JOHANNEKSEN EVANKELIUMI: JÄÄHYVÄISPUHE & RUKOUS

Jokaisen neljän evankeliumin mukaan Jeesus vietti opetuslastensa seurassa viimeisen illan ennen kärsimisensä alkua. Jostakin syystä Johannes ei kerro heidän viimeisestä ateriastaan, mutta hänellä on pitkä selostus Jeesuksen jäähyväispuheesta oppilailleen ja Hänen viimeisestä rukouksestaan (Joh.14:1-17:26). Jeesuksen jäähyväispuhe ja –rukous liittyvät läheisesti evankeliumin pää-aiheeseen, julistukseen Jeesuksesta Jumalan Poikana. Tässä jaksossa Jumalan kolminaisuus tulee esiin mahdollisesti voimakkaammin kuin missään muualla Raamatussa. Jäähyväispuheessa ja –rukouksessa tulee esiin kristityn Jumala: sekä jumaluuden ykseys että jumaluuden kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki. 

Lohdutuspuhe opetuslapsille (luku 14)

Jälleennäkeminen Isän kodissa (14:1-11). Jeesus aloittaa tämän lohdutusjakson rohkaisun sanoilla: ”Älköön sydämenne olko levoton” (14:1). Jeesuksen tärkein lohdutuksen peruste löytyy iankaikki-sesta elämästä Isän läheisyydessä. Jeesus itse on se ainoa tie Isän kotiin: Minä olen tie, totuus ja elämä” (14:6). Jeesus on Isän iankaikkisen olemuksen, Hänen voimansa ja rakkautensa täydellinen ilmoitus. Filippus tosin pyysi saada nähdä Isän näkyvällä tavalla (14:8; sinänsä inhimillinen pyyntö); mutta opetuslapset olivat jo saaneet ilmoitusta Isästä: Jumala oli Jeesuksessa ilmestynyt lihassa ihmisenä. Tämä ilmoitus, joka oli Jeesuksessa henkilöityneenä, oli perustana heidän uskolleen Jumalaan ja Kristukseen.

Jumalan valtakunta tulee (14:12-17). Jeesus sanoi jättävänsä kohta opetuslapset, mutta silti Jumalan valtakunnan pikainen tuleminen saattoi toteutua – niin erikoiselta kuin se kuulostikin! Tässäkin asiassa Hän saattoi lohduttaa heitä. Toiminta, joka oli alkanut, ei suinkaan päättyisi tähän, vaikka Jeesus menee pois. Tapahtuisi päinvastoin: nyt seuraisi vielä suurempia tekoja (14:12). Jeesus perusteli tätä kahdella tavalla: Ensinnäkin Hän itse tekisi kaiken, mitä opetuslapset anovat hänen nimessään (14:12-14). Toiseksi Hän lähettäisi toisen puolustajan, Pyhän Hengen, Totuuden Hengen, joka olisi opetuslasten kanssa ja on heissä (Joh.14:16-17). Tässä toteutui Jeesuksen aikaisempi lupaus: ”Totisesti: tässä joukossa on muutamia, jotka eivät kohtaa kuolemaa ennen kuin näkevät, että Jumalan valtakunta on tullut voimassaan” (Mark.9:1). Pyhän Hengen vaikutuksesta Jumalan valtakunta tulisi näin voimassa. Pyhän Hengen vuodatus toteutuikin hyvin pian, helluntaina.

Syvällisempi yhteys (14:18-27). Jeesuksen opetuslapsilleen antama kolmas lohdutus oli se, että Hänen lähtönsä jälkeen yhteys heidän välillään päinvastoin syvenisi! Ensinnäkin, Jeesus itse  tulisi heidän luokseen (14:18), toiseksi Isäkin tulee asumaan heidän luokseen (14:23) ja kolmanneksi heihin tulee Puolustaja, Pyhä Henki (14:26) – ts., uskovan sisimpään tulee Jumalan kolme persoonaa. Tämä merkitsee osallisuutta kolmiyhteisen Jumalan yhteyteen. Tämä yhteys tulisi olemaan vielä syvällisempi ja todellisempi kuin se, jota he olivat siihen saakka kokeneet kolmen vuoden ajan Jeesuksen seurassa ollessaan (vrt. 2.Kor.5:16).

Jeesuksen kuolema tapahtuu Jumalan tahdon mukaisesti (14:28-31)..Neljäs lohdutusperuste oli se, että Jeesuksen kuolema ei tapahtunut siksi, että ”maailman ruhtinaalla” olisi mitään valtaa Jeesukseen. Pimeyden valta saa tilaisuutensa vain siksi, että se kuuluu Jumalan ikiaikaisiin suunnitelmiin (pimeyden voimatkin palvelevat tahtomattaan Jumalan tarkoitusperiä!). Jeesuksen kuolema tapahtui Isän tahdon mukaisesti. Jeesus kävi vapaaehtoisesti kuolemaan, koska hän rakasti Isää ja oli tälle kuuliainen. Jeesus kertoi opetuslapsille tämän kaiken ennen kuin se tapahtui, jotta he sen tapahtuessa uskoisivat. Jos opetuslapset rakastivat Jeesusta, he iloitsisivat Hänen kanssaan siitä, että Hän oli nyt menossa Isän luo, jossa Hän valmistaisi sijaa heillekin.

Kristittyjen suhteet (luku 15)

Opetuslasten suhde Kristukseen (15:1-11). Jeesuksen seuraajien yhteys Kristukseen tulee tässä esille Jeesuksen verratessa sitä viinipuuhun ja oksiin. Jeesus kehotti opetuslapsia pysymään Hänessä ja Hänen rakkaudessaan. Kristuksen rakkaus omiaan kohtaan tulee tässä esille ehkä voimakkaam-min kuin missään muualla: ”Niin kuin Isä on rakastanut minua, niin olen minä rakastanut teitä” (15:9). Tämä on suurinta mahdollista rakkautta. Rakkaus, joka Isällä on Poikaan, on vuodatettu myös Hänen kansaansa (vrt. 17:26, Room.5:5).

Opetuslasten suhde toisiinsa (15:12-17). Jeesus on rakastanut opetuslapsiaan, mikä on esikuvana Hänen seuraajiensa keskinäiselle rakkaudelle. Jeesuksen esikuva on myös innoittajana keskinäiseen rakkauteen (vrt. 1.Joh.5:1). Jeesuksen rakkaus ilmenee kaikkein suurimmalla tavalla siinä, että Hän uhraa henkensä ystäviensä puolesta (15:13). Tämä on uhrautuvaa rakkautta, jonka tulisi olla todellisuutta opetuslastenkin välillä. Rakkaus on sitä hedelmää, jota uskovilta odotetaan. Uusi käsky on keskinäisen rakkauden käsky (13:34,35).

Opetuslasten suhde maailmaan (15:18-27). Opetuslapsilla tuli olla keskinäinen rakkaus, mutta sen vastapainona on ”maailman” viha uskovia kohtaan. ”Maailma” merkitsee tässä Jumalalle vierasta ja vihamielistä ympäristöä, synnin turmelemaa maapalloamme ja sen turmeltuneita asukkaita. ”Maailma” on Jumalan luomistyön vääristymä, sillä maakin oli kerran alussa hyvää (1.Moos.1:31). Tämän synnin turmeleman, vihamielisen ”maailman” keskellä opetuslapset tulisivat olemaan. Maailma ristiinnaulitsisi kohta Heidän Herransa, ja kohta myös opetuslasten omana osana olisi risti, tavalla tai toisella. Uskovan ei pidä odottaa saavansa maailmasta myötätuntoa; maailma vihaa uskovia syyttä. Jeesus ei tahtonut, että Hänen opetuslapsillaan olisi ollut tästä asiasta mitään vääriä kuvitelmia.

Kuitenkin Jumala rakastaa maailmaa ja lähetti Poikansa, jotta maailma Hänessä pelastuisi. Uskovan tehtävänä on todistaa Jeesuksesta maailmalle. Maailma oli vihannut Jeesusta sen tähden, että Hän oli todistanut sen teot syntisiksi (Joh.7:7). Myös Jeesuksen seuraajien on oltava valmiit kestämään maailman viha kärsivällisesti. Maailman rakkauden tavoitteleminen merkitsisi uskovalle heidän Herransa pettämistä (Jaak.4:4). Maailman viha on myös osoitus siitä, ettei uskova kuulu maailmaan, vaan on maailmasta erotettu. Jeesuksen seuraajia vihataankin juuri Jeesuksen nimen tähden.

Varoituksia ja lupauksia (luku 16)

Ennustus vainosta (16:1-4). Jeesus ennusti opetuslapsille, että maailman viha kypsyisi suoranaiseksi vainoksi. Tämä tarkoittaa järjestelmällistä vainoa, joka tulee uskonnollisten piirien ja siviiliviranomaisten taholta. ”Synagoogasta erottaminen” merkitsee sekä uskonnollista pannaan julistusta että yhteiskunnallista syrjintää. Jeesus sanoi tämän opetuslapsille etukäteen, jotta he muistaisivat sen vainojen tullessa. Jeesuksen sanat vahvistavat opetuslapsia koetuksen hetkellä.

Lupaus Puolustajasta (16:5-15). Jeesuksen lähtö ei ole opetuslapsille tappio, vaan se olisi heille hyödyksi, sillä silloin heille tulisi Puolustaja, Pyhä Henki. Jeesus kuvasi heille Puolustajan tehtävää maailmassa ja uskovien elämässä.

Jakeissa 8-11 Jeesus puhuu Puolustajasta ja maailmasta. Puolustaja ”paljastaa, mitä on synti, mitä vanhurskaus ja mitä tuomio” (16:8). Tässä on yllättävää se, että ”Puolustaja” onkin tässä ikään kuin syyttäjä; mutta Puolustaja todistaessaan maailman syylliseksi herättää synnintunnon. Ennen kaikkea on kysymys maailman väärästä suhtautumisesta Jeesukseen Kristukseen. Maailma oli väittänyt olevansa vanhurskas (Luuk.18:9), mutta on tuominnut Jeesuksen syntisenä (Joh.9:24) ja on ristiinnaulinnut Hänet. Tämän takana oli tietenkin Saatana, maailman ruhtinas, joka nyt on tuomion kohteena. Saatana on voitettu oikeudenmukaisen tuomion perusteella. Hengen tehtävänä on nyt näyttää todeksi synti, joista suurin on epäusko. Vain Pyhä Henki voi johtaa ihmiset ymmärtämään, että epäusko on syntiä ja siten tuomittavaa.

Jakeissa 12-15 Jeesus siirtyy puhumaan Puolustajasta ja uskovista. Pyhä Henki suorittaa opetusta Jumalan omien keskellä. Jeesus oli sekä sanoissaan että teoissaan hän Jumalan täydellinen ilmoitus. Hänen opetuslapsensa olivat Hänen läheisiä ystäviään. Kuitenkin Jeesuksella oli paljon sellaista sanottavaa, jota Hän ei vielä voinut heille puhua. Syynä oli se, että he eivät olisi kyenneet sitä tajuamaan. Kun Puolustaja tulee, Hän saattaa tämän puhumisen päätökseen. Totuuden Henki johdattaa Jeesuksen seuraajat koko totuuteen. Henki itsekin on jumalallinen persoona (huom! puhuttelusana ”hän”). Mutta Henki ei suinkaan jätä Jeesusta ja Tämän opetusta varjoonsa, vaan päinvastoin kirkastaa Jeesusta. Tätä voi suorastaan pitää Pyhän Hengen päätehtävänä. Kaikki, mitä Puolustaja opettaa, liittyy Jeesuksen henkilöön, Hänen toimintaansa ja Hänen sanaansa.

Jeesuksen jäähyväispuheesta ja –rukouksesta voidaan nähdä seitsemän Puolustajaan liittyvää lupausta. Nämä lupaukset ovat hajallaan luvuissa 14-16. Näissä lupauksissa korostetaan Pyhän Hengen työn eri puolia:

1) Hän pysyy uskovien luona ja on heissä (14:17)
2) Hän opettaa heille kaiken ja palauttaa heidän mieleensä Jeesuksen sanat (14:26)
3) Hän todistaa Jeesuksesta (15:26)
4) Hän paljastaa maailmalle synnin (16:8)
5) Hän johtaa uskovat tuntemaan koko totuuteen puhumalla Jeesuksen nimissä ja ilmoittamalla sen heille (16:13,15)
6) Hän kirkastaa Jeesuksen (16:14)
7) Hän ilmoittaa, mitä on tuleva; ts. Hän on profetian Henki (16:13)

Ennustuksia jälleennäkemisestä (16:16-33). Jeesus oli tosin nyt menossa pois, mutta vähän ajan kuluttua opetuslapset taas näkisivät Hänet. Tämä askarrutti opetuslapsia. Jeesus tosin kuolee aivan kohta, mutta muutaman päivän kuluttua opetuslapset näkisivät Hänet ylösnousemuksen jälkeen, mikä merkitsee iloista jälleennäkemistä. Jeesus selittää, että synnyttävä nainenkin tuntee murhetta synnytyshetkensä koittaessa, ja siten myös opetuslapset olivat murheellisia Jeesuksen edessä olevan kärsimisen ja kuoleman johdosta. Mutta vaimon kova tuska haihtuu synnytyksen jälkeen ja muuttuu suurimmaksi ilon aiheeksi. Samoin opetuslapsia nyt murehduttava asia – Jeesuksen kuolema – muuttuisi heidän suurimmaksi ilokseen, kun he saisivat pian nähdä Hänet jälleen. Jeesus puhui edelleen uudesta ja syvemmästä Hänen ja uskovien välisestä yhteydestä: silloin he saisivat rukoilla mitä hyvänsä Hänen nimessään, ja Hän antaisi sen, mitä he ovat pyytäneet.

Jeesus sanoi opetuslasten joutuvan hajalle ja Hän jäisi yksin. Mutta jotta opetuslapset voisivat saada rauhan Hänessä, Hän esitti heidän tappionsa vastapainoksi oman voittonsa maailmasta: ”Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman (16:33).

Jeesuksen ylimmäispapillinen rukous (luku 17)

Jeesuksen rukous on täysin ainutlaatuinen, käynti kaikkein pyhimmässä, kuten jumalihmisen keskustelua taivaallisen Isänsä kanssa. Tämä oli opetuslapsille kuin välähdys itse jumaluuden iankaikkisesta yhteydestä. On sanottu, että rukous – usein kutsuttu Jeesuksen ylimmäispapilliseksi esirukoukseksi – on raamatullisen ilmoituksen eräs huippukohta. VT:n aikana ylimmäisen papin yksi tärkeimmistä tehtävistä oli tuoda Israelin nimeä Jumalan eteen rukouksessa. Nyt rukoili suuri ylimmäinen pappi, itse Jumalan Poika..

Jeesuksen rukous omasta puolestaan (17:1-5). Jeesus ei rukoillut omasta puolestaan itsekkäästi, vaan että Poika voisi kirkastaa Isän. Hänen motiivinaan rukoilla itsensä puolesta oli Isän kunnia ja ihmisten paras. Jeesus itse oli synnitön, ja Hän pyysi saada jälleen sen kirkkauden, joka Hänellä oli Isän luona ennen maailman syntyä ja josta Hän vapaaehtoisesti ja kuuliaisesti luopui pelastaakseen ihmiskunnan. Nyt Jeesus oli valmis ottamaan viimeisen askeleen alennustilansa tiellä. Hän osoitti olevansa kuuliainen ristinkuolemaan asti; mutta Hän tiesi myös, että tästä syvästä alennustilasta Hänet korotettaisiin. Risti kääntyisi iankaikkiseksi kunniaksi. Hänen kuolemansa tähden Hänet seppelöitiin ”kirkkaudella ja kunnialla” (Hepr.2:9). Ristin ja kuoleman edessä Jeesus nosti katseensa Häntä odottavaan asemaan Jumalan valtaistuimen oikealla puolella (Hepr.12:2). Jeesus tiesi Isän ottavan Hänet luokseen ja saavansa sen kirkkauden, joka Hänellä oli ennen ollut.

