LUUKKAAN EVANKELIUMI: JEESUKSEN IHMEET

Ihmeellä tarkoitetaan tekoa, tapahtumaa tai ilmiötä, joka ei ole tunnettujen luonnonlakien mukainen. Ihmeen lähteeksi tai tekijäksi katsotaan usein yliluonnollinen voima tai olento. Silloinkin kun ihme tapahtuu ihmisen kautta, katsotaan, että ihmeen takana on jokin yliluonnollinen voima, joka vaikuttaa ihmisen kautta. Ihmeen lähteeksi tarjotaan harvoin pelkkää sattumaa, koska vallitseva tieteellinen tai oikeammin naturalistinen maailmankatsomus ei tunnusta ihmeitten olemassaoloa. Ihme ei voi naturalistisen näkökannan mukaan olla luonnonlakien vastainen, vaan kyseessä on luonnollisesti selitettävissä oleva asia, jota vielä ei kuitenkaan pystytä selittämään. Yleisesti vallitseva tieteellinen maailmankuva ymmärtää maailman suljetuksi järjestelmäksi, jossa mikään ulkopuolinen voima ei voi puuttua luonnonlakien toimintaan. Suljetussa järjestelmässä luonnonlait toteutuvat aina ja havaitut poikkeamat tästä eivät voi johtua mistään yliluonnollisesta voimasta tai olennosta. 

Kaikesta edellisestä johtuen myöskään historiallis-kriittinen raamatuntutkimus ei juuri voi tunnustaa ihmeitä historiallisesti tosiksi, koska tieteellinen maailmankuva sulkee jo lähtöoletuksena ihmeen mahdollisuuden pois. Tästä syystä Raamatussa esitetyt ihmeet pyritään selittämään luonnollisella ja ihmeen pois sulkevalla tavalla.

Raamatun mukaan maailma ei kuitenkaan ole suljettu vaan avoin järjestelmä, jossa yliluonnollinen asioihin puuttuminen on mahdollista. Tämä ”yliluonnollinen” on ensinnäkin Jumalan työtä (joko Jumalan itsensä tai Hänen palvelijoittensa kautta tapahtuvaa). Toiseksi myös Jumalan vastustaja, Saatana, ja hänen palvelijansa tekevät ihmeitä. Ihme itsessään ei näin vielä kerro, onko asialla Jumala.

Ihmeet kuuluvat kristilliseen uskoon, koska Raamattu kertoo niistä paljon sekä VT:ssa että UT:ssa. Ihmeet eivät näin alkaneet vasta Jeesuksen toiminnassa, vaan VT:ssa on kerrottu lukuisia ihmeitä tapahtuneen. Jo maailman luominen Jumalan sanalla oli ihme (1.Moos.1 ja 2). VT:n aikana eivät ihmeet kuitenkaan olleet jatkuvia, vaan niitä tapahtui joko satunnaisesti tai erityisinä aikoina, jolloin ihmeitä tapahtui toistuvasti. Poikkeuksellisen runsaasti ihmeitä tapahtui Israelin kansan lähtiessä Egyptin orjuudesta (2.Moos.1-20), profeettojen Elian ja Elisan aikana (1.Kun.17-2.Kun.9) sekä Danielin aikana (Dan.1-6).

Jeesuksen toiminnassa ihmeet olivat kuitenkin toistuvia ja ilman niitä Jeesuksen toimintaa ei voi lainkaan ymmärtää. Ihmeiden merkitys oli osoittaa Jumalan valtakunnan tulemista ja läsnäoloa, kirkastaa ja korottaa Jumalan nimeä, vahvistaa silminnäkijöiden uskoa Jeesukseen ja todistaa Jeesuksen olevan se, joka Hän väittikin olevansa: Jumalan Poika, maailman Vapahtaja. Ihmeet eivät olleet tarkoitus sinänsä eivätkä ne olleet vähimmässäkään määrin tarkoitetut herättämään ihmisen inhimillistä uteliaisuutta. Mutta ihmeiden läsnäolo oli johdonmukainen seuraus Jeesuksen olemuksesta, työstä ja julistuksesta.

Ihmeiden runsaslukuinen tapahtuminen jatkui alkuseurakunnan elämässä, mistä Apostolien teot kertovat oman todistuksensa. Myös UT:n kirjeissä viitataan ihmeisiin, joten niitä tapahtui jatkuvasti siellä, missä evankeliumia julistettiin ja missä Pyhä Henki oli läsnä. Siksi on väärä johtopäätös (mitä jopa eräissä Raamatulle uskollisille piireissä väitetään), että ihmeet olisivat loppuneet apostolisen ajan jälkeen.

Tässä otetaan esille muutamia kohtia Luukkaan evankeliumista, joissa Jeesuksen kerrotaan tehneen ihmeitä. Suurin osa ihmeistä oli sairaiden parantamisia, mutta Jeesus teki tämän lisäksi monia muitakin voimatekoja.    


Jeesus parantaa sairaita (6:17-19)

Tämä sairaiden parantamiskertomus tapahtui juuri Jeesuksen ”tasankosaarnan” edellä. Sairaiden parantaminen ja opettaminen usein liittyivätkin yhteen: ihme vahvisti julistetun sanan. Joskus erityinen tilanne antoi Jeesukselle aiheen opettaa jostakin tietystä asiasta (kuten esim. 6:6-11, jossa Jeesus opetti ja osoitti käytännössä, että sapattina saa parantaa).

Tässä kertomuksessa suuri joukko opetuslapsia ja paljon kansaa laajalta alueelta oli ensinnäkin tullut kuulemaan Jeesusta, toiseksi hakemaan parannusta tauteihinsa ja kolmanneksi eräät tulivat terveiksi oltuaan saastaisten henkien vaivaamia. Jeesuksen julistustyö ja ihmeet täydensivät toisiaan, koska ihmiset olivat tulleet näitä kaikkia varten. Tästä raamatunkohdasta ilmenee lisäksi se, että pahat henget saattoivat aiheuttaa sairauksia, mutta kaikki sairaudet eivät suinkaan aiheutuneet saastaisista hengistä.  

Merkille pantava yksityiskohta on myös se, että Jeesuksesta sanotaan lähteneen voimaa, joka paransi kaikki (6:19). Tästä ei käy ilmi, olivatko kaikki parantuneet Jeesukseen uskovia; todetaan vain, että Jeesuksesta lähtevä voima paransi kaikki. Tässä tilanteessa siten kaikki parannusta etsivät tulivat terveiksi, kun taas esim. Mark.6:1-6 osoittaa, että Jeesuksen kotikaupungin epäusko ja torjuva asenne saivat aikaan, että Hän ei voinut tehdä siellä voimatekoja.

Näistä raamatunkohdista ei kuitenkaan voi tehdä sitä liian pitkälle menevää johtopäätöstä, että aina ja kaikkialla sairaat paranisivat. Eikä myöskään voida todeta, että epäusko olisi aina syynä siihen, että sairas ei parane. Ihme ei olisi ihme, jos me ymmärtäisimme sen täysin! Jumala toimii tavalla tai toisella, mutta me emme voi Häntä ja Hänen tarkoitusperiään täysin ymmärtää. Jeesus oli kuitenkin enemmän kuin pelkkä hyvä ihminen, Hän oli Jumala Poika ja siten itse Jumala. Hänen kolmivuotinen toimintansa oli myös aivan erityistä aikaa pelastushistoriassa, jolloin jatkuvien ihmeiden läsnäolokin oli johdonmukaista.  


Jeesus parantaa kymmenen spitaalista (17:11-19)

Spitaali oli erityisen pelätty tauti, jota sairastavien tuli eristäytyä muusta yhteiskunnasta. Tässä kertomuksessa Jeesus parantaa kymmenen spitaalista. Nämä itse pyysivätkin Jeesusta parantamaan heidät. Jeesuksen parantamistoiminnassa oli monia piirteitä, jotka olivat erilaisia tapauksesta riippumatta. Tässä Jeesus ei parantanut välittömästi, vaan käski sairaiden mennä näyttämään itsensä papeille (kuten 3.Moos.14:1-32 edellyttää). Toisaalta Jeesus siis tässä osoitti kunnioitusta Mooseksen laille ja vallitsevalle säännölle, toisaalta Hän näyttää vaatineen parannusta etsiviltä uskoa paranemiseen. Kaikki uskoivatkin ja paranivat. Kuitenkin vain yksi tuli kiittämään Jeesusta ja ylistämään Jumalaa. Tämä yksi oli samarialainen, minkä Jeesus nimenomaisesti pani merkille.

Tämä kertomus osoittaa, että (1) Jeesus välitti ihmisistä, jotka olivat sosiaalisesti kaikkein huonoimmassa asemassa, (2) Jeesus kunnioitti Mooseksen lakia (vaikka ei antanutkaan mitään arvoa ihmisten luomille perinnäissäännöille), ja (3) Jumalan armo ulottui jo Jeesuksen maanpäällisessä toiminnassa juutalaisen kansan ulkopuolelle.


Jeesus herättää kuolleista Jairoksen tyttären ja parantaa verenvuodosta kärsivän naisen (8:40-56)

Tämä tapahtumasarja on kaksiosainen: Jeesusta pyydetään parantamaan kuolemaisillaan oleva synagogan esimiehen Jairoksen 12-vuotias tytär. Jeesus lähteekin kohti Jairoksen kotia. Mutta matkalla sinne tapahtuu toinenkin ihme: verenvuodosta kärsivä nainen paranee vaivastaan. Kummassakin tapauksessa ilmenevät Jeesuksen voima ja Hänen säälinsä ihmisiä kohtaan. Kummassakin tapauksessa ilmenee myös ihmisten usko Jeesuksen kykyyn parantaa.

Matkalla Jairoksen kotiin verenvuotoa sairastava nainen koskettaa Jeesuksen viitan tupsua ja nainen paranee välittömästi. Tässä nousee esiin kaksi erityistä näkökulmaa:

1) Naisen koskettaessa Jeesuksen viitan tupsua vaikuttaa yliluonnollinen voima, vaikka Jeesus ei tässä tietoisesti pyri parantamaan; ja
2) Jeesus tunsi, että Hänestä oli lähtenyt voimaa – vaikka ei tiennyt muuta kuin, että joku oli koskettanut Häntä (tämä oli oikeastaan mieletön ajatus keskellä väentungosta!).

Antiikin aikana – kuten enemmän tai vähemmän kaikkina aikoina – on uskottu maagisiin, ihmeitä tekeviin voimiin. Oli naisen usko aikaisemmin ollut mitä hyvänsä, hän joka tapauksessa uskoi Jeesukseen parantajana. Jeesus ei selvästikään ensin tiennyt, kuka oli Häntä koskettanut ja kuka se oli, joka oli saanut Häneltä voimaa ja aiheuttanut sen vähenemisen Hänessä. Nainen yritti pysyä salassa, mutta ei voinut. Tultuaan ilmi nainen heittäytyi Jeesuksen eteen. Jeesus sanoi hänelle lohdutuksen sanat (8:48), jotka voivat yhtä hyvin merkitä, että naisen usko on ”parantanut” kuin että usko on ”pelastanut” hänet. Jeesus joka tapauksessa osoittaa naisen uskon esimerkilliseksi.

Tässä tapahtumassa on turha nähdä ”valkoista magiaa,” jossa jokin rituaali tms. vaikuttaisi tehtynä tekona. Kysymys on selvästikin siitä, että asianomaisen usko vaikuttaa tässä tapahtumassa (samoin Ap.t.5:15, 19:12).  

Tapaus viivytti Jeesusta siinä määrin, että Jairoksen tytär ehti kuolla. Jeesus kuitenkin kehotti Jairosta uskomaan, niin hänen tyttärensä pelastuu. Näin tapahtuikin. Tyttö oli ehtinyt kuolla, mutta Jeesus käski hänen herätä. Tyttären palaaminen eloon tuli tietenkin kaikkien tietoon, mutta Jeesus ei halunnut tämän tapauksen muilta osin leviävän yleiseen tietoisuuteen. Siksi tytön herätessä henkiin paikalla olivat vain lapsen vanhemmat sekä kolme Jeesuksen opetuslasta.


Jeesus karkottaa pojasta pahan hengen (9:37-43)

Jeesuksen maanpäällinen toiminta käsitti yleisesti myös pahojen henkien karkottamisen ihmisistä. Pahat henget pitivät ihmisiä sidoksissa ja aiheuttivat ihmisille monenlaista vaivaa. Pahojen henkien päätehtävä oli kuitenkin sama kuin niiden päämiehen Saatanan: taistella Jumalaa ja Hänen valtakuntaansa vastaan. Siksi Jeesus asettui alusta asti johdonmukaisesti pimeyden valtoja vastaan ja vapautti ihmisiä niistä.

Opetuslapset eivät olleet kyenneet ajamaan henkeä pois pojasta. Jeesus nuhteleekin seuraajiensa epäuskoa ja kieroutuneisuutta. Vähän aikaisemmin Jeesus oli antanut seuraajilleen vallan pahojen henkien karkottamiseen (9:1). Opetuslapset olivat kuitenkin avuttomia tässä tapauksessa. Jeesus ajoi saastaisen hengen pois ja poika parani vaivastaan.

