Jerusalemin kokouksen tausta
Apostolien ja vanhinten kokous Jerusalemissa (Ap.t.15) suunnilleen vuonna 49 jKr. on kristillisen kirkon historiassa yksi tärkeimpiä merkkipaaluja. Kokouksessa käsitellyn ongelman merkittävyyttä ei ole aivan helppoa käsittää tämän päivän tilanteessa, jossa juutalaiskristityt ovat pieni murto-osa kaikista maailman kristityistä. Mutta tuossa nimenomaisessa kokouksessa kohdattiin se vääjäämättä eteen tuleva tilanne, jossa kristityiksi kääntyi yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, jotka olivat taustaltaan juutalaisten näkökulmasta katsoen kokonaan pakanoita. Sinänsä jo VT ennustaa, että tulee aika, jolloin pakanatkin pääsevät osallisiksi niistä siunauksista, jotka on luvattu Israelille (1.Moos.22:18, 26:4, 28:14; Jes.49:6, 55:5; Sef.3:9,10; Sak.8:22). Tämän kuitenkin käytännössä ymmärrettiin toteutuvan niin, että muista kansoista ihmisiä kääntyi juutalaisuuteen. Kautta aikojen on pakanataustaisia ihmisiä kääntynyt juutalaisuuteen ja jonkinlaista lähetystyötäkin juutalaiset olivat tehneet (vrt. Matt.23:15), jolloin ihminen otti samalla kaikki VT:n lain ja muut juutalaisuuden velvoitteet harteilleen noudattaakseen niitä. Myös alkuseurakunnan toiminnan taustalla näyttää pitkään vaikuttaneen ajatus, jonka mukaan Israel oli Jumalan erityinen välikappale, jolloin pakanat voivat tulla Jumalan lunastuksesta ja siunauksista osallisiksi vain Israelin kansan ja sen eri instituutioiden (kuten ympärileikkauksen) kautta. Alkuseurakunnassa ei näytä olleen mitään epäilyksiä sen suhteen, ettei kristinusko merkitsisi jatkossakaan muuta kuin nimenomaan juutalaiskristillisyyttä. Alkuvaiheessa tämä johtikin siihen, että kristityiksi kääntyneet olivat juutalaisia tai ns. jumalaa pelkääväisiä. Samarialaisten (Ap.t.8) ja roomalaisen Corneliuksen huonekunnan (Ap.t.10) kääntymyskään ei vielä merkinnyt kristinuskon murtautumista ulos juutalaisuudesta. Joitakin poikkeuksia oli käännynnäisten joukossa, joitten kosketus juutalaisuuteen oli olematon. Kuitenkin vasta Paavalin ensimmäinen lähetysmatka (Ap.t.13,14) toi kristilliseen seurakuntaan mukanaan huomattavia määriä käännynnäisiä, joiden tausta oli täysin pakanallinen.
Juutalaiskristillisen seurakunnan synty helluntaina (Ap.t.2) ei voinut syrjäyttää vuosituhantista Israelin kansan perintöä. Jerusalemin seurakunnan ajatuksena oli, että se muodostaa kansan uskollisen jäännöksen (tämä ajatus esiintyy usein VT:ssa, esim.1.Kun.19:18, Sef.3:11-13). Jerusalemin seurakunta kuvittelikin Jumalan toimivan edelleen niitten suuntaviivojen mukaan, jotka Hän oli asettanut aikoja sitten. Tämä merkitsi juutalaiskristillisen seurakunnan mielestä sitä, että tulemalla kristityksi juutalainen ei lakkaa vähimmässäkään määrin olemasta juutalainen. Alkuseurakunnan aikana pakanan kääntyessä kristityksi tämä samalla ainakin jossakin määrin omaksui juutalaisten tapoja ja etiikkaa. Sinänsä onkin selvää, että kristinuskon juuret ovat syvällä Israelin kansan historiassa. Jerusalemin seurakunnan juutalainen luonne kuitenkin syvensi juutalaisuuden ja kristinuskon yhteyttä tavalla, joka joutui uusien haasteiden ja tulkintojen eteen Paavalin lähetysmatkojen saavuttaessa täyspakanallisia ihmisiä, jotka ottivat evankeliumin vastaan. Jerusalemin seurakunnan johtoasema oli siihen asti ollut kaikille lähes selviö, mutta uudet pakanakristilliset seurakunnat näyttivät haastavan tämän asiantilan. Tilanne juutalaiskristittyjen ja pakanakristittyjen välillä oli paikoitellen voimakkaasti jännittynyt, ja Paavali näyttää saamansa pakanalähetysnäyn perusteella asettuneen voimakkaasti sen puolelle, että pakanakristittyjen ei tule alistua noudattamaan juutalaisia tapoja. Tämä näkyy voimakkaasti mm. hänen kirjeessään galatalaisille. Paavalin ensimmäinen lähetysmatka (Ap.t.13,14) oli suuntautunut Galatiaan, johon syntyi kristillisiä seurakuntia. Kirjeessään galatalaisille Paavali hyökkää voimakkaasti juutalaista uskonnollisuutta vastaan (erityisesti Paavali vastusti pakanoiden ympärileikkausta, Gal.5:2,3,11,12). Ilmeisesti kirje galatalaisille on kirjoitettu ennen Jerusalemin kokousta (Ap.t.15), koska kirjeen sisältö on niin hyökkäävä eikä vaikuta lainkaan tuntevan Jerusalemin kokouksen sovinnollista päätöstä (huom! galatalaiskirjeen vastaanottajista ja ajankohdasta on erilaisia teorioita, joista mikään ei täysin kykene selvittämään, milloin ja kenelle kirje on kirjoitettu; yleisestikin Raamatun kirjojen taustaa ei useimmissa tapauksissa kyetä lopullisesti selvittämään).
Voidaan sanoa, että käsillä olevan ongelman räjähtäminen ilmiriidaksi oli vain ajan kysymys. Lopullisen sytykkeen Jerusalemin kokoukselle antoi tilanne, jossa Juudeasta (Jerusalemista) tuli Antiokiaan juutalaiskristittyjä, jotka opettivat periaatetta, jonka mukaan ympärileikkaus Mooseksen lain mukaan oli ihmisen pelastumiselle välttämätön (Ap.t.15:1). Tämä merkitsi vastakohtaa Paavalin opetukselle, jonka mukaan ihmisen ei tarvinnut tulla ensin juutalaiseksi, vaan hän pelastuu vain uskomalla evankeliumin. Selvästikin tämä tilanne Antiokiassa oli sama asetelma, joka tapahtui Galatian seurakunnissa, johon oli tullut juutalaiskristillisiä opettajia vaatimaan pakanoiden ympärileikkausta. On arveltu, että Johannes Markuksen eroaminen Paavalista tämän ensimmäisellä lähetysmatkalla (Ap.t.13:13) olisi voinut johtua juuri siitä, että Johannes olisi ollut levoton Jerusalemin seurakunnan suhtautumisesta Paavalin pakanalähetystyöhön, jolloin Johannes olisi samalla ollut raportoimassa Jerusalemissa Paavalin ”epäjuutalaisesta” opetuksesta; tällöin Johannes voisi olla samalla ollut aiheuttamassa juutalaisten opettajien tulemisen Antiokiaan. Johanneksen rooli tässä suhteessa on arvailua, mutta voisi selittää Paavalin myöhemmän jyrkän suhtautumisen häneen (Ap.t.15:36-41). Vaikka Johannekselle ei olisikaan ollut mitään osaa tässä konfliktissa, oli kuitenkin odotettavissa, että Jerusalemin seurakunnan johto pyrki minimoimaan jännitettä juutalaisuuden ja juutalaiskristillisyyden välillä. Jerusalemin seurakunnan johtaja, Jeesuksen veli Jaakob sekä Pietari olivat konservatiivisia juutalaisia (esim. Ap.t.21:17-26), vaikka kumpikaan ei toisaalta halunnut uhrata evankeliumin sanomaa sen missään kohdin. Paavali näki tilanteen kuitenkin heitä jyrkemmin ja hänelle Jeesuksen risti merkitsi tinkimättömästi pakanoiden ympärileikkauksen loppua (Gal.6:12).
Antiokian seurakunnassa asettuivat Paavali ja Barnabas vastustamaan juutalaisia opettajia, jolloin päätettiin lähettää Antiokian seurakunnasta lähetystö (Paavali, Barnabas ja muutamat muut) Jerusalemiin keskustelemaan syntyneestä riitakysymyksestä. Antiokian seurakunnalla oli omalta puoleltaan tavoitteena saada selvyys tähän kiistakysymykseen, joka oli heidän sekaseurakunnassaan akuutti. Epäilemättä myös Jerusalemin seurakunta halusi selvyyttä tähän kysymykseen, vaikka itse asia oli Juudean juutalaisessa ympäristössä toinen (juutalaisille itselleen oli itsestään selvyys, että juutalainen on aina vanhoja tapoja myöten juutalainen vaikka kääntyy kristityksi). Myös Jerusalemin seurakunnan asema muitten seurakuntien yläpuolella oli asia, joka kaipasi kaikkien kristittyjen yhteistä kokousta. Sinänsä pakanalähetystyö oli tässä vaiheessa jo laajalti ymmärretty kuuluvaksi Jumalan suunnitelmiin. Kuvaavaa kuitenkin on, että pakanoiden kääntymisestä iloittiin Foinikiassa ja Samariassa (15:3), mutta Jerusalemin seurakunnan ei suoraan sanota iloinneen tästä asiasta (15:4). Ehkä pakanoiden kääntymys ei vielä saanut ”täysjuutalaiskristittyjen” kokosydämistä hyväksyntää.
