tiistai 16. marraskuuta 2004

JOHANNEKSEN EVANKELIUMI: JEESUS JA SAMARIALAINEN NAINEN

Samarialaiset 


Samaria oli alun perin Israelin (pohjoisen valtakunnan) kuninkaan Omrin puolustuksen kannalta edulliselle vuorelle rakentama pääkaupunki (1.Kun.16:24), joka sitten antoi nimen koko alueelle. Samaria sijaitsee Juudean ja Galilean välissä (nämä ovat roomalaisten hallintoalueitten nimiä). VT ei juurikaan puhu ”samarialaisista” (mainitaan kuitenkin, 2.Kun.17:29), mutta selostaa lyhyesti samarialaisten kansan syntyhistorian (2.Kun.17:24-41). Samarian kukistuttua vuonna 722 eKr. Israelin asukkaat vietiin pakkosiirtolaisuuteen Assyriaan, jonka kuningas toi ihmisiä muista kukistetuista kansoista asumaan Samarian kaupunkeihin. Tästä ajasta lähtien alkoi muodostua sekakansa, jonka jäseniä sanotaan samarialaisiksi.

Siirretyt kansat toivat mukanaan Samariaan omat jumalansa ja jumalanpalvelustapansa. Uudet asukkaat eivät siten palvelleet Israelin Jumalaa. Kun Assyrian kuningas sai tietää, että Herra oli antanut leijonien tehdä Samarian asukkaiden keskuudessa hävitystä, kuningas lähetti takaisin yhden pakkosiirtolaisuuteen viedyistä papeista opettamaan, ”miten sen maan jumalaa palvellaan” (2.Kun.17:27). Pappi tulikin ja opetti kansaa. Tuloksena kansa tosin pelkäsi Herraa, mutta palveli Hänen ohellaan myös omia jumaliaan.

Kuitenkin vähitellen pakanauskonnollinen aines väistyi ja samarialaisten uskonnosta kehittyi ankara, israelilaistyyppinen ja yksijumalainen.

Samarialaiset pitivät kiinni Mooseksen laista ja viidestä Mooseksen kirjasta, mutta hylkäsivät muut VT:n kirjoitukset. Samarialaisten uskontunnustus käsitti kuusi uskon kohdetta: 1) yksi Jumala, 2) profeetta Mooses, 3) laki, 4) Garisimin vuori (Jumalan valitsema uhripaikka; huom! 5.Moos.27:12), 5) tuomion ja koston päivä ja 6) Messiaan tulo.    

Entisen Juudan (eteläisen valtakunnan) asukkaiden palattua Palestiinaan Baabelin vankeudesta syntyi pian vakavia ristiriitoja heidän ja samarialaisten välillä (Esra 4:1-5). Samarialaisia ei otettu mukaan temppelin uudelleen rakennustyöhön, vaikka he ilmoittivat palvelevansa samaa Jumalaa. Samarialaiset onnistuivatkin viivyttämään temppelin rakentamista tietyn ajan. Myöhemmin samarialaiset onnistuivat myös vaikeuttamaan Jerusalemin muurin rakennustyötä (Neh.4 ja 6). Nämä tapahtuvat syvensivät juutalaisten ja samarialaisten välistä kuilua.

Juutalaisten ja samarialaisten erimielisyyden kiristyminen näkyi 100-luvun eKr. keskivaiheilla mm. kahtena kilpailevana temppelinä (samarialaisten temppeli sijaitsi Garisimin vuorella). Tuohon aikaan itsenäisen juutalaisvaltion hallitsija ja ylipappi Johannes Hyrkanos lopulta tuhosi samaria-laisten temppelin vuonna 128 eKr. Rooman valtakaudella juutalaisten ja samarialaisten välit pysyivät kireinä, vaikka roomalaiset eivät tehneet eroa näiden kansojen välillä. Samarialaiset jopa liittyivät juutalaisten kohtalokkaaseen kapinaan, joka päättyi Jerusalemin ja temppelin hävitykseen vuonna 70 jKr. Roomalaiset eivät kuitenkaan suoranaisesti kostaneet kapinaa samarialaisia kohtaan, jotka jatkoivat jumalanpalveluksiaan Garisimin vuorella taivasalla.

Hyvin pieni joukko samarialaisia on vieläkin jäljellä Nablusin kaupungissa ja he eroavat rodullisesti selvästi juutalaisista ja arabeista.

