Kor.15:24-28 viittaavat korostetusti lopun ajan tapahtumiin välittömästi sen jälkeen kun kuolleiden ylösnousemus on jo tapahtunut (erityisesti Ilm.20:1-10 huomioon ottaen). Jumalan kolminaisuus on toiminnassa siten, että Pojan tehtävänä on ollut sovituskuolemallaan ja ylösnousemuksellaan voittaa ensinnäkin synti ja toiseksi kaikki Jumalan viholliset (Ilm.20:7-10,14). Poika ei varsinaisesti ole Isää alempana muuten kuin että Isän voi katsoa olevan kaiken päänä. Lopulta kuitenkin ”Jumala hallitsee täydellisesti kaikkea” (1.Kor.15:28), jolloin koko Jumalan kolminaisuus on kaiken yläpuolella (vrt. Ilm.22:3-5).
Paavali ottaa vielä esille näkökohtia sille, mitä kuolleiden ylösnousemuksen kieltäminen merkitsee (1.Kor.15:29-34). ”Kasteen ottaminen kuolleiden puolesta” oli ilmeisesti tuttua korinttilaisille. Paavali ei (!) kuitenkaan ota kantaa itse käytäntöön eikä osoita sille hyväksymistään, mutta tähän käytäntöön nojautuen hän osoittaa sen merkityksettömäksi, jos kuolleita ei herätetä. Samoin Paavalin antautuminen vaaroihin (viittaukset ilmeisesti tapahtumiin Efesoksessa, jossa Paavali oli kirjettä kirjoittaessaan; Ap.t.19:23-40; 2.Kor.1:3-10) oli hyödytöntä, jos ei ylösnousemus ole. Paavali ottaa vielä lainauksia kreikkalaisesta kirjallisuudesta (1.Kor.15:32,33), jotka kuvasivat elämää ilman tarkoitusta. Niinpä korinttilaisten tuli lakata tekemästä syntiä (15:34), joka tässä tapauksessa tarkoitti sitä, että heidän tuli lakata väittämästä ja uskomasta, että kuolleitten ylösnousemusta ei ole.
Ylösnousemusruumis
Korinttilaiset olivat vielä olleet epätietoisia ylösnousemusruumiin luonteesta, mitä Paavali vielä kuvailee ja samalla korostaa Jumalan tuovan aikojen päättyessä lopullisen voiton kuolemasta Kristuksen kautta (15:35-58). Paavali ottaa vertauskuvaksi kylvetyn siemen, joka tuo elämää vain, jos se itse kuolee. Kun siemen kuolee, syntyy uuttaa elämää. Niinpä Jumalan valtakunnassakin maallinen ruumis tosin kuolee, mutta sitä kautta syntyy uutta elämää. Jo nykyisessä luomakunnassa Jumala voi luoda samasta aineesta (!) ihmis-, eläin- ja kasvimaailmaa samoin kuin erilaisia taivaankappaleita. Niinpä Jumala voi kuolevaisen ruumiinkin muuttaa katoamattomaksi, taivaalliseksi ruumiiksi. Silti kyseessä on sama (!) ruumis, mutta perusteellisesti muuttuneena ja uudistuneena. Ruumis on fyysinen kuten oli Jeesuksen ylösnousemusruumis (Luuk.24:36-43; Joh.20:27). Jeesuksen ylösnousemusruumis on esikuvana sille kirkastuneelle ruumiille, joka meillä tulee kerran olemaan (Fil.3:20,21).
Paavalin mukaan on selvää, että nykyinen kuolevainen liha ja veri, ts. nykyinen ruumis ei voi päästä Jumalan valtakuntaan (1.Kor.15:50-58). Paavali selostaa sitten korinttilaisille suunnilleen samaa asiaa kuin kirjeessään tessalonikalaisille (1.Tess.4:13-18). Paavalin mukaan (1) kaikki eivät kuole, koska jotkut ovat elossa Jeesuksen tullessa; (2) kaikki kristityt muuttuvat Jeesuksen tullessa pasuunan soidessa; (3) ruumiin muuttuminen tapahtuu yhdessä hetkessä kaikille kristityille, olivat he sitten elossa tai jo kuolleet; ja (4) muutos tapahtuu maallisesta ruumiista taivaalliseksi ruumiiksi. Sen jälkeen kuolemalla ei ole enää mitään valtaa ihmisen ruumiiseen.
Paavali antaa lopuksi lukijoilleen kehotuksen olla vahvoja ja järkähtämättömiä sekä tehdä aina innokkaasti Herran työtä (1.Kor.15:58). Ottaen huomioon kaiken mitä Paavali on edellä puhunut, hän tarkoittaa tällä sitä asennetta, mikä syntyy ylösnousemususkosta.
Keräys Jerusalemin seurakunnalle
Paavali antaa korinttilaisille ohjeita keräyksen toteuttamisesta Jerusalemin kristityille (16:1-4). Kyse ei suinkaan ollut pelkästään Korintin seurakunnan velvollisuudesta vaan Paavali koki tämän keräyksen järjestämisen sydämensä velvollisuutena (Gal.2:10). Paavali myöhemminkin selostaa korinttilaisille laajemminkin keräyksen toteuttamista ja sen viemistä Jerusalemiin (2.Kor.8-9). Keräys tuli toteuttaa aina sapatin jälkeisenä päivänä, ts. sunnuntaina, koska ilmeisesti seurakunta kokoontui silloin jumalanpalvelukseensa (Ap.t.20:7; Ilm.1:10). Paavalin järjestämä keräys on esikuvallista myös seurakunnan diakoniatyölle, jonka kautta voidaan auttaa puutteenalaisia ihmisiä tämän ajan tarpeissa.
Paavalin matkasuunnitelmia
Paavali kertoo sekä omista että Timoteuksen ja Apolloksen matkasuunnitelmista (1.Kor.16:5-12). Paavali suunnitteli lähtevänsä Efesoksesta (josta hän kirjoitti ensimmäisen korinttilaiskirjeen). Tässä mainittu matka lienee sama, josta kerrotaan Apostolien teoissa (Ap.t.19:21; 20:1-3). Ilmeisesti siellä mainittu kolme kuukautta osui juuri talveen, kuten Paavali oli suunnitellutkin. Kuitenkin vielä kirjoittaessaan Paavali suunnitteli jäävänsä joksikin aikaa Efesokseen, jossa työ menestyi vaikka vastustajiakin oli.
On huomionarvoista, miten eri lailla Paavali kirjoittaa Timoteuksesta ja Apolloksesta. Timoteus oli Paavalille läheinen työtoveri, ”oma hengellinen poika” (1.Tim.1:2). Timoteus oli kulkemassa Paavalin edellä Kreikkaan (vrt. Ap.t.19:22). Paavali kirjoittaa Timoteuksesta lämpimästi. Sen sijaan Apolloksesta Paavali kirjoittaa viileähköllä tavalla, joka osoittaa Apolloksen tekevän työtä Paavalista riippumatta.
Lopputervehdyksiä
Paavali päättää kirjeensä kehotuksiin ja tervehdyksiin (1.Kor.16:13-24).
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 8.2.2012
Kristuksen ylösnousemus
Ollessaan Korintissa Paavali oli osana evankeliumia julistanut Kristuksen ylösnousemusta (15:1-11). Kyseessä ei ollut uusi asia korinttilaisille, koska Paavali oli heitä nimenomaisesti siitä opettanut ollessaan heidän luonaan (15:1,2). Paavalin mukaan usko Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen kuuluvat erottamattomasti pelastussanomaan. Paavali vetoaa lukijoihinsa kahdenlaisella todistuksella (15:3-5), joita ovat VT:n kirjoitukset (ilmeisesti Paavalilla ovat olleet mielessä sellaiset tekstit kuin Jes.53:5-6 ja Ps.16:8-11) ja silminnäkijätodistukset. Jeesuksen kuolemaa Paavalin aikana tuskin kukaan epäili, mutta Hänen ylösnousemuksensa laita oli toisin. Erityisesti juuri silminnäkijätodistukset olivat vahvistus ylösnousemuksen historiallisuudesta. Paavali ei luettele tässä kaikkia Jeesuksen ylösnousemuksen todistajia, vaan hänen tarkoituksensa on pelkästään vakuuttaa lukijansa sillä, että luotettavia todistajia on paljon.
Pietari (Keefas) oli yleisesti tunnustettu apostoli uskovien keskuudessa ja hän olikin yhtenä ensimmäisten todistajien joukossa (vrt. Luuk.24:34), niinpä hänet mainitaan tässä ensimmäisenä. ”Ne kaksitoista” ei ole tarkka ilmaus, koska Juudas Iskariot oli jo pysyvästi poissa opetuslasten joukosta ja ensimmäisellä kerralla Jeesuksen ilmestyessä myöskään Tuomas ei ollut läsnä; toisella kerralla Tuomas oli läsnä, jolloin opetuslapsia oli läsnä yksitoista (Joh.20:19-29). ”Ne kaksitoista” tarkoitti siten käsitteellisesti Jeesuksen lähimpiä opetuslapsia eikä niinkään tarkkaa lukumäärää kussakin tilanteessa. ”Yli viisisataa veljeä” on ilmeisesti nähnyt ylösnousseen Jeesuksen Galileassa, johon yksitoista apostolia ja monet muut menivät tapaamaan Jeesusta (Matt.28:10,16). Viidensadan silminnäkijätodistajan (1.Kor.15:6) mainitseminen on jo lukumääränä vaikuttava, koska niin monta ihmistä ei voi yhtä aikaa nähdä harhoja. On lisäksi mahdollista, että korinttilaiset tunsivat henkilökohtaisesti joitakin niitä, jotka olivat tuolloin nähneet Jeesuksen. Koska ylösnousemustapahtumasta oli aikaa tässä vaiheessa jo yli 20 vuotta, olivat jotkut todistajista jo kuolleet. Paavalin mainitsema ”Jaakob” (15:7) ei selvästikään kuulunut Jeesuksen kahteentoista opetuslapseen (jotka mainitaan tässä erikseen), vaan oli ilmeisesti Jeesuksen veli (Matt.13:55), joka oli liittynyt muiden veljiensä kanssa kristittyjen joukkoon (Ap.t.1:14) ja josta tuli myöhemmin Jerusalemin seurakunnan johtaja (Ap.t.15:13; Gal.1:19). ”Kaikki apostolit” ilmeisesti käsitti suuremman joukon kuin ”ne kaksitoista”, mutta keitä tähän joukkoon kuului, ei Paavali määrittele.
Paavali mainitsee viimeiseksi silminnäkijäksi itsensä (1.Kor.15:8-10). Hän ei laske itseään muiden vertaiseksi, koska hän on vainonnut seurakuntaa; niinpä hän on apostoli ainoastaan Jumalan armosta (Ap.t.9:1-19). Paavalin mukaan sinänsä kukaan ei ole vanhurskas Jumalan edessä (Room.3:9-18), mutta hän näki itsensä vähäisimpänä, kuin ”keskosena”, koska hän oli vainonnut Jumalan seurakuntaa, ts. itseään Jumalaa. Hänen kova työntekonsa evankeliumin puolesta johtui siten pelkästään Jumalan armosta eikä ollut ansio hänelle. Niinpä Paavali katsoi yhdessä muiden apostolien kanssa julistavansa samaa evankeliumia korostaen muitten tavoin ylösnousemusta (1.Kor.15:11). Tämä evankeliumi, jota kaikki apostolit yhdessä ja samanlaisena julistivat, oli myös pelastanut korinttilaiset, jotka olivat sen uskossa vastaanottaneet.
Kuolleiden ylösnousemus
Kristuksen ruumiillinen ylösnousemus oli vakuutena sille, että myös muut kuolleet ihmiset kokevat aikojen lopussa ylösnousemuksen (15:12-19). Jotkut Korintissa olivat selvästikin väittäneet, että kuolleiden ylösnousemusta ei ole, vaikka Kristus toisaalta olisikin noussut ylös (15:12). Paavali vastaa, että kuolleiden ylösnousemuksen kieltäminen merkitsee mielettömyyttä neljässä suhteessa (15:13-16): (1) silloin ei Kristuskaan ole ylösnoussut; (2) Kristuksen ylösnousemuksen julistaminen olisi turhaa ja tarkoitusta vailla; (3) myös korinttilaisten usko olisi tarkoitusta vailla; ja (4) myös Paavalin julistus olisi virheellistä, koska sen mukaan Jumala on tehnyt jotain, mitä Hän ei kuitenkaan olisi tehnyt. Paavali jatkaa tämän jälkeen johtopäätöksiään siitä, mitä mielettömyyttä seuraisi siitä, jos Kristus ei olisi ylösnoussut (15:17-19): (1) usko olisi pohjaa vailla, ts. turhaa, mieletöntä ja hedelmätöntä; (2) uskovat joutuisivat kantamaan syntiensä seuraukset eikä heitä olisi vanhurskautettu; (3) Kristuksessa kuolleet olisivat toivoa vailla ja olisivat joutuneet perikatoon; (4) kaikki uskovien tässä elämässä kärsimät koetukset olivat turhia; ja (5) uskovat olisivat säälittävimpiä kaikista ihmisistä. Paavali argumentoi näin voimakkaasti sen puolesta, että Kristuksen ylösnousemuksesta seuraa johdonmukaisesti ja vastaansanomattomasti se, että myös Kristukseen uskovat tullaan herättämään kuolleista.
