Jeesuksen julkinen toiminta kesti noin kolme vuotta. Luukkaan evankeliumin rakenne on sellainen, että sen alkuosa käsittää Jeesuksen toimintaa Galileassa (4:14-9:50), sen jälkeen Jeesuksen matkaa Jerusalemiin (9:51-19:27), sitten toimintaa Jerusalemissa (19:28-21:38) ja lopuksi Jeesuksen kuolemaa ja ylösnousemusta (22:1-24:49). Tämä on kuitenkin vain evankeliumin kirjallinen rakenne, koska tosiasiassa (Johanneksen evankeliumin mukaan) Jeesus kävi Jerusalemissa useita kertoja ja palasi taas Galileaan.
Tässä otetaan valikoiden esiin muutamia tapahtumia Jeesuksen toiminnasta.
Paholainen kiusaa Jeesusta (4:1-13)
Heti kasteensa jälkeen Jeesus meni Hengen johdossa autiomaahan ja paastosi 40 päivää. Sen jälkeen Hänelle tuli nälkä, ja Paholainen alkoi kiusata Häntä. Kyseessä ei ollut Jumalalta koetus, vaan nimenomaan Paholaisen aikaansaannos. Tässä tapahtumassa kosketetaan tärkeitä hengellisiä teemoja: taistelua Jeesuksen ja Saatanan välillä, Jeesuksen asemaa Jumalan Poikana ja Messiaana, Vanhan Testamentin teologiaa ja kuuliaisuutta Jumalan sanalle.
VT:n esikuvana tälle tapahtumalle voidaan pitää ensinnäkin Israelin kokemusta autiomaassa Egyptistä lähdön jälkeen (40 vuotta autiomaassa). Israelin kansa oli epäonnistunut: se ei kyennyt kestämään koetusta eikä luottamaan Herraan. Jeesus taas pysyi kuuliaisena kiusauksessaan. Esikuvallista oli myös Mooseksen viipyminen vuorella 40 vuorokautta paastoten, minkä jälkeen hän sai mukanaan lain taulut (5.Moos.9:9-11). Mooses itse kesti tämän, mutta kansa odottaessaan lankesi epäjumalanpalvelukseen. Kokonaisuutena voidaan sanoa, että missä luvattu kansa oli epäonnistunut, sen Jeesus onnistui täyttämään kestäessään kiusauksen ja pysyessään Jumalalle kuuliaisena.
Saatana käytti hyväkseen asioita, joihin Jeesus olisi inhimillisesti voinut langeta. Jeesus oli täynnä Henkeä, mutta Hän oli ruumiillisesti nälissään. Merkillepantavaa on, että nälkäänsä syöminen itsessään ei ollut väärin, vaan Jumalan Pojan aseman väärinkäyttö leivän hankkimisessa. Jeesus torjui Saatanan ehdotuksen VT:n sanalla (5.Moos.8:2,3). Jeesuksella oli todellinen tarve tyydyttää nälkänsä, mutta Hän ei voinut tehdä sitä laiminlyömällä kuuliaisuutta Herraa kohtaan.
Messiaana Jeesus oli oleva maailman hallitsija. Siksi Saatanan toisessa tarjouksessa oli toinen puoli tottakin. Samalla Paholainen kuitenkin sanoi omistavansa koko maailman ja voivansa antaa sen kenelle tahtoo. Jeesus ei voinut ottaa vastaan mitään Saatanalta ja kumosi tarjouksen jälleen VT:n sanalla (5.Moos.6:13). Jeesus torjui Saatanan vaatimuksen, joka olisi merkinnyt Jumalan tahdon sivuuttamista. Jos Jeesus ei olisi kestänyt tätä kiusausta, Hän ei olisi voinut ristillä sovittaa ihmiskunnan syntejä eikä myöskään itse kärsimyksen kautta mennä kirkkauteensa (24:26).
