Kuningas Herodes Agrippa I
Apostolien teoista voimme lukea, että Jumalan sana levisi koko ajan ja Herran Henki teki suuria ihmeitä, mutta samaan aikaan seurakuntaa koeteltiin ankarasti. Seurakunta sai toistuvasti kokea vastustusta ja vainoa. Näin sitten tapahtui jälleen luvussa 12: Ap.t.12:1-5. Jaakob Sebedeuksen poika tapettiin selvästikin poliittisista syistä. Kaikki kuitenkin tapahtuu aina Jumalan suunnitelmien mukaan, jolloin moninaiset maallisiltakin näyttävät asiat vaikuttavat aina Jumalan tahdon toteuttamiseksi – niin kummallista kuin se joskus näyttää olevan.
Tässä mainittu kuningas Herodes on yksi vihattuun Herodes Suuren perheeseen kuulunut jäsen. UT mainitsee tästä perheestä moniakin henkilöitä, joita ei pidä sekoittaa keskenään. Tässä mainittu kuninkaana oleva suvun jäsen on Herodes Agrippa I, joka on Herodes Suuren pojan Aristobuluksen poika (huom! Ap.t.25:13-26:32 mainittu Agrippa on puolestaan Herodes Agrippa II, edellisen poika). Kuten kaikilla suvun jäsenillä, myös Herodes Agrippa I:llä oli värikäs tausta. Hänen isänsä teloitettiin, kun poika oli vielä hyvin nuori (Herodeksen perheessähän oli jatkuvasti jokaisen henki vaakalaudalla; murhaajia löytyi niin oman perheen kuin vihamiestenkin taholta). Poika lähetettiin tuolloin äitinsä kanssa Roomaan, jossa hän kasvoi lähellä keisarin perhettä ja sai sen mukaisen kasvatuksen. Herodes kuitenkin alkoi käyttäytyä kuin playboy, ja hän joutui pian pakenemaan velkojiaan Idumeaan ja sen jälkeen Tiberiakseen. Myöhemmin hän palasi Roomaan, jossa hän loukkasi itse keisari Tiberiusta ja joutui siitä syystä vankilaan. Tiberiuksen kuoltua Herodes vapautui vankilasta. Uusi keisari Caligula suosi Herodesta, josta tuli vähäksi ajaksi koko Palestiinan alueen kuningas isoisänsä Herodes Suuren tapaan.
Herodes Agripan suhde juutalaisiin oli koko ajan ongelmallinen, koska koko hänen sukuaan vihattiin (ja syystä!). Kun hän oleskeli Roomassa, hän pyrki aina olemaan niin roomalainen kuin voi; vastaavasti Palestiinassa hän pyrki olemaan aina juutalaisille mieliksi ja koetti siksi koko ajan pysytellä hyvissä väleissä heidän kanssaan. Hän siirsi hallintonsa Kesareasta (roomalainen linnoituskaupunki rannikolla) Jerusalemiin, jotta juutalaiset kokisivat sen olevan kansallinen pääkaupunki. Kun mielipuoli keisari Caligula v. 40 jKr. suunnitteli pystyttävänsä Jerusalemin temppeliin itseään jumalana esittävän patsaan, Herodes yritti vaikuttaa keisariin, jotta tämä ei toteuttaisi suunnitelmiaan (keisarin palvonta jumalana oli sinänsä Rooman valtionuskonnon mukaista, mikä osaltaan vaikutti juutalaisten karkottamiseen lähes kokonaan Palestiinasta viimeistään v. 135 jKr). Herodes tiesi ihan hyvin, mitä hänen valtakunnassaan olisi tapahtunut kansannousu, jota hän ei olisi kyennyt hallitsemaan. Keisari Caligula kuitenkin kuoli v. 41 jKr. ja hänen suunnitelmansa raukesi.
Kaikella tavalla Herodes pyrki toimimaan tavalla, joka saisi juutalaiset hyväksymään hänet. Valtansa hän oli saanut keisarilta, mutta alamaiset olivat juutalaisia. Herodes siirsi hallituksensa paikan roomalais-kulttuurisesta Kesareasta Jerusalemiin, jolloin pyhän kaupungin Jerusalemin asema vahvistui myös poliittisessa mielessä. Herodes myös vahvisti kaupungin pohjoista muuria sekä sen linnoituksia, millä hän sekä vahvisti kaupungin turvallisuutta että arvonantoa. Herodeksen aikana juutalaiset katsoivat parempien aikojen alkaneen, ja jotkut suorastaan odottivat messiaanisen ajan sarastavan. Sinänsä Herodeksen tavoitteena oli vain lujittaa valtaansa, joten hänen kansaa ja sen uskonnollisuutta miellyttävät toimenpiteensä olivat lähinnä käytännön sanelemia. Herodeksen toiminta oli siinä mielessä menestyksellistä, että hänen onnistui tasapainoilla juutalaisten ja roomalaisten vallanpitäjien välillä. Kristityt muodostivat uhan vallitsevalle status quo –tilalle, joten Herodeksella oli aihetta suhtautua kielteisesti tähän vähemmistöön. Yleisesti tiedetään Herodeksen sortaneen muitakin vähemmistöjä, jotka saattoivat aiheuttaa hänelle ja hänen vallanhaluisille pyrkimyksilleen ongelmia.
Väkivalta oli aina kuulunut Herodeksen suvun keinoihin, joten myös Herodes Agrippa I hallitsi ne toimintatavat. Herodes ryhtyi väkivaltaisiin toimiin muutamia seurakunnan jäseniä kohtaan. Tässä yhteydessä Jaakob, Johanneksen veli mestattiin, mikä siis tapahtui valtapoliittisena toimenpiteenä. Herodes etsi juutalaisten suosiota, mitä hän tällä teollaan saikin. Koska meneillään oli happamattoman leivän juhla eli pääsiäinen, juutalaisten mielestä tuon juhlan kruunasi kristittyjen lahkon johtajistoon kuuluneen miehen murha. Koska Jaakobin murha miellytti juutalaisia, Herodes vangitutti Pietarinkin. Käytännössä Pietari oli kahlehdittu kahteen sotamieheen (yhteen kummallakin puolella) ja lisäksi muut vartioivat häntä (12:6). Herodes suunnitteli Pietarille näytösoikeudenkäyntiä pääsiäisjuhlien jälkeen; siksi kuningas halusi kunnollisella vartioinnilla varmistaa, että Pietari ei pääse pakenemaan. Ilmeisesti Pietaria pidettiin vangittuna Jerusalemin mahtavassa Antonian linnoituksessa. Herodeksen tarkoitus oli epäilemättä julkisen oikeudenkäynnin jälkeen teloittaa Pietari samaan tapaan kuin oli tapahtunut Jeesukselle. Tämä olisi ollut julkinen varoitus kristilliselle seurakunnalle.
Seurakunta eli juuri nyt vaihetta, jossa se oli murtautumassa ulos juutalaisuudesta. Vähän aikaisemmin oli Filippos julistanut menestyksellä evankeliumia Samariassa, puolijuutalaisella alueella. Sitten Pietari oli noudattanut Jumalan Hengen kehotusta lähteä viemään evankeliumia pakana Corneliukselle, jonka kodissa oli Pyhä Henki laskeutunut kuten alussa helluntaina, ja näin uskoon tulleet pakanat oli kastettu. Evankeliumi alkoi näin vähä vähältä tunkeutua ulos juutalaisuuden kahleista eikä enää ollut mahdollista se, että kristillinen seurakunta olisi voinut olla jotain uudistunutta juutalaisuutta. Yhteentörmäys alkoi olla täydellinen. Juutalaiset kuitenkin olivat vielä toistaiseksi niin paljon niskan päällä, että he saattoivat menestyksellä aiheuttaa seurakunnalle vahinkoa. Tässä oli nyt yksi sellainen tapaus: Jaakob menetti päänsä ja kärsi marttyyrikuoleman, ja Pietari joutui vankilaan.
Seurakunnasta sanotaan, että se rukoili lakkaamatta Pietarin puolesta (12:5). Alkuseurakunnasta sanottiin monessa vaiheessa sen rukoilleen palavasti (vrt. 1:14, 24; 2:42; 4:24-31; 6:4,6; 9:40 jne.). Vaino ja vaikeudet ovat aina saaneet uskovat rukoilemaan palavasti. Näin vastoinkäymisillä on myös ollut seurakuntaa vahvistava vaikutus. Myös tämä seurakunnan tuskainen rukous oli Jumalalle mieleen ja sitä seuraavat tapahtumat osoittavat, että rukous kuultiin.
Pietari vapautuu
Pietari vapautuu lopulta Jumalan lähettämän enkelin avulla (12:6-19). Vankilasta vapautuminen enkelin avulla ei ollut Pietarille uusi asia, koska Apostolien teoissa kerrotaan jo aikaisemmin hänelle tapahtuneen samaa (5:17-21; Raamattu kertoo monissa muissakin paikoissa enkelien yliluonnollisesta toiminnasta; 2.Moos.3:2; Matt.1:20; Luuk.2:9-14; Ap.t.12:23). Enkelin kehotusta nousta kiireesti seurasi, että kahleet putosivat Pietarin käsistä. Enkeli kehotti Pietaria pukeutumaan ja seuraamaan häntä. Yhdessä he kulkivat vartioiden ohi ja lopulta rautaportti aukeni heille itsestään. Pian enkeli hävisi näkyvistä. Pietari oli vapautunut yliluonnollisella tavalla. Inhimillisesti ajatellen tämän on täytynyt olla epätoivoinen tilanne vartijoille, jotka eivät ole voineet taistella yliluonnollisia voimia vastaan. Molemmissa tapauksissa (edellinen oli 5:17-21) niin vartijat kuin kansanjohtajatkin olivat ymmällä ja avuttomia.