Jeesuksen rukous opetuslasten puolesta (17:6-19). Tämän jälkeen Jeesus rukoili opetuslapsensa puolesta, jotka olivat olleet Hänen kanssaan Hänen kolmivuotisen toimintansa ajan. Jeesus ikään kuin ”esitteli” heidät Isälleen. Toki Isä tunsi heidät, koska oli heidät Pojalle antanut. Opetuslapset eivät uskovina olleet maailmasta, siksi maailma vihaa heitä (16:18-27). Jeesus ei kuitenkaan rukoillut, että heidät otettaisiin pois maailmasta, vaan päinvastoin Hän lähetti heidät maailmaan viemään sanomaa Hänestä. He itse olivat ottaneet vastaan Hänen julistamansa sanan ja uskoneet Jumalan lähettäneen Hänet. Lähettäessään heidät nyt maailmaan Hän rukoili, että Isä varjelisi heidät pahasta. Tähän saakka Jeesus itse oli ollut heidän luonaan fyysisesti, mutta kun Hän nyt jättäisi heidät, Hän antaisi heidät Isän suojelukseen.

Jeesuksen rukous kaikkien uskovien puolesta (17:20-26). Jeesus rukoili lopuksi myös niiden puolesta, jotka tulisivat uskoon kuultuaan näiden ensimmäisten opetuslastensa sanan. Sinänsä mitä Jeesus rukoili ensimmäisten opetuslastensa puolesta, koskee myös niitä, jotka tulevat uskoon myöhemmin; yhtä lailla myös rukoukseen maailmanlaajuisen seurakunnan puolesta sisältyvät myös ensimmäiset opetuslapset. Jeesuksen kirkkaus on tullut julki heissä kaikissa (17:10), ja Hän on antanut heille kaikille kirkkautensa (17:22). Jeesus rukoili uskovien yhteyden puolesta (17:20-23). Yhteys, jota Jeesus rukoili kansalleen, on verrattavissa Isän ja Pojan väliseen yhteyteen. Yhteyden perustana voi olla vain usko Jeesukseen, ja tämä yhteys saa maailmankin uskomaan Jeesuksen olevan Jumalan lähettämä (tässä ilmenee jälleen Johanneksen evankeliumin johtoajatus: usko Jeesukseen Jumalan Poikana, 20:30,21). Uskovien yhteys paljastaa Jumalan rakastavan olemuksen ihmisille.

Jeesuksen sanat ovat nöyrät, vaikka niistä huokuu jumalallinen kuninkuus (17:24). Tahdossa lunastaa koko maailma ilmenee Jumalan iankaikkinen päätös ja Jumalan iankaikkinen rakkaus ihmisiä kohtaan. Jumalan Poika tuli maailmaan, että ne, jotka ottavat Hänet vastaan uskoen, pääsisivät Hänen luokseen. Ainutlaatuinen ylimmäispapillinen rukous päättyy siihen, että Jeesus vetoaa Isän rakkauteen ja vanhurskauteen.

Tämän rukouksen jälkeen Jeesusta odottivat kärsimykset ja ristinkuolema. Sitä kautta Hän sovitti koko maailman syntivelan ja avasi auki tien ikuiseen elämään jokaiselle, joka uskoo. ”Minä olen tie, totuus ja elämä” (14:6).

Lähteet:

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003). 

JOHANNEKSEN EVANKELIUMI: "MINÄ OLEN"

Johanneksen evankeliumille luonteenomaisia ovat nk. ”Minä olen” (kreik. ego eimi) -lauseet, joita Jeesus käytti itsestään ja jotka viittaavat VT:sta tunnettuun Jumalan nimeen ”Minä olen se joka olen” (2 Moos. 3:14). Tämä sanonta esiintyy useissa VT:n kohdissa; silloin Herra ilmoittaa, että Hän itse puhuu (esim. 5.Moos 32:39, Jes.43:10-13). ”Minä olen” on näin jumalallisen nimen ilmaus. Juuri sen vuoksi oli Jeesuksen aikalaisissa huomiota herättävää, kun Jeesus toistuvasti lausui tuon jumalallisen määritteen ja yhdisti siten ”Minä olen” -nimen itseensä. Jeesus ilmoitti näin jumaluutensa, ts. olevansa Jumala. 

Johanneksen evankeliumissa on Jeesuksen lausumana kaikkiaan 23 tällaista ”Minä olen” -lausetta. Näistä kuudessa tapauksessa sanoilla voi olla tavallinen korostava merkitys. Samarialainen nainen, joka mainitsi, että Messias oli tulossa, sai Jeesukselta kuulla (Joh.4:26): ”Minä se olen.” Jeesus sanoi opetuslapsille tullessaan heidän luoksensa veden pinnalla kävellen (Joh.6:20): ”Minä tässä olen.” Fariseuksille Jeesus vastasi (Joh.8:18): ”Minä todistan itsestäni” (lause alkaa alkukielessä ”Minä olen”). Lopuksi Jeesus sanoi Getsemanessa kolme kertaa vangitsijoilleen (Joh.18:5,6,8): ”Minä se olen.” Nämä kuusi kertaa olivat tavalliseen yhteyteen liitettyjä toteamuksia, mutta silloinkin ne olivat julistusta hänen jumalallisuudestaan.

Toiseen ryhmään Johanneksen evankeliumissa kuuluu Jeesuksen neljä ”Minä olen” -lausetta, jotka on suoranaisesti tarkoitettu hänen oman itsensä jumalallisiksi julistuksiksi. Niitä ei voi pitää tavanomaisena sanojen käyttönä. Kolme näistä Jeesus sanoi viimeisen lehtimajanjuhlan aikana (Joh. 8:24,28,58). Sanonta ”Minä olen” voi näissä tapauksissa olla vain viittaus Jumalan nimeen. Myös Joh.13:19:ssa ”Minä olen” tarkoittaa samaa asiaa.

Joh.8:58:ssa on näistä ”Minä olen” –lauseista merkittävin. ”Totisesti, totisesti: jo ennen kuin Abraham syntyi - minä olin” (alkukielessä: minä olen). Jeesuksen väite, että hänen olemassaolonsa ulottuu jo ennen Abrahamin syntymää olleeseen aikaan, voidaan ymmärtää vain siten, että Hän ilmoitti kuulijoilleen olevansa Jumala. Hän ei tarkoittanut ainoastaan, että hän oli olemassa ennen Abrahamia. Hän sanoi kirjaimellisesti: ennen kuin Aabraham syntyi, minä olen. Hän on ajan yläpuolella oleva Jumala; Hän on Sana, joka on itse Luojana kaikelle, mitä on syntynyt.

Kolmas ”Minä olen” –lauseiden ryhmä liittyy määrättyyn Jeesuksen esittämään kuvaan, joka havainnollistaa jotakin keskeistä pelastustotuutta tai evankeliumin pääkäsitettä. Jeesus esittää Johanneksen evankeliumissa seitsemän ”Minä olen” –julistusta. Nämä ovat seuraavat.

1. Minä olen elämän leipä

Joh.6:35,41,48,51. Juutalaisten keskuudessa eli odotus mannaihmeen toistumisesta viimeisinä aikoina. Nämä odotukset toteutuivatkin nyt todella Jeesuksessa; ei vain siinä, että Hän ruokki kansanjoukkoja, vaan ennen kaikkea siinä, että Hän itse on se elämän leipä, joka antaa maailmalle elämän. Jeesus julisti olevansa se, joka tyydyttää elämän nälän. Ilman Kristusta ihmisen elämästä puuttuu tekijä, joka antaa sille tarkoituksen. Jeesus on se todellinen taivaasta tullut leipä, josta VT:n mannaihme oli vain esikuvana.

2. Minä olen maailman valo

Joh.8:12. Jeesuksen esittäytyminen maailman valoksi viittaa luomiskertomuksen tapahtumiin (”Tulkoon valo!” 1.Moos 1:3, vrt. 2.Kor.4:6). Niin kuin valon tuleminen oli luomisen ensimmäinen tapahtuma ja kaiken maailmassa olevan elämän perusedellytys, samoin Kristus on täydellisen ja iankaikkisen elämän edellytys. Jumalan yhteydessä eläminenkin on Johanneksen mukaan valossa vaeltamista (1.Joh.1:5-7).

3. Minä olen portti

Joh.10:7,9. Tällä on kaksi merkitystä. Ennen kaikkea Jeesus on lammasten luo johtava portti (10:7), josta paimenet pääsevät sisälle. Mutta hän on myös lampaille tarkoitettu portti, (Joh.10:9), josta sisään kulkeva pelastuu. Lammastarhaan vie kuitenkin vain yksi portti. Sekä paimenen että lammasten on käytettävä tätä samaa porttia tai ovea. Jakeessa 7 näyttää perusajatuksena olevan paimenten pääsy lammasten luo ja jakeessa 9 on keskeisellä sijalla lammasten pelastuminen. Jeesus ei ole mikä portti tahansa, vaan se ainoa portti pelastukseen. Hän ei vain osoita porttia, ovea tai tietä, vaan Hän itse on portti. Hän on näin itse se evankeliumi, jota Hän julistaa.

4. Minä olen hyvä paimen

Joh.10:11,14. Paimenaihe oli Jeesuksen kuulijoille tuttu. VT:ssa Herraa kuvataan usein paimenena ja Israelia Hänen laumanaan (esim. 1.Moos 48:15; Ps.23:1-6; Jes.40:11; Jer.23:1-8; Hes.34:11-31).

Jeesus vertaa Johanneksen evankeliumin luvussa 10 itseään kahteen seikkaan: ensin lammastarhaan johtavaan porttiin ja sitten lammasten paimeneen. Kumpikin näkökulma ilmentää Hänen työtään Häneen uskovien pelastukseksi ja heidän turvallisuudekseen. Samalla Jeesus asettuu huonojen paimenten vastakohdaksi, sillä nämä ovat varkaita ja rosvoja (10:1) tai palkattuja (10:12). Jeesuksen puhe tässä yhteydessä näyttää olleen suoranaista jatkoa Hänen keskustelulleen fariseusten kanssa (9:39-41). Nämä olivat niitä sokeita, jotka sanoivat näkevänsä. Siksi he olivat sokeita opastajia, jotka johtivat seuraajansa harhaan. Lammastarhaan meneminen muuta tietä kuin portista osoittaa varkaan ja rosvon. Jeesus varoitti yhä uudelleen viettelijöistä, ja koko UT heijastaa näitä Jumalan lauman tuhoojia vastaan käytävää taistelua. Ratkaisevana kiintopisteenä on aina suhtautuminen Jeesukseen Kristukseen, Hänen sanaansa ja työhönsä.

Jeesus sanoi lammasten tuntevan paimenen äänen, mutta vierasta ne eivät seuraa, koska ne eivät tunne hänen ääntään. Todellisella uskovalla on hengellinen aisti, jonka avulla hän voi erottaa aidon ja väärän opetuksen (vrt. 1.Joh 2:20). Täynnä vaaroja olevassa maailmassa lampaat tarvitsevat sen oikean paimenen. Lammasten suhdetta hyvään paimeneen luonnehditaan siten, että lampaiden todetaan kuulevan hänen äänensä ja seuraavan häntä. Paimen ohjaa ja suojelee laumaa, huolehtii sen turvallisuudesta ja vaatii siltä kuuliaisuutta. Lauman elämä ohjataan paimenen johdon mukaan laitumille ja lepopaikoille. Lauman jäsenet ovat aina läheisessä yhteydessä paimeneen ja toisiinsa. Paimen tuntee lampaansa ja kutsuu niitä nimeltä. On selvää, että tämä kuvaa seurakuntaa, joka on Herransa johdossa ja suojeluksessa ja taistelee ”varkaita” ja ”rosvoja” vastaan.

Jeesuksen sanoo antavansa hyvänä paimenena henkensä lammasten edestä (Joh.10:11; vrt. Matt. 26:31). Toteamus paimenen valmiudesta antaa henkensä alttiiksi laumansa edestä (Joh.10:15) havainnollistuu Jeesuksen ilmoitukseen, että Hän käy kuolemaan omiensa puolesta (10:17-18). Tämä sijaisuhri ei ole paimenen heikkouden osoitus, vaan ilmentää päinvastoin Hänen valtaansa omaan elämäänsä: ”Minulla on valta antaa se ja valta ottaa se takaisin” (10:18). Niin kuin Kristus Messias-kuninkaana voittaa omakseen ja kokoaa kansansa kuollessaan ristillä, hyvä paimen Kristus kokoaa laumansa uhraamalla henkensä omiensa edestä. Sekä israelilaisten lammastarhassa olevat että tähän laumaan kuulumattomat, hajallaan pakanamaailmassa elävät, kootaan yhdeksi laumaksi, jota johtaa yksi paimen (10:16).

Tavallinenkin juutalainen paimen saattoi olla valmis vaarantamaan henkensä taistellessaan laumansa puolesta. Mutta Kristus, hyvä paimen, sitä vastoin oli valmis uhraamaan henkensä. Ajatus paimenkuninkaan vapaaehtoisesta henkensä uhraamisesta kansan pelastamiseksi esiintyy kaikkialla Johanneksen evankeliumissa, ja erityisen selvästi se ilmenee kavaltamisen yhteydessä Getsemanessa (18:3-11). Juudas Iskariotin osuus oli siinä sittenkin vähäinen, ja sotilaat joutuivat voimattomuuden valtaan, kun taas Jeesuksella oli koko ajan tilanteen ohjat käsissään. Hän luovutti itsensä vastustajilleen julistamalla kolme kertaa: ”Minä se olen”!

5. Minä olen ylösnousemus ja elämä

Joh.11:25. Tällaisia sanoja voi käyttää itsestään vain se, joka on todella Jumala. Jeesus ei vain opettanut ylösnousemuksesta ja tehnyt ihmeitä herättäessään Lasaruksen kuolleista (11:41-44), vaan Hän ilmaisi olevansa itse elämän lähde ja alullepanija. Hänen vallassaan on siksi ylösnousemus, koska Hän itse on elämän ja ylösnousemus  henkilöityneenä. Koska Hän on elämä, hänen tuntemisensa merkitsee iankaikkista elämää (17:3). Koska Hän on ylösnousemus, Hänen nimessänsä kuoleva ihminen elää, vaikka olisi kuollut (11:25).

”Elämä” on Johanneksen evankeliumin peruskäsitteitä. Johannekselle elämä ei ole jotakin käsittämätöntä tuonpuoleista tai filosofista, vaan se on johdonmukaisesti hengellinen käsite.
Kristus antaa sen elämän, jonka Hän omistaa. Hän, joka on ”iankaikkinen elämä” (1.Joh 1:2), lahjoittaa Häneen uskoville iankaikkisen elämän. Hän itse tekee ihmiset osallisiksi elämästä ja yltäkylläisyydestä (10:10).

Raamattu selittää tätä elämän antamista kolmella sanalla: luominen, syntyminen ja ylösnousemus. Luominen kuvaa syntymistä tyhjästä, Jumalan luovan Sanan voimasta, niin kuin Joh.1:3 sen esittää. Syntyminen tarkoittaa Jumalan oman elämän antamista, syntymistä ylhäältä (Joh.3:3-8). Ylösnouse-mus on ihmisen uudistumista, synnin ja kuoleman turmeleman olemuksen saattamista ennalleen (Joh.5:24,25). Kaiken tämän saa aikaan Hän, joka on ylösnousemus ja elämä. Tämänhetkinen liittyy tulevaisuuteen ylösnousemuksen välityksellä. Ylösnousemuksessa uskovan elämä tässä ja tulevassa maailmassa liittyy yhdeksi, ja toisessa elämässä olemuksemme säilyy edelleen. Ihminen elää todellista ruumiin ja sielun elämää, ensin täällä maan päällä ja sitten ikuisuudessa. Ylösnousemus ja elämä kuuluvat yhteen. Kuolema on tosin vihollinen, jonka valtaan uskovan Herransa tavoin (Jeesuskin kuoli ruumiillisesti ihmisenä ristillä) täytyy alistua, mutta vain väliaikaisesti. Kuolema on voitettu vihollinen, joka ei voi katkaista uskovan todellista elämää, vaan kuolema saa aikaan vain siirtymisen toiseen elämänpiiriin, koska uskovan elämä on jo nyt iankaikkista elämää.

