TOINEN SAMUELIN KIRJA: DAAVIDIN KUNINKUUS

Toinen Samuelin kirja ja Daavidin kuninkuus

Samuel oli voidellut Daavidin kuninkaaksi Saulin vielä hallitessa (1.Sam.16:1-13). Siitä lähtien Saulin kuninkuus heikkeni, vaikka Daavid joutui vielä pakoilemaan Saulia tämän kateuden vuoksi. Saul kuoli lopulta omaan miekkaansa haavoituttuaan taistelussa filistealaisia vastaan (31:1-5). Toinen Samuelin kirja on kuvausta Daavidin hallituskaudesta Israelin kuninkaana. Huolimatta monista henkilökohtaisista koettelemuksista Daavidin ja hänen poikansa Salomon hallituskaudet olivat Israelin historian kulta-aikaa. Alueellinen laajentuminen ja uskonnollisten ihanteiden noudattaminen Mooseksen viitoittamalla tavalla toteutuivat tällöin suuremmassa mittakaavassa kuin koskaan ennen ja jälkeen Israelin VT:n ajan historiassa. Myöhempien vuosisatojen profeetallinen julistus piti toistuvasti sisällään Daavidin ajan ihannetilan ennallistamista. Lopultakin Daavid oli esikuva lopun ajan loistavasta kuninkaasta (Hes.34:23,24; 37:24), joka toteutui Jeesuksessa. Hän oli Daavidin Poika (Matt.22:41-45) ja Daavidin tapaan paimen (Joh.10:11).    

Daavidin kuninkuus oli Saulin vainosta ja Israelin hajanaisuudesta huolimatta lopulta menestystarina. Saulin jälkeen koko Israel (=sen kaikki 12 heimoa) asettui muutamassa vuodessa tukemaan Daavidia, joka oli aluksi ainoastaan Juudan heimon tunnustama kuningas. Sotilaallisen ja diplomaattisen menestyksen kautta Daavidin valtakunta ulottui lopulta etelästä Egyptin rajajoelta ja Akaban lahdelta pohjoiseen Foinikian rannikolle, Damaskokseen ja Hamatin maahan asti sekä idässä Moabin ja Edomin alueelle (2.Sam.8:1-14; vrt. 1.Moos.15:18-21; 1.Kun.8:65; Salomon aikana valtakunta oli laajimmillaan). Daavidin ja Salomon aikana Israel oli voimatekijä myös ulkovaltojen silmissä. Daavidin aikana mm. vuosisataiset suurvallat Egypti ja Assyria olivat heikkouden tilassa pystymättä puuttumaan Israelin maan asioihin eivätkä ne kyenneet myöskään auttamaan Israelin naapureita.

Daavid pyrki olemaan korostetusti paitsi poliittinen myös uskonnollinen johtaja. Vaikka hän ei saanut Herralta lupaa temppelin rakentamiseen, hän kuitenkin teki perusteellisia valmisteluja poikansa Salomon temppelinrakennustyötä varten. Daavidin hallituskaudella papit ja leeviläiset saivat uskonnollisesti vahvan aseman uskonnollisten toimien harjoittamisessa. Vaikka jo Mooses ja Joosua olivat määränneet tietyt kaupungit leeviläisten asuinpaikoiksi (4.Moos.35:1-8; Joos.21:1-45), epäilemättä vasta Daavidin aikoina tämä saattoi käytännössä toteutua, kun pakanalliset asukkaat niissä oli kukistettu. Israelin uskonnollinen elämä oli Daavidin ja Salomon aikaan ainakin ulkonaisesti vanhan liiton ajan huippukohdassaan.

Huolimatta Daavidin moninaisesta menestyksestä Raamattu ei kuitenkaan vaikene hänen hallituskautensa ongelmista, jotka syvästi koskettivat Daavidia henkilökohtaisesti. Luvut 2.Sam.11-20 ovat perinpohjaista kertomusta synnistä, rikoksesta ja kapinasta kuninkaallista perhettä kohtaan. Menestyksellä oli oma hintansa, jonka Daavid joutui kokemaan erityisesti oman perheensä sisällä.

