TOINEN SAMUELIN KIRJA: DAAVIDIN KUNINKUUS

Toinen Samuelin kirja ja Daavidin kuninkuus

Samuel oli voidellut Daavidin kuninkaaksi Saulin vielä hallitessa (1.Sam.16:1-13). Siitä lähtien Saulin kuninkuus heikkeni, vaikka Daavid joutui vielä pakoilemaan Saulia tämän kateuden vuoksi. Saul kuoli lopulta omaan miekkaansa haavoituttuaan taistelussa filistealaisia vastaan (31:1-5). Toinen Samuelin kirja on kuvausta Daavidin hallituskaudesta Israelin kuninkaana. Huolimatta monista henkilökohtaisista koettelemuksista Daavidin ja hänen poikansa Salomon hallituskaudet olivat Israelin historian kulta-aikaa. Alueellinen laajentuminen ja uskonnollisten ihanteiden noudattaminen Mooseksen viitoittamalla tavalla toteutuivat tällöin suuremmassa mittakaavassa kuin koskaan ennen ja jälkeen Israelin VT:n ajan historiassa. Myöhempien vuosisatojen profeetallinen julistus piti toistuvasti sisällään Daavidin ajan ihannetilan ennallistamista. Lopultakin Daavid oli esikuva lopun ajan loistavasta kuninkaasta (Hes.34:23,24; 37:24), joka toteutui Jeesuksessa. Hän oli Daavidin Poika (Matt.22:41-45) ja Daavidin tapaan paimen (Joh.10:11).    

Daavidin kuninkuus oli Saulin vainosta ja Israelin hajanaisuudesta huolimatta lopulta menestystarina. Saulin jälkeen koko Israel (=sen kaikki 12 heimoa) asettui muutamassa vuodessa tukemaan Daavidia, joka oli aluksi ainoastaan Juudan heimon tunnustama kuningas. Sotilaallisen ja diplomaattisen menestyksen kautta Daavidin valtakunta ulottui lopulta etelästä Egyptin rajajoelta ja Akaban lahdelta pohjoiseen Foinikian rannikolle, Damaskokseen ja Hamatin maahan asti sekä idässä Moabin ja Edomin alueelle (2.Sam.8:1-14; vrt. 1.Moos.15:18-21; 1.Kun.8:65; Salomon aikana valtakunta oli laajimmillaan). Daavidin ja Salomon aikana Israel oli voimatekijä myös ulkovaltojen silmissä. Daavidin aikana mm. vuosisataiset suurvallat Egypti ja Assyria olivat heikkouden tilassa pystymättä puuttumaan Israelin maan asioihin eivätkä ne kyenneet myöskään auttamaan Israelin naapureita.

Daavid pyrki olemaan korostetusti paitsi poliittinen myös uskonnollinen johtaja. Vaikka hän ei saanut Herralta lupaa temppelin rakentamiseen, hän kuitenkin teki perusteellisia valmisteluja poikansa Salomon temppelinrakennustyötä varten. Daavidin hallituskaudella papit ja leeviläiset saivat uskonnollisesti vahvan aseman uskonnollisten toimien harjoittamisessa. Vaikka jo Mooses ja Joosua olivat määränneet tietyt kaupungit leeviläisten asuinpaikoiksi (4.Moos.35:1-8; Joos.21:1-45), epäilemättä vasta Daavidin aikoina tämä saattoi käytännössä toteutua, kun pakanalliset asukkaat niissä oli kukistettu. Israelin uskonnollinen elämä oli Daavidin ja Salomon aikaan ainakin ulkonaisesti vanhan liiton ajan huippukohdassaan.

Huolimatta Daavidin moninaisesta menestyksestä Raamattu ei kuitenkaan vaikene hänen hallituskautensa ongelmista, jotka syvästi koskettivat Daavidia henkilökohtaisesti. Luvut 2.Sam.11-20 ovat perinpohjaista kertomusta synnistä, rikoksesta ja kapinasta kuninkaallista perhettä kohtaan. Menestyksellä oli oma hintansa, jonka Daavid joutui kokemaan erityisesti oman perheensä sisällä.

Daavid suree Saulin kuolemaa

Daavid ei ollut missään vaiheessa halunnut Saulin kuolemaa vaikka tämä puolestaan oli toistuvasti uhannut hänen henkeään. Daavidille Saul oli Herran voideltu, jota vastaan ihminen ei saanut kohottaa kättään (1.Sam.26:9). Saul oli kuitenkin kuollut omaan miekkaansa haavoituttuaan taistelussa filistealaisia vastaan (1.Sam.31:1-6). Saul oli haavoittunut vihollisen nuolista, minkä jälkeen hän oli pyytänyt aseenkantajaansa tappamaan hänet. Saul ei missään nimessä halunnut tulla ympärileikkaamattomien tappamaksi. Aseenkantaja ei kuitenkaan halunnut vahingoittaa Saulia, jolloin Saul valitsi itsemurhan. Nähtyään Saulin kuolleen aseenkantaja tappoi myös itsensä.

Amalekilaisen siirtolaisen poika toi Daavidille tiedon Saulin kuolemasta. Daavid otti vastaan tiedon erittäin raskaasti ja piti valittajaiset (2.Sam.1:1-16). Tiettyä hämmennystä herättää Israelin leiristä paenneen amalekilaisen kertomus Saulin kuolemasta, koska tämä kuvaus poikkeaa aikaisemmin kerrotusta. Erot selittyvät kuitenkin sillä, että 1.Sam.31 kertoo kuten asia tapahtui, 2.Sam.1 taas amalekilaisen kertomana. Taustalla lienee ollut amalekilaisen käsitys Saulin tappamisesta olevan Daavidille mieluinen, mistä syystä hän kertoi oman muunnellun versionsa tapahtumasta. Hän odotti saavansa suosiota Daavidin silmissä ilmoittautuessaan Saulin tappajaksi (mikä siis ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa). Tähän kaikkeen suosion tavoittelemiseen viittaa sekin, että amalekilainen oli ottanut kuninkaalliset arvoesineet otsarivan Saulin päästä ja renkaan hänen käsivarrestaan tuodakseen ne Daavidille. Joka tapauksessa amalekilainen oli näin nähnyt, mitä Saulille oli todella tapahtunut, mutta halusi selostaa oman roolinsa merkittävämpänä kuin se todellisuudessa oli. Amalekilainen viestintuoja kuvitteli ilmeisesti saavansa palkkion tuodessaan tiedon Saulin kuolemasta, mutta Daavid määräsikin hänet teloitettavaksi, koska hän oli surmannut Herran voidellun.

Surullisena Saulin ja Joonatanin kuolemasta Daavid lauloi näistä valituslaulun, ”jousilaulun” (1:17-27). Daavid kuvaa Saulin ja Joonatanin elämän ja uroteot erittäin kauniilla tavalla, vaikka Saulin suhtautuminen Daavidiin oli ollut perin juurin kielteinen eivätkä Saulin saavutukset olleet välttämättä aina pelkästään loistavia. Mutta Saulin kuolema ei merkinnyt pelkästään sitä, että Israel oli menettänyt kuninkaan vaan Daavid oli sen ohessa menettänyt myös läheisen ystävän, Joonatanin. Tämä oli ollut Daavidin todellinen sydänystävä (1.Sam.18:1-4) huolimatta isänsä vihasta Daavidia kohtaan. Joonatania kohtaan Daavidilla oli vilpittömästi pelkästään hyvää sanottavana, mutta laulusta ei käy missään määrin ilmi Saulin nurja asenne Daavidia kohtaan. Daavid muistelee Saulia vilpittömästi surren tämän kuolemaa ja muistellen tätä kuin Saul olisi ollut kaikin puolin rohkea, jalo ja kunnioitettava ihminen. Pienintäkään katkeruutta ei ole Daavidin sanoissa.