Saatanakin tunsi hyvin Jumalan sanan ja yritti sen kautta saada Jeesuksen lankeamaan (Ps.91:11,12). Saatana irrotti nämä sanat asiayhteydestään. Kyseessä ei olisi ollut nöyrä Jumalan varaan luottaminen, vaan Jumalan Pojan aseman väärinkäyttö tarkoituksiin, jota varten Jeesus ei ollut tullut maailmaan. Siksi Jeesus taas vetoaa 5. Mooseksen kirjan sanaan (5.Moos.6:16). Tämän jälkeen Saatana jätti Jeesuksen joksikin aikaa rauhaan – palatakseen jälleen (22:53)!
Kannattaa korostaa, että Jeesus voitti hengellisen taistelun Pahaa vastaan Jumalan sanalla, joka onkin tärkein ase hengellisessä sodassa (”Hengen miekka, Jumalan sana”, Ef.6:17).
Kristuksen kirkastuminen (9:28-36)
Kautta Israelin historian oli merkittäviä tapahtumia toteutunut juuri vuorella (kuten erityisesti lain antaminen); johdonmukaisesti Jeesuksen kirkastuminenkin tapahtui siksi juuri vuorella. Tätä tapahtumaa on pidetty merkittävimpänä yksittäisenä tapahtumana Jeesuksen syntymän ja Hänen kärsimisensä välillä. Kirkastumiseen sisältyy ulottuvuuksia Vanhan liiton ajasta (Mooses ja Elia), Jeesuksen kärsimisestä (9:31; tämän jälkeen Jeesus alkoi pian matkata kohti Jerusalemia) ja Jeesuksen eskatologisesta asemasta (Hän tulee toisen kerran kirkastettuna Kuninkaana pilvien päällä). Kirkastuminen merkitsi aikakausien murrosta ja Jeesuksen maanpäällisen tehtävän täyttymyksen lähestymistä.
Mooses ja Elia tulivat paikalle ”taivaallisessa kirkkaudessa” (9:31). Mooses oli Vanhan liiton johtajahahmo ja profeetta; Jeesus taas oli se profeetta, jonka Mooses oli ennustanut olevan ”minun kaltaiseni” (5.Moos.18:15). Eliakin (joka ei ollut kokenut maallista kuolemaa, 2.Kun.2:11) edusti Vanhaa liittoa, mutta Elian oli määrä tulla Herran edelläkävijänä ennen Herran päivää (Mal.3:22-24). Toisaalta tämä ennustus toteutui Johannes Kastajan toiminnassa (1:17), toisaalta itse Eliakin tuli maan päälle juuri kirkastusvuorella.
Pietarin pyyntö (9:33) oli inhimillinen, mutta mahdoton toteuttaa, koska kokemus oli lyhytaikainen eikä Jumalan tarkoitus ollut, että kaikki kuusi miestä olisivat jääneet vuorelle. Tapaus oli kuitenkin tärkeä myös kolmelle opetuslapselle, koska he saivat voimakkaan kehotuksen pilvestä (9:35; Pietari itsekin myöhemmin kirjoittaa tästä kuulumastaan, 2.Piet.1:17,18). Vaikka opetuslapset eivät voineet jäädä vuorelle, tämä kokemus oli heille kuitenkin valaiseva ja rohkaiseva.
Martta ja Maria (10:38-42)
Matkallaan Jerusalemiin Jeesus viipyi Martan ja Marian kodissa. Martta oli selvästikin se, joka kutsui Jeesuksen kotiinsa. Maria puolestaan otti välittömästi roolin Jeesuksen opetuslapsena. Sisarukset olivat epäilemättä erilaisia: Martta oli käytännöllinen ja asioita hoitava, Maria huoleton ja mietiskelevä. Jeesus rakasti kumpaakin sisarusta, vaikka näiden luonteen välinen ero olikin suuri (vrt. Joh.11:18-44).
