”Taivas” esiintyy Raamatussa kolmessa päämerkityksessä. On ensinnäkin ”ilmataivas”, jossa pilvet ovat ja jossa sade syntyy (Ps.147:8; Matt.16:2,3; Luuk.4:25). Kyseessä on päiväsaikaan näkyvä sinitaivas, ilmakehä, jossa myös linnut lentävät (Matt.6:26). Tämä on myös ”taivaan” päämerkitys yleiskielessä. Toiseksi taivas merkitsee avaruutta, tähtitaivasta (1.Moos.1:14-18; Matt.24:29,35; Hepr.11:12). Sekä ilmakehä että avaruus ovat Jumalan alun perin hyviksi luomia osia luomakunnasta. Kolmanneksi taivas on yliluonnollinen paratiisitaivas, Jumalan asuinsija (Ps.139:8; 2.Kor.12:2-4). Vaikka Raamattu käyttää sanaa ”taivas” kaikissa em. merkityksissä, sen pääasiallinen ja hengellisesti tärkein on viimeksi mainittu merkitys.
VT:ssa ”taivas” esiintyy monikollisena sanana (šamajim), UT:ssä pääosin yksikössä (uranos) mutta joskus monikossa. Monikollisuus ei kuitenkaan ole ymmärrettävissä lukumääräisesti useina taivaina vaan se viittaa taivaan äärettömyyteen. VT:n aikaa myöhemmän ajan juutalaisuus kuitenkin loi opin useista taivaista, jotka liitettiin toisinaan yhteen monia eriarvoisia enkelimaailmoja koskevien käsitysten kanssa. Enimmillään taivaita katsottiin olevan jopa kymmenen, mutta tavallisimmin seitsemän tai kolme. VT:n tulkinnassa yksi asiaa koskeva lähde oli 1.Kun.8:27, jolla yritettiin perustella (tosin epäloogisesti) kolmen taivaan olemassa oloa. Useitten taivaitten olemassa olo tuotiin kuitenkin selvästi esille vasta apokryfikirjoissa, joitten todistusta ei voi pitää Raamatun veroisena. Paavalin käyttämä termi ”kolmas taivas” (2.Kor.12:2) puolestaan tuskin merkitsee muuta kuin Jumalan valtaistuimen lähellä olevaa paratiisitaivasta, joka on Jumalan ja Häneen uskovina kuolleiden asuinsija. Käsitteen ”kolmas taivas” voi myös ymmärtää paratiisitaivaana sinitaivaan (ensimmäinen taivas) ja avaruuden (toinen taivas) lisäksi. Juutalaisuuden lisäksi käsitys usean hengellisen taivaan olemassa olosta esiintyy joissakin uskonnoissa.
Juutalaiset varoivat lausumasta Jumalan nimeä. Siksi ”taivas” esiintyy joskus Jumalan synonyymina. Siksi vain Matteuksen evankeliumissa esiintyvä käsite ”taivasten valtakunta” on sama asia kuin muualla UT:ssa mainittu ”Jumalan valtakunta.”
Vaikka Raamattu puhuu taivaasta yhtä ja toista, siellä ei ole yksityiskohtaista ja aukotonta selostusta siitä, millaista taivaassa on. Paikkana se on ihana ja ylivertainen nykyiseen maailmaan verrattuna, mutta mahdollisuutemme ymmärtää sitä tämän tarkemmin on toistaiseksi rajallinen ja ihmissanojen ulottumattomissa.
Taivas Jumalan asuinsijana
Taivas Jumalan asuinsijana on yliluonnollinen käsite, jota ei tule ensi sijassa ymmärtää fyysisenä olinpaikkana vaan hengellisenä todellisuutena. Jumala on kaikkialla läsnä oleva (Ps.139:7-12) eikä Hän mahdu edes ”taivasten taivaisiin” (2.Aikak.6:18). Jumala ei mahdu mihinkään luotuun (vaikka Jumalan koko kolminaisuuden voi katsoa asuvan Jumalaan uskovassa ihmisessä, Joh.14:17,23). Kuitenkin Raamattu puhuu paikasta, jossa on ääretön, kaikkivaltias Jumala asuu (2.Aikak.6:21; Matt.6:9). Hän on taivaallinen Isä (Matt.5:45). Hänen valtaistuimensa on taivaassa (Jes.66:1; 1.Kun.22:19; Dan.7:9,10). Taivaasta Hän jakaa hyviä lahjojaan (Jaak.1:17), taivaasta Hän puhuu (Joh.12:28) ja taivaasta myös Jumalan viha ilmestyy kaikkea jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan (Room.1:18).
Myös Jumalan ainoa Poika, Jeesus Kristus, asuu taivaassa. Jeesus on aina ollut olemassa ja Hän on ollut kirkkaudessa Isän luona (Joh.1:1,2,18; 17:5). Taivaasta Jeesus laskeutui ihmiseksi meidän keskellemme (Joh.3:13; 6:33,41,42; 16:28). Jeesus on ”ihminen taivaasta” (1.Kor.15:47). Ennalta ollut Kristus on kuitenkin täydellisessä ykseydessä maan päällä ihmisenä olleen Jeesuksen kanssa ja siksi Jeesus on edelleen myös taivaassa ruumiillinen olento (Ap.t.1:9-11), joka istuu Jumalan oikealla puolella (Ef.1:20; Kol.3:1; Hepr.8:1). Ensimmäinen veritodistaja, Stefanos, sai nähdä Jeesuksen seisovan (!) Jumalan oikealla puolella (Ap.t.7:56), ennen kuin hänet kivitettiin. Taivaassa Jeesus rukoilee omiensa puolesta (Room.8:34) ja on valmistamassa heille sijaa (Joh.14:3). Taivas on Jeesuksen asuinsija siihen asti, että Hän tulee takaisin noutamaan omiaan (Ap.t.3:21; Fil.3:20; 1.Tess.4:13-17). Hän tulee takaisin enkeliensä kanssa (2.Tess.1:7) taivaan sotajoukon seuraamana (Ilm.19:14). Kuitenkin nykyisestä taivaallisesta asuinsijastaan Jeesus saattaa ilmestyä maan päälle (Ap.t.9:3-6). Jeesus on Jumalan persoona, joka on kaikkialla läsnä oleva.