Paavali jatkaa painottamalla, että Kristus on noussut ylös ja siten Hän on nimenomaisena vakuutena yleiselle kuolleitten ylösnousemukselle (15:20-28). Korinttilaisten keskuudessa tuskin esiintyi Kristuksen ylösnousemuksen kieltäjiä, joten Paavali käyttää tähän nojautuen Jeesuksen ylösnousemuksesta käsitettä ”esikoinen” (15:20). Tällä oli vertauskuvansa VT:ssa, jossa sadon ensi hedelmät piti tuoda uhriksi Herralle (3.Moos.23:10,11,17,20), mikä samalla oli vakuutena sille, että koko muukin sato saatiin korjattua. Samalla logiikalla Kristuksen ylösnousemus tapahtui ensin ja siitä seuraa uskovien ylösnousemus Jeesuksen tulemuksen yhteydessä. Ensimmäinen ihminen, Aadam, toi kuoleman, mutta toinen ihminen, Kristus toi ylösnousemuksen ja elämän 15:21,22; vrt. Room.5:12-21). Kristuksen lunastamat ihmiset tehdään eläviksi ylösnousemuksessa (vrt. Joh.5:25). Kristuksen ylösnousemus on jo tapahtunut, uskovien ylösnousemus tapahtuu silloin kuin Hän tulee (1.Kor.15:23; 1.Tess.4:13-17).
Jakeet 1.Kor.15:24-28 viittaavat korostetusti lopun ajan tapahtumiin välittömästi sen jälkeen kun kuolleiden ylösnousemus on jo tapahtunut (erityisesti Ilm.20:1-10 huomioon ottaen). Jumalan kolminaisuus on toiminnassa siten, että Pojan tehtävänä on ollut sovituskuolemallaan ja ylösnousemuksellaan voittaa ensinnäkin synti ja toiseksi kaikki Jumalan viholliset (Ilm.20:7-10,14). Poika ei varsinaisesti ole Isää alempana muuten kuin että Isän voi katsoa olevan kaiken päänä. Lopulta kuitenkin ”Jumala hallitsee täydellisesti kaikkea” (1.Kor.15:28), jolloin koko Jumalan kolminaisuus on kaiken yläpuolella (vrt. Ilm.22:3-5).
Paavali ottaa vielä esille näkökohtia sille, mitä kuolleiden ylösnousemuksen kieltäminen merkitsee (1.Kor.15:29-34). ”Kasteen ottaminen kuolleiden puolesta” oli ilmeisesti tuttua korinttilaisille. Paavali ei (!) kuitenkaan ota kantaa itse käytäntöön eikä osoita sille hyväksymistään, mutta tähän käytäntöön nojautuen hän osoittaa sen merkityksettömäksi, jos kuolleita ei herätetä. Samoin Paavalin antautuminen vaaroihin (viittaukset ilmeisesti tapahtumiin Efesoksessa, jossa Paavali oli kirjettä kirjoittaessaan; Ap.t.19:23-40; 2.Kor.1:3-10) oli hyödytöntä, jos ei ylösnousemus ole. Paavali ottaa vielä lainauksia kreikkalaisesta kirjallisuudesta (1.Kor.15:32,33), jotka kuvasivat elämää ilman tarkoitusta. Niinpä korinttilaisten tuli lakata tekemästä syntiä (15:34), joka tässä tapauksessa tarkoitti sitä, että heidän tuli lakata väittämästä ja uskomasta, että kuolleitten ylösnousemusta ei ole.
Ylösnousemusruumis
Korinttilaiset olivat vielä olleet epätietoisia ylösnousemusruumiin luonteesta, mitä Paavali vielä kuvailee ja samalla korostaa Jumalan tuovan aikojen päättyessä lopullisen voiton kuolemasta Kristuksen kautta (15:35-58). Paavali ottaa vertauskuvaksi kylvetyn siemen, joka tuo elämää vain, jos se itse kuolee. Kun siemen kuolee, syntyy uuttaa elämää. Niinpä Jumalan valtakunnassakin maallinen ruumis tosin kuolee, mutta sitä kautta syntyy uutta elämää. Jo nykyisessä luomakunnassa Jumala voi luoda samasta aineesta (!) ihmis-, eläin- ja kasvimaailmaa samoin kuin erilaisia taivaankappaleita. Niinpä Jumala voi kuolevaisen ruumiinkin muuttaa katoamattomaksi, taivaalliseksi ruumiiksi. Silti kyseessä on sama (!) ruumis, mutta perusteellisesti muuttuneena ja uudistuneena. Ruumis on fyysinen kuten oli Jeesuksen ylösnousemusruumis (Luuk.24:36-43; Joh.20:27). Jeesuksen ylösnousemusruumis on esikuvana sille kirkastuneelle ruumiille, joka meillä tulee kerran olemaan (Fil.3:20,21).
Paavalin mukaan on selvää, että nykyinen kuolevainen liha ja veri, ts. nykyinen ruumis ei voi päästä Jumalan valtakuntaan (1.Kor.15:50-58). Paavali selostaa sitten korinttilaisille suunnilleen samaa asiaa kuin kirjeessään tessalonikalaisille (1.Tess.4:13-18). Paavalin mukaan (1) kaikki eivät kuole, koska jotkut ovat elossa Jeesuksen tullessa; (2) kaikki kristityt muuttuvat Jeesuksen tullessa pasuunan soidessa; (3) ruumiin muuttuminen tapahtuu yhdessä hetkessä kaikille kristityille, olivat he sitten elossa tai jo kuolleet; ja (4) muutos tapahtuu maallisesta ruumiista taivaalliseksi ruumiiksi. Sen jälkeen kuolemalla ei ole enää mitään valtaa ihmisen ruumiiseen.
Paavali antaa lopuksi lukijoilleen kehotuksen olla vahvoja ja järkähtämättömiä sekä tehdä aina innokkaasti Herran työtä (1.Kor.15:58). Ottaen huomioon kaiken mitä Paavali on edellä puhunut, hän tarkoittaa tällä sitä asennetta, mikä syntyy ylösnousemususkosta.
Keräys Jerusalemin seurakunnalle
Paavali antaa korinttilaisille ohjeita keräyksen toteuttamisesta Jerusalemin kristityille (16:1-4). Kyse ei suinkaan ollut pelkästään Korintin seurakunnan velvollisuudesta vaan Paavali koki tämän keräyksen järjestämisen sydämensä velvollisuutena (Gal.2:10). Paavali myöhemminkin selostaa korinttilaisille laajemminkin keräyksen toteuttamista ja sen viemistä Jerusalemiin (2.Kor.8-9). Keräys tuli toteuttaa aina sapatin jälkeisenä päivänä, ts. sunnuntaina, koska ilmeisesti seurakunta kokoontui silloin jumalanpalvelukseensa (Ap.t.20:7; Ilm.1:10). Paavalin järjestämä keräys on esikuvallista myös seurakunnan diakoniatyölle, jonka kautta voidaan auttaa puutteenalaisia ihmisiä tämän ajan tarpeissa.
Paavalin matkasuunnitelmia
Paavali kertoo sekä omista että Timoteuksen ja Apolloksen matkasuunnitelmista (1.Kor.16:5-12). Paavali suunnitteli lähtevänsä Efesoksesta (josta hän kirjoitti ensimmäisen korinttilaiskirjeen). Tässä mainittu matka lienee sama, josta kerrotaan Apostolien teoissa (Ap.t.19:21; 20:1-3). Ilmeisesti siellä mainittu kolme kuukautta osui juuri talveen, kuten Paavali oli suunnitellutkin. Kuitenkin vielä kirjoittaessaan Paavali suunnitteli jäävänsä joksikin aikaa Efesokseen, jossa työ menestyi vaikka vastustajiakin oli.
On huomionarvoista, miten eri lailla Paavali kirjoittaa Timoteuksesta ja Apolloksesta. Timoteus oli Paavalille läheinen työtoveri, ”oma hengellinen poika” (1.Tim.1:2). Timoteus oli kulkemassa Paavalin edellä Kreikkaan (vrt. Ap.t.19:22). Paavali kirjoittaa Timoteuksesta lämpimästi. Sen sijaan Apolloksesta Paavali kirjoittaa viileähköllä tavalla, joka osoittaa Apolloksen tekevän työtä Paavalista riippumatta.
Lopputervehdyksiä
Paavali päättää kirjeensä kehotuksiin ja tervehdyksiin (1.Kor.16:13-24).
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 8.2.2012
keskiviikko 25. tammikuuta 2012
ENSIMMÄINEN KIRJE KORINTTILAISILLE: SEURAKUNNAN KOKOUS
Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luku 14 käsittelee kahta asiakokonaisuutta liittyen seurakunnan jumalanpalvelukseen. Ensin hän asettaa oikeisiin suhteisiin profetoimisen ja kielilläpuhumisen yhteisessä kokouksessa (1.Kor.14:1-25). Toiseksi hän käsittelee järjestystä seurakunnan kokouksessa (14:26-40).
Profetoiminen ja kielillä puhuminen
Luvussa 13 Paavali on käsitellyt rakkautta (agape), joka on viitekehys, jossa armolahjoja tulee käyttää seurakunnassa. Mutta rakkaus ei ole vaihtoehto armolahjoille, vaan armolahjoja tulee tavoitella ja niiden toimintaa tulee rohkaista. Paavali ei kuitenkaan näe kaikkia armolahjoja yhtä tärkeinä vaan hän asettaa profetoimisen etusijalle kielilläpuhumiseen nähden (14:1-6). Profetoiminen on se armolahja, jota nimenomaan tulee tavoitella (14:1). Kielilläpuhumisen käyttöön liittyvä piirre on se, että silloin kun ei ole tulkintaa, ei puhuta ihmisille vaan pelkästään Jumalalle; kyseessä on kieli, jota ihminen ei ymmärrä (vrt. Room.8:26). ”Salaisuudet” (14:2), joita kielillä puhutaan, ovat salaisuuksia vain siinä mielessä, että ko. kieltä ei ymmärretä; sen sijaan kielen ilmaisemat asiat eivät kuitenkaan ole sellaisinaan ihmisiltä suljettuja, koska Jumala on ne ilmaissut pelastussuunnitelmassaan Kristuksessa (Room.16:25; Ef.1:9-11). Kielilläpuhuminen rakentaa puhujaa itseään (pätee siitä huolimatta että puhuja ei itsekään ymmärrä mitä puhuu!) mutta puhe on muille ihmisille hyödytöntä. Siksi Paavali esittää profetoimisen tärkeämpänä kuin kielilläpuhumisen, koska profetoiva rakentaa, kehottaa ja lohduttaa koko seurakuntaa. Rakentaminen, kehottaminen ja lohduttaminen on yleisesti nähtävä uuden liiton profetian pääasiallisena toimenkuvana.
Kyse ei (!) kuitenkaan ole siitä, että Paavali kieltäisi puhumasta kielillä tai väheksyisi sitä! Paavali päinvastoin toivoo, että kaikki (!) korinttilaiset puhuisivat kielillä (14:5). Mutta hän näkee asian niin, että mieluummin (!) hän toivoisi heidän kaikkien profetoivan, jotta koko seurakunta rakentuisi. Tosin, tässä suhteessa Paavali korostaa myös kielilläpuhumisen merkitystä silloin kun kieli voidaan tulkita seurakunnalle. Sellaisessa tapauksessa koko seurakunta saisi rakentumista. Paavali tulee johtopäätökseensä (14:6): Jos hän tulisi Korinttiin ja pelkästään puhuisi oudolla kielellä, mitä hyötyä siitä olisi seurakunnalle? Jos hän sen sijaan tulisi puhumaan seurakunnalle luonnollisella (!) kielellä, seurakunta voisi siitä hyötyä. Paavali vahvistaa tämän näkemyksensä ottamalla rinnastukset musiikista (14:7), sotatorven äänestä (14:8) ja maallisista kielistä (14:9,10). Olennaista ei ole ääni vaan merkitys (14:11). Kielen voima on siinä, että se kykenee ilmaisemaan merkitystä. Tätä Paavali korostaa. Tässä suhteessa profetoiminen on tärkeämpää kuin kielilläpuhuminen. Paavali ei siten väheksy jälkimmäistä mutta asettaa sen oikeisiin puitteisiin. Niinpä armolahjoja, myös kielilläpuhumista, tulee tavoitella (14:12). Mutta lisäksi niiden, joilla on kielilläpuhumisen lahja, tulee tavoitella kykyä tulkita (14:13). Tämä on tärkeää siksi, että ei pelkästään ihmisen henki tulisi ravituksi vaan myös mieli (järki, ajatusmaailma, 14:14). Tulkinnan kautta ihminen voi saada täydellisen siunauksen myös kielilläpuhumisen kautta. Jumalanpalvelukseen kuuluvat rukous ja laulaminen hengellä ja ymmärryksellä (14:15; nämä ovat erottamattomia osia jumalanpalveluksessa, vrt. Ef.5:18,19). Kielilläpuhuja itse toki hyötyy siitä, jos hän kiittää pelkästään hengessä, mutta on aina parempi, jos muutkin voivat hyötyä siitä tulkinnan kautta (1.Kor.14:16,17).
Paavali ei todellakaan väheksy kielilläpuhumista eikä edes väitä, että kielilläpuhumista on Korintin seurakunnassa liikaa! Paavali itse sanoo puhuvansa kielillä enemmän kuin kukaan korinttilaisista (14:18). Paavalille kielilläpuhuminen on siten tärkeää ja hän arvostaa sitä. Mutta hän haluaa silti ennemmin puhua seurakunnassa ”viisi ymmärrettävää sanaa”, ts. hän haluaa puhua kielellä, jota kuulijat ymmärtävät, jotta hänen opetuksellaan olisi vaikutusta niin, että kuulijat kasvaisivat hengellisesti (14:19).