Kristuksen ylösnousemuksen ja Hänen toisen tulemuksensa välinen aika on seurakunnan aikaa, jolloin tulevan maailmanajan voimat alkavat jo näkyä (Hepr.6:5). Nyt ihminen voi omistaa uskon kautta iankaikkisen elämän, joka jatkuu vielä kuoleman toisella puolen ja ylösnousemuksen välityksellä tämän aikakauden rajan yli.

Juuri tämän elämän Kristus tuli tuomaan ihmisille. Se on elämää, jota ei voi erottaa Hänestä itsestään. Kun Kristus tarjoaa tätä elämää, hän tarjoaa itseään, sillä Hän on ylösnousemus ja elämä.

6. Minä olen tie, totuus ja elämä

Joh.14:6. Tämä ”Minä olen” -lause muistuttaa läheisesti kahta edellä mainittua: ”Minä olen portti” (10:9) ja ”Minä olen ylösnousemus ja elämä” (11:25). Edellisiin tuleva varsinainen lisä on: ”Minä olen totuus.” Hän itse on totuuden henkilöitymä, totuus ruumiillistuneena. Totuuskin on yksi Johanneksen evankeliumin pääkäsitteitä. Sana esiintyy eri muodoissa Johanneksella n. 50 kertaa.

Lauseen lähtökohtana on ajatus Jeesuksesta tienä. Tuomas sanoi, etteivät he tietäneet, mihin Jeesus menisi, eivätkä sen vuoksi tunteneet tietäkään sinne. Jeesus vastasi: ”Minä olen tie.” Mutta hän liitti tähän kuvailmaisuun kirjaimellisen sanonnan: totuus. Jeesus on tie Jumalan luo, sillä hän on totuus Jumalasta, täydellinen ilmoitus Isästä (1:17). Koska Hän on totuus, Hän on myös elämä Jumalassa (Joh.17:3). Sanoohan Jeesus Jumalastakin, että tämä – Hänen lähettäjänsä – on totuus (Joh.7:28).

Totuus merkitsee kaiken valheen ja vääryyden vastakohtaa. Totuus merkitsee myös todellisuutta, kaikkea vastakohtaa sille, mikä on vain kuviteltua. Mutta sen lisäksi Raamatun totuuskäsitteelle on hyvin tunnusomaista, että se liittyy sekä VT:ssa että UT:ssa ajatukseen Jumalasta, tai oikeammin sanottuna Jumalan ilmoituksesta. ”Herran sana on tosi ja varma” (Ps.33:4). UT yhtyy tähän: ”Jumala puhuu totta” (Joh.3:33). Hän on ”Todellinen” (1.Joh.5:20), joka ei voi valehdella (Hepr.6:18). Totuus on Jumalan olemus. On välttämättä opittava tuntemaan Jumala, jotta voisi tietää, mikä on totuus. Vain hänen ilmoituksensa nojalla ihmiset voivat tuntea totuuden. Muuta totuutta ei ole.

Tämä jumalallinen totuus tuli Jeesuksessa Kristuksessa (Joh.1:17). Sanoma samaistetaan sen tuojaan, Kristukseen: Hän oli ”täynnä armoa ja totuutta” (Joh.1:14), ja voi sen tähden sanoa: ”Minä olen totuus.” Sanoma hänestä on vapauttava totuus (8:36), pelastava sana Hänestä itsestään, joka on maailman Pelastaja.

7. Minä olen viinipuu

Joh.15:1,5. Viimeinen Jeesuksen ”Minä olen” –lauseista on kielikuva viinipuusta ja oksista Jeesuksen ja Häneen uskovien läheisen yhteyden ilmaisuna. Jeesuksen käyttäessä itsestään nimitystä ”tosi viinipuu”, sen vastakohtana on Israel, jota VT:ssa usein verrataan viinitarhaan tai -köynnökseen (Ps.80; Jes.5:1-7; Jer.2:21; Hes.15:1-8). Viiniköynnös samoin kuin viikunapuu ja öljypuu ymmärrettiin Israelia tarkoittaviksi vertauskuviksi. Kaikissa VT:n kohdissa, joissa viinipuuta käytetään Israelin vertauskuvana, puhutaan kylläkin Israelin lankeemuksesta ja Israelin kansan tuomiosta. Messiaan tehtävänä onkin toteuttaa Israelin todellinen kutsumus. Hän on se ”tosi viinipuu.”

Viinipuuvertauksen on arveltu olevan yhteydessä myös kertomukseen elämän puusta, joka oli Eedenissä (1.Moos.2:9). Jeesus on nyt se todellinen elämän puu, johon uskova oksastetaan.

Jeesus tahtoo selittää opetuslapsilleen vertauskuvalla viinipuusta ja oksista, että he ovat joka suhteessa riippuvaisia elävästä yhteydestä Häneen. Vain Hänessä heillä on elämä, Hänestä he saavat voiman tuottaa hedelmää. ”Ilman minua te ette saa aikaan mitään.” Vertaus on vakava kehotus, ettei kukaan ottaisi Jumalan armoa vastaan turhaan, vaan tuottaakseen parannuksen hedelmiä (Matt.3:8). Isä, joka on viinitarhuri, poistaa hedelmättömän oksan. Sellainen irti hakattu oksa kuivettuu ja se heitetään tuleen.

Mutta vastaavasti – jokaisen hedelmää tuottavan oksan Isä puhdistaa, niin että se voi kantaa vielä enemmän hedelmää. Hedelmä kuvaa tässä, kuten muuallakin UT:ssa, kristityn luonteenominaisuuk-sia, joita sanotaan myös valon hedelmiksi (Ef.5:9), hyväksi hedelmäksi (Fil.1:11) ja Hengen hedelmäksi (Gal.5:22,23). Isä tulee kirkastetuksi siinä, että Kristukseen uskovat tuottavat hyvää hedelmää, ja Isän kunnia juuri onkin aina Pojan korkein päämäärä. Jeesus oli itse maallisen elämänsä aikana kirkastanut Isänsä täyttämällä sen työn, jonka Isä oli antanut hänen tehtäväkseen (Joh.17:4). Nyt Jeesus jatkaa Isän kirkastamista tekemällä opetuslapsensa kykeneviksi tuottamaan runsaasti hedelmää.

Tässäkin ”Minä olen” -lauseessa Jeesus sanoi olevansa itse elämän ja hedelmän tuottamisen lähde ja aikaansaaja. Yhteys Häneen synnyttää sen kristillisen luonteenlaadun, joka on pyhityksen päämäärä. Näin Jeesus jälleen kerran asettui julistamansa evankeliumin keskukseen.

Lähteet:

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003). 

JOHANNEKSEN EVANKELIUMI: JEESUS JA SAMARIALAINEN NAINEN

Samarialaiset 

Samaria oli alun perin Israelin (pohjoisen valtakunnan) kuninkaan Omrin puolustuksen kannalta edulliselle vuorelle rakentama pääkaupunki (1.Kun.16:24), joka sitten antoi nimen koko alueelle. Samaria sijaitsee Juudean ja Galilean välissä (nämä ovat roomalaisten hallintoalueitten nimiä). VT ei juurikaan puhu ”samarialaisista” (mainitaan kuitenkin, 2.Kun.17:29), mutta selostaa lyhyesti samarialaisten kansan syntyhistorian (2.Kun.17:24-41). Samarian kukistuttua vuonna 722 eKr. Israelin asukkaat vietiin pakkosiirtolaisuuteen Assyriaan, jonka kuningas toi ihmisiä muista kukistetuista kansoista asumaan Samarian kaupunkeihin. Tästä ajasta lähtien alkoi muodostua sekakansa, jonka jäseniä sanotaan samarialaisiksi.

Siirretyt kansat toivat mukanaan Samariaan omat jumalansa ja jumalanpalvelustapansa. Uudet asukkaat eivät siten palvelleet Israelin Jumalaa. Kun Assyrian kuningas sai tietää, että Herra oli antanut leijonien tehdä Samarian asukkaiden keskuudessa hävitystä, kuningas lähetti takaisin yhden pakkosiirtolaisuuteen viedyistä papeista opettamaan, ”miten sen maan jumalaa palvellaan” (2.Kun.17:27). Pappi tulikin ja opetti kansaa. Tuloksena kansa tosin pelkäsi Herraa, mutta palveli Hänen ohellaan myös omia jumaliaan.

Kuitenkin vähitellen pakanauskonnollinen aines väistyi ja samarialaisten uskonnosta kehittyi ankara, israelilaistyyppinen ja yksijumalainen.

Samarialaiset pitivät kiinni Mooseksen laista ja viidestä Mooseksen kirjasta, mutta hylkäsivät muut VT:n kirjoitukset. Samarialaisten uskontunnustus käsitti kuusi uskon kohdetta: 1) yksi Jumala, 2) profeetta Mooses, 3) laki, 4) Garisimin vuori (Jumalan valitsema uhripaikka; huom! 5.Moos.27:12), 5) tuomion ja koston päivä ja 6) Messiaan tulo.    

Entisen Juudan (eteläisen valtakunnan) asukkaiden palattua Palestiinaan Baabelin vankeudesta syntyi pian vakavia ristiriitoja heidän ja samarialaisten välillä (Esra 4:1-5). Samarialaisia ei otettu mukaan temppelin uudelleen rakennustyöhön, vaikka he ilmoittivat palvelevansa samaa Jumalaa. Samarialaiset onnistuivatkin viivyttämään temppelin rakentamista tietyn ajan. Myöhemmin samarialaiset onnistuivat myös vaikeuttamaan Jerusalemin muurin rakennustyötä (Neh.4 ja 6). Nämä tapahtuvat syvensivät juutalaisten ja samarialaisten välistä kuilua.

Juutalaisten ja samarialaisten erimielisyyden kiristyminen näkyi 100-luvun eKr. keskivaiheilla mm. kahtena kilpailevana temppelinä (samarialaisten temppeli sijaitsi Garisimin vuorella). Tuohon aikaan itsenäisen juutalaisvaltion hallitsija ja ylipappi Johannes Hyrkanos lopulta tuhosi samaria-laisten temppelin vuonna 128 eKr. Rooman valtakaudella juutalaisten ja samarialaisten välit pysyivät kireinä, vaikka roomalaiset eivät tehneet eroa näiden kansojen välillä. Samarialaiset jopa liittyivät juutalaisten kohtalokkaaseen kapinaan, joka päättyi Jerusalemin ja temppelin hävitykseen vuonna 70 jKr. Roomalaiset eivät kuitenkaan suoranaisesti kostaneet kapinaa samarialaisia kohtaan, jotka jatkoivat jumalanpalveluksiaan Garisimin vuorella taivasalla.

Hyvin pieni joukko samarialaisia on vieläkin jäljellä Nablusin kaupungissa ja he eroavat rodullisesti selvästi juutalaisista ja arabeista.

Juutalaiset vähitellen synnyttivät joukon sääntöjä, jotka pitivät heidät erossa samarialaisista. Seka-avioliitto kiellettiin ja samarialaisten ei sallittu ottaa osaa jumalanpalvelukseen Jerusalemin temppelissä. Kanssakäyminen juutalaisten ja samarialaisten välillä tuli mahdottomaksi (Joh.4:9). ”Samarialainen” oli juutalaiselle haukkumanimi (Joh.8:48).

Jeesuksen suhtautuminen samarialaisiin oli toisenlainen kuin juutalaisten, vaikka vielä hänen aikanaan Samariassa ei varsinaisesti julistettu hyvää sanomaa (Matt.10:5; Jeesus kuitenkin yritti luoda yhteyttä myös samarialaisiin, Luuk.9:51-53, mutta nämä torjuivat Jeesuksen; silti Sykarin paikalliset asukkaat lopulta uskoivat Jeesukseen Joh.4 mukaan).

Samariasta tuli kuitenkin ensimmäinen ei-juutalainen alue, johon evankeliumia levitettiin helluntain jälkeen (Ap.t.8).

Jeesus ja samarialainen nainen

Johanneksen evankeliumi käsittää useita Jeesuksen keskusteluja eri ihmisten tai ihmisryhmien kanssa. Ensimmäinen oli keskustelu Nikodemoksen kanssa (Joh.3) ja järjestyksessään toinen oli samarialaisen naisen kanssa. Välttääkseen jännittyneen tilanteen seurauksia Juudeassa (ennen muuta fariseusten kanssa, Joh.4:1-2) Jeesus päätti siirtyä Juudeasta Galileaan. Jeesus päätti kulkea lyhintä tietä Samarian kautta eikä Jordanin itäpuolitse (monet juutalaiset kuitenkin valitsivat pidemmän reitin juuri välttääkseen minkäänlaista kosketusta samarialaisten kanssa). Näennäisesti inhimillinen matkanteko (4:4) loi puitteet Jeesuksen kohtaamiselle samarialaisen naisen kanssa.  

Sykar oli kaupunki (oikeastaan vain pieni kylä) tienhaarassa, josta toinen haara johti Gennesaretin järven rannalle Kapernaumiin ja toinen Nasaretiin. ”Jaakobin kaivo” oli noin kilometrin päässä kaupungista Garisimin vuoren juurella. Kyseessä on muinaisen Sikemin kaupungin lähellä oleva alue, johon Jaakob asettui saavuttuaan Mesopotamiasta ja kohdattuaan veljensä Esaun (1.Moos.33:18-20); tämän alueen Jaakob antoi myöhemmin pojalleen Joosefille (1.Moos.48:22). Jeesuksen ja samarialaisen naisen keskustelu tapahtui tällä alueella sijaitsevan kaivon luona (Joh.4:5,6,12).

”Kuudes tunti” (4:6) tarkoittaa keskipäivää. Sen vuoksi Jeesuksella oli tarve levätä aamupäivän matkanteon jälkeen. Keskipäivällä oli myös tarve syödä, mistä syystä Jeesus jäi yksin, kun opetuslapset lähtivät ostamaan kaupungista ruokaa. Keskipäivä ei ollut tavanomainen hetki naisten noutaa kaivolta vettä; joko naisella oli jokin äkillinen tarve saada vettä tai sitten nainen tuli kaivolle noutamaan vettä hetkellä, jolloin hän oletti välttävänsä muiden naisten tapaamisen. Naisen huonomaineisuus (4:17,18) oli tunnettu.

Jeesuksen keskustelu naisen kanssa on osoitus Jeesuksen täydellisestä tilanteen hallinnasta ja yliluonnollisesta tiedosta, mitä kaikkea Jeesus käytti hyväkseen päästäkseen päämääräänsä, julistamaan hyvää sanomaa ihmisille ja saadakseen johdatettua ihmiset tietoisen ratkaisun paikalle.

Jeesuksen puhuttelu oli naisesta merkillistä, koska nainen oli samarialainen (4:9). Itse asiassa nainen oli kaikkea muuta kuin mitä Nikodemos (=Jeesuksen edellinen keskustelukumppani) oli ollut. Nikodemos oli juutalainen mies, varakas, oppinut ja vanhurskas. Nainen taas oli samaria-lainen nainen (juutalaisten rabbien mukaan miehen ei tullut julkisesti edes tervehtiä naista!), ilmeisesti köyhä, oppimaton ja huonotapainen. Nikodemos oli vakuuttunut Jeesuksen olevan Jumalan lähettämä opettaja, ja siksi Nikodemos päättäväisesti hakeutui Jeesuksen luo. Nainen taas piti Jeesusta satunnaisena matkalaisena eikä mitenkään olettanut kohtaavansa ketään Hänen kaltaistaan. Vastakkainasettelu Nikodemoksen ja samarialaisen naisen kanssa on lähes täydellinen. Tästä voi päätellä, että Jeesus oli tullut pelastamaan koko maailmaa (3:16-18): Hän oli tullut osoittamaan huolenpitoaan kaikkia kadonneita kohtaan riippumatta yhteiskunnallisista ja uskonnollisista raja-aidoista.

Jeesuksen pyyntö saada juoda vettä naisen astiasta (4:7) oli sinänsä luonnollista, koska Jeesuksella oli varmasti matkan jälkeen jano. Mutta selvästikin Jeesus käytti pyyntöään tarkoituksellisena johdatuksena keskusteluun, joka seuraavaksi avautui. Jeesus vetosi naisen hyväsydämisyyteen, mikä auttoi ylittämään naisen luonnollisen epäluuloisuuden juutalaista miestä kohtaan. Vähäisenkin avun antaminen toiselle (vaikkapa vihamiehelle) on helpompaa kuin alkaa vastaanottaa toisen ajatuksia tai suoranaista opetusta. Jeesuksen pyyntö oli luonnollinen, mutta jatkon kannalta tarkkaan harkittu teko yhteyden luomiseksi.