Kuitenkin vähän tämän jälkeen opetuslapsetkin iloitsivat siitä, että pahat henget tottelevat heitä (10:17). Tämän voi katsoa tarkoittavan sitä, että vaati oman aikansa, jolloin opetuslasten käsityskyky kypsyi ymmärtämään Jumalan valtakunnan voiman. Myöhemminkin kävi kouriintuntuvasti ilmi, että pelkästään Jeesuksen nimen käyttö ei riittänyt karkottamaan pahoja henkiä (Ap.t.19:13-17); tarvittiin myös ihmisen omakohtaista uskoa Jeesukseen. Hengellinen sodankäynti ei voikaan koskaan olla umpimähkäistä ritualismia, vaan se edellyttää kokonaisvaltaista kuuliaisuutta Jeesusta ja Hänen opetustaan kohtaan.


Jeesus tyynnyttää myrskyn (8:22-25)

Tämä tapaus kertoo, että Jeesuksen auktoriteetti ei rajoittunut vain parantamiseen, kuolleista herättämiseen ja pahojen henkien poisajamiseen, ts. vain ihmisten inhimilliseen auttamiseen. Jeesuksen valta ulottui myös luonnonvoimien yli. Jeesus hallitsi täysin niin itsensä kuin ympäristönsäkin. Jeesuksen nukkuminen keskellä inhimillistä vaaratilannetta osoitti Hänen luottamustaan ja tilanteen hallintaansa. Tässäkin tapauksessa kuitenkin ihmeen tekeminen johti lopulta ylittämään opetuslasten käsityskyvyn ja heidän ajatuksensa keskittyivät tapahtuman jälkeen siihen, kuka ja mikä Jeesus oli. Jeesus ei hallinnut vain sairauksia ja pahoja henkiä, vaan koko maailmassa vaikuttavia voimia.


Jeesus ruokkii viisituhatta miestä (9:10-17)

Jeesuksen ruokkimisihmeen kertovat kaikki neljä evankeliumia, joten tätä ihmettä on pidetty erityisen suurena. Jeesuksen puhe Jumalan valtakunnasta ja parantamistoiminta jatkuivat tässä tapauksessa iltaan asti, joten opetuslasten huoli laajan kuulijakunnan majoittumisesta ja ruokkimisesta oli aiheellinen. Opetuslapset eivät kuitenkaan ymmärtäneet, mitä Jeesuksen kehotus ”Antakaa te heille syötävää” voisi käytännössä merkitä (miten usein Jeesus osoittikin seuraajiensa ymmärtämättömyyden!), heillähän oli vain viisi leipää ja kaksi kalaa. Niillä ei voi ruokkia 5000 miestä (ja lisäksi epäilemättä naisia ja lapsia, yhteensä jopa 15000 ihmistä). Mutta Jeesus katsoi taivaaseen, kiitti Jumalaa, mursi leivät ja antoi palat opetuslapsille jaettavaksi kaikille ihmisille. Kukaan ei ollut nälissään syötyään. Opetuslapset keräsivät tähteitä kaksitoista korillista.

Tälläkin ihmeellä oli opettava sanomansa opetuslapsille. Jeesus osoitti jälleen, että Jumalan valtakunta ei tunne luonnollisia rajoja. Ihme kertoi lisäksi Jumalan huolenpidosta ihmisiä kohtaan myös päivittäisten tarpeiden osalta. Jumalan sana on ihmiselle hengellistä ravintoa, mutta Jumala ei ole välinpitämätön myöskään inhimillisten tarpeiden osalta. Ihmisen tulee kuitenkin osata asettaa nämä asiat oikeaan arvojärjestykseen (kuten Jeesus samassa yhteydessä Johanneksen mukaan opettaa, Joh.6:26,27).


Lähteet

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

LUUKKAAN EVANKELIUMI: ERI TAPAHTUMIA

Jeesuksen julkinen toiminta kesti noin kolme vuotta. Luukkaan evankeliumin rakenne on sellainen, että sen alkuosa käsittää Jeesuksen toimintaa Galileassa (4:14-9:50), sen jälkeen Jeesuksen matkaa Jerusalemiin (9:51-19:27), sitten toimintaa Jerusalemissa (19:28-21:38) ja lopuksi Jeesuksen kuolemaa ja ylösnousemusta (22:1-24:49). Tämä on kuitenkin vain evankeliumin kirjallinen rakenne, koska tosiasiassa (Johanneksen evankeliumin mukaan) Jeesus kävi Jerusalemissa useita kertoja ja palasi taas Galileaan.

Tässä otetaan valikoiden esiin muutamia tapahtumia Jeesuksen toiminnasta.


Paholainen kiusaa Jeesusta (4:1-13)

Heti kasteensa jälkeen Jeesus meni Hengen johdossa autiomaahan ja paastosi 40 päivää. Sen jälkeen Hänelle tuli nälkä, ja Paholainen alkoi kiusata Häntä. Kyseessä ei ollut Jumalalta koetus, vaan nimenomaan Paholaisen aikaansaannos. Tässä tapahtumassa kosketetaan tärkeitä hengellisiä teemoja: taistelua Jeesuksen ja Saatanan välillä, Jeesuksen asemaa Jumalan Poikana ja Messiaana, Vanhan Testamentin teologiaa ja kuuliaisuutta Jumalan sanalle.

VT:n esikuvana tälle tapahtumalle voidaan pitää ensinnäkin Israelin kokemusta autiomaassa Egyptistä lähdön jälkeen (40 vuotta autiomaassa). Israelin kansa oli epäonnistunut: se ei kyennyt kestämään koetusta eikä luottamaan Herraan. Jeesus taas pysyi kuuliaisena kiusauksessaan. Esikuvallista oli myös Mooseksen viipyminen vuorella 40 vuorokautta paastoten, minkä jälkeen hän sai mukanaan lain taulut (5.Moos.9:9-11). Mooses itse kesti tämän, mutta kansa odottaessaan lankesi epäjumalanpalvelukseen. Kokonaisuutena voidaan sanoa, että missä luvattu kansa oli epäonnistunut, sen Jeesus onnistui täyttämään kestäessään kiusauksen ja pysyessään Jumalalle kuuliaisena.

Saatana käytti hyväkseen asioita, joihin Jeesus olisi inhimillisesti voinut langeta. Jeesus oli täynnä Henkeä, mutta Hän oli ruumiillisesti nälissään. Merkillepantavaa on, että nälkäänsä syöminen itsessään ei ollut väärin, vaan Jumalan Pojan aseman väärinkäyttö leivän hankkimisessa. Jeesus torjui Saatanan ehdotuksen VT:n sanalla (5.Moos.8:2,3). Jeesuksella oli todellinen tarve tyydyttää nälkänsä, mutta Hän ei voinut tehdä sitä laiminlyömällä kuuliaisuutta Herraa kohtaan.

Messiaana Jeesus oli oleva maailman hallitsija. Siksi Saatanan toisessa tarjouksessa oli toinen puoli tottakin. Samalla Paholainen kuitenkin sanoi omistavansa koko maailman ja voivansa antaa sen kenelle tahtoo. Jeesus ei voinut ottaa vastaan mitään Saatanalta ja kumosi tarjouksen jälleen VT:n sanalla (5.Moos.6:13). Jeesus torjui Saatanan vaatimuksen, joka olisi merkinnyt Jumalan tahdon sivuuttamista. Jos Jeesus ei olisi kestänyt tätä kiusausta, Hän ei olisi voinut ristillä sovittaa ihmiskunnan syntejä eikä myöskään itse kärsimyksen kautta mennä kirkkauteensa (24:26).

Saatanakin tunsi hyvin Jumalan sanan ja yritti sen kautta saada Jeesuksen lankeamaan (Ps.91:11,12). Saatana irrotti nämä sanat asiayhteydestään. Kyseessä ei olisi ollut nöyrä Jumalan varaan luottaminen, vaan Jumalan Pojan aseman väärinkäyttö tarkoituksiin, jota varten Jeesus ei ollut tullut maailmaan. Siksi Jeesus taas vetoaa 5. Mooseksen kirjan sanaan (5.Moos.6:16). Tämän jälkeen Saatana jätti Jeesuksen joksikin aikaa rauhaan – palatakseen jälleen (22:53)!

Kannattaa korostaa, että Jeesus voitti hengellisen taistelun Pahaa vastaan Jumalan sanalla, joka onkin tärkein ase hengellisessä sodassa (”Hengen miekka, Jumalan sana”, Ef.6:17).  


Kristuksen kirkastuminen (9:28-36)

Kautta Israelin historian oli merkittäviä tapahtumia toteutunut juuri vuorella (kuten erityisesti lain antaminen); johdonmukaisesti Jeesuksen kirkastuminenkin tapahtui siksi juuri vuorella. Tätä tapahtumaa on pidetty merkittävimpänä yksittäisenä tapahtumana Jeesuksen syntymän ja Hänen kärsimisensä välillä. Kirkastumiseen sisältyy ulottuvuuksia Vanhan liiton ajasta (Mooses ja Elia), Jeesuksen kärsimisestä (9:31; tämän jälkeen Jeesus alkoi pian matkata kohti Jerusalemia) ja Jeesuksen eskatologisesta asemasta (Hän tulee toisen kerran kirkastettuna Kuninkaana pilvien päällä). Kirkastuminen merkitsi aikakausien murrosta ja Jeesuksen maanpäällisen tehtävän täyttymyksen lähestymistä.

Mooses ja Elia tulivat paikalle ”taivaallisessa kirkkaudessa” (9:31). Mooses oli Vanhan liiton johtajahahmo ja profeetta; Jeesus taas oli se profeetta, jonka Mooses oli ennustanut olevan ”minun kaltaiseni” (5.Moos.18:15). Eliakin (joka ei ollut kokenut maallista kuolemaa, 2.Kun.2:11) edusti Vanhaa liittoa, mutta Elian oli määrä tulla Herran edelläkävijänä ennen Herran päivää (Mal.3:22-24). Toisaalta tämä ennustus toteutui Johannes Kastajan toiminnassa (1:17), toisaalta itse Eliakin tuli maan päälle juuri kirkastusvuorella.

Pietarin pyyntö (9:33) oli inhimillinen, mutta mahdoton toteuttaa, koska kokemus oli lyhytaikainen eikä Jumalan tarkoitus ollut, että kaikki kuusi miestä olisivat jääneet vuorelle. Tapaus oli kuitenkin tärkeä myös kolmelle opetuslapselle, koska he saivat voimakkaan kehotuksen pilvestä (9:35; Pietari itsekin myöhemmin kirjoittaa tästä kuulumastaan, 2.Piet.1:17,18). Vaikka opetuslapset eivät voineet jäädä vuorelle, tämä kokemus oli heille kuitenkin valaiseva ja rohkaiseva.


Martta ja Maria (10:38-42)

Matkallaan Jerusalemiin Jeesus viipyi Martan ja Marian kodissa. Martta oli selvästikin se, joka kutsui Jeesuksen kotiinsa. Maria puolestaan otti välittömästi roolin Jeesuksen opetuslapsena. Sisarukset olivat epäilemättä erilaisia: Martta oli käytännöllinen ja asioita hoitava, Maria huoleton ja mietiskelevä. Jeesus rakasti kumpaakin sisarusta, vaikka näiden luonteen välinen ero olikin suuri (vrt. Joh.11:18-44).

Tätä tapausta on kuitenkin usein väärin käytetty yrittämällä väittää, että tämän elämän asioiden vastuullisella hoitamisella ei olisi väliä; tämän näkemyksen torjuu mm. Paavali, 2.Tess.3:10-12. Tämän tapauksen opetus on pikemmin se, mikä on elämämme arvojärjestys: Jumalan valtakunta menee tämän ajan huolien edelle (Room.14:17). Siksi Jumalan lapsen tulee asettaa etusijalle Jumalan sanan oppiminen ja kuuliaisuus Herraa kohtaan.


Jeesus ja Sakkeus (19:1-10)

Jakeen 19:10 on katsottu olevan Luukkaan evankeliumin avainjae: Jeesus on tullut maailmaan sitä varten, että kadotetut voisivat pelastua. Tätä voi pitää Luukkaan tapana kertoa ”pienoisevankeliumi” (vrt. Joh.3:16).

Sakkeus oli kaikkea sitä, mitä kansa piti halveksittuna. Hän oli vihatun miehittäjävaltion apulainen, joka henkilökohtaisesti hyötyi miehityksestä. Tässä tilanteessa eivät enää fariseukset ja lainoppineet yksin tuominneet Jeesuksen tapaa toimia (kuten 5:30), vaan tässä ”ihmiset”, ts. tavallinen kansakin paheksui Jeesuksen toimintaa (19:7). Mutta Jeesus näki jo varhain Sakkeuksen sydämen tilan ja oli siksi aktiivisesti valmis tulemaan Sakkeuksen luo (19:5). Sakkeuksen sydämen kääntymys sai aikaan parannuksen tekoja, jotka ylittivät sen, mitä Mooseksen laki vaati (4.Moos.5:6,7).

Jeesuksen vaikeatajuisilta kuulostavat sanat ”onhan hänkin Abrahamin poika” (19:9) eivät tarkoittane Sakkeuksen olevan Abrahamin sukulainen verenperinnön kautta, vaan Abrahamin lapseutta uskon kautta (vrt. Room.4:13-17; Gal.3:6-9).  


Temppelin puhdistaminen (19:45-48)

Jeesuksen suorastaan aggressiivinen toiminta Hänen puhdistaessaan temppeliä kaupankävijöistä antaa vaikutelman, että Hän ei suinkaan ollut ”kiltti” eikä ”hempeämielinen”, vaikka monesti Hänet (virheellisesti) sellaiseksi kuvataan. Jeesusta ei nähty barrikadeilla vaatimassa yhteiskunnallisia muutoksia, mutta vaatiessaan hengellistä puhtautta Hän oli valmis tekoihin, joihin liittyi koviakin otteita (vrt. Matt.21:12-13; Mark.11:15-17, joissa Hän kaatoi kalusteita; ja Joh.2:13-17, jossa Hänen sanotaan käyttäneen ruoskaa). Jeesus vaati temppelin sisäpuolelle sen arvon mukaista toimintaa: ei kaupustelua ja rahanvaihtoa, vaan rukousta, jota varten huone oli tarkoitettukin.