Seuraava jaejakso (14:20-25) on vaikeatulkintainen siitä syystä, että se tuntuu asettavan välillä profetoimisen merkiksi uskoville (14:22) ja välillä epäuskoisille (14:24,25). Välillä kielet näyttävät olevan tarkoitetut merkiksi epäuskoisille (14:22), välillä taas kielet saisivat epäuskoiset toteamaan, että uskovat ovat järjiltään (14:23). Jaejakso kuitenkin käsittää huolellisesti lukien johdonmukaisen ajatuksenjuoksun.
Ottaen huomioon Korintin seurakunnassa vallitsevan hajaannuksen Paavali kutsuu korinttilaiset olemaan ajattelussaan aikuisia, ts. hengellisesti kypsiä (14:20). Paavali viittaa sitten Jesajan profetiaan (Jes.28:11), jonka Paavali liittää kielilläpuhumiseen (14:21). Ajatus tuntuu olevan se, että kun israelilaiset olivat kykenemättömiä ymmärtämään Jumalan lähettämiä profeettoja, jotka puhuivat selvällä kielellä, kuinka he olisivat ymmärtäneet, jos joku olisi tullut puhumaan oudolla kielellä? Profetia on siksi merkittävämpi kuin kielilläpuhuminen, koska kielet voivat kyllä olla epäuskoisten silmissä vaikuttavia osoittamaan, että Jumala on läsnä ja siten kielillä puhuminen voi osaltaan johtaa ihmisiä Jeesuksen luo (kuten voi nähdä tapahtuneen helluntaina, Ap.t.2:4-13). Mutta sittenkin profetia ymmärrettävällä kielellä pystyy tehokkaammin johtamaan epäuskoisen ihmisen synnintuntoon (kuten Pietarin profeetallinen helluntaisaarna, Ap.t.2:14-40).
Niinpä kielet voivat kyllä olla merkki epäuskoisille yliluonnollisen läsnäolosta (kuten Ap.t.2:4-13). Uskovat eivät tässä suhteessa tarvitse enää merkkiä, koska heillä on jo Pyhä Henki (1.Kor.6:19). Kuitenkaan kielilläpuhumiselle ei tule panna liikaa painoa ”merkkinä epäuskoisille”, koska kielten liiallinen käyttö saa lopulta epäuskoiset päättelemään, että uskovat ovat järjiltään (1.Kor.14:23). Sen sijaan ymmärrettävällä kielellä esitetty profetia pystyy tuomaan epäuskoisen tietoiseksi synnistään (14:24,25). Profetia pystyy siten aikaansaamaan suuremman siunauksen kuin kielilläpuhuminen. Ilmeisesti Korintin seurakunnassa kävi ulkopuolisia ihmisiä, jotka olivat jo sydämessään Jumalaa etsiviä ja Paavali siksi viittaa juuri heihin. Nämä ihmiset eivät siis olleet enää täysin kielteisiä evankeliumille vaan jo ainakin osittain vastaanottavaisia sille, mikä selittää sen, että he saattoivat suhtautua vakavasti profetian sanaan. Profetian sanalla oli siksi heihin kolmenlaista vaikutusta: (1) he tulivat vakuuttuneiksi synnistä (vrt. Joh.16:8); (2) heidät kutsuttiin kohtaamaan oma syntisyytensä ja tutkimaan itseään; ja (3) heidän syntinen menneisyytensä ja sydämensä alistettiin profetian kautta tarkasteluun (vrt. Joh.4:16-19). Profetia voi näin tuoda ulkopuoliset synnintunnon kautta kääntymyksen paikalle. Profetia kohtaa siksi ulkopuoliset voimakkaasti ja nämä voivat johtopäätöksenään vain todeta: ”Jumala on todella teidän keskuudessanne.”
Yhteenvetona voidaan todeta, että Paavali arvostaa kielilläpuhumista ja haluaa sen esiintyvän runsaana. Mutta hän asettaa profetian kielilläpuhumista tärkeämmäksi sen ymmärrettävyyden vuoksi.
Järjestys seurakunnan kokouksessa
Paavali siirtyy käsittelemään järjestystä seurakunnan jumalanpalveluksessa, jossa sen jokaisen osan tuli antaa hengellistä ravintoa opetuksen ja rakennuksen kautta (1.Kor.14:26-33a). Niin profetoimisen, kielilläpuhumisen kuin kaikkien muittenkin lahjojen käytön tuli tapahtua kurinalaisesti, tietyn järjestyksen mukaisesti. Jakeet 26-28 antavat kuvauksen Korintin seurakunnan jumalanpalveluksesta, johon kuuluivat laulu, opetus, ilmestys (profetia), kielilläpuhuminen ja sen tulkinta. Paavali korostaa, että samassa jumalanpalveluksessa toteutuvat armolahjojen runsas käyttö ja niiden yhteyttä lujittava vaikutus, ts. yhdellä oli yksi lahja, toisella toinen mutta kaikkien lahjojen käyttö rakensi seurakuntaa kokonaisuutena. Mitä kielilläpuhumiseen tulee, vain kaksi tai kolme voivat puhua vuorollaan ja joku tulkitsee puheen (14:27; sinänsä on mahdollista, että puhuja voi itsekin tulkita puheen, mutta yhtä lailla se voi olla joku muu). Paavali korostaa tulkintaa, koska ilman sitä kielilläpuhuminen jää puhujan itsensä rakentumiseksi. Jos puhetta ei voi tulkita, seurakunnan kokouksessa ei pidä puhua kielillä. Toiset tulkitsevat tämän niin, että seurakunnan kokouksessa ei saa lainkaan kuulua kielilläpuhumista; toiset taas ymmärtävät tämän niin, että kielilläpuhumista ei voi asettaa samaan asemaan kuin opetusta ja profetiaa, mutta hillitty kielilläpuhuminen on sallittua, jos se on eräänlaisessa sivuosassa ilman pyrkimystä asettua ”puhujanpaikalle.” Ilmeisesti jälkimmäinen on lähempänä Paavalin tarkoitusta: yhteisessä tilaisuudessakin voi yksilö ikään kuin huokaista Jumalan puoleen kielillä rukoillen.
Kysymys profetian arvostelusta (14:29-33a) on tärkeä seurakunnan järjestyksen kannalta. Terve, raitis ja rakkauden kautta tapahtuva arvostelu vahvistaa profetoimista. Sen sijaan profetoimisen kieltäminen kokonaan merkitsee Hengen sammuttamista (1.Tess.5:18,19). Uuden liiton ajan profetoimisen suhteen on muistettava, että profetia ei ole erehtymätöntä Jumalan sanaa (kuten Raamattu, 2.Piet.1:21; Room.15:4; 2.Tim.3:14-17), joten on mahdollista että oikean profetian lahjan omaava henkilö antaa väärän tai vääristyneen sanoman. Seurakunnalla on velvollisuus kyetä erottamaan oikeat sanomat vääristä samalla kuin olla sammuttamassa aitoa profetian lahjaa. Toki terveeseen arviointiin kuuluu sekin, että seurakunta pystyy erottamaan oikeat profeetat vääristä, ts. henkilöistä, joilla ei ole aitoa profetian lahjaa lainkaan. Näissä tilanteissa on todellinen agape-rakkaus (1.Kor.13) avainasemassa!
Paavalin mukaan myös profetioiden lukumäärä yhdessä kokouksessa rajoittukoon kahteen tai kolmeen (huom! ilmestys= profetia). Tämä siksi, että ei aiheudu epäjärjestystä. Kuitenkin ilmestys saattaa tulla henkilölle, joka ei juuri sillä hetkellä ole puhujan paikalla. Joka tällaisen ilmestyksen saa, on siinä tilanteessa Jumalan välikappale antamaan seurakunnalle jonkun rakentavan sanoman. Mutta tällainenkaan yllättävä ilmestys ei voi tapahtua muuten kuin alisteisesti seurakunnan järjestykselle. Ensinnäkin profeetta itse kykenee hillitsemään oman lahjansa käyttöä (14:32) eikä profeetallinen inspiraatio siten tapahdu hallitsemattomasti. Toiseksi profetia on alisteinen koko seurakunnalle, joka arvostelee ja tarvittaessa kieltääkin (jo Paavalin rajoitus kahteen tai kolmeen pitää sisällään ajatuksen, että profetian julkituominen voitiin myös kieltää). Rajoitusten tarkoituksena ei kuitenkaan ollut profetian lahjan sammuttaminen vaan sen rohkaiseminen toimimaan Hengen tarkoittamalla tavalla. Paavali selvästi piti mahdollisena, että armolahjojen rajoitukseton käyttö saattoi johtaa epäjärjestykseen. Jumala ei kuitenkaan ole epäjärjestyksen vaan rauhan Jumala (14:33a).
Vielä Paavali ottaa esille naisten roolin seurakunnan kokouksissa (14:33b-40). Paavali antaa käskyn, jonka naisten on oltava vaiti seurakunnan kokouksissa. Tosin hän on aiemmin maininnut naisten rukoilevan ja profetoivan kokouksessa (11:5), joten hän tarkoittaa epäilemättä tässä kohdassa jotain epäjärjestystä, jota naiset olivat aiheuttaneet Korintin seurakunnassa. Asiayhteys tuntuu viittaavaan aviovaimoihin, jotka olivat tavalla tai toisella asettuneet miestensä yläpuolelle. Mihin nimenomaiseen tilanteeseen Paavalin käsky vaieta liittyy, on joka tapauksessa epäselvä. Paavali sanoo kuitenkin kehotuksensa jumalallisena käskynä (14:33,37,38).
Jakeissa 14:39,40 Paavali vielä esittää lyhyesti johtopäätöksensä armolahjojen käytöstä. Profetoimista tulee nimenomaan tavoitella eikä kielilläpuhumista tulee estää. Mutta kaikki kristillinen jumalanpalvelus tapahtuu hyvässä järjestyksessä.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 25.1.2012
Profetoiminen ja kielillä puhuminen
Luvussa 13 Paavali on käsitellyt rakkautta (agape), joka on viitekehys, jossa armolahjoja tulee käyttää seurakunnassa. Mutta rakkaus ei ole vaihtoehto armolahjoille, vaan armolahjoja tulee tavoitella ja niiden toimintaa tulee rohkaista. Paavali ei kuitenkaan näe kaikkia armolahjoja yhtä tärkeinä vaan hän asettaa profetoimisen etusijalle kielilläpuhumiseen nähden (14:1-6). Profetoiminen on se armolahja, jota nimenomaan tulee tavoitella (14:1). Kielilläpuhumisen käyttöön liittyvä piirre on se, että silloin kun ei ole tulkintaa, ei puhuta ihmisille vaan pelkästään Jumalalle; kyseessä on kieli, jota ihminen ei ymmärrä (vrt. Room.8:26). ”Salaisuudet” (14:2), joita kielillä puhutaan, ovat salaisuuksia vain siinä mielessä, että ko. kieltä ei ymmärretä; sen sijaan kielen ilmaisemat asiat eivät kuitenkaan ole sellaisinaan ihmisiltä suljettuja, koska Jumala on ne ilmaissut pelastussuunnitelmassaan Kristuksessa (Room.16:25; Ef.1:9-11). Kielilläpuhuminen rakentaa puhujaa itseään (pätee siitä huolimatta että puhuja ei itsekään ymmärrä mitä puhuu!) mutta puhe on muille ihmisille hyödytöntä. Siksi Paavali esittää profetoimisen tärkeämpänä kuin kielilläpuhumisen, koska profetoiva rakentaa, kehottaa ja lohduttaa koko seurakuntaa. Rakentaminen, kehottaminen ja lohduttaminen on yleisesti nähtävä uuden liiton profetian pääasiallisena toimenkuvana.
Kyse ei (!) kuitenkaan ole siitä, että Paavali kieltäisi puhumasta kielillä tai väheksyisi sitä! Paavali päinvastoin toivoo, että kaikki (!) korinttilaiset puhuisivat kielillä (14:5). Mutta hän näkee asian niin, että mieluummin (!) hän toivoisi heidän kaikkien profetoivan, jotta koko seurakunta rakentuisi. Tosin, tässä suhteessa Paavali korostaa myös kielilläpuhumisen merkitystä silloin kun kieli voidaan tulkita seurakunnalle. Sellaisessa tapauksessa koko seurakunta saisi rakentumista. Paavali tulee johtopäätökseensä (14:6): Jos hän tulisi Korinttiin ja pelkästään puhuisi oudolla kielellä, mitä hyötyä siitä olisi seurakunnalle? Jos hän sen sijaan tulisi puhumaan seurakunnalle luonnollisella (!) kielellä, seurakunta voisi siitä hyötyä. Paavali vahvistaa tämän näkemyksensä ottamalla rinnastukset musiikista (14:7), sotatorven äänestä (14:8) ja maallisista kielistä (14:9,10). Olennaista ei ole ääni vaan merkitys (14:11). Kielen voima on siinä, että se kykenee ilmaisemaan merkitystä. Tätä Paavali korostaa. Tässä suhteessa profetoiminen on tärkeämpää kuin kielilläpuhuminen. Paavali ei siten väheksy jälkimmäistä mutta asettaa sen oikeisiin puitteisiin. Niinpä armolahjoja, myös kielilläpuhumista, tulee tavoitella (14:12). Mutta lisäksi niiden, joilla on kielilläpuhumisen lahja, tulee tavoitella kykyä tulkita (14:13). Tämä on tärkeää siksi, että ei pelkästään ihmisen henki tulisi ravituksi vaan myös mieli (järki, ajatusmaailma, 14:14). Tulkinnan kautta ihminen voi saada täydellisen siunauksen myös kielilläpuhumisen kautta. Jumalanpalvelukseen kuuluvat rukous ja laulaminen hengellä ja ymmärryksellä (14:15; nämä ovat erottamattomia osia jumalanpalveluksessa, vrt. Ef.5:18,19). Kielilläpuhuja itse toki hyötyy siitä, jos hän kiittää pelkästään hengessä, mutta on aina parempi, jos muutkin voivat hyötyä siitä tulkinnan kautta (1.Kor.14:16,17).