Juutalaiset vähitellen synnyttivät joukon sääntöjä, jotka pitivät heidät erossa samarialaisista. Seka-avioliitto kiellettiin ja samarialaisten ei sallittu ottaa osaa jumalanpalvelukseen Jerusalemin temppelissä. Kanssakäyminen juutalaisten ja samarialaisten välillä tuli mahdottomaksi (Joh.4:9). ”Samarialainen” oli juutalaiselle haukkumanimi (Joh.8:48).

Jeesuksen suhtautuminen samarialaisiin oli toisenlainen kuin juutalaisten, vaikka vielä hänen aikanaan Samariassa ei varsinaisesti julistettu hyvää sanomaa (Matt.10:5; Jeesus kuitenkin yritti luoda yhteyttä myös samarialaisiin, Luuk.9:51-53, mutta nämä torjuivat Jeesuksen; silti Sykarin paikalliset asukkaat lopulta uskoivat Jeesukseen Joh.4 mukaan).

Samariasta tuli kuitenkin ensimmäinen ei-juutalainen alue, johon evankeliumia levitettiin helluntain jälkeen (Ap.t.8).

Jeesus ja samarialainen nainen

Johanneksen evankeliumi käsittää useita Jeesuksen keskusteluja eri ihmisten tai ihmisryhmien kanssa. Ensimmäinen oli keskustelu Nikodemoksen kanssa (Joh.3) ja järjestyksessään toinen oli samarialaisen naisen kanssa. Välttääkseen jännittyneen tilanteen seurauksia Juudeassa (ennen muuta fariseusten kanssa, Joh.4:1-2) Jeesus päätti siirtyä Juudeasta Galileaan. Jeesus päätti kulkea lyhintä tietä Samarian kautta eikä Jordanin itäpuolitse (monet juutalaiset kuitenkin valitsivat pidemmän reitin juuri välttääkseen minkäänlaista kosketusta samarialaisten kanssa). Näennäisesti inhimillinen matkanteko (4:4) loi puitteet Jeesuksen kohtaamiselle samarialaisen naisen kanssa.  

Sykar oli kaupunki (oikeastaan vain pieni kylä) tienhaarassa, josta toinen haara johti Gennesaretin järven rannalle Kapernaumiin ja toinen Nasaretiin. ”Jaakobin kaivo” oli noin kilometrin päässä kaupungista Garisimin vuoren juurella. Kyseessä on muinaisen Sikemin kaupungin lähellä oleva alue, johon Jaakob asettui saavuttuaan Mesopotamiasta ja kohdattuaan veljensä Esaun (1.Moos.33:18-20); tämän alueen Jaakob antoi myöhemmin pojalleen Joosefille (1.Moos.48:22). Jeesuksen ja samarialaisen naisen keskustelu tapahtui tällä alueella sijaitsevan kaivon luona (Joh.4:5,6,12).

”Kuudes tunti” (4:6) tarkoittaa keskipäivää. Sen vuoksi Jeesuksella oli tarve levätä aamupäivän matkanteon jälkeen. Keskipäivällä oli myös tarve syödä, mistä syystä Jeesus jäi yksin, kun opetuslapset lähtivät ostamaan kaupungista ruokaa. Keskipäivä ei ollut tavanomainen hetki naisten noutaa kaivolta vettä; joko naisella oli jokin äkillinen tarve saada vettä tai sitten nainen tuli kaivolle noutamaan vettä hetkellä, jolloin hän oletti välttävänsä muiden naisten tapaamisen. Naisen huonomaineisuus (4:17,18) oli tunnettu.

Jeesuksen keskustelu naisen kanssa on osoitus Jeesuksen täydellisestä tilanteen hallinnasta ja yliluonnollisesta tiedosta, mitä kaikkea Jeesus käytti hyväkseen päästäkseen päämääräänsä, julistamaan hyvää sanomaa ihmisille ja saadakseen johdatettua ihmiset tietoisen ratkaisun paikalle.