Daavid suree Saulin kuolemaa

Daavid ei ollut missään vaiheessa halunnut Saulin kuolemaa vaikka tämä puolestaan oli toistuvasti uhannut hänen henkeään. Daavidille Saul oli Herran voideltu, jota vastaan ihminen ei saanut kohottaa kättään (1.Sam.26:9). Saul oli kuitenkin kuollut omaan miekkaansa haavoituttuaan taistelussa filistealaisia vastaan (1.Sam.31:1-6). Saul oli haavoittunut vihollisen nuolista, minkä jälkeen hän oli pyytänyt aseenkantajaansa tappamaan hänet. Saul ei missään nimessä halunnut tulla ympärileikkaamattomien tappamaksi. Aseenkantaja ei kuitenkaan halunnut vahingoittaa Saulia, jolloin Saul valitsi itsemurhan. Nähtyään Saulin kuolleen aseenkantaja tappoi myös itsensä.

Amalekilaisen siirtolaisen poika toi Daavidille tiedon Saulin kuolemasta. Daavid otti vastaan tiedon erittäin raskaasti ja piti valittajaiset (2.Sam.1:1-16). Tiettyä hämmennystä herättää Israelin leiristä paenneen amalekilaisen kertomus Saulin kuolemasta, koska tämä kuvaus poikkeaa aikaisemmin kerrotusta. Erot selittyvät kuitenkin sillä, että 1.Sam.31 kertoo kuten asia tapahtui, 2.Sam.1 taas amalekilaisen kertomana. Taustalla lienee ollut amalekilaisen käsitys Saulin tappamisesta olevan Daavidille mieluinen, mistä syystä hän kertoi oman muunnellun versionsa tapahtumasta. Hän odotti saavansa suosiota Daavidin silmissä ilmoittautuessaan Saulin tappajaksi (mikä siis ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa). Tähän kaikkeen suosion tavoittelemiseen viittaa sekin, että amalekilainen oli ottanut kuninkaalliset arvoesineet otsarivan Saulin päästä ja renkaan hänen käsivarrestaan tuodakseen ne Daavidille. Joka tapauksessa amalekilainen oli näin nähnyt, mitä Saulille oli todella tapahtunut, mutta halusi selostaa oman roolinsa merkittävämpänä kuin se todellisuudessa oli. Amalekilainen viestintuoja kuvitteli ilmeisesti saavansa palkkion tuodessaan tiedon Saulin kuolemasta, mutta Daavid määräsikin hänet teloitettavaksi, koska hän oli surmannut Herran voidellun.

Surullisena Saulin ja Joonatanin kuolemasta Daavid lauloi näistä valituslaulun, ”jousilaulun” (1:17-27). Daavid kuvaa Saulin ja Joonatanin elämän ja uroteot erittäin kauniilla tavalla, vaikka Saulin suhtautuminen Daavidiin oli ollut perin juurin kielteinen eivätkä Saulin saavutukset olleet välttämättä aina pelkästään loistavia. Mutta Saulin kuolema ei merkinnyt pelkästään sitä, että Israel oli menettänyt kuninkaan vaan Daavid oli sen ohessa menettänyt myös läheisen ystävän, Joonatanin. Tämä oli ollut Daavidin todellinen sydänystävä (1.Sam.18:1-4) huolimatta isänsä vihasta Daavidia kohtaan. Joonatania kohtaan Daavidilla oli vilpittömästi pelkästään hyvää sanottavana, mutta laulusta ei käy missään määrin ilmi Saulin nurja asenne Daavidia kohtaan. Daavid muistelee Saulia vilpittömästi surren tämän kuolemaa ja muistellen tätä kuin Saul olisi ollut kaikin puolin rohkea, jalo ja kunnioitettava ihminen. Pienintäkään katkeruutta ei ole Daavidin sanoissa.

Saulin hallitsijasuvun hajoaminen

Ennen Saulin kuolemaa Daavid oli oleskellut Siklagissa (1.Sam.27:6), joka oli lähellä Juudaa mutta tuossa vaiheessa filistealaisten hallussa (myöhemmin Siklag tuli kuulumaan Israeliin). Saulin kuoltua Daavid saattoi jälleen palata Israeliin. Saatuaan Herralta luvan palata kotimaahansa Daavid tuli Israeliin ja asettui Hebroniin (2:1-7). Hebronissa hänen oma heimonsa Juuda voiteli hänet kuninkaakseen. Seudun asukkaat tunsivat hänet hyvin, koska hän oli suojellut alueen asukkaita ja jakanut heille sotasaalistaan (1.Sam.30:26-31). Saul oli ollut koko Israelin kuninkaana mutta tässä vaiheessa vain Daavidin oma heimo tunnusti tämän hallitsijakseen (pohjoiset heimot jäivät näin vielä Saulin suvulle). Juudan kuninkaana Daavid lähetti kiitoksensa Gileadin Jabesin miehille, koska nämä olivat järjestäneet Saulille kunniallisen hautauksen. Epäilemättä tämä ystävällinen ele vaikutti myös poliittisesti vahvistaen Daavidin tukea kansan keskuudessa.