Paavali ei todellakaan väheksy kielilläpuhumista eikä edes väitä, että kielilläpuhumista on Korintin seurakunnassa liikaa! Paavali itse sanoo puhuvansa kielillä enemmän kuin kukaan korinttilaisista (14:18). Paavalille kielilläpuhuminen on siten tärkeää ja hän arvostaa sitä. Mutta hän haluaa silti ennemmin puhua seurakunnassa ”viisi ymmärrettävää sanaa”, ts. hän haluaa puhua kielellä, jota kuulijat ymmärtävät, jotta hänen opetuksellaan olisi vaikutusta niin, että kuulijat kasvaisivat hengellisesti (14:19).
Seuraava jaejakso (14:20-25) on vaikeatulkintainen siitä syystä, että se tuntuu asettavan välillä profetoimisen merkiksi uskoville (14:22) ja välillä epäuskoisille (14:24,25). Välillä kielet näyttävät olevan tarkoitetut merkiksi epäuskoisille (14:22), välillä taas kielet saisivat epäuskoiset toteamaan, että uskovat ovat järjiltään (14:23). Jaejakso kuitenkin käsittää huolellisesti lukien johdonmukaisen ajatuksenjuoksun.
Ottaen huomioon Korintin seurakunnassa vallitsevan hajaannuksen Paavali kutsuu korinttilaiset olemaan ajattelussaan aikuisia, ts. hengellisesti kypsiä (14:20). Paavali viittaa sitten Jesajan profetiaan (Jes.28:11), jonka Paavali liittää kielilläpuhumiseen (14:21). Ajatus tuntuu olevan se, että kun israelilaiset olivat kykenemättömiä ymmärtämään Jumalan lähettämiä profeettoja, jotka puhuivat selvällä kielellä, kuinka he olisivat ymmärtäneet, jos joku olisi tullut puhumaan oudolla kielellä? Profetia on siksi merkittävämpi kuin kielilläpuhuminen, koska kielet voivat kyllä olla epäuskoisten silmissä vaikuttavia osoittamaan, että Jumala on läsnä ja siten kielillä puhuminen voi osaltaan johtaa ihmisiä Jeesuksen luo (kuten voi nähdä tapahtuneen helluntaina, Ap.t.2:4-13). Mutta sittenkin profetia ymmärrettävällä kielellä pystyy tehokkaammin johtamaan epäuskoisen ihmisen synnintuntoon (kuten Pietarin profeetallinen helluntaisaarna, Ap.t.2:14-40).
Niinpä kielet voivat kyllä olla merkki epäuskoisille yliluonnollisen läsnäolosta (kuten Ap.t.2:4-13). Uskovat eivät tässä suhteessa tarvitse enää merkkiä, koska heillä on jo Pyhä Henki (1.Kor.6:19). Kuitenkaan kielilläpuhumiselle ei tule panna liikaa painoa ”merkkinä epäuskoisille”, koska kielten liiallinen käyttö saa lopulta epäuskoiset päättelemään, että uskovat ovat järjiltään (1.Kor.14:23). Sen sijaan ymmärrettävällä kielellä esitetty profetia pystyy tuomaan epäuskoisen tietoiseksi synnistään (14:24,25). Profetia pystyy siten aikaansaamaan suuremman siunauksen kuin kielilläpuhuminen. Ilmeisesti Korintin seurakunnassa kävi ulkopuolisia ihmisiä, jotka olivat jo sydämessään Jumalaa etsiviä ja Paavali siksi viittaa juuri heihin. Nämä ihmiset eivät siis olleet enää täysin kielteisiä evankeliumille vaan jo ainakin osittain vastaanottavaisia sille, mikä selittää sen, että he saattoivat suhtautua vakavasti profetian sanaan. Profetian sanalla oli siksi heihin kolmenlaista vaikutusta: (1) he tulivat vakuuttuneiksi synnistä (vrt. Joh.16:8); (2) heidät kutsuttiin kohtaamaan oma syntisyytensä ja tutkimaan itseään; ja (3) heidän syntinen menneisyytensä ja sydämensä alistettiin profetian kautta tarkasteluun (vrt. Joh.4:16-19). Profetia voi näin tuoda ulkopuoliset synnintunnon kautta kääntymyksen paikalle. Profetia kohtaa siksi ulkopuoliset voimakkaasti ja nämä voivat johtopäätöksenään vain todeta: ”Jumala on todella teidän keskuudessanne.”
Yhteenvetona voidaan todeta, että Paavali arvostaa kielilläpuhumista ja haluaa sen esiintyvän runsaana. Mutta hän asettaa profetian kielilläpuhumista tärkeämmäksi sen ymmärrettävyyden vuoksi.
Järjestys seurakunnan kokouksessa
Paavali siirtyy käsittelemään järjestystä seurakunnan jumalanpalveluksessa, jossa sen jokaisen osan tuli antaa hengellistä ravintoa opetuksen ja rakennuksen kautta (1.Kor.14:26-33a). Niin profetoimisen, kielilläpuhumisen kuin kaikkien muittenkin lahjojen käytön tuli tapahtua kurinalaisesti, tietyn järjestyksen mukaisesti. Jakeet 26-28 antavat kuvauksen Korintin seurakunnan jumalanpalveluksesta, johon kuuluivat laulu, opetus, ilmestys (profetia), kielilläpuhuminen ja sen tulkinta. Paavali korostaa, että samassa jumalanpalveluksessa toteutuvat armolahjojen runsas käyttö ja niiden yhteyttä lujittava vaikutus, ts. yhdellä oli yksi lahja, toisella toinen mutta kaikkien lahjojen käyttö rakensi seurakuntaa kokonaisuutena. Mitä kielilläpuhumiseen tulee, vain kaksi tai kolme voivat puhua vuorollaan ja joku tulkitsee puheen (14:27; sinänsä on mahdollista, että puhuja voi itsekin tulkita puheen, mutta yhtä lailla se voi olla joku muu). Paavali korostaa tulkintaa, koska ilman sitä kielilläpuhuminen jää puhujan itsensä rakentumiseksi. Jos puhetta ei voi tulkita, seurakunnan kokouksessa ei pidä puhua kielillä. Toiset tulkitsevat tämän niin, että seurakunnan kokouksessa ei saa lainkaan kuulua kielilläpuhumista; toiset taas ymmärtävät tämän niin, että kielilläpuhumista ei voi asettaa samaan asemaan kuin opetusta ja profetiaa, mutta hillitty kielilläpuhuminen on sallittua, jos se on eräänlaisessa sivuosassa ilman pyrkimystä asettua ”puhujanpaikalle.” Ilmeisesti jälkimmäinen on lähempänä Paavalin tarkoitusta: yhteisessä tilaisuudessakin voi yksilö ikään kuin huokaista Jumalan puoleen kielillä rukoillen.
Kysymys profetian arvostelusta (14:29-33a) on tärkeä seurakunnan järjestyksen kannalta. Terve, raitis ja rakkauden kautta tapahtuva arvostelu vahvistaa profetoimista. Sen sijaan profetoimisen kieltäminen kokonaan merkitsee Hengen sammuttamista (1.Tess.5:18,19). Uuden liiton ajan profetoimisen suhteen on muistettava, että profetia ei ole erehtymätöntä Jumalan sanaa (kuten Raamattu, 2.Piet.1:21; Room.15:4; 2.Tim.3:14-17), joten on mahdollista että oikean profetian lahjan omaava henkilö antaa väärän tai vääristyneen sanoman. Seurakunnalla on velvollisuus kyetä erottamaan oikeat sanomat vääristä samalla kuin olla sammuttamassa aitoa profetian lahjaa. Toki terveeseen arviointiin kuuluu sekin, että seurakunta pystyy erottamaan oikeat profeetat vääristä, ts. henkilöistä, joilla ei ole aitoa profetian lahjaa lainkaan. Näissä tilanteissa on todellinen agape-rakkaus (1.Kor.13) avainasemassa!
Paavalin mukaan myös profetioiden lukumäärä yhdessä kokouksessa rajoittukoon kahteen tai kolmeen (huom! ilmestys= profetia). Tämä siksi, että ei aiheudu epäjärjestystä. Kuitenkin ilmestys saattaa tulla henkilölle, joka ei juuri sillä hetkellä ole puhujan paikalla. Joka tällaisen ilmestyksen saa, on siinä tilanteessa Jumalan välikappale antamaan seurakunnalle jonkun rakentavan sanoman. Mutta tällainenkaan yllättävä ilmestys ei voi tapahtua muuten kuin alisteisesti seurakunnan järjestykselle. Ensinnäkin profeetta itse kykenee hillitsemään oman lahjansa käyttöä (14:32) eikä profeetallinen inspiraatio siten tapahdu hallitsemattomasti. Toiseksi profetia on alisteinen koko seurakunnalle, joka arvostelee ja tarvittaessa kieltääkin (jo Paavalin rajoitus kahteen tai kolmeen pitää sisällään ajatuksen, että profetian julkituominen voitiin myös kieltää). Rajoitusten tarkoituksena ei kuitenkaan ollut profetian lahjan sammuttaminen vaan sen rohkaiseminen toimimaan Hengen tarkoittamalla tavalla. Paavali selvästi piti mahdollisena, että armolahjojen rajoitukseton käyttö saattoi johtaa epäjärjestykseen. Jumala ei kuitenkaan ole epäjärjestyksen vaan rauhan Jumala (14:33a).
Vielä Paavali ottaa esille naisten roolin seurakunnan kokouksissa (14:33b-40). Paavali antaa käskyn, jonka naisten on oltava vaiti seurakunnan kokouksissa. Tosin hän on aiemmin maininnut naisten rukoilevan ja profetoivan kokouksessa (11:5), joten hän tarkoittaa epäilemättä tässä kohdassa jotain epäjärjestystä, jota naiset olivat aiheuttaneet Korintin seurakunnassa. Asiayhteys tuntuu viittaavaan aviovaimoihin, jotka olivat tavalla tai toisella asettuneet miestensä yläpuolelle. Mihin nimenomaiseen tilanteeseen Paavalin käsky vaieta liittyy, on joka tapauksessa epäselvä. Paavali sanoo kuitenkin kehotuksensa jumalallisena käskynä (14:33,37,38).
Jakeissa 14:39,40 Paavali vielä esittää lyhyesti johtopäätöksensä armolahjojen käytöstä. Profetoimista tulee nimenomaan tavoitella eikä kielilläpuhumista tulee estää. Mutta kaikki kristillinen jumalanpalvelus tapahtuu hyvässä järjestyksessä.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 25.1.2012
keskiviikko 11. tammikuuta 2012
ENSIMMÄINEN KIRJE KORINTTILAISILLE: PYHÄN HENGEN LAHJAT
Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvussa 12 Paavali käsittelee kysymystä Pyhän Hengen lahjoista. Korintin seurakunnassa oli erilaisia käsityksiä lahjoista sekä niiden merkityksestä ja käytöstä. Lahjojen käytöstä oli aiheutunut eripuraa, jolloin kaikkia lahjoja ei ymmärretty oikeissa suhteissaan tärkeinä seurakunnan elämässä. Alussa Paavali korostaakin kaikkien lahjojen yhteistä alkuperää, Pyhää Henkeä (1.Kor.12:1-11), sitten eri lahjoja yhdessä seurakuntaruumiissa (12:12-31). Luvussa 13 Paavali käsittelee rakkautta, joka on se oikea viitekehys, jossa lahjoja tulee käyttää.
Pyhän Hengen lahjat
Hengellisten lahjojen alkuperä on Pyhä Henki, Jumalan kolmas persoona (12:1-6; ”Jumalan Henki”, 12:3, on synonyymi ”Pyhälle Hengelle” ja on osoitus Hengen jumalisuudesta). Korintin seurakunnassa oli mukana pakanataustaisia ihmisiä, joilla oli aiempia kokemuksia pahojen henkien palvonnasta ja voimavaikutuksista. Nyt kun nämä ihmiset olivat tulleet uskoon, he olivat tulleet Pyhän Hengen vaikutuspiiriin. Henki vaikuttaa ihmisessä uskontunnustuksen (”Jeesus on Herra”). Henki myös tekee mahdottomaksi sen, että uskova voisi kirota Jeesuksen. Jokaisessa uskovassa on Pyhä Henki, joka tekee ihmisestä Jumalan lapsen (Room.8:9,14; Ef.1:13). Tietoisuus tästä on uskovia yhdistävä tekijä (vrt. Ef.4:3-6), mutta Korintin seurakunnassa myös armolahjojen suhteen oli erimielisyyttä. Siksi Paavali korostaa kaikkien armolahjojen, palvelutehtävien ja voimavaikutusten yhteistä alkuperää: kaikki tulee yhdeltä ja samalta Hengeltä.
Henkilahjat on tarkoitettu yhteiseksi hyödyksi (1.Kor.12:7), ts. koko seurakunnan rakennukseksi eikä pelkästään uskovalle itselleen. Eri ihmisille annetaan eri lahjat. Toisaalta yhdellä voi kuitenkin olla useampia lahjoja. Paavali luettelee yhdeksän lahjaa (12:8-10):
• viisauden sanat
• tiedon sanat
• usko
• parantaminen
• ihmeiden tekeminen
• profetoiminen
• henkien erottaminen
• kielillä puhuminen
• kielten tulkitseminen
Usein esitetään, että tässä mainittu kielilläpuhuminen olisi erilaista kuin ensimmäisenä helluntaina esiintynyt kielilläpuhuminen (Ap.t.2:4-11). Helluntaina kielet olivat ihmisten luonnollisesti ymmärtämiä maallisia kieliä, Korintissa kielet eivät olleet ymmärrettävissä ilman henkivoimaista tulkintaa (1.Kor.14:2). Eron tekeminen on kuitenkin näennäistä, koska kieliä on paljon: osa on maallisia kieliä, osa ei. Lisäksi kaikki kielilläpuhuminen tapahtuu saman Hengen johdossa.