Jeesus jatkoi tämän jälkeen toimintaansa joka päivä temppelissä. Hänen sanotaan nimenomaan opettaneen siellä. Kansan johtajat alkoivat suunnitella Jeesuksen raivaamista tieltään, mutta ”kansa” kuunteli Häntä sankoin joukoin.  


Kysymys veron maksamisesta keisarille (20:20-26)

Oliko maksettava veroa keisarille (vihatulle miehittäjävallalle) vai ei? Tämä kysymys oli erityisen ovelasti asetettu. Lainopettajat ja ylipapit arvelivat, että Jeesus joutuisi vastaamaan joko myöntävästi (tuolloin Hän menettäisi laajan kansanjoukon suosion) tai kieltävästi (jolloin Hän olisi roomalaisten näkökulmasta kapinallinen). Mutta Jeesus ei vastannut kummankaan vaihtoehdon mukaan! Jälleen Hän kieltäytyi olemasta yhteiskunnallinen uudistaja, olematta kuitenkaan myöskään vääryyksien puolustaja. Jeesus esitti periaatteen: julkisen vallan tuli saada se, mitä sille kuului (saman esittää Paavali suorasanaisemmin, Room.13:1-7). Keisarilla oli siten periaatteellinen oikeus saada veronsa. Mutta Jeesus vei periaatteen pidemmälle: myös Jumalan tulee saada, mikä Hänelle kuuluu. Tämän on tulkittu tarkoittavan sitä, että kuten keisarin tulee saada verorahansa, jossa on hänen kuvansa, myös Jumalan tulee saada omakseen koko ihminen, jonka Jumala on luonut omaksi kuvakseen (1.Moos.1:26).    


Lesken ropo (21:1-4)

Jeesuksen aikana varakkaat ihmiset, joita myös monet lainoppineet ja jotkut fariseuksetkin olivat, pyrkivät antamaan lahjansa hyvin näkyvästi. Joillakin sanotaan olleen jopa torvensoittajia mukanaan antamassa näkyvyyttä ja kuuluvuutta uhritoimitukselleen. Tämä oli näyttävä tapa kertoa muille ulkonaisesta hurskaudesta. Nämä ihmiset saattoivat antaa suuriakin lahjoja, jota Jeesus ei suinkaan sinänsä väheksynyt. Silti nämä ihmiset antoivat liiastaan, ts. heidän lahjansa eivät tuoneet heidän elämäänsä vähääkään puutetta mihinkään suuntaan.

Lesken antamat kaksi pientä lanttia olivat inhimillisesti katsoen mitätön lahja. Mutta hänen lahjansa merkitsi siitä luopumista, mitä hän elääkseen tarvitsi. Siksi hänen lahjansa oli Jeesuksen silmissä monin verroin arvokkaampi kuin hyväosaisten antaminen.

Tämän tapahtuman sanoma aiheuttaa jyrkän vastakkainasettelun tämän päivän ihmiselle: mitä meidän on sanottava liiassa elävästä ihmisestä, joka ei silti katso voivansa antaa mitään? Jopa rikkaat Jeesuksen silmien alla olivat valmiita antamaan (tosin väärin motiivein), mutta mitä Jeesus olisi sanonut rikkaista, jotka katsoivat tarvitsevansa kaiken, mitä heillä oli?  

Vantaan vapaaseurakunta 01.11.2006
Raamatturyhmä
Juhani Nikula


Lähteet

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994) 

LUUKKAAN EVANKELIUMI: JEESUKSEN OPETUSPUHEITA

Jeesuksen opetuspuheet käsittävät sekä lukuisia vertauksia että suorasanaista puhetta. Vertauksia käsittelemme erikseen, tässä keskitytään suorasanaiseen opetukseen. Sen osuus evankeliumista on varsin suuri, joten tässä otetaan valikoiden esiin muutamia puheita ja teemoja.


”Tasankosaarna”

Matteuksen evankeliumissa olevaa pitkähköä vuorisaarnaa (Matt.5-7) vastaa Luukkaan evankeliumissa huomattavasti pelkistetympi ”tasankosaarna” (6:17-49); nimitys tulee siitä, että Jeesuksen sanotaan pysähtyneen ”tasaiselle paikalle” (6:17). Yhteisiä teemoja vuorisaarnan kanssa ovat autuaaksijulistukset (Matt.5:3-12; Luuk.6:20-23; viimeksi mainitut ovat pelkistetymmät kuin vuorisaarnassa), vihamiesten rakastaminen (Matt.5:38-48; Luuk.6:27-36), kielto tuomita (Matt.7:1-6; Luuk.6:37-42), puu ja hedelmät (Matt.7:15-20; Luuk.6:43-45) ja kaksi rakentajaa (Matt.7:24-27; Luuk.6:46-49).

Matteuksen vuorisaarnan aineksia löytyy lisäksi muualtakin Luukkaan evankeliumista. Lampun sytyttäminen ja sen kätkeminen löytyy Luukkaan evankeliumista kohdasta 8:16 (Matt.5:15,16). Isä meidän -rukous on vuorisaarnassa (Matt.6:9-13), mutta Luukkaan evankeliumissa erillisenä opetusjaksona (Luuk.11:2-4). Rikkauden vaaroista varoittavat Matt.6:20 ja Luuk.12:21. Jumalan huolenpidosta kertovat molemmat evankeliumit pitkällä jaksolla (Matt. 6:25-33 ja Luuk.12:22-34).

Yleisesti ottaen vuori- ja tasankosaarnojen vertailu osoittaa, että Luukas ei ole yhtä kiinnostunut juutalaisten tavoista ja Mooseksen laista kuin Matteus. Syynä lienee se, että Luukkaan evankeliumi on kirjoitettu ennen muuta pakanakristityille (vastaanottajan Teofiloksen nimi on kreikkalainen, hän lienee siis ollut pakana, ei juutalainen). Yleensäkin evankeliumien erot ovat selitettävissä siten, että kirjoittaja valitsi Jeesuksen elämän ja opetusten suuresta aineistosta juuri ne asiat, jotka olivat merkityksellisiä vastaanottavien lukijoiden kannalta. Kukaan ei tosiasiassa voinut kirjoittaa tyhjentävää historiankirjoitusta Jeesuksen elämästä (vrt. Joh.21:25). Evankelistat eivät siis olleet historiankirjoittajia siinä mielessä kuin länsimaisen ihmisen utelias mieli odottaisi. Lisäksi tietyt erot kerronnassa selittyvät sillä, että Jeesus noudatti aikansa raamatunopettajien tapaa toistaa tärkeitä asioita uudelleen ja uudelleen muistamisen varmistamiseksi. Siksi Jeesus on todennäköisesti kertonut tietyt asia useaankin kertaan, mikä selittäisi myös kahden opetuspaikan, vuoren ja tasaisen paikan, eron.  


Häävieraat eivät paastoa (5:33-39)

Tämä tilanne tapahtui ilmeisesti samalla publikaani Leevin tarjoamalla aterialla, jossa Jeesus oli mukana (5:27-32). Tuolloin Jeesusta syytettiin aterioimisesta syntisten kanssa. Mutta nyt lisäksi Häntä syytettiin ylipäätään siitä, että Hän söi eikä paastonnut, kuten tekivät fariseusten ja Johannes Kastajankin opetuslapset. Jeesus ensin vertaa tätä tilannetta häihin, joka on iloinen juhla ja johon on aina kuulunut myös syöminen. Tulee aika, jolloin Jeesus ristiinnaulitaan. Hänet otetaan lopulta ylösnousemuksen jälkeen taivaaseen, jolloin opetuslasten tilannekin muuttuu (”niinä päivinä he paastoavat”). Kuitenkin tulee panna merkille, että Jeesus on samalla varauksellinen aikansa paastokäytäntöä kohtaan. Mooseksen laki vaati tosiasiassa paastoa vain yhtenä päivänä vuodessa, mutta fariseusten tapana oli paastota kahdesti viikossa!

Lisäksi Jeesus viittaa siihen, että Hän ei tullut antamaan seuraajilleen lisää uskonnollisia rituaaleja entisten lisäksi. Rinnastus uuden ja vanhan viitan erilaiseen kankaaseen, jotka eivät sovi yhteen, merkitsee sitä, että Jeesus tuli uudistamaan koko hengellisen elämän. Nyt ei ollut kyse ”vanhan paikkaamisesta.” Se ei voisi edes onnistua. Samaa tarkoittaa myös rinnastus vanhoista ja uusista viinileileistä. Vanhat viinileilit ovat muuttuneet joustamattomiksi eivätkä voi rikkoontumatta kestää uutta viiniä. Kuitenkin ihmisillä on taipumus pitää vanhaa viiniä parempana; samoin ihmiset eivät useimmiten ole vastaanottavaisia uudistuneelle hengellisyydelle, vaan pitävät vanhaa (totuttua, turvallista perinnettä) parempana.

Jeesus ei tullut uudistamaan juutalaisuutta, vaan – vaikka rakensikin opetuksensa ja toimintansa VT:n varaan – tuomaan uuden liiton sanomaa. Vanha liitto sai kadota uuden tieltä.  


Jeesuksen seuraamisesta (9:23-27)

Oman ristinsä kantaminen merkitsee tietoista, vapaaehtoista valintaa seurata Jeesusta, mihin hyvänsä Hän sitten omaansa johtaakin. Kysymys on ihmisen valinnasta, joten ristin kantamista ei voi verrata esim. sairauteen, jota ihminen ei voi itse valita. Kysymys on elämän antamisesta Jeesukselle ja tunnustautumista Häneen, vaikka se ulkonaisesti voi merkitäkin menetyksiä tämän maailman mittapuiden mukaan. Kysymys onkin siitä olemme itse oman elämämme herrana vai onko Jeesus elämämme Herra. Tämä näkyy sitten myös niissä valinnoissa, joita ihminen tekee tämän elämän aikana.

Ristin kantamisen vastakohtana on Jeesuksen ja Hänen sanojensa häpeäminen. Sellaista ihmistä myös Jeesus tulee häpeämään, ts. Hän ei tunnusta tätä ihmistä omakseen.

Jae 9:27 on ollut vaikea tulkita. Sitä on jopa käytetty perusteluna sille, että Jeesus olisi opettanut sielunvaellusoppia, mikä on kuitenkin mahdoton ajatus. Ihmisellä on vain yksi elämä, josta hän joutuu lopulta tekemään tiliä (Hepr.9:27). Samoin on virheellisesti esitetty, että Jeesus itsekin otaksui palaavansa maan päälle toisen kerran jo saman sukupolven aikana, ts. Jeesus olisi erehtynyt. Em. tulkinnat ovat selvästi Raamatun vastaisia. Oikea tulkinta saattaa olla se, että heti seuraavana (noin viikon kuluttua, 9:28) tapahtui Jeesuksen kirkastuminen, jota olivat todistamassa opetuslapset Pietari, Johannes ja Jaakob. Nämä kolme saivatkin nähdä suorastaan taivaallisen näyn, vaikka olivatkin vuorella maan päällä.


Sapatin herra (6:1-5)

Opetuslasten toiminta viljapellolla saattaa kuulostaa meistä erikoiselta, mutta se oli nimenomaisesti sallittua Mooseksen lain mukaan (5.Moos.23:26). Juutalaisen perinteen mukaan tätä ei kuitenkaan olisi saanut tehdä sapattina, lauantain lepopäivänä. Jeesus kuitenkin rinnastaa tapahtuneen VT:ssa kerrottuun tapaukseen (1.Sam.21:1-7). Jeesuksen mukaan ihmisen inhimillinen hätä tällaisessa tapauksessa ohittaa sinänsä oikeat rituaalit. Jeesuksen rinnastus Daavidiin on vielä sattuva, koska Jeesus oli juuri Daavidin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa.  

Sapatti ei ollut pelkästään Mooseksen lain mukainen lepopäivä, vaan sen juuret olivat jo luomiskertomuksessa  (1.Moos:2:2,3). Kuitenkin Jeesus katsoi olevansa sapatinkin herra. Lepopäivä on annettu ihmiselle, jotta hän voi kerätä voimia työviikkoa varten; lisäksi sapatti mahdollisti merkittävästi ihmisen omistautumisen viikoittaiseen jumalanpalvelukseen. Kuitenkin sapatti oli näin ihmistä varten eikä päinvastoin: se ei saanut muodostua taakaksi ihmiselle. Jeesuksen voi sanoa palauttaneen sapatin sille paikalle, johon Jumala oli sen tarkoittanut.


Kysymys ylösnousemuksesta (20:27-40)

Jeesuksen vastustajien joukossa olivat myös saddukeukset, pappispuolueen jäsenet, jotka toisin kuin fariseukset eivät uskoneet ylösnousemukseen. Saddukeukset eivät edes tunnustaneet pyhiksi kirjoituksiksi muuta kuin viisi Mooseksen kirjaa. Heidän esimerkkinsä oli seitsemästä veljeksestä, jotka aina edellisen kuoltua naivat veljensä lesken (kuten laki sanoo, 5.Moos.25:5). Todellisuudessa näin pitkälle menevä tilanne oli mahdoton. Mutta saddukeusten mielestä tämä esimerkki osoitti ylösnousemususkon johtavan sekavaan tilanteeseen, joka heidän mielestään todisti ylösnousemuksen mahdottomuuden.