Nainen ei heti reagoinut myönteisesti (4:9). Jeesus ei loukkaantunut vaan herätti naisen uteliaisuu-den: Jeesuksella olisi ”elävää vettä.” Tämä oli naiselle täysin outo asia, koska hän arveli Jeesuksen puhuvan luonnollisesta vedestä. Jeesus kuitenkin kääntää asian ”ikuisen elämän vedeksi,” joka lopulta saa naisen pyytämään juuri sitä vettä (4:15). Kuitenkin edelleen nainen luulee Jeesuksen puhuvan luonnollisesta vedestä. Joka tapauksessa Jeesus on voittanut naisen epäluulon ja onnistunut herättämään hänen uteliaisuutensa. Jeesus aloitti keskustelun naisen astiassa olevasta vedestä, mutta siirtyi sitten hengelliseen vertauskuvaan. Tätä ei nainen ymmärtänyt, vaan enemmän luontaista laiskuuttaan halusi vain päästä kantamasta vettä kaivosta uudelleen ja uudelleen.

Lopulta Jeesus esitti naiselle pyynnön, joka oli naiselle kaksiteräinen miekka: ”Mene hakemaan miehesikin tänne” (4:16). Sinänsä tämä sopi sen aikaiseen käyttäytymisetikettiin: Jeesuksen ei olisi ollut luvallista puhua naisen kanssa ilman tämän miehen läsnäoloa. Mutta Jeesuksen tarkoitus oli osoittaa naiselle jotain ihan muuta. Jos nainen tosissaan haluaisi Jeesuksen tarjoamaa elävää vettä, hänen tulisi noutaa miehensäkin paikalle – ja silloin naisen elämän salatut asiat tulisivat julki. Naisen vastaus, ettei hänellä ole miestä, oli sinänsä  totta. Aivan ilmeisesti hän oli ollut viisi kertaa naimisissa, mutta nyt eli avosuhteessa. Mutta edelleen nainen luuli puhuvansa tavallisen matka-miehen kanssa, jolta voi kätkeä elämänsä salatut asiat. Naisen vastaus kätkikin sisäänsä ajatuksen paeta tilannetta.

Mutta lopulta Jeesus paljastaa naisen salaisuudet vastaansanomattomasti (4:17,18). Jeesus oli nyt naisenkin silmissä tuonut esille asioita, jotka vain profeetta voi julkituoda. Jeesus oli naiselle ventovieras juutalainen mies; mutta Jeesuksen profeetallisuutta nainen ei voinut kieltää. Tosin Jeesuksen totuudellinen vastaus oli naiselle sisäisesti kova isku, joka ajoi hänet vielä kerran puolustuskannalle: nainen yritti mennä samarialaisen uskonnollisuuden taakse (4:20). Ikään kuin nainen olisi kuitenkin (profeetankin edessä, vaikka tämä julisti totuuden!) halunnut osoittaa olevansa puhdasoppisempi Jumalan edessä (samarialaiset sentään palvelevat Jumalaa oikeassa paikassa…).

Jeesus ei lähtenyt lainkaan väittelemään samarialaisten ja juutalaisten uskonnollisuudesta, vaan siirsi asian sydämen tasolle: ”Tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa” (4:23). Joka todella haluaa tuntea totuuden Jumalan palvelemisesta, ei löydä sitä esi-isiensä perinteistä, vaan oman sydämensä suhteesta Jumalaan. Ihmisen tulee Hänen Hengessään olla yhteydessä Jumalaan, ja tämän kaiken tulee tapahtua kaikessa totuudessa. Tämä puolestaan edellyttää, että elämämme on sopusoinnussa Jumalan kanssa tässä ja nyt!

Nainen alkoikin jo lähestyä sydämessään Jeesusta. Tämä asiantila oli ollut hiljalleen nähtävissä keskustelun edetessä. Aluksi Jeesus oli naiselle halveksittu ”juutalainen” (4:9); sitten – ehkä ironisesti – nainen sanoi Jeesuksen mahdollisesti olevan suurempi kuin ”isänsä Jaakob” (4:12); seuraavaksi Jeesus olikin hänelle jo ”profeetta” (4:19). Mutta nyt nainen tuli viimeisen ja korkeimman vaihtoehdon eteen: oliko hänen edessään Messias? Nainen todella odotti sydämessään Messiaan saapumista. Jeesus vihdoin asettikin naisen lopullisen totuuden eteen: Messias on naisen edessä; Messias puhuu naisen kanssa (4:26). Jeesus käytti tässä itsestään jumalallista sanontaa ”minä olen.”

Nainen voi nyt valita, uskooko hän vai ei. Nainen menikin kaupunkiin ja kysyi kaupungin ihmisiltä: ”Olisiko hän Messias?” (4:29). Ainakaan hänen syntielämänsä ei estänyt häntä kuuluttamasta kaupungissa kaikkea sitä, mitä Jeesus oli hänestä paljastanut. Normaalitilanteessa kaupungin vanhimmat tuskin olisivat kuunnelleet syntistä naista. Mutta naisen todistus oli vakuuttava, ja nainen itse selvästikin uskoi. Lopulta monet kaupunkilaiset ja sitten yhä useammat uskoivat (4:39-42).

Jeesus oli mestarillisella tavalla voittanut kaikki naisen uskon esteet: välinpitämättömyyden, materialismin, itsekkyyden, moraalittomuuden, tietämättömyyden sekä uskonnolliset ennakkoluulot ja ehdottomuuden. Jeesuksella oli jumalallinen, yliluonnollinen kyky nähdä ihmisen tarpeet ja ihmisen sydämen tila.

Jeesus ja opetuslapset

Naisen lähdettyä kaupunkiin kertomaan Jeesuksesta tämä keskustelee opetuslastensa kanssa (4:27,31-38). Opetuslapset olivat kuitenkin täysin vielä sidoksissa vanhoihin rutiineihin ja sovinnaisuuksiinsa. Siksi he ihmettelivät, miksi Jeesus ylipäätään keskustelee henkilön kanssa, joka on samarialainen ja joka on nainen. Opetuslapset kummastelivat sitäkin, miksi Jeesus ei ollutkaan kiinnostunut syömisestä. Jeesus puolestaan selosti opetuslapsille kutsumustaan, joka oli sitoutumista lähettäjän, Isän, tahtoon ja Hänen antamansa työn suorittamiseen. Tämä asia oli suurempi kuin maallinen ruoka. Tähän Isän antamaan tehtävään Jeesus haastoi opetuslapsia mukaan, joista oli tuleva sadonkorjaajia.

Jeesuksen puhuessa opetuslapsilleen samarialaiset lähestyivät joukolla kaupungista Jeesuksen luo. Tässä tilanteessa Jeesus sanoo: ”Katsokaa tuonne! Vainio on jo vaalennut, vilja on kypsä korjattavaksi” (4:35). Jeesuksen puhetta opetuslapsille voikin pitää yhtenä lähetyskäskyn ilmaisumuotona.

Lähteet:

Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 6, ”Samarialainen,” ss.40-41 (Vantaa, 1991).

Tenney, Merril C., John: The Gospel of Belief (Grand Rapids, Michigan, 1948).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

JOHANNEKSEN EVANKELIUMI: JEESUS JA NIKODEMUS. UUDESTISYNTYMINEN

1. HENGELLINEN SYNTYMÄ JA HENGELLISYYS 

Joh.3:1-18. Kuuluisa keskustelu juutalaisen fariseuksen; hengellisesti oppineen kanssa. Fariseukset olivat Israelin kansan raamattueksperttejä.

Nikodemos oli kiinnostunut hengellisistä kokemuksista. Hän oli nähnyt jotain poikkeavaa Jeesuksen toiminnassa ja opetuksissa suhteessa fariseusten tapaan opettaa ja ilmentää Vanhaa testamenttia. Vrt. Matt.7:28-29 todistusta Jeesuksesta!

Jakeessa 2 Nikodemos oikeastaan kysyy: ”Mikä on kaiken salaisuus? Miten homma toimii?”

1.Kor. 12:1-3 [jae 1 alkukielen mukaan]: ”Mitä tulee hengellisiin asioihin”.
Ts. hengelliset asiat ovat Hengen asioita. Tällöin niitä ei kyetä käsittämään perin juurin inhimillisen oivalluksen tai päättelykyvyn avulla.

Mutta uudestisyntynyt kykenee ymmärtämään Pyhän Hengen tuulen alkulähteen ja suunnan.

1.Kor.2:14-16: ”Kristuksen mieli” puhuu ajattelun muuttumisesta. Paavali puhui siitä, että hengelliset asiat kyetään hahmottamaan ja käsittämään vain Pyhän Hengen avulla.

Tämä tarkoittaa sitä, että avain hengellisten tosiasioiden ymmärtämiseen on Pyhä Henki.
Siihen myös Jeesus viittaa vastatessaan Nikodemoksen ihmettelyyn, jae 3.

Alkutekstiä mukaillen jae 3:
”…jos joku ei synny ylhäältä kokonaan uudelleen,
ei hän voi nähdä ja tutkia Jumalan valtakuntaa”.

Kreikan sana nähdä, eidon, voidaan kääntää kolmella tavalla: nähdä, katsoa, tutkia.

2. UUDESTISYNTYMÄ JA SYNTIEN ANTEEKSISAAMINEN

Väite maalaismarkkinoilla: ”Kristillisyys johtaa vastuuttomuuteen…
Kristitty heittää vastuun itsestään; omista virheistään ja ympäristöstään jonkun Jeesuksen harteille ja tuudittautuu valheeseen”.

Kun Johannes Kastaja ja sittemmin Jeesus kehottivat ihmisiä parannuksen tekoon eli täyskäännökseen elämäntavoissaan ja suhtautumisessaan lähimmäisiinsä ja Jumalaan, merkitsisi se mitä suurimmassa määrin vastuunottoa ihmisten ja Jumalan edessä niistä virheistä, joihin jokainen meistä lankeaa.

Suhde Jeesukseen ei ole koskaan vastuun pakoilua.

Tarvitaan vastuunottoa; valoon tulemista, jossa näemme syntimme ja niiden seuraukset. Joh.3:15-21

Jes.59:1-2 à tarvitaan syntien anteeksianto; uudestisyntymä Pyhän Hengen voimassa, jossa Kristuksen mieli valtaa meidät kokonaan.

Matt.3:11 puhuu Pyhän Hengen kasteesta. Kuten Johannes Kastaja kastoi ihmisiä vedessä parannuksen kasteeseen, kastaa ”toinen”; Jeesus ihmiset Pyhässä Hengessä ja tulessa. Alkutekstin mukaan: ”Hän kastaa teidät Pyhään Henkeen ja tuleen”.

Parannuksen teko ei ole ihmisen oman voiman tai voimattomuuden varassa, vaan Jumalan Hengen välittämän armon varassa (Joh.1:12; Tiit.3:5). Pyhä Henki uudistaa ihmisen ja mahdollistaa armon vastaanottamisen.  

3. YHTEENVETO

Uudestisyntymä on ennen muuta sisäinen muutos. Se koskettaa ihmisen syvintä olemusta; minuuttamme. Uudestisyntymässä tapahtuva syntien anteeksisaaminen on kuin uuden puhtaan lehden avaamista. Meitä ei enää hallitse synti vaan Kristus.

Ef.3:16-19

Uudestisyntymässä tapahtuu oikeastaan kolme sisäkkäistä asiaa:
a) syntien anteeksisaaminen
b) pääsy sisälle Jumalan valtakuntaan; taivaaseen
c) Jumalan ja hänen valtakuntansa ymmärtäminen

Uudestisyntymä on Pyhän hengen aikaan saama mielenmuutos, jossa inhimillinen, syntielämän uneen tuudittama mieli muuttuu Paavalin mainitsemaksi Kristuksen mieleksi. Tätä voidaan kutsua myös hengelliseksi heräämiseksi.

Uudestisyntymä on avain Jumalan valtakunnan; hengellisten asioiden ymmärtämiseen.

Etäinen jumalauskonto tulee uudestisyntymässä läheiseksi; henkilökohtaiseksi Jumala suhteeksi.

”…sillä minä tunnen hänet, johon minä uskon”.
(2.Tim.1:12 VK) 

Vantaan Vapaaseurakunta

Raamatturyhmä

Esa Sarvi

JOHANNEKSEN EVANKELIUMI: ERITYISPIIRTEITÄ

Evankeliumin kirjoittaja 

Johanneksen evankeliumin kirjoittajaa ei mainita nimeltä. Kirjoittaja oli kuitenkin Jeesuksen ”rakkain opetuslapsi” (Joh.21:20,24). Hän kuului näin kahdentoista apostolin joukkoon. Tämä opetuslapsi mainitaan toisinaan Pietarin seurassa (esim. kahdestaan todistamassa tyhjää hautaa Jeesuksen noustua ylös, Joh.20:2-10) – joten kirjoittaja ei voi olla Pietari. Kirjoittajan tiedot ovat niin yksityiskohtaiset, että epäilemättä hän kuului Jeesuksen kolmen lähimmän opetuslapsen (Pietari, Jaakob ja Johannes) piiriin. Jaakob, Johanneksen veli, kuoli kuitenkin jo varhain (Ap.t.12:2), joten jäljelle jää kirjoittajaksi vain Johannes, Sebedeuksen poika. Moni seikka näyttää nimittäin viittaavan siihen, että Johanneksen evankeliumi kirjoitettiin Efesoksessa ensimmäisen kristillisen vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä, ehkä vuoden 90 jKr. tienoilla tai pian sen jälkeen. Johannes ilmeisesti vaikutti Efesoksessa kuolemaansa asti (lukuun ottamatta muutaman vuoden karkotusaikaa Patmoksella; Ilm.1:9).

Myöskin alkukristilliset perimätiedot vahvistavat jokseenkin yksimielisesti, että apostoli Johannes on tämän evankeliumin kirjoittaja.

Kaikesta edellisestä johtuu, että evankeliumi on Jeesuksen läheisen opetuslapsen ja siten luotettavan silminnäkijän (1:14; 19:35) kirjoittama.  

Evankeliumin kirjoittamisen tarkoitus

Johanneksen evankeliumin kirjoittamisen tarkoitus ilmenee jakeissa Joh.20:30-31: kirjan tarkoitus on johtaa ihmisiä iankaikkiseen elämään uskossa Jeesukseen Jumalan Poikana. Siten Johanneksen evankeliumilla on selvä päämäärä: julistaa ja todistaa, että Jeesus Nasaretilainen on Messias, Jumalan Poika, joka yksin antaa elämän ja joka itse yksin on ”tie, totuus ja elämä” (14:6). Kaikki muu evankeliumissa enemmän tai vähemmän nivoutuu tämän pääaiheen ympärille. Vaikka kaikki evankeliumit tuovat julki lähetyskäskyn muodossa tai toisessa, Johanneksen evankeliumissa lähetysajatus on kaikkein voimakkain: se on koko evankeliumin kirjoittamisen tarkoitus.

Johanneksen evankeliumin pääaihe on Jeesus ja nimenomaan Jeesus Jumalan Poikana, joka tuli maailmaan ihmiseksi antaakseen maailmalle elämän, joka otetaan uskon kautta vastaan. Tämä tehdään selväksi koko evankeliumin ydinjakeessa, Joh.3:16:ssa, jota on aiheellisesti nimitetty pienoisevankeliumiksi.

Evankeliumin kirjoittamisen tarkoitusta kuvastaa myös se, että keskeinen sana ”uskoa” esiintyy evankeliumissa n. 100 kertaa ja sana ”elämä” n. 40 kertaa.

