Efesolaiskirjeen luvussa 3 (Ef.3:1-21) Paavali selittää apostolintehtäväänsä liittyvää ”salaisuutta”. Kyseessä ei kuitenkaan ole salaisuus siinä mielessä että hän ei voisi tuoda sitä julki vaan Paavalin tehtävänä on nimenomaan julistaa tätä salaisuutta kaikille kansoille (3:7,8). ”Salaisuus” ei kuitenkaan ole irrallinen käsite efesolaiskirjeen kokonaisuudessa, joten luvun 3 sanomaa tulkittaessa on otettava huomioon kirjeen muutkin pääteemat.
Paavali korostaa saaneensa ”salaisuuden” Jumalalta tämän armon tähden (3:2; KR 1938 puhuu Paavalille annetusta ”Jumalan armon taloudenhoidosta”; KR 1992 taas ilmaisee asian niin, että Jumalan suunnitelma on Hänen armossaan ilmoitettu Paavalille). Omassa kääntymyksessään Paavali koki Jumalan armon, joka on merkille pantava seikka erityisesti siksi, että Paavalin uskonnollinen tausta oli syvällä juutalaisessa farisealaisuudessa. Fariseusten pääajatus oli se, että uskonto merkitsi heille Jumalan tahdon tinkimätöntä toteuttamista niin yhteiskunnassa kuin yksityiselämässä, ts. mikään toiminta, asia tai hetki ei voinut olla Jumalan tahdon ulkopuolella. Uskonto oli fariseuksille ankaraa koko ihmiselämää ja yhteiskuntaa koossapitävää siveysoppia ja moraalista arvojärjestelmää. Tärkeää oli löytää Raamatun käskyistä yleiset periaatteet ja muodostaa siveyssäännöistä yhtenäinen ja johdonmukainen kokonaisuus. Pääperiaate oli fariseusten mielestä lähimmäisen rakastamisessa (3.Moos.19:18). Tämä toteuttaa korkeinta hyvää ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Jeesuskin opetti rakkaudesta lain suurimpana käskynä, mutta tosiasiassa Hän opetti siitä täysin eri lailla kuin fariseukset. Nämä nimittäin uskoivat ihmisen vapaaseen tahtoon ja valinnan mahdollisuuteen niin, että Jumalan avulla ihminen kykenee täyttämään kaikki Jumalan vaatimukset. Koska ihminen oli heidän mielestään kykenevä täyttämään Jumalan tahdon kaikissa asioissa, oli mahdotonta, että he olisivat tarvinneet Jumalan Poikaa välimieheksi syntisen ihmisen ja pyhän Jumalan välille (ristiinnaulittu Jumalan poika olikin heille herjausta, 1.Kor.1:23). Fariseukset ajattelivat tulevansa vapaiksi lakia noudattamalla, kun kristityt puolestaan katsoivat tarvitsevansa Jumalan armoa, joka tulee pelkästään ristiinnaulitun Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan kautta. Ihminen ei kristityille kelvannut sellaisenaan vaan hänen täytyi syntyä uudesti, ts. hänestä piti tulla uusi luomus (juuri tätä ei fariseus Nikodemos ymmärtänyt, Joh.3:1-21). Tässä ihmiskäsityksessä oli se perustavaa laatua oleva erimielisyys, jossa fariseukset ja kristityt eivät voineet löytää toisiaan.
Näissä puitekehyksissä sitten itse Jeesus ilmestyi Paavalille Damaskoksen tiellä (Ap.t.9:1-9). Jeesus näyttäytyi kirkkaana valo-olentona, joka sokaisi Paavalin. Tässä Paavali kohtasi Hänet, jota hän oli vihansa sokaisemana vainonnut. Jeesuksen sanoissa oli lopulta myös esimakua siitä, minkä tehtävän Jumala oli Paavalille varannut: ”Nouse ja mene kaupunkiin. Siellä saat kuulla, mitä sinun on tehtävä” (9:6). Tässä oli jo viitettä siitä, että Paavalista oli tulossa Jeesuksen lähettiläs, vaikka hän oli hetkeä aikaisemmin ollut Hänen verivihollisensa. Kaikki tämä kokemus oli tietenkin hämmentävää Paavalille, joka nimenomaan oli käsittänyt toimineensa Jumalan puolesta ja olleensa Hänen palveluksessaan eikä suinkaan toimineensa Häntä vastaan.
Paavali oli vankina kirjoittaessaan efesolaiskirjeen (3:1). ”Salaisuuden” hän oli saanut tietää ilmestyksen kautta (3:3). Tämä saattaa viitata jo hänen kääntymyskokemukseensa (Ap.t.26:17,18). Hän kuitenkin sai kokea ilmestyksiä myöhemminkin, jolloin hän sai välitöntä tietoa suoraan Jumalalta (2.Kor.12:1-5).
Saulin kääntyminen oli suuri osoitus Jumalan armosta. Hänellä itsellään ei ollut tähän osakseen tulleesta kääntymyksestä mitään osuutta. Jumala vain yllätti, sai aikaan Saulin kääntymyksen sekä sitten valitsi ja otti hänet palvelukseensa keskeiselle paikalle. Paavali itsekin myöhemmin kertoo tästä kaikesta osakseen tulleesta nimenomaan Jumalan armona (Gal.1:15,16a; 1.Tim.1:12-16). Ymmärrettävästi armo on ollut Paavalin elämässä kristittynä kantavana voimana. Myös efesolaiskirjeessä Paavali korostaa armon merkitystä ainoana pelastukseen johtavana tienä (Ef.2:4-10).
Paavalin efesolaiskirjeessään julkituoma ”salaisuus” ei sinänsä ollut pelastuksen evankeliumi, joka oli avoimesti tuotu julki jo aiemmin. Ihmisen pelastuminen Jeesuksen nimessä oli sellaisenaan esillä jo Jeesuksen itsensä opetuksessa (Joh.1:12; 3:16; 14:6). Helluntaina evankeliumia alettiin julistaa kuulijoille (Ap.t.2:38). Pelastusta Jeesuksen nimessä pidettiin alkuseurakunnassa avoimesti ainoana pelastuksen tienä (Ap.t.4:12). Paavalin efesolaiskirjeessään tarkoittama ”salaisuus” merkitseekin asiaa, joka oli ja on edelleen juutalaisille vaikea niellä: Jumalan suunnitelma on ikiajoista (Ef.3:9) asti ollut tehdä juutalaisista ja pakanoista yksi kokonaisuus, yksi seurakunta (2:11-22). Pyhä Henki on yhdistänyt kaikki uskovat yhdeksi ruumiiksi (1.Kor.12:12,13). Jumala ei ole tätä ”salaisuutta” tuonut avoimesti julki vanhan liiton aikana, mutta se oli kuitenkin löydettävissä jo VT:n vertauskuvissa ja ennustuksissa. Jo aikojen alussa Jumala oli päättänyt pelastaa koko maailman (1.Moos.12:3; Jes.2:2-4). Tämä ”salaisuus” oli olemassa ikuisista ajoista lähtien mutta ikään kuin vielä kätkössä ihmisiltä.