Saulin hallitsijasuvun hajoaminen

Ennen Saulin kuolemaa Daavid oli oleskellut Siklagissa (1.Sam.27:6), joka oli lähellä Juudaa mutta tuossa vaiheessa filistealaisten hallussa (myöhemmin Siklag tuli kuulumaan Israeliin). Saulin kuoltua Daavid saattoi jälleen palata Israeliin. Saatuaan Herralta luvan palata kotimaahansa Daavid tuli Israeliin ja asettui Hebroniin (2:1-7). Hebronissa hänen oma heimonsa Juuda voiteli hänet kuninkaakseen. Seudun asukkaat tunsivat hänet hyvin, koska hän oli suojellut alueen asukkaita ja jakanut heille sotasaalistaan (1.Sam.30:26-31). Saul oli ollut koko Israelin kuninkaana mutta tässä vaiheessa vain Daavidin oma heimo tunnusti tämän hallitsijakseen (pohjoiset heimot jäivät näin vielä Saulin suvulle). Juudan kuninkaana Daavid lähetti kiitoksensa Gileadin Jabesin miehille, koska nämä olivat järjestäneet Saulille kunniallisen hautauksen. Epäilemättä tämä ystävällinen ele vaikutti myös poliittisesti vahvistaen Daavidin tukea kansan keskuudessa.

Israel oli kokonaisuutena ottaen sekasortoisessa tilanteessa Saulin kuollessa. Pääkaupunki Gibea (Saulin kotikaupunki, 1.Sam.10:26; 11:4) oli joko luultavasti joko tuhoutunut tai vähitellen rapistunut (vasta Daavid teki myöhemmin Jerusalemista Israelin pääkaupungin valloitettuaan sen jebusilaisilta, 2.Sam.5:6,7). Lopulta Abner, Israelin armeijan sotapäällikkö, pystyi tuomaan riittävästi järjestystä Israeliin asettaakseen Saulin pojan Isbosetin kuninkaaksi (2.Sam.2:8-11). Valtaan asettaminen tapahtui Gileadissa, koska filistealaiset pitivät hallussaan maata Jordanin länsipuolella. Isboset hallitsi vain kaksi vuotta samalla kun Daavid hallitsi Juudaa Hebronissa seitsemän ja puoli vuotta. Tämä merkitsi ilmeisesti sitä, että filistealaisten aiheuttamat ongelmat viivyttivät Daavidin valtaannousua koko Israelissa yli viiden vuoden ajan. Israelin heimot olivat näin vähän aikaa kahden eri kuninkaan alaisuudessa, mikä johti Israelin sisällissotaan (2:12-3:1). Sotaan liittyy aina kuolemaa, joka aiheuttaa katkeruutta. Israelin ja Juudan veljessodasta mainitaan nimenomaisesti tapaus, jossa Israelin sotapäällikkö Abner tappoi Asaelin, Daavidin sotapäällikön Joabin veljen. Tässä vaiheessa tällä ei vielä ollut seurauksia mutta myöhemmin juuri tämä tapaus johti Abnerin murhaan.  

Huolimatta sisällissodasta Daavidin valta kuitenkin vahvistui vähitellen ja Hebronissa myös hänen perheensä kasvoi (3:2-5). Daavidilla mainitaan kuusi vaimoa, joille kullekin syntyi Hebronissa poika. Näistä kuudesta kolme (Amnon, Absalom ja Adonia) koki väkivaltaisen kuoleman Daavidin perheen sisäisen väkivallan seurauksena. Daavidin perheen historia ei ole minkäänlaista perheidylliä, vaan toistuvaa kateutta, itsekkyyttä, juonittelua sekä henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Vaikka Daavidia pidetään aiheellisesti Israelin merkittävimpänä kuninkaana, hänen yksityiselämänsä oli täynnä kaikenlaisia ristiriitoja. Raamattu ei vaikene suurten Jumalan ihmisten inhimillisistä puolista ja puutteista.

Moniavioisuus on ilmiö, joka esiintyy toistuvasti VT:n historiassa. Luomiskertomus kuitenkin opettaa yksiavioisuutta (1.Moos.2:2). Tosiasiassa Mooseksen laissa kielletään kuninkaita pitämästä lukuisia vaimoja (5.Moos.17:17; toisaalta moniavioisuutta pidetään sinänsä mahdollisena, 5.Moos.21:15-17). Monilla VT:n ajan miehillä oli kuitenkin useita vaimoja (mm. Jaakob, Saul, Daavid ja erityisesti Salomo). Käytännössä moniavioisuutta esiintyi vain rikkailla miehillä. Daavidin perheen sisällä näkyivät selvästi moniavioisuuden mukanaan tuomat ongelmat. UT:n aikana moniavioisuutta ei enää tunneta Israelissa. Niin Jeesuksen kuin alkuseurakunnan ohjeet liittyvät yhden miehen ja yhden naisen väliseen avioliittoon.

Isbosetin vaikutusvalta Israelin kuninkaana väheni koko ajan ja käytännössä Abner sai lisää valtaa (3:6-21). Isbosetin ja Abnerin välille tuli henkilökohtainen kiista Saulin sivuvaimon Rispan vuoksi, jonka luona Isboset väitti Abnerin käyneen (oliko tämä kuvittelua vai totta, jää kuitenkin avoimeksi). Isboset kuulusteli Abneria, jolloin tämä päätti rikkoa välinsä Isbosetin kanssa. Abner lähestyi tällöin Daavidia ja tarjosi tälle koko Israelin tukea. Abnerin vaikutusvalta Israelin keskuudessa oli niin määräävä, että ilman hänen tukeaan Isbosetin kuninkuus olisi mennyttä. Daavid oli sinänsä valmis liittoutumaan Abnerin kanssa, mutta vaati samassa yhteydessä palautettavaksi itselleen Mikalia, Saulin tytärtä, joka oli luvattu hänen vaimokseen (1.Sam.18:20-29; 25:44). Abnerin vaikutusvalta Isbosetiin oli suuri ja siksi Abnerin painostuksesta Isboset oli suostuvainen Mikalin palautukseen. Mikal oli ollut tällä välin Laisin pojan Paltielin (Paltin) puolisona ja tämä itki katkerasti menetystään (Raamatun kuvaamat tapahtumat ovat toisinaan inhimilliseltä kannalta riipaisevia). Mikal tuotiin Daavidille. Daavidin taholta tämä merkitsi myös osoitusta siitä, että hän ei pitänyt vihaa Saulin sukua kohtaan. Abner itse meni Hebroniin, missä hän lupasi kansan tuen Daavidille. Abner oli selvästi vaikutusvaltainen Israelin heimojen keskuudessa tehden nyt työtä Daavidin hyväksi.