Paljon väkeä oli rukoilemassa Johannes Markuksen äidin Marian talossa. Sinne Pietari sitten heti menikin vapauduttuaan, koska hänellä oli syytä pelätä Herodeksen sotilaiden ryhtyvän etsimään häntä. Tässä mainittu Johannes Markus on ilmeisesti sama henkilö, joka oli myöhemmin Paavalin ja Barnabaksen avustajana (13:5,13) ja myöhemmin pelkästään Barnabaksen matkatoveri (15:37-39). Lisäksi tämä Johannes Markus on aivan ilmeisesti sama henkilö, joka on kirjoittanut Markuksen evankeliumin. Alun perin hän oli ollut Pietarin oppilas ja saanut tältä yksityiskohtaista sisäpiiritietoa, josta voimme evankeliumista lukea.
Pietarin pyrkiminen Marian taloon on sinänsä koominen tapahtuma. Talo oli kookas, joten portti ei ollut aivan välittömässä läheisyydessä siitä, missä uskovat olivat rukoilemassa. Pietari sai kolkuttaa pitkään, koska palvelustyttö iloissaan siitä, että tunsi Pietarin äänen, jätti portin avaamatta ja unohti samalla Pietarin kadulle! Inhimilliseltä tuntui sekin, että uskovat olivat rukoilleet Pietarin vapautumista – ja sitten eivät tahtoneet uskoa, kun niin tapahtui! Lopulta sitten Pietari laskettiin sisään ja kaikki saattoivat nähdä, että hän oli vapautunut.
Pietari lähtee nopeasti toiseen paikkaan – ilmeisesti turvallisempaan paikkaan, koska uskovien kodista häntä saatettaisiin luonnollisesti etsiä heti ensimmäisenä. Mutta ennen lähtöään Pietari kehottaa kertomaan vapautumisestaan ”Jaakobille ja muille veljille” (12:17). Tämä on tietenkin eri Jaakob kuin Jaakob Sebedeuksen poika, joka vähän aikaisemmin mestattiin. Kyseessä on Jerusalemin seurakunnan johtajaksi kohonnut Jeesuksen veli, Joosefin ja Marian poika (tai pikemminkin siis velipuoli, koska Joosef ei ollut Jeesuksen todellinen isä; Mark.6:3; Gal.1:19). Tämä Jaakob mainitaan useita kertoja Raamatussa tämän jälkeenkin (Ap.t.15:13-21, 21:18; 1.Kor.15:7). Häntä voi pitää melko vanhoillisena juutalaiskristittynä, jonka tehtävänä oli toimia juuri juutalais-kristillisen seurakunnan kaitsijana, mutta jolla ei ollut pakanalähetystehtävää. Nykytermein voitaisiin sanoa, että hän oli ”messiaaninen juutalainen”, joka aina korosti juutalaisia juuriaan, mutta oli silti täydestä sydämestä Jeesus Nasaretilaisen uskollinen seuraaja. Jossakin vaiheessa Jerusalemin seurakunnan johtajuus siirtyi Pietarilta Jaakobille (ilmeisesti Jaakob oli sopivampi henkilö juutalais-kristillisen seurakunnan paimeneksi kuin Pietari, joka oli lopulta saarnannut pakanoillekin, vrt. Ap.t.10). UT:n Jaakobin kirje on hänen kirjoittamansa. Perimätieto kertoo, että Jaakob olisi kärsinyt marttyyrikuoleman v. 62 jKr.
Näiden tapahtumien jälkeen Herodes käski rangaista vartijoita, mikä ei Herodekselta ollut mikään odottamaton teko. Täytyy kuitenkin muistaa sekin, että roomalainen sotilas vartioi aina vankeja oman henkensä uhalla (sääntönä oli, että vartijaa rangaistaan sen mukaan mikä olisi ollut vangin tuomio). Jos vartioitu karkaa, vartija menetti normaalisti henkensä. Tässä suhteessa laki oli erityisen ankara.
Jumalalla oli suunnitelma Pietarille, jonka tuli edelleen jatkaa evankeliumin julistamista. Tämän luvun jälkeen Pietari mainitaan enää luvussa 15, jossa apostolit kokoontuvat Jerusalemiin miettimään kysymystä pakanoiden ympärileikkauksesta. Apostolien teot keskittyy tästä eteenpäin kertomaan Paavalin pakanalähetystyöstä. Kuitenkin Pietari jatkoi uskollisesti evankeliumin työtään. Paavali mainitseekin, että heillä oli Pietarin kanssa yhdessä sovittu työnjako, jonka mukaan Pietari keskittyi pääsääntöisesti juutalaislähetystyöhön, Paavali taas meni pakanoiden keskuuteen (Gal.2:9). Tämä oli selvästikin se työnjako, joka tuli Jumalalta. Pietarin tuli näin vapautua vankilasta, koska hänen työnsä oli kesken. Jumala kutsui hänet jatkamaan.
Herodeksen kuolema
Herodes Agrippa I ei elänyt kovin kauan näiden tapahtumien jälkeen (12:20-23). Tämä on tallennettu historiankirjoitukseen tapahtuneeksi vuonna 44 jKr. Tyros ja Sidon olivat rannikkokaupunkeja, jotka kuuluivat Herodeksen valtapiiriin. Mistä Herodeksen viha näitä kaupunkeja kohtaan johtui, ei ole tiedossa. Mutta kaupungin edustajat yrittivät lepyttää kuningasta. Herodes kuitenkin vaati alamaisiltaan kunnianosoituksia, jotka kuuluivat vain Jumalalle. Siksi Herran enkeli löi Herodesta ja madot söivät hänet. Jumalattomalla kuninkaalla oli näin jumalattoman loppu.
Seurakunta kuitenkin edelleen vahvistui kun Jumalan sana levisi leviämistään (12:24). Seurakunta eli vainon keskellä, mutta vaino yleensä juuri vahvistaa seurakuntaa. Lisäksi kaiken vainon keskellä tapahtuu Jumalan voimatekoja, jotka edelleen vaikuttavat seurakunnassa kasvua.
Jae 12:25 mainitsee Barnabaksen ja Saulin lähtevän Jerusalemista sen jälkeen kun he ovat toimittaneet avustuksen (11:30) perille. He olivat lähteneet viemään avustusta Antiokiasta, johon he sitten palasivat. He toimivat tämän jälkeen Antiokian seurakunnan työyhteydessä profeettoina ja opettajina (13:1).
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Pietari ja Cornelius
Helluntaina Pyhä Henki vuodatettiin maan päälle ja Jeesuksen seuraajat täytettiin Pyhällä Hengellä. Ensimmäisen helluntain tapahtumat koskettivat kuitenkin vain ns. täysjuutalaisia, jotka olivat kääntyneet uskomaan Jeesukseen Messiaanaan. Helluntaitapahtuma näyttää Apostolien tekojen mukaan edenneen kolmen vaiheen kautta. Kun ensimmäisen helluntain jälkeen evankelista Filippos saarnasi Samariassa ja paikallisia ihmisiä tuli uskoon, Pyhä Henki ei ensin tullut kääntyneisiin samarialaisiin (Ap.t.8:16). Pietarin ja Johanneksen tullessa paikalle ja pannessa kätensä kääntyneiden samarialaisten päälle nämä saivat Pyhän Hengen (8:17). Tapahtui ns. samarialaisten eli puoli-juutalaisten helluntai. Tuossakaan vaiheessa ei Hengen täyteys vielä koskettanut kokonaan pakanataustaisia ihmisiä. Pakanoiden täyttyminen Hengellä eli helluntain kolmas vaihe tapahtui sitten lopulta sadanpäällikön Corneliuksen kodissa.
Cornelius oli kunniallinen roomalainen upseeri (10:1,2). Hän palveli ”Italialaisessa kohortissa”, mikä tarkoittaa sitä, että Cornelius oli ylenemisten kautta saanut upseerinarvon ja johti nyt roomalaista n. 600 sotilaan kohorttia (10 kohorttia puolestaan muodosti legioonan). Corneliuksen sijoituspaikkana oli Kesarea, joka oli täysin roomalaiskulttuurinen rannikkokaupunki Keski-Palestiinassa. Huolimatta kaikesta pakanallisesta ympäristöstään Cornelius (ja lisäksi hänen perheväkensä) oli ns. jumalaapelkäävä, joka uskoi Israelin Jumalaan ja joka luki VT:n pyhiä kirjoituksia. Näitä jumalaapelkääviä ei kuitenkaan ympärileikattu eivätkä he kääntyneet varsinaisesti juutalaisuuteen. Siitä syystä Cornelius oli juutalaisuuden näkökulmasta pakana. Mutta juuri hänet Jumala valitsi erityisesti kokemaan Pyhän Hengen vuodatuksen ensimmäisenä pakanakansoihin kuuluvana. Iltapäivällä täydessä päivänvalossa hän näki näyn, jonka mukaan Jumala oli nähnyt hänen vilpittömän jumalanpelkonsa. Hänen tuli nyt noutaa Pietari luokseen (10:3-6). Pietaria lähdettiinkin noutamaan (10:7,8; huom! yhden sotilaan sanotaan olleen ”hurskaan”). Tässä vaiheessa Corneliuksella ei kuitenkaan ollut käsitystä siitä, miksi hänen tuli toimia juuri tällä tavalla. Cornelius silti totteli uskollisesti enkelin käskyä, koska hän uskoi enkelin puhuvan hänelle Jumalan antaman kehotuksen.