Israel oli kokonaisuutena ottaen sekasortoisessa tilanteessa Saulin kuollessa. Pääkaupunki Gibea (Saulin kotikaupunki, 1.Sam.10:26; 11:4) oli joko luultavasti joko tuhoutunut tai vähitellen rapistunut (vasta Daavid teki myöhemmin Jerusalemista Israelin pääkaupungin valloitettuaan sen jebusilaisilta, 2.Sam.5:6,7). Lopulta Abner, Israelin armeijan sotapäällikkö, pystyi tuomaan riittävästi järjestystä Israeliin asettaakseen Saulin pojan Isbosetin kuninkaaksi (2.Sam.2:8-11). Valtaan asettaminen tapahtui Gileadissa, koska filistealaiset pitivät hallussaan maata Jordanin länsipuolella. Isboset hallitsi vain kaksi vuotta samalla kun Daavid hallitsi Juudaa Hebronissa seitsemän ja puoli vuotta. Tämä merkitsi ilmeisesti sitä, että filistealaisten aiheuttamat ongelmat viivyttivät Daavidin valtaannousua koko Israelissa yli viiden vuoden ajan. Israelin heimot olivat näin vähän aikaa kahden eri kuninkaan alaisuudessa, mikä johti Israelin sisällissotaan (2:12-3:1). Sotaan liittyy aina kuolemaa, joka aiheuttaa katkeruutta. Israelin ja Juudan veljessodasta mainitaan nimenomaisesti tapaus, jossa Israelin sotapäällikkö Abner tappoi Asaelin, Daavidin sotapäällikön Joabin veljen. Tässä vaiheessa tällä ei vielä ollut seurauksia mutta myöhemmin juuri tämä tapaus johti Abnerin murhaan.  

Huolimatta sisällissodasta Daavidin valta kuitenkin vahvistui vähitellen ja Hebronissa myös hänen perheensä kasvoi (3:2-5). Daavidilla mainitaan kuusi vaimoa, joille kullekin syntyi Hebronissa poika. Näistä kuudesta kolme (Amnon, Absalom ja Adonia) koki väkivaltaisen kuoleman Daavidin perheen sisäisen väkivallan seurauksena. Daavidin perheen historia ei ole minkäänlaista perheidylliä, vaan toistuvaa kateutta, itsekkyyttä, juonittelua sekä henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Vaikka Daavidia pidetään aiheellisesti Israelin merkittävimpänä kuninkaana, hänen yksityiselämänsä oli täynnä kaikenlaisia ristiriitoja. Raamattu ei vaikene suurten Jumalan ihmisten inhimillisistä puolista ja puutteista.

Moniavioisuus on ilmiö, joka esiintyy toistuvasti VT:n historiassa. Luomiskertomus kuitenkin opettaa yksiavioisuutta (1.Moos.2:2). Tosiasiassa Mooseksen laissa kielletään kuninkaita pitämästä lukuisia vaimoja (5.Moos.17:17; toisaalta moniavioisuutta pidetään sinänsä mahdollisena, 5.Moos.21:15-17). Monilla VT:n ajan miehillä oli kuitenkin useita vaimoja (mm. Jaakob, Saul, Daavid ja erityisesti Salomo). Käytännössä moniavioisuutta esiintyi vain rikkailla miehillä. Daavidin perheen sisällä näkyivät selvästi moniavioisuuden mukanaan tuomat ongelmat. UT:n aikana moniavioisuutta ei enää tunneta Israelissa. Niin Jeesuksen kuin alkuseurakunnan ohjeet liittyvät yhden miehen ja yhden naisen väliseen avioliittoon.