Liiton solmimisen jälkeen Joab, Daavidin sotapäällikkö, kuitenkin tappoi Abnerin kostaakseen veljensä Asaelin kuoleman (3:22-39), joka oli tapahtunut Israelin heimojen sisällissodan yhteydessä (2:18-23). Tässä korostuu käytännössä jo aikojen alussa varoituksena mainittu verikoston kierre (1.Moos.9:6). Joab ei ollut jättänyt veljensä tappajaa mielestään ja tämän tultua Daavidin leiriin Joab näki tilaisuutensa tulleen. Daavid kuitenkin suri vilpittömästi Abnerin kuolemaa ja osoitti olevansa syytön tämän murhaan. Daavid ei puolestaan unohtanut Joabin tekemää verikostoa ja myöhemmin kehotti seuraajaansa Salomoa asettamaan Joabin vastuuseen Abnerin murhasta (1.Kun.2:5,6). Vähän tämän jälkeen Joab lyötiin kuoliaaksi Salomon myötävaikutuksella (1.Kun.2:28-34). Tässä näkyy koston kierre, joka johtuu inhimillisestä halusta saada täysimittainen hyvitys koetuista vääryyksistä. 

Jo Abnerin ollessa Israelin heimojen sotapäällikkönä Isbosetin vaikutusvalta oli ollut heikko. Sen jälkeen kun Abner oli siirtynyt Daavidin tukijaksi, oli Isbosetin loppu käytännössä jo sinetöity. Abnerin kuolema heikensi ratkaisevasti Israelin (pohjoisten heimojen valtakunnan) itsenäistä asemaa ja johti lopulta Isbosetin murhaan (4:1-12). Kaksi benjaminilaista, beerotilaisen Rimmonin pojat Rekab ja Baana, murhasivat Isbosetin tämän ollessa keskipäivän levollaan. Jälleen ajattelivat murhaajat tehneensä Daavidille hyvän teon, kun he olivat tappaneet Daavidin kilpailijan. Mutta jälleen Daavid piti vihamiehensä tappamista vääränä tekona. Näiden kahden miehen tullessa Daavidin luo Isbosetin pää mukanaan heidät teloitettiin välittömästi. Daavid ei hyväksynyt viattoman henkilön tappamista. Daavid osoitti näin hylkäävänsä kaikenlaisen koston Israelin heimojen sisällä, mikä vahvisti hänen asemaansa koko Israelissa samalla kun Saulin perhekunta syrjäytyi kokonaan Israelin johtajuudesta.

Saulin suvusta oli jäljellä Joonatanin rampa poika Mefiboset, joka oli tullut ontuvaksi pakomatkalla. Joonatanin kuoltua pojan hoitaja oli pudottanut Mefibosetin, joka oli tämän jälkeen pysyvästi rampa. Myöhemmin Daavid halusi osoittaa suosiotaan Saulin suvulle, jolloin Mefiboset tuotiin Daavidin hoviin (2.Sam.9:1-13). Daavid osoitti näin jalomielisyyttään Saulin suvulle loppuun asti.

Lähteet

Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

Juhani Nikula, 27.12.2013

ENSIMMÄINEN SAMUELIN KIRJA: SAULIN KUOLEMA

Saulin kuninkuus oli loppumassa. Hän oli ollut tottelematon Herran käskyille ja sitä kautta menettänyt Herran suosion (1.Sam.13:8-14; 15:3,9). Samuel ei enää tavannut Saulia (15:35) vaan oli Herran käskystä voidellut Daavidin kuninkaaksi (16:1-13). Tämän jälkeen Saulin kuninkuus heikkeni jatkuvasti. Samuel lopulta kuoli (25:1) eikä häneltä ollut mahdollista enää kysyä Herran tahtoa. Koska Jumala ei enää vastannut Saulille millään tavalla, tämä epätoivoisena etsi apua noidalta (1.Sam.28). Kyseinen kokemus ei tuonut Saulille mitään apua ja pian tämän jälkeen hän kuoli (1.Sam.31).

Saul etsii apua En-Dorin noidalta

Israelin armeija oli leiriytynyt Gilboan vuorelle taistelemaan filistealaisia vastaan. Israel oli lukuisia kertoja aikaisemmin lyönyt filistealaiset, mutta tällä kertaa Saul oli erityisen peloissaan ja täysin neuvoton (28:3-25). Saul ei enää saanut tietoa Herran tahdosta unien, urimin (urim ja tummim olivat jalokiviä, arpomisvälineitä, joiden avulla saatiin tietää Jumalan tahto, 2.Moos.28:15,30) eikä profeettojen avulla, joten hän joutui paniikkiin. Huolimatta Samuelin painavista sanoista tämän eläessä Saul ei ollut ymmärtänyt, että Herra oli hylännyt hänet.

Saulin epätoivoa kuvastaa se, että hän kääntyi spiritistisen meedion puoleen. Saul oli aiemmin nimenomaisesti pyrkinyt tuhoamaan kaikki henkien manaajat ja enteiden selittäjät. Tässä suhteessa Saul oli määrätietoisesti pyrkinyt toimimaan Jumalan määräyksen mukaisesti. Ympäröivät monijumalaiset kansat harrastivat okkultismia, mutta se oli nimenomaisesti vastoin Mooseksen lakia (3.Moos.19:31; 20:6,27; 5.Moos.18:10,11). Kyseessä oli toiminta, joka ei ollut mitenkään yhteen sovitettavissa Jumalan tahdon kanssa. Jumala on kieltänyt kaikki yhteydet elossa olevien ihmisten ja kuolleiden välillä. Tämä pätee yhtä lailla nykyisin uuden liiton aikana (Jeesus viittaa tähän vertauksessaan rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta, jonka mukaan Jumalan suunnitelmiin ei kuulu vainajien yhteydenpito elävien kanssa, Luuk.16:19-31). Kuolleitten ihmisten henget ovat siten eläviltä ihmisiltä saavuttamattomissa – ja päinvastoin: kuolleet eivät pääse tulemaan elävien ihmisten luokse.

Saul sai kuitenkin tietää, että En-Dorissa oli nainen, jolla oli yhteyksiä vainajahenkiin. Vaikka Saul oli aiemmin torjunut noituuden Jumalan tahdon vastaisena, hän hätätilanteessaan oli kuitenkin valmis kääntymään pahojen henkivaltojen puoleen. Saul oli monesti jo aiemminkin osoittanut horjuvuutta toiminnassaan. Saul teki nyt raskaan virhearvion kuvitellessaan, että meedionaisen kautta hän löytäisi myönteisen vastauksen tilanteeseensa. Saul pukeutui valepukuun ja lähti naisen luo kahden miehen kanssa. Tilanteeseen toi oman jännitteensä vielä sekin, että En-Dor sijaitsi lähellä paikkaa, johon filistealaiset olivat leiriytyneet. Saul tuli naisen luo yöllä, mikä edelleen korostaa matkan salaista luonnetta. Yöllinen vierailu saattoi johtua myös siitä, että noidat toimivat mielellään juuri yöaikaan. Raamattu korostaa, että kuolleitten maailma oli pimeyden paikka (Job 10:21,22; 17:13; Ps.88:13; 143:3). Tilanne korostaa sitä, että Saul oli selvästi tietoinen siitä, että oli hakeutumassa yhteyteen pimeyden valtakunnan voimien kanssa.