Evankeliumin pääpiirteitä

Johanneksen evankeliumikirja lähtee siitä perustotuudesta, että Jeesus on Jumala. Evankeliumissa onkin kokonaisia todistussarjoja Jeesuksen Kristuksen jumaluudesta. Missään muussa UT:n kirjassa ei ole niin järjestelmällistä esitystä tästä kristinuskon suuresta päätotuudesta. Todistelu ei tapahdu filosofisen perustelun muodossa, vaan apostolisena silminnäkijätodistuksena. Evankeliumikirjan sanoma tulee ilmi siinä, miten Jeesus itse ilmoitti itsensä sanoin ja teoin. Juutalaiset ymmärsivät Jeesuksen oman todistuksen itsestään siten, että Jeesus piti itseään Jumalana. Tämä merkitys oli mm. Jeesuksen ”minä olen” –ilmaisuilla (Jumala ilmoitti nimekseen ”Minä olen,” 2.Moos.3:14). Jeesus ilmoitti olevansa Jumala, mistä syystä juutalaiset olisivat halunneet kivittää Hänet jumalanpilkan takia (8:58,59; 10:30-33).

Jeesuksen julistaminen Jumalan Pojaksi ilmenee kaikkialla Johanneksen evankeliumissa. Myös Jeesuksen tunnusteot ovat merkkinä juuri tästä. Hänen puheittensa aiheena on hän itse. Numero seitsemän esiintyy evankeliumissa monella tavalla, mm. Jeesuksen tunnustekoja on mainittu seitsemän. Hänen todistuksensa itsestään keskittyy ”Minä olen”-julistuksiin. Jeesuksen todistuksen huippuna voidaan myös pitää Hänen jäähyväispuhettaan ja –rukoustaan (luvut 13-17), joista mm. käy esille Jumalan kolminaisuus.

Neljäs evankeliumi eroaa Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumeista usealla tavalla. Kun nuo kolme evankelistaa kuvaavat pääasiassa Jeesuksen toimintaa Galileassa (ikään kuin Jeesus olisi keskittynyt toimimaan Galileassa ja lopuksi vain Hänen kärsimyksensä olisi tapahtunut Jerusalemissa), kun Johannes kertoo etupäässä hänen vaikutuksestaan Juudeassa; Johannes näin täydentää kolmen muun kirjoittajan esityksiä. Johanneksen mukaan Jeesus käy Jerusalemissa useita kertoja suurten juhlien yhteydessä ja toimii juhlien aikana opettaen ja tehden tunnustekoja.

Matteus, Markus ja Luukas kertovat monia Jeesuksen ihmeitä, mutta Johannes on valinnut kirjaansa vain seitsemän ”tunnustekoa”, kuten hän niitä nimittää. Nämä tunnusteot ovat ennen muuta merkkejä, jotka ovat Jeesuksen hengellisten tekojen vertauskuvia (esim. ruokkimisihme ja ”elämän leipä”, Joh.6). Osittain näiden tunnustekojen yhteydessä on joukko vuoropuheluja ja Jeesuksen pitämiä puheita. Hänen julistuksellaan on tässä evankeliumissa merkittävä asema ja se selvittää monia kristinuskon tärkeimpiä käsitteitä.

Johanneksen evankeliumissa ei ole varsinaisia vertauksia (huolimatta siitä, että kielikuvaa ”hyvä paimen” Joh.10:1-6:ssa kutsutaan vertaukseksi). Sen sijaan Johannes esittää Jeesuksen kertomia kielikuvia, joiden merkityksen Jeesus selittää (maailman valo, elämän vesi, elämän leipä, viinipuu ja oksat, portti, tie jne.).

Johanneksen evankeliumissa on syvällistä opetusta Pyhän Hengen toiminnasta. Pyhän Hengen aika alkoi Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen (Joh.7:39). Johanneksen evankeliumissa Jeesus puhuukin Pyhän Hengen tehtävästä uutena, Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeisenä aikakautena. Ennen kaikkea Jeesuksen jäähyväispuheessa kuvataan Pyhän Hengen tehtävää (Joh.14-16) ja käytetään Hänestä nimeä Puolustaja (16:7). Hän paljastaa synnin, vanhurskauden ja tuomion (16:8) ja kirkastaa Jeesuksen (16:14).

Evankeliumin alkusanat

Johannes esittelee evankeliuminsa johdannossa (1:1-18) sen jumalallisen persoonan, josta evankeliumikirja kertoo, Jeesuksen Kristuksen. Hän kutsui Jeesusta Sanaksi (kreik. logos) ja käyttää tätä nimitystä ilman selitystä olettaen sen ilman muuta ymmärretyksi. Olihan logos, Sana, sen ajan sekä juutalaisessa että kreikkalaisessa kirjallisuudessa esiintyvä ilmaisu, jonka evankelista voi luontevasti lainata kirjaansa. Mutta Johanneksen evankeliumissa logos saa uuden, kristillisen sisällön: Sana on Kristus. Evankeliumin logosta käytetään päinvastaisella tavalla kuin kreikkalaisessa filosofiassa. Kristus on maailmalle Jumalan iankaikkinen Sana, joka kuvastaa täydellisesti Isän olemusta. Kaikki, mitä ihmiset voivat käsittää Jumalasta, on ilmoitettu Sanassa, joka tuli lihaksi. Johanneksella logos-käsite tarkoittaa vain Kristuksen persoonaa.

Käsitteellä ”sana” on myös vanhatestamentillinen taustansa. Sana on voimallinen siksi, että se on Jumalan sana, joka lähtee hänen suustaan. Sanan välityksellä Jumala ilmoittaa itsensä, julistaa tahtonsa, ilmoittaa tiedon ja paljastaa totuuden. Juuri sana välittää ilmoituksen. Ennen muuta sana antaa tietoa Jumalasta. Sana on ollut ennalta olemassa ja on ikuisesti taivaassa (Ps.119:89), siksi se lähetettiin sieltä (Ps.107:20; 147:15), ja se palaa jälleen taivaaseen suoritettuaan tehtävänsä (Jes.55:11).

Sekä juutalaiset että kreikkalaiset (=pakanat) käsittivät logoksen maailmankaikkeudessa hallitse-vaksi periaatteeksi ja Jumalan nimitykseksi. Kun Johannes valitsi tämän ilmaisun sanomansa lähtökohdaksi, hän saattoi olla varma siitä, että se ymmärrettiin.

Johanneksen evankeliumin lähtökohtana on siten - ei Jeesuksen syntymä ihmiseksi vaan - Hänen ennalta olonsa (1:1-3). Jeesus on aina ollut olemassa. Tämä käy ilmi myös Jeesuksen omasta ilmoituksesta (8:58 kuuluu kirjaimellisesti käännettynä ”…ennen kuin Abraham syntyi, minä olen”).

Vaikka Johannes kertoo Jeesuksen ennalta olosta, hän ei mainitse mitään Jeesuksen neitseestä-syntymisestä (kuten Matteus 1:18-25 ja Luukas 1:26-38). Evankeliumit siis täydentävät toisiaan myös merkittävissä opillisissa kysymyksissä.

Johanneksen evankeliumin aloitussanat viittaavat selvästi luomiskertomukseen. Niissä tuntuvat toistuvan Raamatun ensimmäisen luvun sanat: ”Alussa Jumala loi ... ” (1.Moos.1:1).  Ensimmäinen Mooseksen kirja kuvaa, miten luominen tapahtui Jumalan sanalla; Johannes sitten vahvistaa tämän. Ilman häntä, jota tässä kutsutaan Sanaksi, ei ole syntynyt mikään, mikä on syntynyt. Koko uusi luomakuntakin on syntynyt Sanan voimasta. Jeesus on aina ollut olemassa ja siksi Hän osallistui myös luomiseen.

Ensimmäisessä jakeessa sanotaan: ”…ja Sana oli Jumala.” Sana oli siis Jumala, mikä merkitsee, että Jeesus Kristus on Jumala. Hän ei ole vain jumalallinen, vaan hän on enemmän kuin olento, jolla on jumalallisia ominaisuuksia. Hän on Jumala. Asiaa ei voi yrittääkään selittää ihmisjärjellä, vaan Johanneksen selostus tulee ottaa sellaisenaan: Sana (Jeesus) oli Jumala. Johanneksen todistuksen valossa on harhaoppia väittää, että Jeesus olisi jotain alempaa kuin Jumala.

Johannekselle tyypillisiä sanoja ovat ”elämä” ja ”valo.”  Sana, ts. Jeesus itse on elämä ja valo. Tässä on myös vanhatestamentillista taustaa; Ps.36:10 sanoo: ”Sinun luonasi on elämän lähde, sinun valostasi me saamme valon.” Lisäksi Ps.119:105 yhdistää sanan ja valon: ”Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani.” Jumaluuteen kuuluu valo, joka antaa elämän; ja ihmisellä, joka vaeltaa valossa, on elämä (1.Joh.1:5-7).

Evankeliumin alussa viitataan myös Johannes Kastajaan ja hänen tehtävänsä: hän todisti valosta, jotta kaikki uskoisivat siihen (1:6-9). Johannes Kastaja todisti valosta, joka oli tulossa maailmaan.

Evankeliumin kirjoittaja sanoo: ”Hän tuli omaan maailmaansa” (1:11), johon Hänellä oli luojan oikeus. Tämä maailma on langenneesta ja turmeltuneesta tilastaan huolimatta Jumalan maailma ja Jumalan omaisuutta. Jumala onkin maailmaa niin rakastanut, että hän antoi Poikansa, jotta maailma pelastuisi hänen avullaan (Joh.3:16,17). Näin Johannes yhdistää luomisen ja lunastuksen toisiinsa. Sana loi maailman, ja tämä sama Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme.

”Sana tuli lihaksi” (1:14) merkitsee Jeesuksen (=Jumalan) tulemista ihmiseksi. Ihmiseksi tuleminen on kristinuskon syvällisimpiä salaisuuksia. ”Lihaan tullut” Kristus on niin tärkeä uskonkappale, että joka tämän tunnustaa, on Jumalasta syntynyt, mutta joka sen kieltää, hänessä on Antikristuksen henki (1.Joh 4:2,3).

Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Profeetta todistaa: ”Hänen juurensa ovat muinaisuu-dessa, ikiaikojen takana” (Miika 5:1); mutta nyt Johannes todistaa, että iankaikkinen Sana tuli aikaan. Hän, joka oli ylimaallinen ja rajoittamaton, tuli läsnä olevaksi, rajalliseksi, aikaan ja paikkaan sidotuksi. Hän, joka oli totinen Jumala, tuli ihmiseksi. Ihmiseksi tuleminen ei tosin merkinnyt sitä, että Sana olisi lakannut olemasta Jumala, vaan tarkoitti tämän voimakkaan jumaluuden persoonan tuloa myös ihmiseksi.

Jeesuksen ihmisyys on yhtä todellinen kuin hänen jumaluutensa. Logos otti itselleen todellisen ihmisruumiin. Johanneksen kreikkalaiset lukijat vastustivat varmasti juuri sitä ajatusta, että jumaluus pukeutuisi maalliseen muotoon. Kreikkalaiset pitivät ruumista pahana ja häpeällisenä, sielun vankilana, sietämättömänä taakkana. Mutta ihmisyys merkitsee myös ruumiillisuutta, aineellisuutta. Siinä ei ole itsessään mitään pahaa, koska ruumiskin kaikessa aineellisuudessaankin on Jumalan luoma (1.Moos.2:7).

Raamattu liittää sovitustyönkin Jeesuksen ihmismuotoon. Pietari kirjoittaa: ”Itse, omassa ruumiissaan, hän kantoi meidän syntimme ristinpuulle, jotta me kuolisimme pois synneistä ja eläisimme vanhurskaudelle. Hänen haavansa ovat teidät parantaneet” (1.Piet.2:24). Jeesuksen inhimillisellä muodolla on keskeinen asema UT:n sanomassa sovituksesta. Johanneksen voimakas julistus ”Sana tuli lihaksi” ilmaisee evankeliumin erään pelastustotuuden.

Jeesuksen, joka oli Jumala, tuleminen lihalliseksi ihmiseksi merkitsi siltaa Jumalan luota ihmisen luokse. Luomakunta on langennut ja turmeltunut. Mutta sen yllä nyt vallitsevan kuoleman ja pimeyden voi voittaa vain hän, joka on elämä ja valo. Hänen luomansa ihmiset voivat ottaa Hänet vastaan ja pelastua (1:12; 3:16,17) tai hylätä Hänet ja joutua kadotukseen (1:11; 3:18).

Jeesuksen suhtautumista omiinsa leimaa voimakkaasti se, että hän itse oli ihminen. Hän, joka on itse ollut kaikessa kiusattu niin kuin mekin, säälii meidän heikkouksiamme. Hän, joka itse on ollut kiusattu, tulee avuksemme kiusauksen ja ahdistuksen hetkellä (Hepr.2:18; 4:15). Hän tuntee ihmiselämän ehdot, ei vain ulkopuolisena kaikkitietävänä Jumalana, vaan sisältä päin, kärsineenä ihmisenä (1.Piet.2:21).

Johanneksen johdanto päätyy merkittävään johtopäätökseen: Kristus ilmoittaa Jumalan ja on opettanut ihmisiä tuntemaan hänet (1:18). Hän on Isän ainoa Poika, joka kirkastaa sitä Jumalaa, jota kukaan ei ole nähnyt.

Lähteet:

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 8, ”Evankeliumi Johanneksen mukaan,” ss.120-123 (Vantaa, 1992). 

MÄÄRÄTIETOINEN ESIRUKOUS

Raamatun esimerkkejä esirukoilijoista 

Ensisijainen esimerkkimme esirukoilijasta on Jeesus itse. Jeesus oli määrätietoinen rukoilija. Hän oli täysin riippuvainen Isästä ja valitsi kaikessa Isän tahdon (Joh.8:28-29). Jeesus rukoili paljon hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä (Mark.1:35; Luuk.9:18). Jeesus oli nimenomaisesti esirukoilija (Joh.17).

Mutta lukuisat muutkin Raamatun henkilöt olivat esirukoilijoita. Heistä voidaan mainita seuraavat:

- Abraham (1.Moos.18:23-32)
- Abrahamin palvelija (1.Moos.24:12-14)
- Mooses (2.Moos.32:11-13)
- Samuel (1.Sam.7:5)
- Salomo (1.Kun.8:22-53)
- Elisa (2.Kun.4:33-35)
- Hiskia (2.Aikak.30:18-20)
- Jesaja (Jes.33:2)
- Nehemia (Neh.1:4-11)
- Daavid (Ps.25:22)
- Hesekiel (Hes.9:8)
- Daniel (Dan.9:3-19)
- Stefanus (Ap.t.7:60)
- Pietari ja Johannes (Ap.t.8:15)
- Jerusalemin seurakunta (Ap.t.12:5)
- Paavali (Kol.1:9-11, 2.Tess.1:11)
- Epafras (Kol.4:12)
- Filemon (Filem.22)


Esirukouksen voimakkuusasteet

Esirukouksella voidaan katsoa olevan eri voimakkuusasteita. Mitä voimakkaampi esirukous on, sitä suurempi on esirukoilijaan kohdistuva paine ryhtyä rukoukseen ja pysyä siinä.

Ensimmäinen esirukouksen aste on pyytäminen (Matt.21:22, Joh.14:13-14). Tarve pyytämiseen on todellisuutta jokaisen uskovan elämässä jokaisena päivänä.

Toinen esirukouksen voimakkuusaste on rukoustaakka (Ap.t.12:5,12; Kol.1:9; 1.Tess.1:2,3). Rukoustaakka jonkun asian tai ihmisen puolesta tulee Hengen antamana nimenomaisesti tietylle/tietyille ihmisille. Rukoustaakkaan kuuluu voimakas kiireisyyden tai tärkeyden tuntu, Pyhän Hengen antama taistelumieli sekä voimakas huoli ja tahto rukoilla, kunnes Herra antaa voiton.

Voimakkain esirukouksen aste on rukoustaistelu (Luuk.22:44; Kol.4:12). Rukoustaistelu on erittäin voimakas rukoustaakka. Se on äärimmäistä ponnistusta rukouksessa, voimakkainta rukousta, mihin ihminen pystyy.

Toisinaan nähdään vielä voimakkaimpana esirukouksen asteena rukoussota, joka on pitkäaikaista ja voimakasta rukousta, johon kuuluu toistuvia ja useita rukoustaisteluja.

