Katumus sinänsä on jokaisessa ihmisessä piilevä luonnollinen tunne, jossa ihminen, joka on tehnyt tai ajatellut jotain, toivoo sitä nimenomaista asiaa tekemättömäksi tai toisenlaiseksi. Ihminen katuu vähintään sitä, että on jäänyt kiinni rikkeestään! Hengellisessä elämässä ihmisen katumiskykyyn sisältyy mahdollisuus sekä mielenmuutokseen että elämäntavan muuttumiseen. Katuminen ei ole tosiasiassa mitenkään hävettävä asia, vaan ihmisen pelastuskin riippuu siitä, että tämä kyky on tallella. Jos ihminen on menettänyt katumiskyvyn, hän on vaarassa paatua täydellisesti.
Katumiseen on Raamatussa selvä kehotus. Jumala haluaa ihmisen katuvan pahuuttaan ja syntiään (Joona 3:1-10).
Raamatussa on esimerkkejä, joissa rukouksiin ja niistä seuraaviin rukousvastauksiin liittyy lähei-sesti edellytyksenä katumus. Salomon rukouksessa Israelin kansan kääntymys oli edellytyksenä syntien anteeksisaamiselle ja kansan palauttamiselle takaisin luvattuun maahan (1.Kun.8:33,34). Jeremia oletti Jumalan vihan kääntyvän pois kansan yltä, jos se rukoilee ja nöyrtyy (Jer.36:7). Nehemian rukous ja synnintunnustus saivat aikaan sen, että Jumala kutsui hänet Jerusalemin muurin rakennustyöhön vihollisten ahdistaessa – mutta vaikea työ tuli tehdyksi (Neh.1:4-11).
Ihmisen sydämen puhtaus on edellytyksenä sille, että Jumala kuulee rukoukset (Ps.66:18,19). Kyse ei ole kuitenkaan ihmisen tulemisesta täydelliseksi tai synnittömäksi (eikä ihminen voi maan päällä sellaiseksi tullakaan), vaan siitä, että ihminen käy läpi katumuksen kautta vilpittömästi mielenmuutosprosessin ja näin puhdistuu sydämen synneistä, jotka estävät rukousta ”hengessä ja totuudessa.”
Eräät sydämen asenteet ovat avainasemassa estämässä rukousta ja rukousvastauksia. Ylpeys ja itsekeskeisyys ovat suurimpia syntejä, jotka estävät toimivaa rukousta (Luuk.18:10-12,14). Samoin arvostelu, katkeruus ja viha ovat syntilistan kärjessä viemässä ihmisen rukouksilta voiman.
Myös rukouksen motiivien tulee olla kunnossa. Jeesuksen mukaan ihminen ei saa rukoilla kuten tekopyhät (Matt.6:5) ja tyhjää hokevat pakanat (Matt.6:7). Jeesus tuomitsi näin kaiken epäaidon rukouksen. Rukouksen keskipisteenä ei voi olla ihmisen hyöty.
Toimiva rukous ”hengessä ja totuudessa” tulee mahdolliseksi vasta kun ihmisellä on aito ja rehellinen käsitys omasta tilastaan. Tosi rukous edellyttää siksi ihmiseltä sydämen katumusta.
Katumus on kuitenkin luonnolliselle ihmiselle vaikea ja vastenmielinen asia. Se on sitä ollut aina. Mutta erityisesti nykyaikana, jolloin kaikki auktoriteetit ja ehdoton totuus kyseenalaistetaan ja jolloin ihmisen omanarvontuntoa korotetaan ihmiskeskeisellä, Jumalan sivuuttavalla tavalla, on katumus suorastaan käynyt torjuttavaksi ja ei-toivottavaksi. Tässä suhteessa oikean katumuksen ymmärtäminen on myös uskovien piirissä hämärtynyt.
Mitä katumus ei ole
Katumukseen liittyy monenlaisia inhimillisiä käsityksiä, jotka eivät ole oikean katumuksen tuntomerkkejä.