Myös Jumalan kolmas persoona, Pyhä Henki, on taivaasta: Hän on ”Jumalan seitsemän henkeä” eli täydellinen Henki, joka on Jumalan valtaistuimen edessä (Ilm.1:4; 4:5). Pyhä Henki lähtee Isän luota (Joh.15:26). Kun Jeesus kastettiin, Pyhä Henki laskeutui taivaasta kuin kyyhkynen (Matt.3:16; Joh.1:32). Pyhä Henki on taivaan lahja (Hepr.6:4), taivaasta lähetetty (1.Piet.1:12) ja Henki on lähetetty kaikkeen maailmaan (Ilm.5:6). Myös Pyhään Henkeen sopii jumaluuden luonne kaikkialla läsnä olevana.
Taivas on myös enkelien asunto ja heitä kutsutaan ”taivaan enkeleiksi” (Matt.24:36). Ilmestyessään Sakariaalle enkeli Gabriel sanoi olevansa yksi niistä, joka ”seisoo Jumalan edessä” (Luuk.1:19). Jeesuksen synnyttyä ihmiseksi enkelit ilmestyivät paimenille ”suurena taivaallisena sotajoukkona” (Luuk.2:13,14), minkä jälkeen enkelit menivät ”takaisin taivaaseen” (2:15). Jeesuksen rukoustaistelun aikaan Getsemanessa taivaasta tuli enkeli, joka vahvisti Häntä (Luuk.22:43). Jeesuksen noustua kuolleista enkeli tuli taivaasta ja vieritti raskaan kiven pois haudan suulta (Matt.28:2). Toisin kuin Jumala, enkelit ovat luotuja olentoja, jotka eivät voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa; siksi taivas asuntona on heille ihmiselle ymmärrettävämpi asia kuin Jumalan oleminen kaikkialla läsnä. Enkelit ovat palvelevia henkiä (Hepr.1:14), jotka Jumala voi lähettää maan päälle jotain tarkoitusta varten. Muulloin he ovat taivaassa. Jeesuksen mukaan enkelit ”saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja” (Matt.18:10). Enkelit kuitenkin kykenevät taivaasta seuraamaan tapahtumia maan päällä ja he mm. iloitsevat aina kun yksi ihminen tulee uskoon (Luuk.15:7,10).
Saatana oli alun perin Jumalan luoma persoonallinen olento, joka kuitenkin lankesi (Jes.14:12-19; Hes.28:11-19) ja on siksi täydellisesti paha. Lankeemuksensa yhteydessä hän veti mukaansa osan enkelikunnasta (ilmeisesti Ilm.12:4 viittaa tähän tapahtumaan), jotka ovat demoneja. Saatanalla on ollut lankeemuksensa jälkeenkin ollut tietty Jumalan rajaama oikeus olla taivaassa (esim. Job.1:6), mutta tällä hetkellä Saatanalla ja pahoilla hengillä ei enää ole sijaa Jumalan luona taivaassa vaan he ovat avaruudessa (Ef.6:12; Luuk.10:18). Saatana vastustaa Jumalaa ja Hänen omiaan, mutta vaikka hänellä on edelleen voimaa, hänen tappionsa on jo sinetöity (Ilm.20:7-10).
Taivas uskovan ikuisena kotina
VT ei paljon kerro taivaasta Jumalaan uskovien päämääränä. Kuoleman valtakuntaan (šeol, tuonela) joutuvat niin hyvät kuin pahat (vrt. 1.Moos.42:38). Jumalaton joutuu tuonelassa kohtaamaan ”kauhujen kuninkaan” (Job.18:5,14), mutta Jumalaan turvautuva on turvassa kuollessaankin (Snl.14:32) eikä Jumala hylkää häntä tuonelaan (Ps.16:10). VT:ssa on lupaus myös ylösnousemuksesta (Dan.12:2). VT:ssa ei vielä ole selkeää ilmoitusta iankaikkisuudesta, mutta juutalaisille oli Jeesuksen aikaan mennessä vahvistunut käsitys siitä, että vanhurskaat menevät kuoltuaan paratiisiin, taivaaseen.
Jeesus vahvisti tämän juutalaisen käsityksen uskovien kuolemanjälkeisestä tilasta. Jeesus sanoi kanssaan ristiin naulitulle katuvalle pahantekijälle, että tämä tulisi olemaan jo samana päivänä Jeesuksen kanssa paratiisissa (Luuk.23:43). Paavalin käynti ”kolmannessa taivaassa” merkitsi käyntiä paratiisissa (2.Kor.12:1-4), samoin Johanneksen käynti ilmestyksessä taivaassa (Ilm.4:1-11, myös kirjan luvuissa tästä eteenpäin). Paavali uskoi kuoltuaan menevänsä taivaalliseen valtakuntaan (2.Tim.4:18). Taivas ymmärrettiin paikkana, jossa Kristus on tällä hetkellä kirkastetussa ruumiissaan; siellä Jeesuksen näki Stefanos juuri ennen kuin hänet kivitettiin (Ap.t.7:55,56). Stefanos ehti vielä pyytää Jeesusta ottamaan vastaan hänen henkensä (7:59); näin Stefanos uskoi menevänsä Jeesuksen luokse.