Edellä mainitut esirukouksen voimakkuusasteet voidaan nähdä hienojakoisemminkin. Niinpä pyytämistäkin on luonteeltaan ja voimakkuudeltaan erilaista. 

Hellittämättömyys ja kestävyys

Esirukous on kestävää rukousta, johon melkein aina liittyy vaatimus hellittämättömyydestä ja kestävyydestä. Tällöin esirukoilijalta tarvitaan tahtoa ja sinnikkyyttä (Ps.88:2). Tämä ei tietenkään synny ihmisen omin voimin, vaan ihmisen tulee antautua Pyhän Hengen käytettäväksi. Mutta jos ihmisen sisimmässä on Hengen synnyttämä rukouksen liekki, ihmisen tulee tietoisesti pitää sitä tulta yllä – miten pieni tai suuri se liekki onkaan.

Vertauksessaan leskestä ja väärämielisestä tuomarista Jeesus kertoo itsepintaisesta leskivaimosta, joka tavan takaa tuli pyytämään apua tuomarilta (Luuk.18:1-8). Tuomari ei välittänyt oikeudesta eikä leskivaimosta, mutta auttoi lopulta leskeä, koska tämä toistuvine pyyntöineen kävi hänelle hankalaksi. Jumala on tietenkin luonnostaan ihan erilainen kuin väärämielinen tuomari; mutta Jeesus halusi tällä vertauksella osoittaa, että ihmisten tulee rukoilla lannistumatta. Koska Jumala on oikeamielinen, hän nimenomaan vastaa valittujensa rukouksiin ja antaa heille avun. Sinnikäs rukous kuullaan ja siihen vastataan.

Samaa hellittämätöntä pyytämistä Jeesus opettaa vertauksessaan kolmen leivän lainaamisesta ystävältä keskellä yötä (Luuk.11:5-8). Tilanne on tietenkin inhimillisesti sopimaton (kukapa ei närkästyisi moisesta häiriöstä keskellä yötä!); mutta Jeesus korostaakin vertauksessaan sanaa ”hellittämättä” (11:8), joka hellittämättömyys lopulta palkitaan. ”Pyytäkää, niin teille annetaan… sillä pyytävä saa…” (11:9,10). Jeesus puhuu tässä itsepintaisesta ja rohkeasta asenteesta, joka ihmisillä tulee olla rukouksessa. Rohkea ja itsepintainen rukous on sitä, että haluamme, suorastaan vaadimme Jumalan tahdon toteutuvan (Jes.62:6-7). Silloin ihminen todellisuudessa vain pyytää sitä, että Jumala ilmentäisi sitä, mitä Hän on ikuiselta olemukseltaan ja mitä Hän perimmältään haluaakin.

Rohkealla rukouksella ovatkin vain yhdet rajat: Jumalan tahdon rajat. Rukous voi saada aikaan kaiken, mikä on Jumalan tahto. Mutta se ei voi aikaansaada mitään, mikä on Jumalan tahtoa vastaan (esim. kaikki synti on aina Jumalan tahtoa vastaan).

Esimerkki Jumalan tahdon toimeenpanneesta rukouksesta, johon kuitenkin liittyi kärsivällistä toistoa ja taistelua, on 1.Kun.18 kuvaus siitä, kuinka Jumala tarvitsi ja käytti ihmistä toteuttamaan Hänen tahtonsa rukouksen kautta. Elia taisteli Karmelin vuorella Baalin profeettoja vastaan ja voitti ja tuhosi heidät. Tässä vaiheessa oli takana kolmen ja puolen vuoden kuivuus, jota Elia olikin rukoillut – Jumalan tahdon mukaan. Sitten Elian piti nimenomaisesti rukoilla sadetta. Se ei kuitenkaan heti tullut. Tämä seikka on se ihmismielelle ongelmallinen asia. Kysymykseen, miksi Elian kuitenkin oli toistuvasti rukoiltava sadetta, on vain yksi looginen vastaus: Jumala on valinnut toimintatavakseen maan päällä toimia ihmisen kautta. Sade tuli, kun Elia uudelleen ja uudelleen rukoili.

Odottaminen on ihmiselle luonnostaan vaikea asia. Rukousvastausten viipymiseen ovat omat selityksensä. Joskus rukousvastaus viipyy, koska mm.

(1) tarvitaan aikaa, että Jumala järjestää monimutkaisen tilanteen eri osatekijät oikeille paikoilleen
(2) Jumala valmistelee jotain vielä suurempaa, mistä tulee Hänen nimelleen vielä suurempi kunnia
(3) tarvitaan aikaa, että rukoilijan omasta elämästä karsiutuvat pois ne asiat, jotka estävät rukousvastausta
(4) joskus vihollisen voimat pidättelevät tai hidastelevat Jumalan vastausta (vrt. Dan.10:13)
(5) tarvitaan aikaa tarvittavan rukousmäärän kertymiselle (vrt. Mooses 2.Moos.17:8-13 ja Elia 1.Kun.18:42-44)
(6) tarvitaan pitkäaikaisista rukousta hengellisen läpimurron saavuttamiseksi

Käytännön asioita

Esirukoukseen pätee eräitä käytännön asioita, jotka osaltaan tekevät rukouksesta voimakkaan.

Määrätietoinen esirukous edellyttää tiettyjä rukoustapoja. Tarvitaan erikseen rukoukseen erotettua aikaa, yksinäisyyttä ja yksityisyyttä. Ihminen ei voi rukoilla, jos hänellä ei ole riittävää rauhaa keskittymistä varten.

Rukouksen ja nimenomaan pyyntöjen tulee olla selkeitä. Epämääräinen rukous on yleensä tehotonta rukousta. Mitä esirukouksessa pyydetäänkään, siinä tulee esittää selkeä eikä yleisluontoinen pyyntö. 

Rukoilija voi tehokkaasti ottaa esirukousvastuulleen vain rajallisen määrän asioita. Jumala kutsuu rukoilijat tahtonsa mukaan, mutta hän ei anna kaikille esirukoilijoille samoja aiheita. Yksi rukoilija ei voi rukoilla maailman kaikkien asioiden puolesta eivätkä kaikki esirukoilijat (yleensä) yhden ja saman asian puolesta.

Raamatun sanojen käyttäminen rukouksessa on monessa mielessä eduksi: sillä tavalla ihmisen rukouselämä ei tule yksitoikkoiseksi eikä yksipuoliseksi. Pyhä Henki avaa Jumalan omille rukouksessa sanaa. Raamattu on lisäksi ehtymätön esirukousaiheiden varasto.

Jokainen esirukoilija kokee myös vastustusta. Ihmisen ei tule alistua siihen, että vihollinen vastustaa ja turmelee Jumalan tahtoa. Esirukoilijan tulee turvautua Jumalan voimaan ja vastustaa vihollista (Jaak.4:7). Rukoilijan tulee asettaa jalkansa Jumalan sanan lupauksille ja seisoa niiden perustalla.

Lopuksi esirukoilijan kannattaa aina muistaa, että juuri uskovien uskonrukoukset ovat se perustavaa laatua oleva keino, jolla Jeesuksen pelastava voima voi tulla maailman osaksi. Ihmisten pelastuminen on käytännössä aina edellyttänyt esirukoilijoita ja esirukouksia. Joskus paljonkin ja pitkään!

Lähteet:

Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 5, ”Rukous,” ss.250-253 (Vantaa, 1991).

http://www.rukous.net 

ESIRUKOUKSEN LÄHTÖKOHTIA

Esirukouksessa on kysymys toisten tarpeista (2.Moos.32:11-14,30-32; Room.9:1-3; 2.Kor.11:28; Gal.4:19). Siksi esirukous ei ole minkä hyvänsä asian pyytämistä vaan kyse on toisten edustamisesta rukouksessa. 

Esirukoukseen on selvä Jumalan sanan kehotus (1.Tim.2:1; Jaak.5:14-16). Myös erityisesti Jeesuksen esimerkki kehottaa esirukoukseen (Luuk.22:32, 23:34; Joh.17:6-26). Jeesuksen esimerkki osoittaa lisäksi täydellistä tasapainoa: esirukous on sekä julkista että yksityistä. Jeesus vietti tuntikausia ihmisjoukoissa, mutta Hänellä oli runsaasti aikaa myös yksinäiseen rukoukseen.

Esirukoukseen kannustaa lupaus, että Jumala kuulee rukoukset (Ps.4:4, 10:17, 65:3, 116:2) ja vastaa rukouksiin (Ps.99:6, 145:18,19; Jes.58:9). Myös Jeesus on nimenomaisesti luvannut vastata pyyntöihin (Joh.14:14). Vastaus voi tosin viipyä, mutta Jumala vastaa aikanaan (2.Kor.6:2).

Esirukouksen välttämättömyys

Esirukous on Jumalan oma voimallinen keino toimia maan päällä. Ei pidä paikkaansa se, että Jumala tekisi maan päällä kaiken mitä tahtoo riippumatta siitä, rukoilemmeko vai emme. Vaan tässä pätee suuri totuus: Jumala on sitonut toimintansa meidän rukouksiimme. Jumala ilmoittaa tahtonsa innoittaakseen esirukoustamme, sillä Jumala ei toimi erillään meidän esirukouksistamme.

Jumalan sitoutuminen esirukouksiimme on ollut Jumalan suunnitelma alusta asti. Esirukouksen välttämättömyys liittyy Jumalan alkuperäiseen suunnitelmaan Hänen luodessaan ihmisen. Jumala antoi ensimmäisille ihmisille, Aadamille ja Eevalle, ja heidän jälkeläisilleen hallintavallan tälle planeetalle ja sillä olevaan luomakuntaansa. Jumalan päätös toimia maan päällä ihmisen kautta oli niin täydellinen ja lopullinen, että se maksoi Hänelle itselleen ihmiseksi tulemisen, jotta Hän voisi saada takaisin sen, minkä Aadam oli antanut pois. Juuri tähän perustuu rukouksen välttämättömyys: Jo luomisessa Jumala valitsi ihmisen kautta toimimisen, ei toimimista ihmisestä erillään. Vaikka Jumala on suvereeni ja kaikkivaltias, Raamattu osoittaa selvästi, että mitä tulee asioihin maan päällä, Hän on rajoittanut itsensä toimimaan ihmisten kautta.

Siten Jumala ei ole ainoastaan Kaikkivaltias, joka määrää kaiken ja tekee kaiken rukouksistamme huolimatta, vaan Raamattu opettaa tasapainoa ihmisen osallistumisen ja Jumalan kaikkivaltiuden välillä: meillä ihmisillä on vastuu ja oikeus kutsua Jumalaa osallistumaan asioihimme. Jumalan ja ihmisen yhteistyö kulkee punaisena lankana läpi Raamatun: kautta aikojen Jumala tarvitsi suunnitelmiensa toteuttamiseksi

- uskollisia miehiä ja naisia
- kansan, jonka kautta toimia
- profeettoja ja tuomareita
- ihmiseksi syntyneen Messiaan
- ihmisen käsiä laitettaviksi sairaiden päälle
- ihmisen äänen julistamaan hyvää sanomaa
- ihmisen jalat toimittamaan asioitaan

Kaikki tämä sama pätee nykyäänkin. Kaikkivaltias Jumala tarvitsee uskovien rukouksia voidakseen siunata maailmaa. Antaessaan ihmiselle vapaan tahdon ja tehdessään ihmisestä työtoverinsa maapallon hallitsemisessa Jumala rajoitti itseään. Hän teki itsensä riippuvaiseksi siitä, mitä ihmiset tekevät. Ihmisten rukoukset ovat se mitta, jonka mukaan Jumala siunaa.

Kaikesta edellä mainitusta johtuu, että rukous ei ole ihmisen viimeinen keino, vaan se on hänen ensisijainen voimavaransa.

Rukouksen välttämättömyydestä johtuu inhimilliselle ajattelulle merkillinen asetelma. Jeesus käskee ihmisten pyytää jokapäiväistä leipäänsä – vaikka Hänen mukaansa Isä tietää ihmisten tarpeet jo ennen kuin ihminen pyytääkään (Matt.6:11,32). Jeesus pyytää ihmisiä rukoilemaan työntekijöitä elonkorjuuseen (Matt.9:38) – vaikka Hän haluaa tätä vielä enemmän kuin ihmiset. Paavali kehottaa rukoilemaan, että Jumalan sana nopeasti leviäisi ja pääsisi kunniaan (2.Tess.3:1) – vaikka Jumala itse jo suunnitteli tätä. Tässä kaikessa ei ole mitään ristiriitaa, kun ihminen ottaa huomioon, että Jumala on alusta asti säätänyt ihmisen esirukouksen välttämättömäksi, jotta Hän voi toimia maan päällä.

Esirukouksen kohteet

Esirukouksen kohteena voi olla kuka hyvänsä ihminen ja mikä hyvänsä asia, joka on Jumalan tahdon mukainen. Raamattu mainitsee esirukouksen kohteina olevan:

- kaikki ihmiset (1.Tim.2:1)
- kuninkaat ja vallanpitäjät (1.Tim.2:2)
- Herran palvelijat (2.Kor.1:11, Ef.6:19; Fil.1:19; 2.Tess.3:1)
- Israel (Jes.62:6,7)
- pyhät (Ef.6:18)
- isännät (1.Moos.24:12,14)
- palvelijat (Luuk.7:2,3)
- lapset (1.Moos.17:18, Matt.15:22)
- ystävät (Job 42:8,10)
- maanmiehet (Room.10:1)
- sairaat (Jaak.5:14)
- vainoojat (Matt.5:44)
- oma asuinkaupunki (Jer.29:7)
- kadehtijat ja panettelijat (4.Moos.12:13)
- epäluotettavat ystävät (2.Tim.4:16)
- ne, jotka valittavat Jumalaa vastaan (4.Moos.11:2, 14:19)
- esirukouksen pyytäjät (Hepr.13:18, 1.Sam.12:19)
- lähimmäiset (Jaak.5:16)
- langennut kristitty (1.Joh.5:16)

Em. lista on jo itsessään vaikuttava, mutta se ei silti ole tyhjentävä. Käytännössä Jumalan kutsuu ihmisen rukoilemaan omien suunnitelmiensa mukaan rajattomien aiheiden puolesta.

Jumalan käytössä oleva esirukoilija

Jotta ihminen ylipäätään olisi Jumalan palvelija, hänen tulee ensin olla rukouksen ihminen. Jokaista ihmistä kutsutaan olemaan Jumalan käytössä ja siksi häntä aina kutsutaan myös rukoilijaksi. Esirukous on kaikkien uskovien tehtävä, joskin esirukoilijaksi Jumala kutsuu voimakkaammin toista kuin toista: joillakin esirukous on heidän ensisijainen palvelustehtävänsä ja erityinen armoituksensa Jumalalta (Luuk.2:37).

Esirukouksen suuri salaisuus on ihmisen yhteistyö Pyhän Hengen kanssa. Ihmisestä ei voi tulla todellista rukoilijaa, ennen kuin Pyhä Henki saa vallata hänet. Tämä näkyy mm. siinä, että apostolit eivät olleet pääasiallisesti rukouksen ihmisiä ennen helluntaita (vaikka he odottivatkin helluntaita rukoillen, Ap.t.1:14). Mutta Ap.t.6:4:stä käy ilmi, että heidän päähuomionsa oli myöhemmin rukouksessa. Tämä osoittaa sen, että Jumalan käytössä olevan esirukoilija on aina oltava Hengen johdossa.

Hengen vaikuttama rakkaus mahdollistaa esirukouksen (Fil.1:8,9). Henki antaa rukoukseen innoitusta, voimaa ja kestävyyttä. Hengen innoitus tuo hengellistä näkökykyä ja herättää rukousta ja ylistystä Jumalan puoleen. Pyhä Henki vaikuttaa Jumalan tahdon mukaista rukousta. Pyhän Hengen vaikuttama rukous on myös Jumalan sanan mukaista. Pyhä Henki vaikuttaa ajankohtaista johdatusta ja konkreettista rukousta erityisissä tilanteissa. Henki auttaa rukoilijaa siinä, miten ihmisten tulee rukoilla jonkun ihmisen tai tilanteen puolesta. Joskus rukoilija ei tiedä eikä edes myöhemminkään saa tietää, miksi hänen oli rukoiltava jonkun henkilön puolesta!

