TOINEN SAMUELIN KIRJA: DAAVID, KUNINGAS JERUSALEMISSA

Samuel oli voidellut Daavidin kuninkaaksi (1.Sam.16:11-13), minkä jälkeen Daavid joutui vielä kauan pakenemaan Saulia, joka oli edelleen vallassa. Juudan heimo tunnusti ensimmäisenä Daavidin kuninkaaksi (2.Sam.2:1-4), minkä jälkeen Daavid hallitsi oman heimonsa kuninkaana seitsemän ja puoli vuotta. Vasta tämän ajan jälkeen koko Israel (sen kaikki 12 heimoa) tunnusti Daavidin kuninkuuden.

Jerusalemin valtaus

Daavid oli jo ennen muodollista kuninkuuttaan toiminut Saulin ja koko Israelin sotapäällikkönä. Saulin pojan Isbosetin murha (2.Sam.4) jätti Israelin kokonaan vaille kuningasta, jolloin Israelin heimot saapuivat Hebroniin Daavidin luo. Vanhimmat voitelivat siellä Daavidin Israelin kuninkaaksi (5:1-5). Kyseessä oli pitkän tapahtumasarjan huipentuma. Jo Saulin aikana Herra oli osoittanut valintansa Daavidiin. Herran tahdon toteutuminen kuitenkin vie monesti aikaa, jonka kuluessa Herran valittu saattaa joutua kokemaan vainoa ja vastoinkäymisiä.

Daavidin kuninkuuden alkaessa koko luvattu maa ei vielä ollut israelilaisten hallussa. Osa Kanaaninmaasta oli jäänyt valloittamatta Joosuan aikana, jolloin kanaanilaisia kansoja asui tietyillä paikoilla israelilaisten seassa (Tuom.1:21-36). Juudan miehet olivat kerran onnistuneet valloittamaan Jerusalemin (Tuom.1:8), mutta tämä valtaus ei selvästikään ollut jäänyt pysyväksi. Jerusalemissa asuivat jebusilaiset (eräs kanaanilainen kansa, 1.Moos.10:15,16), jotka olivat jääneet oleskelemaan Juudan heimon keskelle (Joos.15:63). Kun Daavid etsi keskeistä paikkaa pääkaupungikseen, hän päätti valloittaa Jerusalemin (2.Sam.5:6-9). Kyseessä oli vaikeasti valloitettava linnoituskukkula, ”Siionin linnoitus”, joka oli kauan pystynyt pitämään puoliaan Israelia vastaan. Kyseisen paikan historia on ikivanha ja arkeologisissa löydöissä on todettu asutusta olleen sillä paikalla jo noin vuoden 3000 eKr. tienoilla. Ilmeisesti nimi ”Jerusalem” on israelilaista alkuperää (nimen johdannainen löytyy ensimmäistä kertaa egyptiläisistä kirjoituksista suunnilleen 2000 eKr.). Daavid rohkaisi miehiään kaupungin valtaukseen ja jebusilaisten surmaamiseen, mihin liittyy Joabin tuleminen Israelin joukkojen sotapäälliköksi: juuri Joab pääsi ensimmäisenä vihollisen linnoitukseen (1.Aikak.11:4-6). Jerusalemia alettiin kutsua Daavidin kaupungiksi, johon myös rakennettiin Daavidin palatsi (2.Sam.5:10,11). Foinikialaisen Tyroksen kuningas Hiram tuki Daavidia palatsin rakennushankkeessa. Daavidin aikainen Jerusalem sijaitsi Ofelin kukkulalla, joka oli etelänsuunnalla myöhemmältä temppelivuorelta. Arkeologisissa kaivauksissa on löydetty rakennelmien jäännöksiä palatsista, jotka on ajoitettu suunnilleen Daavidin aikakaudelle (kyseessä on Jerusalemin vanha asutus, jossa oletettavasti on ollut Daavidin palatsialue). Toisella vuosisadalla eKr. makkabealaiset kuitenkin tasoittivat Ofelin kukkulan, mikä suurelta osaltaan hävitti Daavidin rakennelmien jäänteitä.

Daavidin kuninkuus vahvistui (5:10; tämän johtui nimenomaan siitä että Herra oli hänen kanssaan) ja hänen perheensä kasvoi Jerusalemissa (5:12-16). Siellä Daavid järjesti hallintonsa uudelleen. Hänen lainsuojattomuutensa aikana sadat miehet olivat liittyneet häneen (1.Aikak.11:10-12:23). Nämä miehet olivat myöhemminkin Daavidin luottomiehiä, joista tuli johtajia kuninkaan palvelukseen. Kun koko Israel oli tunnustanut Daavidin kuninkuuden, hänen hallintonsa laajeni koskemaan koko kansakuntaa.