Kertomus jatkuu kuitenkin inhimillisellä tapahtumasarjalla siitä, kuinka Jumalan oli ensin taivuteltava hurskas juutalainen Pietari hyväksymään kutsu vierailla pakana Corneliuksen kodissa (10:9-16). Päivää Corneliuksen näyn jälkeen myös Pietari näki oman näkynsä, jälleen kirkkaassa päivänvalossa. Pietarin kieltäytyminen muistuttaa profeetta Hesekielin kieltäytymistä syömästä sellaista, minkä Mooseksen laki kieltää (Hes.4:14). Kyseessä olikin VT:n kiellon vastainen menettely (3.Moos.11:4-45), joten siinä mielessä Pietarin vastarinnan voi katsoa olevan ymmärrettävää. Pietari ei syönytkään, mutta näyn merkitys oli lopulta toinen: Jumala oli tässä tilanteessa tuomassa Pietaria ja hänen kauttaan kristillistä seurakuntaa kohti uuden liiton periaatteita. Kaikkien ruokien puhtauden suhteen jo Jeesuskin oli opettanut (Mark.7:17-19), mitä Pietari eikä koko juutalaiskristillinen seurakunta ollut pannut merkille.
On mahdollista, että tämän tapahtuman kohti käyvä sanoma ei välittömästi avaudu ei-juutalaisille. Juutalaisen oli täysin mahdotonta seurustella läheisesti pakanan kanssa. Pakana oli juutalaiselle saastainen, ja vierailu pakanan kodissa teki juutalaisesta itsestään saastaisen. Kulttuurisesti ajatellen Pietarin oli näin mahdotonta lähteä käymään pakanan kodissa. Mutta Herra ymmärsi Pietarin ajatusmaailmaa ja siksi valmisti Pietaria siihen, että häntä noutamaan tulevat miehet esittävät hänelle pyynnön, johon suostuminen olisi Pietarin mielestä aiemmin ollut mahdotonta. Merkille pantavaa on se, että ensimmäinen, joka tuli julistamaan evankeliumia pakanoille, oli juuri Pietari, jonka varsinainen työkenttä oli juutalaisten keskuudessa (Gal.2:9).
Corneliuksen lähettämät miehet sitten saapuivatkin ja Pietari oli osaltaan näin Herran valmistama (10:17-33). Kuitenkin Henki vielä erityisesti kehotti Pietaria lähtemään (10:19,20), koska Pietari yhä mietti näkyään ja sen merkitystä.
Jumala oli näin järjestänyt koko edessä olevan tilanteen kahden toisiaan ymmärtämättömän miehen välillä. Cornelius oli totellut Herraa, joka oli käskenyt noutaa Pietari luokseen. Pietarikaan ei vielä tullessaan Corneliuksen luo täysin tiennyt, miksi hänen piti tulla. Mutta nähtyään taivaallisia näkyjä ja Corneliuksen puolestaan kerrottua, mitä Herra oli hänelle puhunut, Pietari lopulta ymmärsi, että nyt oli kyseessä Jumalan lunastussuunnitelma myös pakanoita varten. Hänellä olikin nyt edessään avomielinen kuulijakunta, jonka Herra oli valmistanut edessä olevaan erityiseen tilanteeseen.
Pietarin puhe ja Hengen vuodatus
Pietari alkoi sitten puhua (10:34-43). Tässä vaiheessa Pietarille oli avautunut koko häntä kohdanneen tapahtumasarjan merkitys; Pietari ymmärsi nyt, että Jumalan edessä ei ollut eroa juutalaisella ja pakanalla. Nyt elettiin uuden liiton aikaa, jolloin kaikkia ihmisiä kutsutaan uskomaan Jeesukseen, kuului ihminen mihin kansaan tahansa. Israelin kansalle Jumala oli tosin ilmoittanut sanansa ja hyvän sanomansa; mutta Jumalan säädöksen mukaan Jeesus Kristus on kaikkien Herra, niin juutalaisten kuin pakanoiden (vrt. Ef.3:4-6; myös Ef.2:13-15). Mutta oivallettuaan tämän nyt omakohtaisesti Pietari puhuu pakanoille yksinkertaista, ajatonta evankeliumia. Pietari kertoo, kuinka Jeesus Nasaretilainen kulki eri puolilla Palestiinaa ja teki paljon hyvää Pyhän Hengen voimassa (Pietari puhuu Jeesuksen toiminnasta tässä puheessa enemmän kuin aikaisemmissa puheissaan, mikä johtuu ilmeisesti siitä, että Kesareassa asuvalla pakanallisella kuulijakunnalla – toisin kuin juutalaisilla – ei välttämättä ollut yhtä tarkkaa omakohtaista kokemusta Jeesuksen maanpäällisestä toiminnasta). Hänet Jeesus ristiinnaulittiin, mutta Jumala herätti Hänet kuolleista. Jeesuksen ylösnousemuksen saattoivat todistaa valitut henkilöt, joille Jeesus ilmestyi ollessaan vielä maan päällä taivaaseenastumistaan. Jeesus myös antoi seuraajilleen lähetyskäskyn, jonka mukaan juuri Häntä tuli saarnata kansalle ja kehottaa uskomaan Häneen. Jeesus Kristus on se, josta profeetat ovat todistaneet (huom! kuulijat olivat tosin pakanoita, mutta jumalaa pelkääväisiä, jotka tunsivat VT:n kirjoituksia). Juuri VT:n kirjoitukset todistavat, että ”jokainen, joka uskoon häneen, saa hänen nimensä voimasta syntinsä anteeksi” (10:43; vrt. Jer.31:34). Mitä Pietari tässä puhuu, on yleismaailmallista pelastussanomaa. Kuulijat olivat pakanoita, mutta pelastussanoma julistettiin nyt ensi kertaa nimenomaan heille.
Silloin tapahtui Pyhän Hengen vuodatus (10:44-48), yllätykseksi läsnä oleville (Pietarin seuralaisille, 10:45, mutta myös Pietarille ja Corneliuksen perheväelle). Pyhä Henki laskeutui kaikkiin heti sen jälkeen, kun Pietari oli sanonut ”jokaisen” Jeesukseen uskovan saavan syntinsä anteeksi, siis niin juutalaisen kuin pakanan. Vielä tähän asti olivat juutalaiskristitytkin luulleet, että Pyhän Hengen lahja kuului vain juutalaisille. Mutta se, mitä he nyt näkivät ja kuulivat kielilläpuhumista myöten, vakuutti heille, että Jumala oli hyväksynyt nämä pakanat yhteyteensä näiden uskon tähden. Siksi Pietari teki sen johdonmukaisen päätöksen, että nämä uskoon tulleet pakanat voidaan myös kastaa Jeesuksen Kristuksen nimeen. Jälleen näemme tässä sen Apostolien tekojen mukaisen mallin, että uskoon tulleet ihmiset kastettiin välittömästi kääntymyksensä jälkeen Jeesuksen Kristuksen nimeen. Ensin kääntyneet kastettiin, mutta sitten heitä vielä opetettiin. Tämä käy ilmi siitä, että Pietaria pyydettiin jäämään sinne muutamaksi päiväksi. Tänä aikana Pietari saattoi opettaa näitä ensimmäisiä pakanakristittyjä ja tutustuttaa heitä lähemmin siihen uskoon, johon he nyt olivat ottaneet ensi askeleensa. Cornelius ja hänen huonekuntansa toki tunsivat VT:n kirjoitukset, jotka antoivat perustan elävälle uskolle, mutta nimenomaan näissä kirjoituksissa on myös nähtävä Jumalan suunnitelma lunastaa kaikki kansat omikseen. Kirjoituksissa on myös nähtävä, että VT:n profeetat ennustavat Jeesuksesta, joka nyt oli tullut maailmaan ja sovittanut -kertakaikkisesti kaikkien synnit.
Pyhän Hengen vuodatus Corneliuksen kodissa osoittaa myös, miten vapaa Pyhä Henki on toimimaan juuri haluamallaan tavalla. Samariassa Filippoksen saarnatessa (8:5-13) ihmisiä tuli uskoon, mutta he eivät saaneet Pyhää Henkeä (täyttyneet Pyhällä Hengellä) ennen kuin Pietari ja Johannes tulivat Jerusalemista ja panivat kätensä uskoon tulleitten ja vedellä kastettujen samarialaisten päälle; silloin nämä saivat Pyhän Hengen (täyttyivät Hengellä, 8:17). Pyhää Henkeä onkin vaikea kahlita tiukkoihin oppirakennelmiin, koska ”tuuli (Henki) puhaltaa missä tahtoo” (Joh.3:8).