Niinpä Jeesuksen opetuslapsetkin odottivat Hänen olevan vain juutalaisten pelastaja (Ap.t.1:6). Jumala ilmaisikin ”salaisuuden” merkityksen juuri Paavalille, joka oli kutsuttu ”pakanoiden apostoliksi.” Paavali selvittää ”salaisuuden” merkitystä kirjeissään, mainiten sen nimenomaisesti efesolaiskirjeessään.
Paavali ymmärtää täysin oman taustansa vuoksi, että kyse oli juutalaiselle erityisen vaikeasta asiasta. Vuosituhantinen perinne ei voi hetkessä pyyhkiytyä pois ihmisen identiteetistä. Kyse on toisaalta ollut Jumalan suunnitelmasta, jonka mukaan Hän uskoi sanansa yhdelle kansalle, mitä kautta Hän valmisti tietä Messiaan tulolle. Lopulta kun Jumalan ”salaisuus” tuotiin julki, Hänen omaisuuskansansa ei kansana kyennyt ottamaan sitä vastaan. Nykyaikaan asti vain pieni osa juutalaisista uskoo Jeesukseen Messiaanaan. Paavali joutuikin paljon kärsimään sen vuoksi, että julisti myös omalle kansalleen Jeesusta luvattuna Messiaana. Paavali oli Jumalalta saanut sen armon, että hän välitti Jumalan salaisuutta eteenpäin kaikille kansoille (Ef.3:7,8). Sanoma, evankeliumi, oli ”Kristuksen tutkimaton rikkaus” (3:8), jota Paavalilla oli etuoikeus julistaa. Kristus oli Paavalille kaiken keskipiste käsittäen Hänen persoonansa, työnsä, esirukouksensa, paluunsa, ikuisen valtakuntansa ja Hänen perintönsä meissä. ”Salaisuus” oli se, että pakanat ja juutalaiset ovat nyt yhtä uskon kautta Kristukseen.
Tämä ”salaisuus” tuotiin lisäksi julki kaikille avaruuden henkivalloille ja voimille nimenomaan seurakunnan välityksellä, joten seurakunnan (joka on yksi) merkitys Jumalan suunnitelmissa oli tärkeä. Efesolaiskirjeessä Paavali ymmärtää henkivallat joko hyvinä (1:21) tai pahoina (2:2; 6:12). ”Avaruuden henkivallat ja voimat” jakeessa 3:10 ilmeisesti tarkoittavat Jumalaa palvelevia (siis hyviä) enkeleitä, jotka eivät ole kuitenkaan kaikkitietäviä. Seurakunnan välityksellä ilmoitettiin siten Jumalan suunnitelma, salaisuus, koko maailmankaikkeudelle, henkivallat mukaan lukien. Tästä saa myös sen käsityksen, että maan päällä asuvista ihmisistä kokoontuva seurakunta on Jumalan suunnitelmissa korkeammassa asemassa kuin taivaan enkelijoukot.
Jumalan pelastussuunnitelma koituu seurakunnan ja yksilöuskovan kaikenkattavaksi vahvistukseksi (3:13-21). Jumalan koko kolminaisuus on tässä mukana (Isä, 3:14; Poika, 3:17; Pyhä Henki, 3:16). Kristittyjä kutsutaan olemaan sisäisesti voimakkaita (3:16). Uskovat tulevat tuntemaan Jumalan koko täyteyden, ennen muuta Hänen rakkautensa (3:17-19). Seurakuntaa kutsutaan tuntemaan Jumala ja elämään Hänen voimassaan, mikä tuo kunnian ja ylistyksen Jumalalle (3:20,21).
Lähteet
Unger, Merrill F.: Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 16.6.2012
keskiviikko 27. helmikuuta 2013
JESAJAN KIRJA: JUMALAN IKUINEN VALTAKUNTA
Jesajan kirjan loppuosa (luvut 60-66) käsittelee Jumalan ikuisen, universaalin (yleismaailmallisen, maailmanlaajuisen) valtakunnan perustamista aikojen lopulla. Israel odotti jo ajanlaskun taitteen tienoilla valtakunnan perustamista uudelleen, mikä ei kuitenkaan tapahtunut vielä silloin (Jeesuksen opetuslapset liittivät valtakunnan perustamisen Jeesuksen ensimmäiseen tulemiseen, vrt. Ap.t.1:6). Aikojen lopussa valtakunnan toteuttaa Herran lähettämä voideltu tullessaan toisen kerran maan päälle.
Jesajan kirjan loppuluvut 60-66 yhtyvät merkittävällä tavalla maailmanaikojen lopun tapahtumiin. Monessa kohdin UT (erityisesti Johanneksen ilmestys) kuvaa samoja tapahtumia kuin Jesaja.
Lunastaja tuo siunauksen Siionille
Jesaja kuvailee Siionin loistavaa tulevaisuutta, kun tuleva lunastaja asettaa Israelin kaikkien kansojen keskukseksi ja valoksi (Jes.60:1-22). Jerusalem tunnetaan silloin ”Herran kaupunkina” ja ”Siionina, Israelin Pyhän asumuksena” (60:14). Jumalan kunnia esittäytyy silloin kaikkialla maailmassa niin, että aurinkoa ja kuuta ei enää tarvita valaisemassa. Jumalan valtakunta jatkuu ikuisesti (kuten Jesaja on jo tuonut julki aiemminkin, esim. 9:6). Profetiaa esittäessään Jesaja tuo asian julki tulevaisuuden toivona. Milloin profetia toteutuu, jää kuitenkin avoimeksi. Herra toteuttaa tämän ”äkkiarvaamatta, kun hetki on tullut” (60:22), ts. Herran itsensä säätämään aikaan. Ihminen ei voikaan tietää hetkiä, jotka Jumala on asettanut (Ap.t.1:7; Mark.13:32).
Valo keskellä pimeyttä oli todellisuutta jo Messiaan ensimmäisen tulemuksen yhteydessä (60:1-3; 9:1; Joh.1:5; 3:19). Jeesus opettikin olevansa maailman valo (Joh.8:12). Jeesuksen toisen tulemuksen jälkeen toteutuva Siionin kirkkaus ja rikkaus ovat kuitenkin osa tulevaa täyttymystä (Jes.60:11,19,20), joka on vielä edessäpäin.
Jumalan kirkkaus on vielä piilossa niiltä, jotka eivät ole Hänelle kuuliaisia. Jumalan kirkkaus tullaan kuitenkin aikojen lopussa paljastamaan kaikille. Tätä valmistamaan saapuu Siioniin Herran lähettiläs, jonka Herra on voidellut Hengellään (61:1-11). Herran voideltu tuo mukanaan hyviä uutisia Jumalan suosiollisuudesta: mieleltään murtuneet parantuvat, vangitut vapautetaan, murheelliset saavat lohdutuksen ja murheellisten kyynelet muuttuvat ylistykseksi (61:1-3). Jeesus liitti tämän ennustuksen itseensä ja katsoi profetian toteutuneen Hänen tultuaan ihmisenä maailmaan (Luuk.4:16-22). Hän oli Hengen voitelema Herran lähettiläs, jonka tehtävään kuului myös sairaitten parantaminen (Matt.11:5). Hän toi myös lohdutuksen murheellisille (Jes.61:2; Matt.5:4). Jeesuksen ensimmäinen tulemus merkitsi näiltä osin Jesajan profetian toteutumista.