Kyseiset yhdeksän lahjaa ovat selvästikin vain osa kaikista henkilahjoista (vrt. Room.12:6-8; Ef.4:11). Mikään Raamatussa esitetty luettelo lahjoista ei esitä niitä tyhjentävästi vaan pikemminkin esimerkinomaisesti. Henki jakaa lahjoja niin kuin tahtoo (1.Kor.12:11). Siksi kukaan ei voi väheksyä omia tai toisen uskovan lahjoja. Kukaan ei voi itse valita lahjojaan vaikka lahjoja voikin tavoitella (14:1). Kun yhdellä on yksi lahja, toisella toinen, on seurakunnalla kuitenkin runsaasti eri lahjoja ja silloin kaikki lahjat toimivat yhteiseksi hyödyksi (12:7). Parhaimmillaan toteutuu se, että seurakunnan tullessa koolle ovat kaikki armolahjat läsnä.
Yksi ruumis ja monta jäsentä
Paavali selostaa seuraavaksi seurakunnan jäsenten erilaisuuden ja ykseyden käsitettä vertaamalla seurakuntaa ihmisruumiiseen (12:12-31). Ruumis koostuu monista jäsenistä, jotka kaikki ovat tärkeitä mutta kuitenkin ruumis on yksi kokonaisuus. Seurakunnassa on monenlaisia ihmisiä (Korintin seurakunnassa oli juutalaisia ja kreikkalaisia, orjia ja vapaita), mutta kaikki on kastettu yhdeksi ruumiiksi ja kaikki ovat saaneet juoda samaa (!) Henkeä, ts. kaikki ovat saaneet saman Hengen. Paavalin vertauskuvat tarkoittavat sekä paikallisseurakuntaa että koko universaalia Jumalan seurakuntaa. Nämä vertauskuvat ovat osaltaan Paavalin vastaus Korintin seurakunnalle, jota ihmisten riidat repivät ja jossa ei vallinnut sellainen Hengen yhteys kuin seurakunnan olemus edellyttäisi.
Paavali korostaa, että ruumiissa on oltava erilaisia jäseniä, jotta ruumis voi toimia kokonaisuutena (12:14-20). Jokaisen ruumiin jäsenen (kuten silmän ja korvan) tulee toimia omassa tarkoituksenmukaisessa roolissaan eikä jonkin muun jäsenen roolissa. Koko ruumis ei voi olla vain yhtä jäsentä, koska muuten ruumis ei toimi. Seurakunnan laita on samoin kuin ihmisruumiin. Joilla on yksi tietty lahja, hänen tulee käyttää juuri sitä lahjaa eikä olla käyttämättä sitä. Kukaan ei myöskään saa valittaa siitä, että hänellä ei ole jotain toista lahjaa tai virkaa. Jokainen jäsen on seurakunnassa omalla paikallaan omine lahjoineen. Jotta seurakunta toimii kunnolla, siellä tulee olla eri lahjoja ja eri virkoja. Jumala on luonut ihmisruumiin toimimaan kuten Hän on parhaaksi nähnyt. Samoin Hän on asettanut seurakunnan toimimaan kaikkivaltiaan tahtonsa mukaisella tavalla. Kuitenkin niin ihmisruumis kuin seurakunta, Kristuksen ruumis, toimivat yhtenä kokonaisuutena.
Jäsenten välillä on riippuvuussuhde: jäsenet tarvitsevat toisiaan (12:21-26). Tämä pätee seurakunnassakin: kaikkia jäseniä tarvitaan. On sinänsä inhimillistä, että ihminen näkee toiset ruumiin jäsenet halpa-arvoisempina kuin toiset mutta tosiasiassa kaikki jäsenet ovat välttämättömiä ja tärkeitä. Seurakunnassakaan ei ole olemassa halpa-arvoisia eikä turhia jäseniä vaan kaikilla on oma, tärkeä Jumalan tarkoittama paikkansa. Inhimilliset arvoasetelmat voivat nähdä köyhät, sairaat ja heikot seurakunnan jäsenet vähemmän tärkeinä. Mutta Jumalan silmissä ei ole niin: myös näiden jäsenten tulee saada erityistä huomiota Jumalan tarkoittamalla tavalla. Jumalalle ei ole olemassa halpa-arvoisia jäseniä Kristuksen ruumiissa! Edellytyksenä harmoniselle toiminnalle yhteiseksi hyväksi kuitenkin on, että jokainen jäsen toimii (eikä ole toimimatta) omalla Jumalan tarkoittamalla paikallaan. Paavalin mukaan yksi on apostoli, toinen profeetta ja kolmas opettaja jne. Mutta kaikki eivät ole apostoleja – eivätkä kaikki puhu kielillä! Jokainen on arvokas Jumalan tarkoittamalla paikalla omine lahjoineen.
Kuitenkin kristittyjen tulee tavoitella ”arvokkaimpia” armolahjoja (12:31). Mutta tästä seuraa tärkeä huomio: vaikka ihmisellä olisivat parhaat armolahjat, ne olisivat turhia ilman rakkautta. Vain rakkaudessa voi kukaan käyttää armolahjoja niin, että seurakunta niistä hyötyy.
Rakkaus –suurin kaikista
Ensimmäisen korinttilaiskirjeen lukua 13 on pidetty Paavalin kirjoitusten hienoimpana osana, eräänlaisena kaunokirjallisuuden helmenä. Luvun sanoma ei ole suinkaan kevyt vaan se on kaikessa runollisuudessaankin haastava, jonka edessä jokainen uskova tuntee voimattomuutta. Rakkaus on enemmän kuin pelkkä hyve, se on suurin kaikista hyveistä. Rakkaus on kristillisen uskon ja elämän keskipisteessä. Jumala itse on rakkaus (1.Joh.4:16; Joh.15:10, 17:26) ja rakkaudessaan Hän lähetti Poikansa ihmiskunnan pelastajaksi (Joh.3:16). Siksi myös Jeesuksen seuraajat kutsutaan keskinäiseen rakkauteen (Joh.13:34,35). Rakkaus on suurin kaikista käskyistä (Matt.22:36-40). Rakkaus (agape) on pyyteetöntä eikä odota saavansa mitään vastapalvelusta (=antaminen on saamista tärkeämpi). Parhaiten tämä näkyykin siinä, mitä Jumala itse teki Pojassaan ihmisten puolesta (Room.5:8).
Luvun 13 asiayhteys on armolahjojen käyttö rakkaudessa. Itse asiassa armolahjat eivät ole mitään ilman rakkautta (1.Kor.13:1-3). Ilmeisesti Korintin seurakunnassa pantiin liiallisesti painoa armolahjojen esiintymiseen, vaikka samaan aikaan seurakunnan hajaannus ja toisten uskovien ylenkatsominen merkitsivät rakkauden käskyn laiminlyömistä. ”Enkelien kielet” ovat ihmisille käsittämättömiä (vaikka enkelit toisinaan puhuivat myös ihmisten kielillä, esim. Luuk.1:13-20, 28-37). Kielilläpuhuminen ilman tulkintaa on verrattavissa enkelien kieliin, jota ihminen ei luonnostaan ymmärrä mutta jolla on silti merkitystä ihmisen itsensä kannalta (1.Kor.14:2,4). Ilman rakkautta kielilläpuhuminen on kuitenkin tyhjänpäiväistä. Myöskään profetoiminen, hengellisten salaisuuksien ja tiedon tunteminen sekä vuoriakin siirtävä usko eivät ole mitään ilman rakkautta. Edes kaiken materiaalisen omaisuuden antaminen köyhille ja oman henkensä antaminen (”tulessa polttaminen” viittaa ilmeisesti kuolemiseen Jeesuksen nimen tähden eli marttyyrikuolemaan) eivät ole minkään arvoisia ilman rakkautta. Paavalin kielikuvat ovat vahvoja, mutta epäilemättä ne ovat tarkoitetut hengellisesti itseriittoisille korinttilaisille, joille henkilahjat olivat osoitus heidän hengellisyydestään samalla kun seurakunnassa oli hajaannusta ja ryhmäkuntia. Armolahjojen oikea käyttö edellytti kuitenkin keskinäistä rakkautta. Sanoma on täsmälleen sama tämän päivän seurakunnalle!
Paavali esittää sitten, mitä rakkaus on ja mitä se ei ole (13:4-7). Näissä jakeissa tulevat esille pohjaton kärsivällisyys, täydellinen anteeksiantamus ja loputon epäitsekkyys, jotka kaikki nousevat agape-rakkaudesta, joka ajattelee ensi sijassa toisen ihmisen parasta. Armolahjat tulevat Pyhältä Hengeltä, mutta Pyhä Henki nimenomaan synnyttää meissä rakkauden (Room.5:5), jossa armolahjoja sitten tulee käyttää. Paavali esittämä luettelo rakkauden ilmenemismuodoista on toisaalta yleispätevä ja se kattaa koko hengellisen elämän olemuksen ja toiminnan. Rakkaus on kaiken aidon hengellisen elämän perusta (Ef.3:17).
Rakkaus on luonteeltaan pysyvää toisin kuin profetoiminen, kielillä puhuminen ja tieto, jotka lakkaavat olemasta, koska niitä ei enää tarvita (1.Kor.13:8-12). Syy näiden kolmen katoamiseen on se, että ne ovat epätäydellisiä ja vajavaisia verrattuna siihen täydelliseen tietoon ja profeetalliseen ymmärrykseen, joka on todellisuutta taivaassa. Paavali ei kuitenkaan kerro, milloin nämä lakkaavat. Niinpä osa maailmanlaajuista kristillistä seurakuntaa katsoo tähän raamatunkohtaan vedoten, että armolahjat lakkasivat toimimasta ”täydellisen” tultua (jae 10): ”täydellinen” on tämän tulkinnan mukaan UT:n kirjakokoelman (kaanonin) valmistuminen vuoteen 100 jKr. mennessä. Tällöin ns. apostolinen aika loppui, kun ne ihmiset, jotka olivat itse nähneet Jeesuksen, olivat jo kuolleet. Tällöin ”profetia” ymmärretään ensinnäkin sen innoituksen loppumisena, joka synnytti UT:n kirjat, mutta käsittäisi toiseksi laajennettuna kaikkien armolahjojen toiminnan loppumisen. Kuitenkaan Paavalin käyttämä asiayhteys ei mitenkään viittaa tähän tulkintaan. Armolahjojen käytön loppumiseen tämän maailman kestäessä ei ole Raamatussa mitään suoranaista viittausta. Ennemmin Paavali viittaa tässä Jeesuksen toiseen tulemiseen aikojen lopulla (kuten 1:8), jolloin Jeesuksen seuraajat tulevat täydellisiksi kirkastetuiksi (15:51-54).
Paavalin vertaus lapsen ja aikuisen puheesta ja ajatuksista (13:11) viittaa uskovan nykyiseen, epätäydelliseen ymmärrykseen verrattuna siihen, mikä uskovalla on kerran taivaassa. Samoin nykytilannettamme kuvastaa katsominen kuin peilistä (antiikin aikana ”peili” oli lähinnä kiiltävä metallinpala, josta saattoi nähdä itsensä paljon epäselvemmin kuin nykyisen ajan peilistä); taivaassa tulemme sitten näkemään selvästi, kun näemme Jumalan kasvoista kasvoihin (1.Moos.32:31; 4.Moos.12:8; 2.Kor.3:18). Tulevaisuudessa tulemme näkemään ja ymmärtämään täydellisesti, mikä ei ole vielä mahdollista maan päällä. Uskovan ei tule kerskailla armolahjoillaan, jotka ovat vajavaisia (vrt. 1.Kor.13:4), koska nykyinen vajavaisuus ei ole mitään verrattuna tulevaan täydellisyyteen.
Paavalin johtopäätös on, että on kolme, jotka pysyvät: usko, toivo ja rakkaus (13:13). Usko Jumalaan kestää: se on alkanut tässä elämässä ja jatkuu ikuisuudessa. Myös toivo on alkanut tässä elämässä (Room.8:24,25), mutta se toteutuu täydellisesti tulevassa ajassa (Ilm.22:3-5). Suurin näistä kolmesta on kuitenkin rakkaus, koska uskon kautta rakkaus yhdistää uskovat henkilökohtaisesti Jumalan kanssa (1.Joh.4:10,19) ja Jumalan rakkauden kautta (Room.5:5) meillä on kyky rakastaa toinen toistamme (1.Joh.3:23).
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 11.1.2012
Pyhän Hengen lahjat
Hengellisten lahjojen alkuperä on Pyhä Henki, Jumalan kolmas persoona (12:1-6; ”Jumalan Henki”, 12:3, on synonyymi ”Pyhälle Hengelle” ja on osoitus Hengen jumalisuudesta). Korintin seurakunnassa oli mukana pakanataustaisia ihmisiä, joilla oli aiempia kokemuksia pahojen henkien palvonnasta ja voimavaikutuksista. Nyt kun nämä ihmiset olivat tulleet uskoon, he olivat tulleet Pyhän Hengen vaikutuspiiriin. Henki vaikuttaa ihmisessä uskontunnustuksen (”Jeesus on Herra”). Henki myös tekee mahdottomaksi sen, että uskova voisi kirota Jeesuksen. Jokaisessa uskovassa on Pyhä Henki, joka tekee ihmisestä Jumalan lapsen (Room.8:9,14; Ef.1:13). Tietoisuus tästä on uskovia yhdistävä tekijä (vrt. Ef.4:3-6), mutta Korintin seurakunnassa myös armolahjojen suhteen oli erimielisyyttä. Siksi Paavali korostaa kaikkien armolahjojen, palvelutehtävien ja voimavaikutusten yhteistä alkuperää: kaikki tulee yhdeltä ja samalta Hengeltä.