Tätä tapausta on kuitenkin usein väärin käytetty yrittämällä väittää, että tämän elämän asioiden vastuullisella hoitamisella ei olisi väliä; tämän näkemyksen torjuu mm. Paavali, 2.Tess.3:10-12. Tämän tapauksen opetus on pikemmin se, mikä on elämämme arvojärjestys: Jumalan valtakunta menee tämän ajan huolien edelle (Room.14:17). Siksi Jumalan lapsen tulee asettaa etusijalle Jumalan sanan oppiminen ja kuuliaisuus Herraa kohtaan.
Jeesus ja Sakkeus (19:1-10)
Jakeen 19:10 on katsottu olevan Luukkaan evankeliumin avainjae: Jeesus on tullut maailmaan sitä varten, että kadotetut voisivat pelastua. Tätä voi pitää Luukkaan tapana kertoa ”pienoisevankeliumi” (vrt. Joh.3:16).
Sakkeus oli kaikkea sitä, mitä kansa piti halveksittuna. Hän oli vihatun miehittäjävaltion apulainen, joka henkilökohtaisesti hyötyi miehityksestä. Tässä tilanteessa eivät enää fariseukset ja lainoppineet yksin tuominneet Jeesuksen tapaa toimia (kuten 5:30), vaan tässä ”ihmiset”, ts. tavallinen kansakin paheksui Jeesuksen toimintaa (19:7). Mutta Jeesus näki jo varhain Sakkeuksen sydämen tilan ja oli siksi aktiivisesti valmis tulemaan Sakkeuksen luo (19:5). Sakkeuksen sydämen kääntymys sai aikaan parannuksen tekoja, jotka ylittivät sen, mitä Mooseksen laki vaati (4.Moos.5:6,7).
Jeesuksen vaikeatajuisilta kuulostavat sanat ”onhan hänkin Abrahamin poika” (19:9) eivät tarkoittane Sakkeuksen olevan Abrahamin sukulainen verenperinnön kautta, vaan Abrahamin lapseutta uskon kautta (vrt. Room.4:13-17; Gal.3:6-9).
Temppelin puhdistaminen (19:45-48)
Jeesuksen suorastaan aggressiivinen toiminta Hänen puhdistaessaan temppeliä kaupankävijöistä antaa vaikutelman, että Hän ei suinkaan ollut ”kiltti” eikä ”hempeämielinen”, vaikka monesti Hänet (virheellisesti) sellaiseksi kuvataan. Jeesusta ei nähty barrikadeilla vaatimassa yhteiskunnallisia muutoksia, mutta vaatiessaan hengellistä puhtautta Hän oli valmis tekoihin, joihin liittyi koviakin otteita (vrt. Matt.21:12-13; Mark.11:15-17, joissa Hän kaatoi kalusteita; ja Joh.2:13-17, jossa Hänen sanotaan käyttäneen ruoskaa). Jeesus vaati temppelin sisäpuolelle sen arvon mukaista toimintaa: ei kaupustelua ja rahanvaihtoa, vaan rukousta, jota varten huone oli tarkoitettukin.
Jeesus jatkoi tämän jälkeen toimintaansa joka päivä temppelissä. Hänen sanotaan nimenomaan opettaneen siellä. Kansan johtajat alkoivat suunnitella Jeesuksen raivaamista tieltään, mutta ”kansa” kuunteli Häntä sankoin joukoin.
Kysymys veron maksamisesta keisarille (20:20-26)
Oliko maksettava veroa keisarille (vihatulle miehittäjävallalle) vai ei? Tämä kysymys oli erityisen ovelasti asetettu. Lainopettajat ja ylipapit arvelivat, että Jeesus joutuisi vastaamaan joko myöntävästi (tuolloin Hän menettäisi laajan kansanjoukon suosion) tai kieltävästi (jolloin Hän olisi roomalaisten näkökulmasta kapinallinen). Mutta Jeesus ei vastannut kummankaan vaihtoehdon mukaan! Jälleen Hän kieltäytyi olemasta yhteiskunnallinen uudistaja, olematta kuitenkaan myöskään vääryyksien puolustaja. Jeesus esitti periaatteen: julkisen vallan tuli saada se, mitä sille kuului (saman esittää Paavali suorasanaisemmin, Room.13:1-7). Keisarilla oli siten periaatteellinen oikeus saada veronsa. Mutta Jeesus vei periaatteen pidemmälle: myös Jumalan tulee saada, mikä Hänelle kuuluu. Tämän on tulkittu tarkoittavan sitä, että kuten keisarin tulee saada verorahansa, jossa on hänen kuvansa, myös Jumalan tulee saada omakseen koko ihminen, jonka Jumala on luonut omaksi kuvakseen (1.Moos.1:26).