Pietarin puolustus
Jumala oli nimenomaisesti valmistanut Pietarin siihen, että hän oli ollut valmis lähtemään pakanan kotiin vastoin omaa uskonnollis-kulttuurista vakaumustaan. Mutta myös muut juutalaiset saivat kuulla siitä, mitä nyt oli tapahtunut, mistä syystä Pietari joutuikin ensin ahtaalle (11:1-3). Jerusalemin juutalaiskristillisellä seurakunnalla oli täysi syy olla huolestunut tapahtuneesta, koska juutalaisten johtajat olivat jo aiheuttaneet Stefanoksen kuoleman ja ensimmäisen ankaran kristittyjen vainon (7:54-8:3). Jos kristillinen seurakunta nyt laajentuu ottamaan piiriinsä myös ei-juutalaisia, se merkitsee (Jerusalemin seurakunnan näkökulmasta) yhteiskunnallisen kriisin vaaraa; olivathan valtaapitävät roomalaiset jo muutenkin varpaillaan juutalaisten kansannousujen uhan vuoksi. Lisäksi alkukristillinen seurakunta oli lähtötilanteessa pelkästään juutalaiskristillinen, joten sen perinteisten arvojen mukaan pakanoista tuli pysyä kokonaan erillään vaikka nämä uskoisivatkin evankeliumin. Tuhansien vuosien perinteitä ei voi murtaa hetkessä.
Pietari kuitenkin selitti ensin oman näkynsä ja sitten tapahtumat Corneliuksen kodissa (11:4-17). Pietari ei ensinnäkään voinut olla ottamatta huomioon taivaasta annettua näkyä (10:11-16) ja toiseksi hän ei ollut voinut vastustaa Pyhän Hengen vuodatusta pakanoihin (10:44-46). Nämä tapahtumat olivat vakuuttaneet Pietarin, ja nyt myös Pietaria arvostelleet veljet vakuuttuivat Pietarin menetelleen oikein (11:18). Jerusalemin seurakunta ymmärsi, että myös pakanoille oli avattu tie pelastukseen.
Tämän tapahtuman suurta, mullistavaa merkitystä ei voi ylikorostaa. Juutalaisten pakanoiden välillä oli ollut suuri, ylittämätön kuilu. Vanhan liiton aikana Jumalan sana olikin vielä annettu vain juutalaisille. Mutta tämän tapahtuman kautta voidaan sanoa, että jää oli nyt ensi kertaa murrettu. Juutalaiskristityt ymmärsivät, että evankeliumi oli tarkoitettu kaikille ihmisille kaikista kansoista. Nyt oli todellisuutta se, mitä Jumala oli jo aikojen alussa luvannut Abrahamille (1.Moos.12:3). Pelastus on lähtöisin juutalaisten keskuudesta, mutta se on tarkoitettu kaikille kansoille. Jeesus Kristus on inhimilliseltä syntyperältään juutalainen, mutta Hänen lunastustyönsä koskee kaikkia ihmisiä.
Tapahtuneesta huolimatta monta ongelmakohtaa jäi vielä ratkaisematta juutalaisten ja pakanoiden välillä. Suhtautuminen Mooseksen lakiin ja erityisesti ympärileikkaukseen olivat asioita, joita piti edelleen käsitellä arkaluontoisina kiistakysymyksinä. Juutalaisuuden perintö oli useimmille niin painava, että sitä ei voinut noin vain yksinkertaisesti panna syrjään. Siksi nämä ongelmat tulivat uudelleen ja uudelleen esiin varhaisen seurakunnan elämässä vielä kauan tämän jälkeen.
Antiokian seurakunta
Raamattu ei puhu Corneliuksesta eikä hänen perhekunnastaan tämän jälkeen mitään. Emme tiedä, kuuluivatko he jatkossa ns. sekaseurakuntaan (mukana sekä juutalaisia ja pakanoita) vai syntyikö heidän ympärilleen pakanataustainen kristillinen seurakunta. Koska Cornelius oli roomalainen upseeri, hän on myös saattanut joukko-osastonsa mukana muuttaa melkein mihin tahansa Rooman valtakunnan osaan. Mutta hänen kotinsa tapahtumien seurauksena kristillisiin seurakuntiin tuli myös ihmisiä, jotka eivät olleet taustaltaan juutalaisia. Juuri näin kerrotaan tapahtuneen Antiokiassa (11:19-21). Myös Antiokian seurakunta oli alun perin syntynyt niiden juutalaiskristittyjen toimesta, jotka olivat paenneet Jerusalemista Stefanoksen kuolemaa seuranneen vainon vuoksi. Mutta hyvin pian Antiokian seurakunnasta tulikin sitten sekaseurakunta, joissa oli sekä juutalaisia että pakanoita. Tämä oli odotettavissa, koska kaupungin väestöstä oli juutalaisia vain noin seitsemäsosa. Antiokia oli lisäksi suurkaupunki (n. 500 000 asukasta), kolmanneksi suurin kaupunki koko Rooman valtakunnassa heti Rooman ja Aleksandrian jälkeen. Tämä teki kaupungista samalla hyvin kansainvälisen, joka oli vilkkaassa kaupankäynnissä ja kulttuurin vaihdossa muun valtakunnan kanssa. Antiokian kristillisellä seurakunnalla oli myöhemmin hyvin merkittävä osa kristillisyyden historiassa (mm. apostoli Paavalin lähetystyö alkoi nimenomaan Antiokiasta, 13:1-3). Jumala selvästikin käytti vallitsevia yhteiskunnallisia olosuhteita hyväkseen evankeliumin levittämisessä, koska Rooman valtakunta tarjosi siihen monia ulkonaisia edellytyksiä (Pax Romana eli Rooman rauha, valtakunnan hyvä tieverkosto ja valtakunnan itäosien yhteinen kieli kreikka).
On mahdollista, että Jerusalemin seurakunnan päätös lähettää Barnabas (11:22-24) johtui siitä, että Jerusalemissa arveltiin kristinuskon leviämisen olevan ”pääsemässä käsistä,” ts. pakanoiden liittyminen seurakuntaan oli herättänyt levottomuutta – huolimatta Pietarin selostuksesta Corneliuksen kodin tapahtumista. Barnabas olikin jo varhain liittynyt Jerusalemin seurakuntaan (4:36,37). Barnabas oli kuitenkin itse täynnä Pyhää Henkeä ja näki kaiken, ”mitä Jumalan armo oli saanut aikaan.” Barnabas osasi ohjata (rohkaista ja kehottaa, 4:36?) seurakuntaa niin, että se edelleen kasvoi.
Barnabas oli Saulin kääntymisen jälkeen ottanut tämän suojelukseensa ja saanut seurakunnan vakuuttumaan tämän kääntymyksen aitoudesta (9:27). Nyt Barnabas lähti etsimään Saulia tämän kotikaupungista Tarsoksesta ja nouti hänet Antiokiaan (11:25,26). Siellä toimivat vuoden ajan opettaen seurakuntaa.
Juuri tässä vaiheessa alettiin opetuslapsia ensi kertaa kutsua kristityiksi (11:26). Kyse oli toisaalta seurausta evankeliumin leviämisestä myös pakanoiden keskuuteen, mutta toisaalta kyseessä oli myös entistä selkeämpi eroaminen juutalaisuudesta. Kristillistä seurakuntaa ei enää voinut pitää pelkästään uudistuneena juutalaisuutena. Tällä seikalla oli kuitenkin se riskitekijä seurakunnan kannalta, että juutalaisuus oli Rooman valtakunnassa ns. religio ligita, laillinen uskonto; juutalaisilla oli tätä kautta ainakin toistaiseksi mm. poikkeuslupa olla osallistumatta Rooman valtiouskontoon ja keisarin palvontaan jumalana. Tällaisia poikkeuksellisia oikeuksia ei kristinuskolla ollut, mikä lopulta johti laajoihin kristittyjen vainoihin.
Agaboksen profetia (11:28) osoitti, että profetian armolahja toimi seurakunnassa voimakkaasti alusta asti. Antiokian seurakunta samalla osoitti yhteisvastuuta Juudean veljille lähettämällä avustuksensa heille (11:29,30). Avustusta lähtivät viemään Barnabas ja Saul (vielä tässä vaiheessa Barnabas mainitaan ensin!).
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Saulin kääntyminen
Jokaisella kirjalla on oma sanomansa, jossa on alku ja loppu; ja lisäksi kertomuksella ovat omat käännekohtansa. Apostolien tekojen luku 9 kertoo meille tämän kirjan yhden merkittävän käännekohdan: Saul (Saulus) Tarsolainen, kristillisen seurakunnan maanpäällinen vihamies nro 1 kääntyy kristityksi (Ap.t.9:1-19a; myös 22:1-21; 26:9-18). Tästä tapahtumasta on todettu seuraavasti: ”Saul Tarsolaisen kääntyminen kristityksi on kristillisen seurakunnan historian huippukohta heti sen tärkeimmän eli Jeesuksen Kristuksen elämän ja toiminnan jälkeen” (Merrill C. Tenney). Toteamus on osuva. Sen voimme päätellä siitä, että oltuaan kristillisen seurakunnan sekä tehokkain että fanaattisin vainooja Saulista tulee kristillisen sanoman kaikkein menestyksellisin levittäjä. Näemmekin, että Saul eli Paavali on tämän jälkeen Apostolien teoissa hallitseva henkilö.