Jerusalemin kokouksen kulku
Kokouksen myötä eri näkökannat tuotiin esiin niiden kaikessa jyrkkyydessään – tämä kertoo alkuseurakunnan inhimillisestä puolesta. Kristityt, taustaltaan juutalaiset fariseukset, esittivätkin kantanaan, että uskoon tulleet pakanat oli myös ympärileikattava ja heidät oli velvoitettava noudattamaan Mooseksen lakia; ts. pakanoiden oli tultava juutalaisiksi sen kaikkia yksityiskohtia myöten (15:5). Tämän he sanoivat käsityksenään Jumalan muuttumattomasta tahdosta sellaisena kuin VT asian tuntuu esittävän. Heidän tulkintansa mukaan VT puhuu pakanoiden pelastumisesta viimeisinä aikoina kun Israel on palautettu ennalleen (Jes.2:2,3, 11:10, 25:6-10, 60:1-3; Sak.8:23). Pakanoiden lähetystyö oli myös näiden jyrkkien juutalaiskristittyjen mielestä sinänsä kannatettavaa, mutta sen tulisi tapahtua sitä perinteistä tietä, jonka mukaan pakanat kääntyvät myös juutalaisuuteen eivätkä muodosta siten itsenäistä, Mooseksen laista riippumatonta ryhmää. Epäilemättä näiden juutalaisten kantaan vaikutti sekin, että viimeisinä päivinä pakanakansat suorastaan tulvivat Jerusalemiin, eivät suinkaan sieltä pois (Sak.8:22). Ottaen huomioon näiden kristittyjen fariseusten kunnioituksen VT:n kirjoituksia kohtaan heidän ajattelunsa vaikutti sen hetkisessä tilanteessa johdonmukaiselta.
Nyt oli tilanne selvitetty ja kummankin osapuolen näkemykset oli esitetty. Apostolit ja vanhimmat asettuivat tämän jälkeen pohtimaan kysymystä ja etsimään siihen ratkaisua (15:6). Myöhemmässä historiantulkinnassa Jerusalemin kokousta onkin nimitetty ”ensimmäiseksi kirkolliskokoukseksi”, jonka mallin mukaan myöhemmissä vaiheissa on pyritty ratkaisemaan kiistakysymyksiä.
Väittelyä, jonka sisältöä Raamattu ei kerro, jatkui pitkään, kunnes Pietari alkoi puhua (15:7-11). Pietari ei ollut enää seurakunnan johtaja, vaan seurakunnan johtaja oli Jaakob, Jeesuksen veli (vrt. 12:17). Pietari oli kuitenkin juutalaiskristillisen lähetystyön päähenkilö, joka vastasi työstään Jerusalemin seurakunnalle. Pietari puhuikin lähetystyöntekijän roolissa ja muistutti kokousta, kuinka Jumala oli valinnut hänen suustaan pakanat kuulemaan evankeliumin ja ottamaan sen vastaan (vrt. tapahtumat n. 10 vuotta aikaisemmin Corneliuksen kodissa, Ap.t.10). Näin Jumala oli osoittanut hyväksyvänsä pakanat yhteyteensä uskon kautta. Siksi johdonmukaisesti myös Paavalin työ pakanoiden parissa kuului Jumalan suunnitelmiin. Siksi Pietarin mukaan juutalaisen ja pakanan välillä ei ollut eroa ja Mooseksen laki oli ies, jota eivät edes juutalaiset itse olleet jaksaneet kantaa. Pietarin puhe on näin Paavalin ja Barnabaksen puolustuspuhe, jonka jälkeen nämä itse tekivät selkoa työstään ”kansojen keskuudessa” (15:12). Kyse ei kuitenkaan ollut heidän oman työnsä hedelmästä, vaan kysymys oli Jumalan suurista tunnusteoista ja ihmeistä.
Jaakob alkoi sitten puhua ja hänen ehdotuksensa ratkaisuksi oli selvästikin avarakatseinen, sovinnollisuutta etsivä kompromissi (15:13-21). Jaakobin syvä juutalainen uskonnollisuus näkyy hänen puheessaan, mutta samalla siihen sisältyy luottamus siihen, että Jumala on todella suunnitellut hyväksyvänsä pakanat yhteyteensä. Todennäköisesti jyrkät juutalaiset olivat tässä tilanteessa panneet toivonsa Jaakobiin, mutta he saivat pettyä. Jaakob etsi vastauksessaan sekä keskinäistä sovittelua että Jumalan tahdon mukaista ratkaisua. Viittaamatta Paavalin ja Barnabaksen työhön (!) hän muistutti Simon Pietarin työstä pakanoiden parissa. Jaakobin ajatuksena tuntuu olleen sivuuttaa proselytismi eli juutalaisuuteen kääntyminen ja korostaa lopunajallista ennuskuvaa, jossa Daavidin sortunut maja (Israel) ennallistetaan ja se tulee olemaan vahva, mutta samalla pakanakansat ympäröivät sitä Jumalan omina (Aam.9:11,12). Jaakobin tulkinnan mukaan näin pakanakansat tulevat Jumalan omiksi tulematta juutalaisiksi. Tämän Jumala on suunnitellut jo ammoisista ajoista asti. On huomattava, että Jaakob ei tosiaankaan viitannut Paavalin pakanalähetystyöhön, vaan selvitti juutalais- ja pakanakristillisyyden välisiä yleisiä periaatteita. Joka tapauksessa Jaakob ymmärsi, että pakana voi pelastua tulematta juutalaiseksi, mikä merkitsi asettumista Antiokiaan tulleita juutalaisia opettajia vastaan (15:1).
Jaakobin ehdotus ratkaisuksi (15:20,21) on herättänyt paljon pohdiskelua. Toisaalta se voi vaikuttaa olevan ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä hän aikaisemmin sanoi. Mutta toisaalta se sisälsi huomattavasti vähemmän vaatimuksia kuin jyrkät juutalaiskristityt olivat aiemmin esittäneet. Koska Paavalikaan myöhemmin kirjeissään ei aseta kieltoa esim. epäjumalille uhratun lihan syömiselle muuten kuin omantunnon kysymyksenä (1.Kor.8:1-13), lienee Jaakobin ehdotus tulkittava käytännön myönnytyksenä juutalaisille. Juutalaista väestöä asui laajalti kaikkialla Rooman valtakunnassa, joten Jaakob halusi ehdotuksellaan kehottaa pakanoita kunnioittamaan juutalaisille pyhiä asioita. Tällaisenaan Jaakobin suvaitsevainen ehdotus on kelvollinen toimintamalli kaikkina aikoina vastaavissa kiistakysymyksissä.
Kokouksen päätös
Jaakobin ehdotus hyväksyttiin (ilmeisesti yksimielisesti, koska kirjeessä viitattiin myös Pyhän Hengen nähneen hyväksi kirjeessä esitetyt asiat) ja kokouksen päätös ilmoitettiin Antiokiaan kirjeellä (15:22-29). Kirjeen toimittivat perille Paavali ja Barnabas sekä Jerusalemin seurakunnan valtuuttamat Juudas Barsabbas ja Silas. Näiden kahden jälkimmäisen johtavan henkilön mukanaolo ilmoitti kirjeen vastaanottajille Jerusalemin seurakunnan hyväksyneen ne menettelyt, jotka kirjeessä kerrottiin. Tämä kirje sisälsi kristinuskon leviämisen kannalta merkittäviä kannanottoja, jotka toisaalta olivat voimakkaasti pakanalähetystä tukevia ja toisaalta edellyttivät kristillisen seurakunnan sisäistä sovinnollisuutta eri taustoista tulevien ihmisten kesken. Aivan ilmeisesti myös juutalaiskristittyjen Paavalin lähetystyöhön kohdistuneet ennakkoluulot vähenivät kirjeen ilmoittamien päätösten myötä. Samalla on mahdollista, että kirjeen julkituoma tietty etääntyminen juutalaisuuden vaatimuksista nosti ei-kristittyjen juutalaisten vastarintaa Paavalia kohtaan, koska tämä oli saanut entistä vapaammat valtuudet pakanalähetystyöhön. Olihan jo kirjeen vastaanottajiksi mainittu Antiokian veljien lisäksi Syyrian ja Kilikian veljet, ts. kyseessä oli Antiokiaa laajempi maantieteellinen alue. Selvästikin Jerusalemin kokouksen päätöksen vaikutus oli laaja-alainen.
Kirje tuotiin Antiokiaan, jossa sen sisältö otettiin ilahtuneena vastaan (15:30,31). Paavali jäi tässä vaiheessa Antiokiaan (15:32-35), josta myöhemmin alkoi hänen toinen lähetysmatkansa (15:40-18:22).
Paavalin ja Barnabaksen ero
Paavali ja Barnabas olivat olleet työtovereita jo pitkään. Barnabas oli heti Paavalin kääntymyksen jälkeen auttanut Paavalia saamaan seurakunnan luottamuksen (9:27). Huolimatta heidän pitkästä ystävyydestään ja työtoveruudestaan heidän välille tuli riita siitä, voiko Johannes Markus tulla heidän mukaansa uudelle lähetysmatkalle (15:36-41). Paavali ei hyväksynyt Johannesta, koska tämä oli lähtenyt heidän luotaan kesken lähetysmatkan (13:13). On mahdollista, että alun perin Johannes ei ollut hyväksynyt Paavalin ei-juutalaisia menettelytapoja pakanoiden keskuudessa, mutta Jerusalemin kokouksen päätöksen myötä Johannes olisi katsonut voivansa taas olla Paavalin työyhteydessä. Paavali ei kuitenkaan enää luottanut Johannekseen, jolloin Barnabas otti Johanneksen mukaansa ja Paavali otti uudeksi työtoverikseen Silaksen (Silvanuksen, 1.Tess.1:1). Tämä oli Jerusalemin seurakunnan johtavia miehiä, kreikkaa taitava Rooman kansalainen (16:37).