Henkilahjat on tarkoitettu yhteiseksi hyödyksi (1.Kor.12:7), ts. koko seurakunnan rakennukseksi eikä pelkästään uskovalle itselleen. Eri ihmisille annetaan eri lahjat. Toisaalta yhdellä voi kuitenkin olla useampia lahjoja. Paavali luettelee yhdeksän lahjaa (12:8-10):
• viisauden sanat
• tiedon sanat
• usko
• parantaminen
• ihmeiden tekeminen
• profetoiminen
• henkien erottaminen
• kielillä puhuminen
• kielten tulkitseminen
Usein esitetään, että tässä mainittu kielilläpuhuminen olisi erilaista kuin ensimmäisenä helluntaina esiintynyt kielilläpuhuminen (Ap.t.2:4-11). Helluntaina kielet olivat ihmisten luonnollisesti ymmärtämiä maallisia kieliä, Korintissa kielet eivät olleet ymmärrettävissä ilman henkivoimaista tulkintaa (1.Kor.14:2). Eron tekeminen on kuitenkin näennäistä, koska kieliä on paljon: osa on maallisia kieliä, osa ei. Lisäksi kaikki kielilläpuhuminen tapahtuu saman Hengen johdossa.
Kyseiset yhdeksän lahjaa ovat selvästikin vain osa kaikista henkilahjoista (vrt. Room.12:6-8; Ef.4:11). Mikään Raamatussa esitetty luettelo lahjoista ei esitä niitä tyhjentävästi vaan pikemminkin esimerkinomaisesti. Henki jakaa lahjoja niin kuin tahtoo (1.Kor.12:11). Siksi kukaan ei voi väheksyä omia tai toisen uskovan lahjoja. Kukaan ei voi itse valita lahjojaan vaikka lahjoja voikin tavoitella (14:1). Kun yhdellä on yksi lahja, toisella toinen, on seurakunnalla kuitenkin runsaasti eri lahjoja ja silloin kaikki lahjat toimivat yhteiseksi hyödyksi (12:7). Parhaimmillaan toteutuu se, että seurakunnan tullessa koolle ovat kaikki armolahjat läsnä.
Yksi ruumis ja monta jäsentä
Paavali selostaa seuraavaksi seurakunnan jäsenten erilaisuuden ja ykseyden käsitettä vertaamalla seurakuntaa ihmisruumiiseen (12:12-31). Ruumis koostuu monista jäsenistä, jotka kaikki ovat tärkeitä mutta kuitenkin ruumis on yksi kokonaisuus. Seurakunnassa on monenlaisia ihmisiä (Korintin seurakunnassa oli juutalaisia ja kreikkalaisia, orjia ja vapaita), mutta kaikki on kastettu yhdeksi ruumiiksi ja kaikki ovat saaneet juoda samaa (!) Henkeä, ts. kaikki ovat saaneet saman Hengen. Paavalin vertauskuvat tarkoittavat sekä paikallisseurakuntaa että koko universaalia Jumalan seurakuntaa. Nämä vertauskuvat ovat osaltaan Paavalin vastaus Korintin seurakunnalle, jota ihmisten riidat repivät ja jossa ei vallinnut sellainen Hengen yhteys kuin seurakunnan olemus edellyttäisi.
Paavali korostaa, että ruumiissa on oltava erilaisia jäseniä, jotta ruumis voi toimia kokonaisuutena (12:14-20). Jokaisen ruumiin jäsenen (kuten silmän ja korvan) tulee toimia omassa tarkoituksenmukaisessa roolissaan eikä jonkin muun jäsenen roolissa. Koko ruumis ei voi olla vain yhtä jäsentä, koska muuten ruumis ei toimi. Seurakunnan laita on samoin kuin ihmisruumiin. Joilla on yksi tietty lahja, hänen tulee käyttää juuri sitä lahjaa eikä olla käyttämättä sitä. Kukaan ei myöskään saa valittaa siitä, että hänellä ei ole jotain toista lahjaa tai virkaa. Jokainen jäsen on seurakunnassa omalla paikallaan omine lahjoineen. Jotta seurakunta toimii kunnolla, siellä tulee olla eri lahjoja ja eri virkoja. Jumala on luonut ihmisruumiin toimimaan kuten Hän on parhaaksi nähnyt. Samoin Hän on asettanut seurakunnan toimimaan kaikkivaltiaan tahtonsa mukaisella tavalla. Kuitenkin niin ihmisruumis kuin seurakunta, Kristuksen ruumis, toimivat yhtenä kokonaisuutena.
Jäsenten välillä on riippuvuussuhde: jäsenet tarvitsevat toisiaan (12:21-26). Tämä pätee seurakunnassakin: kaikkia jäseniä tarvitaan. On sinänsä inhimillistä, että ihminen näkee toiset ruumiin jäsenet halpa-arvoisempina kuin toiset mutta tosiasiassa kaikki jäsenet ovat välttämättömiä ja tärkeitä. Seurakunnassakaan ei ole olemassa halpa-arvoisia eikä turhia jäseniä vaan kaikilla on oma, tärkeä Jumalan tarkoittama paikkansa. Inhimilliset arvoasetelmat voivat nähdä köyhät, sairaat ja heikot seurakunnan jäsenet vähemmän tärkeinä. Mutta Jumalan silmissä ei ole niin: myös näiden jäsenten tulee saada erityistä huomiota Jumalan tarkoittamalla tavalla. Jumalalle ei ole olemassa halpa-arvoisia jäseniä Kristuksen ruumiissa! Edellytyksenä harmoniselle toiminnalle yhteiseksi hyväksi kuitenkin on, että jokainen jäsen toimii (eikä ole toimimatta) omalla Jumalan tarkoittamalla paikallaan. Paavalin mukaan yksi on apostoli, toinen profeetta ja kolmas opettaja jne. Mutta kaikki eivät ole apostoleja – eivätkä kaikki puhu kielillä! Jokainen on arvokas Jumalan tarkoittamalla paikalla omine lahjoineen.
Kuitenkin kristittyjen tulee tavoitella ”arvokkaimpia” armolahjoja (12:31). Mutta tästä seuraa tärkeä huomio: vaikka ihmisellä olisivat parhaat armolahjat, ne olisivat turhia ilman rakkautta. Vain rakkaudessa voi kukaan käyttää armolahjoja niin, että seurakunta niistä hyötyy.
Rakkaus –suurin kaikista
Ensimmäisen korinttilaiskirjeen lukua 13 on pidetty Paavalin kirjoitusten hienoimpana osana, eräänlaisena kaunokirjallisuuden helmenä. Luvun sanoma ei ole suinkaan kevyt vaan se on kaikessa runollisuudessaankin haastava, jonka edessä jokainen uskova tuntee voimattomuutta. Rakkaus on enemmän kuin pelkkä hyve, se on suurin kaikista hyveistä. Rakkaus on kristillisen uskon ja elämän keskipisteessä. Jumala itse on rakkaus (1.Joh.4:16; Joh.15:10, 17:26) ja rakkaudessaan Hän lähetti Poikansa ihmiskunnan pelastajaksi (Joh.3:16). Siksi myös Jeesuksen seuraajat kutsutaan keskinäiseen rakkauteen (Joh.13:34,35). Rakkaus on suurin kaikista käskyistä (Matt.22:36-40). Rakkaus (agape) on pyyteetöntä eikä odota saavansa mitään vastapalvelusta (=antaminen on saamista tärkeämpi). Parhaiten tämä näkyykin siinä, mitä Jumala itse teki Pojassaan ihmisten puolesta (Room.5:8).
Luvun 13 asiayhteys on armolahjojen käyttö rakkaudessa. Itse asiassa armolahjat eivät ole mitään ilman rakkautta (1.Kor.13:1-3). Ilmeisesti Korintin seurakunnassa pantiin liiallisesti painoa armolahjojen esiintymiseen, vaikka samaan aikaan seurakunnan hajaannus ja toisten uskovien ylenkatsominen merkitsivät rakkauden käskyn laiminlyömistä. ”Enkelien kielet” ovat ihmisille käsittämättömiä (vaikka enkelit toisinaan puhuivat myös ihmisten kielillä, esim. Luuk.1:13-20, 28-37). Kielilläpuhuminen ilman tulkintaa on verrattavissa enkelien kieliin, jota ihminen ei luonnostaan ymmärrä mutta jolla on silti merkitystä ihmisen itsensä kannalta (1.Kor.14:2,4). Ilman rakkautta kielilläpuhuminen on kuitenkin tyhjänpäiväistä. Myöskään profetoiminen, hengellisten salaisuuksien ja tiedon tunteminen sekä vuoriakin siirtävä usko eivät ole mitään ilman rakkautta. Edes kaiken materiaalisen omaisuuden antaminen köyhille ja oman henkensä antaminen (”tulessa polttaminen” viittaa ilmeisesti kuolemiseen Jeesuksen nimen tähden eli marttyyrikuolemaan) eivät ole minkään arvoisia ilman rakkautta. Paavalin kielikuvat ovat vahvoja, mutta epäilemättä ne ovat tarkoitetut hengellisesti itseriittoisille korinttilaisille, joille henkilahjat olivat osoitus heidän hengellisyydestään samalla kun seurakunnassa oli hajaannusta ja ryhmäkuntia. Armolahjojen oikea käyttö edellytti kuitenkin keskinäistä rakkautta. Sanoma on täsmälleen sama tämän päivän seurakunnalle!
Paavali esittää sitten, mitä rakkaus on ja mitä se ei ole (13:4-7). Näissä jakeissa tulevat esille pohjaton kärsivällisyys, täydellinen anteeksiantamus ja loputon epäitsekkyys, jotka kaikki nousevat agape-rakkaudesta, joka ajattelee ensi sijassa toisen ihmisen parasta. Armolahjat tulevat Pyhältä Hengeltä, mutta Pyhä Henki nimenomaan synnyttää meissä rakkauden (Room.5:5), jossa armolahjoja sitten tulee käyttää. Paavali esittämä luettelo rakkauden ilmenemismuodoista on toisaalta yleispätevä ja se kattaa koko hengellisen elämän olemuksen ja toiminnan. Rakkaus on kaiken aidon hengellisen elämän perusta (Ef.3:17).
Rakkaus on luonteeltaan pysyvää toisin kuin profetoiminen, kielillä puhuminen ja tieto, jotka lakkaavat olemasta, koska niitä ei enää tarvita (1.Kor.13:8-12). Syy näiden kolmen katoamiseen on se, että ne ovat epätäydellisiä ja vajavaisia verrattuna siihen täydelliseen tietoon ja profeetalliseen ymmärrykseen, joka on todellisuutta taivaassa. Paavali ei kuitenkaan kerro, milloin nämä lakkaavat. Niinpä osa maailmanlaajuista kristillistä seurakuntaa katsoo tähän raamatunkohtaan vedoten, että armolahjat lakkasivat toimimasta ”täydellisen” tultua (jae 10): ”täydellinen” on tämän tulkinnan mukaan UT:n kirjakokoelman (kaanonin) valmistuminen vuoteen 100 jKr. mennessä. Tällöin ns. apostolinen aika loppui, kun ne ihmiset, jotka olivat itse nähneet Jeesuksen, olivat jo kuolleet. Tällöin ”profetia” ymmärretään ensinnäkin sen innoituksen loppumisena, joka synnytti UT:n kirjat, mutta käsittäisi toiseksi laajennettuna kaikkien armolahjojen toiminnan loppumisen. Kuitenkaan Paavalin käyttämä asiayhteys ei mitenkään viittaa tähän tulkintaan. Armolahjojen käytön loppumiseen tämän maailman kestäessä ei ole Raamatussa mitään suoranaista viittausta. Ennemmin Paavali viittaa tässä Jeesuksen toiseen tulemiseen aikojen lopulla (kuten 1:8), jolloin Jeesuksen seuraajat tulevat täydellisiksi kirkastetuiksi (15:51-54).
Paavalin vertaus lapsen ja aikuisen puheesta ja ajatuksista (13:11) viittaa uskovan nykyiseen, epätäydelliseen ymmärrykseen verrattuna siihen, mikä uskovalla on kerran taivaassa. Samoin nykytilannettamme kuvastaa katsominen kuin peilistä (antiikin aikana ”peili” oli lähinnä kiiltävä metallinpala, josta saattoi nähdä itsensä paljon epäselvemmin kuin nykyisen ajan peilistä); taivaassa tulemme sitten näkemään selvästi, kun näemme Jumalan kasvoista kasvoihin (1.Moos.32:31; 4.Moos.12:8; 2.Kor.3:18). Tulevaisuudessa tulemme näkemään ja ymmärtämään täydellisesti, mikä ei ole vielä mahdollista maan päällä. Uskovan ei tule kerskailla armolahjoillaan, jotka ovat vajavaisia (vrt. 1.Kor.13:4), koska nykyinen vajavaisuus ei ole mitään verrattuna tulevaan täydellisyyteen.
Paavalin johtopäätös on, että on kolme, jotka pysyvät: usko, toivo ja rakkaus (13:13). Usko Jumalaan kestää: se on alkanut tässä elämässä ja jatkuu ikuisuudessa. Myös toivo on alkanut tässä elämässä (Room.8:24,25), mutta se toteutuu täydellisesti tulevassa ajassa (Ilm.22:3-5). Suurin näistä kolmesta on kuitenkin rakkaus, koska uskon kautta rakkaus yhdistää uskovat henkilökohtaisesti Jumalan kanssa (1.Joh.4:10,19) ja Jumalan rakkauden kautta (Room.5:5) meillä on kyky rakastaa toinen toistamme (1.Joh.3:23).