Paikoitellen on toisaalta vaikea tunnistaa, miltä osin profetia on jo toteutunut ja miltä osin se toteutuu vasta tulevaisuudessa. Maan jälleenrakentamista (61:4) on jo tapahtunut Babylonin vankeuden jälkeen ja uudelleen nykyisessä Israelissa, mutta nykyiset ahdistukset eivät selvästikään ole vielä korvautuneet ilolla ja Herran tuntemisella (61:3,10,11). Täydellinen olotila, joka seuraa Herran tuntemista aikojen lopussa, on vielä tulevaisuutta. Silloin Jumalan omat tunnetaan Herran pappeina (61:6) ja muut tunnistavat heidän toiminnassaan Jumalan siunauksen. Jumalan omat puetaan silloin ”pelastuksen vaatteisiin” (61:10; Ilm.3:5). Vanhurskaus ja ylistys näkyvät ja kuuluvat kaikkien kansojen edessä (61:11). Tämä on aikaa, jossa Israelilla on erityinen asema nimenomaan Herran tuntemisen kautta.
Tämän jälkeen Jesaja kuvaa, miten Siionin ennallistaminen toteutuu (62:1-63:6). Siion, joka on aikaisemmin ollut hylätty ja hedelmätön, tulee aikojen lopussa olemaan Herran ilona. Herra iloitsee Siionista samalla tavalla kuin sulhanen iloitsee morsiamestaan (62:5; Ilm.21:2). Jerusalemin vartijoita kehotetaan pysymään herpaantumatta Herrassa (Jes.62:6,7; vrt. Jeesuksen opetus hellittämättömästä rukouksesta, Luuk.18:1-8) kunnes tämä on rakentanut ennalleen Jerusalemin ja tehnyt siitä ylistyksen aiheen kaikille kansoille.
Jaksossa on myös messiaaninen profetia: ”pelastaja” (Jes.62:11) on Jeesus. Tämän voi katsoa toteutuneen kirjaimellisesti silloin kun Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin (Matt.21:5). Kyseinen profetia siis toisaalta toteutui tuolloin mutta tulee toteutumaan tulevaisuudessa toisen kerran Jeesuksen palatessa maan päälle: tuolloinkin Hän saapuu Jerusalemiin (Sak.14:4). Profetiat ovat toisinaan monikerroksisia ja voivat käsittää useamman toteutumisen.
Viimeinen tuomio
Jesaja tuo vielä kerran julki jakolinjan niiden välillä, jotka saavat Jumalan siunaukset ja niiden, joita kohtaa Jumalan kirous (63:7-65:16). Aluksi profeetta vielä vetoaa Jumalan apuun (63:7-64:11): Jumala on menneisyydessä ollut suosiollinen Israelille, mistä syystä profeetta rukoillen ilmaisee pyynnön, jotta Jumala puuttuisi asioiden kulkuun. Vetoomuksen mukaan Jumala ikään kuin päästää kansan eksymään oikealta tieltä ja antaa sen sydänten paatua (63:17), ja on jättänyt kansan pahojen tekojensa valtaan (64:6) vaikka kansa on sitä, miksi Jumala on sen tehnyt (64:7). Todellisuus on kuitenkin toinen: kansan koettelemukset eivät ole Herran syytä. Jumalan vastaus rukoukseen (65:1-7) osoittaa Hänen asenteensa omahyväisiä kohtaan, jotka hylkäsivät Hänet silloin kun Hän oli läsnä. Kansa torjui Jumalan vetoomukset eikä kääntynyt Hänen puoleensa armon päivänä. Siksi Jesajan profetian mukaan omahyväisten vetoomus tulee liian myöhään. Kautta aikojen Israel on ollut Herralle uskoton ja se joutuu siitä tilille (65:6,7).
Paavali käsittelee Jumalan lupauksia ja Israelia kirjeessään roomalaisille luvuissa 9-11. Israel ei todellakaan ole ollut kuuliainen Herralle, koska se kansana hylkäsi Messiaankin kun tämä tuli. Pakanakansojen joukossa puolestaan oli paljon niitä, jotka ottivat Messiaan vastaan (Room.10:20,21; Jes.65:1,2). Pelastuksen tie oli ja on molemmille (Israelille ja pakanakansoille) sama: vain Jumalan lähettämä Messias on se, joka pelastaa. Jeesus tuli pelastukseksi kaikille kansoille eikä ilman Häntä voi kukaan pelastua (Joh.14:6).
Jumalan viimeisen tuomion päivä on tulossa (65:8-16). Ne, jotka eivät vastanneet Jumalan kutsuun eivätkä kuunnelleet Häntä, tuomitaan. Kyse on nimenomaan siitä, että nämä ihmiset eivät välittäneet Jumalan armosta. Heille tarjottiin sitä, mutta se ei kelvannut heille. Armon jälkeen tulee vääjäämättä tuomio. Sen sijaan Jumalan palvelijat (heihin viitataan tässä jaksossa seitsemän kertaa) tulevat saamaan Herran siunaukset, jotka kestävät ikuisesti. Jumala on myös kutsuva omia palvelijoitaan ”uusilla nimillä” (65:15; Ilm.2:17).
Uusi taivas ja uusi maa
Kirjansa lopuksi Jesaja kuvailee vanhurskaiden lopullisia siunauksia, jotka ilmenevät uutena taivaana ja uutena maana (65:17-66:24). Uusi taivas ja uusi maa ilmaantuvat kaikkien tuomioiden jälkeen ikuisuuden alkaessa, jolloin mitään saastaista ja epätäydellistä ole enää olemassa (Ilm.21:1-8). Jälleen on Jerusalem keskeisellä paikalla, jota kautta siunaukset ulottuvat kaikkialle maailmaan. Jopa petoeläimet lakkaavat olemasta petoja. Taivas on Herran valtaistuimen ja maa on koroke Hänen jalkojensa alla (66:1; sinänsä vajavaisen ihmisen on vaikea ymmärtää tulevan maailman mittasuhteita ja ihanuutta, mutta kyseessä on joka tapauksessa uusi luomus, jota voimme sanoin vain yrittää kuvailla), mutta vaikka tämä korostaa Hänen suuruuttaan (ja siten etäisyyttään meistä), Hän siitä huolimatta iloitsee jokaisesta ihmisyksilöstä, jolla on nöyrä ja katuvainen henki (Jes.66:2).
”Poikalapsen” (66:7; Ilm.12:2,5) on yleisesti tulkittu tarkoittavan Messiaan syntymistä ihmiseksi. Tähän viittaisi myös messiaaninen psalmi 2 (huom! erityisesti jae 2:9, rautainen ”sauva” tai ”valtikka”). Muitakin tulkintoja on esitetty ja kielikuva saattaa liittyä Israelin kansaan kokonaisuutena.