Apostolien tekojen kerronnassa ei karteta tuomasta esille alkukristittyjen inhimillisiä piirteitä, kuten Paavalin ja Barnabaksen riitaa. Toisaalta Jumala myös käyttää erilaisia ihmisiä erilaisissa tehtävissä, joten todennäköisesti Herra oli suunnitellut myös sen, että Paavalin ja Barnabaksen oli lähdettävä työhön toisistaan erillään. Luultavasti myös Johannes Markus saattoi palvella Jumalan valtakunnan työtä menestyksellä Barnabaksen kanssa, joten syntynyt tilanne mahdollisti kaikille osapuolille uudenlaisen, menestyksellisen työrupeaman.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Paavalin kutsu lähetystyöhön
Saul eli Paavali oli Jumalan valitsema lähetti viemään evankeliumia pakanakansojen keskuuteen. Ensimmäisen kerran Paavali sai kuulla tästä, kun opetuslapsi Ananias tuli hänen luokseen hänen olleessa sokeutuneena (Ap.t.9:15,17). Tuolloin Paavali sai näkönsä takaisin ja alkoi kohta julistaa evankeliumia. Kesti kuitenkin reilusti yli kymmenen vuotta, ennen kuin Jumala erityisesti erotti Paavalin lähetystyöhön. Jälkikäteen on mahdotonta asettaa Paavalin elämän tapahtumia tarkkaan aikajanalle, mutta suunnilleen seuraavat tapahtumat ennen lähetysmatkoja on katsottu voitavan ajoittaa: (1) kääntymys Damaskoksen tiellä (34 jKr, Ap.t.9:1-19); (2) käynti Jerusalemissa (36 jKr, Gal.1:18); (3) Tarsoksessa (37-42 jKr., Ap.t.9:30); (4) Barnabas noutaa Paavalin Antiokiaan (42 jKr., Ap.t.11:25,26); ja (5) Paavali ja Barnabas tuovat avustusta Juudean seurakunnille (44 jKr., Ap.t.11:29,30). Paavalin ensimmäisen lähetysmatkan (Ap.t.13-14) arvellaan alkaneen n. v. 46 jKr.
Lähetysmatkan tukipiste oli Antiokian seurakunnassa, jossa mainitaan olleen viisi nimeltä mainittua profeettaa ja opettajaa (Ap.t.13:1). Barnabas mainitaan ensimmäisenä ja hänen roolinsa lienee ollut merkittävä (hän oli myös ollut vaikutusvaltainen jo Jerusalemin alkuseurakunnan silmissä, 4:36,37, 9:27, 11:22-30). Ei ole mahdotonta, että ”Simeon” eli ”Niger” olisi sama henkilö kuin Jeesuksen ristiä kantanut Simon Kyreneläinen (Luuk.23:26). Saul mainitaan tässä vaiheessa viimeisenä. Opettajien ja profeettojen palvellessa ja paastotessa Pyhä Henki puhui seurakunnalle Barnabaksen ja Saulin erottamisesta siihen tehtävään, johon Henki oli heidät kutsunut (13:2,3). Miten Pyhä Henki puhui seurakunnalle, ei mainita. Ilmeisesti kyseessä oli profetia jonkun kautta.
Tässä tapahtumassa on montakin seikkaa, jotka on syytä panna erityisesti merkille. Ensinnäkin, seurakunta kuuli Pyhän Hengen nimenomaisen sanoman, jonka mukaan Barnabas ja Saul oli erotettava Jumalan tarkoittamaan tehtävään. Henki näyttää tässä todellakin puhuneen seurakunnalle, ei (!!!) suoraan ao. henkilöille (ts. Barnabakselle ja Saulille). Kyseessä ei siten ollut tilanne, jossa Henki olisi esittänyt kutsunsa henkilöille, joita tehtävä koski, vaan sanoma merkitsi kehotusta seurakunnalle erottaa nämä kaksi miestä Jumalan määräämään tehtävän. Toiseksi, seurakunta myös kuuliaisesti ojentautui tämän sanoman mukaan. Kukaan ei vastustellut ajatellen, että näitä miehiä ei voi luovuttaa pois seurakunnasta. Kaikki päinvastoin tajusivat, että tämä oli nimenomaan Jumalalta tullut käsky ja että tätä käskyä on toteltava. Lopuksi nämä miehet valtuutettiin lähtemään kätten päälle panemisen ja rukouksen kautta. Pyhän Hengen johdatuksen kokeminen oli kaikissa vaiheessa silmiinpistävä ja tuntuva. Kyseessä ei ollut ihmisen itsensä kokema lähetystyöhön lähteminen pelkän Jeesuksen lähetyskäskyn perusteella, vaan aika, paikka ja lähtijöiden valinta tuli täysin Hengen kautta. Henki erotti lähtijät ja seurakunta toimi lähettäjänä.
Barnabaksen ja Saulin erottaminen (pyhittäminen) tehtäväänsä on esimerkki hengelliseen tehtävään asettamisesta kaikkina aikoina. Tehtävään erotetulla ihmisellä tulee olla (1) Jumalan Hengen antama kutsu (seurakunnan kautta, jolloin muutkin kuin asianomainen itse vakuuttuvat kutsusta), (2) seurakunnan ojentautuminen Jumalan Hengen kutsun mukaisesti (luovuttaa kutsutut ja samalla sallia näiden luopua aikaisemmista tehtävistään seurakunnassa), ja (3) kutsuttujen valtuuttaminen tehtävään siunaamisen ja rukouksen kautta (lähettäminen).
Hengen puheessa (13:1-3) ei sinänsä mainita sitä, mikä Barnabaksen ja Saulin tehtävä oli. Mutta näille näyttää asia valjenneen nopeasti (ehkä Hengen eri sanoman kautta) ja he lähtivät sitten matkalleen, jota on ollut tapana nimittää Paavalin ensimmäiseksi lähetysmatkaksi. Näitä pitkiä matkoja hänelle kertyi sitten kolme, ennen kuin hänet lopulta vangittiin ja lähetettiin Roomaan keisarin eteen. Ensimmäinen lähetysmatka kohdistui Kyprokseen ja nykyisen Turkin sisäosiin silloisen Galatian alueelle. Paavali toki julisti evankeliumia juutalaisten synagogissa milloin vain mahdollista (yleensä Paavali aloitti synagogista). Mutta sittenkin kyseessä oli ennen muuta pakanalähetystyö: Paavali julisti evankeliumia kaikille kansoille, ketä vain tapasi. Tämä ensimmäinen lähetysmatka alkoi Syyrian Antiokiasta ja myös päättyi sinne. Tämä matka kesti kaikkiaan noin kaksi vuotta (ilmeisesti vuosina 46-48 jKr.).
Apostolit Kyproksessa
Henki johti apostolien matkaa joka hetki. Aluksi apostolit menivät Antiokian satamakaupunkiin Seleukiaan, josta he purjehtivat Kyprokseen (13:4; huom! Barnabas oli kotoisin Kyproksesta, 4:36). He julistivat evankeliumia ensin saaren itäpäässä Salamiissa. Siellä heidän sanotaan julistaneen evankeliumia vain juutalaisten synagogassa (13:5). Mukana Barnabaksella ja Saulilla oli Johannes Markus, joka oli heidän seurassaan aina Pamfylian Pergeen (nyk. Turkin eteläosassa sen rannikolla) asti. Kaikki kolme matkasivat Kyproksen läpi sen länsipäähän Pafokseen saakka (13:6). Ilmeisesti apostolit olivat tähän asti julistaneet evankeliumia vain juutalaisille ja jumalaapelkääville. Pafoksessa he kuitenkin kohtasivat juutalaisen miehen, joka osoittautui olevan vihollisen palveluksessa (vrt. apostolien kohtaaminen Simon-noidan kanssa Samariassa, 8:9-13,18-24). Kyseessä oli Barjesus eli Elymas, varsinainen pimeyden palvelija, noita ja väärä profeetta (noituus oli ehdottomasti kielletty Mooseksen laissa, 3.Moos.19:26, mutta silti juutalaisten parissa harjoitettiin sitä, vrt. Ap.t.19:13-16). Käskynhaltija Sergius Paulus oli täysin pakanallinen mies, joka kuitenkin oli mielenlaadultaan vastaanottavainen ja viisas. On mahdollista, että käskynhaltijan kutsun taustalla oli myös halu tutustua apostolien oppiin siksi, että käskynhaltija halusi saada tietoa juutalaisten evankelistojen taustoista kyetäkseen yleisesti käsittelemään heitä koskevia asioita. Varmaankin tiettyä vaikutusvaltaa oli Elymaksella ollut käskynhaltijaan. Mutta kun alkoi näyttää siltä, että käskynhaltija on tulossa apostolien julistuksen kautta uskoon, silloin Elymas alkoi avoimesti vastustaa apostoleja. Tässä tulee ilmi se, että pimeyden vallat voivat kyllä sietää ulkonaista uskonnollisuutta, myös kristinuskoa; mutta sitä Saatanan valtakunnan on mahdoton hyväksyä, että joku ihminen todella tulee uskoon. Silloin pimeyden vallat käyvät vastahyökkäykseen. Niin kävi tässäkin tapauksessa. Noita alkoi vastustaa apostoleja (13:8).