Nainen oli varuillaan eikä ollut välittömästi valmis toimimaan, vaikka hän ei ollut tunnistanut Saulia. Naisen vastustuksesta huolimatta Saul epätoivoisesti vaati naiselta apua ja pyysi tuomaan esiin nimenomaan Samuelin hengen. Saul odotti Samuelin kuoleman jälkeenkin saavansa tältä neuvoa vaikeaan tilanteeseen. Koko tapahtuma on eriskummallinen eikä ole mitenkään selvää, mikä voima naisella oli hallussaan. Tapahtuman kuvauksesta käy kuitenkin ilmi, että yliluonnollinen voima, jota kautta Samuelin henki (”jumalolento”) saapui, oli naisen kontrollin ulkopuolella. Miten nainen sai kutsuttua Samuelin paikalle, jää avoimeksi. Selvää on kuitenkin, että nainen ei hallinnut tilannetta ja siksi hän parkaisi kauhuissaan. Samuelin nähdessään nainen tajusi, että avun tarvitsija oli Saul. Sitäkään ei kerrota, miten nainen tässä tilanteessa itse asiassa tunnisti Saulin. Nainen oli peloissaan, koska luuli nyt joutuneensa Saulin ansaan. Saul kuitenkin rauhoitteli naista: hän ei ollut tullut vahingoittamaan naista vaan oli yrittänyt saada apua omiin ongelmiinsa. Niinpä Saul alkoi keskustella Samuelin kanssa.

Saul ei saanut Samuelilta mitään apua ongelmiinsa. Samuel muistutti Saulia vielä kerran siitä, että tottelemattomuutensa vuoksi Saul oli menettänyt kuninkuutensa. Saulin kuninkuus oli siirtynyt Daavidille (tässä Samuel mainitsee Daavidin kuninkuuden nimenomaisesti vaikka aikaisemmin hän oli kertonut kuninkuuden siirtyvän ”toiselle”, 15:28; Saul toisaalta tiesi tämän tarkoittavan Daavidia, 24:21). Herra ei tule tässä akuutissa tilanteessa auttamaan Saulia, päinvastoin. Tuskallisen keskustelun lopuksi Samuel ennusti Saulin ja tämän kolmen pojan pikaisen kuoleman sekä Israelin tappion taistelussa. Aiemmin Saul oli pelännyt filistealaisten sotilaallista voimaa, nyt hän säikähti Samuelin kovia sanoja. Saul meni tilanteesta aivan hervottomaksi ja jäi makaamaan maahan kauhistuneena.

Samuelin ilmestymisestä Saulille kuin jumalolentona vanhan miehen hahmossa viittaan kääriytyneenä ei voi vetää johtopäätöksiä kuoleman jälkeisestä elämästä. Raamattu kertoo ylipäätään hyvin vähän siitä välitilasta, jossa ihminen on kuoleman ja aikojen lopussa tapahtuvan kuolleitten ylösnousemuksen välillä. Koko tässä kuvattu tapahtuma on aivan poikkeuksellinen ja ainutlaatuinen, mikä johtui Saulin väärämielisyydestä. Samuelin ja Saulin keskustelu ei myöskään ole miltään osin esimerkki siitä, että ihmisillä olisi sen paremmin lupaa kuin mahdollisuutta keskustella tai olla yhteydessä kuolleiden henkien kanssa. Kaikki inhimillinen kiinnostus yhteydenpitoon kuolleiden kanssa on ankarasti kielletty siihen asti kun yleinen ylösnousemus maailmanajan lopussa tekee kuolleet jälleen eläviksi.

Nainen halusi loppuun asti auttaa Saulia ja osoittaa häntä kohtaan vieraanvaraisuutta. Saul sai naiselta ruokaa ja vielä samana yönä Saul lähti paluumatkalle. Huolimatta inhimillisestä ystävällisyydestään Saulia kohtaan naisen toiminta henkivaltojen kanssa ei ollut miltään osin hyväksyttävää Jumalan antamien käskyjen valossa.

Filistealaisten epäluulo

Daavid oli saanut filistealaiselta Gatin kuninkaalta Akisilta luvan asettua Siklagiin (27:6). Daavid ja hänen miehensä tekivät sieltä retkiä gesurilaisten, girsiläisten ja amalekilaisten kimppuun (27:8). Daavid oli ollut kuningas Akisin erityisessä suosiossa (28:1,2). Daavid oli valmis myös lähtemään taisteluun Akisin vihollisia vastaan. Tällöin kuitenkin kävi ilmi, että filistealaisten sotapäälliköt eivät luottaneet Daavidiin (29:1-11). Tämä oli inhimillisesti täysin ymmärrettävää, koska Daavid oli menestyksellisesti toiminut Saulin sotapäällikkönä alkaen siitä, kun Daavid voitti Goljatin (1.Sam.17). Daavid oli ollut nimenomaan menestyksellinen sotaretkillään Saulin joukoissa, jolloin hän oli aiheuttanut myös filistealaisille katkeria tappioita. Kuningas Akis tosin edelleen luotti Daavidiin, mutta johtuen sotapäälliköidensä epäluulosta hän lähetti Daavidin pois. Daavid lähti palaamaan kohti filistealaisten maata Siklagiin.

Daavid kostaa vihollisilleen

Palattuaan Siklagiin Daavid sai todeta, että amalekilaiset olivat vallanneet Siklagin, polttaneet sen poroksi ja ryöstäneet naiset ja lapset ottaen nämä vangeiksi (30:1-31). Molemmat Daavidin vaimot olivat myös vangittujen joukossa. Niin Daavid kuin hänen sotilaansa olivat epätoivoisia. Daavidin miehet olivat katkeria tapahtuneen johdosta ja uhkasivat kivittää Daavidin kuoliaaksi. Tämä kertoo siitä, että johtaja saa usein kantaa taakkaa alaistensa puolesta, vaikka ei olisikaan tosiasiassa vastuussa kärsitystä vastoinkäymisestä. Daavid kuitenkin pystyi kokoamaan itsensä ja halusi päästä selville Herran suunnitelmasta. Daavid pyysi pappi Abjataria tuomaan efodin, joka oli Israelin ylipapille kuuluva kasukka. Sen olkapaloihin oli kiinnitetty Jaakobin poikien nimet. Efodin käyttämisellä uskottiin olevan voimaa, sillä siihen pukeutumalla kysyttiin Jumalan vastauksia kysymyksiin. Lisäksi efodin päällä kannettiin jalokivin koristeltua kilpeä, jonka taskussa pidettiin arpomisvälineitä (urimia ja tummimia). Daavid sai vastauksen Herralta: lähtemällä rosvojen perään Daavid vapauttaisi vangit.

Daavid lähti retkelle 600 miehen kanssa. Amalekilaiset olivat jättäneet jälkeensä egyptiläisen palvelijan, sairastuneen miehen. Tämä oli ollut mukana ryöstöretkellä, mutta lupautui nyt oppaaksi Daavidin joukoille. Daavidin miehistä 200 ei jaksanut jatkaa matkaa ja nämä jäivät kuormaston luo. Pääjoukko sai amalekilaiset kiinni. Oletettavasti amalekilaiset olivat lukumääräisesti ylivoimaisia, mutta taitavalla taktiikalla nämä voitettiin. Daavidin joukot saivat takaisin kaiken, mitä amalekilaiset olivat ryöstäneet: perheenjäsenet, karjan ja tavarat.