Vanhurskaat ovat maan päällä saaneet kokea halveksuntaa ja vainoa, mutta kun Siion perustetaan uudelleen, he saavat kokea riemuvoiton (65:17-25; 2.Piet.3:13). Sitä vastoin heidän vastustajiaan kohtaa tuomio (Ilm.19:20,21) ja vanha maailma katoaa tulessa (Jes.66:15-17; 2.Tess.1:8; 2.Piet.3:7). Lunastetut kaikista kansoista pääsevät osallisiksi Siionin siunauksista kun taas kapinalliset kohtaavat ikuisen rangaistuksen (66:24; Mark.9:47,48; Ilm.20:15).
Lähteet
Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 27.2.2013
Jesajan kirjan loppuluvut 60-66 yhtyvät merkittävällä tavalla maailmanaikojen lopun tapahtumiin. Monessa kohdin UT (erityisesti Johanneksen ilmestys) kuvaa samoja tapahtumia kuin Jesaja.
Lunastaja tuo siunauksen Siionille
Jesaja kuvailee Siionin loistavaa tulevaisuutta, kun tuleva lunastaja asettaa Israelin kaikkien kansojen keskukseksi ja valoksi (Jes.60:1-22). Jerusalem tunnetaan silloin ”Herran kaupunkina” ja ”Siionina, Israelin Pyhän asumuksena” (60:14). Jumalan kunnia esittäytyy silloin kaikkialla maailmassa niin, että aurinkoa ja kuuta ei enää tarvita valaisemassa. Jumalan valtakunta jatkuu ikuisesti (kuten Jesaja on jo tuonut julki aiemminkin, esim. 9:6). Profetiaa esittäessään Jesaja tuo asian julki tulevaisuuden toivona. Milloin profetia toteutuu, jää kuitenkin avoimeksi. Herra toteuttaa tämän ”äkkiarvaamatta, kun hetki on tullut” (60:22), ts. Herran itsensä säätämään aikaan. Ihminen ei voikaan tietää hetkiä, jotka Jumala on asettanut (Ap.t.1:7; Mark.13:32).
Valo keskellä pimeyttä oli todellisuutta jo Messiaan ensimmäisen tulemuksen yhteydessä (60:1-3; 9:1; Joh.1:5; 3:19). Jeesus opettikin olevansa maailman valo (Joh.8:12). Jeesuksen toisen tulemuksen jälkeen toteutuva Siionin kirkkaus ja rikkaus ovat kuitenkin osa tulevaa täyttymystä (Jes.60:11,19,20), joka on vielä edessäpäin.
Jumalan kirkkaus on vielä piilossa niiltä, jotka eivät ole Hänelle kuuliaisia. Jumalan kirkkaus tullaan kuitenkin aikojen lopussa paljastamaan kaikille. Tätä valmistamaan saapuu Siioniin Herran lähettiläs, jonka Herra on voidellut Hengellään (61:1-11). Herran voideltu tuo mukanaan hyviä uutisia Jumalan suosiollisuudesta: mieleltään murtuneet parantuvat, vangitut vapautetaan, murheelliset saavat lohdutuksen ja murheellisten kyynelet muuttuvat ylistykseksi (61:1-3). Jeesus liitti tämän ennustuksen itseensä ja katsoi profetian toteutuneen Hänen tultuaan ihmisenä maailmaan (Luuk.4:16-22). Hän oli Hengen voitelema Herran lähettiläs, jonka tehtävään kuului myös sairaitten parantaminen (Matt.11:5). Hän toi myös lohdutuksen murheellisille (Jes.61:2; Matt.5:4). Jeesuksen ensimmäinen tulemus merkitsi näiltä osin Jesajan profetian toteutumista.
Paikoitellen on toisaalta vaikea tunnistaa, miltä osin profetia on jo toteutunut ja miltä osin se toteutuu vasta tulevaisuudessa. Maan jälleenrakentamista (61:4) on jo tapahtunut Babylonin vankeuden jälkeen ja uudelleen nykyisessä Israelissa, mutta nykyiset ahdistukset eivät selvästikään ole vielä korvautuneet ilolla ja Herran tuntemisella (61:3,10,11). Täydellinen olotila, joka seuraa Herran tuntemista aikojen lopussa, on vielä tulevaisuutta. Silloin Jumalan omat tunnetaan Herran pappeina (61:6) ja muut tunnistavat heidän toiminnassaan Jumalan siunauksen. Jumalan omat puetaan silloin ”pelastuksen vaatteisiin” (61:10; Ilm.3:5). Vanhurskaus ja ylistys näkyvät ja kuuluvat kaikkien kansojen edessä (61:11). Tämä on aikaa, jossa Israelilla on erityinen asema nimenomaan Herran tuntemisen kautta.
Tämän jälkeen Jesaja kuvaa, miten Siionin ennallistaminen toteutuu (62:1-63:6). Siion, joka on aikaisemmin ollut hylätty ja hedelmätön, tulee aikojen lopussa olemaan Herran ilona. Herra iloitsee Siionista samalla tavalla kuin sulhanen iloitsee morsiamestaan (62:5; Ilm.21:2). Jerusalemin vartijoita kehotetaan pysymään herpaantumatta Herrassa (Jes.62:6,7; vrt. Jeesuksen opetus hellittämättömästä rukouksesta, Luuk.18:1-8) kunnes tämä on rakentanut ennalleen Jerusalemin ja tehnyt siitä ylistyksen aiheen kaikille kansoille.
Jaksossa on myös messiaaninen profetia: ”pelastaja” (Jes.62:11) on Jeesus. Tämän voi katsoa toteutuneen kirjaimellisesti silloin kun Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin (Matt.21:5). Kyseinen profetia siis toisaalta toteutui tuolloin mutta tulee toteutumaan tulevaisuudessa toisen kerran Jeesuksen palatessa maan päälle: tuolloinkin Hän saapuu Jerusalemiin (Sak.14:4). Profetiat ovat toisinaan monikerroksisia ja voivat käsittää useamman toteutumisen.
Viimeinen tuomio
Jesaja tuo vielä kerran julki jakolinjan niiden välillä, jotka saavat Jumalan siunaukset ja niiden, joita kohtaa Jumalan kirous (63:7-65:16). Aluksi profeetta vielä vetoaa Jumalan apuun (63:7-64:11): Jumala on menneisyydessä ollut suosiollinen Israelille, mistä syystä profeetta rukoillen ilmaisee pyynnön, jotta Jumala puuttuisi asioiden kulkuun. Vetoomuksen mukaan Jumala ikään kuin päästää kansan eksymään oikealta tieltä ja antaa sen sydänten paatua (63:17), ja on jättänyt kansan pahojen tekojensa valtaan (64:6) vaikka kansa on sitä, miksi Jumala on sen tehnyt (64:7). Todellisuus on kuitenkin toinen: kansan koettelemukset eivät ole Herran syytä. Jumalan vastaus rukoukseen (65:1-7) osoittaa Hänen asenteensa omahyväisiä kohtaan, jotka hylkäsivät Hänet silloin kun Hän oli läsnä. Kansa torjui Jumalan vetoomukset eikä kääntynyt Hänen puoleensa armon päivänä. Siksi Jesajan profetian mukaan omahyväisten vetoomus tulee liian myöhään. Kautta aikojen Israel on ollut Herralle uskoton ja se joutuu siitä tilille (65:6,7).