Isbosetin vaikutusvalta Israelin kuninkaana väheni koko ajan ja käytännössä Abner sai lisää valtaa (3:6-21). Isbosetin ja Abnerin välille tuli henkilökohtainen kiista Saulin sivuvaimon Rispan vuoksi, jonka luona Isboset väitti Abnerin käyneen (oliko tämä kuvittelua vai totta, jää kuitenkin avoimeksi). Isboset kuulusteli Abneria, jolloin tämä päätti rikkoa välinsä Isbosetin kanssa. Abner lähestyi tällöin Daavidia ja tarjosi tälle koko Israelin tukea. Abnerin vaikutusvalta Israelin keskuudessa oli niin määräävä, että ilman hänen tukeaan Isbosetin kuninkuus olisi mennyttä. Daavid oli sinänsä valmis liittoutumaan Abnerin kanssa, mutta vaati samassa yhteydessä palautettavaksi itselleen Mikalia, Saulin tytärtä, joka oli luvattu hänen vaimokseen (1.Sam.18:20-29; 25:44). Abnerin vaikutusvalta Isbosetiin oli suuri ja siksi Abnerin painostuksesta Isboset oli suostuvainen Mikalin palautukseen. Mikal oli ollut tällä välin Laisin pojan Paltielin (Paltin) puolisona ja tämä itki katkerasti menetystään (Raamatun kuvaamat tapahtumat ovat toisinaan inhimilliseltä kannalta riipaisevia). Mikal tuotiin Daavidille. Daavidin taholta tämä merkitsi myös osoitusta siitä, että hän ei pitänyt vihaa Saulin sukua kohtaan. Abner itse meni Hebroniin, missä hän lupasi kansan tuen Daavidille. Abner oli selvästi vaikutusvaltainen Israelin heimojen keskuudessa tehden nyt työtä Daavidin hyväksi.

Liiton solmimisen jälkeen Joab, Daavidin sotapäällikkö, kuitenkin tappoi Abnerin kostaakseen veljensä Asaelin kuoleman (3:22-39), joka oli tapahtunut Israelin heimojen sisällissodan yhteydessä (2:18-23). Tässä korostuu käytännössä jo aikojen alussa varoituksena mainittu verikoston kierre (1.Moos.9:6). Joab ei ollut jättänyt veljensä tappajaa mielestään ja tämän tultua Daavidin leiriin Joab näki tilaisuutensa tulleen. Daavid kuitenkin suri vilpittömästi Abnerin kuolemaa ja osoitti olevansa syytön tämän murhaan. Daavid ei puolestaan unohtanut Joabin tekemää verikostoa ja myöhemmin kehotti seuraajaansa Salomoa asettamaan Joabin vastuuseen Abnerin murhasta (1.Kun.2:5,6). Vähän tämän jälkeen Joab lyötiin kuoliaaksi Salomon myötävaikutuksella (1.Kun.2:28-34). Tässä näkyy koston kierre, joka johtuu inhimillisestä halusta saada täysimittainen hyvitys koetuista vääryyksistä. 

Jo Abnerin ollessa Israelin heimojen sotapäällikkönä Isbosetin vaikutusvalta oli ollut heikko. Sen jälkeen kun Abner oli siirtynyt Daavidin tukijaksi, oli Isbosetin loppu käytännössä jo sinetöity. Abnerin kuolema heikensi ratkaisevasti Israelin (pohjoisten heimojen valtakunnan) itsenäistä asemaa ja johti lopulta Isbosetin murhaan (4:1-12). Kaksi benjaminilaista, beerotilaisen Rimmonin pojat Rekab ja Baana, murhasivat Isbosetin tämän ollessa keskipäivän levollaan. Jälleen ajattelivat murhaajat tehneensä Daavidille hyvän teon, kun he olivat tappaneet Daavidin kilpailijan. Mutta jälleen Daavid piti vihamiehensä tappamista vääränä tekona. Näiden kahden miehen tullessa Daavidin luo Isbosetin pää mukanaan heidät teloitettiin välittömästi. Daavid ei hyväksynyt viattoman henkilön tappamista. Daavid osoitti näin hylkäävänsä kaikenlaisen koston Israelin heimojen sisällä, mikä vahvisti hänen asemaansa koko Israelissa samalla kun Saulin perhekunta syrjäytyi kokonaan Israelin johtajuudesta.

Saulin suvusta oli jäljellä Joonatanin rampa poika Mefiboset, joka oli tullut ontuvaksi pakomatkalla. Joonatanin kuoltua pojan hoitaja oli pudottanut Mefibosetin, joka oli tämän jälkeen pysyvästi rampa. Myöhemmin Daavid halusi osoittaa suosiotaan Saulin suvulle, jolloin Mefiboset tuotiin Daavidin hoviin (2.Sam.9:1-13). Daavid osoitti näin jalomielisyyttään Saulin suvulle loppuun asti.

Lähteet

Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

Juhani Nikula, 27.12.2013