Jeesuksen vastaus oli kahtalainen. Tulevassa ylösnousemuksen jälkeisessä elämässä ihminen on toisenlainen, jossa ei enää mennä naimisiin. Ihmiset ovat tässä suhteessa kuin enkelit, jotka eivät mene naimisiin. Toiseksi Jeesus otti todisteen ylösnousemuksesta 2.Mooseksen kirjasta, jonka myös saddukeukset tunnustivat (2.Moos.3:6). Abraham, Iisak ja Jaakob eivät ole menneisyyttä, vaan he elävät. Tämä oli joidenkin lainopettajienkin tunnustettava (Luuk.20:39). Jeesus todisti näin Mooseksen lainkin tunnustavan ylösnousemuksen.  


Daavidin poika ja Daavidin herra (20:41-44)

Jeesus ottaa tässä esille paradoksin, jonka mukaan Daavid on sanonut Messiaan olevan hänen herransa (Ps.110:1), mutta samalla Messiasta pidettiin Daavidin poikana. Psalmissa 110 ei suoraan sanota kyse olevan Messiaasta, mutta näin Jeesuksen aikana tulkittiin ja Jeesus itsekin yhtyi tähän tulkintaan.

Jeesus ei vastaa tähän kysymykseen, vaikka tietääkin vastauksen. Selkeästi vastaus käy ilmi Paavalin kirjeestä roomalaisille (Room.1:3,4). Jeesus on inhimillisen syntyperänsä puolesta Daavidin jälkeläinen (Daavid oli sekä Marian että Joosefin esi-isä). Kuitenkin Jeesus oli samalla Jumalan Poika. Hän oli Pyhästä Hengestä siinnyt, Paavalin mukaan ylösnousemuksessa Jumalan Pojaksi asetettu.

Jeesuksen kysymyksen asettelu ei ollut useimmille kuulijoille selvä. Hän onkin tässä tarkoituksella arvoituksellinen.


Jeesuksen opetus viimeisistä ajoista

Opetus viimeistä (lopun) ajoista on laajaa koko Raamatussa. Luukkaan evankeliumissakin on useita kohtia, jotka käsittelevät tätä teemaa. Perimmältään jo Jeesuksen ensimmäinen tuleminen (tuleminen ihmiseksi) merkitsi aikakauden käännettä, jota Johannes Kastajan tuli julistuksellaan ja toiminnallaan olla valmistamassa (1:17). Myös Jeesuksen opetuksen mukaan oli tärkeää valvoa ja olla tietoinen käsillä olevasta ajasta (12:54-56). Jeesus väitti ihmisten osaavan taivaalta ennustaa tulevan sään, mutta he eivät osanneet tunnistaa sitä aikaa, jota he parhaillaan elivät: Messiaan ollessa kansan keskuudessa kansa eli etsikkoaikaansa. Jeesus näki n. 40 vuoden päässä olevan Jerusalemin temppelin hävityksen (19:41-44; 21:5,6). Juutalaiset nousivat vuonna 66 jKr. kapinaan roomalaisia vastaan, mutta nämä löivät juutalaiset kapinalliset vuonna 70, jolloin temppeli hävitettiin. Juutalaisten viimeinen kapina vv. 132-135 epäonnistui sekin, mistä alkaen juutalaiset elivät hajaannuksessa. Palestiinaan jäi tämän jälkeen enää pieni joukko juutalaisia.

Jakso 21:7-36 käsittää yhdeksän erityistä kehotusta lopun ajan odotuksessa, jotka ovat jokseenkin yhtä ajankohtaisia kuin Jeesuksen ensimmäisten kuulijoiden kohdalla.

1) Älkää lähtekö seuraamaan vääriä opettajia (21:8).
2) Älkää pelästykö lopun ajan järkyttäviä tapahtumia (21:9-11).
3) Älkää huolestuko puolustuksestanne joutuessanne vainon kohteeksi (21:12-16).
4) Pysykää lujina joutuessanne vihan kohteeksi (21:17-19).
5) Paetkaa Jerusalemista, joka on piiritettynä (21:20-24).
6) Rohkaiskaa mielenne, kun taivaiden voimat järkkyvät ja Ihmisen Poika tulee (21:25-28).
7) Tunnistakaa tuolloin Jumalan valtakunnan olevan lähellä (21:29-31).
8) Pankaa merkille, että taivas ja maa katoavat mutta Jumalan sana ei katoa (21:32,33).
9) Pysykää valveilla ja rukoilkaa (21:34-36).

Toinen pitkä opetusjakso lopun ajoista on 17:22-37. Se korostaa Ihmisen Pojan päivän tulevan äkillisesti, yllättäen monet ihmiset. Varoittavia esimerkkejä VT:sta esitetään kaksi. Nooan aikana ihmisillä oli pitkään mahdollisuus tehdä parannus, mutta he eivät uskoneet; tulva tuli äkisti ja tuhosi ihmiset Nooaa ja hänen arkissa olevaa perhettään lukuun ottamatta (1.Moos.6-9). Myös Lootin lähdettyä syntisestä Sodomasta taivaasta satoi samassa tulta ja tulikiveä ja tuhosi kaupungin (1.Moos.19:12-30). Samoin Ihmisen Poika tulee yllättäen, äkisti. Lisäksi Jeesus korostaa, että tuona päivänä toinen tulee pelastumaan, toinen ei (17:34,35).

Jakson viimeinen jae (17:37) on vaikea tulkita. Opetuslapset kysyvät ”Missä?” Jeesus vastaa arvoituksellisesti ”Missä on haaska, sinne kokoontuvat korppikotkat.” Tämä saattaa viitata hengellisesti kuolleiden tuomioon tai sitten Jeesus tarkoittaa verilöylyä, jonka kohteeksi Jerusalem tulee joutumaan. Tämän kohdan tulkinnasta ei kuitenkaan vallitse yksimielisyyttä.


Lähteet

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

LUUKKAAN EVANKELIUMI: JEESUKSEN SYNTYMÄ

Tausta 

Jeesuksen syntymästä kerrotaan kahdessa evankeliumissa, Matteuksessa ja Luukkaassa. Matteus kertoo Jeesuksen syntymästä ennen muuta Joosefin, Jeesuksen maallisen isän näkökulmasta (Matt.1:18-25) sekä itämaan viisaista miehistä, jotka toivat lahjoja Jeesukselle (Matt.2:1-12). Lisäksi Matteus kertoo Herodes Suuren toimeksi panemasta poikalasten surmaamisesta ja Joosefin perheen pakomatkasta Egyptiin. Luukkaan näkökulma on toinen. Hän kertoo asiat ennen muuta Marian näkökulmasta. Enkeli Gabriel ilmestyy juuri Marialle ja kertoo tulevan Messiaan syntymästä. Luukas myös kertoo Jeesuksen syntymästä (sen, mitä yleensä nimitetään ”jouluevankeliumiksi”, Luuk.2:1-20).    

Taustana näille Messiaan syntymäkertomuksille on se, että ne korostavat Jeesuksen syntymistä todelliseksi ihmiseksi ihmisten keskelle. Jeesus ei todellakaan pudonnut taivaasta 30-vuotiaana aikuisena miehenä! Jeesuksella oli evankeliumeihin tallennettu syntymähistoria, mutta (lukuun ottamatta yhtä tallennettua kertomusta, Luuk.2:41-52) sitten hän eli lähes 30 vuotta hiljaista elämää Nasaretissa. Hänen syntymänsä on samalla kertaa jumalallinen että inhimillinen. Hänen tulonsa niveltyi myös täysin VT:n messiaanisiin ennustuksiin.  

Luukkaan historiallista näkökulmaa korostavat myös hänen toistuvat viittauksensa historian henkilöihin, joiden aikana tapahtuivat ne tapahtumat, joista Luukas kertoo. Rooman keisari Augustus (2:1) oli hallitsijana vv. 31 eKr.-14 jKr. Hän keskitti voimakkaasti Rooman hallintoa ja vei päätökseen valtakunnan asukkaiden ja heidän omaisuutensa luetteloinnin. Juudan kuninkaana oli 37 eKr.-4 eKr Herodes Suuri (1:5), joka oli roomalaisten vasallihallitsija. Hän oli syntyisin idumealainen (VT: edomilainen), mutta oli kääntynyt juutalaisten uskoon. Hänen hallituskautensa oli väkivallan ja verenvuodatuksen aikaa. Hän surmautti jopa lähimmän perhepiirinsäkin jäseniä. Toisaalta hän pani alulle Jerusalemin temppelin jälleenrakennustyön (tosin hän samalla rakensi temppelin pakanajumalien kunniaksi!).  


Jeesuksen syntymä ilmoitetaan

Enkeli Gabriel ilmestyi Marialle ja kertoi hänelle pojan syntymisestä (1:26-38). Aiemmin myös enkeli oli ilmestynyt Sakariaalle ja ilmoittanut Johannes Kastajan syntymästä. Näissä ilmoituksissa on samanlaisia piirteitä, mutta yksi ratkaiseva ero löytyy: Sakariaan ja Elisabetin poika syntyy luonnollisella tavalla, joskin vanhoille ihmisille, mutta Jumalan Pojan syntymä on yliluonnollinen eikä hänellä tule olemaan maallista isää. Jeesuksen suhde Poikana taivaalliseen Isään liittyy Hänen olemukseensa ja henkilönsä alkuperään: Hän on ollut olemassa ikuisuudesta asti. Kun Jumalan Poika otti itselleen ihmisen muodon, se saattoi tapahtua vain ihmeen kautta. Luonnonlait ylittävä tapahtuma toisaalta merkitsee aina sitä, että luomakunnalla on Herra, ts., Jumala on luonnonlakien yläpuolella eikä ole kahlehdittu niihin.

Enkelin ilmoitus merkitsi myös sen lupauksen täyttymistä, joka annettiin paratiisissa Eevalle (1.Moos.3:15). Marian nöyrä kuuliaisuus on vastakohta Eevan tottelemattomuudelle ja itsensä korottamiselle.

Maria ei epäillyt enkelin ilmoitusta, mutta hän kysyi, miten tämä kaikki saattoi tapahtua. Enkelin mukaan Jumalan Pojan syntymä on Pyhän Hengen aikaan saamaa ja Jumalallehan kaikki on mahdollista. Maria uskoikin enkelin ilmoituksen. Hänen on kuitenkin täytynyt heti ottaa huomioon Joosefin ja ympäröivän yhteiskunnan suhtautuminen asiaan. Uskottomuus saattoi Israelissa johtaa kuolemantuomioon (5.Moos.22:23,24). Joosef suunnittelikin eroavansa Mariasta (Matt.1:19), kunnes enkelin ilmoitus suoraan myös hänelle kertoi, mistä oli kysymys. Joosefkin uskoi.  

Enkeli kertoi Marialle siitä ainutlaatuisesta suuruudesta, joka hänen poikaansa odotti. Kyseessä on Korkeimman Poika, joka on myös Daavidin poika. Messiaan pitikin tulla Daavidin jälkeläisistä (2.Sam.7:16; Ps. 89:4,5,29-30). Jumalan Pojan kuninkuudella ei tule olemaan loppua, koska Hänen valtakuntansa on ikuinen, katoamaton Jumalan valtakunta. Nimi Jeesus puolestaan viittaa VT:n heprealaiseen Joosua-nimeen. VT:ssa on kaksi Joosua-nimistä henkilöä. Ensimmäinen oli Mooseksen seuraaja, joka johti Israelin luvattuun maahan ja joka oli siten kansansa johtaja (Joos.1:1-9). Toinen taas oli ylipappina Baabelista paluun jälkeen. Profeetta Sakarja näki näyssä hänen seisovan Jumalan edessä (Sak.3:1-9) ja kuuli hänen saavan lupauksen, että Herran palvelija tulisi poistamaan kansan synnin yhdessä hetkessä. Tämä ennustus täyttyi vihdoin Jeesuksessa.

Maria tunsi asemansa ja katsoi olevansa Herran palvelijatar. Maria vieraili sukulaisensa Elisabetin luona ja tämän tervehdyksen kuultuaan Maria lausui sanat, jotka Luukas on tallentanut Marian kiitosvirtenä (1:46-55).


Jeesuksen syntymä

Näennäisesti inhimillinen tapahtuma, verollepano, oli vaikuttamassa siihen, että Messias tuli syntymään juuri Betlehemissä, kuten oli ennustettukin (Miika 5:1). Koska Joosef oli Daavidin sukua ja Betlehem oli Daavidin suvun kotipaikka, hänen oli mentävä Marian kanssa juuri sinne. Tämä profetia oli yleisesti juutalaisten tiedossa (Joh.7:42), joten Joosef on saattanut ajatella, että Messiaan on myös kasvettava juuri Betlehemissä. Herodeksen suvun juonet (Matt.2:22,23) kuitenkin aiheuttivat sen, että Joosef ja Maria palasivat syntyneen Jeesuksen kanssa Egyptistä takaisin Nasaretiin.

Jeesuksen syntymä majapaikkojen ulkopuolella kertoo siitä, että Jeesus syntyi köyhyyden keskelle. Vaikka Marian tila oli kaikkien nähtävissä, kukaan ei antanut paikkaansa hänelle majatalossa. Marian piti myös itse kapaloida lapsensa ilman muiden naisten apua, mikä oli tuon ajan oloissa erittäin harvinaista. Jeesuksen asettaminen seimeen kertoo siitä, että he majoittuivat talliin, eläinten keskelle. Ihan maanpäällisen elämänsä alusta alkaen Jeesus oli hyljeksitty ja ei-toivottu tässä maailmassa.