Daavidin joukossa oli kuitenkin kelvottomia miehiä, jotka olisivat jättäneet perheenjäseniä lukuun ottamatta muun omaisuuden palauttamatta kuormaston luo jääneille 200 miehelle. Daavid kuitenkin torjui tällaisen itsekkään vaatimuksen ja teki Israelissa pysyvän säännön, jonka mukaan varusteita vartioiva ja taisteluun lähtevä jakavat saaliin tasapuolisesti. Tässä Daavid ensinnäkin ymmärsi koko voittoisan sotaretken olleen Herran johdatusta ja ansiota. Toiseksi Daavid oli omaksunut viisaan johtajan roolin, joka ei ollut taipuvainen alistumaan alaistensa keskinäiseen riitelyyn ja hajotustyöhön. 

Saulin kuolema

Samuel oli kertonut Saulin ja tämän poikien tulevasta kuolemasta sekä Israelin tappiosta (28:19). Raskaalla mielellä tulossa olevista traagisista tapahtumista Saul palasi yöllä leiriin. Kaikki, mitä Samuel oli En-Dorissa Saulille ilmoittanut, toteutui. Taistelussa Jisreelin tasangolla Israelin armeija kärsi tappion ja vetäytyi Gilboan vuorelle (31:1-13). Siellä filistealaiset tappoivat Saulin kolme poikaa (neljäs poika Isboset jäi vielä henkiin, 2.Sam.2:8) ja Saul itse haavoittui vihollisen nuolista. Välttääkseen häpeällisen kuoleman vihollisen käsissä Saul pyysi aseenkantajaansa tappamaan hänet. Tämä kuitenkin kieltäytyi, ilmeisesti koska ei halunnut tapaa Herran voideltua (vrt. 1.Sam.26:23). Niinpä Saul heittäytyi miekkaansa ja otti hengen itseltään. Tämän jälkeen myös aseenkantaja otti hengen itseltään.

Filistealaiset saivat taistelussa ratkaisevan voiton ja saivat kokonaisuudessaan haltuunsa hedelmällisen laakson Jordan-virralta asti. He valtasivat myös useita kaupunkeja, joista israelilaiset joutuivat vetäytymään. Saulin ruumis häväistiin ja ripustettiin Bet-Seanin muurille. Gileadin Jabesin asukkaat kuitenkin pelastivat Saulin ja hänen poikiensa ruumiit hautausta varten (hallituskautensa alussa Saul oli pelastanut Gileadin Jabesin nimenomaan ammonilaisten uhan vallasta, 11:1-11). Myöhemmin Daavid kuljetutti Saulin ja hänen perheensä luut Benjaminin Selaan perhehautaan (2.Sam.21:11-14). Saulin kuolema oli häpeällinen omassa viisaudessa tehty ratkaisu, mutta Daavid osoitti Saulille kunnioitusta loppuun asti. Vaikka Daavid oli Herran valitsema kuningas Saulin jälkeen, Daavid ei missään vaiheessa lakannut osoittamasta Saulille kunnioitusta, koska tämä oli puutteistaan huolimatta Herran voideltu.

Saulin, Israelin ensimmäisen kuninkaan, hallituskauden loppu oli traaginen. Saul oli ollut ristiriitainen persoona. Vaikka Saul oli Jumalan valitsema ja Samuelin voitelema, Saul ei ollut ymmärtänyt, että kuuliaisuus oli välttämätöntä siinä pyhässä ja ainutlaatuisessa virassa, jonka Jumala oli hänelle antanut. Kuninkaan oli määrä olla Herran kuuliainen palvelija, mitä Saul ei kuitenkaan ollut valmis hyväksymään. Ensimmäinen Aikakirja tiivistää Saulin kuoleman ytimekkäästi: ”Näin kuoli Saul, koska hän oli luopunut Herrasta eikä ollut totellut hänen sanaansa. Saul oli myös hakenut neuvoa vainajien hengiltä eikä Herralta. Siksi Herra antoi hänen kuolla ja siirsi kuninkuuden Daavidille, Iisain pojalle” (1.Aikak.10:13,14).

Lähteet

Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

Juhani Nikula, 27.12.2013

ENSIMMÄINEN SAMUELIN KIRJA: SAUL VAINOAA DAAVIDIA

Luvut 1.Sam.18-27 kertovat Saulin ja Daavidin välisestä vastakkainasettelusta. Saulin kuninkuus oli vielä ulkonaisesti voimassa, mutta Herran Henki oli hänet jo jättänyt (1.Sam.16:14). Daavid oli puolestaan voideltu kuninkaaksi (16:1-13), mutta Saul vainosi jatkuvasti häntä. Daavid joutui siksi pakenemaan Saulia. Herran Hengen poistuttua Saulista tämä oli tullut epäluuloiseksi ja vainoharhaiseksi Daavidia kohtaan. Useita kertoja ja monilla tavoilla Saul yritti raivata tieltään nuoren kansallisen sankarin. Daavid kuitenkin vältti niin Saulin keihään ja juonet kuin taistelujen vaaratilanteetkin. Daavid puolestaan oli pakolaisuudestaan huolimatta edelleen uskollinen Saulille, joka oli hänelle Herran voideltu. Saulin vainoharhaisuus ja Daavidin uskollisuus muodostivat jyrkän vastakohdan.

Daavidin ja Joonatanin ystävyys

Daavid oli alun perin tullut Saulin hoviin harpunsoittajana (16:19-23), mutta lopullisesti Saul kiintyi häneen sen jälkeen, kun Daavid oli voittanut Goljatin kaksintaistelussa. Ilmeisesti Saul oli tähän asti ollut tyytyväinen Daavidiin ja kiintynyt häneen osoittaen hänelle suosiollisuuttaan. Daavidille oli tulevaisuutta ajatellen monenlaista etua siitä, että hän pääsi sisälle kuninkaan hoviin. Sotilaallisesti hän harjaantui menestyksellisten sotatoimien kautta filistealaisia vastaan. Mutta erittäin tärkeäksi Daavidille tuli ystävyyssuhde Saulin pojan Joonatanin kanssa. Tämä suhde on yksi VT:n jaloimpia ihmissuhteita. Koska Saul alkoi pian kadehtia Daavidia, läheisen ystävyyssuhteen kautta kuninkaan poikaan hän pystyi olemaan selvillä Saulin aikomuksista ja siten pakenemaan vaaratilanteita.

Joonatan kiintyi Daavidiin heti tämän tultua lopullisesti Saulin hoviin (18:1-5). He solmivat ystävyysliiton, joka tuli kestämään rikkoutumatta Joonatanin kuolemaan asti (31:2). Aivan alussa myös Saul vielä luotti Daavidiin ja teki hänestä sotureittensa päällikön. Kansan parissakin Daavidin suosio oli alusta asti suuri.