Filistealaiset eivät ilmeisesti mitenkään reagoineet itse tapahtumaan, jossa Daavid voideltiin Israelin kuninkaaksi Hebronissa. Oletettavasti vielä tässä vaiheessa he pitivät Daavidia alamaisenaan, joka koko ajan joutui kärsimään sisällissodasta oman kansansa keskuudessa. Hajanainen Israel ei ollut muodostanut filistealaisille minkäänlaista uhkaa. Mutta kuninkaaksi voitelemisesta seurasi toinen, filistealaisten kannalta vakava seikka: Daavidin tunnustaminen koko Israelin hallitsijaksi merkitsi Israelin kansallista yhdistymistä. Tajuttuaan kuninkaaksi voitelun merkityksen filistealaiset hyökkäsivät (2.Sam.5:17-25). Herra kuitenkin auttoi Daavidia sodankäynnissä. Daavid löi filistealaiset kahdesti, mikä esti näitä puuttumasta Israelin yhdistymiseen yhden kuninkaan alaisuudessa. Epäilemättä filistealaisten uhka sinänsä myötävaikutti edelleen Israelin yhdentymiseen: ulkoinen uhka ja yhteinen vihollinen ovat kautta aikojen nostattaneet kansallishenkeä.

Jerusalem uskonnollisena keskuksena

Samoihin aikoihin Jerusalemista tuli myös koko kansan uskonnollinen keskus (6:1-23). Daavid halusi noutaa Jumalan liitonarkun Kirjat-Jearimista Abinadabin talosta, jossa liitonarkku oli ollut Samuelin ajoista lähtien (1.Sam.7:1). Liitonarkun siirtämisellä Jerusalemiin oli suuri uskonnollinen merkitys, koska se oli Israelin historian (erityisesti Egyptin orjuudesta vapautumisen ja lain antamisen) sekä Jumalan siunausten ja liiton symboli. Liitonarkun kantaminen kuului lain mukaan leeviläisen Kehatin jälkeläisille (4.Moos.4:2-4, 15). Daavid kuitenkin yritti siirtää liitonarkun härkien vetämillä rattailla, joita kuljettivat Abinadabin pojat Ussa ja Ahjo. Härät kuitenkin alkoivat vikuroida Nakorin puimatantereen kohdalla, jolloin Ussa tarttui Jumalan arkkuun (selvästikin estääkseen sen kaatumisen). Herralle tämä oli kuitenkin lain vastainen teko, jolloin Ussa kuoli liitonarkun viereen. Daavid säikähti tapahtunutta niin että ei tuonut liitonarkkua Jerusalemiin vaan jätti sen Gibeaan Obed-Edomin taloon. Kolmen kuukauden ajan liitonarkku oli siellä. Herra kuitenkin siunasi Obed-Edomia ja koko hänen perhettään. Kun Daavid sai lopulta kuulla Obed-Edomin kodin saamista siunauksista, hän nouti liitonarkun riemusaatossa Jerusalemiin, jossa arkkua säilytettiin telttamajassa. Samalla tämä merkitsi oikean jumalanpalveluksen siirtymistä kansallisella tasolla Jerusalemiin.

Liitonarkun tuominen Jerusalemiin oli suuri juhla, jossa Daavidkin osoitti julkisesti iloaan hyppien ja tanssien (6:16-23). Kyseinen juhla oli merkittävä, koska Jerusalemista oli näin tullut myös ulkonaisessa mielessä kansan uskonnollinen keskus. Daavidin vaimo Mikal, Saulin tytär, kuitenkin osoitti halveksuntaansa Daavidin tunteellisen avointa juhlintatapaa kohtaan. Mikal koki, että Daavid oli käyttäytynyt arvottomasti ja rahvaanomaisesti. Mikalin asenteessa on myös nähty yhtäläisyyksiä hänen isäänsä Sauliin, joka ei koskaan ollut Herran palvelijana Daavidin kaltainen. Daavid taas katsoi iloinneensa vilpittömästi Herran edessä – osittaen avoimesti riemuaan – eikä Daavid suinkaan pitänyt juhlintaansa mitenkään sopimattomana. Mikal jäi lapsettomaksi, mikä on tulkittavissa siten, että Herra antoi näin tapahtua johtuen siitä, mitä Mikal oli ajatellut Daavidista.