Syyllisyyden kokeminen tai edes syntien tunnustaminen eivät vielä ole katumusta. Ihminen voi pahoitella tai ”voivotella” omaa tilaansa tai tekojaan, mutta kaikki jää kuitenkin ennalleen. Murtunut mieli ei ole riittävä, jos se ei johda muutokseen. Usein tuolloin on tosiasiassa kyse vain ihmisen tunnontuskista ja oman kurjuuden mietiskelystä eikä katumuksesta.
Murehtimista pidetään toisinaan virheellisesti katumuksena, mutta todellisuudessa murehtimisesta varoitetaan ja ihmisiä kielletään murehtimasta (Fil.4:6-7). Suoranainen ”maallinen murhe” (2.Kor.7:10) tarkoittaa, että ihminen tyytymättömyydessään synnin seurauksena suree kokemaansa tyhjyyttä ja synnin seurauksia, mutta samalla rakastaa syntiä. ”Maallinen murhe” tuo kuoleman. Murheen kokeminen, mielen tuska tai ahdistuksen tunne eivät ole katumusrukousta. Viime kädessä mikään ajatteleminen ei ole rukousta.
Mikään sellainen, joka jättää ihmisen omaan toivottomuuden tilaansa, ei ole oikeaa katumusta. Epätoivoisesta katumuksesta puuttuu usko. Se saa ihmisen pakenemaan Jumalan luota synteineen eikä etsimään Hänen armoaan ja anteeksiantamustaan. Äärimmäisiä esimerkkejä tällaisesta ”katumuksesta” ovat Kain (1.Moos.4:13,14) ja Juudas (Matt.27:3-5).
Väärä murehtiminen (vaikka se tapahtuisi katumuksen nimissäkin) saa ihmisen antautumaan synnin ja epätoivon edessä kun taas oikea katumus vie ihmisen antautumaan Jumalalle.
Oikea sydämen asenne
Todellinen katumus johtaa muutokseen, parannukseen, ja on ihmiselle avuksi. Oikea katumus johtaa siksi ihmisen lähelle Jumalaa. Katumusrukous nousee sellaisen ihmisen mielestä, joka on valmis antautumaan Jumalan edessä sisäiseen muutosprosessiin, josta sanotaan, että ”se alkaa huulilta, mutta se päättyy tekoihin; se muuttaa asenteet, mutta lopulta se muuttaa myös teot” (vrt. 2.Aikak.7:12-14).
Katumuksen ja parannuksenteon ydin on siinä, että ihminen on tehnyt syntiä pyhää Jumalaa itseään vastaan ja loukannut Häntä (Ps.51:6). ”Jumalan mielen mukainen murhe” (2.Kor.7:10) on vilpitöntä synnin katumista, joka saa aikaan mielenmuutoksen ja parannuksen. Tällöin ihminen katuu syntiä, koska synti saa aikaan ihmisen eron Jumalasta, koska synti aiheuttaa tuomion ja rangaistuksen ja myös koska itse synti on tullut hänelle kauhistuttavaksi. Todellinen katumus edellyttää ihmiseltä nöyryyttä, avoimuutta Jumalaa kohtaan ja valmiutta rukouksessa asettua sisäisen muuttumisen ja murtumisen prosessiin (Joel 1:13, 2:12,17).
Henkilökohtainen murtuneisuus ja syntien tunnustaminen ovat toki välttämättömiä lähtökohtia (mutta vasta lähtökohtia!) todelliselle katumukselle (Luuk.18:13). Rakkaus Jumalaan, pyhyyden kaipuu ja viha syntiä kohtaan saavat uskovissa aikaan oikean katumuksen. Lopputuloksena on ihmisen täyskäännös, täydellinen mielenmuutos. Ihminen luonnostaan etsii omaa hyötyään, mutta katumuksen ja parannuksen kautta ihminen lopulta etsii vain Jumalaa ja Hänen tahtoaan. Parannus ei ole ihmisen aikaansaannosta, vaan parannuksen saa aikaan Jumala, joka saa puhua ihmiselle ja tehdä tahtonsa mukaan Pyhän Hengen herättämälle ihmismielelle.