Juutalaisen Saul Tarsolaisen elämää ja toimintaa tarkasteltaessa on ratkaiseva seikka se, että hän oli nimenomaan fariseus. Tällä sanalla on huono maine siksi, että Jeesus toistuvasti joutui konfliktiin fariseusten kanssa. Mutta tämä puoli asiaa on yleisesti antanut yksipuolisen kuvan farisealaisuudesta, joka on tosiasiassa laaja ja tärkeä käsite juutalaisuudessa ja jota ilman juutalaista elämää ja hurskautta ei edes voi kunnolla ymmärtää. Farisealaisuuden voidaan osoittaa varmasti olevan olemassa jo 100-luvulla eKr., vaikka sen juuret ovat varmasti tätäkin vanhemmat. Fariseusten pääajatus oli se, että uskonto merkitsi heille Jumalan tahdon tinkimätöntä toteuttamista niin yhteiskunnassa kuin yksityiselämässä, ts. mikään toiminta, asia tai hetki ei voinut olla Jumalan tahdon ulkopuolella. Uskonto oli fariseuksille ankaraa koko ihmiselämää ja yhteiskuntaa koossapitävää siveysoppia ja moraalista arvojärjestelmää. Tämä jyrkkä uskonnollisuus merkitsi sitä, että farisealaisuus merkitsi lähes aina vähemmistöasemaa yhteiskunnassa sekä oppositiossa olemista hallitsijoita ja uskonnollisia johtajia vastaan.
Jumalan tahto oli fariseusten mielestä ilmaistu pyhissä kirjoituksissa (Vanhassa Testamentissa). Tärkeää oli löytää Raamatun käskyistä yleiset periaatteet ja muodostaa siveyssäännöistä yhtenäinen ja johdonmukainen kokonaisuus. Pääperiaate oli fariseusten mielestä lähimmäisen rakastamisessa (3.Moos.19:18). Tämä toteuttaa korkeinta hyvää ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Mutta fariseukset odottivat myös Messiasta, jolloin kaikki lopulta täydellistetään. Nämä kaikki periaatteet ovat sopusoinnussa myös kristillisen sanoman kanssa. Voidaankin sanoa jopa niin, että perimmältään alkuseurakunnan juutalaiskristillisyys sai luonnollisen kasvupohjan juuri farisealaisuudesta. Mutta erot kristilliseen ajatteluun ovat toisaalta suuret. Raamatun tulkinnassa fariseuksille muodostui tärkeäksi tulkintaperinne, jonka mukaan sanaa ymmärretään ja sovelletaan. Nämä tulkintaperinteet olivat ensin suullisia, mutta vähitellen ne muuttuivat kirjalliseen muotoon. Näistä perinteistä muodostuivat ”isien perinnäissäännöt”, jotka kehittyivät vähitellen ja jotka eivät olleet sellaisinaan sovellettavissa kristillisen ajattelun kanssa. Näistä perinteistä lopulta tulikin jatkuva kiista toisaalta fariseusten ja toisaalta Jeesuksen ja Hänen seuraajiensa välille (esim. Matt.15:1-9; perinnäissäännöt näin jopa tekivät Jumalan sanan tyhjäksi). Koska fariseuksetkaan eivät tosiasiassa kyenneet kokonaan noudattamaan Jumalan lakia eivätkä omia sääntöjään, monet heistä ajautuivat teeskentelyyn ja silmänpalvontaan (esim. Matt.23:13-36). Kun puhutaan ”farisealaisuudesta”, yleensä juuri tarkoitetaan juuri tätä puolta asiaa.
Kuitenkin ratkaisevin konflikti farisealaisen ja kristillisen ajattelun välille tuli siitä, miksi fariseukset eivät voineet hyväksyä Jeesusta lainkaan sellaisena kuin Hän oli. Fariseukset uskoivat ihmisen vapaaseen tahtoon ja valinnan mahdollisuuteen niin, että Jumalan avulla ihminen kykenee täyttämään kaikki Jumalan vaatimukset. Koska ihminen oli heidän mielestään kykenevä täyttämään Jumalan tahdon kaikissa asioissa, oli mahdotonta, että he olisivat tarvinneet Jumalan Poikaa välimieheksi syntisen ihmisen ja pyhän Jumalan välille (ristiinnaulittu Jumalan poika olikin heille herjausta, 1.Kor.1:23). Kristityille laki taas ei ole vapaaksi tekevä vaan päinvastoin orjuuden laki; laki on kristityille päinvastoin syyteasiakirja, joka osoittaa ihmiselle, ettei hän ole sellainen kuin hänen tulisi olla. Laki kertoo, mitä synti on mutta se ei voi tehdä ketään eläväksi (Gal.3:19,22). Fariseukset kuitenkin ajattelivat tulevansa vapaiksi lakia noudattamalla, kun kristityt puolestaan katsoivat tarvitsevansa Jumalan armoa, joka tulee pelkästään ristiinnaulitun Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan kautta. Ihminen ei kristityille kelvannut sellaisenaan vaan hänen täytyi syntyä uudesti, ts. hänestä piti tulla uusi luomus (juuri tätä ei fariseus Nikodemos ymmärtänyt, Joh.3:1-21). Tässä ihmiskäsityksessä oli se perustavaa laatua oleva erimielisyys, jossa fariseukset ja kristityt eivät voineet löytää toisiaan.
Huolimatta tästä kaikesta farisealaisuus osoittautui elinvoimaiseksi. Farisealaisuuden merkitystä kuvaa se, että muut juutalaiset puolueet hävisivät vähitellen. Saddukealaisuus hävisi käytännössä Jerusalemin temppelin hävitykseen v. 70 jKr. ja selootit (kiivailijat, vastarinta- tai itsenäisyysliike) viimeistään v. 135 jKr. juutalaisten viimeisen kapinan roomalaisia vastaan epäonnistuttua. Myös eristäytyvät essealaiset tapettiin tai hajotettiin. Jäljelle jäi vain farisealaisuus. Voidaan jopa sanoa, että n. v. 200 jKr. ja siitä eteenpäin farisealaisuus ja juutalaisuus merkitsivät käytännössä samaa.
Saul Tarsolaisen tausta oli syvällä farisealaisuudessa. Saul oli syntynyt Kilikian Tarsoksessa nykyisessä eteläisessä Turkissa (Ap.t.22:3). Hän oli puhdasverinen juutalainen, joka oli syntynyt Benjaminin heimoon ja joka oli lain määräysten mukaisesti ympärileikattu kahdeksan päivän vanhana (Fil.3:5). Hänet oli kasvatettu hurskaaseen juutalaisuuteen, jossa usko kirjoituksiin otettiin täydestä. Hän oli kasvanut Jerusalemissa, jossa hänen opettajansa oli ollut viisas fariseus Gamaliel. Voidaan sanoa, että Saul oli näin saanut aikansa parhaan mahdollisen koulutuksen. Kuten kaikilla fariseuksilla, Paavalillakin oli käsityöammatti: hän oli teltantekijä (Ap.t.18:3), joten hän saattoi milloin hyvänsä elättää itsensä omien kättensä työllä. Tämä olikin tärkeää jo ihan käytännöllisistä syistä, koska fariseukset olivat lähtökohtaisesti maallikoita vastakohtana saddukeuksille, jotka muodostivat pappispuolueen. Näin fariseuksilla ei voinut olla tuloja pappistehtävien suorittamisesta. Mutta toisin kuin saddukeukset, jotka olivat aikansa liberaaliteologeja ja jotka kielsivät Jumalaa ja Mooseksen lakia lukuun ottamatta lähes kaiken yliluonnollisen, fariseukset päinvastoin uskoivat kirjoituksiin ja niiden yliluonnolliseen sanomaan. Mutta kuten edellä on selostettu, fariseusten tulkintaperinne oli muodostunut vääristyneeksi ja monille fariseuksille elävä usko olikin muuttunut kiihkomieliseksi uskonnollisuudeksi ja ihmisten keksimien sääntöjen noudattamiseksi, joka ei herättänyt rakkautta sen paremmin Jumalaa kuin kanssaihmisiäkään kohtaan. Farisealaisuudesta nousee myös silmitön viha kristittyjä kohtaan. Fariseuksille oli tärkeää itse juutalaisuus: jokainen juutalainen poika oli ympärileikattava ja jokaisen juutalaisen oli tarkkaan noudatettava Mooseksen lakia. Jos joku pakana halusi kääntyä juutalaisuuteen, tämän tuli kerta kaikkiaan kääntyä täydellisesti juutalaiseksi. Siinä rajamailla olivat sitten ns. jumalaa pelkääväiset, jotka eivät ympärileikkauttaneet itseään, mutta jotka tutkivat kirjoituksia ja uskoivat Israelin Jumalaan (esim. roomalainen Cornelius, 10:1,2). Kuitenkin raja oli selvä: juutalaiset eivät saaneet olla läheisessä kanssakäymisissä ympärileikkaamattomien ihmisten kanssa. Pakana oli heille aina pakana.
Mutta jos joku kääntyi kristityksi, hän oli pakanaakin pahempi! Jeesushan oli väittänyt olevansa Jumalan Poika ja oli näin tehnyt itsensäkin Jumalaksi. Hän oli syyllistynyt jumalanpilkkaan ja lisäksi Hän oli ollut kansanvillitsijä, joka oli noussut fariseusten perinnäissääntöjä vastaan. Se juutalainen, joka tunnusti Jeesuksen Messiaaksi, oli pahin mahdollinen luopio. Siksi kunnon fariseus vastusti uutta lahkoa, Kristus-uskoa, joka tunnusti Jeesuksen Jumalan luota tulleeksi Pelastajaksi. Tästä syystä hyvä fariseus vihasi kristittyjä ja teki näiden elämän mahdollisimman vaikeaksi. Tästä asetelmasta nousi Saul Tarsolaisen viha kristittyjä kohtaan. Koska hän oli omassa uskossaan vilpitön, hän halusi olla myös vihassaan perusteellinen. Kaikkein varmin tapa hänen mielestään oli tappaa kaikki kristityt. Jos kerran Jeesus oli tapettu, niin miksei myös Hänen seuraajiaan? Koska kristillinen usko oli levinnyt jo kauas Jerusalemista, Saul oli nyt matkalla Syyrian Damaskokseen (jossa oli suuri juutalainen vähemmistö) asti vangitsemaan kristityksi kääntyneitä ja tuomaan heitä Jerusalemiin tapettaviksi.