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 11.1.2012
keskiviikko 14. joulukuuta 2011
ENSIMMÄINEN KIRJE KORINTTILAISILLE: OHJEITA SEURAKUNNALLE
Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvuissa 10 ja 11 Paavali jatkaa ohjeiden antamista Korintin seurakunnalle. Aiemmin luvussa 8 hän oli käsitellyt epäjumalille uhratun lihan syömistä, luvussa 10 hän tuo ohjeita suhtautumisesta epäjumaliin yleensä. Luvussa 11 on Paavalin ohjeita seurakunnan jumalanpalveluksesta.
Varoitus epäjumalien palvelemisesta
Paavali ottaa useita esimerkkejä Israelin kansan lankeemuksista Mooseksen aikana (1.Kor.10:1-13), jotka ovat esikuvallisina varoitukseksi myös korinttilaisille. Vaikka Israel oli saanut siunauksia liitosta Jumalan kanssa, joka piti heistä huolta ja varjeli heitä, monet israelilaiset kuolivat erämaassa tottelemattomuutensa vuoksi. Jumala oli johdattanut kansan meren poikki kuivaa maata pitkin, mikä oli Jumalan huomiota herättävimpiä tunnustekoja kansansa pelastamiseksi (2.Moos.14). Jumala johti kansaa pilven muodossa (2.Moos.13:21,22; 4.Moos.9:15-23; 14:14; 5.Moos.1:33; Ps.78:14). Jakeissa 1.Kor.10:2-4 Paavali esittää voimakkaita vertauskuvia Israelin saamista siunauksista siirrettynä uuden liiton todellisuuteen. ”Kaste pilvessä ja meressä” merkitsi ensi sijassa liittouskollisuutta Jumalalle, joka tapahtui Mooseksen johtajuuden kautta (vrt. kaste Jeesuksen seuraajaksi, Room. 6:3,4; Gal.3:27). Jumala antoi erämaassa kansalle yliluonnollisella tavalla ruokaa ja vettä (2.Moos.16:1-17:7; Paavalin mukaan kallio, josta kansa sai vettä juodakseen, oli Kristus), joka vertauskuvallisesti voi viitata ehtoollisen viettoon (vrt. Joh.6:30-59). Paavalin kielikuvat eivät ole yksiselitteisesti tulkittavissa, mutta joka tapauksessa Israelin kansa sai Jumalan armosta kokea runsaita siunauksia ja huolenpitoa. Kaikesta tästä huolimatta kansan joukossa oli paljon epäuskoisia (vrt. Hepr.3:17-19), mistä syystä kansa sai olla 40 vuotta erämaassa ja vasta seuraava sukupolvi pääsi luvattuun maahan (paitsi uskolliset miehet Joosua ja Kaaleb, 4.Moos.14:6-9, 24, 30). Nämä Israelin kansan lankeemukset ovat varoittavia esimerkkejä myös kristityille (1.Kor.10:6).
Paavali ottaa edelleen muita esimerkkejä lankeemuksista erämaavaelluksen ajalta (10:7-10). Heti lain antamisen jälkeen kansa teki itselleen kultaisen sonnin ja alkoi kiihkeästi palvoa sitä tavoilla, joilla pakanat palvelevat epäjumaliaan (2.Moos.32:1-6). Myöhemmin kansa antautui palvelemaan Moabin jumalaa Baal-Peoria, joka merkitsi myös monenlaista seksuaalista moraalittomuutta (4.Moos.25:1-9). Kansa myös puhui Jumalaa ja Moosesta vastaan (4.Moos.21:4-9). Kansa olisi lisäksi halunnut palata Egyptiin (4.Moos.14:1-38). Jumala löi ankarasti israelilaisia ja heitä kuoli paljon Herran käden voimasta. Nämä kaikki tapahtumat ovat varoituksena myös Korintin kristilliselle seurakunnalle, jonka tulee ojentautua Jumalan tahdon alle, kun he odottavat Jeesuksen paluuta.
Jae 1.Kor.10:13 esittää tärkeän eron “kiusauksen” ja “synnin” välillä. Kiusaus ei ole syntiä! Jumala jopa käyttää koettelemuksia vahvistaakseen meitä (Jaak.1:12); Saatana puolestaan käyttää kiusauksia vietelläkseen meitä syntiin (vrt. Matt.4:1-11). Jokainen ihminen kokee väistämättä kiusauksia, mutta Jumala varjelee ihmistä niin, että kiusaus ei tule ylivoimaiseksi ja vie ihmistä lankeamaan syntiin. Jos ihminen kuitenkin lankeaa, syy ei ole Jumalan.
Seuraavaksi Paavali varoittaa epäjumalien palvelemisesta (1.Kor.10:14-22). Israelin erämaavaelluksen aikaiset lankeemukset olivat luonteeltaan epäjumalien palvelemista, johon ihminen on aina ollut vaarassa ajautua. Epäjumalille uhratun lihan syömisessä oli vaarana, että ihminen samalla alkaa palvoa pahoja henkiä. Oli mahdollista, että lihan syöminen ei jäänyt pelkäksi ulkonaiseksi syömiseksi ravitsemismielessä vaan johti osallistumaan uhriaterioille pakanallisissa temppeleissä. Jälkimmäinen oli selvästi väärin ja synnillistä. Paavali ottaa vertauskuvan Herran ehtoollisesta, johon osallistuminen merkitsi myös yhteyttä Pelastajan kanssa. Siunauksen malja tuo hengellisesti osallisuuden Kristuksen vereen, samoin leipä merkitsee tulemista yhdeksi ruumiiksi Hänen kanssaan. Edelleen Paavali ottaa vertauskuvan VT:n uhreista, joissa Israelin kansan uhratessa ihmiset saivat syödä osan uhrista (3.Moos.7:15; 8:31; 5.Moos.12:17,18); silloin he tulivat osallisiksi myös Hänestä, jolle uhrattiin. Samalla tavalla osallistuminen epäjumalien palvontamenoihin pakanallisissa temppeleissä merkitsi osallistumista demonien palvontaan, mikä on syntiä. Ihminen ei voi osallistua molempiin (1.Kor.10:21). Ottaen huomioon korinttilaisten tilanteen Paavali tekee eron epäjumalille uhratun lihan ulkonaisen syömisen (joka on itsessään yhdentekevää ja pelkästään omantunnon kysymys) ja pakanallisiin uhrimenoihin osallistumisen välille.
Paavali palaa vielä luvun 8 ajatukseen, jossa epäjumalalle uhratun lihan syöminen oli sinänsä merkityksetöntä, mutta se voi silti aiheuttaa vahinkoa (10:23-11:1). Paavali kiteyttää ajatuksensa kolmeen periaatteeseen:
(1) Vaikka kristitylle kaikki on luvallista (kuten epäjumalille uhratun lihan syöminen), se ei välttämättä ole hänelle hyödyllistä.
(2) Kristityn vapauden harjoittaminen ei välttämättä ole rakentavaa toisen ihmisen kannalta.
(3) Johtopäätöksenä: kristityn ei tule etsiä pelkästään omaa parastaan vaan edesauttaa toisen ihmisen parasta.
Paavali katsookin itse olevansa esimerkkinä Kristuksen seuraajana ja etsivänsä muitten ihmisten parasta (10:33, 11:1).
Pään peittäminen jumalanpalveluksessa
Seuraava jaejakso (11:2-16) on ollut hankala tulkita. Missä määrin kyseessä on ensisijaisesti tilanne Korintin seurakunnassa 1.vuosisadalla ja missä määrin myös ohjeita kaikkien aikojen kristilliselle seurakunnalle, on nostanut erilaisia käsityksiä. Paavali kuitenkin vetoaa apostoliseen auktoriteettiin (11:16) eikä näe antamiaan ohjeita mielipidekysymyksinä, joten näillä jakeilla on oma tietty sanomansa tämänkin ajan seurakunnalle.
Korintin seurakunnassa oli epäilemättä esiintynyt epätietoisuutta ja hajaannusta miehen ja naisen esiintymisestä jumalanpalveluksessa. Paavali korostaa järjestystä siten, että ylimpänä on Jumala (Isä), sitten Kristus (Poika), sitten mies ja nainen (11:3). Näin Jumalassakin (joka on samalla kertaa yksi ja kolminaisuus) on hierarkia: Isä on Pojan yläpuolella. Myös ihminen, mies ja nainen, on samalla kertaa tasa-arvoinen (11:11,12; myös Gal.3:28) että hierarkkinen (11:3,8,9; myös Ef:5:23). Paavali asettaa perheessä miehen naisen edelle ja vetoaa luomisjärjestykseen (11:8,9; myös 1.Tim.2:11-14). Mutta samalla mies on Kristuksen auktoriteetin alainen eikä miehelle siksi suoda minkäänlaista mielivaltaa naiseen nähden (myös Ef.5:25,28). Paavali lähtee siitä, että Jumalan seurakunnassa vallitsee järjestys (vrt. 14:40), mutta kaiken tulee samalla tapahtua rakkaudessa (huom! erityisesti 1.Kor.13).
Jaejakso (1.Kor.11:2-16) kuitenkin sisältää kehotuksia, joiden perusteellinen tulkinta on hankalaa, koska meillä ei ole varmuutta nimenomaisesta tilanteesta, joka kirjeen lukijoilla Korintin seurakunnassa oli. Että miesten hiusten tulisi olla lyhyet ja naisten vastaavasti pitkät (11:14,15), oli Paavalin selvä kehotus; mutta tämä lienee parasta ottaa kulttuurisena kysymyksenä (ajattomana kysymyksenä tämä on syytä nähdä ennemmin kehotuksena olla toimimatta loukkauksena kenellekään). Samoin jumalanpalveluksessa oleminen (mies: avopäin, nainen: pää peitettynä) kuvastaa kunkin aikakauden sovinnaisia tapoja, joita kristityn ei tule pyrkiä muuttamaan. Kenellekään ei tule toimia pahennuksena eikä kenenkään omaatuntoa loukaten vaan tulee päinvastoin toimia toista ihmistä kunnioittaen. Eri aikoina tavat vaihtelevat, mutta kristityn käytöksen tulee olla muut huomioon ottava. Uskovalta tämä merkitsee nöyrää asennetta toista ihmistä kohtaan.
Paavali pitää vielä selvänä, että myös enkelit ovat läsnä seurakunnan jumalanpalveluksessa (11:10). Enkelien läsnäolo on ymmärrettävää, koska he palvelevat kristittyjä (Hepr.1:14) ja heitä kiinnostaa ihmisten pelastuminen (1.Piet.1:12).
Ehtoollisen vietto
Paavalin ohjeet ehtoollisen vietosta (1.Kor.11:17-34) olivat tarpeen Korintin seurakunnassa esiintyvän hajaannuksen johdosta. Seurakunnassa esiintyi eri ryhmäkuntia, jotka pyrkivät tavalla jos toisellakin eristäytymään toisistaan. On huomionarvoista, kuinka suuri osa ensimmäisestä korinttilaiskirjeestä liittyy ihmisten väliseen eripuraan! Seurakunnan hajaannus oli vaikuttanut kielteisesti myös ehtoollisenviettoon, mitä Paavali pyrkii ohjeillaan oikaisemaan.
Taustalla oli kahdenlaisen aterian nauttiminen, jotka selvästikin tapahtuivat peräkkäisesti: oli rakkauden ateria (yhteinen päivällisen nauttiminen) sekä Jeesuksen asettama ehtoollisen vietto. Korintissa ilmeni kummassakin ongelmia. Sekä juutalaisen että kreikkalaisen tavan mukaan yhteinen ateria merkitsi sitä, että kaikilla oli tuomisensa yhteiseen pöytään (rikkaat toivat enemmän ja köyhät vähemmän), mutta kaikki saivat nauttia tasapuolisesti pöydän antimista. Korintin seurakunnassa tämä tasapuolisuuden periaate ei toiminut, vaan ryhmäkunnat nauttivat ateriaa erikseen. Tällöin toinen saattoi jäädä nälkäiseksi, toinen taas olla jopa juovuksissa! Oli kuitenkin selvää, että tämä ei voinut olla kristillisen rakkauden mukaista (11:22). Jos uskova ei halua kunnioittaa toista uskovaa, hänen on parempi syödä kotonaan kuin antaa ruoan muodostua hajaannuksen välineeksi.