Jumalan valtakunta on kuitenkin voimakkaampi kuin pimeyden valta (13:9-11). Tämän sai käskynhaltijakin nimenomaisesti nähdä. Paavali sanoi tiukat sanat Elymakselle, joka sokeutui siinä paikassa. Käskynhaltija näki mitä Elymakselle tapahtui ja ihmetteli Herran opin voimaa. Evankeliumi oli selvästikin noitakonsteja vahvempi. Juuri siksi käskynhaltijasta sanotaan, että hän uskoi (13:12). Tässä on yksi Apostolien tekojen osoittama esimerkki siitä, että ihmeet olivat omalta osaltaan auttamassa evankeliumin leviämistä. Saarnattu sana oli se evankeliumin ydin, mutta ihmeet vahvistivat sitten sanan.
Jotkut ovat epäilleet käskynhaltijan todellista kääntymystä, koska tässä ei mainita mitään hänen kasteestaan. Tähän voidaan ensinnäkin huomauttaa, että vaikeneminen ei merkitse, että kastetta ei tapahtunut (Apostolien tekojen yleinen malli on kaste heti kääntymyksen jälkeen). Toiseksi voidaan todeta, että kaste itsessään ei pelasta, vaan usko pelastaa. Siksi se tärkein asia – eli uskoontulo – korostuu.
Sergius Pauluksen kääntymys merkitsi Paavalin työssä käännekohtaa siinä mielessä, että tämä tapahtuma ei enää tapahtunut juutalaisuuden puitteissa vaan kyseessä oli täysin pakanataustaisen ihmisen kääntymys. Tässä yhteydessä myös ikään kuin ”vaihtuu” Saulin nimi Paavaliksi (13:9). Tosiasiassa hänellä olivat molemmat nimet, heprealainen Saul (Saul-kuninkaan mukaan; Paavali korosti juutalaisuuttaan, vrt. Ap.t.22:3; Fil.3:5) ja kreikkalainen Paavali (Paulus). Jälkimmäistä käytetään tästä eteenpäin, koska näin samalla korostuu hänen roolinsa pakanoiden apostolina. Mitä ilmeisimmin Paavalilla oli myös roomalainen kaksoisnimi, koska hän oli Rooman kansalainen (Ap.t.16:37,38, 25:10-12), vaikka näitä hänen roomalaisia nimiä ei Raamatussa mainitakaan.
Apostolit Pisidian Antiokiassa
Kyproksesta apostolit jatkoivat sitten mantereelle Pamfylian Pergeen (13:13-15). Näin olivat Paavali ja Barnabas tulleet taas mantereelle, tällä kertaa Vähään-Aasiaan. Johanneksesta mainitaan, että hän erosi tässä vaiheessa apostoleista ja palasi Jerusalemiin (tällä oli myöhemmin merkitystä Barnabaksen ja Paavalin työn eriytymiseen, Ap.t.15:36-40). Apostolit aloittivat tapansa mukaan työnsä julistamalla evankeliumia synagogassa (13:16-41). Synagoga-jumalanpalvelus rukousten ja lain lukemisen jälkeen mahdollisti myös synagogan esimiehen luvalla vapaan sanan. Mahdollisesti Paavalin pukeutuminen oli osoittanut hänet fariseukseksi, mikä edesauttoi hänelle annettua mahdollisuutta puhua. Paavalin puheen alkuosa on tyypillistä vetoamista Israelin kansan historiaan ja Jumalan huolenpitoon kansan elämän eri vaiheissa. Mutta Paavali ottaa sitten esiin profeettojen ennustuksia Messiaasta, jotka toteutuivat Jeesuksessa, joka ristiinnaulittiin, mutta joka sitten nousi kuolleista. Juuri tämä Jeesus on se, jonka ansioista synnit annetaan anteeksi ja jonka kautta yksin ihminen tulee vanhurskaaksi.
Kuulijoiden reaktiot olivat samanlaisia kuin sitten usein toistui myöhemminkin: toiset uskoivat, toiset eivät (13:42-52). Aivan aluksi juutalaiset taisivat ajatella, että se, mitä apostolit puhuivat, oli sinänsä ihan mielenkiintoista. Mutta apostolien menestys oli niin suuri, että seuraavana sapattina ”melkein koko kaupunki kerääntyi kuulemaan Herran sanaa” (13:44). Tuossa kaupungissa oli tapahtumassa hengellinen herätys, joka alkoikin olla vaarallinen juutalaisten perinteiselle uskonnollisuudelle. Silloin juutalaiset nousivat vastarintaan. Seurauksena oli se, että Paavali ja Barnabas kääntyivät julistamaan evankeliumia nimenomaan pakanoille. Tässä heillä olikin huomattavaa menestystä niin, että Herran sanan sanotaan levinneen yli koko Pamfylian maakunnan (13:49). Juutalaisten vastarinta nousi sitten koko ajan, mistä syystä apostolit siirtyivät sisämaahan Ikonioniin. Epäilemättä myös uusia käännynnäisiä vainottiin, mutta Pyhä Henki vahvisti heitä (13:52). Tässä nimenomaan mainitaan opetuslasten olleen täynnä sekä (pelastuksen) iloa että Pyhää Henkeä.
Apostolit Ikonionissa
Paavali ja Barnabas jatkoivat sitten työtään Ikonionissa (14:1-7). Juutalaiset vastustivat kaikkialla ankarasti evankeliumia. Kuitenkin aina löytyi myös niitä, jotka uskoivat. Seurakuntia syntyi kaupunkeihin, vaikka apostolit harvemmin edes kykenivät jäämään sinne pitkäksi aikaan vastarinnasta johtuen. Paavalin lähetysstrategia kuitenkin tulee tässä näkyviin: hän julisti evankeliumia alueen kaupungissa ja siirtyi sitten itse taas seuraavaan kaupunkiin; mutta uskoon tulleet sitten puolestaan levittivät evankeliumia kaikkialle ympäristöön. Paavali itse ei voinut tavoittaa kaikkia; mutta seurakunta yhdessä oli tehokkaampi kuin mitä yksi ihminen olisi ollut.
Jae 14:3 on tärkeä yhdessä mielessä. Jo käskynhaltija Sergius Pauluksen tapauksessa Jumalan ihme vahvisti sen sanan, mitä Paavali oli saarnannut. Mutta nyt tässä nimenomaisesti mainitaan: ”Herra vahvisti armonsa sanan tunnusteoin ja ihmein.” Järjestys on se, että evankeliumia on ensin saarnattava. Mutta sitten tunnusteot ja ihmeet vahvistavat sen sanan, joka on saarnattu. Missään ei sanota – niin kuin jotkut opettavat – että asia oli näin silloin alkuseurakunnan aikana, mutta sen jälkeen ei enää tapahtuisi ihmeitä. Tänäänkin tarvittaisiin paljon enemmän uskoa ihmeisiin, jotka vahvistaisivat saarnattua sanaa, jotta myös näkisimme ihmisten kääntymyksiä ja uskoon tuloja paljon enemmän kuin mitä nykyisin näemme. Koska Raamattu on ohjeemme kaikissa asioissa, meidän tulisi olla nykyistä avoimempia myös Jumalan Hengen tekemille ihmeille.
Apostolit Lystrassa
Apostolien matka jatkuu sitten vastustajien ahdistuksen vuoksi Lystraan, jossa jälleen evankeliumi jatkaa voittokulkuaan (14:8-20). Ensin rampa mies paranee (14:10). Tässä paranemisihmeessä on yksi mielenkiintoinen yksityiskohta. Rammasta miehestä sanotaan: ”… mies uskoi voivansa parantua” (14:9). Tätä ei toki pidä tulkita siten kuten jotkut sanovat, että jos sairas ei parane, se johtuu tämän epäuskosta. Se on liian pitkälle viety yleistys. Mutta toisaalta emme voi tehdä sitä johtopäätöstä, että sairaan omalla uskolla ei voisi tietyissä tapauksissa olla jotain merkitystäkin. Tässä tapauksessa näyttää olevan niin, että sairaan uskolla oli vaikutusta ja että Paavali saattoi parantaa hänet, koska hän uskoi parantumiseensa. Kun katsomme eri kertomuksia Raamatussa, huomaamme parantumistapausten olevan keskenään kovin erilaisia. Toisessa tapauksessa korostui jokin tietty seikka, toisessa taas toinen.
Mutta sitten pakanallinen yleisö reagoi oman epäjumalanpalvontansa mukaisella tavalla luullen, että tapahtunut paranemisihme johtui siitä, että Paavali ja Barnabas olisivat itse olleet jumalia (14:11-13). Tuon ajan pakanallinen ympäristö tulkitsi asioita oman taustansa mukaisella tavalla eikä heille ollut vaikeaa ymmärtää ihmeitä tekeviä ihmisiä kreikkalaisiksi jumaliksi, jotka olivat tulleet ihmishahmossa maan päälle. Niinpä ihmiset halusivat kunnioittaa apostoleja toimittamalla heidän kunniakseen uhrin. Koska nämä pakanat puhuivat asioita omalla kielellään, jota apostolit eivät ymmärtäneet, apostolit eivät ensin käsittäneet, mitä oli tapahtumassa. Väärinkäsitys kuitenkin oikaistiin (14:14-18; huom! kaikki ymmärsivät myös kreikkaa). Samalla apostolit saivat myös tilaisuuden julistaa evankeliumia niillä käsitteillä ja ilmaisuilla, joita paikalliset pakanat ymmärsivät.