Lesken ropo (21:1-4)
Jeesuksen aikana varakkaat ihmiset, joita myös monet lainoppineet ja jotkut fariseuksetkin olivat, pyrkivät antamaan lahjansa hyvin näkyvästi. Joillakin sanotaan olleen jopa torvensoittajia mukanaan antamassa näkyvyyttä ja kuuluvuutta uhritoimitukselleen. Tämä oli näyttävä tapa kertoa muille ulkonaisesta hurskaudesta. Nämä ihmiset saattoivat antaa suuriakin lahjoja, jota Jeesus ei suinkaan sinänsä väheksynyt. Silti nämä ihmiset antoivat liiastaan, ts. heidän lahjansa eivät tuoneet heidän elämäänsä vähääkään puutetta mihinkään suuntaan.
Lesken antamat kaksi pientä lanttia olivat inhimillisesti katsoen mitätön lahja. Mutta hänen lahjansa merkitsi siitä luopumista, mitä hän elääkseen tarvitsi. Siksi hänen lahjansa oli Jeesuksen silmissä monin verroin arvokkaampi kuin hyväosaisten antaminen.
Tämän tapahtuman sanoma aiheuttaa jyrkän vastakkainasettelun tämän päivän ihmiselle: mitä meidän on sanottava liiassa elävästä ihmisestä, joka ei silti katso voivansa antaa mitään? Jopa rikkaat Jeesuksen silmien alla olivat valmiita antamaan (tosin väärin motiivein), mutta mitä Jeesus olisi sanonut rikkaista, jotka katsoivat tarvitsevansa kaiken, mitä heillä oli?
Vantaan vapaaseurakunta 01.11.2006
Raamatturyhmä
Juhani Nikula
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994)
Tässä otetaan valikoiden esiin muutamia tapahtumia Jeesuksen toiminnasta.
Paholainen kiusaa Jeesusta (4:1-13)
Heti kasteensa jälkeen Jeesus meni Hengen johdossa autiomaahan ja paastosi 40 päivää. Sen jälkeen Hänelle tuli nälkä, ja Paholainen alkoi kiusata Häntä. Kyseessä ei ollut Jumalalta koetus, vaan nimenomaan Paholaisen aikaansaannos. Tässä tapahtumassa kosketetaan tärkeitä hengellisiä teemoja: taistelua Jeesuksen ja Saatanan välillä, Jeesuksen asemaa Jumalan Poikana ja Messiaana, Vanhan Testamentin teologiaa ja kuuliaisuutta Jumalan sanalle.
VT:n esikuvana tälle tapahtumalle voidaan pitää ensinnäkin Israelin kokemusta autiomaassa Egyptistä lähdön jälkeen (40 vuotta autiomaassa). Israelin kansa oli epäonnistunut: se ei kyennyt kestämään koetusta eikä luottamaan Herraan. Jeesus taas pysyi kuuliaisena kiusauksessaan. Esikuvallista oli myös Mooseksen viipyminen vuorella 40 vuorokautta paastoten, minkä jälkeen hän sai mukanaan lain taulut (5.Moos.9:9-11). Mooses itse kesti tämän, mutta kansa odottaessaan lankesi epäjumalanpalvelukseen. Kokonaisuutena voidaan sanoa, että missä luvattu kansa oli epäonnistunut, sen Jeesus onnistui täyttämään kestäessään kiusauksen ja pysyessään Jumalalle kuuliaisena.