Jeesuksen puhuttelu oli naisesta merkillistä, koska nainen oli samarialainen (4:9). Itse asiassa nainen oli kaikkea muuta kuin mitä Nikodemos (=Jeesuksen edellinen keskustelukumppani) oli ollut. Nikodemos oli juutalainen mies, varakas, oppinut ja vanhurskas. Nainen taas oli samaria-lainen nainen (juutalaisten rabbien mukaan miehen ei tullut julkisesti edes tervehtiä naista!), ilmeisesti köyhä, oppimaton ja huonotapainen. Nikodemos oli vakuuttunut Jeesuksen olevan Jumalan lähettämä opettaja, ja siksi Nikodemos päättäväisesti hakeutui Jeesuksen luo. Nainen taas piti Jeesusta satunnaisena matkalaisena eikä mitenkään olettanut kohtaavansa ketään Hänen kaltaistaan. Vastakkainasettelu Nikodemoksen ja samarialaisen naisen kanssa on lähes täydellinen. Tästä voi päätellä, että Jeesus oli tullut pelastamaan koko maailmaa (3:16-18): Hän oli tullut osoittamaan huolenpitoaan kaikkia kadonneita kohtaan riippumatta yhteiskunnallisista ja uskonnollisista raja-aidoista.

Jeesuksen pyyntö saada juoda vettä naisen astiasta (4:7) oli sinänsä luonnollista, koska Jeesuksella oli varmasti matkan jälkeen jano. Mutta selvästikin Jeesus käytti pyyntöään tarkoituksellisena johdatuksena keskusteluun, joka seuraavaksi avautui. Jeesus vetosi naisen hyväsydämisyyteen, mikä auttoi ylittämään naisen luonnollisen epäluuloisuuden juutalaista miestä kohtaan. Vähäisenkin avun antaminen toiselle (vaikkapa vihamiehelle) on helpompaa kuin alkaa vastaanottaa toisen ajatuksia tai suoranaista opetusta. Jeesuksen pyyntö oli luonnollinen, mutta jatkon kannalta tarkkaan harkittu teko yhteyden luomiseksi.

Nainen ei heti reagoinut myönteisesti (4:9). Jeesus ei loukkaantunut vaan herätti naisen uteliaisuu-den: Jeesuksella olisi ”elävää vettä.” Tämä oli naiselle täysin outo asia, koska hän arveli Jeesuksen puhuvan luonnollisesta vedestä. Jeesus kuitenkin kääntää asian ”ikuisen elämän vedeksi,” joka lopulta saa naisen pyytämään juuri sitä vettä (4:15). Kuitenkin edelleen nainen luulee Jeesuksen puhuvan luonnollisesta vedestä. Joka tapauksessa Jeesus on voittanut naisen epäluulon ja onnistunut herättämään hänen uteliaisuutensa. Jeesus aloitti keskustelun naisen astiassa olevasta vedestä, mutta siirtyi sitten hengelliseen vertauskuvaan. Tätä ei nainen ymmärtänyt, vaan enemmän luontaista laiskuuttaan halusi vain päästä kantamasta vettä kaivosta uudelleen ja uudelleen.

Lopulta Jeesus esitti naiselle pyynnön, joka oli naiselle kaksiteräinen miekka: ”Mene hakemaan miehesikin tänne” (4:16). Sinänsä tämä sopi sen aikaiseen käyttäytymisetikettiin: Jeesuksen ei olisi ollut luvallista puhua naisen kanssa ilman tämän miehen läsnäoloa. Mutta Jeesuksen tarkoitus oli osoittaa naiselle jotain ihan muuta. Jos nainen tosissaan haluaisi Jeesuksen tarjoamaa elävää vettä, hänen tulisi noutaa miehensäkin paikalle – ja silloin naisen elämän salatut asiat tulisivat julki. Naisen vastaus, ettei hänellä ole miestä, oli sinänsä  totta. Aivan ilmeisesti hän oli ollut viisi kertaa naimisissa, mutta nyt eli avosuhteessa. Mutta edelleen nainen luuli puhuvansa tavallisen matka-miehen kanssa, jolta voi kätkeä elämänsä salatut asiat. Naisen vastaus kätkikin sisäänsä ajatuksen paeta tilannetta.

Mutta lopulta Jeesus paljastaa naisen salaisuudet vastaansanomattomasti (4:17,18). Jeesus oli nyt naisenkin silmissä tuonut esille asioita, jotka vain profeetta voi julkituoda. Jeesus oli naiselle ventovieras juutalainen mies; mutta Jeesuksen profeetallisuutta nainen ei voinut kieltää. Tosin Jeesuksen totuudellinen vastaus oli naiselle sisäisesti kova isku, joka ajoi hänet vielä kerran puolustuskannalle: nainen yritti mennä samarialaisen uskonnollisuuden taakse (4:20). Ikään kuin nainen olisi kuitenkin (profeetankin edessä, vaikka tämä julisti totuuden!) halunnut osoittaa olevansa puhdasoppisempi Jumalan edessä (samarialaiset sentään palvelevat Jumalaa oikeassa paikassa…).

