ENSIMMÄINEN SAMUELIN KIRJA: SAULIN KUOLEMA

Saulin kuninkuus oli loppumassa. Hän oli ollut tottelematon Herran käskyille ja sitä kautta menettänyt Herran suosion (1.Sam.13:8-14; 15:3,9). Samuel ei enää tavannut Saulia (15:35) vaan oli Herran käskystä voidellut Daavidin kuninkaaksi (16:1-13). Tämän jälkeen Saulin kuninkuus heikkeni jatkuvasti. Samuel lopulta kuoli (25:1) eikä häneltä ollut mahdollista enää kysyä Herran tahtoa. Koska Jumala ei enää vastannut Saulille millään tavalla, tämä epätoivoisena etsi apua noidalta (1.Sam.28). Kyseinen kokemus ei tuonut Saulille mitään apua ja pian tämän jälkeen hän kuoli (1.Sam.31).

Saul etsii apua En-Dorin noidalta

Israelin armeija oli leiriytynyt Gilboan vuorelle taistelemaan filistealaisia vastaan. Israel oli lukuisia kertoja aikaisemmin lyönyt filistealaiset, mutta tällä kertaa Saul oli erityisen peloissaan ja täysin neuvoton (28:3-25). Saul ei enää saanut tietoa Herran tahdosta unien, urimin (urim ja tummim olivat jalokiviä, arpomisvälineitä, joiden avulla saatiin tietää Jumalan tahto, 2.Moos.28:15,30) eikä profeettojen avulla, joten hän joutui paniikkiin. Huolimatta Samuelin painavista sanoista tämän eläessä Saul ei ollut ymmärtänyt, että Herra oli hylännyt hänet.

Saulin epätoivoa kuvastaa se, että hän kääntyi spiritistisen meedion puoleen. Saul oli aiemmin nimenomaisesti pyrkinyt tuhoamaan kaikki henkien manaajat ja enteiden selittäjät. Tässä suhteessa Saul oli määrätietoisesti pyrkinyt toimimaan Jumalan määräyksen mukaisesti. Ympäröivät monijumalaiset kansat harrastivat okkultismia, mutta se oli nimenomaisesti vastoin Mooseksen lakia (3.Moos.19:31; 20:6,27; 5.Moos.18:10,11). Kyseessä oli toiminta, joka ei ollut mitenkään yhteen sovitettavissa Jumalan tahdon kanssa. Jumala on kieltänyt kaikki yhteydet elossa olevien ihmisten ja kuolleiden välillä. Tämä pätee yhtä lailla nykyisin uuden liiton aikana (Jeesus viittaa tähän vertauksessaan rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta, jonka mukaan Jumalan suunnitelmiin ei kuulu vainajien yhteydenpito elävien kanssa, Luuk.16:19-31). Kuolleitten ihmisten henget ovat siten eläviltä ihmisiltä saavuttamattomissa – ja päinvastoin: kuolleet eivät pääse tulemaan elävien ihmisten luokse.

Saul sai kuitenkin tietää, että En-Dorissa oli nainen, jolla oli yhteyksiä vainajahenkiin. Vaikka Saul oli aiemmin torjunut noituuden Jumalan tahdon vastaisena, hän hätätilanteessaan oli kuitenkin valmis kääntymään pahojen henkivaltojen puoleen. Saul oli monesti jo aiemminkin osoittanut horjuvuutta toiminnassaan. Saul teki nyt raskaan virhearvion kuvitellessaan, että meedionaisen kautta hän löytäisi myönteisen vastauksen tilanteeseensa. Saul pukeutui valepukuun ja lähti naisen luo kahden miehen kanssa. Tilanteeseen toi oman jännitteensä vielä sekin, että En-Dor sijaitsi lähellä paikkaa, johon filistealaiset olivat leiriytyneet. Saul tuli naisen luo yöllä, mikä edelleen korostaa matkan salaista luonnetta. Yöllinen vierailu saattoi johtua myös siitä, että noidat toimivat mielellään juuri yöaikaan. Raamattu korostaa, että kuolleitten maailma oli pimeyden paikka (Job 10:21,22; 17:13; Ps.88:13; 143:3). Tilanne korostaa sitä, että Saul oli selvästi tietoinen siitä, että oli hakeutumassa yhteyteen pimeyden valtakunnan voimien kanssa.