Ottaen huomioon uskovan ikuinen päämäärä taivaassa kuolemaa pidettiin voittona. Kuolema merkitsi uskovan pääsemistä ”kotiin Herran luo” (2.Kor.5:8). Paavalillakin oli halu päästä Herran luo jo ennen kuin tiesi sen Jumalan tahdoksi (Fil.1:21-25). Yhdessäolo Herran kanssa on uskovan ikuinen päämäärä. Kuitenkaan ennen Jeesuksen toista tulemusta ja ylösnousemusta tämä ei ole vielä uskovan kuollessa täydellistä, vaikka se onkin monessa suhteessa parempi kuin maallinen elämä. Jeesuksen toisen tulemuksen yhteydessä tapahtuu kuolleitten ylösnousemus, jolloin ruumiimme muuttuu kirkastetuksi ja täydelliseksi (1.Tess.4:13-18; 1.Kor.15:35-58).
Uusi taivas
Jeesuksen tulemuksen (Ilm.19:11-21) ja tuhatvuotisen valtakunnan (20:1-6) jälkeen tapahtuu viimeinen tuomio (20:7-15), jonka jälkeen Jumala luo uuden taivaan ja maan (21:1-8; Jes.66:22). Johannes näki ilmestyksessä tämän kaiken tapahtuvan. Tämä uusi luomakunta on Raamatun eskatologian suuri päämäärä, joka viittaa täydelliseen ja lopullisesti toteutuneeseen Jumalan valtakuntaan. Tällöin koko maailmankaikkeus, taivas ja maa, uudistetaan. Kuitenkaan ”taivaan katoamista” tuskin voi ymmärtää Jumalan valtaistuimen paikan häviämisenä, joten kyse on kosmisen taivaan (sinitaivas ja avaruus) häviämisestä ja luomisesta uudelleen. Vanhaa maailmankaikkeutta kohtaa ennen häviämistään katastrofi (Matt.24:29; 2.Piet.3:10), mutta Jumalan valtakunta ja Hänen taivaallinen valtaistuimensa pysyvät (Ps.45:7).
Jumalan omat odottavat uutta luomakuntaa (2.Piet.3:13; Hepr.11:10; Jes.65:17). He pääsevät pyhään kaupunkiin ja uuteen katoamattomaan maailmankaikkeuteen kirkastuneissa ruumiissaan (Fil.3:21). Koska Jumalan kansa kuuluu Kristukselle, sille kuuluu kaikki: koko maailma, nykyinen ja tuleva (1.Kor.3:22,23).
Taivaallisen kaupungin kuvauksessa (Ilm.21,22) on havaittavissa kaksi erityispiirrettä. Ensinnäkin ilmaistaan, mitä kaupungissa ei ole. Siellä ei ole temppeliä, koska uhraamisen tavoin temppeli on uuden maailman astuttua voimaan vain todellisuuden katoava varjo. Kaupunki ei myöskään tarvitse auringon, kuun tai lampun valoa. Siellä ei myöskään ole mitään syntiä eikä mitään väärää. Niinpä siellä ei myöskään ole nälkää, janoa, sairautta, surua eikä kyyneleitä.
Toinen erityispiirre kuvauksessa (Ilm.21,22) on, että se on vahvasti symbolinen. Miten kirjaimellisesti tietyt kuvatut asiat tulee ottaa, on epäselvää. Millaisia ovat uusi paratiisi, sen puutarha ja jalokivin varustettu kaupunki, eivät varmuudella ole biologisia ja geologisia kuvauksia (vaikka tietysti voivat olla sitäkin). Kyse on kuitenkin ennen muuta syvällisistä hengellisistä vertauskuvista. Tärkeintä on se, että Jumala ja Karitsa ja Heidän valtaistuimensa ovat uudessa kaupungissa ihmisten keskellä (22:1,3). Silloin Jumalan kansa näkee Jumalan kasvot ja Jumalan kansa saa ikuisesti olla Hänen seurassaan.
Taivaan ja maan välillä on ikuisuudessa uudistettu yhteys eikä niiden välillä ole enää vastakkaisuutta, sillä Jumalan valtakunta on perustettu maan päälle ja Jumalan tahto tapahtuu kaikkialla (vrt. Matt.6:10: ”…myös maan päällä niin kuin taivaassa…”). Uudessa maassa asuu vanhurskaus (2.Piet.3:13), joten taivaallinen olotila vallitsee koko Jumalan luomakunnassa. Kristuksessa kaikki on yhdistetty yhdeksi (Ef.1:10; Kol.1:20), joten luomakunta on silloin yhtä. Ikään kuin ennakoiden tätä taivaan ja maan yhdistämistä Jeesus sanoi enkelien kulkevan ylös ja alas siinä, missä Ihmisen Poika on (Joh.1:51).
On korostettava, että iankaikkisuudesta voidaan Raamatun niukkasanaisuuden perusteella tulkita vain se, mitä Jumalan on nähnyt siitä aiheelliseksi ilmoittaa. Kuva jää ihmismielelle hyvin himmeäksi ja epäselväksi. Ihmisen mielikuvitus on kuitenkin aikaansaanut taivaasta hyvinkin yksityiskohtaisia kuvauksia Raamatun ulkopuolisessa kirjallisuudessa. Näitä kuvauksia voi kuitenkin pitää lähes varmuudella arvottomina ja väärinä. Ihmiskielellä ei voi tyhjentävästi ilmaista sitä ihanaa tulevaisuutta, jonka Hän on omilleen valmistanut.