Katumus on Herralle otollista ja todellista silloin, kun ihminen näkee synnin oikeassa, ts. Jumalan ja Hänen käskyjensä, valossa (1.Moos.42:21; Job 42:1-6; Ps.34:19, 51:19), kun se johtaa toisiin ajatuksiin (Matt.21:29) ja kun katumus on ihmisen sydämessä eikä vain ulkonaisessa olemuksessa (Joel 2:13).
Oikea katumus tuo mukanaan sekä tuskaa että iloa. Oikea katumus johtaa
- omantunnon heräämiseen (1.Sam.24:6; 1.Kun.8:38; Ap.t.2:37)
- synnintunnustukseen (3.Moos.26:40; Ps.38:19; Mark.1:5; Jaak.5:16)
- kääntymykseen (Luuk.3:3)
- uudenlaiseen elämäntapaan (Room.6:4)
- anteeksiantamukseen (Luuk.17:3,4)
- omantunnon rauhaan (Ap.t.24:16; 1.Tim.1:19; Hepr.10:22)
- rukoukseen (Ap.t.9:11)
Raamatussa on kaksi erityisen selkeää esimerkkiä katumusrukouksesta: Daavid (2.Sam.12:13-17, Ps.51) ja Daniel (Dan.9:1-19).
Daavid teki aviorikoksen Urian vaimon Batseban kanssa. Batseba tuli raskaaksi, minkä jälkeen Daavid petollisella toiminnalla järjesti Urian kuoleman taistelussa. Profeetta Naatan sai Daavidin tunnustamaan syntisen teon ja ennusti samalla lapsen kuoleman. Daavid ymmärsi tehneensä syntiä ja katui. Daavid paastosi ja rukoili, koska arveli vielä voivansa pelastaa lapsen hengen. Kun lapsi kuitenkin kuoli, Daavid lopetti paaston ja rukouksen.
Daavidin katuva mieli käy erityisesti ilmi Psalmista 51, jonka taustana on juuri kyseinen aviorikos Batseban kanssa. Daavid ei syntisenä ja anteeksiantamuksen suuressa tarpeessa pystynyt muuhun kuin turvautumaan Jumalan armoon (51:3), jonka kautta yksin ihmisen synti pestään pois (51:4). Daavid tunsi ja tunnusti oman tilansa (51:5,6), kun hän tiesi rikkoneensa – ei enempää eikä vähempää kuin – itse Jumalaa vastaan. Daavid tunnusti syntisyytensä takia olevansa etäällä Jumalasta, jolta hän etsi samalla apua. Daavid tunsi ulkopuolisen (=Jumalan) avun olevan ainoan, joka hänet voi nostaa. Tämä on aidon katumusrukouksen merkki. Sitten jakeet 51:9-14 käsittävät pyyntöä sen puolesta, että syntisen teon takia katkennut yhteys Daavidin ja Jumalan välillä palautuisi ennalleen. Tämä tapahtuisi siten, että Herra itse toisi hänelle puhdistuksen kaikesta synnistä (51:16). Daavidin katumus ei selvästikään ollut pelkkää murtunutta mieltä ja tunnontuskaa, vaan katumus tähtäsi kaiken ennallistamiseen, täydelliseen muutokseen synnin vallasta puhtauteen (51:12,14), ”luntakin valkeammaksi” (51:9). Daavidin mielenmuutos oli näin täydellinen. Psalmi osoittaa katumuksen merkitsevän lopulta voittoa (51:10,14,20,21). Tästä mielentilasta nousee myös psalmista esille nouseva ylistys ja kiitos (51:16,17).