Nainen oli varuillaan eikä ollut välittömästi valmis toimimaan, vaikka hän ei ollut tunnistanut Saulia. Naisen vastustuksesta huolimatta Saul epätoivoisesti vaati naiselta apua ja pyysi tuomaan esiin nimenomaan Samuelin hengen. Saul odotti Samuelin kuoleman jälkeenkin saavansa tältä neuvoa vaikeaan tilanteeseen. Koko tapahtuma on eriskummallinen eikä ole mitenkään selvää, mikä voima naisella oli hallussaan. Tapahtuman kuvauksesta käy kuitenkin ilmi, että yliluonnollinen voima, jota kautta Samuelin henki (”jumalolento”) saapui, oli naisen kontrollin ulkopuolella. Miten nainen sai kutsuttua Samuelin paikalle, jää avoimeksi. Selvää on kuitenkin, että nainen ei hallinnut tilannetta ja siksi hän parkaisi kauhuissaan. Samuelin nähdessään nainen tajusi, että avun tarvitsija oli Saul. Sitäkään ei kerrota, miten nainen tässä tilanteessa itse asiassa tunnisti Saulin. Nainen oli peloissaan, koska luuli nyt joutuneensa Saulin ansaan. Saul kuitenkin rauhoitteli naista: hän ei ollut tullut vahingoittamaan naista vaan oli yrittänyt saada apua omiin ongelmiinsa. Niinpä Saul alkoi keskustella Samuelin kanssa.

Saul ei saanut Samuelilta mitään apua ongelmiinsa. Samuel muistutti Saulia vielä kerran siitä, että tottelemattomuutensa vuoksi Saul oli menettänyt kuninkuutensa. Saulin kuninkuus oli siirtynyt Daavidille (tässä Samuel mainitsee Daavidin kuninkuuden nimenomaisesti vaikka aikaisemmin hän oli kertonut kuninkuuden siirtyvän ”toiselle”, 15:28; Saul toisaalta tiesi tämän tarkoittavan Daavidia, 24:21). Herra ei tule tässä akuutissa tilanteessa auttamaan Saulia, päinvastoin. Tuskallisen keskustelun lopuksi Samuel ennusti Saulin ja tämän kolmen pojan pikaisen kuoleman sekä Israelin tappion taistelussa. Aiemmin Saul oli pelännyt filistealaisten sotilaallista voimaa, nyt hän säikähti Samuelin kovia sanoja. Saul meni tilanteesta aivan hervottomaksi ja jäi makaamaan maahan kauhistuneena.

Samuelin ilmestymisestä Saulille kuin jumalolentona vanhan miehen hahmossa viittaan kääriytyneenä ei voi vetää johtopäätöksiä kuoleman jälkeisestä elämästä. Raamattu kertoo ylipäätään hyvin vähän siitä välitilasta, jossa ihminen on kuoleman ja aikojen lopussa tapahtuvan kuolleitten ylösnousemuksen välillä. Koko tässä kuvattu tapahtuma on aivan poikkeuksellinen ja ainutlaatuinen, mikä johtui Saulin väärämielisyydestä. Samuelin ja Saulin keskustelu ei myöskään ole miltään osin esimerkki siitä, että ihmisillä olisi sen paremmin lupaa kuin mahdollisuutta keskustella tai olla yhteydessä kuolleiden henkien kanssa. Kaikki inhimillinen kiinnostus yhteydenpitoon kuolleiden kanssa on ankarasti kielletty siihen asti kun yleinen ylösnousemus maailmanajan lopussa tekee kuolleet jälleen eläviksi.