On kuitenkin väärin tehdä Jeesuksesta vain ”seimen lapsi” inhimillisessä merkityksessä. Jeesus oli ihmiseksi tullut Jumala. Siksi Luukas liittää kertomukseensa kuvauksen Jumalan kirkkaudesta, joka ilmestyi paimenille Betlehemin ulkopuolella. Samalla enkeli kertoi paimenille, mistä Jeesuksen syntymässä oli kysymys. Kyseessä oli ilosanoma, joka oli tarkoitettu koko maailmalle (juutalaisille ja kaikille muille kansoille). Betlehemissä, Daavidin kaupungissa, on syntynyt Vapahtaja, Kristus, Messias, Herra. Jumalan pojan ruumiillistuminen ihmisen kaltaisuuteen oli tapahtuma, jonka merkitys on maailmanlaajuinen ja jonka vaikutus on ikuinen. Tämä käänteentekevä tapahtuma on aiheena enkelien ylitykseen (2:14). Huomionarvoista on se, että enkelien ilmestyksiä tapahtui jatkuvasti eri vaiheissa, jotka liittyvät Jeesuksen syntymään.

Paimenten valinta enkeli-ilmoituksen vastaanottajiksi on merkille pantavaa. Kautta aikojen olivat huomattavat Israelin henkilöt olleet paimenia, Abrahamista, Iisakista ja Jaakobista lähtien. Mutta tultaessa ajanlaskun taitteeseen paimenia ei enää pidetty arvossa ja he muodostivat vähäpätöisen ihmisluokan. He eivät kyenneet ammattinsa takia noudattamaan kaikkia säädöksiä pikkutarkasti. Jumala kuitenkin valitsi juuri heidät todistajiksi vastaanottamaan sanoman ja viemään sitä eteenpäin (2:15-18). Paimenet löysivät helposti lapsen, koska enkeli oli sanonut lapsen olevan kapaloituna seimessä. Kerrottuaan kaiken paimenet palasivat laumojensa luo kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä he olivat saaneet kuulla ja nähdä.

Maininta Jeesuksesta Marian ”esikoisena” (2:7) merkitsee sitä, että Marialle syntyi myöhemmin lisää lapsia. Toisin kuin eräissä piireissä uskotaan, Maria ei pysynyt neitsyenä vaan oli Joosefin laillinen vaimo ja heillä oli myöhemmin myös yhteisiä lapsia (Mark.6:3).


Jeesuksen siunaaminen temppelissä

Joosef ja Maria olivat hurskaita juutalaisia, jotka halusivat noudattaa kaikkia lain määräyksiä. Esikoispojalle oli säädetty kolme pyhää toimitusta: ympärileikkaus, lapsen tuominen temppeliin ja äidin puhdistusuhri. Ympärileikkaus todennäköisesti tehtiin tässä tapauksessa Betlehemissä, muut samassa yhteydessä Jerusalemin temppelissä. Jeesuksen ympärileikkaus merkitsi monia asioita. Hän oli ensinnäkin juutalaisena sidottu vanhaan liittoon, koska ihmisenä Hän alistui lakiin. Mutta samalla ympärileikkaus oli merkki siitä lupauksen liitosta, jonka Jumala oli tehnyt Abrahamin kanssa (1.Moos.17:12). Ympärileikkauksessa Jeesus otettiin Israelin kansalliseen yhteyteen ja samalla liittoon Jumalan kanssa. Ympärileikkaus merkitseekin Jeesuksen tapauksessa, että Hän tuli täyttämään sekä lain että lupauksen.

Jeesuksen vanhempien valitsema uhri puolestaan viittaa jälleen siihen, että he kuuluivat köyhään kansanosaan. Mooses oli säätänyt: "Jos naisella ei ole varaa lampaaseen, hän tuokoon kaksi metsäkyyhkyä tai kaksi muuta kyyhkystä, toisen polttouhriksi ja toisen syntiuhriksi, ja pappi toimittakoon sovitusmenot. Tämän jälkeen nainen on puhdas" (3.Moos.12:8).

Temppelissä käynnin yhteydessä Joosefin perhe kohtasi kaksi profeetallista henkilöä. Ensimmäinen
oli vanha Simeon (Luuk.2:25-35), josta voidaan oikeutetusti sanoa, että hän oli yksi vanhan liiton pyhistä. Hän odotti Jumalan Voidellun tulemista ja Pyhä Henki oli luvannut hänelle, ettei hän kuole, ennen kuin näkee Messiaan. Simeonin siunaus ja sanat Marialle pitävät sisällään Messiaan tuoman pelastuksen niin Israelille kuin kaikille kansoille. Mutta Simeonin mukaan kaikki eivät tule tunnustamaan Messiasta ja myös Maria tulee kokemaan paljon surua lapsen takia. Miekka merkitsi väkivaltaa, ja se alkoi jo hyvin pian Herodes Suuren toimesta: Joosefin perheen piti paeta Egyptiin. Huipentumansa Simeonin ennustama väkivalta sai ristillä, jossa Jeesus sitten kuoli.

Tämän jälkeen perhe kohtaa naisprofeetta Hannan (2:36,37). On pantava merkille, että tässä on jälleen yksi esimerkki profeetallisuuden esiinmurtautumisesta Israelin keskuudessa 400 vuoden tauon jälkeen. Hannakin oli jo hyvin vanha. Hän ei ollut poistunut temppelistä minnekään, vaan oli palvellut Jumalaa yötä päivää paastoten ja rukoillen. Juuri sillä hetkellä hän tulikin paikalle ja näki Jeesuksen. Hannan sanoja ei ole tallennettu, mutta hänestä sanotaan, että hän ylisti Jumalaa ja puhui lapsesta kaikille, jotka odottivat Jerusalemin lunastusta (2:38).


Jeesus juhlilla

Jeesuksesta sanotaan, että Hän kasvoi, vahvistui ja täyttyi viisaudella, ja Jumalan armo seurasi Häntä (2:40). Mutta ainoa varsinainen välähdys Jeesuksen ns. hiljaisista vuosista on Luukkaan kertomus hänen käynnistään Jerusalemissa pääsiäisjuhlilla 12-vuotiaana (2:41-51). Hurskaina juutalaisina Hänen vanhempansa menivät sinne ja ottivat tässä vaiheessa myös Jeesuksen mukaan. Juutalaisista pojista tuli 13-vuotiaina ”lain poikia”, jolloin heidät otettiin juhlallisin menoin osalliseksi liiton oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Juutalainen tapa olikin, että 12-vuotias poika sai jo olla seremoniassa mukana valmistautuakseen siihen itse seuraavana vuonna.

Matkaseurueet olivat suuria ja sukulais- ja tuttavaväki matkusti yhdessä. Siksi ei ole merkillistä, että Joosef ja Maria eivät ensin panneet merkille Jeesuksen puuttumista seurueesta. Vanhemmat palasivat huolestuneina (huom! olihan jo Herodes Suuri uhannut Jeesuksen henkeä vuosia aikaisemmin!) takaisin Jerusalemiin ja löysivät pojan opettajien keskeltä temppelistä. Opettajat olivat ihmeissään Jeesuksen viisaudesta.

Tämä kertomus osoittaa sen, että jo tuossa vaiheessa Jeesukselle oli selvinnyt Hänen Messiaskutsumuksensa. Sanaleikki ”Isäsi” – ”Isäni” osoittaa jo Jeesuksen ymmärtäneen olevansa Jumalan Poika. Tämä oli ainutlaatuista. Yhdelläkään Israelin profeetalla tai kuninkaalla ei ollut samanlaista suhdetta Jumalan kanssa. Vaikka Jeesuksen vanhemmat muistivat ja tunsivat enkelien ilmoitukset Jeesuksen syntymän yhteydessä, he eivät sittenkään ymmärtäneet, mitä Jeesus sanoillaan tarkoitti.

Perhe palasi lopulta Nasaretiin ja Jeesus oli vanhemmilleen kuuliainen. Kertomus päättyy mainintaan: ”Jeesukselle karttui ikää ja viisautta; Jumalan ja ihmisten suosio seurasi häntä” (2:52)  


Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

LUUKKAAN EVANKELIUMI: JOHANNES KASTAJA

Luukkaan evankeliumin tausta 

Luukkaan evankeliumin kirjoittajana pidetään varhaisen perimätiedon mukaan lääkäri Luukasta (2.Tim.4:11), joka oli Paavalin matkatoveri ja joka oli sitä kautta saanut alkuperäistä, apostolista tietoa. Evankeliumi ei kuitenkaan itse mainitse kirjoittajaansa, mutta kertoo sen olevan omistettu kunnioitetulle Teofilokselle (kuten myös kertomuksen jatko-osa, Ap.t.1:1).

Kirjoittaja kertoo evankeliumin alussa sen kirjoittamiseen liittyvät perusasiat (1:1-4). Ensinnäkin, kirjoittaja ei suinkaan pidä omaa evankeliumitekstiään ainoana, joka kertoo tapahtuneista asioista; päinvastoin, moni on jo laatinut kertomuksia samoista asioista (tässä hän tuskin viittaa ainoastaan muihin Raamatun evankeliumikirjoihin, vaan myös kirjoituksiin, jotka eivät ole meille säilyneet). Kirjoittaja sanoo myös näiden kirjoitusten perustuvan silminnäkijätodistuksiin (tässä on viittaus apostoleihin). Kirjoittaja on lisäksi tehnyt oman tekstinsä huolellisen tutkimuksen jälkeen ja voi siksi kehottaa Teofilosta luottamaan nyt käsillä olevaan kertomukseen.

Luukkaan pyrkimys sijoittaa kertomuksensa tarkkoihin historiallisiin puitteisiin näkyy evankeliumitekstissä (1:5; 2:1,2; 3:1,2). Luukas selvästikin lähtee siitä, että hänen laatimaansa kertomustaan luetaan historiallisena kuvauksena. Evankeliumin ihmiset ja tapahtumat ovat todellisia, historiallisia. Evankeliumin historiallisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se olisi järjestelmällistä historiankerrontaa, vaan kirjoittaja on Pyhän Hengen johdossa ja harkiten valinnut ne asiat, jotka hän evankeliumissa kertoo.

Luukkaan evankeliumin tarkkaa syntyaikaa ei tiedetä varmuudella, mutta se ajoittunee suunnilleen vuoden 70 jKr. tienoille.


Johannes Kastajan syntymä

Kaikki neljä evankeliumia kertovat Johannes Kastajasta, mutta ainoastaan Luukas kertoo Johanneksen syntymästä. Luukas tuo esille, kuinka Johannes ja Jeesus olivat äitiensä kautta sukua keskenään (1:36). Samoin Luukas korostaa Johanneksen ja Jeesuksen syntymän juutalaista taustaa ja osoittaa sen merkitsevän aikojen murroskautta: jo n. 400 vuotta oli kulunut edellisestä profeetasta, Malakiasta, joka oli myös ennustanut Johanneksen, Messiaan edelläkävijän tulemisesta (Mal.3:23,24). Nyt – vähän ennen Johanneksen syntymää –alkaa  profeetallinen Henki jälleen puhua Jumalan omaisuuskansan keskuudessa. Ensin tämä tapahtui Sakariaalle, Johanneksen isälle.

Johanneksen hurskaat vanhemmat, Sakarias ja Elisabet, olivat jo vanhoja ja lapsettomia eivätkä he enää voineet ajatella saavansa lasta. Tämä oli ihmisille tuon ajan oloissa mitä katkerin pettymys. Sakarias oli pappi, joka edusti Messiasta odottavia juutalaisia piirejä. Koska pappeja oli suhteellisen paljon, temppelipalvelustehtävät arvottiin. Juutalaisten kirjoitusten mukaan suitsutusuhrin toimittaminen oli suuri etuoikeus, jonka pappi saattoi saada tehtäväkseen vain kerran elämänsä aikana –korkeintaan kerran! Sakariaan toimittaessa tällä kertaa suitsutusuhria (1:9) hänen saattoi kuvitella olevansa elämänsä juhlallisimmassa hetkessä. Suitsutusuhri kuvasi puhdasta, täydellistä rukousta. Tämän vuoksi on mahdollista, että Sakarias muun rukouksen ohessa pyysi kauan kaivattua lasta – vaikka hänen sitten olikin vaikea uskoa rukousvastausta mahdolliseksi (1:18).

Enkeli Gabriel ilmestyi Sakariaalle juuri suitsutusuhrin toimittamisen aikaan ja seisoi suitsutusalttarin oikealla puolella. Sakariaalle näky oli pelottava, mutta enkelillä oli hänelle hyvä sanoma Jumalalta. Sakariaan rukoukset on kuultu ja Elisabet synnyttää pojan, jolle on annettava nimeksi Johannes ja josta tulee suuri Jumalan mies. Johanneksen valtava hengellinen voima kohdistuisi yhteen ainoaan asiaan, kääntämään kansan sydämet takaisin Jumalan puoleen ja valmistamaan tietä Messiaalle. Tämän mukaan Israel oli luopiokansa, kuten profeetta Elian päivinä. Siksi Johannes tulisi ennustusten (Mal.3:1,23,24) mukaan käymään profeetta Elian hengessä ja voimassa. Johanneksen ja Elian toiminnassa olikin yhtäläisyyksiä: kumpikin toi sanomansa esiin henkilöön katsomatta, sekä ylhäisille että alhaisille. Johannes tulisi kuitenkin olemaan Messiaan edelläkävijä, ei itse Messias. Johannes valmistaisi tietä suuremmalleen.