Daavidin valtaistuin

Daavidin valta oli nyt vakiintunut ja hän asui Jerusalemissa. Israel eli tässä vaiheessa sekä poliittisesti että uskonnollisesti voimakasta aikakautta. Tällöin Daavid kiinnitti huomiota siihen, että hänellä itsellään oli kuninkaallinen palatsi mutta Herran liitonarkku oli edelleen vaatimattomasti teltassa kuten erämaavaelluksen aikana. Siksi Daavid suunnitteli temppelin rakentamista (2.Sam.7:1-3). Daavid ilmaisi asian profeetta Natanille, joka olikin ensin asialle myötämielinen. Seuraavana yönä Natan sai kuitenkin näyssä Herran sanan, jonka mukaan Natanin tuli kertoa kuninkaalle, että temppelin rakentaminen siirtyy myöhempään ajankohtaan, jossa Daavidin pojan kuninkuus on vakiintunut (7:4-17). Tämä sana piti sisällään lupauksen, että Daavidin poika seuraisi häntä valtaistuimelle. Kyseinen lupaus merkitsi samalla sitä, että Daavidilla ei olisi samanlaista tuhoisaa kohtaloa kuin oli ollut Saulilla. Herran antama lupaus ulottui lisäksi paljon kauemmaksi kuin Daavidin poikaan Salomoon ja tämän kuninkuuteen. Lupauksen suunnaton laajuus näkyy siinä että Daavidin kuninkuus olisi ikuista. Daavidin jälkeläiset tulisivat kyllä aika ajoin lankeamaan ja Herra rankaisisi heitä mutta Herra ei ota pois heiltä armoaan eikä kuninkuutta.

Kyseessä on selvästi messiaaninen profetia. Mikään maallinen kuningaskunta tai valta ei voi kestää ikuisesti. Daavidin kuninkuus oli ikuinen siinä mielessä että Daavid oli Jeesuksen esi-isä. UT:ssa Jeesus itse katsoikin olevansa Daavidin Poika (Matt.22:41-45; 1:1-17). Jumalan Daavidille Natanin kautta antama profetia on yksi osa VT:n messiaanisia lupauksia. Lopullinen voitto vihollisesta tulee tapahtumaan naisen siemenen kautta (1.Moos.3:15). Myöhemmin Israelin profeetat antoivat täydellisemmän ilmoituksen tulevasta Messiaasta ja Hänen valtakunnastaan.

Daavid ei näin saanut Herralta etuoikeutta rakentaa temppeliä. Tähän olivat syynä hänen hallituskautensa aikana käydyt monet sodat. Daavid itsekin ymmärsi kuningaskutsumuksensa olla ensisijaisesti sotapäällikkö ja siinä mielessä olla perustamassa Israelin kuningaskuntaa (1.Aikak.22:8, 28:3). Kun Daavidin hallituskautta luonnehti sotatila, sai Salomo nauttia rauhanajasta. Salomon aika oli näin myös Jumalan valitsema aika rakentaa Herran temppeli.     

Heti kuultuaan Natanin sanoman Daavid vetäytyi rukoilemaan. Daavid ei yhtään epäröinyt kuulemaansa vaan oli täysin alamainen Herran tahdolle. Daavidin rukous (2.Sam.7:18-29) on kiitosta Herran lupausten johdosta. Daavid ymmärsi koko sukunsa tulleen Jumalan suuren suosion kohteeksi. Daavid ei vaikuttanut lainkaan pettyneeltä siitä, että hän ei saanut rakentaa Herran temppeliä vaan iloitsi saamistaan lupauksista ja Herran osoittamasta huolenpidosta Israelia kohtaan.

Valtakunta vahvistuu

Daavidin hallituskautena käytiin paljon sotia, jotka vahvistivat Israelin valtakuntaa. Näillä sodilla oli mukanaan myös Herran siunaus. Daavidin valta laajeni Juudan heimon kuninkuudesta suureksi valtakunnaksi, joka ulottui Egyptin rajapurolta (1.Aikak.13:5) Eufratille asti (2.Sam.8:3). Raamattu ei sinänsä paljon puhu valtakunnan suuresta koosta Daavidin ja Salomon aikana (1.Kun.8:65, vrt. 1.Moos.15:18). Joka tapauksessa Daavidin aikainen Israel oli alueen johtava valtio. Heti hallituskautensa alussa Daavid joutui torjumaan filistealaisten hyökkäyksen (2.Sam.5:17-25) ja myöhemmin kukisti heidät lopullisesti (8:1). Sinänsä Israelin sotatila filistealaisia vastaan oli ollut pidempiaikainen kuin nämä kaksi taistelua. Aikaisemmin Samuelin aikana filistealaisilla oli ollut raudankäsittelyn monopoli (1.Sam.13:19,20). Sotaa käytiin edelleen Saulin ollessa kuninkaana, jolloin Daavid oli myös ollut väliaikaisesti filistealaisten palveluksessa. Tällöin Daavid on saattanut tutustua myös aikakauden parhaiden sota-aseiden valmistukseen. Mutta kun Daavid tuli koko Israelin kuninkaaksi, se aiheutti aiheellista pelkoa filistealaisten keskuudessa. Nämä kukistuivatkin sitten nopeasti.