Sen jälkeen juutalaiset vastustajat saapuivat Pisidian Antiokiasta ja Ikonionista, jolloin Paavali kivitettiin tajuttomaksi (14:19; Paavali viittaa tähän tapahtumaan myöhemmin, 2.Kor.11:25). Opetuslasten ympäröimänä hän kuitenkin nousi ylös ja jatkoi matkaansa Derbeen (14:20).
Paluu Syyrian Antiokiaan
Apostolit jatkoivat menestyksellä evankelioimistyötään Derbessä, mutta sitten kääntyivät kotimatkalle (14:21-28). Paluumatkalla he rohkaisivat istuttamiaan seurakuntia ja niiden uusia uskovia. Apostolien sanotaan myös valinneen seurakunnille vanhimmat (14:23; vrt. Tiit.1:5). Kyseessä lienee ollut nuoren seurakunnan tilanne, jolle kokeneen seurakunnan istuttajan, apostolin, on ollut syytä valita seurakunnan johtajat. Tässä tilanteessa ei ole nähtävä, että seurakunta olisi itse keskuudestaan voinut valita vanhimpiaan.
Antiokian seurakunta oli lähettänyt apostolit matkaan (13:3) ja sinne he myös palasivat (14:26-28). Paavalin ensimmäinen lähetysmatka oli kestänyt noin kaksi vuotta, mutta sen tuloksena oli paljon ihmisiä tullut uskoon ja oli syntynyt lukuisia kristillisiä seurakuntia. Tässä vaiheessa Paavali ei ollut vielä tullut Euroopan puolelle, mutta se vaihe lähetystyössä olikin sitten jo hyvin lähellä.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Kuningas Herodes Agrippa I
Apostolien teoista voimme lukea, että Jumalan sana levisi koko ajan ja Herran Henki teki suuria ihmeitä, mutta samaan aikaan seurakuntaa koeteltiin ankarasti. Seurakunta sai toistuvasti kokea vastustusta ja vainoa. Näin sitten tapahtui jälleen luvussa 12: Ap.t.12:1-5. Jaakob Sebedeuksen poika tapettiin selvästikin poliittisista syistä. Kaikki kuitenkin tapahtuu aina Jumalan suunnitelmien mukaan, jolloin moninaiset maallisiltakin näyttävät asiat vaikuttavat aina Jumalan tahdon toteuttamiseksi – niin kummallista kuin se joskus näyttää olevan.
Tässä mainittu kuningas Herodes on yksi vihattuun Herodes Suuren perheeseen kuulunut jäsen. UT mainitsee tästä perheestä moniakin henkilöitä, joita ei pidä sekoittaa keskenään. Tässä mainittu kuninkaana oleva suvun jäsen on Herodes Agrippa I, joka on Herodes Suuren pojan Aristobuluksen poika (huom! Ap.t.25:13-26:32 mainittu Agrippa on puolestaan Herodes Agrippa II, edellisen poika). Kuten kaikilla suvun jäsenillä, myös Herodes Agrippa I:llä oli värikäs tausta. Hänen isänsä teloitettiin, kun poika oli vielä hyvin nuori (Herodeksen perheessähän oli jatkuvasti jokaisen henki vaakalaudalla; murhaajia löytyi niin oman perheen kuin vihamiestenkin taholta). Poika lähetettiin tuolloin äitinsä kanssa Roomaan, jossa hän kasvoi lähellä keisarin perhettä ja sai sen mukaisen kasvatuksen. Herodes kuitenkin alkoi käyttäytyä kuin playboy, ja hän joutui pian pakenemaan velkojiaan Idumeaan ja sen jälkeen Tiberiakseen. Myöhemmin hän palasi Roomaan, jossa hän loukkasi itse keisari Tiberiusta ja joutui siitä syystä vankilaan. Tiberiuksen kuoltua Herodes vapautui vankilasta. Uusi keisari Caligula suosi Herodesta, josta tuli vähäksi ajaksi koko Palestiinan alueen kuningas isoisänsä Herodes Suuren tapaan.
Herodes Agripan suhde juutalaisiin oli koko ajan ongelmallinen, koska koko hänen sukuaan vihattiin (ja syystä!). Kun hän oleskeli Roomassa, hän pyrki aina olemaan niin roomalainen kuin voi; vastaavasti Palestiinassa hän pyrki olemaan aina juutalaisille mieliksi ja koetti siksi koko ajan pysytellä hyvissä väleissä heidän kanssaan. Hän siirsi hallintonsa Kesareasta (roomalainen linnoituskaupunki rannikolla) Jerusalemiin, jotta juutalaiset kokisivat sen olevan kansallinen pääkaupunki. Kun mielipuoli keisari Caligula v. 40 jKr. suunnitteli pystyttävänsä Jerusalemin temppeliin itseään jumalana esittävän patsaan, Herodes yritti vaikuttaa keisariin, jotta tämä ei toteuttaisi suunnitelmiaan (keisarin palvonta jumalana oli sinänsä Rooman valtionuskonnon mukaista, mikä osaltaan vaikutti juutalaisten karkottamiseen lähes kokonaan Palestiinasta viimeistään v. 135 jKr). Herodes tiesi ihan hyvin, mitä hänen valtakunnassaan olisi tapahtunut kansannousu, jota hän ei olisi kyennyt hallitsemaan. Keisari Caligula kuitenkin kuoli v. 41 jKr. ja hänen suunnitelmansa raukesi.
Kaikella tavalla Herodes pyrki toimimaan tavalla, joka saisi juutalaiset hyväksymään hänet. Valtansa hän oli saanut keisarilta, mutta alamaiset olivat juutalaisia. Herodes siirsi hallituksensa paikan roomalais-kulttuurisesta Kesareasta Jerusalemiin, jolloin pyhän kaupungin Jerusalemin asema vahvistui myös poliittisessa mielessä. Herodes myös vahvisti kaupungin pohjoista muuria sekä sen linnoituksia, millä hän sekä vahvisti kaupungin turvallisuutta että arvonantoa. Herodeksen aikana juutalaiset katsoivat parempien aikojen alkaneen, ja jotkut suorastaan odottivat messiaanisen ajan sarastavan. Sinänsä Herodeksen tavoitteena oli vain lujittaa valtaansa, joten hänen kansaa ja sen uskonnollisuutta miellyttävät toimenpiteensä olivat lähinnä käytännön sanelemia. Herodeksen toiminta oli siinä mielessä menestyksellistä, että hänen onnistui tasapainoilla juutalaisten ja roomalaisten vallanpitäjien välillä. Kristityt muodostivat uhan vallitsevalle status quo –tilalle, joten Herodeksella oli aihetta suhtautua kielteisesti tähän vähemmistöön. Yleisesti tiedetään Herodeksen sortaneen muitakin vähemmistöjä, jotka saattoivat aiheuttaa hänelle ja hänen vallanhaluisille pyrkimyksilleen ongelmia.
Väkivalta oli aina kuulunut Herodeksen suvun keinoihin, joten myös Herodes Agrippa I hallitsi ne toimintatavat. Herodes ryhtyi väkivaltaisiin toimiin muutamia seurakunnan jäseniä kohtaan. Tässä yhteydessä Jaakob, Johanneksen veli mestattiin, mikä siis tapahtui valtapoliittisena toimenpiteenä. Herodes etsi juutalaisten suosiota, mitä hän tällä teollaan saikin. Koska meneillään oli happamattoman leivän juhla eli pääsiäinen, juutalaisten mielestä tuon juhlan kruunasi kristittyjen lahkon johtajistoon kuuluneen miehen murha. Koska Jaakobin murha miellytti juutalaisia, Herodes vangitutti Pietarinkin. Käytännössä Pietari oli kahlehdittu kahteen sotamieheen (yhteen kummallakin puolella) ja lisäksi muut vartioivat häntä (12:6). Herodes suunnitteli Pietarille näytösoikeudenkäyntiä pääsiäisjuhlien jälkeen; siksi kuningas halusi kunnollisella vartioinnilla varmistaa, että Pietari ei pääse pakenemaan. Ilmeisesti Pietaria pidettiin vangittuna Jerusalemin mahtavassa Antonian linnoituksessa. Herodeksen tarkoitus oli epäilemättä julkisen oikeudenkäynnin jälkeen teloittaa Pietari samaan tapaan kuin oli tapahtunut Jeesukselle. Tämä olisi ollut julkinen varoitus kristilliselle seurakunnalle.
Seurakunta eli juuri nyt vaihetta, jossa se oli murtautumassa ulos juutalaisuudesta. Vähän aikaisemmin oli Filippos julistanut menestyksellä evankeliumia Samariassa, puolijuutalaisella alueella. Sitten Pietari oli noudattanut Jumalan Hengen kehotusta lähteä viemään evankeliumia pakana Corneliukselle, jonka kodissa oli Pyhä Henki laskeutunut kuten alussa helluntaina, ja näin uskoon tulleet pakanat oli kastettu. Evankeliumi alkoi näin vähä vähältä tunkeutua ulos juutalaisuuden kahleista eikä enää ollut mahdollista se, että kristillinen seurakunta olisi voinut olla jotain uudistunutta juutalaisuutta. Yhteentörmäys alkoi olla täydellinen. Juutalaiset kuitenkin olivat vielä toistaiseksi niin paljon niskan päällä, että he saattoivat menestyksellä aiheuttaa seurakunnalle vahinkoa. Tässä oli nyt yksi sellainen tapaus: Jaakob menetti päänsä ja kärsi marttyyrikuoleman, ja Pietari joutui vankilaan.