Hyvin pian kuitenkin Saul alkoi nähdä Daavidissa vaarallisen kilpailijan tämän menestyksen ja kansansuosion vuoksi (18:6-16). Saul yritti kahdesti itse tappaa Daavidin keihäällä, mutta epäonnistui. Saul lähetti Daavidin tuhannen miehen päällikkönä sotaan (ilmeisenä tarkoituksena Daavidin kuolema), mutta Daavidin sotamenestys entisestään kohotti hänen suosiotaan. Saulin epäluulo vahvistui edelleen. Niinpä Saul yritti juonikkaasti naittamalla tyttäriään (Merab, Mikal) Daavidille (18:17-30) saada tämä hengiltä sodan kautta asettamalla tälle kovat ehdot kuninkaan tyttärien hinnaksi. Daavid kuitenkin jälleen selvisi kaikista taisteluista voittajana ja lopulta nai Mikalin. Daavidista tuli näin kuninkaan vävy, mitä Daavid itse piti suurena kunnian osoituksena.

Saulin kateus Daavidia kohtaan ei vähääkään heikentänyt Joonatanin kiintymystä ystäväänsä kohtaan. Kaikissa vaiheissa Joonatan oli tekemässä Daavidille pelkkää hyvää. Joonatan sai puhuttua isänsä myöntymään Daavidin paluuseen hoviin (19:1-8). Saulin kateus sai kuitenkin nopeasti taas vallan hänestä ja hän yritti jälleen keihästää Daavidin (19:9-17). Vaimonsa Mikalin, Saulin tyttären, avustuksella Daavid pääsi pakenemaan. Daavid meni Samuelin luo Ramaan, mistä he siirtyivät Najotiin (19:18-24). Alkoi merkillinen tapahtumasarja, jossa Herran Henki sai ensin kolmesti Saulin lähettämät miehet ja lopulta Saulin itsensä hurmoksiin. Profeettojen henki vaikutti Sauliin niin voimakkaasti, että tämä ei pystynyt vahingoittamaan Daavidia. Hengellä täyttyneenä kukaan ei voinut ottaa Daavidia kiinni!

Daavid kuitenkin pakeni Najotista, koska hän ei ollut siellä lopullisesti turvassa. Kun oli käynyt selväksi, että Daavidin oli lähdettävä hovista, hän teki uudelleen ystävyysliiton Joonatanin kanssa (20:1-23). Joonatan ei vieläkään uskonut isänsä pahoihin aikeisiin Daavidia vastaan, vaan luotti tämän vilpittömyyteen (sinänsä inhimillistä ajattelua pojalta isää kohtaan). Mutta puhuttuaan Saulille Daavidin puolesta Joonatan joutui itse isänsä tappouhkauksen kohteeksi (20:24-34). Joonatan oli järkyttynyt isänsä asenteesta. Mutta kaiken tämän jälkeenkin Daavidin ja Joonatanin ystävyys säilyi (20:35-42). Tapahtumat kuitenkin merkitsivät sitä, että Daavid joutui lopullisesti lähtemään Saulin hovista.

Daavidin pakomatkat

Daavidin henki oli tästä lähtien pysyvästi vaarassa niin Saulin kuin Israelin vihollistenkin taholta. Daavid meni aluksi Nobiin pappi Ahimelekin luo (21:1-10), jossa hän sai itselleen ja miehilleen pyhää leipää syötäväksi (Jeesus myöhemmin viittasi tähän tapahtumaan ojentaessaan fariseuksia näiden sapattikäsityksistä, Mark.2:26). Paikalla oli kuitenkin myös edomilainen Doeg, Saulin paimenten päällysmies, joka omin silmin näki Daavidin ja sen, kuinka pappi antoi hänelle ruokaa. Daavid jatkoi matkaansa paetakseen Saulin ulottuvilta ja haki turvaa filistealaisten maasta (21:11-22:5). Daavid tuli Gatin kuninkaan Akisin luo. Sen jälkeen kun Gatin kuningas Akis oli evännyt häneltä turvapaikan, Daavid meni Adullamiin, johon 400 pulassa olevaa miestä kerääntyi hänen luokseen. Daavid piti huolta luokseen kerääntyneestä väestä. Samalla hän kuitenkin sai järjestettyä niin, että hänen isänsä ja äitinsä menivät Moabin kuninkaan hoiviin (Daavidin ulkopolitiikka oli jo tässä vaiheessa hyvin menestyksellistä!). Yksi Daavidin neuvonantajista oli profeetta Gad, joka osaltaan oli auttamassa Daavidia tämän toimissa.

Kun Saul sai kuulla, että Nobin pappi Ahimelek oli varustanut Daavidia tämän matkalla Filisteaan, hän määräsi Ahimelekin ja 85 papin surmaamisen (22:6-23). Kyseessä oli erittäin raakalaismainen teko, koska papit olivat viattomia ja puolustuskyvyttömiä. Kuninkaan miehet kauhistuivat Saulin käskyä eivätkä ryhtyneet sen toteuttamiseen, joten edomilainen Doeg toteutti sen. Saul hävitti myös koko Nobin kaupungin. Abjatar, Ahimelekin poika, pääsi pakenemaan ja liittyi Daavidin seurueeseen.

Pakomatkallaan Daavid oli monta kertaa vakavassa vaarassa. Daavid pelasti Keilan asukkaat filistealaisten hyökkäyksiltä (23:1-13) ja jäi sinne siihen asti kunnes Saul sai tietää Daavidin oleskelusta siellä. Daavidin ja Saulin toiminnassa näkyy selvä ero siinä, että Daavid etsi Jumalan johdatusta (23:1-6), joka toi hänelle voiton mutta Saul nojautui täysin ihmisiin (23:7,13,19,25,27). Jumalan avulla Daavidille selvisi, että Keilan asukkaat olivat hänen kannaltaan epäluotettavia, joten hän pakeni ensin Sifin autiomaan vuorille, mutta sifiläiset ilmoittivat asiasta Saulille, joka pakeni jälleen ja meni Maonin autiomaahan (23:14-28; myöhemminkin sifiläiset olivat Saulin puolella Daavidia vastaan, 26:1). Saul ajoi Daavidia takaa, mutta filistealaisten hyökkäys esti Saulia jatkamasta takaa-ajoa.

Daavid oli aiemmin yrittänyt mennä filistealaiskuninkaan Akisin luo (21:13-16), mutta silloin Daavidin maine Saulin sotajoukoissa teki vielä mahdottomaksi hänen jäämisensä sinne. Tässä nimenomaisessa vaiheessa Akis kuitenkin otti Daavidin mielellään vastaan (27:1-12). Oman ja seuralaistensa turvallisuuden vuoksi Daavid sai Akisilta luvan asettua Siklagiin, silloiseen Filistean kaupunkiin. Siellä hän pysytteli luultavasti puolentoista vuoden ajan Saulin hallituskauden loppuun asti. Tämän kauden lopussa Daavid oli lähdössä filistealaisten kanssa taisteluun Israelin Afekia vastaan, mutta häntä ei haluttu mukaan. Hän palasi Siklagiin ja saaden tietää, että amalekilaiset olivat ryöstäneet sen (30:1).