Ilmeisesti moabilaisten ja aramealaisten kukistaminen ei ollut Daavidille erityisen vaikeaa ja hän sai kukistamiltaan kansoilta runsaasti kultaa ja hopeaa (2.Sam.8:2-12). Naapurikansat eivät selvästikään kyenneet vastustamaan Daavidin sotajoukkojen voimaa. Edomin kukistamista (8:13,14) on pidetty strategisesti tärkeänä, koska se antoi Daavidin käyttöön paljon luonnonvaroja (Edomin autiomaassa oli runsaasti rauta- ja kuparimalmia). Varmistaakseen luonnonvarojen saannin Daavid asetti varuskuntia Edomiin.    

Huolimatta runsaasta sodankäynnistä Daavid osoitti myös jalomielisyyttä (9:1-13). Saulin poika Jonatan oli ollut Daavidin lähin ystävä vaikka hänen isänsä Saul oli kateudessaan vainonnut Daavidia. Daavid oli tehnyt Jonatanin kanssa ystävyysliiton (1.Sam.18:1-5). Daavidin tiedustellessa, oliko Saulin suvusta vielä ketään jäljellä, hän sai kuulla, että Jonatanin rampa poika Mefiboset poika oli elossa. Mefiboset oli ollut viisivuotias silloin, kun Jisreelistä oli tullut tieto Saulin ja Jonatanin kuolemasta. Pojan hoitaja oli siepannut hänet pakoon lähtiessään mukaansa mutta pudottanut hänet kiireissään, ja poika oli jäänyt ontuvaksi (2.Sam.4:4). Daavid otti Mefibosetin hoviinsa asumaan ja lupasi tälle Saulin suvun omaisuuden. Daavid oli näin pysyvästi uskollinen Saulin suvulle vaikka Saul oli vainonnut hänen henkeään. 

Daavidin valtakunnan laajetessa koilliseen vastassa olivat ammonilaisten ja aramealaisten heimot (10:1-19). Jo Saulin aikana nämä olivat olleet Israelin vihollisia (1.Sam.11:1-11, 14:47). Ollessaan Saulin aikana lainsuojaton Daavid oli ilmeisesti ollut ystävällisissä väleissä ainakin yhden aramealaisvaltion kanssa, koska Gesurin kuningas Talmai oli antanut tyttärensä Maakan Daavidille vaimoksi (2.Sam.3:3). Daavidin kukistettua filistealaiset Israelin valtion laajeneminen vaaransi kuitenkin aramealaisten ylivaltaa hedelmällisillä tasangoilla ja kaupankäynnissä. Aiheen sotaan ammonilaisia vastaan antoi kuningas Hanunin Daavidin lähettiläitä kohtaan tekemä häpäisy. Hanun oli ottanut kiinni Daavidin miehet, ajattanut heiltä toisen puolen parrasta ja leikkauttanut heidän vaatteistaan takamuksia myöten puolet pois mutta sitten oli päästänyt heidät menemään. Tämän jälkeen ammonilaiset tajusivat joutuneensa Daavidin vihoihin ja alkoivat vahvistaa sotajoukkojaan. Israelin sotajoukot kuitenkin voittivat ammonilaisten ja aramealaisten yhdistyneet sotavoimat. Lopulta myös Ammonin pääkaupunki Rabba (nykyinen Amman) kukistui israelilaisille (1.Aikak.20:1)

Israelin kuninkaana Daavid tunnusti Herran Israelin turvakallioksi, joka takasi voiton vihollisia vastaan (2.Sam.22:1-51). Daavid oli kuninkaana suuri sotapäällikkö mutta hän ymmärsi, että kaikki voima tulee Herralta. 

Lähteet

Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

Juhani Nikula, 26.3.2014