Jeesus ei lähtenyt lainkaan väittelemään samarialaisten ja juutalaisten uskonnollisuudesta, vaan siirsi asian sydämen tasolle: ”Tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa” (4:23). Joka todella haluaa tuntea totuuden Jumalan palvelemisesta, ei löydä sitä esi-isiensä perinteistä, vaan oman sydämensä suhteesta Jumalaan. Ihmisen tulee Hänen Hengessään olla yhteydessä Jumalaan, ja tämän kaiken tulee tapahtua kaikessa totuudessa. Tämä puolestaan edellyttää, että elämämme on sopusoinnussa Jumalan kanssa tässä ja nyt!

Nainen alkoikin jo lähestyä sydämessään Jeesusta. Tämä asiantila oli ollut hiljalleen nähtävissä keskustelun edetessä. Aluksi Jeesus oli naiselle halveksittu ”juutalainen” (4:9); sitten – ehkä ironisesti – nainen sanoi Jeesuksen mahdollisesti olevan suurempi kuin ”isänsä Jaakob” (4:12); seuraavaksi Jeesus olikin hänelle jo ”profeetta” (4:19). Mutta nyt nainen tuli viimeisen ja korkeimman vaihtoehdon eteen: oliko hänen edessään Messias? Nainen todella odotti sydämessään Messiaan saapumista. Jeesus vihdoin asettikin naisen lopullisen totuuden eteen: Messias on naisen edessä; Messias puhuu naisen kanssa (4:26). Jeesus käytti tässä itsestään jumalallista sanontaa ”minä olen.”

Nainen voi nyt valita, uskooko hän vai ei. Nainen menikin kaupunkiin ja kysyi kaupungin ihmisiltä: ”Olisiko hän Messias?” (4:29). Ainakaan hänen syntielämänsä ei estänyt häntä kuuluttamasta kaupungissa kaikkea sitä, mitä Jeesus oli hänestä paljastanut. Normaalitilanteessa kaupungin vanhimmat tuskin olisivat kuunnelleet syntistä naista. Mutta naisen todistus oli vakuuttava, ja nainen itse selvästikin uskoi. Lopulta monet kaupunkilaiset ja sitten yhä useammat uskoivat (4:39-42).

Jeesus oli mestarillisella tavalla voittanut kaikki naisen uskon esteet: välinpitämättömyyden, materialismin, itsekkyyden, moraalittomuuden, tietämättömyyden sekä uskonnolliset ennakkoluulot ja ehdottomuuden. Jeesuksella oli jumalallinen, yliluonnollinen kyky nähdä ihmisen tarpeet ja ihmisen sydämen tila.

Jeesus ja opetuslapset

Naisen lähdettyä kaupunkiin kertomaan Jeesuksesta tämä keskustelee opetuslastensa kanssa (4:27,31-38). Opetuslapset olivat kuitenkin täysin vielä sidoksissa vanhoihin rutiineihin ja sovinnaisuuksiinsa. Siksi he ihmettelivät, miksi Jeesus ylipäätään keskustelee henkilön kanssa, joka on samarialainen ja joka on nainen. Opetuslapset kummastelivat sitäkin, miksi Jeesus ei ollutkaan kiinnostunut syömisestä. Jeesus puolestaan selosti opetuslapsille kutsumustaan, joka oli sitoutumista lähettäjän, Isän, tahtoon ja Hänen antamansa työn suorittamiseen. Tämä asia oli suurempi kuin maallinen ruoka. Tähän Isän antamaan tehtävään Jeesus haastoi opetuslapsia mukaan, joista oli tuleva sadonkorjaajia.

Jeesuksen puhuessa opetuslapsilleen samarialaiset lähestyivät joukolla kaupungista Jeesuksen luo. Tässä tilanteessa Jeesus sanoo: ”Katsokaa tuonne! Vainio on jo vaalennut, vilja on kypsä korjattavaksi” (4:35). Jeesuksen puhetta opetuslapsille voikin pitää yhtenä lähetyskäskyn ilmaisumuotona.

Lähteet:

Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 6, ”Samarialainen,” ss.40-41 (Vantaa, 1991).

Tenney, Merril C., John: The Gospel of Belief (Grand Rapids, Michigan, 1948).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).