Daavid säästää Saulin hengen

Myöhemmin En-Gedissä (24:1-23) ja Hakilankukkulalla (26:1-25) Daavidilla oli mahdollisuus henkilökohtaisesti tappaa Saul. Inhimillisesti ajatellen Daavidilla oli näissä olosuhteissa suotuisat mahdollisuudet päästä vainoojastaan eroon. Daavidin miehetkin kehottivat häntä tappamaan Saulin. Mutta Daavid ei edelleenkään tätä halunnut tehdä, koska Saul oli Herran voideltu (Daavid nimenomaan korosti sitä, että Herra oli valinnut ja voidellut Saulin kuninkaaksi; Saulin kuninkuus ei ollut ihmisistä). Mutta Daavid halusi kuitenkin osoittaa Saulille, että tämän kohtalo ei ollut tämän omassa hallinnassa. Siksi Daavid otti kummallakin kerralla todisteet siitä, että hänellä oli ollut tilaisuus vahingoittaa Saulia (ensimmäisellä kerralla palasen viitan lievettä, toisella kerralla keihään ja vesipullon). Saul joutui molemmilla kerroilla toteamaan, että Daavid oli tietoisesti ja jalosti säästänyt hänen henkensä. Saul myös tunnusti tietävänsä, että Daavidista tulee kuningas hänen jälkeensä (24:21,22).

Kummallakin kerralla Saul vetäytyi tavoittelemasta Daavidia. Vaikka nämä tapaukset koskettivat Saulia, joka hetkellisesti myönsi olleensa väärällä asialla, pian hänen vihamielisyytensä Daavidia kohtaan palasi. Tämä näkyy siinäkin, että Daavidin ensimmäisellä kerralla säästettyä Saulin hengen tämä jatkoi Daavidin takaa-ajoa; sama tapahtui Daavidin toisella kerralla kieltäydyttyä tappamasta Saulia.

Daavid, Naabal ja Abigail

Samuelin kuolema mainitaan lyhyesti ja se kosketti koko Israelia (25:1). Hän oli ollut uskollinen Herran palvelija kaikissa elämänsä vaiheissa. Hän oli ollut profeetta loppuun asti, mutta kansallinen johtaja (tuomari) hän ei enää ollut Saulin tultua kuninkaaksi.

Kun Daavid ja hänen seuralaisensa olivat Paranin autiomaassa, he suojelivat paikallisia asukkaita kiertäviltä rosvoilta (25:2-44). Nabal, Maonin rikas lampaankasvattaja, oli keritsemässä lampaitaan Karmelissa. Hän oli karkea mies ja suhtautui Daavidiin halveksivasti. Peitellen omaa inhimillistä ahneuttaan hän kieltäytyi antamasta juhlaruokaansa Daavidin väelle syyttäen Daavidia karanneeksi orjaksi. Daavid päätti lähteä kostoretkelle Nabalia vastaan. Ymmärtäen tilanteen vaarallisuuden ja Nabalin karkean käyttäytymisen Abigail, Nabalin vaimo, sai taitavasti Daavidin luopumaan kostosta antaen ystävällisesti tälle lahjoja. Kun Nabal selvisi humalastaan, hän sai tietää, kuinka täpärästi hän oli selvinnyt Daavidin kostosta. Hän järkyttyi ja kuoli kymmenen päivän kuluttua. Myöhemmin Abigailista tuli Daavidin vaimo.     

Lähteet

Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

Juhani Nikula, 27.12.2013

ENSIMMÄINEN SAMUELIN KIRJA: DAAVID JA GOLJAT

Saul oli Israelin ensimmäinen kuningas. Israelin kuningaskunta oli siten alkanut hänen henkilönsä myötä. Kuitenkin vasta Daavidin voiteleminen kuninkaaksi merkitsi kuninkuuden vakiintumista Israelissa. Saulin suvun kuninkuus jäi väliaikaiseksi, koska hän ei ollut pysynyt kuuliaisena Herralle. Sen jälkeen kun Saul oli vastoin Herran käskyä itse suorittanut polttouhrin, Samuel oli jo ilmoittanut, ettei Saulin kuninkuus ollut pysyvä (1.Sam.13:7-14). Kun Saul oli tämän jälkeen sallinut kansan säästää Herran tuhon omaksi vihkimää sotasaalista, Samuel totesi Saulin kuninkuuden lakanneen (15:10-29). Saulin tilalle Herra oli valinnut toisen miehen, joka pysyy Herralle kuuliaisena. Tämä Jumalan valitsema mies oli Daavid, Iisain poika. Ulkonaista öljyllä voitelemisesta seurasi se, että Herran Henki tuli Daavidiin (16:13) mutta poistui Saulista (16:14).

Daavid voidellaan kuninkaaksi

Samuelille Saulin kuninkuuden epäonnistuminen oli henkisesti raskas asia. Herra jopa nuhteli Samuelia siitä, että tämä edelleen suri Saulin menetystä. Herra oli kuitenkin päätöksensä tehnyt ja hylännyt Saulin. Herra käski Samuelin mennä Betlehemiin Iisain luokse, jonka poikien joukosta yksi oli Herran valittu (16:1-13). Hänet, jonka Herra oli valinnut, Samuelin tuli voidella uudeksi kuninkaaksi. Iisai oli Juudan heimoa, jonka alueeseen myös Betlehem kuului. Tällä oli tulevaisuuden kannalta suuria seurauksia. Betlehem ja Juudan heimoon kuuluva Iisai tultaisiin aina liittämään yhteen Herran Voidellun, tulevan Messiaan kanssa (Jes.11:1-3,10; Miika 5:1; Matt.1:1,5,6,16,17, 2:4-6). Jumalan kauaskantoiset suunnitelmat linkittyivät tiiviisti historiaan.

Kysymykset vallanvaihdosta ovat aina olleet vaikeita, joten Herran Samuelille antama käsky lähteä voitelemaan uusi kuningas Saulin tilalle ymmärrettävästi pelotti Samuelia. Inhimillisesti ajatellen Saul voisi vallanhimossaan tappaa hänet. Tässä yhteydessä Herra kehotti Samuelia lähtemään uhraamaan Betlehemiin. Herran tässä yhteydessä määräämä uhri oli ilmeisesti yhteysuhri (3.Moos.3:1), jonka voitiin katsoa liittyvän kuninkaaksi voiteluun (vrt. 1.Sam.9:11-10:1). Uhriaterialla olisivat kuitenkin vain Samuel, Iisai perheineen ja Betlehemin vanhimmat. Pääasia ei tässä kuitenkaan ollut uhri vaan Herran valitseman miehen voitelu kuninkaaksi Saulin seuraajaksi. Silmiinpistävää tässä tuli olemaan se, että Herran valinta oli täysin ihmisten arvoasetelmista riippumaton (vrt. 5.Moos.17:15). Tämän sai Samuelkin hetken kuluttua omakohtaisesti kokea. Vaikka Samuel oli kuuliainen Herralle, hänelläkin oli taipumus tehdä inhimillisiä arviointeja.

Samuel totteli ja lähti Betlehemiin. Kaupungin vanhimmat tulivat peloissaan Samuelia vastaan, ilmeisesti johtuen tämän maineesta (vrt. 1.Sam.12:18). Samuelin vastaus kuitenkin rauhoitti heidät. Vanhimpien piti vain puhdistautua. Samuel myös toimitti Iisain ja tämän poikien puhdistusmenot. Tämän jälkeen heidän kaikkien piti tulla uhriaterialle.