Danielin esirukous (Dan.9:1-19) oli epätavanomainen reaktio Danielin luettua Jeremian kirjan ennustuksen, jonka mukaan pakkosiirtolaisuuden 70 vuoden aika oli kulumassa umpeen. Daniel luki Jumalan lupauksen kansan vapautumisesta Baabelin vankeudesta; mutta hän ei jäänyt passiivisesti odottamaan lupauksen toteutumista, vaan hän näyttää ymmärtäneen, että Jumala odotti häneltä osallistumista (Dan.9:3). Danielin rukous tähtäsi Jumalan lupauksen toteutumiseen, kansan vapautumiseen. Mutta Danielin rukous oli todellista katumusrukousta: hän paastosi, pyysi armoa, istui maan tomussa ja pukeutui säkkivaatteeseen. Hän tiesi, että syntinen kansa ei ansaitse mitään armoa Jumalalta, vaan on pikemminkin toistuvasti rikkonut liittonsa Jumalan kanssa ja tehnyt mitä suurimpia syntejä. Kansan teot ja elämä pikemminkin ansaitsevat Jumalalta pelkän kirouksen ja rangaistuksen. Kaikki, mikä kansaa on kohdannut, on ollut oikein ja vanhurskasta. Daniel oli valmis tunnustamaan tämän kaiken. Mutta Danielin katumusrukouksen tavoitteena oli vedota Jumalaan, joka on armollinen, täynnä sääliä ja anteeksiantavainen. Armahtamalla kansan Jumala kirkastaisi ja korottaisi itseään.
Jumala selvästikin näki Danielin puhtaat motiivit katumusrukouksen takana ja vastasi hänelle sen mukaisesti. Voidaan sanoa, että Danielin esirukous vahvisti ja toimeenpani maan päällä Jumalan päätöksen. Israelin vapautumista voi jopa pitää Danielin rukouksen seurauksena!
Katumusrukouksen voima
Katumus on välttämätöntä, jotta ihmisen sydän olisi vilpitön Jumalan edessä. Mutta vilpittömästä sydämestä nousevalla rukouksella on suora yhteys taivaaseen.
Ihmisen ajatukset, asenteet ja motiivit tuskin voivat koskaan olla täysin puhtaat Jumalan edessä. Mutta voidaan sanoa, että korkeimmalla tasolla ihmisen rukous on silloin, kun hän rukoilee oman tilansa ja vajavaisuutensa tuntien ”tapahtukoon sinun tahtosi.” Tällöin rukoilija on alistanut oman tahtonsa Jumalan tahtoon maailmassa, jossa Jumalalla on kaikki valta ja mahdollisuudet tehdä kaikki täydelliseksi, vaikka ihminen ei vielä sitä täysin tajuakaan. Ilman katumusta ihminen ei voi alistua Jumalan tahdon alle; mutta katuvalla ihmisellä on avoin yhteys Jumalaan, jolla on valta, voima ja tahto vastata ihmisen rukouksiin.
Raamatun mukaan niiden rukous kuullaan, jotka kääntyvät (2.Aikak.7:14) ja jotka ovat ”köyhiä ja kurjia” (Jes.41:17). Rukouksen yksi luonteenpiirre on olla hätähuutoa (Ps.107:28). Tämä kaikki toteutuu, kun ihmisellä on katuva sydän.
Katumusrukous ei ole ulkonaisistaan piirteistään huolimatta toivottomuutta ja tappioita. Se merkitsee kyllä ”huutoa syvyydestä” (Ps.130), mutta se on lopulta luonteeltaan voimakasta ja voittoa täynnä olevaa rukousta! Katumusrukous on lähtökohtana sille, että ihmisen rukouselämä on Jumalan tahdon mukaisella pohjalla. Katumusrukous on avaimena rukousvastauksiin.
Katumusrukous on myös osoittautunut olevan avaimena sille, että Jumala lähettää herätyksen. Jorma Kuusinen kommentoi kirjassaan ”Jatkuvan herätyksen salaisuus”: ”Katumusrukous ja herätykset liittyvät merkittävästi yhteen. Ennen herätyksiä ja niiden aikana katumusrukoukset ovat olleet yksi Jumalan voimallisimmista keinoista tavoittaa uskosta osattomia.”
Katumusrukous on siten voimallista rukousta. Todellista, aitoa rukousta ei voi edes olla ilman katumusta.
Lähteet:
Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 3, ”Katumus,” ss.73-74 (Vantaa, 1989).
Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 5, ”Rukous,” ss.250-253 (Vantaa, 1991).
Kuusinen, Jorma: Jatkuvan herätyksen salaisuus.
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
http://www.rukous.net