Paavali käsittelee Jumalan lupauksia ja Israelia kirjeessään roomalaisille luvuissa 9-11. Israel ei todellakaan ole ollut kuuliainen Herralle, koska se kansana hylkäsi Messiaankin kun tämä tuli. Pakanakansojen joukossa puolestaan oli paljon niitä, jotka ottivat Messiaan vastaan (Room.10:20,21; Jes.65:1,2). Pelastuksen tie oli ja on molemmille (Israelille ja pakanakansoille) sama: vain Jumalan lähettämä Messias on se, joka pelastaa. Jeesus tuli pelastukseksi kaikille kansoille eikä ilman Häntä voi kukaan pelastua (Joh.14:6).
Jumalan viimeisen tuomion päivä on tulossa (65:8-16). Ne, jotka eivät vastanneet Jumalan kutsuun eivätkä kuunnelleet Häntä, tuomitaan. Kyse on nimenomaan siitä, että nämä ihmiset eivät välittäneet Jumalan armosta. Heille tarjottiin sitä, mutta se ei kelvannut heille. Armon jälkeen tulee vääjäämättä tuomio. Sen sijaan Jumalan palvelijat (heihin viitataan tässä jaksossa seitsemän kertaa) tulevat saamaan Herran siunaukset, jotka kestävät ikuisesti. Jumala on myös kutsuva omia palvelijoitaan ”uusilla nimillä” (65:15; Ilm.2:17).
Uusi taivas ja uusi maa
Kirjansa lopuksi Jesaja kuvailee vanhurskaiden lopullisia siunauksia, jotka ilmenevät uutena taivaana ja uutena maana (65:17-66:24). Uusi taivas ja uusi maa ilmaantuvat kaikkien tuomioiden jälkeen ikuisuuden alkaessa, jolloin mitään saastaista ja epätäydellistä ole enää olemassa (Ilm.21:1-8). Jälleen on Jerusalem keskeisellä paikalla, jota kautta siunaukset ulottuvat kaikkialle maailmaan. Jopa petoeläimet lakkaavat olemasta petoja. Taivas on Herran valtaistuimen ja maa on koroke Hänen jalkojensa alla (66:1; sinänsä vajavaisen ihmisen on vaikea ymmärtää tulevan maailman mittasuhteita ja ihanuutta, mutta kyseessä on joka tapauksessa uusi luomus, jota voimme sanoin vain yrittää kuvailla), mutta vaikka tämä korostaa Hänen suuruuttaan (ja siten etäisyyttään meistä), Hän siitä huolimatta iloitsee jokaisesta ihmisyksilöstä, jolla on nöyrä ja katuvainen henki (Jes.66:2).
”Poikalapsen” (66:7; Ilm.12:2,5) on yleisesti tulkittu tarkoittavan Messiaan syntymistä ihmiseksi. Tähän viittaisi myös messiaaninen psalmi 2 (huom! erityisesti jae 2:9, rautainen ”sauva” tai ”valtikka”). Muitakin tulkintoja on esitetty ja kielikuva saattaa liittyä Israelin kansaan kokonaisuutena.
Vanhurskaat ovat maan päällä saaneet kokea halveksuntaa ja vainoa, mutta kun Siion perustetaan uudelleen, he saavat kokea riemuvoiton (65:17-25; 2.Piet.3:13). Sitä vastoin heidän vastustajiaan kohtaa tuomio (Ilm.19:20,21) ja vanha maailma katoaa tulessa (Jes.66:15-17; 2.Tess.1:8; 2.Piet.3:7). Lunastetut kaikista kansoista pääsevät osallisiksi Siionin siunauksista kun taas kapinalliset kohtaavat ikuisen rangaistuksen (66:24; Mark.9:47,48; Ilm.20:15).
Lähteet
Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 27.2.2013
keskiviikko 13. helmikuuta 2013
JESAJAN KIRJA: OMAHYVÄINEN ELÄMÄ JA JUMALAN MITTAPUU
Jesaja on aikaisemmin (kappaleet 40-55) käsitellyt lunastuksen teemaa perusteellisesti. Tämän jälkeen hän kääntyy käsittelemään kansan ajankohtaista hengellistä ja yhteiskunnallista tilaa (Jes.56:9-59:21). Historiallisesti nämä luvut koskevat Jesajan aikaa, mutta profetia kohdistuu paikoitellen kuin välähdyksen lailla lopun aikoihin.
Huolimatta ajoittaisesta katumuksesta ja parannuksen teosta kansan asiat eivät ole siten kuin olisi Jumalan tahto. Siitä seuraa, että Herran lupausten (lunastus ja ”Siionin tuleva kunnia”) ja kansan luopumuksen välillä on vastakohtaisuus. Profeetallisilla lupauksilla on merkitystä ainoastaan, jos ihmisillä on toivoa päästä niistä osallisiksi. Tästä syystä Jesaja asettaa jyrkästi vastakkain vanhurskaat ja jumalattomat ihmiset. Profeettakirjallisuudessa tämä on tavanomaista: osa kansasta (usein pieni jäännös) on uskollinen Herralle, osa (yleensä kansan enemmistö) taas on luopunut Hänestä. Näiden epäedullisten voimasuhteitten valossa on siten aiheellista pitää kansaa yleisesti luopuneena. Siksi tämä jakso esittää vetoomuksen ihmisille hylätä vallitsevat jumalattomat käytännöt, tehdä parannus ja mukautua Jumalan tahdon mukaiseen uskoon ja elämään.
Jumalan sanoma uskottomille
Sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus ja köyhien sortaminen vallitsevat niin kansan kuin sen johtajien parissa. Nimenomaan kansan johtajia kutsutaan sokeiksi paimeniksi (56:9-12). Ilmeisesti sokeisiin paimeniin luetaan myös väärät profeetat, joita toistuvasti ilmaantui kansan pariin. Kansan paimenet ovat hengellisesti sokeita, jotka eivät hyvän paimenen lailla kykene suojelemaan laumaa villieläimiltä (Jes.56:9). Kelvottomat paimenet ajavat omaa etuaan ja ovat taipuvaisia huvituksiin ja juominkeihin. Kyseessä ei kuitenkaan ole vain Jesajan aikainen tilanne, vaan juutalaisella kansalla on usein ollut huonoja hallitsijoita ja uskonnollisia johtajia (vrt. Jer.2:8). Juudan valtakunnan kuninkaistakin osa oli kelvottomia hallitsijoita (Jesajan aikalaisista Ahas oli jumalaton, 2.Kun.16:2-4; lisäksi juutalaisen perimätiedon mukaan Jesaja olisi kuollut marttyyrikuoleman kuningas Manassen hallitessa, 2.Kun.21:1-18). Ei ole tämän valossa yllättävää, että myös Jeesuksen aikana kansan hallitsijat olivat kelvottomia (!).