Vaikka enkelin sanoma Sakariaalle oli hyvä ja myös Sakariaan rukousten mukainen, Sakarias epäili sitä. Oli järkeenkäypää, että kovin vanhat ihmiset eivät enää saa lapsia. Sakarias tosin tunsi hyvin VT:n kirjoitukset, joissa kerrotaan Iisakin (1.Moos.21:2), Simsonin (Tuom.13:3,24) ja Samuelin (1.Sam.1:19,20) syntymästä; tuolloinkin Jumala oli tehnyt ihmeen lapsettomille vanhemmille. Johtuen Sakariaan epäilyksistä Gabriel sanoi hänen tulevan mykäksi siihen päivään asti kun ennustus toteutuu. Sakariaan kysymykseen ”Mistä voin tietää, että niin käy?” Gabriel vastasikin antamalla merkin –mutta toisin kuin Sakarias olisi odottanut: se oli puhekyvyn menettäminen määräaikaan asti! Sakarias ei pystynyt puhumaan kenellekään, ei myöskään pyhien toimitusten aikana (1:20-22).

Elisabet kuitenkin tuli enkelin sanojen mukaisesti raskaaksi, mistä Elisabet riemuitsi (1:23-25).

Johannes syntyi, kuten oli ennustettu (1:57). Hänen syntymänsä merkitsi merkkipaalua vanhan ja uuden liiton välillä. Johanneksen vanhemmat edustivat vanhan liiton parhaimmistoa ja Johannes tulisi olemaan ikään kuin vanhan liiton viimeinen profeetta. Koska Johannes olisi Messiaan edelläkävijä, hän toteuttaisi vanhan liiton perimmäistä tavoitetta todistamalla Hänestä, joka on tuleva.

Kahdeksantena päivänä pojan syntymän jälkeen poika oli lain mukaan ympärileikattava (1:59). Samalla hänelle annetaan nimi, joka ajan tavan mukaan pojalle olisi isänsä nimi –näin ainakin naapurit ja sukulaiset ajattelivat itsestään selvyytenä. Elisabet kuitenkin piti kiinni enkelin ilmoituksesta, että pojan nimi on Johannes. Lapsen isältä asiaa kysyttäessä Sakarias pyysi kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: "Hänen nimensä on Johannes." Kaikki hämmästyivät tätä. Mutta samassa Sakarias sai puhekykynsäkin takaisin ja ylisti Jumalaa. Sakarias puhui profeetallisin sanoin sen, minkä Luukas on tallentanut Sakariaan kiitosvirtenä (1:68-79).

Johanneksen syntymätapahtumat olivat niin dramaattiset, että kaikki sillä seudulla joutuivat pelon valtaan ja tapahtumista puhuttiin laajalti koko Juudean vuoriseudulla. Ihmiset kysyivätkin: "Mikähän tästä lapsesta tulee?" Kaikki näkivät, että Herran käsi oli Johanneksen yllä.


Johannes Kastajan toiminta

Johannes Kastajan lapsuudesta ei kerrota Raamatussa muuta kuin mitä 1:80 mainitsee. Sen mukaan lapsi kasvoi ja vahvistui Hengessä. Hän oli autiomaassa siihen päivään saakka, jolloin hänen oli määrä astua Israelin eteen, ts. aloittaessaan sen tehtävän, johon Jumala oli hänet kutsunut.

Luukkaan sanat (”…tuli Jumalan sana Johannekselle, Sakariaan pojalle, joka eli autiomaassa,” 3:2) merkitsivät Johanneksen sijoittamista todellisten profeettojen joukkoon. Tämä tapahtui arvion mukaan n. vuonna 26 jKr.  Johanneksen toiminnassa ei ole merkitystä ihmeillä ja tunnusteoilla (tässä on selvä eroavaisuus verrattuna niin profeetta Elian kuin Jeesuksenkin toimintaan), vaan hänellä oli voimakas parannuksen julistus, jonka vaikutuksen kautta hän valmisti tietä Messiaalle. Hänen sanotaan myös julistaneen evankeliumia (3:18).

Johanneksen toiminta alkoi autiomaassa ja tapahtui kaikkialla Jordanin seudulla (3:3). Hänen julistuksessaan, yksinkertaisessa vaatetuksessaan ja ravinnossaan sekä köyhyydessään on pyritty näkemään hänen mahdollisia yhteyksiään uskonnollisiin essealaisten ja Qumranin yhdyskuntiin. Viimeksi mainitut olivat todella muuttaneet erämaahan vastalauseeksi kansan hengelliselle rappiolle. Johanneksen kutsu Jumalalta oli kuitenkin erityinen eikä hänen toiminnassaan tule nähdä liiallisesti sen ajan ulkonaista vaikutusta.

Parannussaarnan ohella Johanneksen toiminnan erityispiirre oli hänen suorittamansa kaste. Siinä ei ulkonaisesti ollut juutalaisuudessa mitään uutta, koska pakanat, jotka halusivat kääntyä Israelin uskontoon, kastettiin (ns. proselyyttikaste, kääntymyksen kaste). Johannes kehotti puolestaan kaikkia ”ottamaan kasteen, jotta synnit annettaisiin heille anteeksi” (3:3); tämä koski siis myös (ja erityisesti!) juutalaisia. Tässä on viite siihen, että juutalaiset tarvitsivat luopumuksensa takia yhtä selkeän kääntymyksen kuin pakanat. Sekä Johanneksen saarna että kaste merkitsivät hyökkäystä juutalaisten itsepetosta vastaan; nämä vetosivat mielellään kansalliseen etuoikeuteensa Jumalan valittuna kansana, vaikka juuri he olivat rikkoneet Jumalan liiton. Jyrkällä toiminnallaan Johannes otti kansalta sen väärän toivon, joka perustui pelkkään pinnalliseen uskonnollisuuteen.  

Johannes korosti julistuksessaan tuomion läheisyyttä: parannuksen teolla on kiire, koska kirves oli pantu puun juurelle ja koska jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen (=kadotukseen, helvettiin; 3:9). Parannukseen ei kuitenkaan riitä pelkkä ulkonainen kasteen ottaminen, mitä mm. Israelin uskonnolliset johtajat yrittivät pelkkänä muotomenona. Johannes
onkin sanoissaan kohti käyvä ja hyökkäävä, kun ihmiset pyrkivät pääsemään kasteen kautta syntisyytensä seurauksia pakoon (3:7,8). Kasteen tuli merkitä todellista, ei vain ulkonaista, vaan myös sisäistä parannuksentekoa. Johannes puhuukin Jumalan vihasta, joka kohtaisi kansaa, ellei se tee parannusta.

Johanneksen toiminnalla oli sen kansalle kohdistamista kovista vaatimuksista huolimatta menestystä. On tunnettua, että fariseukset ja saddukeukset lopulta käänsivät selkänsä Johannekselle, mutta tavallisen kansan keskuudessa Johannes sai runsaasti vastakaikua. Pääsääntöisesti samat ryhmät, jotka ottivat Jeesuksen vastaan Messiaana, ottivat sitä ennen myös Johanneksen parannusjulistuksen ja kasteen vastaan.

Johannes antoi myös eri ihmisryhmille käytännölliset ohjeet siitä, mitä parannuksen teko merkitsi (3:10-14). Kunkin ihmisryhmän tuli elää vanhurskaasti ja oikeudenmukaisesti, Jumalaa peläten. Jolla oli vaatteita tai ruokaa yli oman tarpeen (ts., jotka olivat varakkaita), antakoon sellaiselle, jolla ei ole riittävästi. Veronkantajien (publikaanien, roomalaisten vuokraveronkantajien) ei tule ahneudessaan kiskoa ihmisiltä yli sen, mitä oli säädetty. Sotilaiden (joilla olivat voima ja aseet puolellaan) ei tule käyttää asemaansa oman edun tavoitteluun vaan tyytyä lailliseen palkkaansa. Jokaisen ihmisen parannuksen hedelmien tuli näkyä käytännössä ihmisten kesken. Jo profeetat olivat varoittaneet kansaa samoista vääryyksistä (Aam.8:4-7; Mal.3:5) ja vaatineet vanhurskautta myös teoissa (Jes.1:11-17; 58:5-7). Johannes yhtyi profeettojen julistukseen ja vaati ihmisiltä käytännöllistä jumalanpelkoa.

Merkille pantavaa on, että Johannes ei kehottanut publikaaneja ja sotilaita jättämään virkaansa. Sen sijaan näiden tuli toimia oikeudenmukaisesti yhteistä hyvää eikä omaa etua ajatellen. Johannes ei ollut vallankumouksellinen yhteiskunnallisessa mielessä. Aivan sama pätee Jeesuksen toimintaan. Kansa puolestaan odotti sellaista Messiasta, joka vapauttaisi sen roomalaisten vallasta ja pystyttäisi maanpäällisen valtakunnan. Johanneksen ja Jeesuksen jälkeen vuonna 66 jKr. juutalaiset nousivatkin kapinaan roomalaisia vastaan, mutta vuonna 70 kärsivät perinpohjaisen tappion. Tuosta ajasta lähtien on Jerusalemin temppeli ollut tuhottuna ja Mooseksen lain mukaisia uhreja ei ole toimitettu.  

Johanneksen voimakas toiminta nosti ymmärrettävästi esiin kysymyksen, voisiko Johannes olla Messias (3:15). Johannes oli kuitenkin Jumalan virkaansa kutsuma vanhurskas mies, joka tunsi oman työnsä velvoitteet ja sen rajoitukset. On sanottu, että jos Johannes olisi vain vähänkin viitannut siihen suuntaan, että hän voisi olla Messias, häntä olisi muitta mutkitta uskottu! Johannes oli tässä vaiheessa uransa huipulla. Johannes kuitenkin tunnusti olevansa äärettömän paljon tulevaa Messiasta vähäisempi. Juutalaisten kirjoitusten mukaan kengännauhojen avaaminen oli niin halpa-arvoinen tehtävä, että sen saattoi tehdä vain halpa-arvoinen orja. Johannes kuitenkin piti itseään orjaakin vähäisempänä Messiaan rinnalla. Myös Johanneksen vesikaste oli kaikessa vanhurskaudessaan halpa-arvoinen sen rinnalla että Messias tulee kastamaan Pyhällä Hengellä ja tulella (tässä Johannes ilmeisesti viittaa Jeesuksen kuoleman jälkeisen helluntain tapahtumiin ja tulevaan tuomioon).  


Jeesuksen kaste

Huolimatta Johanneksen sanoista itsensä ja kasteensa vähäpätöisyydestä Jeesuksen antaman Pyhän Hengen ja tulikasteen rinnalla, Jeesus tuli kansan mukana ja halusi Johannekselta kasteen. Johannes kastoi Jeesuksen, jonka jälkeen taivas aukeni hänen rukoillessaan ja Pyhä Henki laskeutui hänen ylleen näkyvässä muodossa, kyyhkysen kaltaisena. Ja taivaasta kuului ääni: "Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt" (3:21,22).

Jeesuksen Johannekselta saaman kasteen merkitystä on paljon pohdittu. Johanneksen kaste ei sellaisenaan ollut vielä kristillinen kaste (Ap.t.19:1-7), vaan parannuksen kaste Messiasta odoteltaessa. Jeesuksenkin voi tällä tavalla ajatella sitoutuneen täysin Johanneksen kasteeseen ja vahvistaneen sen olleen Jumalan säätämä. Samalla tässä on jälleen nähtävissä selkeä siirtymä vanhan liiton ajasta uuden liiton aikaan. Jeesuksen maanpäällinen toiminta alkoi nyt ja Johanneksen taas oli määrä vähetä ja jäädä lopulta syrjään.


Johanneksen kuolema

Johannes julisti samalla suoraviivaisella tavalla myös ylhäisille ihmisille. Hän nuhteli neljännesruhtinas Herodesta tämän veljen vaimon Herodiaan tähden (joka oli ollut Herodeksen velipuolen Filippuksen vaimo) ja moitti Herodesta myös muista pahoista teoista. Silloin Herodes telkesi Johanneksen vankilaan. Lopulta Herodes mestautti Johanneksen (9:9).

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003). 

KATOLISTEN JA ORTODOKSIEN OPINKOHTIA

Historiallinen katsaus

Ensimmäisen kristillisen vuosituhannen aikana kirkko oli muodollisesti vielä yhtenäinen, mutta evankeliumin levitessä yhä laajemmalle alueelle alkoivat paikalliset erityispiirteet vahvistua. Useita kansallisia kirkkokuntia syntyi. Lännessä ja idässä alkoivat kehittyä osittain erilaiset kirkolliset perinteet. Kirkolliskokoukset kuitenkin olivat vielä vuosisatojen ajan ainakin periaatteessa kaikille yhteiset ja kaikkia sitovat.

Orastavaa katolilaisuutta merkitsi se, että v. 256 kokoontui 87 Pohjois-Afrikan piispaa synodiin, jossa todettiin pelastuksen löytyvän vain katolisesta (=yleisestä) kirkosta; päätöksenä oli, että sen ulkopuolella kastetut oli siksi kastettava uudelleen.