Seurakunnasta sanotaan, että se rukoili lakkaamatta Pietarin puolesta (12:5). Alkuseurakunnasta sanottiin monessa vaiheessa sen rukoilleen palavasti (vrt. 1:14, 24; 2:42; 4:24-31; 6:4,6; 9:40 jne.). Vaino ja vaikeudet ovat aina saaneet uskovat rukoilemaan palavasti. Näin vastoinkäymisillä on myös ollut seurakuntaa vahvistava vaikutus. Myös tämä seurakunnan tuskainen rukous oli Jumalalle mieleen ja sitä seuraavat tapahtumat osoittavat, että rukous kuultiin.
Pietari vapautuu
Pietari vapautuu lopulta Jumalan lähettämän enkelin avulla (12:6-19). Vankilasta vapautuminen enkelin avulla ei ollut Pietarille uusi asia, koska Apostolien teoissa kerrotaan jo aikaisemmin hänelle tapahtuneen samaa (5:17-21; Raamattu kertoo monissa muissakin paikoissa enkelien yliluonnollisesta toiminnasta; 2.Moos.3:2; Matt.1:20; Luuk.2:9-14; Ap.t.12:23). Enkelin kehotusta nousta kiireesti seurasi, että kahleet putosivat Pietarin käsistä. Enkeli kehotti Pietaria pukeutumaan ja seuraamaan häntä. Yhdessä he kulkivat vartioiden ohi ja lopulta rautaportti aukeni heille itsestään. Pian enkeli hävisi näkyvistä. Pietari oli vapautunut yliluonnollisella tavalla. Inhimillisesti ajatellen tämän on täytynyt olla epätoivoinen tilanne vartijoille, jotka eivät ole voineet taistella yliluonnollisia voimia vastaan. Molemmissa tapauksissa (edellinen oli 5:17-21) niin vartijat kuin kansanjohtajatkin olivat ymmällä ja avuttomia.
Paljon väkeä oli rukoilemassa Johannes Markuksen äidin Marian talossa. Sinne Pietari sitten heti menikin vapauduttuaan, koska hänellä oli syytä pelätä Herodeksen sotilaiden ryhtyvän etsimään häntä. Tässä mainittu Johannes Markus on ilmeisesti sama henkilö, joka oli myöhemmin Paavalin ja Barnabaksen avustajana (13:5,13) ja myöhemmin pelkästään Barnabaksen matkatoveri (15:37-39). Lisäksi tämä Johannes Markus on aivan ilmeisesti sama henkilö, joka on kirjoittanut Markuksen evankeliumin. Alun perin hän oli ollut Pietarin oppilas ja saanut tältä yksityiskohtaista sisäpiiritietoa, josta voimme evankeliumista lukea.
Pietarin pyrkiminen Marian taloon on sinänsä koominen tapahtuma. Talo oli kookas, joten portti ei ollut aivan välittömässä läheisyydessä siitä, missä uskovat olivat rukoilemassa. Pietari sai kolkuttaa pitkään, koska palvelustyttö iloissaan siitä, että tunsi Pietarin äänen, jätti portin avaamatta ja unohti samalla Pietarin kadulle! Inhimilliseltä tuntui sekin, että uskovat olivat rukoilleet Pietarin vapautumista – ja sitten eivät tahtoneet uskoa, kun niin tapahtui! Lopulta sitten Pietari laskettiin sisään ja kaikki saattoivat nähdä, että hän oli vapautunut.
Pietari lähtee nopeasti toiseen paikkaan – ilmeisesti turvallisempaan paikkaan, koska uskovien kodista häntä saatettaisiin luonnollisesti etsiä heti ensimmäisenä. Mutta ennen lähtöään Pietari kehottaa kertomaan vapautumisestaan ”Jaakobille ja muille veljille” (12:17). Tämä on tietenkin eri Jaakob kuin Jaakob Sebedeuksen poika, joka vähän aikaisemmin mestattiin. Kyseessä on Jerusalemin seurakunnan johtajaksi kohonnut Jeesuksen veli, Joosefin ja Marian poika (tai pikemminkin siis velipuoli, koska Joosef ei ollut Jeesuksen todellinen isä; Mark.6:3; Gal.1:19). Tämä Jaakob mainitaan useita kertoja Raamatussa tämän jälkeenkin (Ap.t.15:13-21, 21:18; 1.Kor.15:7). Häntä voi pitää melko vanhoillisena juutalaiskristittynä, jonka tehtävänä oli toimia juuri juutalais-kristillisen seurakunnan kaitsijana, mutta jolla ei ollut pakanalähetystehtävää. Nykytermein voitaisiin sanoa, että hän oli ”messiaaninen juutalainen”, joka aina korosti juutalaisia juuriaan, mutta oli silti täydestä sydämestä Jeesus Nasaretilaisen uskollinen seuraaja. Jossakin vaiheessa Jerusalemin seurakunnan johtajuus siirtyi Pietarilta Jaakobille (ilmeisesti Jaakob oli sopivampi henkilö juutalais-kristillisen seurakunnan paimeneksi kuin Pietari, joka oli lopulta saarnannut pakanoillekin, vrt. Ap.t.10). UT:n Jaakobin kirje on hänen kirjoittamansa. Perimätieto kertoo, että Jaakob olisi kärsinyt marttyyrikuoleman v. 62 jKr.
Näiden tapahtumien jälkeen Herodes käski rangaista vartijoita, mikä ei Herodekselta ollut mikään odottamaton teko. Täytyy kuitenkin muistaa sekin, että roomalainen sotilas vartioi aina vankeja oman henkensä uhalla (sääntönä oli, että vartijaa rangaistaan sen mukaan mikä olisi ollut vangin tuomio). Jos vartioitu karkaa, vartija menetti normaalisti henkensä. Tässä suhteessa laki oli erityisen ankara.
Jumalalla oli suunnitelma Pietarille, jonka tuli edelleen jatkaa evankeliumin julistamista. Tämän luvun jälkeen Pietari mainitaan enää luvussa 15, jossa apostolit kokoontuvat Jerusalemiin miettimään kysymystä pakanoiden ympärileikkauksesta. Apostolien teot keskittyy tästä eteenpäin kertomaan Paavalin pakanalähetystyöstä. Kuitenkin Pietari jatkoi uskollisesti evankeliumin työtään. Paavali mainitseekin, että heillä oli Pietarin kanssa yhdessä sovittu työnjako, jonka mukaan Pietari keskittyi pääsääntöisesti juutalaislähetystyöhön, Paavali taas meni pakanoiden keskuuteen (Gal.2:9). Tämä oli selvästikin se työnjako, joka tuli Jumalalta. Pietarin tuli näin vapautua vankilasta, koska hänen työnsä oli kesken. Jumala kutsui hänet jatkamaan.
Herodeksen kuolema
Herodes Agrippa I ei elänyt kovin kauan näiden tapahtumien jälkeen (12:20-23). Tämä on tallennettu historiankirjoitukseen tapahtuneeksi vuonna 44 jKr. Tyros ja Sidon olivat rannikkokaupunkeja, jotka kuuluivat Herodeksen valtapiiriin. Mistä Herodeksen viha näitä kaupunkeja kohtaan johtui, ei ole tiedossa. Mutta kaupungin edustajat yrittivät lepyttää kuningasta. Herodes kuitenkin vaati alamaisiltaan kunnianosoituksia, jotka kuuluivat vain Jumalalle. Siksi Herran enkeli löi Herodesta ja madot söivät hänet. Jumalattomalla kuninkaalla oli näin jumalattoman loppu.
Seurakunta kuitenkin edelleen vahvistui kun Jumalan sana levisi leviämistään (12:24). Seurakunta eli vainon keskellä, mutta vaino yleensä juuri vahvistaa seurakuntaa. Lisäksi kaiken vainon keskellä tapahtuu Jumalan voimatekoja, jotka edelleen vaikuttavat seurakunnassa kasvua.
Jae 12:25 mainitsee Barnabaksen ja Saulin lähtevän Jerusalemista sen jälkeen kun he ovat toimittaneet avustuksen (11:30) perille. He olivat lähteneet viemään avustusta Antiokiasta, johon he sitten palasivat. He toimivat tämän jälkeen Antiokian seurakunnan työyhteydessä profeettoina ja opettajina (13:1).
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Pietari ja Cornelius
Helluntaina Pyhä Henki vuodatettiin maan päälle ja Jeesuksen seuraajat täytettiin Pyhällä Hengellä. Ensimmäisen helluntain tapahtumat koskettivat kuitenkin vain ns. täysjuutalaisia, jotka olivat kääntyneet uskomaan Jeesukseen Messiaanaan. Helluntaitapahtuma näyttää Apostolien tekojen mukaan edenneen kolmen vaiheen kautta. Kun ensimmäisen helluntain jälkeen evankelista Filippos saarnasi Samariassa ja paikallisia ihmisiä tuli uskoon, Pyhä Henki ei ensin tullut kääntyneisiin samarialaisiin (Ap.t.8:16). Pietarin ja Johanneksen tullessa paikalle ja pannessa kätensä kääntyneiden samarialaisten päälle nämä saivat Pyhän Hengen (8:17). Tapahtui ns. samarialaisten eli puoli-juutalaisten helluntai. Tuossakaan vaiheessa ei Hengen täyteys vielä koskettanut kokonaan pakanataustaisia ihmisiä. Pakanoiden täyttyminen Hengellä eli helluntain kolmas vaihe tapahtui sitten lopulta sadanpäällikön Corneliuksen kodissa.