Pyhä Henki antaa esirukoilijan sydämelle rukoustaakan, koska juuri Jumalan Henki näkee maailman kaikki tilanteet ja tarpeet. Jumala on säätänyt niin, että voima asioiden muuttamiseen, pahan vastustamiseen, vihan tukahduttamiseen ja haavojen paranemiseen vapautuu Jumalan kansan rukousten kautta. Jumala on siunauksen lähde, mutta suuri osa tästä siunauksesta voi toteutua vain esirukouksen kautta.

Pyhän Hengen johdatus esirukouksessa on niin välttämätön asia, että rukoushetken alussa ihmisen pitäisi aina nimenomaisesti erottautua rukoustehtävään ja pyytää Pyhän Hengen apua edessä olevaan rukoukseen. Jumalan Henki pyhittää ihmisen tahdon Jumalan tahdon mukaiseksi, rukoillen ihmisessä Jumalan omien ajatusten mukaan, kirkastaa ihmiselle Jumalan tahdon ja pyhittää rukouksen niin, että Jumalan Pojan, Pyhän Hengen ja ihmisen oman sydämen pyyntö ovat yhtä. Tällaisesta esirukouksesta sanotaan, että se liikuttaa taivasta ja maata!

Yksi voittavan rukouksen salaisuuksista on se, että ihmisellä on sisäinen varmuus siitä, että hän rukoilee Jumalan tahdon mukaan (Ef.5:17). Ihmisen tuleekin antautua täysin Jumalan tahtoon koko omassa henkilökohtaisessa elämässään: Jumala haluaisi aina toteuttaa ihmisen kohdalla ensisijaisen suunnitelmansa (Room.12:2). Kun ihminen elää Jumalan tahdossa, hän voi odottaa Pyhän Hengen johtavan asteittain rukousaiheita niin, että ne rukoukset, jotka hän haluaa rukoilla ihmisen kautta, tulevat rukoilluiksi. Jumalan Henki tietää täydellisesti, miten kussakin tilanteessa tulee rukoilla; Hän kutsuu omiaan rukoilemaan, Hän vetää ihmisiä rukouskammion hiljaisuuteen. Isä tunnistaa tällaisessa, Hengen ohjaamassa rukouksessa oman tahtonsa ja tarkoituksensa.

Rukousvastausten yleisiä esteitä ovat epäily (Jaak.1:6-8), väärät vaikuttimet (Jaak.4:3), anteeksiantamaton mieli (Matt.6:15) ja vääryys sydämessä (Ps.66:18). Esirukoilijan tuleekin uskoa eikä epäillä (Jaak.1:6). Tämän suhteen pätee kuitenkin samalla se, että ihminen ei voi kieltää negatiivisten asioiden, sairauksien tai taloudellisten vaikeuksien olemassaoloa. Kielteisten asioiden tunnustaminen ei ole epäuskoa vaan rehellisyyttä! Usko on luottamusta siihen, että Jumala tekee suunnitelmiensa mukaan ja täyttää tahtonsa. Yleisesti pätee se, että niiden rukous kuullaan, jotka odottavat Herraa (Ps.40:2) ja anovat uskoen (Matt.21:22, Jaak.5:15).

Tietyissä tilanteissa Jumala voi vahvistaa esirukoilijan uskoa antamalla merkkejä (Gideon, Tuom.6:36-40). Mutta merkkien pyytämisen suhteen on syytä olla varovainen. Nimittäin, puhdas, yksinkertainen usko ei vaadi merkkejä. Jeesuksen mukaan ylenkatseellisella epäilijällä ei ole edes oikeutta pyytää merkkejä (Matt.12:38-39; 16:1-4).

Esirukouksen laiminlyönti on syntiä (1.Sam.12:23). Mutta kuuliainen esirukous tuo siunausta myös rukoilijalle itselleen (Job 42:10).

Lähteet:

Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 5, ”Rukous,” ss.250-253 (Vantaa, 1991).

http://www.rukous.net 

KATUMUSRUKOUS

Katumus sinänsä on jokaisessa ihmisessä piilevä luonnollinen tunne, jossa ihminen, joka on tehnyt tai ajatellut jotain, toivoo sitä nimenomaista asiaa tekemättömäksi tai toisenlaiseksi. Ihminen katuu vähintään sitä, että on jäänyt kiinni rikkeestään! Hengellisessä elämässä ihmisen katumiskykyyn sisältyy mahdollisuus sekä mielenmuutokseen että elämäntavan muuttumiseen. Katuminen ei ole tosiasiassa mitenkään hävettävä asia, vaan ihmisen pelastuskin riippuu siitä, että tämä kyky on tallella. Jos ihminen on menettänyt katumiskyvyn, hän on vaarassa paatua täydellisesti.   

Katumiseen on Raamatussa selvä kehotus. Jumala haluaa ihmisen katuvan pahuuttaan ja syntiään (Joona 3:1-10).

Raamatussa on esimerkkejä, joissa rukouksiin ja niistä seuraaviin rukousvastauksiin liittyy lähei-sesti edellytyksenä katumus. Salomon rukouksessa Israelin kansan kääntymys oli edellytyksenä syntien anteeksisaamiselle ja kansan palauttamiselle takaisin luvattuun maahan (1.Kun.8:33,34). Jeremia oletti Jumalan vihan kääntyvän pois kansan yltä, jos se rukoilee ja nöyrtyy (Jer.36:7). Nehemian rukous ja synnintunnustus saivat aikaan sen, että Jumala kutsui hänet Jerusalemin muurin rakennustyöhön vihollisten ahdistaessa – mutta vaikea työ tuli tehdyksi (Neh.1:4-11).

Ihmisen sydämen puhtaus on edellytyksenä sille, että Jumala kuulee rukoukset (Ps.66:18,19). Kyse ei ole kuitenkaan ihmisen tulemisesta täydelliseksi tai synnittömäksi (eikä ihminen voi maan päällä sellaiseksi tullakaan), vaan siitä, että ihminen käy läpi katumuksen kautta vilpittömästi mielenmuutosprosessin ja näin puhdistuu sydämen synneistä, jotka estävät rukousta ”hengessä ja totuudessa.”

Eräät sydämen asenteet ovat avainasemassa estämässä rukousta ja rukousvastauksia. Ylpeys ja itsekeskeisyys ovat suurimpia syntejä, jotka estävät toimivaa rukousta (Luuk.18:10-12,14). Samoin arvostelu, katkeruus ja viha ovat syntilistan kärjessä viemässä ihmisen rukouksilta voiman.

Myös rukouksen motiivien tulee olla kunnossa. Jeesuksen mukaan ihminen ei saa rukoilla kuten tekopyhät (Matt.6:5) ja tyhjää hokevat pakanat (Matt.6:7). Jeesus tuomitsi näin kaiken epäaidon rukouksen. Rukouksen keskipisteenä ei voi olla ihmisen hyöty.

Toimiva rukous ”hengessä ja totuudessa” tulee mahdolliseksi vasta kun ihmisellä on aito ja rehellinen käsitys omasta tilastaan. Tosi rukous edellyttää siksi ihmiseltä sydämen katumusta.

Katumus on kuitenkin luonnolliselle ihmiselle vaikea ja vastenmielinen asia. Se on sitä ollut aina. Mutta erityisesti nykyaikana, jolloin kaikki auktoriteetit ja ehdoton totuus kyseenalaistetaan ja jolloin ihmisen omanarvontuntoa korotetaan ihmiskeskeisellä, Jumalan sivuuttavalla tavalla, on katumus suorastaan käynyt torjuttavaksi ja ei-toivottavaksi. Tässä suhteessa oikean katumuksen ymmärtäminen on myös uskovien piirissä hämärtynyt.  

Mitä katumus ei ole

Katumukseen liittyy monenlaisia inhimillisiä käsityksiä, jotka eivät ole oikean katumuksen tuntomerkkejä.

Syyllisyyden kokeminen tai edes syntien tunnustaminen eivät vielä ole katumusta. Ihminen voi pahoitella tai ”voivotella” omaa tilaansa tai tekojaan, mutta kaikki jää kuitenkin ennalleen. Murtunut mieli ei ole riittävä, jos se ei johda muutokseen. Usein tuolloin on tosiasiassa kyse vain ihmisen tunnontuskista ja oman kurjuuden mietiskelystä eikä katumuksesta.

Murehtimista pidetään toisinaan virheellisesti katumuksena, mutta todellisuudessa murehtimisesta varoitetaan ja ihmisiä kielletään murehtimasta (Fil.4:6-7). Suoranainen ”maallinen murhe” (2.Kor.7:10) tarkoittaa, että ihminen tyytymättömyydessään synnin seurauksena suree kokemaansa tyhjyyttä ja synnin seurauksia, mutta samalla rakastaa syntiä. ”Maallinen murhe” tuo kuoleman. Murheen kokeminen, mielen tuska tai ahdistuksen tunne eivät ole katumusrukousta. Viime kädessä mikään ajatteleminen ei ole rukousta.

Mikään sellainen, joka jättää ihmisen omaan toivottomuuden tilaansa, ei ole oikeaa katumusta. Epätoivoisesta katumuksesta puuttuu usko. Se saa ihmisen pakenemaan Jumalan luota synteineen eikä etsimään Hänen armoaan ja anteeksiantamustaan. Äärimmäisiä esimerkkejä tällaisesta ”katumuksesta” ovat Kain (1.Moos.4:13,14) ja Juudas (Matt.27:3-5).

Väärä murehtiminen (vaikka se tapahtuisi katumuksen nimissäkin) saa ihmisen antautumaan synnin ja epätoivon edessä kun taas oikea katumus vie ihmisen antautumaan Jumalalle.

Oikea sydämen asenne

Todellinen katumus johtaa muutokseen, parannukseen, ja on ihmiselle avuksi. Oikea katumus johtaa siksi ihmisen lähelle Jumalaa. Katumusrukous nousee sellaisen ihmisen mielestä, joka on valmis antautumaan Jumalan edessä sisäiseen muutosprosessiin, josta sanotaan, että ”se alkaa huulilta, mutta se päättyy tekoihin; se muuttaa asenteet, mutta lopulta se muuttaa myös teot” (vrt. 2.Aikak.7:12-14).

Katumuksen ja parannuksenteon ydin on siinä, että ihminen on tehnyt syntiä pyhää Jumalaa itseään vastaan ja loukannut Häntä (Ps.51:6). ”Jumalan mielen mukainen murhe” (2.Kor.7:10) on vilpitöntä synnin katumista, joka saa aikaan mielenmuutoksen ja parannuksen. Tällöin ihminen katuu syntiä, koska synti saa aikaan ihmisen eron Jumalasta, koska synti aiheuttaa tuomion ja rangaistuksen ja myös koska itse synti on tullut hänelle kauhistuttavaksi. Todellinen katumus edellyttää ihmiseltä nöyryyttä, avoimuutta Jumalaa kohtaan ja valmiutta rukouksessa asettua sisäisen muuttumisen ja murtumisen prosessiin (Joel 1:13, 2:12,17).

Henkilökohtainen murtuneisuus ja syntien tunnustaminen ovat toki välttämättömiä lähtökohtia (mutta vasta lähtökohtia!) todelliselle katumukselle (Luuk.18:13). Rakkaus Jumalaan, pyhyyden kaipuu ja viha syntiä kohtaan saavat uskovissa aikaan oikean katumuksen. Lopputuloksena on ihmisen täyskäännös, täydellinen mielenmuutos. Ihminen luonnostaan etsii omaa hyötyään, mutta katumuksen ja parannuksen kautta ihminen lopulta etsii vain Jumalaa ja Hänen tahtoaan.  Parannus ei ole ihmisen aikaansaannosta, vaan parannuksen saa aikaan Jumala, joka saa puhua ihmiselle ja tehdä tahtonsa mukaan Pyhän Hengen herättämälle ihmismielelle.

Katumus on Herralle otollista ja todellista silloin, kun ihminen näkee synnin oikeassa, ts. Jumalan ja Hänen käskyjensä, valossa (1.Moos.42:21; Job 42:1-6; Ps.34:19, 51:19), kun se johtaa toisiin ajatuksiin (Matt.21:29) ja kun katumus on ihmisen sydämessä eikä vain ulkonaisessa olemuksessa (Joel 2:13).

Oikea katumus tuo mukanaan sekä tuskaa että iloa. Oikea katumus johtaa

- omantunnon heräämiseen (1.Sam.24:6; 1.Kun.8:38; Ap.t.2:37)
- synnintunnustukseen (3.Moos.26:40; Ps.38:19; Mark.1:5; Jaak.5:16)  
- kääntymykseen (Luuk.3:3)
- uudenlaiseen elämäntapaan (Room.6:4)
- anteeksiantamukseen (Luuk.17:3,4)
- omantunnon rauhaan (Ap.t.24:16; 1.Tim.1:19; Hepr.10:22)
- rukoukseen (Ap.t.9:11)

Raamatussa on kaksi erityisen selkeää esimerkkiä katumusrukouksesta: Daavid (2.Sam.12:13-17, Ps.51) ja Daniel (Dan.9:1-19).

Daavid teki aviorikoksen Urian vaimon Batseban kanssa. Batseba tuli raskaaksi, minkä jälkeen Daavid petollisella toiminnalla järjesti Urian kuoleman taistelussa. Profeetta Naatan sai Daavidin tunnustamaan syntisen teon ja ennusti samalla lapsen kuoleman. Daavid ymmärsi tehneensä syntiä ja katui. Daavid paastosi ja rukoili, koska arveli vielä voivansa pelastaa lapsen hengen. Kun lapsi kuitenkin kuoli, Daavid lopetti paaston ja rukouksen.

Daavidin katuva mieli käy erityisesti ilmi Psalmista 51, jonka taustana on juuri kyseinen aviorikos Batseban kanssa. Daavid ei syntisenä ja anteeksiantamuksen suuressa tarpeessa pystynyt muuhun kuin turvautumaan Jumalan armoon (51:3), jonka kautta yksin ihmisen synti pestään pois (51:4). Daavid tunsi ja tunnusti oman tilansa (51:5,6), kun hän tiesi rikkoneensa – ei enempää eikä vähempää kuin – itse Jumalaa vastaan. Daavid tunnusti syntisyytensä takia olevansa etäällä Jumalasta, jolta hän etsi samalla apua. Daavid tunsi ulkopuolisen (=Jumalan) avun olevan ainoan, joka hänet voi nostaa. Tämä on aidon katumusrukouksen merkki. Sitten jakeet 51:9-14 käsittävät pyyntöä sen puolesta, että syntisen teon takia katkennut yhteys Daavidin ja Jumalan välillä palautuisi ennalleen. Tämä tapahtuisi siten, että Herra itse toisi hänelle puhdistuksen kaikesta synnistä (51:16). Daavidin katumus ei selvästikään ollut pelkkää murtunutta mieltä ja tunnontuskaa, vaan katumus tähtäsi kaiken ennallistamiseen, täydelliseen muutokseen synnin vallasta puhtauteen (51:12,14), ”luntakin valkeammaksi” (51:9). Daavidin mielenmuutos oli näin täydellinen. Psalmi osoittaa katumuksen merkitsevän lopulta voittoa (51:10,14,20,21). Tästä mielentilasta nousee myös psalmista esille nouseva ylistys ja kiitos (51:16,17).

Danielin esirukous (Dan.9:1-19) oli epätavanomainen reaktio Danielin luettua Jeremian kirjan ennustuksen, jonka mukaan pakkosiirtolaisuuden 70 vuoden aika oli kulumassa umpeen. Daniel luki Jumalan lupauksen kansan vapautumisesta Baabelin vankeudesta; mutta hän ei jäänyt passiivisesti odottamaan lupauksen toteutumista, vaan hän näyttää ymmärtäneen, että Jumala odotti häneltä osallistumista (Dan.9:3). Danielin rukous tähtäsi Jumalan lupauksen toteutumiseen, kansan vapautumiseen. Mutta Danielin rukous oli todellista katumusrukousta: hän paastosi, pyysi armoa, istui maan tomussa ja pukeutui säkkivaatteeseen. Hän tiesi, että syntinen kansa ei ansaitse mitään armoa Jumalalta, vaan on pikemminkin toistuvasti rikkonut liittonsa Jumalan kanssa ja tehnyt mitä suurimpia syntejä. Kansan teot ja elämä pikemminkin ansaitsevat Jumalalta pelkän kirouksen ja rangaistuksen. Kaikki, mikä kansaa on kohdannut, on ollut oikein ja vanhurskasta. Daniel oli valmis tunnustamaan tämän kaiken. Mutta Danielin katumusrukouksen tavoitteena oli vedota Jumalaan, joka on armollinen, täynnä sääliä ja anteeksiantavainen. Armahtamalla kansan Jumala kirkastaisi ja korottaisi itseään.