Lähteet
Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 6 (Ristin Voitto, 1991)
Juhani Nikula, 18.5.2011
keskiviikko 18. toukokuuta 2011
keskiviikko 4. toukokuuta 2011
KIITOS – IHMISEN VASTAUS JUMALALLE
Kaikkialla Raamatussa kiitetään Jumalaa siitä kaikesta, mitä Hän on tehnyt ja mitä Hän on. Aihetta kiitokseen Häntä kohtaan on äärettömästi. ”Kiitos” ja ”kiittäminen” eivät sellaisenaan ole pelkästään hengellisiä termejä, koska kiittäminen kuuluu tavanomaisesti ihmisten väliseen kanssakäymiseen, mutta Raamatussa ne lähes poikkeuksetta kohdistuvat luodulta Luojalle. Raamatullisena sanana ”kiitos” liittyy sekä VT:ssa että UT:ssa läheisesti Jumalan armoon. Vain Jumalan armosta osallinen voi kiittää ja kunnioittaa Häntä oikein. Kiitos liittyy läheisesti ennen muuta ihmisen kokemaan pelastukseen: vertauskuvallisesti kiittävä ihminen ojentaa kätensä Jumalalle, tunnustaa syntinsä ja ylistää Herraa tämän armosta, pelastuksesta ja siunauksista (Ps.50:23; Joona 2:10; Room.6:17; 2.Kor.9:14,15). Kiitoksemme kuitenkin kohdistuu pelastuksen lisäksi kaikkeen siihen, mitä Jumala on ja mitä Hän on meille antanut.
”Kiitos” ja ”ylistys” eivät ole aina erotettavissa toisistaan, koska ylistys tapahtuu ”kiitollisella sydämellä.” Kiitoksen voimme kuitenkin ymmärtää enemmän tai vähemmän liittyvän omiin tarpeisiimme kun taas ylistys tapahtuu pelkästään Jumalan itsensä vuoksi (lienee oikein sanoa, että ylistäessämme katselemme Jumalaa, jolloin Hänen valtasuuruutensa, kirkkautensa ja hyvyytensä valtaa meidät). Aina ei ole kuitenkaan mahdollista tehdä tällaista eroa, koska monesti kiitos ja ylistys tapahtuvat samanaikaisesti ja sisäkkäin. Niitä on siksi syytä tarkastella yhdessä tekemättä liian jyrkkää eroa sen suhteen, kummasta kulloinkin on kyse.
Jeesuksen esimerkki
Ollessaan ihmisenä maan päällä Jeesus rukoili paljon ja opetti seuraajiaankin rukoilemaan. Myös kiitos oli Hänen rukouksessaan korostuneesti esillä. Tässä Jeesus on meidän esikuvamme, koska Jumalan Poikanakin Hän oli kaltaisemme ihminen, joka oli kuuliainen Jumalalle (Hepr.5:7,8; Fil.2:7,8). Jeesuksella oli tästä syystä inhimillisiä tarpeita, joihin me voimme samaistua.
Jeesus oli ihmisenä juutalainen, jolloin Hän oli tottunut ruokarukoukseen jo lapsesta asti kotonaan. Ruokarukous oli olennaiselta sisällöltään kiitosta, koska ruoka oli Jumalan lahjaa ihmiselle (5.Moos.8:10); siksi ruoasta kiittäminen oli suoranainen Jumalan antama käsky. Siksi Jeesuskin siunatessaan ruoan nimenomaan kiitti siitä Isää (Matt.15:36; Joh.6:11; Luuk.22:17). Jeesuksen ruokarukous (ruoasta kiittäminen) oli ilmeisesti niin vaikuttava ja tavanomaisesta poikkeava, että se oli jopa Hänen erityinen tuntomerkkinsä (Luuk.24:28-32). Kyse ei selvästikään ollut ulkonaisesta tavasta tai uskonnollisesta rituaalista, vaan syvästä kunnioituksesta Isää kohtaan siitä, mitä tämä oli ihmiselle lahjaksi antanut. Samalla ruoasta kiittäminen merkitsi Jeesuksen opettaman rukouksen täyttymystä (jokapäiväinen leipä, Matt.6:11). Pyynnön täyttyminen johti nöyrään kiitokseen.
Jeesuksen rukoukseen kuului muutenkin kiitos erottamattomalla tavalla. Kun Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista, Hän aloitti rukouksensa kiitoksella (Joh.11:41-44). Kun Pyhä Henki täytti Jeesuksen riemulla, Hän ylisti Jumalaa (Luuk.10:21). Jeesuksen sanotaan myös laulaneen kiitosvirren (Matt.26:30).
Jeesus oli maan päällä ihmisenä ollessaan kuitenkin myös kiitoksen kohde. Parannettuaan kymmenen spitaalista vain yksi tuli Jeesusta kiittämään (Luuk.17:11-19). Jeesus antoi erityistä arvoa tämän yhden kiitokselle ja liitti saamansa kiitoksen nimenomaan parantuneen pelastukseen (huom! sanat: ”Uskosi on pelastanut sinut"). Kun ihminen saa osakseen Jumalan huolenpitoa ja siunauksia, siitä tulisi Jeesuksen opetuksen mukaan aina seurata kiitos.