Cornelius oli kunniallinen roomalainen upseeri (10:1,2). Hän palveli ”Italialaisessa kohortissa”, mikä tarkoittaa sitä, että Cornelius oli ylenemisten kautta saanut upseerinarvon ja johti nyt roomalaista n. 600 sotilaan kohorttia (10 kohorttia puolestaan muodosti legioonan). Corneliuksen sijoituspaikkana oli Kesarea, joka oli täysin roomalaiskulttuurinen rannikkokaupunki Keski-Palestiinassa. Huolimatta kaikesta pakanallisesta ympäristöstään Cornelius (ja lisäksi hänen perheväkensä) oli ns. jumalaapelkäävä, joka uskoi Israelin Jumalaan ja joka luki VT:n pyhiä kirjoituksia. Näitä jumalaapelkääviä ei kuitenkaan ympärileikattu eivätkä he kääntyneet varsinaisesti juutalaisuuteen. Siitä syystä Cornelius oli juutalaisuuden näkökulmasta pakana. Mutta juuri hänet Jumala valitsi erityisesti kokemaan Pyhän Hengen vuodatuksen ensimmäisenä pakanakansoihin kuuluvana. Iltapäivällä täydessä päivänvalossa hän näki näyn, jonka mukaan Jumala oli nähnyt hänen vilpittömän jumalanpelkonsa. Hänen tuli nyt noutaa Pietari luokseen (10:3-6). Pietaria lähdettiinkin noutamaan (10:7,8; huom! yhden sotilaan sanotaan olleen ”hurskaan”). Tässä vaiheessa Corneliuksella ei kuitenkaan ollut käsitystä siitä, miksi hänen tuli toimia juuri tällä tavalla. Cornelius silti totteli uskollisesti enkelin käskyä, koska hän uskoi enkelin puhuvan hänelle Jumalan antaman kehotuksen.
Kertomus jatkuu kuitenkin inhimillisellä tapahtumasarjalla siitä, kuinka Jumalan oli ensin taivuteltava hurskas juutalainen Pietari hyväksymään kutsu vierailla pakana Corneliuksen kodissa (10:9-16). Päivää Corneliuksen näyn jälkeen myös Pietari näki oman näkynsä, jälleen kirkkaassa päivänvalossa. Pietarin kieltäytyminen muistuttaa profeetta Hesekielin kieltäytymistä syömästä sellaista, minkä Mooseksen laki kieltää (Hes.4:14). Kyseessä olikin VT:n kiellon vastainen menettely (3.Moos.11:4-45), joten siinä mielessä Pietarin vastarinnan voi katsoa olevan ymmärrettävää. Pietari ei syönytkään, mutta näyn merkitys oli lopulta toinen: Jumala oli tässä tilanteessa tuomassa Pietaria ja hänen kauttaan kristillistä seurakuntaa kohti uuden liiton periaatteita. Kaikkien ruokien puhtauden suhteen jo Jeesuskin oli opettanut (Mark.7:17-19), mitä Pietari eikä koko juutalaiskristillinen seurakunta ollut pannut merkille.
On mahdollista, että tämän tapahtuman kohti käyvä sanoma ei välittömästi avaudu ei-juutalaisille. Juutalaisen oli täysin mahdotonta seurustella läheisesti pakanan kanssa. Pakana oli juutalaiselle saastainen, ja vierailu pakanan kodissa teki juutalaisesta itsestään saastaisen. Kulttuurisesti ajatellen Pietarin oli näin mahdotonta lähteä käymään pakanan kodissa. Mutta Herra ymmärsi Pietarin ajatusmaailmaa ja siksi valmisti Pietaria siihen, että häntä noutamaan tulevat miehet esittävät hänelle pyynnön, johon suostuminen olisi Pietarin mielestä aiemmin ollut mahdotonta. Merkille pantavaa on se, että ensimmäinen, joka tuli julistamaan evankeliumia pakanoille, oli juuri Pietari, jonka varsinainen työkenttä oli juutalaisten keskuudessa (Gal.2:9).
Corneliuksen lähettämät miehet sitten saapuivatkin ja Pietari oli osaltaan näin Herran valmistama (10:17-33). Kuitenkin Henki vielä erityisesti kehotti Pietaria lähtemään (10:19,20), koska Pietari yhä mietti näkyään ja sen merkitystä.
Jumala oli näin järjestänyt koko edessä olevan tilanteen kahden toisiaan ymmärtämättömän miehen välillä. Cornelius oli totellut Herraa, joka oli käskenyt noutaa Pietari luokseen. Pietarikaan ei vielä tullessaan Corneliuksen luo täysin tiennyt, miksi hänen piti tulla. Mutta nähtyään taivaallisia näkyjä ja Corneliuksen puolestaan kerrottua, mitä Herra oli hänelle puhunut, Pietari lopulta ymmärsi, että nyt oli kyseessä Jumalan lunastussuunnitelma myös pakanoita varten. Hänellä olikin nyt edessään avomielinen kuulijakunta, jonka Herra oli valmistanut edessä olevaan erityiseen tilanteeseen.
Pietarin puhe ja Hengen vuodatus
Pietari alkoi sitten puhua (10:34-43). Tässä vaiheessa Pietarille oli avautunut koko häntä kohdanneen tapahtumasarjan merkitys; Pietari ymmärsi nyt, että Jumalan edessä ei ollut eroa juutalaisella ja pakanalla. Nyt elettiin uuden liiton aikaa, jolloin kaikkia ihmisiä kutsutaan uskomaan Jeesukseen, kuului ihminen mihin kansaan tahansa. Israelin kansalle Jumala oli tosin ilmoittanut sanansa ja hyvän sanomansa; mutta Jumalan säädöksen mukaan Jeesus Kristus on kaikkien Herra, niin juutalaisten kuin pakanoiden (vrt. Ef.3:4-6; myös Ef.2:13-15). Mutta oivallettuaan tämän nyt omakohtaisesti Pietari puhuu pakanoille yksinkertaista, ajatonta evankeliumia. Pietari kertoo, kuinka Jeesus Nasaretilainen kulki eri puolilla Palestiinaa ja teki paljon hyvää Pyhän Hengen voimassa (Pietari puhuu Jeesuksen toiminnasta tässä puheessa enemmän kuin aikaisemmissa puheissaan, mikä johtuu ilmeisesti siitä, että Kesareassa asuvalla pakanallisella kuulijakunnalla – toisin kuin juutalaisilla – ei välttämättä ollut yhtä tarkkaa omakohtaista kokemusta Jeesuksen maanpäällisestä toiminnasta). Hänet Jeesus ristiinnaulittiin, mutta Jumala herätti Hänet kuolleista. Jeesuksen ylösnousemuksen saattoivat todistaa valitut henkilöt, joille Jeesus ilmestyi ollessaan vielä maan päällä taivaaseenastumistaan. Jeesus myös antoi seuraajilleen lähetyskäskyn, jonka mukaan juuri Häntä tuli saarnata kansalle ja kehottaa uskomaan Häneen. Jeesus Kristus on se, josta profeetat ovat todistaneet (huom! kuulijat olivat tosin pakanoita, mutta jumalaa pelkääväisiä, jotka tunsivat VT:n kirjoituksia). Juuri VT:n kirjoitukset todistavat, että ”jokainen, joka uskoon häneen, saa hänen nimensä voimasta syntinsä anteeksi” (10:43; vrt. Jer.31:34). Mitä Pietari tässä puhuu, on yleismaailmallista pelastussanomaa. Kuulijat olivat pakanoita, mutta pelastussanoma julistettiin nyt ensi kertaa nimenomaan heille.
Silloin tapahtui Pyhän Hengen vuodatus (10:44-48), yllätykseksi läsnä oleville (Pietarin seuralaisille, 10:45, mutta myös Pietarille ja Corneliuksen perheväelle). Pyhä Henki laskeutui kaikkiin heti sen jälkeen, kun Pietari oli sanonut ”jokaisen” Jeesukseen uskovan saavan syntinsä anteeksi, siis niin juutalaisen kuin pakanan. Vielä tähän asti olivat juutalaiskristitytkin luulleet, että Pyhän Hengen lahja kuului vain juutalaisille. Mutta se, mitä he nyt näkivät ja kuulivat kielilläpuhumista myöten, vakuutti heille, että Jumala oli hyväksynyt nämä pakanat yhteyteensä näiden uskon tähden. Siksi Pietari teki sen johdonmukaisen päätöksen, että nämä uskoon tulleet pakanat voidaan myös kastaa Jeesuksen Kristuksen nimeen. Jälleen näemme tässä sen Apostolien tekojen mukaisen mallin, että uskoon tulleet ihmiset kastettiin välittömästi kääntymyksensä jälkeen Jeesuksen Kristuksen nimeen. Ensin kääntyneet kastettiin, mutta sitten heitä vielä opetettiin. Tämä käy ilmi siitä, että Pietaria pyydettiin jäämään sinne muutamaksi päiväksi. Tänä aikana Pietari saattoi opettaa näitä ensimmäisiä pakanakristittyjä ja tutustuttaa heitä lähemmin siihen uskoon, johon he nyt olivat ottaneet ensi askeleensa. Cornelius ja hänen huonekuntansa toki tunsivat VT:n kirjoitukset, jotka antoivat perustan elävälle uskolle, mutta nimenomaan näissä kirjoituksissa on myös nähtävä Jumalan suunnitelma lunastaa kaikki kansat omikseen. Kirjoituksissa on myös nähtävä, että VT:n profeetat ennustavat Jeesuksesta, joka nyt oli tullut maailmaan ja sovittanut -kertakaikkisesti kaikkien synnit.