Vanhurskaat olivat Jesajan aikana selvästikin vähemmistönä kansan joukossa ja jumalattomilla oli taipumus raivata heidät pois; ilmeisesti hurskaita kansan jäseniä tapettiinkin (57:1). Vanhurskaille, ”suoran tien” kulkijoille, kuitenkin luvattiin rauhan aikaa, jolloin he saavat levon (57:2; tässä on myös viittaus lopun aikaan, vrt. Ilm.14:13). Tämä voidaan ymmärtää myös siten, että vanhurskaille luvataan rauhaa, joka koittaa heille kuoleman jälkeen. Näin pieni osa kansasta oli vanhurskaita, mutta enemmistö Israelista oli uskottomuuden vallassa. Israelin luopumus ei ollut pelkästään ulkonaista uskonnonharjoitusta vaan suoranaista noituutta ja epäjumalanpalvelusta (57:1-13). Israel lainasi tässä paljon kanaanilaisilta ja naapurikansoiltaan (”pyhät puut” ja lapsiuhrit, 57:5; epämääräiset uhrimenot ja prostituutio, 57:6-8; ammonilaisten epäjumalan Molokin palvonta, 57:9). Toisaalta pakanuuden omaksumisessa saatettiin mennä pitkällekin, mutta toisaalta kansan parissa ilmeni synkretismiä, ts. ulkonaisesti palveltiin niin Herraa kuin epäjumalia. Herra ei ole kuitenkaan koskaan hyväksynyt muita jumalia rinnalleen (2.Moos.20:2-6). Ainoastaan Häntä tulee palvella ja palvonnan tulee lisäksi olla kokosydämistä. Epäjumalanpalvonta ja puolisydäminen hurskaus tulevat lopulta paljastumaan pettäviksi (Jes.57:11-13). Ainoastaan Herraan turvautuva tulee pelastumaan (57:13).
Jesajan profetia kuitenkin kääntyy tämän jälkeen lohdulliseksi. Jumala näkee kansan joukossa myös hurskaita ihmisiä, joille Hän lupaa rauhan (57:14-21). Parannuksen teon kautta kansalla on edelleen tie auki Herran luokse (57:14). Jumala iloitsee ihmisestä, joka on sydämessään katuvainen ja nöyrä (57:15). Herra vahvistaa niitä, joilla on murtunut, synnin tähden murheellinen sydän (vrt. Matt.5:4). Herran viha kaikkea jumalattomuutta kohtaan on vanhurskasta, mutta Hän ei loputtomiin vihaa syntiin langennutta kansaa (57:16,17). Hän parantaa kansansa ja johdattaa sitä (57:18). Nöyrät saavat lohdutuksen ja huulilleen ylistyksen (57:19) mutta jumalattomilla ei ole rauhaa. Jumalattomia verrataan kuohuvaan mereen (57:20; Juud.13).
Jesajan kuva Jumalasta on monipuolinen. Herra vihaa syntiä ja tulee tuomitsemaan kaiken jumalattomuuden, mutta Hän on armollinen ja täynnä rakkautta kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat Hänelle uskollisia. Itse asiassa Jesajan kirjan loppuluvut 58-66 kuvaavat Jumalaa samalla kertaa tuomarina (=oikeudenmukaisuus) ja pelastajana (=armollisuus).
Oikea paasto ja sapatin vietto
Jumalan tahdon mukainen paasto ja sapatin viettäminen kuuluvat Jumalan suunnitelmiin (58:1-14). Jesajan mukaan kansanjohtajien ja taloudellista valtaa pitävien uskonnollisuus oli puolisydämistä. He sinänsä rukoilevat ja paastoavat, mutta toteuttavat tätä vain ”jossakin määrin”, näön vuoksi, mutta ei Jumalan tarkoittamassa laajuudessa. He kuitenkin odottavat Jumalan suosivan heitä. Paaston ja sapatin vieton ulkokohtaisuus näkyy kaikessa epäjumalanpalveluksessa ja köyhien sortamisesta (58:1-5). Jos paasto on vilpitön, se miellyttää Jumalaa, mutta aito paasto käsittää sitten myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden noudattamisen: vääryyden siteiden katkaisemisen, sorrettujen vapauttamisen ja nälkäisten ruokkimisen (58:6,7). Oikeamielisten rukouksiin Herra vastaa (58:9,10) ja ohjaa ja siunaa heitä (58:11-14). Jotka vaihtavat työnteon ja nautinnot Herran päivän oikeaan viettämiseen, saavat Hänen suosionsa (58:13,14). Rituaaliset käytännöt ja ulkokohtainen uskonnollisuus eivät täytä Herran vaatimuksia aidosta palvonnasta. Ulkonainen ritualismi ilman sydämen uskoa Jumalaa kohtaan on tosiasiassa tekopyhyyttä, jota tehdään ihmisille (muille ja itselle; vrt. Matt.6:1-8,16; 23:5).
Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus on Jumalan tahto. Se ei kuitenkaan itsessään tee ihmisestä vanhurskasta, koska ihminen ei voi pelastua tekojen kautta (Ef.2:8,9; Room.3:28). Silti pelastuksen ja vanhurskaiden tekojen välillä on yhteys: hyvät teot kuuluvat erottamattomana osana pelastuneen ihmisen elämään (Ef.2:10). Jeesus opettaa viimeisellä tuomiolla tekojemme osoittavan sydämemme vanhurskauden (Matt.25:35,36; vrt. Jes.58:7).
Jesaja (kuten yleensä VT) kehottaa noudattamaan sapattia siten kuin Mooseksen laki vaatii (58:13; 2.Moos.20:8-10; 31:12-17). Lepopäivän pyhittäminen on Jumalan käsky. Kuitenkin tärkeintä oli sapatin tarkoituksen noudattaminen, mitä Jeesuskin tähdensi (Matt.12:1-8). Lepopäivänä ihmisen on tarkoitus vetäytyä työstä lepoon ja samalla hänellä on enemmän aikaa Jumalalle. Kuitenkaan UT ei anna tukea sille, että lepopäivä olisi juutalaisen tavan mukaan juuri lauantai (Room.14:5,6). Tässäkään ulkonainen ritualismi ei ole se, mitä sen paremmin VT kuin UT edellyttäisivät, vaan tarkoituksena on ihmisen sydämen ojentautuminen Jumalan puoleen.
Synti, suru ja pelastus
Jälleen Jesaja kääntyy osoittamaan kansan elämässä vallitsemia rikkomuksia (59:1-8). Synti ja vääryys eri muodoissaan – sosiaaliset rikkomukset, sorto, väkivallanteot ja verenvuodatus – jatkuvat avoimesti Israelin keskuudessa. Jesaja, joka julistaa paljon lohdutusta ja rohkaisua, ei toisaalta peittele synnin todellisuutta, vaan kuvaa sitä hyvin värikkäästi ja kohti käyvästi. Jumala ei katso hyvällä sellaista, vaan vääriin tekoihin syyllistyneitä odottaa väistämättä tuomio (myös Jes.1-5). Taustalla on jälleen yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus ja väkivaltaisuus, joka merkitsee lisäksi vääriä tuomioita ihmisten välisissä asioissa (59:4). Yhteiskunnassa vallitsi siten laittomuus. Jesajan sanat on lisäksi tulkittava yleiseksi pidättäytymiseksi väkivallasta ihmisten eturistiriidoissa (59:8).