Ihmisen kiitos Jumalaa kohtaan
Jeesuksen esimerkin mukaan kiitoksemme pääasiallinen kohde on Jumala, jota kohtaan voimme tuntea kiitollisuutta kahdesta syystä: 1) mitä Jumala on ja 2) mitä Jumala on meille antanut tai miten Hän on meitä siunannut. Jeesuksen esimerkissä nämä kaksi asiaa eivät aina olleet erotettavissa vaan usein vaikuttivat yhdessä.
Jumalan olemus on jo itsessään meille kiitoksen kohde (toisin kuin pakanoilla, jotka eivät Häntä Jumalana kiitä, Room.1:21). Mitä kauemmin uskova vaeltaa Hänen yhteydessään ja oppii tuntemaan Häntä, sitä enemmän ihminen pääsee sisälle Jumalan ”syvimpiin salaisuuksiin” (vrt. 1.Kor.2:10; nämä ”salaisuudet” ovat kuitenkin jokaisen ihmisen saavutettavissa eivätkä ole vain joidenkin ihmisten etuoikeus!). Tällöin ihminen saa alati uusia kiitoksen ja ylistyksen aiheita päästessään näkemään ja kokemaan Jumalan eri ominaisuuksia eli Hänen
• suuruuttaan (1.Aikak.16:25; 2.Moos.15:1; Ps.145:3)
• kirkkauttaan (Ps.145:5)
• pyhyyttään (2.Moos.15:11; Ilm.4:8)
• viisauttaan ja tietoaan (Room.11:33)
• rakkauttaan ja armoaan (1.Joh.4:7-10; Ps.103:4,8; 118:1-4)
Jumalan olemuksesta, Hänen ominaisuuksistaan ja Hänen läsnäolostaan meidän elämässämme seuraa se, että Hän antaa meille huolenpitonsa ja vuodattaa meille siunauksiaan. Rukous on Jumalan voimallinen keino toimia maan päällä, joten Hän on monessa suhteessa sitonut toimintansa meidän rukouksiimme: Hän antaa meille kun me pyydämme (Joh.14:13, 15:7), ts. pyynnöistämme seuraa, että Hän vastaa meille. Rukousvastaukset puolestaan ovat meille suuri kiitoksen aihe (Ps.28:6-8, 118:21; Jes.25:1). Varsinainen kiitosrukous on israelilaisten laulu sen jälkeen kun Herra oli voimallisesti pelastanut kansan egyptiläisen sotaväen käsistä Kaislameren ihmeen kautta (2.Moos.15:1-21).
Paavali näki suuren kiitosaiheen siinä, että Jumala oli hänet ensinnäkin pelastanut ja toiseksi ottanut hänet palvelukseensa (1.Tim.1:12-17). Paavali kiitti rukouksissaan myös uskonveljistään (Ap.t.28:15; Room.1:8; 1.Kor.1:4). Pelastettuina ja Jumalan armahtamina olemme valmiita myös rakkaudentekoihin, mikä edelleen herättää kiittämään Jumalaa (2.Kor.9:10-15). Paavalin mukaan kiitoksen olemukseen kuuluu se, että se on rivouksien, typerien juttujen tai kaksimielisyyksien vastakohta (Ef.5:4) ja että kiitos sellaisenaan vahvistaa uskoa (Kol.2:7).
Voimakas kiitoksen henki voi tapahtua myös hädän ja koetuksen keskellä. Joonan rukous suuren kalan vatsassa oli paitsi avunhuutoa myös kiitosta ja ylistystä (Joona 2:1-10), jota seurasi sitten pelastuminen (2:11)! Paavali ja Silas rukoilivat ja ylistivät laulaen Jumalaa vankilassa sen jälkeen kun heidät oli ankarasti ruoskittu (Ap.t.16:22-25); voisi kuvitella, että sellainen tilanne ei ollut missään suhteessa kiitoksen arvoinen. Mutta Paavalin mukaan tulee kiittää aina ja kaikesta (1.Tess.5:18; Ef.5:20). Siksi emme voi olla sellaisessa tilassa tai tilanteessa, johon ei sittenkin kuuluisi myös kiitos!
Kiitoksen tulee ilmetä niin yksilöuskovan kuin seurakunnan elämässä. Uskovan koko elämän tulee merkitä kiitosta Jumalalle; kiitosta ei siten ilmaista pelkästään rukouksin ja lauluin. Meidän ei tule olla huolissamme jokapäiväisistä asioista eikä tulevaisuudestamme vaan tuoda kaikki kiittäen Jumalan tietoon (Fil.4:6), niin vaikeaa kuin oikea ”pyhä huolettomuus” meille onkin! Raamattu ei toki opeta meille laiskuutta ja saamattomuutta vaan vastuunalaisuutta ja ahkeruutta (2.Tess.3:6-15), mutta se varoittaa meitä huolehtimasta asioista niin, että huolet täyttävät mielemme Jumalan itsensä sijasta (Matt.6:33). Uskovan tulee luottaa Jumalan huolenpitoon, mikä antaa aihetta myös kiitosmieleen.
Uskovan kiitos ei siis tapahdu pelkästään rukoilemalla ja laulamalla. Uskova tuo kiitoksensa myös todistaessaan ja puhuessaan (Ps.66:16). Monet Jeesuksen parantamat ihmiset kiittivät Jumalaa äänekkäästi ja huomiota herättävästi saamastaan pelastuksesta ja avusta (Luuk.5:25, 13:13) samoin kuin Jeesuksen ihmetekojen silminnäkijät (Matt.15:31; Mark.2:12; Luuk.7:16). ”Huultemme hedelmä” on ”kiitosuhrin” uhraamista Jumalalle (Hepr.13:15), mikä merkitsee Hänen nimensä tunnustamista. Me kiitämme, kunnioitamme ja ylistämme Jumalaa uskomalla Häneen, olemalla Hänelle kuuliaisia, palvelemalla Häntä, elämällä rakkaudessa ja tekemällä hyvää lähimmäiselle, jolloin Jumalan nimi tulee korotetuksi ja muutkin ihmiset voitetaan uskoviksi (Matt.5:14-16).