Luostarilaitos syntyi varhain ja kehittyi siksi osaksi sekä läntistä että itäistä kirkkoa. Munkkien isäksi kutsutaan egyptiläistä Antoniusta, joka katsoi noudattavansa Jeesuksen kehotusta rikkaalle nuorukaiselle (Matt.19:21) ja myi v. 275 perintöomaisuutensa seuratakseen Jeesusta. Hän tuolloin 20-vuotiaana vetäytyi autiomaahan, jossa hänen ympärilleen kasvoi yhteisö. Pyhän Antoniuksen elämä näytti kiehtovan monia ja hän sai pian seuraajia. Ensimmäisen varsinaisen luostarin puolestaan perusti Pakomios vuonna 320 Tabennesiin Keski-Egyptiin. Hän määritteli yhteisönsä normiksi alkuseurakunnan uskon ja yhteisomistuksen sellaisena kuin se kuvataan Apostolien teoissa (Ap.4:32-35).

Luostarilaitoksen ohella kehittyi oppi pyhimyksistä (=erityisen pyhistä ihmisistä) sekä läntiseen että itäiseen kirkkoon.

Harhaopit koettelivat kirkkoa moneltakin suunnalta. Nikean konsiilissa v. 325 saatiin aikaan ensimmäinen selitys Isä-Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen suhteesta. Tuolloin torjuttiin areiolainen harhaoppi, joka väitti Jeesuksen olevan Isää alempi ja vähemmän kuin Jumala. Vuonna 381 Konstantinopolin konsiilissa laadittiin kristikunnan ensimmäinen dogmi, uskontunnustus (Nikean uskontunnustuksen laajennus, ns. Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus), jonka hyväksyvät tänä päivänäkin katolinen, ortodoksinen ja protestanttiset kirkot. Kristillisessä merkityksessä dogmi tarkoittaa sitovaa ja perustavaa uskon totuutta.

Vuonna 440 tuli Rooman piispaksi (paaviksi) Leo I, joka katsoi nojautuvansa Pietariin, joka oli saanut avainten vallan (Matt.16:18). Leon mukaan se mikä oli totta Pietarin kohdalla, oli pätevää myös paaville Pietarin seuraajana. Leon mukaan Pietari oli saanut haltuunsa niin ylimmän tuomarin viran kuin kirkon ylimmän hallintovallan (Joh.21:15-19) ja korkeimman opetusvirankin (Luuk.22:31,32). Paavi oli läntisen kirkon kiistaton hengellinen johtaja. Varsinainen Kirkkovaltio (nykyisin Vatikaanivaltio) sai alkunsa v. 754, jolloin paavista tuli myös poliittinen johtaja.

Idässä Konstantinopolissa (Itä-Roomassa eli Bysantissa) oli piispana patriarkka, joka kuitenkin oli keisarin vallan alainen maallisessa mielessä. Vuonna 988 Kiovan ruhtinas Vladimir ottaa kasteen ja vuoden kuluttua hän määrää ortodoksisen kristinuskon valtionuskonnoksi. Itä-Rooma (Bysantti) tuhoutui v.1453. Itäisen kirkon eli ortodoksisuuden painopiste siirtyi silloin Moskovaan.

V.1054 Rooma ja Bysantti lähtivät virallisestikin eri teille. Puolin ja toisin langetettiin kirkonkiroukset, jotka säilyivät voimassa vuoteen 1965.

Läntistä kirkkoa koetteli 1500-luvulla uskonpuhdistus (huom! erityisesti Luther, Zwingli, Calvin). Sen vaikutuksesta katolinen kirkkokin teki monia uudistuksia omassa keskuudessaan ja aloitti vastauskonpuhdistuksen. Siinä suhteessa oli merkittävä Trenton konsiili v. 1563, joka vahvisti mm. seuraavat päätökset:

1)Raamattu ja traditio: Konsiilin isät ottivat apostoliseen traditioon, siis kirkon perinteeseen, yhtä kunnioittavan kannan kuin Raamattuun. Näin he hylkäsivät Lutherin, joka piti ilmoituksen perustana yksin Raamattua.
2)Perisynti ja vanhurskauttaminen: Määrittelyn lähtökohtana oli protestanttisuudesta poikkeava käsitys, että ihminen ei ole luonnostaan täysin turmeltunut. Hänen pitää ja hän voi itse vaikuttaa pelastukseensa, hänen omat tekonsa voivat olla ”ansioksi”.
3)Sakramentit: Konsiili määräsi sakramenttien luvuksi seitsemän, vahvisti opin leivän ja viinin muuttumisesta ja totesi messun olevan uhritoimitus.

Vastauskonpuhdistukseen liittyi inkvisitio, joka valvoi oikeaa oppia ja totuutta. Se langetti rangaistuksia lievistä kuolemantuomioihin.

Vuosisatojen mittaan katolinen kirkko on kuitenkin muuttanut monia käsityksiään. Katolinen kirkko avautui kuitenkin (tosin varovasti) ekumeniaan vasta 1962-1965 pidetyn Vatikaanin toisen konsiilin tuloksena.

Itäinen kirkko eli varsin pitkälle omaa elämäänsä läntisestä kirkosta riippumatta. Tsaari Pietari loi ortodoksisen valtiokirkon v.1721 ja tsaari hallitsi kirkkoa. Ortodoksikirkko joutui vainon kohteeksi kommunistivallan alla v.1917 alkaen. Neuvostoliiton hajottua ortodoksinen kirkko on uudelleen muodostunut vahvaksi osaksi venäläisyyden identiteettiä.

Katolisen kirkon opinkohtia

Katolisen kirkon opin perustana ovat Raamattu ja (!) traditio.

Sakramentit: Katolinen kirkko tunnustaa seitsemän sakramenttia:

Kaste: ”Kasteessa ihminen syntyy uuteen elämään Jeesuksessa Kristuksessa, hänestä tulee Pyhän Hengen temppeli ja hänet liitetään Jumalan perheen, kirkon, jäseneksi. Herran tahdon mukaan kaste on tarpeen ihmisen pelastumiseksi, kuten on kasteen antava kirkko itse. Ihminen saa tässä sakramentissa anteeksi perisynnin ja kaikki henkilökohtaiset syntinsä.”
Eukaristia (ehtoollinen): ”Eukaristia on kirkon elämän lähde ja huippukohta, jossa kirkko kaikkine jäsenineen liittyy Kristuksen ristillä Isälle kantamaan ainutkertaiseen ylistys- ja kiitosuhriin. Kristus itse kantaa eukaristian uhrin pappien välityksellä ja tulee eukaristiassa todellisesti läsnä olevaksi leivän ja viinin muodoissa, joista tulee todellisesti hänen ruumiinsa ja verensä (Joh.6:51,54,56).”
Vahvistus (konfirmaatio): ”Vahvistuksen sakramentti vie täyttymykseen kasteessa saadun armon ja Jumalan Hengen vaikutuksen. Se antaa Pyhän Hengen lahjat, joita kastettu tarvitsee voidakseen juurtua syvemmin Jumalan lapseuteen, liittyä läheisemmin Kristukseen sekä vahvistua yhteydessään kirkkoon, jonka lähetystehtävästä hän on osallinen. Samalla se auttaa häntä todistamaan kirkon uskosta sanoin ja teoin. Kun on tullut aika, jolloin nuoren tulee kantaa vastuu omasta hengellisestä elämästään, hän saa vahvistuksen sakramentin. Sitä edeltää vanhempien ja seurakunnan antama opetus, joka johdattaa häntä kristilliseen elämään.”
Pappisvihkimys: ”Pappisvihkimyksessä saatu pappeus poikkeaa ratkaisevalla tavalla uskovien yleisestä pappeudesta, koska se antaa pyhän voiman palvella kirkkoa eli Jumalan kansaa opettamalla, pyhittämällä ja paimentamalla Kristuksen nimessä ja persoonassa. Piispa jakaa pappisvihkimyksen sakramentin niille miehille, jotka ovat saaneet Jumalalta kirkon kautta kutsun tähän palvelutehtävään, ovat valmistautuneet siihen useita vuosia kestänein opinnoin ja joiden kelvollisuus siihen on huolellisesti tutkittu. Tällaisen kutsumuksen saaneen on hyvä keskustella asiasta ensiksi jonkun papin kanssa, joka voi auttaa häntä neuvoin sekä tarvittavin tiedoin. Vihkimyksen sakramentilla on alusta alkaen ollut kolme astetta: piispuus, pappeus ja diakonaatti. Sen korkein aste on piispaksi vihkiminen. Siinä piispa saa toisten piispojen vihkimänä Kristuksen pappeuden täyteyden sekä sakramentaalisen paimentehtävän rakentaa ja johtaa kirkkoa. Papeiksi piispa voi latinalaisen riituksen piirissä vihkiä vain naimattomuuslupauksen tehneitä diakoneja.”
Avioliitto: ”Jumala on tahtonut perustaa avioliiton, jossa mies ja nainen solmivat keskenään läheisen elämän ja rakkauden liiton, sekä antaa sille omat sääntönsä jo maailman luomisessa.”
Parannus (rippi): ”Joh.20:22-23. Parannuksen sakramentissa eli ripissä kirkko antaa Kristuksen valtuutuksesta anteeksi uskovien kasteen jälkeen tekemät synnit. Syyllistymällä vakavan syntiin menetämme yhteytemme Jumalaan eli armon tilan ja haavoitamme kirkkoa. Laupeudessaan Jumala on valmis antamaan meille syntimme anteeksi ja palauttamaan menetetyn yhteytemme. Uskova valmistautuu parannuksen sakramenttiin tutkiskelemalla omaatuntoaan. Parannuksen sakramentissa hän katuu syntejään, tunnustaa ainakin kaikki vähänkin vakavammat syntinsä papille ja päättää vakaasti olla tekemättä niitä enää jatkossa. Pappi antaa ripittäytyjälle synninpäästön ja määrää katumustyön, jonka ripittäytyjä suorittaa myöhemmin. Näin kristitty pääsee sovintoon Jumalan ja kirkon kanssa sekä saa anteeksi kuolemansynnistä aiheutuvan iankaikkisen rangaistuksen. Hänen omatuntonsa saa rauhan ja hänen voimansa kristillisen elämän taistelussa lisääntyvät.”
Sairaiden voitelu: ”Jaak.5:14-15. Sairaiden voitelussa kirkko uskoo kärsivän ja kirkastetun Kristuksen huomaan ne, jotka sairastavat. Tämä sakramentti antaa sairaalle uskovalle erityisen armon yhdistämällä hänet Kristuksen kärsimykseen, antamalla hänelle hänen syntinsä anteeksi ja tuottamalla ruumiillisen parantumisen tai valmistautumisen iankaikkiseen elämään. Papin rukouksen ja sairaiden öljyllä voitelun kautta kirkko jättää tässä sakramentissa sairaan jäsenensä Herran rakastavan armon varaan ja rukoilee, että sairas parantuisi myös ruumiillisesti, jos se on Jumalan tahto.

Ane tarkoittaa vapauttamista syntejä seuraavasta maallisesta (=kirkon määräämästä) rangaistuksesta Jumalan edessä (sen sijaan synnin aiheuttama syyllisyys on synninpäästön sakramentissa jo pyyhitty pois). Kirkko katsoi, että sillä oli hallussaan Jeesuksen ja pyhien ihmisten Jumalan edessä hankkimat ansiot, josta se jakoi syntisille. Myöhäiskeskiajalla saattoi katumuksen yhä useammin suorittaa rahana. Tästä räikeästä aneiden kaupustelusta Luther sai sytykkeen käynnistää keskustelun, josta kehittyi sitten uskonpuhdistus.

Paavin erehtymättömyys vahvistettiin v.1870 Vatikaanin ensimmäisessä konsiilissa. Ns. erehtymättömyysoppi antaa paaville uskonkysymyksissä kiistattoman ratkaisuvallan. Paavi katsoo myös olevansa ”Kristuksen sijainen maan päällä.”

Maria-dogmit paavi vahvisti v. 1854 ja v. 1950. Nämä käytännössä vain vahvistivat jo pitkään vallinnutta käytäntöä katolisessa kirkossa.

Kiirastuliopin raamatullinen perusta on tulkinta 1.Kor.3:15:sta, mutta ennen muuta kirkollinen perimätieto. Kiirastuli on taivaan esiaste, jossa ne, jotka ovat tehneet anteeksiannettavia syntejä, puhdistuvat. Maanpäällinen seurakunta voi lyhentää kiirastulessa olevien vaivoja rukouksilla, sielunmessuilla tai aneilla.

Pelastus tapahtuu katolisen kirkon mukaan armosta ja teoista. Varsinainen pelastuksen lähtökohta on kaste, joka vapauttaa perisynnistä.

Ortodoksisen kirkon opinkohtia

Ortodoksien opillisena perustana ovat ekumeeniset kirkolliskokoukset vuoteen 787 asti, johon asti katsotaan kirkon olleen jakamaton. Katolisen kirkon tapaan ortodoksisen kirkon opin perustana ovat Raamattu ja traditio; jälkimmäinen vain on näissä kirkoissa osittain erilainen.

Ortodoksisen kirkon elämän keskus on jumalanpalvelus eli liturgia. Siihen kuuluu rukousta, kulkueita, papin ja kuoron vuorolaulua, suitsutusta sekä huipentumana eukaristia eli ehtoollinen. Ortodoksien tapahtumantäyteistä ja monimuotoista symboliikkaa sisältävää liturgiaa on luonnehdittu pyhäksi näytelmäksi. Ortodoksit seisovat jumalanpalveluksen aikana kirkossa ja osallistuvat jumalanpalvelukseen mm. polvistumalla ja tekemällä ristinmerkkejä.