Jumala selvästikin näki Danielin puhtaat motiivit katumusrukouksen takana ja vastasi hänelle sen mukaisesti. Voidaan sanoa, että Danielin esirukous vahvisti ja toimeenpani maan päällä Jumalan päätöksen. Israelin vapautumista voi jopa pitää Danielin rukouksen seurauksena!

Katumusrukouksen voima

Katumus on välttämätöntä, jotta ihmisen sydän olisi vilpitön Jumalan edessä. Mutta vilpittömästä sydämestä nousevalla rukouksella on suora yhteys taivaaseen.

Ihmisen ajatukset, asenteet ja motiivit tuskin voivat koskaan olla täysin puhtaat Jumalan edessä. Mutta voidaan sanoa, että korkeimmalla tasolla ihmisen rukous on silloin, kun hän rukoilee oman tilansa ja vajavaisuutensa tuntien ”tapahtukoon sinun tahtosi.” Tällöin rukoilija on alistanut oman tahtonsa Jumalan tahtoon maailmassa, jossa Jumalalla on kaikki valta ja mahdollisuudet tehdä kaikki täydelliseksi, vaikka ihminen ei vielä sitä täysin tajuakaan. Ilman katumusta ihminen ei voi alistua Jumalan tahdon alle; mutta katuvalla ihmisellä on avoin yhteys Jumalaan, jolla on valta, voima ja tahto vastata ihmisen rukouksiin.

Raamatun mukaan niiden rukous kuullaan, jotka kääntyvät (2.Aikak.7:14) ja jotka ovat ”köyhiä ja kurjia” (Jes.41:17). Rukouksen yksi luonteenpiirre on olla hätähuutoa (Ps.107:28). Tämä kaikki toteutuu, kun ihmisellä on katuva sydän.

Katumusrukous ei ole ulkonaisistaan piirteistään huolimatta toivottomuutta ja tappioita. Se merkitsee kyllä ”huutoa syvyydestä” (Ps.130), mutta se on lopulta luonteeltaan voimakasta ja voittoa täynnä olevaa rukousta! Katumusrukous on lähtökohtana sille, että ihmisen rukouselämä on Jumalan tahdon mukaisella pohjalla. Katumusrukous on avaimena rukousvastauksiin.

Katumusrukous on myös osoittautunut olevan avaimena sille, että Jumala lähettää herätyksen. Jorma Kuusinen kommentoi kirjassaan ”Jatkuvan herätyksen salaisuus”: ”Katumusrukous ja herätykset liittyvät merkittävästi yhteen. Ennen herätyksiä ja niiden aikana katumusrukoukset ovat olleet yksi Jumalan voimallisimmista keinoista tavoittaa uskosta osattomia.”

Katumusrukous on siten voimallista rukousta. Todellista, aitoa rukousta ei voi edes olla ilman katumusta.

Lähteet:

Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 3, ”Katumus,” ss.73-74 (Vantaa, 1989).

Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 5, ”Rukous,” ss.250-253 (Vantaa, 1991).

Kuusinen, Jorma: Jatkuvan herätyksen salaisuus.

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

http://www.rukous.net 

RUKOUS HENGEN JOHDOSSA

Rukous on yksi teemoista, josta koko Raamattu, Vanha ja Uusi Testamentti, kertoo suunnattoman paljon. Kun meille sanotaan: ”Rukoilkaa lakkaamatta” (1.Tess.5:17), se tarkoittaa – paitsi että meitä kehotetaan jatkuvaan rukoukseen – että rukouksen tulee olla meille yhtä luonnollista kuin esim. hengittäminen. Rukouksessa on kysymys ihmisen ja Jumalan välisestä yhteydenpidosta ja kommunikaatiosta. Raamattu pitääkin itsestään selvyytenä, että kun ihmisellä ja Jumalalla on yhteys keskenään, siihen kuuluu erottamattomasti se, että ihminen rukoilee. Ihmiselle, joka kuuluu Jumalalle, rukous on välttämättömyys. Rukous on ihmisen hengellinen elinehto.   

Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen (1.Moos.1:26). Ihminen sai Jumalalta vapaan tahdon ja vallan hallita maapalloa. Ihmisen syntiinlankeemus rikkoi tämän ehyen kuvan ihmisen ja Jumalan välisestä suhteesta. Vanhan Testamentin aikana tarvittiin eläinuhreja sovittamaan ihmisen rikkomuksia Jumalan edessä. Tarvittiin myös erityisiä Jumalan asettamia pappeja ja ylipappeja, jotka edustivat ihmistä Jumalan edessä ja jotka saattoivat suorittaa Jumalan määräämät uhrit (Hepr.5:1). Tämä rajoitti myös osaltaan ihmisen mahdollisuutta olla suoraan yhteydessä Jumalan kanssa; tällä oli tiettyä rajoittavaa merkitystä myös ihmisen mahdollisuudelle rukouksessa lähestyä Jumalaa.

Mutta uuden liiton aikana tilanne muuttui Jeesuksen Golgatan työn ja ylösnousemuksen kautta.  Uuden liiton aikana Jeesus on välimiehemme ja ylipappimme pysyvästi (Hepr.8:1-13). Ihminen voi milloin hyvänsä Jeesuksen nimessä lähestyä Jumalaa ilman rajoituksia (Joh.14:13,14). Jeesus on välimiehenä ihmisen ja Jumalan välillä myös rukouksen suhteen. Rukouksen tuleekin tapahtua uuden liiton aikana Jeesuksen nimessä.

Jeesus on lisäksi esimerkkimme rukouksessa. Jeesus rukoili paljon, toistuvasti ja kiireettömästi yksinäisyydessä (Matt.14:23; Mark.1:35, 6:46; Luuk.5:16, 6:12, 9:18, 11:1). Jeesus tuntui olevan riippuvainen rukouksesta ja olemisesta kahden kesken Isän kanssa. Jos Jeesus tarvitsi näin paljon rukousta, syntinen ja vajavainen ihminen tarvitsee sitä vielä enemmän.

Rukousta on monenlaista. Karkeasti ottaen rukouksen voi jakaa eri lajeihin seuraavasti:

- Pyyntö (pyydetään ymmärrystä toimia oikein tai anotaan, että Jumala tarttuisi asioiden kulkuun tavalla tai toisella)
- Esirukous (rukouspalvelusta lähimmäisen hyväksi)
- Kiitos (ihmisen kiitos Jumalalle rukousvastauksista, Hänen avustaan ja Hänen lahjoistaan; kaikkeen rukoukseen tulee aina sisältyä myös kiitosta, koska muuten ihminen osoittaa ylimielistä asennetta, ikään kuin ihminen olisi ansainnut jotakin)
- Ylistys (Jumalan kunnioittamista ja korottamista sellaisena kuin Hän itsessään on).

Rukous on ihmisen yhteydenpitoa Jumalan kanssa. Siksi rukous on myös Jumalan läsnäolosta iloitsemista.

Yksi Raamatun kohta, joka kertoo monipuolisesti rukouksesta, on Fil.4:6-7. Siihen sisältyy se ajatus, että aina kun olemme tekemisissä Jumalan kanssa, kaikki tapahtuu rukouksen kautta. On siis väistämätöntä, että rukouksen merkitys ihmiselle on hengellisesti elintärkeä. Oikein ymmärrettynä voidaan sanoa, että rukous on ihmiselle kaikki kaikessa!

”Hengessä ja totuudessa”

Vaikka elämme uuden liiton aikaa, jossa Jeesus on pysyvästi välimiehemme Jumalan edessä, on ihmisellä luonnostaan tietty vaikeus kommunikoida pyhän ja täydellisen Jumalan kanssa. Tämä johtuu tietenkin siitä, että ihminen on edelleenkin syntinen ja Jumala on ollut ja tulee aina olemaan pyhä. Rukouksen vaikeus johtuu osaltaan myös siitä, että ihminen on vain osittain henkiolento: siksi rukoukseen käydessään melkein heti ihmisen ruumis ja sielu nousevat vastaan. Ihmisen luonto tuntee olonsa epämukavaksi ja hänen sielunsa vastustaa astumista Jumalan läsnäolon tuntemattomaan maailmaan. Ihminen tarvitsee jatkuvaa itsekuria voittaakseen inhimillisen luontonsa, lihan, vastustelut.

Asetelma on silti kovasti toisin kuin vanhan liiton aikana: uuden liiton aikaisessa Hengen uudessa tilassa uskovalla on vapaa pääsy suoraan Jumalan luo milloin vain. Mikä oli mahdotonta ennen Jeesuksen Golgatan työtä, on tullut mahdolliseksi sen jälkeen.

Yhteydenpitoon Jumalan kanssa ihminen kuitenkin tarvitsee Pyhän Hengen apua. Ihmisen rajallinen ymmärrys ei voi koskaan ymmärtää rajatonta Jumalaa, mutta Jumalan voitelema ihmisen henki voi kommunikoida Hänen kanssaan. Rukous on näin Hengen johtamaa keskustelua, avointa sanallista yhteydenpitoa pyhän Jumalan ja Hänen lunastamiensa ihmisten välillä.

Jeesus sanoi samarialaiselle naiselle: ”Jumala on henki, ja siksi niiden, jotka häntä rukoilevat, tulee rukoilla hengessä ja totuudessa” (Joh.4:24). Jeesuksen sanat jäävät tuossa nimenomaisessa tilanteessa hieman arvoituksellisiksi. Mutta voidaan sanoa ainakin, että rukous ”hengessä ja totuudessa”

- perustuu Jeesuksen persoonaan, koska Jeesus on totuus (Joh.14:6)
- kohdistuu Raamatun ilmoittamaan Jumalaan, joka on pyhä, kaikkivaltias, rakkaus ja totuus
- tapahtuu Pyhän Hengen synnyttämänä ja ohjaamana
- on elävää, todellista yhteyttä Jumalaan
- on aito, ei näennäinen tai teeskennelty

Pyhä Henki tekee niin ihmisen itsensä kuin hänen rukouksensakin hengellisesti eläviksi. Lopultakin kaikki hengellinen elämä on Pyhän Hengen aikaansaannosta. Pyhä Henki synnyttää ihmisen rukouselämän: kaikki halu ja voima, mitä ihmisellä on rukoukseen, tulee Hengeltä. Pyhä Henki ohjaa ja johdattaa ihmisen rukousta. Pyhässä Hengessä ihmisen rukousinto ja –tuli edelleen vain kasvavat, kun ihminen antaa Pyhän Hengen toimia itsessään ja ihminen on Jumalan läsnäolossa.

Yhteys ihmisen toimivan rukouselämän ja Pyhän Hengen työn välillä on näin selkeä. Uuden Testamentin standardi uskovalle on olla täynnä Pyhää Henkeä ja olla Hänen johdossaan. Samalla juuri rukouselämä on se mittari, josta voi nähdä, missä määrin Henki toimii ihmisessä. Pyhän Hengen yliluonnollinen voima toimii rukouksen, uskon ja kuuliaisuuden kautta; se ei toimi ihmisen oman viisauden, koulutuksen tai luonnollisen voiman kautta. Ihminen on siksi kutsuttu rukoilemaan ”hengessä ja totuudessa.”

Rukous Hengessä

Ennen kuin ihminen itse rukoilee, Pyhä Henki jo itse rukoilee hänen puolestaan (Room.8:26). Jo ennen kuin ihminen itse osaa rukoilla tai pystyy rukoilemaan, uskovissa asuva Henki jo rukoilee. Näin ollen pätee jo ihmisen tiedostamattakin, että missä Jumalan Henki on, siellä on rukousta – todellista rukousta Hengessä.

Rukouksen Henki on Herran vuodattama (Sak.12:10), vaikuttaa uskovien rukouksissa (Room.8:15, Gal.4:6) ja auttaa ihmisen heikkoutta (Room.8:26). Pyhä Henki vie ihmisen Jumalan läsnäoloon (Ef.2:18). Henki vetää ihmistä rukoukseen, Henki kirkastaa ihmiselle asioita, joita Jumala pitää tärkeinä. Henki auttaa ihmistä rukoilemaan (Room.8:26-27).

Rukous tulee esittää Pyhässä Hengessä (Juud.20), mutta myös sekä Hengellä että ymmärryksellä (1.Kor.14:15). Rukous on siten ihmisen tiedostamaa, ei ihmisen hallitsemattomissa olevaa toimintaa. Ymmärryksellä rukoileminenkin on kuitenkin Hengen johtamaa, koska inhimilliseen ajatteluun perustuva rukous ei aina ole oikea (Matt.20:20-22).

Henki antaa voimaa ja kestävyyttä (Ef.6:18); kellään ihmisellä ei ole itsessään voimaa rukoilla. Pyhä Henki auttaa rukoilemaan oikein Jumalan tahdon mukaan. Henki antaa myös uskoa ja ihminen kasvaa uskossa näkemällä entistä selvemmin Jumalan suuruuden ja voiman. Rukouksessa Henki myös kirkastaa ihmiselle Raamatun lupauksia: rukous Hengessä on aina uskollinen Jumalan sanalle ja korostaa ihmiselle Raamatun arvovaltaa.

Hengessä rukoileminen ei ole sidoksissa paikkaan (Joh.4:21). Rukous voi siten olla yksityistä tai julkista ja voi tapahtua missä vain. Hengessä rukoileminen on täysin hengellistä toimintaa, johon näkyvät elementit tai rituaalit eivät tuo lisäarvoa (ainoat Uudessa testamentissa konkreettisesti mainitut rukoukseen liittyvät ulkonaiset toiminnot ovat sairaiden voitelu öljyllä ja kätten päälle paneminen; Jaak.5:14; Ap.t.13:3, 19:11-12). Hengessä rukoileminen on vapaata kaavamaisesta ja rituaalimaisesta sisällöstä. Hengessä rukoileminen ei perustu ihmisviisaudelle vaan ilmentää ”Jumalan Hengen voimaa” (1.Kor.2:1-5).

Em. seikoilla on se – ehkä yllättäväkin – seuraus, että Hengen johdossa tapahtuva rukous voi kuulostaa kovin ”tavanomaiselta” puheelta! Sellaisenkin ihmisen, joka on selvästi Hengen johdossa ja joka on kokenut rukoilija, rukous voi kuulostaa varsin yksinkertaiselta.

Käytännön huomioita

Rukoilijalla ei ole mitään syytä käyttää erityistä ”rukouksen äänensävyä.” Jumalalle ei tarvitse puhua luonnottomalla äänellä, vaan aivan normaalisti. Myöskään vanhahtavat tai ylätyyliset sanonnat eivät tehosta rukousta. Jumalaan ei tee minkäänlaista vaikutusta kaunopuheisuus, vaan se, että rukoilemme ”hengessä ja totuudessa.”

Paitsi sanankäytössään, rukoilija on muutenkin ”normaali” ihminen. Rukoilijat, jotka viettävät säännöllisesti aikaa Jumalan läsnäolossa ja Hänen valtaistuimensa edessä, eivät millään tavalla anna ymmärtää olevansa muita parempia tai hengellisempiä. Rukous ei ole vaikutuksen tekemistä toisiin ihmisiin eikä esiintymistä ihmisten edessä kauniiden ja moninaisten sanojen muodossa (Matt.6:5-7). Rukous ei ole missään muodossa ihmisen oman hengellisyyden esille tuomista (Luuk.18:10-14).

Rukous on siten Hengen synnyttämää, sen tulee tapahtua ”hengessä ja totuudessa” ja rukoilijan tulee olla Hengen johdossa.

Lähteet:

Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 5, ”Rukous,” ss.250-253 (Vantaa, 1991).

http://www.rukous.net