Näissä puitekehyksissä sitten itse Jeesus ilmestyy Saulille Damaskoksen tiellä. Jeesus näyttäytyy Saulille kirkkaana valo-olentona, joka sokaisee tämän. Jeesuksen sanat ovat samalla paljon puhuvat. Saul kohtaa tässä sen, jota hän on vihansa sokaisemana vainonnut. Saulin vastaus osoittaa, että hän tavalla tai toisella ymmärtää Jumalan puhuvan hänelle (Jeesuksen puhuttelu muistuttaa Jumalan puhuttelua Abrahamille, 1.Moos.22:11, ja Moosekselle, 2.Moos.3:4). Jeesus ilmoittaa sitten itsensä Saulille. Jeesuksen sanoissa on tämän jälkeen myös esimakua siitä, minkä tehtävän Jumala on Saulille varannut: ”Nouse ja mene kaupunkiin. Siellä saat kuulla, mitä sinun on tehtävä (9:6).” Tässä oli jo viitettä siitä, että Saulista oli tulossa Jeesuksen lähettiläs, vaikka hän oli hetkeä aikaisemmin ollut Hänen verivihollisensa. Kaikki tämä kokemus on ollut hämmentävää Saulille, joka nimenomaan käsitti toimineensa Jumalan puolesta ja olleensa Hänen palveluksessaan eikä suinkaan toimineensa Häntä vastaan.
Tähän tapahtumaan liittyy yksi tulkinnallinen vaikeus. Tässä sanotaan, että Saulin matkatoverit kuulivat äänen, mutta eivät nähneet ketään (9:7). Toisessa kohdassa näyttäisi asia sanottavan päinvastoin: matkaseuralaiset näkivät valon, mutta eivät kuulleet Jeesuksen ääntä (22:9). Kuitenkin jo pinnallinenkin kielellinen tutkiminen paljastaa, että nämä kohdat ovat johdonmukaisesti tulkittavissa. Saulin matkatoverit sekä kuulivat että näkivät jotain. He näkivät kirkkaan valon, mutta eivät sokeutumiseen saakka eivätkä varsinkaan nähneet Jeesusta sen keskellä. Samoin he kuulivat ääntä, mutta eivät erottaneet sitä Jeesuksen puheeksi. Näin seuralaiset näkivät ja kuulivat jotain, mutta vain Saul näki Jeesuksen ja kuuli Hänen sanansa.
Voimme vain todeta, että Saulin kääntyminen oli suuri osoitus Jumalan armosta. Hänellä itsellään ei ollut tähän osakseen tulleesta kääntymyksestä mitään osuutta. Jumala vain yllätti, sai aikaan Saulin kääntymyksen sekä sitten valitsi ja otti hänet palvelukseensa keskeiselle paikalle. Paavali itsekin myöhemmin kertoo tästä kaikesta osakseen tulleesta nimenomaan Jumalan armona (Gal.1:15,16a; 1.Tim.1:12-16). Saulin omat ansiot olivat näin voimakkaasti miinusmerkkisiä, koska hän oli ollut Jeesuksen vihamies ja seurakunnan vainooja. Mutta kuitenkin Jumala armahti hänet, ansiottoman vihamiehensä. Siksi tämän kertomuksen tulee antaa myös meille kertoa omaa sanomaansa Jumalan armosta, joka ei tunne mitään rajoja.
Saul oli tämän jälkeen Damaskoksessa kolme päivää paastoten ja rukoillen. Voimme helposti kuvitella Saulin rukouksen tuskaisuuden (9:11; samalla tämä on jonkinlainen esimerkki aidon rukouksen edellytyksenä olevasta sydämentilasta kaikkina aikoina!). Tässä tilanteessa on alkanut myös Saulin irtautuminen juutalaisesta farisealaisuudesta siltä osin kuin se on ristiriidassa kristillisen sanoman kanssa. Huolimatta kirkkaasta näystä ja Jeesuksen suorasta puheesta Saulin parannuksenteon on täytynyt olla traumaattista. Hän joutui muutamaan monia käsityksiään aivan päinvastaisiksi verrattuna niihin, jotka hänellä olivat olleet vain hetkeä aikaisemmin. Vihollisuus ei salamannopeasti muutu ystävyydeksi. Ihminen ei vain voi sisäisesti muuttua hetkessä toiseksi vaikka olisikin käsittänyt menneisyytensä virheet.
Lopulta Jumala ei puhukaan suoraan Saulille, vaan Herra käskee opetuslapsi Ananiaan (joka oli Damaskoksessa asuva juutalaiskristitty, vrt. 22:12) viemään Herran sanan Saulille. Ymmärrämme hyvin Ananiaan vastahakoisuuden lähteä Saulin luokse. Saulin toiminta oli ollut tunnettua eikä voinut odottaa, että tämä kohtelisi Ananiasta mitenkään myötämielisesti. On ymmärrettävää, että Ananiasta pelotti (9:13,14). Mutta Herra kehotti toistamiseen Ananiasta lähtemään ja Ananias totteli. Saul sai näkönsä takaisin, täyttyi Pyhällä Hengellä ja hänet kastettiin. Jälleen kerran näemme sen alkuseurakunnan käytännön, että kaste tapahtui heti uskoontulon jälkeen eikä siinä viivytelty. Saul kastettiin, ja tästä alkoikin sitten Saulin työ Jeesuksen lähettiläänä.
Saulin työ evankeliumin levittäjänä alkaa
Saul oli nyt Damaskoksessa, johon hän oli ollut matkallakin. Siellä hän oli jonkin aikaa opetuslasten seurassa ja siellä myös alkoi hänen työnsä evankeliumin levittäjänä (9:19b-25). Jos Saul oli aikaisemmin ollut juutalaisten parhaimmistoa, jota kunnioitettiin omiensa keskuudessa, nyt tästä lähtien nämä hänen entiset uskonveljensä olivat toistuvasti vainoamassa häntä. Saulia ahdisteltiin, hakattiin, ruoskittiin ja kivitettiinkin (2.Kor.11:23-28). Toistuvasti juutalaiset yrittivät tehdä tyhjäksi kaiken lähetystyön, mitä Saul oli saanut aikaan. Kuitenkin Jumalan voima vaikutti Saulin mukana niin voimakkaasti, että juutalaisten vastarinta ei voinut tehdä tyhjäksi sitä Jumalan suunnitelmaa, että evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta tuli viedä kaikkeen maailmaan. Saul kuitenkin joutui loppuelämänsä elämään tässä jännitteessä: juutalaiset vihasivat häntä ja aiheuttivat hänelle kaikkia mahdollisia vaikeuksia, mutta toisaalta Saul itse oli juuriltaan juutalainen eikä koskaan halunnut muuta ollakaan. Olikin johdonmukaista, että Damaskoksesta Saul palasi Jerusalemiin (9:26-31; Saul itse kertoo näistä varhaisista vaiheistaan: Gal.1:11-24, jonka mukaan hän meni Jerusalemiin vasta kolmen vuoden kuluttua). Oli ymmärrettävää, että Saulia kohtaan tunnettiin epäluuloa, hänhän saattaisi olla ns. soluttautuja, joka pyrkii sisälle seurakuntaan voidakseen sitten iskeä sisältäpäin. Oli kuitenkin Barnabas, joka jo varhaisessa vaiheessa oli liittynyt seurakuntaan (4:36,37). Barnabas tuli Saulin avuksi ja sai arvovallallaan seurakunnan uskomaan Saulin kääntymyksen aitouteen. Olihan Saulin kääntyminen suuri jumalallinen ihme – mutta se oli kuin olikin totta. Saul sai nyt itse kokea kristittyihin kohdistuvaa vainoa, jota hän itse oli aiemmin yrittänyt parhaansa mukaan edesauttaa. Hänet vietiin kotikaupunkiinsa Tarsokseen, jossa hän sai olla vähän aikaa rauhassa.
Näiden tapahtumien jälkeen kristillinen seurakunta sai Juudeassa, Samariassa ja Galileassa kasvaa ja vahvistua tietyn ajan rauhassa. Juutalaisten raivo tuskin sinänsä oli laantunut, mutta ainakin Saulin tehokas vainotyö oli nyt loppunut.
Pietarin toiminta Lyddassa ja Joppessa
Saul tulee olemaan Apostolien teoissa hallitseva henkilö luvusta 13 eteenpäin. Kuitenkin Pietari jatkaa edelleen alkuseurakunnan johtajana ja Apostolien teot vielä vähän aikaa kertoo myös hänen työstään. Ensin Pietari tekee työtä Lyddassa ja Joppessa, jotka sijaitsivat keskisessä Palestiinassa (9:32-43; apostolitkin näin toimivat jo entistä laajemmalla alueella). Tärkeintä Pietarin työssä oli tietenkin evankeliumi Jeesuksesta, jota Pietari julisti. Mutta Jumala käytti ja käyttää vielä tänäkin päivänä myös ihmeitä vakuuttamaan ihmisiä siitä, että evankeliumi on totta ja että se kannattaa uskoa. Pietarin kautta halvaantunut Aineas parani (huom! sanamuoto ”Jeesus Kristus parantaa sinut…”) ja Tabita (Dorkas) heräsi kuolleista (huom! sanamuoto ”Tabita, nouse!”; Jeesus oli jo aiemmin antanut opetuslapsilleen vallan herättää myös kuolleista, Matt.10:8). Toisaalta ihmeet eivät toki ole se itse pääasia, vaan pääasia on se, kehen me uskomme. Ja tärkeää on myös se, mitä tässäkin tapahtui: että ihmisiä kääntyi (9:35,42).