Saatana käytti hyväkseen asioita, joihin Jeesus olisi inhimillisesti voinut langeta. Jeesus oli täynnä Henkeä, mutta Hän oli ruumiillisesti nälissään. Merkillepantavaa on, että nälkäänsä syöminen itsessään ei ollut väärin, vaan Jumalan Pojan aseman väärinkäyttö leivän hankkimisessa. Jeesus torjui Saatanan ehdotuksen VT:n sanalla (5.Moos.8:2,3). Jeesuksella oli todellinen tarve tyydyttää nälkänsä, mutta Hän ei voinut tehdä sitä laiminlyömällä kuuliaisuutta Herraa kohtaan.
Messiaana Jeesus oli oleva maailman hallitsija. Siksi Saatanan toisessa tarjouksessa oli toinen puoli tottakin. Samalla Paholainen kuitenkin sanoi omistavansa koko maailman ja voivansa antaa sen kenelle tahtoo. Jeesus ei voinut ottaa vastaan mitään Saatanalta ja kumosi tarjouksen jälleen VT:n sanalla (5.Moos.6:13). Jeesus torjui Saatanan vaatimuksen, joka olisi merkinnyt Jumalan tahdon sivuuttamista. Jos Jeesus ei olisi kestänyt tätä kiusausta, Hän ei olisi voinut ristillä sovittaa ihmiskunnan syntejä eikä myöskään itse kärsimyksen kautta mennä kirkkauteensa (24:26).
Saatanakin tunsi hyvin Jumalan sanan ja yritti sen kautta saada Jeesuksen lankeamaan (Ps.91:11,12). Saatana irrotti nämä sanat asiayhteydestään. Kyseessä ei olisi ollut nöyrä Jumalan varaan luottaminen, vaan Jumalan Pojan aseman väärinkäyttö tarkoituksiin, jota varten Jeesus ei ollut tullut maailmaan. Siksi Jeesus taas vetoaa 5. Mooseksen kirjan sanaan (5.Moos.6:16). Tämän jälkeen Saatana jätti Jeesuksen joksikin aikaa rauhaan – palatakseen jälleen (22:53)!
Kannattaa korostaa, että Jeesus voitti hengellisen taistelun Pahaa vastaan Jumalan sanalla, joka onkin tärkein ase hengellisessä sodassa (”Hengen miekka, Jumalan sana”, Ef.6:17).
Kristuksen kirkastuminen (9:28-36)
Kautta Israelin historian oli merkittäviä tapahtumia toteutunut juuri vuorella (kuten erityisesti lain antaminen); johdonmukaisesti Jeesuksen kirkastuminenkin tapahtui siksi juuri vuorella. Tätä tapahtumaa on pidetty merkittävimpänä yksittäisenä tapahtumana Jeesuksen syntymän ja Hänen kärsimisensä välillä. Kirkastumiseen sisältyy ulottuvuuksia Vanhan liiton ajasta (Mooses ja Elia), Jeesuksen kärsimisestä (9:31; tämän jälkeen Jeesus alkoi pian matkata kohti Jerusalemia) ja Jeesuksen eskatologisesta asemasta (Hän tulee toisen kerran kirkastettuna Kuninkaana pilvien päällä). Kirkastuminen merkitsi aikakausien murrosta ja Jeesuksen maanpäällisen tehtävän täyttymyksen lähestymistä.
Mooses ja Elia tulivat paikalle ”taivaallisessa kirkkaudessa” (9:31). Mooses oli Vanhan liiton johtajahahmo ja profeetta; Jeesus taas oli se profeetta, jonka Mooses oli ennustanut olevan ”minun kaltaiseni” (5.Moos.18:15). Eliakin (joka ei ollut kokenut maallista kuolemaa, 2.Kun.2:11) edusti Vanhaa liittoa, mutta Elian oli määrä tulla Herran edelläkävijänä ennen Herran päivää (Mal.3:22-24). Toisaalta tämä ennustus toteutui Johannes Kastajan toiminnassa (1:17), toisaalta itse Eliakin tuli maan päälle juuri kirkastusvuorella.