Paavali viittaa Jesajan esittämiin ajatuksiin (Jes.59:8,9; Room.3:15,17) todetessaan ihmiskunnan olevan synnin vallassa. Paavalin ajatus kuitenkin laajentaa syntisyyden koskemaan koko ihmiskuntaa eikä vain juutalaisia. Niin juutalaisia kuin koko maailmaa koskee ihmiskunnan langennut tila. Jesajakin (ainakin välillisesti) viittaa Jumalan taistelevan pahaa vastaan niin juutalaisten kuin kaukaisten kansojen parissa (Jes.59:18).
Jesaja samaistuu katuviin ihmisiin ja tuo esille synnintunnustuksen (59:9-15). Kyseessä ei ollut koko kansan kääntyminen ja parannuksenteko senhetkisessä tilanteessa, mutta oli ihmisyksilöitä (hallitsijoitakin), jotka olivat siihen valmiita. Jesajan kuvaus (59:9-11) viittaa ihmisen omaehtoiseen katumukseen ja synnintuntoon, joissa ihminen näkee omat syntinsä ja niiden seuraukset. Ilman Jumalaa ihminen on hukassa eikä ihmisellä ole pelastusta ilman Häntä (59:11). Jesajan synnintunnustus on esimerkki sydämen kääntymisestä kaikkina aikoina.
Synti tapahtuu Israelissa kansallisella tasolla ja ilmenee yhteiskunnallisina vääryyksinä, jolloin ihminen on erotettu Jumalasta. Uskollisille ja vanhurskaille Herra lupaa kuitenkin jumalallisen väliintulon ja lunastuksen lähettämällä vapauttajan Siioniin (59:16-21). Koska ihmisten joukossa ei ole ketään, joka voisi toimia vapauttajana, Herra lähettää Lunastajan, joka on puettu koston vaatteisiin (=synti ei jää rankaisematta) ja jolla on vanhurskauden haarniska ja pelastuksen kypärä (59:17; vrt. Ef.6:14-17; 1.Tess.5:8). Vapauttaja tuo oikeuden vanhurskaille.
Lähteet
Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 13.2.2013
Huolimatta ajoittaisesta katumuksesta ja parannuksen teosta kansan asiat eivät ole siten kuin olisi Jumalan tahto. Siitä seuraa, että Herran lupausten (lunastus ja ”Siionin tuleva kunnia”) ja kansan luopumuksen välillä on vastakohtaisuus. Profeetallisilla lupauksilla on merkitystä ainoastaan, jos ihmisillä on toivoa päästä niistä osallisiksi. Tästä syystä Jesaja asettaa jyrkästi vastakkain vanhurskaat ja jumalattomat ihmiset. Profeettakirjallisuudessa tämä on tavanomaista: osa kansasta (usein pieni jäännös) on uskollinen Herralle, osa (yleensä kansan enemmistö) taas on luopunut Hänestä. Näiden epäedullisten voimasuhteitten valossa on siten aiheellista pitää kansaa yleisesti luopuneena. Siksi tämä jakso esittää vetoomuksen ihmisille hylätä vallitsevat jumalattomat käytännöt, tehdä parannus ja mukautua Jumalan tahdon mukaiseen uskoon ja elämään.
Jumalan sanoma uskottomille
Sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus ja köyhien sortaminen vallitsevat niin kansan kuin sen johtajien parissa. Nimenomaan kansan johtajia kutsutaan sokeiksi paimeniksi (56:9-12). Ilmeisesti sokeisiin paimeniin luetaan myös väärät profeetat, joita toistuvasti ilmaantui kansan pariin. Kansan paimenet ovat hengellisesti sokeita, jotka eivät hyvän paimenen lailla kykene suojelemaan laumaa villieläimiltä (Jes.56:9). Kelvottomat paimenet ajavat omaa etuaan ja ovat taipuvaisia huvituksiin ja juominkeihin. Kyseessä ei kuitenkaan ole vain Jesajan aikainen tilanne, vaan juutalaisella kansalla on usein ollut huonoja hallitsijoita ja uskonnollisia johtajia (vrt. Jer.2:8). Juudan valtakunnan kuninkaistakin osa oli kelvottomia hallitsijoita (Jesajan aikalaisista Ahas oli jumalaton, 2.Kun.16:2-4; lisäksi juutalaisen perimätiedon mukaan Jesaja olisi kuollut marttyyrikuoleman kuningas Manassen hallitessa, 2.Kun.21:1-18). Ei ole tämän valossa yllättävää, että myös Jeesuksen aikana kansan hallitsijat olivat kelvottomia (!).
Vanhurskaat olivat Jesajan aikana selvästikin vähemmistönä kansan joukossa ja jumalattomilla oli taipumus raivata heidät pois; ilmeisesti hurskaita kansan jäseniä tapettiinkin (57:1). Vanhurskaille, ”suoran tien” kulkijoille, kuitenkin luvattiin rauhan aikaa, jolloin he saavat levon (57:2; tässä on myös viittaus lopun aikaan, vrt. Ilm.14:13). Tämä voidaan ymmärtää myös siten, että vanhurskaille luvataan rauhaa, joka koittaa heille kuoleman jälkeen. Näin pieni osa kansasta oli vanhurskaita, mutta enemmistö Israelista oli uskottomuuden vallassa. Israelin luopumus ei ollut pelkästään ulkonaista uskonnonharjoitusta vaan suoranaista noituutta ja epäjumalanpalvelusta (57:1-13). Israel lainasi tässä paljon kanaanilaisilta ja naapurikansoiltaan (”pyhät puut” ja lapsiuhrit, 57:5; epämääräiset uhrimenot ja prostituutio, 57:6-8; ammonilaisten epäjumalan Molokin palvonta, 57:9). Toisaalta pakanuuden omaksumisessa saatettiin mennä pitkällekin, mutta toisaalta kansan parissa ilmeni synkretismiä, ts. ulkonaisesti palveltiin niin Herraa kuin epäjumalia. Herra ei ole kuitenkaan koskaan hyväksynyt muita jumalia rinnalleen (2.Moos.20:2-6). Ainoastaan Häntä tulee palvella ja palvonnan tulee lisäksi olla kokosydämistä. Epäjumalanpalvonta ja puolisydäminen hurskaus tulevat lopulta paljastumaan pettäviksi (Jes.57:11-13). Ainoastaan Herraan turvautuva tulee pelastumaan (57:13).
Jesajan profetia kuitenkin kääntyy tämän jälkeen lohdulliseksi. Jumala näkee kansan joukossa myös hurskaita ihmisiä, joille Hän lupaa rauhan (57:14-21). Parannuksen teon kautta kansalla on edelleen tie auki Herran luokse (57:14). Jumala iloitsee ihmisestä, joka on sydämessään katuvainen ja nöyrä (57:15). Herra vahvistaa niitä, joilla on murtunut, synnin tähden murheellinen sydän (vrt. Matt.5:4). Herran viha kaikkea jumalattomuutta kohtaan on vanhurskasta, mutta Hän ei loputtomiin vihaa syntiin langennutta kansaa (57:16,17). Hän parantaa kansansa ja johdattaa sitä (57:18). Nöyrät saavat lohdutuksen ja huulilleen ylistyksen (57:19) mutta jumalattomilla ei ole rauhaa. Jumalattomia verrataan kuohuvaan mereen (57:20; Juud.13).