Pietari jäi vähäksi aikaa Simon-nimisen nahkurin luo. Tämä on huomionarvoista, koska juutalaiset halveksivat nahkureita, jotka joutuivat ammattinsa takia olemaan tekemisissä kuolleitten eläinten ja muun sellaisen kanssa, josta juutalaiset katsoivat saastuvansa. Nahkuri Simonin luona tuli kuitenkin tapahtumaan jotain tärkeää (luku 10), joka osaltaan auttoi Pietaria ja hänen kauttaan kristillistä seurakuntaa murtautumaan juutalaisuuden aiheuttamista rajoituksista.
Lähteet
Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 1 (Ristin Voitto, 1988).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Vaino
Stefanos oli ensimmäinen kristitty veritodistaja (Ap.t.7:54-60). Välittömästi tämän jälkeen koko Jerusalemin alkuseurakunta joutui ankaran vainon kohteeksi (8:1-3). Tämäkin koettelemus toteutti lopulta Jumalan päämääriä. Jo ennen Stefanoksen surmaamista alkuseurakunnan johtajia oli painostettu ja ruoskittukin. Mutta Stefanoksen tappaminen nostatti lopulta kokonaisvaltaisen vihan ja vainoaallon seurakuntaa kohtaan. Seurakunnan elämään tuli tästä lähtien kuulumaan ihmisten viha niiden taholta, jotka eivät halunneet seurata Jeesusta (kuten Jeesus oli ennustanutkin, Matt.10:32-39). Kaikki paitsi apostolit poistuivat tästä syystä Jerusalemista (kuitenkin puhutaan myös ”muutamista hurskaista miehistä”, 8:2, jotka hautasivat Stefanoksen ja pitivät hänelle suuret valittajaiset; kyseessä olivat ilmeisesti muutamat hurskaat heprealaiset juutalaiset, jotka olivat avoimia evankeliumille Jeesuksesta ja jotka tässä suhteessa muistuttivat Joosef Arimatialaista ja Nikodemosta, Joh.19:38-42). Apostolien jääminen paikalleen johtui varmaan ensinnäkin siitä, että he kokivat henkensä uhalla velvollisuudekseen jäädä Jerusalemiin; ja toiseksi vaino varmasti kohdistui ennen muuta kreikkaa puhuviin diasporajuutalaisiin, jotka eivät olleet syntyperäisiä (heprealaisia) paikkakuntalaisia. Kristittyjen vihamieheksi numero yksi nousi tässä vaiheessa Saul Tarsolainen, joka myöhemmin Apostolien teoissa tulee olemaan keskeinen henkilö ja joka tulee olemaan elävä osoitus Jumalan armosta, kun Jeesuksen fanaattisin vastustaja saa kokea kääntymyksen ja tulla Hänen apostolikseen (Ap.t.9).
Ylipäätään tämä vaino, joka oli ankara, toteutti niitä Jumalan suunnitelmia, jotka Hänellä oli ollut jo ennen maailman luomista. Jos vainoa ei olisi syntynyt, alkuseurakunta olisi ilmeisesti alkanut mukavasti kokoontua Jerusalemissa ja seurakunnasta olisi tullut sisäänpäin lämpiävä ja pelkästään juutalaiskristillinen. Lähetyskäskyn noudattaminen olisi varmaankin saanut jäädä. Mutta uskovien hajaantuessa eri puolille Juudeaa ja Samariaa nämä levittivät samalla evankeliumia, siellä missä itse kukin oleskeli. Tämä oli osa Jumalan viisasta lähetysstrategiaa. Jeesus oli sanonut seuraajilleen: ”Menkää!” (Matt.28:18-20, Mark.16:15,16). Mutta harva olisi osannut (ja viitsinytkään!) lähteä, jos vaino ei olisi pakottanut heitä siihen. Lisäksi näemme tässä tärkeän syyn siihen, miksi silloin alussa kaikkien oli ollut pakko myydä omaisuutensa. Tässä vaiheessa ei omaisuudesta enää ollut mitään hyötyä, ja lisäksi omaisuus olisi voinut hillitä monen lähtöhaluja. Mutta Jumala olikin suunnitellut myös lähetystyön alkamisen kaikkia yksityiskohtia myöten. Hajaantuneet kristityt levittivät evankeliumia kaikkialla (8:4).
Filippos Samariassa
Yksi seitsemästä ruoka-avustusten jakajasta, jotka Jerusalemin seurakunta oli valinnut, oli Filippos (6:5). Stefanoksen lailla myös Filippos oli käytännön tehtävänsä lisäksi myös muuta: hän oli evankelista, ja nyt hän julisti evankeliumia Samariassa (8:5-13). Filippoksen evankelistan työ ei rajoittunut sanan julistamiseen, vaan hänen kauttaan myös tapahtui tunnustekoja. Sairaita parani ja saastaiset henget lähtivät ihmisistä. Seurauksena Samarian kaupungin (=Samarian pääkaupunki) väestön kääntymyksestä oli, että kaupungin täytti ilo ja riemu. Tämä osoittaa sen, että missä ihmiset ottavat evankeliumin vastaan, siellä myös iloitaan. Turhaan ei evankeliumia kutsuta ilosanomaksi, koska se on nimenomaan vapautuksen sanomaa. Jos ihminen on ollut synnin ja Saatanan kahleissa, ja sitten ihminen vapautuu, siinä on todellista ja syvällistä aihetta iloon. Niin sitten tapahtui Samarian kaupungissakin.
Samarialaiset eivät olleet juutalaisten näkökulmasta täysin pakanoita, mutta eivät toisaalta aitoja juutalaisiakaan. Samarian historia osoittaa tämän kaksijakoisuuden. Kun kuningas Salomon jälkeen valtakunta jakautui kahtia, Israeliin ja Juudaan, tuli Samarian alue sijaitsemaan Israelissa, pohjoisvaltakunnassa. Samaria oli alun perin Israelin kuninkaan Omrin puolustuksen kannalta edulliselle vuorelle rakentama pääkaupunki (1.Kun.16:23,24), joka sitten antoi nimen koko alueelle. Samarian kukistuttua vuonna 722 eKr. Israelin asukkaat vietiin pakkosiirtolaisuuteen Assyriaan, jonka kuningas toi ihmisiä muista kukistetuista kansoista asumaan Samarian kaupunkeihin (2.Kun.17:24), joten rodullisesti samarialaiset eivät olleet juutalaisia. Tästä ajasta lähtien alkoi muodostua sekakansa, jonka jäseniä sanottiin samarialaisiksi. Siirretyt kansat toivat mukanaan Samariaan omat jumalansa ja jumalanpalvelustapansa. Uudet asukkaat eivät siten tässä vaiheessa palvelleet Israelin Jumalaa. Kun Assyrian kuningas sai tietää, että Herra oli antanut leijonien tehdä Samarian asukkaiden keskuudessa hävitystä, kuningas lähetti takaisin yhden pakkosiirtolaisuuteen viedyistä papeista opettamaan, ”miten sen maan jumalaa palvellaan” (2.Kun.17:27). Pappi tulikin ja opetti kansaa. Tuloksena kansa tosin pelkäsi Herraa, mutta palveli Hänen ohellaan edelleen myös omia jumaliaan.
Kuitenkin vähitellen pakanauskonnollinen aines väistyi ja samarialaisten uskonnosta kehittyi ankara, israelilaistyyppinen ja yksijumalainen. Samarialaiset pitivät tiukasti kiinni Mooseksen laista ja viidestä Mooseksen kirjasta, mutta hylkäsivät muut VT:n kirjoitukset. Samarialaisten uskontunnustus käsitti kuusi uskon kohdetta: 1) yksi Jumala, 2) profeetta Mooses, 3) laki, 4) Garisimin vuori (Jumalan valitsema uhripaikka; huom! 5.Moos.27:12), 5) tuomion ja koston päivä ja 6) Messiaan tulo. Näissä uskonkohdissa oli osittain erilaisia korostuksia kuin juutalaisuudessa.
Vähitellen Baabelin vankeudesta palanneiden juutalaisten ja samarialaisten välit muodostuivat kireiksi. Juutalaiset vähitellen synnyttivät joukon rajoittavia sääntöjä, jotka pitivät heidät erossa samarialaisista. Seka-avioliitot kiellettiin ja samarialaisten ei sallittu ottaa osaa jumalanpalvelukseen Jerusalemin temppelissä. Kanssakäyminen juutalaisten ja samarialaisten välillä tuli mahdottomaksi (Joh.4:9). ”Samarialainen” oli juutalaiselle haukkumanimi (Joh.8:48).
Jeesuksen suhtautuminen samarialaisiin oli toisenlainen kuin juutalaisten, vaikka vielä hänen aikanaan Samariassa ei varsinaisesti julistettu hyvää sanomaa kuin poikkeustapauksissa. Samariasta tuli kuitenkin ensimmäinen ei-juutalainen alue, johon evankeliumia levitettiin helluntain jälkeen.