Pietarin pyyntö (9:33) oli inhimillinen, mutta mahdoton toteuttaa, koska kokemus oli lyhytaikainen eikä Jumalan tarkoitus ollut, että kaikki kuusi miestä olisivat jääneet vuorelle. Tapaus oli kuitenkin tärkeä myös kolmelle opetuslapselle, koska he saivat voimakkaan kehotuksen pilvestä (9:35; Pietari itsekin myöhemmin kirjoittaa tästä kuulumastaan, 2.Piet.1:17,18). Vaikka opetuslapset eivät voineet jäädä vuorelle, tämä kokemus oli heille kuitenkin valaiseva ja rohkaiseva.
Martta ja Maria (10:38-42)
Matkallaan Jerusalemiin Jeesus viipyi Martan ja Marian kodissa. Martta oli selvästikin se, joka kutsui Jeesuksen kotiinsa. Maria puolestaan otti välittömästi roolin Jeesuksen opetuslapsena. Sisarukset olivat epäilemättä erilaisia: Martta oli käytännöllinen ja asioita hoitava, Maria huoleton ja mietiskelevä. Jeesus rakasti kumpaakin sisarusta, vaikka näiden luonteen välinen ero olikin suuri (vrt. Joh.11:18-44).
Tätä tapausta on kuitenkin usein väärin käytetty yrittämällä väittää, että tämän elämän asioiden vastuullisella hoitamisella ei olisi väliä; tämän näkemyksen torjuu mm. Paavali, 2.Tess.3:10-12. Tämän tapauksen opetus on pikemmin se, mikä on elämämme arvojärjestys: Jumalan valtakunta menee tämän ajan huolien edelle (Room.14:17). Siksi Jumalan lapsen tulee asettaa etusijalle Jumalan sanan oppiminen ja kuuliaisuus Herraa kohtaan.
Jeesus ja Sakkeus (19:1-10)
Jakeen 19:10 on katsottu olevan Luukkaan evankeliumin avainjae: Jeesus on tullut maailmaan sitä varten, että kadotetut voisivat pelastua. Tätä voi pitää Luukkaan tapana kertoa ”pienoisevankeliumi” (vrt. Joh.3:16).
Sakkeus oli kaikkea sitä, mitä kansa piti halveksittuna. Hän oli vihatun miehittäjävaltion apulainen, joka henkilökohtaisesti hyötyi miehityksestä. Tässä tilanteessa eivät enää fariseukset ja lainoppineet yksin tuominneet Jeesuksen tapaa toimia (kuten 5:30), vaan tässä ”ihmiset”, ts. tavallinen kansakin paheksui Jeesuksen toimintaa (19:7). Mutta Jeesus näki jo varhain Sakkeuksen sydämen tilan ja oli siksi aktiivisesti valmis tulemaan Sakkeuksen luo (19:5). Sakkeuksen sydämen kääntymys sai aikaan parannuksen tekoja, jotka ylittivät sen, mitä Mooseksen laki vaati (4.Moos.5:6,7).
Jeesuksen vaikeatajuisilta kuulostavat sanat ”onhan hänkin Abrahamin poika” (19:9) eivät tarkoittane Sakkeuksen olevan Abrahamin sukulainen verenperinnön kautta, vaan Abrahamin lapseutta uskon kautta (vrt. Room.4:13-17; Gal.3:6-9).