Nainen halusi loppuun asti auttaa Saulia ja osoittaa häntä kohtaan vieraanvaraisuutta. Saul sai naiselta ruokaa ja vielä samana yönä Saul lähti paluumatkalle. Huolimatta inhimillisestä ystävällisyydestään Saulia kohtaan naisen toiminta henkivaltojen kanssa ei ollut miltään osin hyväksyttävää Jumalan antamien käskyjen valossa.

Filistealaisten epäluulo

Daavid oli saanut filistealaiselta Gatin kuninkaalta Akisilta luvan asettua Siklagiin (27:6). Daavid ja hänen miehensä tekivät sieltä retkiä gesurilaisten, girsiläisten ja amalekilaisten kimppuun (27:8). Daavid oli ollut kuningas Akisin erityisessä suosiossa (28:1,2). Daavid oli valmis myös lähtemään taisteluun Akisin vihollisia vastaan. Tällöin kuitenkin kävi ilmi, että filistealaisten sotapäälliköt eivät luottaneet Daavidiin (29:1-11). Tämä oli inhimillisesti täysin ymmärrettävää, koska Daavid oli menestyksellisesti toiminut Saulin sotapäällikkönä alkaen siitä, kun Daavid voitti Goljatin (1.Sam.17). Daavid oli ollut nimenomaan menestyksellinen sotaretkillään Saulin joukoissa, jolloin hän oli aiheuttanut myös filistealaisille katkeria tappioita. Kuningas Akis tosin edelleen luotti Daavidiin, mutta johtuen sotapäälliköidensä epäluulosta hän lähetti Daavidin pois. Daavid lähti palaamaan kohti filistealaisten maata Siklagiin.

Daavid kostaa vihollisilleen

Palattuaan Siklagiin Daavid sai todeta, että amalekilaiset olivat vallanneet Siklagin, polttaneet sen poroksi ja ryöstäneet naiset ja lapset ottaen nämä vangeiksi (30:1-31). Molemmat Daavidin vaimot olivat myös vangittujen joukossa. Niin Daavid kuin hänen sotilaansa olivat epätoivoisia. Daavidin miehet olivat katkeria tapahtuneen johdosta ja uhkasivat kivittää Daavidin kuoliaaksi. Tämä kertoo siitä, että johtaja saa usein kantaa taakkaa alaistensa puolesta, vaikka ei olisikaan tosiasiassa vastuussa kärsitystä vastoinkäymisestä. Daavid kuitenkin pystyi kokoamaan itsensä ja halusi päästä selville Herran suunnitelmasta. Daavid pyysi pappi Abjataria tuomaan efodin, joka oli Israelin ylipapille kuuluva kasukka. Sen olkapaloihin oli kiinnitetty Jaakobin poikien nimet. Efodin käyttämisellä uskottiin olevan voimaa, sillä siihen pukeutumalla kysyttiin Jumalan vastauksia kysymyksiin. Lisäksi efodin päällä kannettiin jalokivin koristeltua kilpeä, jonka taskussa pidettiin arpomisvälineitä (urimia ja tummimia). Daavid sai vastauksen Herralta: lähtemällä rosvojen perään Daavid vapauttaisi vangit.

Daavid lähti retkelle 600 miehen kanssa. Amalekilaiset olivat jättäneet jälkeensä egyptiläisen palvelijan, sairastuneen miehen. Tämä oli ollut mukana ryöstöretkellä, mutta lupautui nyt oppaaksi Daavidin joukoille. Daavidin miehistä 200 ei jaksanut jatkaa matkaa ja nämä jäivät kuormaston luo. Pääjoukko sai amalekilaiset kiinni. Oletettavasti amalekilaiset olivat lukumääräisesti ylivoimaisia, mutta taitavalla taktiikalla nämä voitettiin. Daavidin joukot saivat takaisin kaiken, mitä amalekilaiset olivat ryöstäneet: perheenjäsenet, karjan ja tavarat.