Uskova ei kuitenkaan kiitä ja ylistä pelkästään yksin, vaan ne tapahtuvat myös seurakunnassa. Kiitoslaulu kaikui voimakkaansa jo vanhassa Israelissa (Ps.100:4). Kuningas Daavid vaikutti paljon lauluun ja soittoon: paitsi että hän sepitti itse paljon psalmeja hän jopa asetti neljätuhatta leeviläistä ylistämään Herraa soittimilla (1.Aikak.23:5). Alkuseurakunta koostui juutalaisista, joten ylistys ja kiitoslaulu saivat vahvan sijan alusta asti myös kristillisessä seurakunnassa (Luuk.24:53). Kuitenkin uutena piirteenä oli se, että nyt myös Jeesusta palvottiin, minkä Jeesus itse myös hyväksyi (Joh.12:13-15). Ylistys ja kiitoslaulu kuuluivat alusta asti myös lähetystyön myötä syntyneisiin seurakuntiin (Kol.3:16; Ef.5:19,20).
Lopulta kiittäminen kääntyy sitten toisin päinkin: myös ihminen saa kiitoksen Jumalalta (Room.2:29; 1.Kor.4:5). Tällä ei kuitenkaan koroteta ihmisen tekoja, vaan tämä tapahtuu sen tähden, että ihminen on ollut sydämessään kuuliainen Jumalalle.
Taivaallinen kiitos
Ei yksin maan päällä oleva ihminen kiitä Jumalaa. Myös enkelit, taivaallinen sotajoukko, kiittää Jumalaa. Profeetta Jesaja näki kutsumusnäyssään Herran taivaallisella valtaistuimellaan, jolloin serafit ylistivät Jumalaa (Jes.6:1-3). Jumalan Pojan synnyttyä ihmiseksi maan päälle enkelit ylistivät ja palvoivat Jumalaa riemuiten Hänen antamastaan pelastuksesta (Luuk.2:13,14). Ollessaan Patmoksella Johannes näkee taivaallisen jumalanpalveluksen, jossa Jumala istuu taivaallisella valtaistuimellaan ja enkelit kiittävät, kunnioittavat ja ylistävät Jumalaa (Ilm.4:1-11). Joidenkin enkelien päätehtävä on ilmeisesti toimia Jumalan ylistämisessä.
Johanneksen ilmestys kertoo myös taivaassa olevasta seurakunnasta. Taivaassa ylistyslaulu jylisee kuin suurten vesien pauhu ja voimakas ukkosen jylinä (Ilm.14:2, 19:6). Pelastetut kiittävät ja kunnioittavat Jumalaa ja Karitsaa uusin lauluin (5:8-14, 14:3). Erityisen voimakkaasti kuuluu kiitoslaulu Babylonin kukistuessa (18:20) ja Karitsan häiden alkaessa (19:1-10). Ilmestyskirjassa kiitos on voimakkaasti esillä, mikä johtuu siitä, että Johannes saa profeetallisesti nähdä ylistyksen täyttämään taivaaseen.
Voidaan sanoa, että kristityn kasvaessa Jumalan tuntemisessa hänen kiitoksensa tulee rikkaammaksi ja syvenee, mutta täydelliseksi se tulee vasta taivaassa!
Lähteet
Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 3 (Ristin Voitto, 1989)
Juhani Nikula, 4.5.2011
”Kiitos” ja ”ylistys” eivät ole aina erotettavissa toisistaan, koska ylistys tapahtuu ”kiitollisella sydämellä.” Kiitoksen voimme kuitenkin ymmärtää enemmän tai vähemmän liittyvän omiin tarpeisiimme kun taas ylistys tapahtuu pelkästään Jumalan itsensä vuoksi (lienee oikein sanoa, että ylistäessämme katselemme Jumalaa, jolloin Hänen valtasuuruutensa, kirkkautensa ja hyvyytensä valtaa meidät). Aina ei ole kuitenkaan mahdollista tehdä tällaista eroa, koska monesti kiitos ja ylistys tapahtuvat samanaikaisesti ja sisäkkäin. Niitä on siksi syytä tarkastella yhdessä tekemättä liian jyrkkää eroa sen suhteen, kummasta kulloinkin on kyse.
Jeesuksen esimerkki
Ollessaan ihmisenä maan päällä Jeesus rukoili paljon ja opetti seuraajiaankin rukoilemaan. Myös kiitos oli Hänen rukouksessaan korostuneesti esillä. Tässä Jeesus on meidän esikuvamme, koska Jumalan Poikanakin Hän oli kaltaisemme ihminen, joka oli kuuliainen Jumalalle (Hepr.5:7,8; Fil.2:7,8). Jeesuksella oli tästä syystä inhimillisiä tarpeita, joihin me voimme samaistua.