Temppelin puhdistaminen (19:45-48)
Jeesuksen suorastaan aggressiivinen toiminta Hänen puhdistaessaan temppeliä kaupankävijöistä antaa vaikutelman, että Hän ei suinkaan ollut ”kiltti” eikä ”hempeämielinen”, vaikka monesti Hänet (virheellisesti) sellaiseksi kuvataan. Jeesusta ei nähty barrikadeilla vaatimassa yhteiskunnallisia muutoksia, mutta vaatiessaan hengellistä puhtautta Hän oli valmis tekoihin, joihin liittyi koviakin otteita (vrt. Matt.21:12-13; Mark.11:15-17, joissa Hän kaatoi kalusteita; ja Joh.2:13-17, jossa Hänen sanotaan käyttäneen ruoskaa). Jeesus vaati temppelin sisäpuolelle sen arvon mukaista toimintaa: ei kaupustelua ja rahanvaihtoa, vaan rukousta, jota varten huone oli tarkoitettukin.
Jeesus jatkoi tämän jälkeen toimintaansa joka päivä temppelissä. Hänen sanotaan nimenomaan opettaneen siellä. Kansan johtajat alkoivat suunnitella Jeesuksen raivaamista tieltään, mutta ”kansa” kuunteli Häntä sankoin joukoin.
Kysymys veron maksamisesta keisarille (20:20-26)
Oliko maksettava veroa keisarille (vihatulle miehittäjävallalle) vai ei? Tämä kysymys oli erityisen ovelasti asetettu. Lainopettajat ja ylipapit arvelivat, että Jeesus joutuisi vastaamaan joko myöntävästi (tuolloin Hän menettäisi laajan kansanjoukon suosion) tai kieltävästi (jolloin Hän olisi roomalaisten näkökulmasta kapinallinen). Mutta Jeesus ei vastannut kummankaan vaihtoehdon mukaan! Jälleen Hän kieltäytyi olemasta yhteiskunnallinen uudistaja, olematta kuitenkaan myöskään vääryyksien puolustaja. Jeesus esitti periaatteen: julkisen vallan tuli saada se, mitä sille kuului (saman esittää Paavali suorasanaisemmin, Room.13:1-7). Keisarilla oli siten periaatteellinen oikeus saada veronsa. Mutta Jeesus vei periaatteen pidemmälle: myös Jumalan tulee saada, mikä Hänelle kuuluu. Tämän on tulkittu tarkoittavan sitä, että kuten keisarin tulee saada verorahansa, jossa on hänen kuvansa, myös Jumalan tulee saada omakseen koko ihminen, jonka Jumala on luonut omaksi kuvakseen (1.Moos.1:26).
Lesken ropo (21:1-4)
Jeesuksen aikana varakkaat ihmiset, joita myös monet lainoppineet ja jotkut fariseuksetkin olivat, pyrkivät antamaan lahjansa hyvin näkyvästi. Joillakin sanotaan olleen jopa torvensoittajia mukanaan antamassa näkyvyyttä ja kuuluvuutta uhritoimitukselleen. Tämä oli näyttävä tapa kertoa muille ulkonaisesta hurskaudesta. Nämä ihmiset saattoivat antaa suuriakin lahjoja, jota Jeesus ei suinkaan sinänsä väheksynyt. Silti nämä ihmiset antoivat liiastaan, ts. heidän lahjansa eivät tuoneet heidän elämäänsä vähääkään puutetta mihinkään suuntaan.
Lesken antamat kaksi pientä lanttia olivat inhimillisesti katsoen mitätön lahja. Mutta hänen lahjansa merkitsi siitä luopumista, mitä hän elääkseen tarvitsi. Siksi hänen lahjansa oli Jeesuksen silmissä monin verroin arvokkaampi kuin hyväosaisten antaminen.
Tämän tapahtuman sanoma aiheuttaa jyrkän vastakkainasettelun tämän päivän ihmiselle: mitä meidän on sanottava liiassa elävästä ihmisestä, joka ei silti katso voivansa antaa mitään? Jopa rikkaat Jeesuksen silmien alla olivat valmiita antamaan (tosin väärin motiivein), mutta mitä Jeesus olisi sanonut rikkaista, jotka katsoivat tarvitsevansa kaiken, mitä heillä oli?
Vantaan vapaaseurakunta 01.11.2006
Raamatturyhmä
Juhani Nikula
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994)