Daavidin joukossa oli kuitenkin kelvottomia miehiä, jotka olisivat jättäneet perheenjäseniä lukuun ottamatta muun omaisuuden palauttamatta kuormaston luo jääneille 200 miehelle. Daavid kuitenkin torjui tällaisen itsekkään vaatimuksen ja teki Israelissa pysyvän säännön, jonka mukaan varusteita vartioiva ja taisteluun lähtevä jakavat saaliin tasapuolisesti. Tässä Daavid ensinnäkin ymmärsi koko voittoisan sotaretken olleen Herran johdatusta ja ansiota. Toiseksi Daavid oli omaksunut viisaan johtajan roolin, joka ei ollut taipuvainen alistumaan alaistensa keskinäiseen riitelyyn ja hajotustyöhön. 

Saulin kuolema

Samuel oli kertonut Saulin ja tämän poikien tulevasta kuolemasta sekä Israelin tappiosta (28:19). Raskaalla mielellä tulossa olevista traagisista tapahtumista Saul palasi yöllä leiriin. Kaikki, mitä Samuel oli En-Dorissa Saulille ilmoittanut, toteutui. Taistelussa Jisreelin tasangolla Israelin armeija kärsi tappion ja vetäytyi Gilboan vuorelle (31:1-13). Siellä filistealaiset tappoivat Saulin kolme poikaa (neljäs poika Isboset jäi vielä henkiin, 2.Sam.2:8) ja Saul itse haavoittui vihollisen nuolista. Välttääkseen häpeällisen kuoleman vihollisen käsissä Saul pyysi aseenkantajaansa tappamaan hänet. Tämä kuitenkin kieltäytyi, ilmeisesti koska ei halunnut tapaa Herran voideltua (vrt. 1.Sam.26:23). Niinpä Saul heittäytyi miekkaansa ja otti hengen itseltään. Tämän jälkeen myös aseenkantaja otti hengen itseltään.

Filistealaiset saivat taistelussa ratkaisevan voiton ja saivat kokonaisuudessaan haltuunsa hedelmällisen laakson Jordan-virralta asti. He valtasivat myös useita kaupunkeja, joista israelilaiset joutuivat vetäytymään. Saulin ruumis häväistiin ja ripustettiin Bet-Seanin muurille. Gileadin Jabesin asukkaat kuitenkin pelastivat Saulin ja hänen poikiensa ruumiit hautausta varten (hallituskautensa alussa Saul oli pelastanut Gileadin Jabesin nimenomaan ammonilaisten uhan vallasta, 11:1-11). Myöhemmin Daavid kuljetutti Saulin ja hänen perheensä luut Benjaminin Selaan perhehautaan (2.Sam.21:11-14). Saulin kuolema oli häpeällinen omassa viisaudessa tehty ratkaisu, mutta Daavid osoitti Saulille kunnioitusta loppuun asti. Vaikka Daavid oli Herran valitsema kuningas Saulin jälkeen, Daavid ei missään vaiheessa lakannut osoittamasta Saulille kunnioitusta, koska tämä oli puutteistaan huolimatta Herran voideltu.

Saulin, Israelin ensimmäisen kuninkaan, hallituskauden loppu oli traaginen. Saul oli ollut ristiriitainen persoona. Vaikka Saul oli Jumalan valitsema ja Samuelin voitelema, Saul ei ollut ymmärtänyt, että kuuliaisuus oli välttämätöntä siinä pyhässä ja ainutlaatuisessa virassa, jonka Jumala oli hänelle antanut. Kuninkaan oli määrä olla Herran kuuliainen palvelija, mitä Saul ei kuitenkaan ollut valmis hyväksymään. Ensimmäinen Aikakirja tiivistää Saulin kuoleman ytimekkäästi: ”Näin kuoli Saul, koska hän oli luopunut Herrasta eikä ollut totellut hänen sanaansa. Saul oli myös hakenut neuvoa vainajien hengiltä eikä Herralta. Siksi Herra antoi hänen kuolla ja siirsi kuninkuuden Daavidille, Iisain pojalle” (1.Aikak.10:13,14).

Lähteet

Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

Juhani Nikula, 27.12.2013