Herran ehtoollisen oli puolestaan Jeesus itse asettanut (Matt.26:26-29; Mark.14:22-25; Luuk.22:14-20), mutta korinttilaiset olivat unohtaneet Jeesuksen opetuksen, jonka Paavali oli välittänyt heille. Siksi Paavali nimenomaisesti opettaa kirjeessään seikkaperäisesti ehtoollisenvietosta (1.Kor.11:23-26). Myös tässä suhteessa Jumala edellyttää omiltaan järjestyksen noudattamista ja uskovien keskinäistä kunnioitusta ja rakkautta. Ehtoollisenvieton tulee yhdistää uskovia, ei erottaa. Lisäksi ehtoollinen merkitsee Jeesuksen kuoleman julistamista, joten se on Jumalan armon ateria, jota tulee viettää arvokkaasti. Ehtoollinen muistuttaa Jumalan omia Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta ihmisen syntien takia, joten sen sanoma on vahva. Jos ihminen ei tunnusta omaa syntisyyttään eikä ole valmis raittiisti tutkimaan itseään, hänen ei tule lainkaan osallistua ehtoolliselle. Tätä ei toisaalta tule tulkita siten, että ihminen, joka kokee olevansa syntinen, ei voisi nauttia ehtoollista (päinvastoin: Jeesus todella arvostaa syntinsä tunnustavia ihmisiä ja nämä ovat aina tervetulleita Hänen eteensä, vrt. Luuk.18:9-14). Paavalin varoitukset ovat niille ihmisille, jotka ovat itsevarmoja omasta moitteettomuudestaan ja hengellisyydestään.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 14.12.2011
Varoitus epäjumalien palvelemisesta
Paavali ottaa useita esimerkkejä Israelin kansan lankeemuksista Mooseksen aikana (1.Kor.10:1-13), jotka ovat esikuvallisina varoitukseksi myös korinttilaisille. Vaikka Israel oli saanut siunauksia liitosta Jumalan kanssa, joka piti heistä huolta ja varjeli heitä, monet israelilaiset kuolivat erämaassa tottelemattomuutensa vuoksi. Jumala oli johdattanut kansan meren poikki kuivaa maata pitkin, mikä oli Jumalan huomiota herättävimpiä tunnustekoja kansansa pelastamiseksi (2.Moos.14). Jumala johti kansaa pilven muodossa (2.Moos.13:21,22; 4.Moos.9:15-23; 14:14; 5.Moos.1:33; Ps.78:14). Jakeissa 1.Kor.10:2-4 Paavali esittää voimakkaita vertauskuvia Israelin saamista siunauksista siirrettynä uuden liiton todellisuuteen. ”Kaste pilvessä ja meressä” merkitsi ensi sijassa liittouskollisuutta Jumalalle, joka tapahtui Mooseksen johtajuuden kautta (vrt. kaste Jeesuksen seuraajaksi, Room. 6:3,4; Gal.3:27). Jumala antoi erämaassa kansalle yliluonnollisella tavalla ruokaa ja vettä (2.Moos.16:1-17:7; Paavalin mukaan kallio, josta kansa sai vettä juodakseen, oli Kristus), joka vertauskuvallisesti voi viitata ehtoollisen viettoon (vrt. Joh.6:30-59). Paavalin kielikuvat eivät ole yksiselitteisesti tulkittavissa, mutta joka tapauksessa Israelin kansa sai Jumalan armosta kokea runsaita siunauksia ja huolenpitoa. Kaikesta tästä huolimatta kansan joukossa oli paljon epäuskoisia (vrt. Hepr.3:17-19), mistä syystä kansa sai olla 40 vuotta erämaassa ja vasta seuraava sukupolvi pääsi luvattuun maahan (paitsi uskolliset miehet Joosua ja Kaaleb, 4.Moos.14:6-9, 24, 30). Nämä Israelin kansan lankeemukset ovat varoittavia esimerkkejä myös kristityille (1.Kor.10:6).
Paavali ottaa edelleen muita esimerkkejä lankeemuksista erämaavaelluksen ajalta (10:7-10). Heti lain antamisen jälkeen kansa teki itselleen kultaisen sonnin ja alkoi kiihkeästi palvoa sitä tavoilla, joilla pakanat palvelevat epäjumaliaan (2.Moos.32:1-6). Myöhemmin kansa antautui palvelemaan Moabin jumalaa Baal-Peoria, joka merkitsi myös monenlaista seksuaalista moraalittomuutta (4.Moos.25:1-9). Kansa myös puhui Jumalaa ja Moosesta vastaan (4.Moos.21:4-9). Kansa olisi lisäksi halunnut palata Egyptiin (4.Moos.14:1-38). Jumala löi ankarasti israelilaisia ja heitä kuoli paljon Herran käden voimasta. Nämä kaikki tapahtumat ovat varoituksena myös Korintin kristilliselle seurakunnalle, jonka tulee ojentautua Jumalan tahdon alle, kun he odottavat Jeesuksen paluuta.
Jae 1.Kor.10:13 esittää tärkeän eron “kiusauksen” ja “synnin” välillä. Kiusaus ei ole syntiä! Jumala jopa käyttää koettelemuksia vahvistaakseen meitä (Jaak.1:12); Saatana puolestaan käyttää kiusauksia vietelläkseen meitä syntiin (vrt. Matt.4:1-11). Jokainen ihminen kokee väistämättä kiusauksia, mutta Jumala varjelee ihmistä niin, että kiusaus ei tule ylivoimaiseksi ja vie ihmistä lankeamaan syntiin. Jos ihminen kuitenkin lankeaa, syy ei ole Jumalan.
Seuraavaksi Paavali varoittaa epäjumalien palvelemisesta (1.Kor.10:14-22). Israelin erämaavaelluksen aikaiset lankeemukset olivat luonteeltaan epäjumalien palvelemista, johon ihminen on aina ollut vaarassa ajautua. Epäjumalille uhratun lihan syömisessä oli vaarana, että ihminen samalla alkaa palvoa pahoja henkiä. Oli mahdollista, että lihan syöminen ei jäänyt pelkäksi ulkonaiseksi syömiseksi ravitsemismielessä vaan johti osallistumaan uhriaterioille pakanallisissa temppeleissä. Jälkimmäinen oli selvästi väärin ja synnillistä. Paavali ottaa vertauskuvan Herran ehtoollisesta, johon osallistuminen merkitsi myös yhteyttä Pelastajan kanssa. Siunauksen malja tuo hengellisesti osallisuuden Kristuksen vereen, samoin leipä merkitsee tulemista yhdeksi ruumiiksi Hänen kanssaan. Edelleen Paavali ottaa vertauskuvan VT:n uhreista, joissa Israelin kansan uhratessa ihmiset saivat syödä osan uhrista (3.Moos.7:15; 8:31; 5.Moos.12:17,18); silloin he tulivat osallisiksi myös Hänestä, jolle uhrattiin. Samalla tavalla osallistuminen epäjumalien palvontamenoihin pakanallisissa temppeleissä merkitsi osallistumista demonien palvontaan, mikä on syntiä. Ihminen ei voi osallistua molempiin (1.Kor.10:21). Ottaen huomioon korinttilaisten tilanteen Paavali tekee eron epäjumalille uhratun lihan ulkonaisen syömisen (joka on itsessään yhdentekevää ja pelkästään omantunnon kysymys) ja pakanallisiin uhrimenoihin osallistumisen välille.
Paavali palaa vielä luvun 8 ajatukseen, jossa epäjumalalle uhratun lihan syöminen oli sinänsä merkityksetöntä, mutta se voi silti aiheuttaa vahinkoa (10:23-11:1). Paavali kiteyttää ajatuksensa kolmeen periaatteeseen:
(1) Vaikka kristitylle kaikki on luvallista (kuten epäjumalille uhratun lihan syöminen), se ei välttämättä ole hänelle hyödyllistä.
(2) Kristityn vapauden harjoittaminen ei välttämättä ole rakentavaa toisen ihmisen kannalta.
(3) Johtopäätöksenä: kristityn ei tule etsiä pelkästään omaa parastaan vaan edesauttaa toisen ihmisen parasta.
Paavali katsookin itse olevansa esimerkkinä Kristuksen seuraajana ja etsivänsä muitten ihmisten parasta (10:33, 11:1).
Pään peittäminen jumalanpalveluksessa
Seuraava jaejakso (11:2-16) on ollut hankala tulkita. Missä määrin kyseessä on ensisijaisesti tilanne Korintin seurakunnassa 1.vuosisadalla ja missä määrin myös ohjeita kaikkien aikojen kristilliselle seurakunnalle, on nostanut erilaisia käsityksiä. Paavali kuitenkin vetoaa apostoliseen auktoriteettiin (11:16) eikä näe antamiaan ohjeita mielipidekysymyksinä, joten näillä jakeilla on oma tietty sanomansa tämänkin ajan seurakunnalle.
Korintin seurakunnassa oli epäilemättä esiintynyt epätietoisuutta ja hajaannusta miehen ja naisen esiintymisestä jumalanpalveluksessa. Paavali korostaa järjestystä siten, että ylimpänä on Jumala (Isä), sitten Kristus (Poika), sitten mies ja nainen (11:3). Näin Jumalassakin (joka on samalla kertaa yksi ja kolminaisuus) on hierarkia: Isä on Pojan yläpuolella. Myös ihminen, mies ja nainen, on samalla kertaa tasa-arvoinen (11:11,12; myös Gal.3:28) että hierarkkinen (11:3,8,9; myös Ef:5:23). Paavali asettaa perheessä miehen naisen edelle ja vetoaa luomisjärjestykseen (11:8,9; myös 1.Tim.2:11-14). Mutta samalla mies on Kristuksen auktoriteetin alainen eikä miehelle siksi suoda minkäänlaista mielivaltaa naiseen nähden (myös Ef.5:25,28). Paavali lähtee siitä, että Jumalan seurakunnassa vallitsee järjestys (vrt. 14:40), mutta kaiken tulee samalla tapahtua rakkaudessa (huom! erityisesti 1.Kor.13).
Jaejakso (1.Kor.11:2-16) kuitenkin sisältää kehotuksia, joiden perusteellinen tulkinta on hankalaa, koska meillä ei ole varmuutta nimenomaisesta tilanteesta, joka kirjeen lukijoilla Korintin seurakunnassa oli. Että miesten hiusten tulisi olla lyhyet ja naisten vastaavasti pitkät (11:14,15), oli Paavalin selvä kehotus; mutta tämä lienee parasta ottaa kulttuurisena kysymyksenä (ajattomana kysymyksenä tämä on syytä nähdä ennemmin kehotuksena olla toimimatta loukkauksena kenellekään). Samoin jumalanpalveluksessa oleminen (mies: avopäin, nainen: pää peitettynä) kuvastaa kunkin aikakauden sovinnaisia tapoja, joita kristityn ei tule pyrkiä muuttamaan. Kenellekään ei tule toimia pahennuksena eikä kenenkään omaatuntoa loukaten vaan tulee päinvastoin toimia toista ihmistä kunnioittaen. Eri aikoina tavat vaihtelevat, mutta kristityn käytöksen tulee olla muut huomioon ottava. Uskovalta tämä merkitsee nöyrää asennetta toista ihmistä kohtaan.
Paavali pitää vielä selvänä, että myös enkelit ovat läsnä seurakunnan jumalanpalveluksessa (11:10). Enkelien läsnäolo on ymmärrettävää, koska he palvelevat kristittyjä (Hepr.1:14) ja heitä kiinnostaa ihmisten pelastuminen (1.Piet.1:12).
Ehtoollisen vietto
Paavalin ohjeet ehtoollisen vietosta (1.Kor.11:17-34) olivat tarpeen Korintin seurakunnassa esiintyvän hajaannuksen johdosta. Seurakunnassa esiintyi eri ryhmäkuntia, jotka pyrkivät tavalla jos toisellakin eristäytymään toisistaan. On huomionarvoista, kuinka suuri osa ensimmäisestä korinttilaiskirjeestä liittyy ihmisten väliseen eripuraan! Seurakunnan hajaannus oli vaikuttanut kielteisesti myös ehtoollisenviettoon, mitä Paavali pyrkii ohjeillaan oikaisemaan.
Taustalla oli kahdenlaisen aterian nauttiminen, jotka selvästikin tapahtuivat peräkkäisesti: oli rakkauden ateria (yhteinen päivällisen nauttiminen) sekä Jeesuksen asettama ehtoollisen vietto. Korintissa ilmeni kummassakin ongelmia. Sekä juutalaisen että kreikkalaisen tavan mukaan yhteinen ateria merkitsi sitä, että kaikilla oli tuomisensa yhteiseen pöytään (rikkaat toivat enemmän ja köyhät vähemmän), mutta kaikki saivat nauttia tasapuolisesti pöydän antimista. Korintin seurakunnassa tämä tasapuolisuuden periaate ei toiminut, vaan ryhmäkunnat nauttivat ateriaa erikseen. Tällöin toinen saattoi jäädä nälkäiseksi, toinen taas olla jopa juovuksissa! Oli kuitenkin selvää, että tämä ei voinut olla kristillisen rakkauden mukaista (11:22). Jos uskova ei halua kunnioittaa toista uskovaa, hänen on parempi syödä kotonaan kuin antaa ruoan muodostua hajaannuksen välineeksi.
Herran ehtoollisen oli puolestaan Jeesus itse asettanut (Matt.26:26-29; Mark.14:22-25; Luuk.22:14-20), mutta korinttilaiset olivat unohtaneet Jeesuksen opetuksen, jonka Paavali oli välittänyt heille. Siksi Paavali nimenomaisesti opettaa kirjeessään seikkaperäisesti ehtoollisenvietosta (1.Kor.11:23-26). Myös tässä suhteessa Jumala edellyttää omiltaan järjestyksen noudattamista ja uskovien keskinäistä kunnioitusta ja rakkautta. Ehtoollisenvieton tulee yhdistää uskovia, ei erottaa. Lisäksi ehtoollinen merkitsee Jeesuksen kuoleman julistamista, joten se on Jumalan armon ateria, jota tulee viettää arvokkaasti. Ehtoollinen muistuttaa Jumalan omia Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta ihmisen syntien takia, joten sen sanoma on vahva. Jos ihminen ei tunnusta omaa syntisyyttään eikä ole valmis raittiisti tutkimaan itseään, hänen ei tule lainkaan osallistua ehtoolliselle. Tätä ei toisaalta tule tulkita siten, että ihminen, joka kokee olevansa syntinen, ei voisi nauttia ehtoollista (päinvastoin: Jeesus todella arvostaa syntinsä tunnustavia ihmisiä ja nämä ovat aina tervetulleita Hänen eteensä, vrt. Luuk.18:9-14). Paavalin varoitukset ovat niille ihmisille, jotka ovat itsevarmoja omasta moitteettomuudestaan ja hengellisyydestään.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 14.12.2011
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)