Ortodoksisella kirkolla on seitsemän sakramenttia, joilla kaikilla on tärkeä asema uskonelämässä.
Kaste toimitetaan yleensä jo lapselle, ja sitä seuraa välittömästi mirhalla voitelunsakramentti Pyhän Hengen välittämiseksi. Ripissä eli katumuksen sakramentissa ripittäytyjä saa syntinsä anteeksi. Pappisvihkimyksessä pappi saa valtuudet sakramenttien hoitamiseen. Avioliiton sakramentissa saadaan kirkon siunaus vihittävien yhteiselämälle. Sairaanvoitelun sakramentissa sairas voidellaan öljyllä Herran nimessä. Ehtoollisessa uudistuu Kristuksen uhri maailman syntien tähden, ja se uudistaa seurakunnan jäsenet Kristukseen ja toinen toisiinsa.

Yleisesti voidaan sanoa, että idän kulttuuriperinnön mukaisesti ortodoksisuuden luonteeseen kuuluu runsaasti erilaista mystiikkaa. Tämä näkyy erityisen selvästi luostarielämässä. Katolista munkkihurskautta voi pitää käytännöllisempänä kuin ortodoksista, joka keskittyy enemmän mietiskelyyn. Samoin oikea oppi ei ole ortodoksisuudessa niin keskeisessä asemassa kuin katolilaisuudessa. Ortodoksinen kirkko onkin suhtautunut ekumeniaan paljon myönteisemmin kuin katolinen kirkko. Toisaalta ortodoksisen kirkon lähetystyö on heikkoa verrattuna katoliseen ja protestanttisiin kirkkoihin.  

Ortodoksien keskeinen kirkollinen juhla on pääsiäinen.

Ikonit. Kuvien kunnioittaminen oli ensimmäisinä vuosisatoina suuren erimielisyyden aiheena. Kristityt olivat juutalaisilta perineet kuvakiellon (2.Moos.20:4). Nikean toinen kirkolliskokous v. 787 päätti sallia kuvien hurskaan kunnioittamisen samoin kuin suitsukkeen ja kynttilöiden käytön Jumalalle otollisena. Eräässä Jerusalemin luostarissa elävä munkki Johannes Damaskolainen opetti, että Kristus oli tullut ihmiseksi ja häntä sai siksi kuvata; kuvaa ei saanut palvoa, mutta Kristus-ikoni saattoi auttaa ihmistä palvomaan todellista Kristusta. Ikonilla voi siis olla sama arvo kuin risti-symbolilla tai Raamatulla. Kiista kuitenkin vielä jatkui ja lopullisesti kuvien kunnioittajat voittivat v. 843. Myös Jumalanäiti-ikoneja alettiin maalata. Jotkut ikonit saivat mainetta myös ns. ihmeitä tekevinä ikoneina.

Lähteet:

Heino, Harri: Mihin Suomi uskoo (WSOY, Juva: 1984).

Kristinuskon historia 2000: Osat ”Alkukirkosta renesanssiin” ja ”Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan” (Weilin&Göös, Gütersloh: 1999).

Katolisen kirkon kotisivut http://www.catholic.fi

Ortodoksisen kirkon kotisivut http://www.ort.fi

JUUDAKSEN KIRJE

Tervehdys (jakeet 1-2) 

Kirje alkaa esittelemällä sen kirjoittajan: Hän on ”Juudas, Jeesuksen Kristuksen palvelija, Jaakobin veli” (j.1). Koska Juudas oli yleinen nimi kirjeen kirjoittamisen aikaan (kirje on kirjoitettu arviolta n. 40-80 jKr., mutta luultavimmin jossakin tämän aikajakson puolivälissä), ei voida varmuudella sanoa, kuka nimenomainen Juudas kirjoittaja oli. Koska Jeesuksen veli Jaakob oli Jerusalemin alkuseurakunnan johtaja (Gal.1:19) ja Jeesuksella UT:n mukaan olivat Juudas- ja Jaakob-nimiset veljet (Matt.13:55; Mark.6:3), on päätelty tämän kirjeen kirjoittajan olleen Jeesuksen veli Juudas. Jeesuksen veljet olivatkin apostolien seurassa jo ennen ensimmäistä kristillistä helluntaipäivää (Ap.t.1:14), mikä korostaa heidän merkitystään alkuseurakunnan elämässä. Jeesuksen veljien läheinen kosketus apostoleihin myös saattaa selittää sen, että Juudaksen kirje katsottiin voitavan liittää UT:n kirjakokoelmaan. Apostolisuus (Jeesuksen silminnäkijöiden todistus) olikin yleisesti edellytyksenä sille, että kirjoitus voitiin liittää UT:n kirjoihin. Apostolinen arvovalta näkyykin Juudaksen kirjeessä: usko ja elämä apostolien alkuperäisen opetuksen mukaan olivat aina se totuuden oikea mittapuu, jota uskovien tuli tinkimättä noudattaa (j. 17).

Kirjeen kirjoittamisen tarkoitus (jakeet 3-4)

Vastaanottavaa seurakuntaa ei mainita kirjeessä, joten on todennäköistä, että Juudaksen kirje on tarkoitettu kiertokirjeeksi usealle seurakunnalle. Tämä on johdonmukaista, koska Juudas varoittaa vääristä opettajista, jotka ovat ”luikerrelleet” sisälle seurakuntaan opettaen valheellista, muunneltua oppia ja jotka ovat tunnetusti olleet usean seurakunnan riesana. Luultavasti nämä väärät opettajat olivatkin kiertäviä ”valheapostoleja,” jotka pitivät Jumalan armoa halpana elämällä itse väärässä vapaudessa ilman moraalia ja jotka kielsivät Jeesuksen Kristuksen sellaisena kuin apostolit olivat Hänestä julistaneet. On mahdollista, että nämä väärät opettajat olivat saaneet vaikutteita tuolloin kasvavasta gnostilaisuudesta, johon juuri kuului vääristyneitä käsityksiä Jeesuksesta Kristuksesta. Juudas kirjoittaakin kirjeensä kehottaen vastaanottajia pysymään siinä uskonopissa (”taistelemaan sen uskon puolesta…”), joka on alkuperäistä (apostolista).

Kirje on ajankohtainen varoitus tänäkin päivänä kaikenlaisesta uskontotuuksien ja kristillisen elämän suhteellistamisesta ja sekoittumisesta vallitseviin käsityksiin ja yleiseen mielipiteeseen. Kaikkina aikoina ihminen on ollut avoin opetukselle, joka tukee ihmisen omia, inhimillisiä käsityksiä ja antaa hänelle vapauden elää oman, lihallisen halunsa mukaan.

Varoituksia vääristä opettajista (jakeet 5-16)

Juudas varoittaa lukijoitaan käyttäen esimerkkeinä VT:n esittämiä tapauksia. Ensimmäinen varoittava esimerkki on Israel, jonka Herra johdatti pois Egyptistä, mutta jonka piirissä monet eivät uskoneet (j.5; 4.Moos.14:29). Jumala piti kyllä uskollisesti huolta kansastaan, mutta osa siitä oli epäuskoinen ja Herra tuhosi nämä uskosta luopuneet.

Toinen esimerkki ovat enkelit, jotka kapinoivat Jumalaa vastaan ja joista tuli kapinansa kautta demoneja, pahoja henkiä. Osa langenneista enkeleistä on sidottuna vankeudessa (j.6; 2.Piet.2:4; vrt.Ilm.9:1-3), osa taas on vapaalla jalalla (Ef.2:2, 6:12). On mahdollista, että tässä kohtaa on viittaus 1.Moos.6:4:ään, jossa ”Jumalan pojat” tulivat maan päälle ja saivat lapsia naisten kanssa (apokryfinen Eenokin (Henokin; 1.Moos.5:18-24) kirjan mukaan kyse oli langenneista enkelistä, joiden kautta syntyivät nämä ”jättiläiset”). Koska Juudas viittaa Eenokin (Henokin) kirjaan jakeessa 14, on mahdollista, että hän tässäkin kohdassa tarkoittaa juuri tätä enkelien lankeemusta. Kannattaa silti panna merkille kaksi asiaa: (1) Juudas ei edellytä Eenokin kirjan olevan Jumalan sanaa eikä Raamatun veroinen, vaikka viittaakin siihen; ja (2) Eenokin kirjan tulkinta enkeleistä ja ”jättiläisistä” ei ole kiistaton.

On silmiinpistävää, että Juudaksen kirjeen ja 2.Pietarin kirjeen 2.luvun välillä on samankaltaisuutta laajassa mittakaavassa. Tämä viittaa siihen, että kirjoittajat tunsivat toisensa tai vähintään siihen, että kirjeet kirjoitettiin samankaltaisissa olosuhteissa.

Kolmas varoittava esimerkki ovat kaupungit Sodoma ja Gomorra, jotka Jumala tuhosi niiden synnin ja jumalattomuuden takia (1.Moos.19:1-30). Jumala antoi sataa näiden kaupunkien päälle tulta ja tulikiveä, mikä Juudaksen mukaan edelleen muistuttaa ikuisesta helvetin rangaistuksesta, ”ikuisesta tulesta” (jae 7).

Juudaksen mukaan väärät opettajat ovat ”hurmahenkiä” (j.8). Luultavasti heidän ”ruumiinsa saastuttaminen” viittaa homoseksuaalisuuteen. Väärät opettajat myös herjaavat henkivaltoja, mistä Juudas varoittaa käyttäen esimerkkinä ylienkeli Mikaelin sanoja Saatanalle (tämä tapaus kerrotaan apokryfisessä Mooseksen taivaaseenastuminen-kirjassa). Merkittävää ja esimerkillistä tuossa tapauksessa oli se, että Mikael ei herjannut eikä tuominnut Paholaista, vaan sanoi ainoastaan: ”Nuhdelkoon Herra sinua!” (j.9). Mikael oli tosin voimakas ylienkeli, mutta hänkään ei lähtenyt minkäänlaiseen voimankoitokseen Paholaisen kanssa. Tämän esimerkin valossa ei kristityn tule etsiytyä minkäänlaiseen yhteyteen eikä hyökkäystaisteluun pahan henkimaailman kanssa, vaan ainoastaan turvautua Kaikkivaltiaaseen.

Juudas vertaa toistamiseen valheopettajia VT:n varoittaviin esimerkkeihin, joiden tavasta toimia tulee sanoutua irti (Kain, 1.Moos.4:1-16; Bileam, 4.Moos.22:1-24:25, 31:16; Korah, 4.Moos.16:1-35).

On mahdollista, että viittaus rakkaudenaterioiden halventamiseen (j. 12) viittaa Jeesuksen ruumiillisen kuoleman väheksymiseen (ehtoollisleipä kuvaa Jeesuksen ruumista ja ehtoollisviini Hänen vertaan). Juudas käyttää sitten luonnosta otettuja rinnastuksia kuvaamaan vastustajiensa horjuvuutta (pilvet, hedelmättömät puut, meren aallot ja radaltaan harhautuneet tähdet). Nämä valheopettajat ovat yksinkertaisesti maallisia ilman Pyhää Henkeä (j.19), mikä näkyy heidän mielistelevässä opetuksessaan ja omassa moraalittomassa elämässään..  

Juudaksen viittaus Eenokin kirjaan jakeissa 14 ja 15 ei sinänsä tuo mitään uutta tietoa Raamatun sanan lisäksi, vaan tämä kohta viittaa Jeesuksen toiseen tulemukseen ja viimeiseen tuomioon. Tällä Juudas ennakoi valheopettajien lopulliseen tuomioon, joka tulee väistämättä olemaan heidän osansa (aiemmin sanottu myös jakeessa 4).

Kehotuksia uskoville (jakeet 17-23)

Juudas ei sinänsä näe mitään yllättävää siinä, että vääriä opettajia ilmaantuu. Näin piti tapahtua, koska jo apostolit olivat ilmoittaneet, että lopun aikoina tulee pilkkaajia, jotka elävät jumalattomasti (j. 18). Näillä väärillä opettajilla ei ole Henkeä, ts. he eivät ole kristittyjä lainkaan.

Jakeissa 20-21 esiintyy Jumalan kolminaisuus: Jumala, Poika ja Pyhä Henki. Tästäkin voi päätellä, että Juudaksen vastustamat väärät opettajat olivat (liberaalin siiven, ts. moraalista vapautta suosivia) gnostilaisia, joille Henki oli vieras ja Jeesus oli ruumiillisena ihmisenä pelkästään inhimillinen olento.

Lopuksi Juudas viittaa kolmeen ihmisryhmään, joihin tulee suhtautua eri tavalla. Ensimmäistä ryhmää tulee lähestyä armahtaen, ts. kärsivällisesti. Nämä ihmiset lienevät olleet epävarmoja ja ovat olleet aralla tunnolla kuunneltuaan vääriä opettajia. Heitä tulee varovasti rakkaudella ohjata takaisin oikeaan oppiin (j. 22). Toista ryhmää taas tulee lähestyä suoraviivaisesti. Heidät tulee terveellisellä ankaruudella pelastaa uhkaavasta tulesta (j. 23). Kolmas ihmisryhmä taas koostuu niistä, jotka väärät opettajat ovat jo saaneet lopullisesti kiedottua loukkuunsa valheopillaan ja jotka ovat ottaneet tietoisesti moraalittomuuden omaksi elämäntavakseen. Heitä tulee sääliä, mutta silti täysin erottautua heistä (j. 23).

Päätös: Jumalan ylistys (jakeet 24-25)

Juudas päättää kirjeensä ylistämällä Jumalaa, joka voi varjella omansa lankeamasta ja joka yksin pelastaa. Hän on Kaikkivaltias ja ikuinen Jumala aikojen alusta ikuisuuteen asti.

Lähteet:

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).