Pyhän Hengen vuodatus Corneliuksen kodissa osoittaa myös, miten vapaa Pyhä Henki on toimimaan juuri haluamallaan tavalla. Samariassa Filippoksen saarnatessa (8:5-13) ihmisiä tuli uskoon, mutta he eivät saaneet Pyhää Henkeä (täyttyneet Pyhällä Hengellä) ennen kuin Pietari ja Johannes tulivat Jerusalemista ja panivat kätensä uskoon tulleitten ja vedellä kastettujen samarialaisten päälle; silloin nämä saivat Pyhän Hengen (täyttyivät Hengellä, 8:17). Pyhää Henkeä onkin vaikea kahlita tiukkoihin oppirakennelmiin, koska ”tuuli (Henki) puhaltaa missä tahtoo” (Joh.3:8).
Pietarin puolustus
Jumala oli nimenomaisesti valmistanut Pietarin siihen, että hän oli ollut valmis lähtemään pakanan kotiin vastoin omaa uskonnollis-kulttuurista vakaumustaan. Mutta myös muut juutalaiset saivat kuulla siitä, mitä nyt oli tapahtunut, mistä syystä Pietari joutuikin ensin ahtaalle (11:1-3). Jerusalemin juutalaiskristillisellä seurakunnalla oli täysi syy olla huolestunut tapahtuneesta, koska juutalaisten johtajat olivat jo aiheuttaneet Stefanoksen kuoleman ja ensimmäisen ankaran kristittyjen vainon (7:54-8:3). Jos kristillinen seurakunta nyt laajentuu ottamaan piiriinsä myös ei-juutalaisia, se merkitsee (Jerusalemin seurakunnan näkökulmasta) yhteiskunnallisen kriisin vaaraa; olivathan valtaapitävät roomalaiset jo muutenkin varpaillaan juutalaisten kansannousujen uhan vuoksi. Lisäksi alkukristillinen seurakunta oli lähtötilanteessa pelkästään juutalaiskristillinen, joten sen perinteisten arvojen mukaan pakanoista tuli pysyä kokonaan erillään vaikka nämä uskoisivatkin evankeliumin. Tuhansien vuosien perinteitä ei voi murtaa hetkessä.
Pietari kuitenkin selitti ensin oman näkynsä ja sitten tapahtumat Corneliuksen kodissa (11:4-17). Pietari ei ensinnäkään voinut olla ottamatta huomioon taivaasta annettua näkyä (10:11-16) ja toiseksi hän ei ollut voinut vastustaa Pyhän Hengen vuodatusta pakanoihin (10:44-46). Nämä tapahtumat olivat vakuuttaneet Pietarin, ja nyt myös Pietaria arvostelleet veljet vakuuttuivat Pietarin menetelleen oikein (11:18). Jerusalemin seurakunta ymmärsi, että myös pakanoille oli avattu tie pelastukseen.
Tämän tapahtuman suurta, mullistavaa merkitystä ei voi ylikorostaa. Juutalaisten pakanoiden välillä oli ollut suuri, ylittämätön kuilu. Vanhan liiton aikana Jumalan sana olikin vielä annettu vain juutalaisille. Mutta tämän tapahtuman kautta voidaan sanoa, että jää oli nyt ensi kertaa murrettu. Juutalaiskristityt ymmärsivät, että evankeliumi oli tarkoitettu kaikille ihmisille kaikista kansoista. Nyt oli todellisuutta se, mitä Jumala oli jo aikojen alussa luvannut Abrahamille (1.Moos.12:3). Pelastus on lähtöisin juutalaisten keskuudesta, mutta se on tarkoitettu kaikille kansoille. Jeesus Kristus on inhimilliseltä syntyperältään juutalainen, mutta Hänen lunastustyönsä koskee kaikkia ihmisiä.
Tapahtuneesta huolimatta monta ongelmakohtaa jäi vielä ratkaisematta juutalaisten ja pakanoiden välillä. Suhtautuminen Mooseksen lakiin ja erityisesti ympärileikkaukseen olivat asioita, joita piti edelleen käsitellä arkaluontoisina kiistakysymyksinä. Juutalaisuuden perintö oli useimmille niin painava, että sitä ei voinut noin vain yksinkertaisesti panna syrjään. Siksi nämä ongelmat tulivat uudelleen ja uudelleen esiin varhaisen seurakunnan elämässä vielä kauan tämän jälkeen.
Antiokian seurakunta
Raamattu ei puhu Corneliuksesta eikä hänen perhekunnastaan tämän jälkeen mitään. Emme tiedä, kuuluivatko he jatkossa ns. sekaseurakuntaan (mukana sekä juutalaisia ja pakanoita) vai syntyikö heidän ympärilleen pakanataustainen kristillinen seurakunta. Koska Cornelius oli roomalainen upseeri, hän on myös saattanut joukko-osastonsa mukana muuttaa melkein mihin tahansa Rooman valtakunnan osaan. Mutta hänen kotinsa tapahtumien seurauksena kristillisiin seurakuntiin tuli myös ihmisiä, jotka eivät olleet taustaltaan juutalaisia. Juuri näin kerrotaan tapahtuneen Antiokiassa (11:19-21). Myös Antiokian seurakunta oli alun perin syntynyt niiden juutalaiskristittyjen toimesta, jotka olivat paenneet Jerusalemista Stefanoksen kuolemaa seuranneen vainon vuoksi. Mutta hyvin pian Antiokian seurakunnasta tulikin sitten sekaseurakunta, joissa oli sekä juutalaisia että pakanoita. Tämä oli odotettavissa, koska kaupungin väestöstä oli juutalaisia vain noin seitsemäsosa. Antiokia oli lisäksi suurkaupunki (n. 500 000 asukasta), kolmanneksi suurin kaupunki koko Rooman valtakunnassa heti Rooman ja Aleksandrian jälkeen. Tämä teki kaupungista samalla hyvin kansainvälisen, joka oli vilkkaassa kaupankäynnissä ja kulttuurin vaihdossa muun valtakunnan kanssa. Antiokian kristillisellä seurakunnalla oli myöhemmin hyvin merkittävä osa kristillisyyden historiassa (mm. apostoli Paavalin lähetystyö alkoi nimenomaan Antiokiasta, 13:1-3). Jumala selvästikin käytti vallitsevia yhteiskunnallisia olosuhteita hyväkseen evankeliumin levittämisessä, koska Rooman valtakunta tarjosi siihen monia ulkonaisia edellytyksiä (Pax Romana eli Rooman rauha, valtakunnan hyvä tieverkosto ja valtakunnan itäosien yhteinen kieli kreikka).
On mahdollista, että Jerusalemin seurakunnan päätös lähettää Barnabas (11:22-24) johtui siitä, että Jerusalemissa arveltiin kristinuskon leviämisen olevan ”pääsemässä käsistä,” ts. pakanoiden liittyminen seurakuntaan oli herättänyt levottomuutta – huolimatta Pietarin selostuksesta Corneliuksen kodin tapahtumista. Barnabas olikin jo varhain liittynyt Jerusalemin seurakuntaan (4:36,37). Barnabas oli kuitenkin itse täynnä Pyhää Henkeä ja näki kaiken, ”mitä Jumalan armo oli saanut aikaan.” Barnabas osasi ohjata (rohkaista ja kehottaa, 4:36?) seurakuntaa niin, että se edelleen kasvoi.
Barnabas oli Saulin kääntymisen jälkeen ottanut tämän suojelukseensa ja saanut seurakunnan vakuuttumaan tämän kääntymyksen aitoudesta (9:27). Nyt Barnabas lähti etsimään Saulia tämän kotikaupungista Tarsoksesta ja nouti hänet Antiokiaan (11:25,26). Siellä toimivat vuoden ajan opettaen seurakuntaa.
Juuri tässä vaiheessa alettiin opetuslapsia ensi kertaa kutsua kristityiksi (11:26). Kyse oli toisaalta seurausta evankeliumin leviämisestä myös pakanoiden keskuuteen, mutta toisaalta kyseessä oli myös entistä selkeämpi eroaminen juutalaisuudesta. Kristillistä seurakuntaa ei enää voinut pitää pelkästään uudistuneena juutalaisuutena. Tällä seikalla oli kuitenkin se riskitekijä seurakunnan kannalta, että juutalaisuus oli Rooman valtakunnassa ns. religio ligita, laillinen uskonto; juutalaisilla oli tätä kautta ainakin toistaiseksi mm. poikkeuslupa olla osallistumatta Rooman valtiouskontoon ja keisarin palvontaan jumalana. Tällaisia poikkeuksellisia oikeuksia ei kristinuskolla ollut, mikä lopulta johti laajoihin kristittyjen vainoihin.
Agaboksen profetia (11:28) osoitti, että profetian armolahja toimi seurakunnassa voimakkaasti alusta asti. Antiokian seurakunta samalla osoitti yhteisvastuuta Juudean veljille lähettämällä avustuksensa heille (11:29,30). Avustusta lähtivät viemään Barnabas ja Saul (vielä tässä vaiheessa Barnabas mainitaan ensin!).
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