Jeesus oli ihmisenä juutalainen, jolloin Hän oli tottunut ruokarukoukseen jo lapsesta asti kotonaan. Ruokarukous oli olennaiselta sisällöltään kiitosta, koska ruoka oli Jumalan lahjaa ihmiselle (5.Moos.8:10); siksi ruoasta kiittäminen oli suoranainen Jumalan antama käsky. Siksi Jeesuskin siunatessaan ruoan nimenomaan kiitti siitä Isää (Matt.15:36; Joh.6:11; Luuk.22:17). Jeesuksen ruokarukous (ruoasta kiittäminen) oli ilmeisesti niin vaikuttava ja tavanomaisesta poikkeava, että se oli jopa Hänen erityinen tuntomerkkinsä (Luuk.24:28-32). Kyse ei selvästikään ollut ulkonaisesta tavasta tai uskonnollisesta rituaalista, vaan syvästä kunnioituksesta Isää kohtaan siitä, mitä tämä oli ihmiselle lahjaksi antanut. Samalla ruoasta kiittäminen merkitsi Jeesuksen opettaman rukouksen täyttymystä (jokapäiväinen leipä, Matt.6:11). Pyynnön täyttyminen johti nöyrään kiitokseen.
Jeesuksen rukoukseen kuului muutenkin kiitos erottamattomalla tavalla. Kun Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista, Hän aloitti rukouksensa kiitoksella (Joh.11:41-44). Kun Pyhä Henki täytti Jeesuksen riemulla, Hän ylisti Jumalaa (Luuk.10:21). Jeesuksen sanotaan myös laulaneen kiitosvirren (Matt.26:30).
Jeesus oli maan päällä ihmisenä ollessaan kuitenkin myös kiitoksen kohde. Parannettuaan kymmenen spitaalista vain yksi tuli Jeesusta kiittämään (Luuk.17:11-19). Jeesus antoi erityistä arvoa tämän yhden kiitokselle ja liitti saamansa kiitoksen nimenomaan parantuneen pelastukseen (huom! sanat: ”Uskosi on pelastanut sinut"). Kun ihminen saa osakseen Jumalan huolenpitoa ja siunauksia, siitä tulisi Jeesuksen opetuksen mukaan aina seurata kiitos.
Ihmisen kiitos Jumalaa kohtaan
Jeesuksen esimerkin mukaan kiitoksemme pääasiallinen kohde on Jumala, jota kohtaan voimme tuntea kiitollisuutta kahdesta syystä: 1) mitä Jumala on ja 2) mitä Jumala on meille antanut tai miten Hän on meitä siunannut. Jeesuksen esimerkissä nämä kaksi asiaa eivät aina olleet erotettavissa vaan usein vaikuttivat yhdessä.
Jumalan olemus on jo itsessään meille kiitoksen kohde (toisin kuin pakanoilla, jotka eivät Häntä Jumalana kiitä, Room.1:21). Mitä kauemmin uskova vaeltaa Hänen yhteydessään ja oppii tuntemaan Häntä, sitä enemmän ihminen pääsee sisälle Jumalan ”syvimpiin salaisuuksiin” (vrt. 1.Kor.2:10; nämä ”salaisuudet” ovat kuitenkin jokaisen ihmisen saavutettavissa eivätkä ole vain joidenkin ihmisten etuoikeus!). Tällöin ihminen saa alati uusia kiitoksen ja ylistyksen aiheita päästessään näkemään ja kokemaan Jumalan eri ominaisuuksia eli Hänen
• suuruuttaan (1.Aikak.16:25; 2.Moos.15:1; Ps.145:3)
• kirkkauttaan (Ps.145:5)
• pyhyyttään (2.Moos.15:11; Ilm.4:8)
• viisauttaan ja tietoaan (Room.11:33)
• rakkauttaan ja armoaan (1.Joh.4:7-10; Ps.103:4,8; 118:1-4)
Jumalan olemuksesta, Hänen ominaisuuksistaan ja Hänen läsnäolostaan meidän elämässämme seuraa se, että Hän antaa meille huolenpitonsa ja vuodattaa meille siunauksiaan. Rukous on Jumalan voimallinen keino toimia maan päällä, joten Hän on monessa suhteessa sitonut toimintansa meidän rukouksiimme: Hän antaa meille kun me pyydämme (Joh.14:13, 15:7), ts. pyynnöistämme seuraa, että Hän vastaa meille. Rukousvastaukset puolestaan ovat meille suuri kiitoksen aihe (Ps.28:6-8, 118:21; Jes.25:1). Varsinainen kiitosrukous on israelilaisten laulu sen jälkeen kun Herra oli voimallisesti pelastanut kansan egyptiläisen sotaväen käsistä Kaislameren ihmeen kautta (2.Moos.15:1-21).
Paavali näki suuren kiitosaiheen siinä, että Jumala oli hänet ensinnäkin pelastanut ja toiseksi ottanut hänet palvelukseensa (1.Tim.1:12-17). Paavali kiitti rukouksissaan myös uskonveljistään (Ap.t.28:15; Room.1:8; 1.Kor.1:4). Pelastettuina ja Jumalan armahtamina olemme valmiita myös rakkaudentekoihin, mikä edelleen herättää kiittämään Jumalaa (2.Kor.9:10-15). Paavalin mukaan kiitoksen olemukseen kuuluu se, että se on rivouksien, typerien juttujen tai kaksimielisyyksien vastakohta (Ef.5:4) ja että kiitos sellaisenaan vahvistaa uskoa (Kol.2:7).
Voimakas kiitoksen henki voi tapahtua myös hädän ja koetuksen keskellä. Joonan rukous suuren kalan vatsassa oli paitsi avunhuutoa myös kiitosta ja ylistystä (Joona 2:1-10), jota seurasi sitten pelastuminen (2:11)! Paavali ja Silas rukoilivat ja ylistivät laulaen Jumalaa vankilassa sen jälkeen kun heidät oli ankarasti ruoskittu (Ap.t.16:22-25); voisi kuvitella, että sellainen tilanne ei ollut missään suhteessa kiitoksen arvoinen. Mutta Paavalin mukaan tulee kiittää aina ja kaikesta (1.Tess.5:18; Ef.5:20). Siksi emme voi olla sellaisessa tilassa tai tilanteessa, johon ei sittenkin kuuluisi myös kiitos!