Jesajan kuva Jumalasta on monipuolinen. Herra vihaa syntiä ja tulee tuomitsemaan kaiken jumalattomuuden, mutta Hän on armollinen ja täynnä rakkautta kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat Hänelle uskollisia. Itse asiassa Jesajan kirjan loppuluvut 58-66 kuvaavat Jumalaa samalla kertaa tuomarina (=oikeudenmukaisuus) ja pelastajana (=armollisuus).
Oikea paasto ja sapatin vietto
Jumalan tahdon mukainen paasto ja sapatin viettäminen kuuluvat Jumalan suunnitelmiin (58:1-14). Jesajan mukaan kansanjohtajien ja taloudellista valtaa pitävien uskonnollisuus oli puolisydämistä. He sinänsä rukoilevat ja paastoavat, mutta toteuttavat tätä vain ”jossakin määrin”, näön vuoksi, mutta ei Jumalan tarkoittamassa laajuudessa. He kuitenkin odottavat Jumalan suosivan heitä. Paaston ja sapatin vieton ulkokohtaisuus näkyy kaikessa epäjumalanpalveluksessa ja köyhien sortamisesta (58:1-5). Jos paasto on vilpitön, se miellyttää Jumalaa, mutta aito paasto käsittää sitten myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden noudattamisen: vääryyden siteiden katkaisemisen, sorrettujen vapauttamisen ja nälkäisten ruokkimisen (58:6,7). Oikeamielisten rukouksiin Herra vastaa (58:9,10) ja ohjaa ja siunaa heitä (58:11-14). Jotka vaihtavat työnteon ja nautinnot Herran päivän oikeaan viettämiseen, saavat Hänen suosionsa (58:13,14). Rituaaliset käytännöt ja ulkokohtainen uskonnollisuus eivät täytä Herran vaatimuksia aidosta palvonnasta. Ulkonainen ritualismi ilman sydämen uskoa Jumalaa kohtaan on tosiasiassa tekopyhyyttä, jota tehdään ihmisille (muille ja itselle; vrt. Matt.6:1-8,16; 23:5).
Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus on Jumalan tahto. Se ei kuitenkaan itsessään tee ihmisestä vanhurskasta, koska ihminen ei voi pelastua tekojen kautta (Ef.2:8,9; Room.3:28). Silti pelastuksen ja vanhurskaiden tekojen välillä on yhteys: hyvät teot kuuluvat erottamattomana osana pelastuneen ihmisen elämään (Ef.2:10). Jeesus opettaa viimeisellä tuomiolla tekojemme osoittavan sydämemme vanhurskauden (Matt.25:35,36; vrt. Jes.58:7).
Jesaja (kuten yleensä VT) kehottaa noudattamaan sapattia siten kuin Mooseksen laki vaatii (58:13; 2.Moos.20:8-10; 31:12-17). Lepopäivän pyhittäminen on Jumalan käsky. Kuitenkin tärkeintä oli sapatin tarkoituksen noudattaminen, mitä Jeesuskin tähdensi (Matt.12:1-8). Lepopäivänä ihmisen on tarkoitus vetäytyä työstä lepoon ja samalla hänellä on enemmän aikaa Jumalalle. Kuitenkaan UT ei anna tukea sille, että lepopäivä olisi juutalaisen tavan mukaan juuri lauantai (Room.14:5,6). Tässäkään ulkonainen ritualismi ei ole se, mitä sen paremmin VT kuin UT edellyttäisivät, vaan tarkoituksena on ihmisen sydämen ojentautuminen Jumalan puoleen.
Synti, suru ja pelastus
Jälleen Jesaja kääntyy osoittamaan kansan elämässä vallitsemia rikkomuksia (59:1-8). Synti ja vääryys eri muodoissaan – sosiaaliset rikkomukset, sorto, väkivallanteot ja verenvuodatus – jatkuvat avoimesti Israelin keskuudessa. Jesaja, joka julistaa paljon lohdutusta ja rohkaisua, ei toisaalta peittele synnin todellisuutta, vaan kuvaa sitä hyvin värikkäästi ja kohti käyvästi. Jumala ei katso hyvällä sellaista, vaan vääriin tekoihin syyllistyneitä odottaa väistämättä tuomio (myös Jes.1-5). Taustalla on jälleen yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus ja väkivaltaisuus, joka merkitsee lisäksi vääriä tuomioita ihmisten välisissä asioissa (59:4). Yhteiskunnassa vallitsi siten laittomuus. Jesajan sanat on lisäksi tulkittava yleiseksi pidättäytymiseksi väkivallasta ihmisten eturistiriidoissa (59:8).
Paavali viittaa Jesajan esittämiin ajatuksiin (Jes.59:8,9; Room.3:15,17) todetessaan ihmiskunnan olevan synnin vallassa. Paavalin ajatus kuitenkin laajentaa syntisyyden koskemaan koko ihmiskuntaa eikä vain juutalaisia. Niin juutalaisia kuin koko maailmaa koskee ihmiskunnan langennut tila. Jesajakin (ainakin välillisesti) viittaa Jumalan taistelevan pahaa vastaan niin juutalaisten kuin kaukaisten kansojen parissa (Jes.59:18).
Jesaja samaistuu katuviin ihmisiin ja tuo esille synnintunnustuksen (59:9-15). Kyseessä ei ollut koko kansan kääntyminen ja parannuksenteko senhetkisessä tilanteessa, mutta oli ihmisyksilöitä (hallitsijoitakin), jotka olivat siihen valmiita. Jesajan kuvaus (59:9-11) viittaa ihmisen omaehtoiseen katumukseen ja synnintuntoon, joissa ihminen näkee omat syntinsä ja niiden seuraukset. Ilman Jumalaa ihminen on hukassa eikä ihmisellä ole pelastusta ilman Häntä (59:11). Jesajan synnintunnustus on esimerkki sydämen kääntymisestä kaikkina aikoina.
Synti tapahtuu Israelissa kansallisella tasolla ja ilmenee yhteiskunnallisina vääryyksinä, jolloin ihminen on erotettu Jumalasta. Uskollisille ja vanhurskaille Herra lupaa kuitenkin jumalallisen väliintulon ja lunastuksen lähettämällä vapauttajan Siioniin (59:16-21). Koska ihmisten joukossa ei ole ketään, joka voisi toimia vapauttajana, Herra lähettää Lunastajan, joka on puettu koston vaatteisiin (=synti ei jää rankaisematta) ja jolla on vanhurskauden haarniska ja pelastuksen kypärä (59:17; vrt. Ef.6:14-17; 1.Tess.5:8). Vapauttaja tuo oikeuden vanhurskaille.
Lähteet
Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 13.2.2013
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)