Filippos oli ilmeisesti taustaltaan kreikkalainen (”hellenistijuutalainen”), joten hänen oli luultavasti helpompi asennoitua työhön Samariassa kuin jos hän olisi ollut ”heprealainen” juutalainen. Silti hänen oli ylitettävä ”kulttuurinen silta” Samarian työn suhteen: yhtä lailla kuin juutalaiset vihasivat samarialaisia, myös samarialaiset suhtautuivat samoin juutalaisiin. Kyse oli siten siitäkin, miten samarialaiset voivat kuunnella juutalaista julistajaa. Mutta Filippoksen työ menestyi. Filippoksen voimakkaat sanat ja hänen tekemänsä tunnusteot toivat hänelle paljon kuulijoita (8:6). On arveltu, että Filippos julistuksessaan tukeutui samarialaisten uskonkäsitysten perusteisiin, kuten siihen, että Moosesta kunnioitettiin profeettana. Juuri Mooses oli ennustanut itsensä kaltaisen profeetan nousevan kansan joukosta, jota tuli kuulla (5.Moos.18:15-19). Mutta myös tunnusteot puhuivat Filippoksen sanoman puolesta. Alkuseurakunnan julistusta ei voinut erottaa ihmeiden ja merkkien ilmenemisestä. Ihmeiden suhteen Samariassa oli kuitenkin otettava huomioon yksi erityinen seikka: Samariassa oli vaikuttanut myös noita nimeltä Simon, joka oli kiistattomilla noitakonsteillaan saanut vaikutusvaltaa väestössä. Filippoksen tunnusteot ja hänen julistamansa evankeliumi saivat kuitenkin Samarian väestön uskomaan Jeesukseen, ja jopa Simon itse uskoi. Paljon miehiä ja naisia kääntyi ja otti kasteen, ja lopulta myös Simon kastettiin.
Pietari ja Johannes Samariassa
Samariassa oli näin Filippoksen toiminnan kautta tullut paljon ihmisiä uskoon, mutta yksi asia oli jäänyt uupumaan: Samarian uskovat eivät olleet täyttyneet Pyhällä Hengellä. Täytyy korostaa, että koska uuden liiton aikana jokaisessa uskovassa on Pyhä Henki (Room.8:9), on todella tässä tilanteessa täytynyt olla kyse siitä, että se, mitä uskoon tulleilta samarialaisilta puuttui, oli Hengellä täyttyminen. Ainakin osittain juuri tästä syystä Pietari ja Johannes lähtivät Jerusalemista Samariaan (8:14-25). Samarian uskovat oli kastettu Jeesuksen nimeen, mutta kokemus Pyhästä Hengestä heiltä vielä puuttui. Pietarin ja Johanneksen pantua kätensä uskovien päälle nämä saivat Pyhän Hengen. Vaikka tässä ei mainita kielilläpuhumista ja profetoimista, ilmeisesti juuri nämä näkyvät Hengen ilmentymät saivat ulkopuoliset näkemään, että Pyhä Henki oli todella tullut näihin uskoviin (Simonkin tämän pani merkille).
Tästä tapahtumasta voidaan tehdä kaksi erityistä johtopäätöstä. Ensinnäkin, tässä tapahtumassa ensi kertaa evankeliumi levisi Juudean ulkopuolelle. Siksi tarvittiin erityinen ”Samarian helluntai”, jossa Juudean ulkopuolella Pyhä Henki täytti uskovat. Pyhän Hengen vuodatus eteni näin asteittain. Samarialaiset olivat kuitenkin ns. puolijuutalaisia eivätkä täysin pakanoita, mistä syystä vielä varsinainen pakanoiden helluntai tapahtui sadanpäällikkö Corneliuksen kodissa (Ap.t.10). Jostakin syystä nämä kolme vaihetta Pyhän Hengen vuodattamisessa tapahtuivat: ensin helluntaina Jerusalemissa, sitten Samariassa Filippoksen toiminnan jälkeen ja lopuksi Corneliuksen kodissa pakanoiden keskellä.
Toinen merkille pantava seikka oli noita Simonin tapaus. Jälleen kerran näemme tässä, että seurakuntaan tuli alusta alkaen myös ihmisiä, joiden sydän ei ollut vilpitön. Ananiaan ja Safiran järkyttävä tapaus oli ollut ensimmäinen osoitus tästä. Kuitenkin molemmissa tapauksissa seurakunnan – tai pikemminkin Pyhän Hengen – reaktio oli suoraviivainen: seurakunnassa ei sallita vilppiä. Jumalan viha syntiä kohtaan tulee näissä tapauksissa selvästi esille.
Raamattu ei kerro noita Simonin myöhemmistä vaiheista mitään (vaikka Simonin usko vaikuttaakin jo heti alkuunsa teeskentelyltä, 8:19-24). Mutta perimätieto kertoo, että samainen Simon olisi myöhemmin ollut kristinuskon ja seurakunnan yksi fanaattisimpia vihollisia (tämä viittaus löytyy mm. samarialaistaustaiselta kirkkoisä Justinus Marttyyrilta, joka eli n. 100 – n. 165 jKr). Perimätiedon mukaan Pietari ja Simon olivat myöhemmin olleet Roomassakin toistensa vastustajia. Tämä kaikki perimätieto on kuitenkin pääasiassa epävarmaa. Noita Simon onkin ollut houkutteleva persoona erilaisille mielikuvituksellisille legendoille.
Palatessaan Jerusalemiin Pietari ja Johannes julistivat matkalla evankeliumia Samarian kylissä (8:25). Samarian tapahtumat siten saivat apostolitkin julistamaan hyvää sanomaa myös Jerusalemin ulkopuolella.
Filippos ja etiopialainen hoviherra
Kahdeksas luku päättyy kertomukseen Filippoksesta ja etiopialaisesta hoviherrasta (8:26-40). Tässä näkyy selvästi, että alun perin ruoan jakajaksi valittu Filippos oli käytännöllisyydestään huolimatta ennen muuta juuri evankelista. Ensin hänen kauttaan Samariassa syntyi suoranainen massaherätys, mutta sitten hän on yhtä henkivoimainen johdattaessaan yhden yksittäisen ihmisen tuntemaan Jeesus Kristus. Etiopialainen hoviherra oli joko proselyytti (juutalaisuuteen kääntynyt pakana) tai ns. jumalaapelkäävä, jota ei ympärileikattu mutta joka sitoutui noudattamaan juutalaista lakia tiettyyn pisteeseen asti (hän oli ollut Jerusalemissa pyhiinvaellusmatkalla, 8:27 ja luki VT:a, 8:30). Mielenkiintoinen kysymys on se, voiko eunukki olla kelvollinen palvelemaan Jumalaa VT:n mukaan (5.Moos.23:2; toisaalta se tuntuu olevan mahdollista Jes.56:3-5 mukaan). Etniseltä taustaltaan hän oli ilmeisesti afrikkalainen ja hänen virkansa Etiopian kuningattaren hovissa oli korkea.
Pyhän Hengen johdatus on tässä koko ajan kouriintuntuva ja Henki johdatti Filipposta askel askeleelta, ensin Herran enkelin puheen kautta Jerusalemin ja Gazan väliselle tielle, sitten vaunujen luo ja sitten sisälle vaunuihin. Ei ollut sattumaa sekään, että hoviherra luki Jesajasta juuri lukua 53, joka kertoo Herran kärsivästä palvelijasta, joka oli kristillisen tulkinnan mukaan ristiinnaulittu Jeesus Kristus! Lopulta sitten Filippos sai Jesajan kirjasta alkaen selittää hoviherralle evankeliumia, jonka sitten hoviherra ottikin iloiten vastaan.
Hoviherra pyysikin sitten empimättä myös kastetta. Kannattaa panna merkille, että hoviherran kaste tapahtui ilman muitten ihmisten läsnäoloa. Ei ollut sen kummempaa kastekokousta, kuin että Filippos ja hoviherra astuivat veteen ja Filippos kastoi hoviherran. Näin hoviherran kaste ei tapahtunut ihmistodistajien läsnä ollessa, mutta sydämessään hoviherra halusi ottaa tämän askeleen Herran edessä ja Herran nimeen. Ja lopuksi kun kaikki tämä oli tehty, Henki taas puuttui erikoisesti asiaan ja tempasi Filippoksen pois jatkamaan taas evankeliumin työtä Asdodissa ja Kesareassa, ts. rannikkoalueella.
Jae 8:37 (”Filippos sanoi hänelle: "Jos koko sydämestäsi uskot, se on mahdollista."Hoviherra vastasi: "Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika.”) puuttuu monista vanhimmista ja luotettavimmista UT:n alkutekstilaitoksista ja se ei mahdollisesti ole kuulunut alkuperäiseen Filippoksen ja hoviherran keskusteluun. Siksi useimmat käännökset eivät sisällä sitä lainkaan. Jakeen sisältämät ajatukset ovat sinänsä sopusoinnussa muun Raamatun ilmoituksen kanssa.
Väitetään, että tämä hoviherra vei sitten evankeliumin mukanaan Etiopiaan, josta historiakin todistaa, että siellä on ollut kristillinen kirkko jo aivan ajanlaskumme alusta asti. Liekö tosiaan tämä hoviherra se, joka ensimmäisenä siellä oli evankeliumia julistanut.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