Kiitoksen tulee ilmetä niin yksilöuskovan kuin seurakunnan elämässä. Uskovan koko elämän tulee merkitä kiitosta Jumalalle; kiitosta ei siten ilmaista pelkästään rukouksin ja lauluin. Meidän ei tule olla huolissamme jokapäiväisistä asioista eikä tulevaisuudestamme vaan tuoda kaikki kiittäen Jumalan tietoon (Fil.4:6), niin vaikeaa kuin oikea ”pyhä huolettomuus” meille onkin! Raamattu ei toki opeta meille laiskuutta ja saamattomuutta vaan vastuunalaisuutta ja ahkeruutta (2.Tess.3:6-15), mutta se varoittaa meitä huolehtimasta asioista niin, että huolet täyttävät mielemme Jumalan itsensä sijasta (Matt.6:33). Uskovan tulee luottaa Jumalan huolenpitoon, mikä antaa aihetta myös kiitosmieleen.
Uskovan kiitos ei siis tapahdu pelkästään rukoilemalla ja laulamalla. Uskova tuo kiitoksensa myös todistaessaan ja puhuessaan (Ps.66:16). Monet Jeesuksen parantamat ihmiset kiittivät Jumalaa äänekkäästi ja huomiota herättävästi saamastaan pelastuksesta ja avusta (Luuk.5:25, 13:13) samoin kuin Jeesuksen ihmetekojen silminnäkijät (Matt.15:31; Mark.2:12; Luuk.7:16). ”Huultemme hedelmä” on ”kiitosuhrin” uhraamista Jumalalle (Hepr.13:15), mikä merkitsee Hänen nimensä tunnustamista. Me kiitämme, kunnioitamme ja ylistämme Jumalaa uskomalla Häneen, olemalla Hänelle kuuliaisia, palvelemalla Häntä, elämällä rakkaudessa ja tekemällä hyvää lähimmäiselle, jolloin Jumalan nimi tulee korotetuksi ja muutkin ihmiset voitetaan uskoviksi (Matt.5:14-16).
Uskova ei kuitenkaan kiitä ja ylistä pelkästään yksin, vaan ne tapahtuvat myös seurakunnassa. Kiitoslaulu kaikui voimakkaansa jo vanhassa Israelissa (Ps.100:4). Kuningas Daavid vaikutti paljon lauluun ja soittoon: paitsi että hän sepitti itse paljon psalmeja hän jopa asetti neljätuhatta leeviläistä ylistämään Herraa soittimilla (1.Aikak.23:5). Alkuseurakunta koostui juutalaisista, joten ylistys ja kiitoslaulu saivat vahvan sijan alusta asti myös kristillisessä seurakunnassa (Luuk.24:53). Kuitenkin uutena piirteenä oli se, että nyt myös Jeesusta palvottiin, minkä Jeesus itse myös hyväksyi (Joh.12:13-15). Ylistys ja kiitoslaulu kuuluivat alusta asti myös lähetystyön myötä syntyneisiin seurakuntiin (Kol.3:16; Ef.5:19,20).
Lopulta kiittäminen kääntyy sitten toisin päinkin: myös ihminen saa kiitoksen Jumalalta (Room.2:29; 1.Kor.4:5). Tällä ei kuitenkaan koroteta ihmisen tekoja, vaan tämä tapahtuu sen tähden, että ihminen on ollut sydämessään kuuliainen Jumalalle.
Taivaallinen kiitos
Ei yksin maan päällä oleva ihminen kiitä Jumalaa. Myös enkelit, taivaallinen sotajoukko, kiittää Jumalaa. Profeetta Jesaja näki kutsumusnäyssään Herran taivaallisella valtaistuimellaan, jolloin serafit ylistivät Jumalaa (Jes.6:1-3). Jumalan Pojan synnyttyä ihmiseksi maan päälle enkelit ylistivät ja palvoivat Jumalaa riemuiten Hänen antamastaan pelastuksesta (Luuk.2:13,14). Ollessaan Patmoksella Johannes näkee taivaallisen jumalanpalveluksen, jossa Jumala istuu taivaallisella valtaistuimellaan ja enkelit kiittävät, kunnioittavat ja ylistävät Jumalaa (Ilm.4:1-11). Joidenkin enkelien päätehtävä on ilmeisesti toimia Jumalan ylistämisessä.
Johanneksen ilmestys kertoo myös taivaassa olevasta seurakunnasta. Taivaassa ylistyslaulu jylisee kuin suurten vesien pauhu ja voimakas ukkosen jylinä (Ilm.14:2, 19:6). Pelastetut kiittävät ja kunnioittavat Jumalaa ja Karitsaa uusin lauluin (5:8-14, 14:3). Erityisen voimakkaasti kuuluu kiitoslaulu Babylonin kukistuessa (18:20) ja Karitsan häiden alkaessa (19:1-10). Ilmestyskirjassa kiitos on voimakkaasti esillä, mikä johtuu siitä, että Johannes saa profeetallisesti nähdä ylistyksen täyttämään taivaaseen.
Voidaan sanoa, että kristityn kasvaessa Jumalan tuntemisessa hänen kiitoksensa tulee rikkaammaksi ja syvenee, mutta täydelliseksi se tulee vasta taivaassa!
Lähteet
Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 3 (Ristin Voitto, 1989)
Juhani Nikula, 4.5.2011
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)