Iisain pojat olivat komeita (mahdollisesti muutkin kuin vanhin ja nuorin). Kun Samuel näki Eliabin, vanhimman pojan, hän vaikuttui tämän komeasta ulkomuodosta ja arveli luonnollisista syistä tämän olevan Herran valittu. Herra kuitenkin oli valinnut toisin, koska Hän ei katso ulkoista olemusta vaan sydäntä. Myöskään toinen (Abinadab) ja kolmas poika (Samma) eivät olleet Herran valittuja. Kukaan seitsemästä pojasta ei ollut Herran valitsema. Samuel kuunteli Herraa ja totesi, että Herra ei ollut valinnut ketään näistä seitsemästä. Ihmiset olisivat voineet valita toisin, mutta Herran valinta oli todellakin ihmisistä riippumaton.

Herra ei kuitenkaan ollut erehtynyt lähettäessään Samuelin voitelemaan kuninkaan Iisain poikien joukosta. Vastoin ihmisten arvoasetelmia Iisain piti vielä noutaa lampaita paimentamassa ollut nuorin poikansa Samuelin luokse. Samuel voiteli sitten perheen ja vanhinten todistaessa Daavidin öljyllä kuninkaaksi. Öljy on Pyhän Hengen vertauskuva (Jes.61:1,3). Daavidin tapauksessa (toisin kuin monesti vanhan liiton aikana) Pyhä Henki tuli häneen pysyvästi. Herran Henki tuli Daavidiin, mutta samalla poistui Saulista (1.Sam.16:14).

Samuel näin voiteli Daavidin kuninkaaksi perhetapahtumassa, jossa ei ollut muuta yleisöä kuin perhe ja paikkakunnan vanhimmat. Saul ei tiennyt tästä tapahtumasta vielä tässä vaiheessa.

Daavidin voiteleminen kuninkaaksi merkitsi Samuelin hengellisen työn huippukohtaa, minkä jälkeen hän siirtyi pysyvästi tapahtumista taka-alalle. Samuelilla on tämän jälkeen vielä tietty tehtävä profeettana, mutta tuomarina hän ei enää toiminut.

Daavid tulee Saulin hoviin

Herran lähettämä paha henki alkoi ahdistaa Saulia (16:14-23). Tämä ajoittui samaan ajankohtaan, jolloin Herran Henki poistui Saulista. Mutta pahan vallatkin ovat Herran alapuolella ja Hän voi käyttää myös niitä omien tarkoitusperiensä täyttämiseen (vrt. 2.Sam.24:1; 1.Aikak.21:1). Paha henki aiheutti Saulissa koko hänen loppuelämänsä ajan erilaisia henkisiä ongelmia (1.Sam.18:10, 19:9). Myös Saulin palvelijat tunnistivat, että Saulia vainosi nimenomaan paha henki ja halusivat auttaa häntä. Palvelijat ajattelivat musiikilla olevan sellaisenaan rauhoittava vaikutus Saulin henkiseen tilaan. He ehdottivat etsittäväksi harpun soittajaa, jonka kautta musiikki parantaisi Saulin vointia. Saul itse suostui tähän. Yksi Saulin sotilaista tiesi Daavidin, Iisain pojan, olevan hyvä harpunsoittaja, jolla oli lisäksi monia muita hyviä ominaisuuksia. Saulin sotilas tiesi lisäksi, että Herra oli Daavidin kanssa (kuten oli aiemmin sanottu myös Samuelista, 3:19). Miten sotilas tiesi tämän, jää avoimeksi. Daavidilla oli joka tapauksessa jo tässä vaiheessa hyvä maine Saulin hovia myöten. Tietämättä mitään aikaisemmista tapahtumista sotilas nouti Saulin hoviin Israelin tulevan kuninkaan.

Iisai lähetti Daavidin kuninkaan hoviin mukanaan leipiä, karitsa ja viinileili lahjana Saulille. Pian Saul mieltyi Daavidiin, josta hänen aseenkantajansa (se merkitsi erittäin tärkeää luottamustehtävää). Daavid tuli tunnetuksi soittajana. Hänen soittaessaan Saulin ahdistava olo helpotti ja paha henki jätti Saulin rauhaan (!). Saul otti Daavidin pysyvästi hoviinsa. Saul ei vielä tiennyt mitenkään Daavidin tulevaisuudesta Israelin kuninkaana.

Daavid voittaa Goljatin

Daavidin kohtaaminen raakalaismaisen jättiläisen Goljatin kanssa (17:1-58) on yksi VT:n suurista tapahtumista. Aivan kuten Saulin kuninkaaksi voitelua seurasi hänen sotilaallinen voittonsa ammonilaisista (11:1-11), myös Daavidin voitelua seurasi voitto Goljatista ja filistealaisista. Kumpikin voitto merkitsi rohkeuden, päättäväisyyden ja sotakuntoisuuden osoittamista kansan silmissä.

Filistealaiset olivat Israelin leppymättömiä vihollisia koko Saulin hallintokauden ajan ja käynnissä oleva sotatila oli vain yksi vaihe historian juoksussa. Sodan osapuolet olivat asettuneet vuoristoon ja heidän välillään oli laakso (17:1-3). Kaksintaistelut olivat tuolloin melko tavanomainen tapa ratkaista taistelu, koska ne saattoivat osoittaa sotajoukon voimaa mutta samalla säästivät joukkoja massiivisilta menetyksiltä. Tulossa olevan kaksintaistelun tapahtumapaikkana oli mainittu laakso. Joka aamu ja ilta 40 vuorokauden ajan esiin astui Goljat (17:4-10), jättiläismäinen noin kolmimetrinen soturi, jonka varusteet ja aseet olivat painavia ja ilmeisesti keihäänkärjen lisäksi myös osittain raudoitettuja. Ottaen huomioon niin varusteensa kuin kilvenkantajankin Goljat selvästi piti itseään haavoittumattomana. Uskoen ylivoimaisuuteensa Goljat esitti Saulin joukoille kaksintaisteluhaasteen. Tämän taistelun Goljat ajatteli voittavansa ilman muuta, minkä jälkeen Israel olisi filistealaisten orjuudessa. Saulin joukot olivat peloissaan Goljatin uhkausten edessä. Kaksintaisteluhaasteen hylkäämisen seurauksena olisi antautuminen ilman taistelua. Israel joutuisi silloin tunnustamaan edelleen filistealaisten yliherruuden.

Kolme Iisain vanhinta poikaa oli Saulin mukana Israelin sotajoukoissa, Isä lähetti Daavidin viemään ruokatarvikkeita Israelin sotaleiriin ja tiedustelemaan veljien hyvinvointia (17:12-22). Daavid ei ollut tässä vaiheessa vielä keskeytyksettä Saulin palveluksessa, koska hän välillä palasi Betlehemiin paimentamaan isänsä lampaita (17:15). Saapuessaan Israelin sotaväen luo joukot olivat juuri järjestäytymässä taisteluun. Vaarasta piittaamatta Daavid meni tervehtimään veljiään. Juuri silloin Goljat astui jälleen esiin huutamaan pilkallisia uhkauksiaan israelilaisille (17:23-30). Saulin sotaväessä Goljat sai jälleen aikaan kauhua. Heti tulee esiin Israelin sotajoukkojen ja Daavidin välinen näkemysero: sotilaille Goljat oli ”se/tuo mies” mutta Daavidille ”ympärileikkaamaton filistealainen”; sotilaille Goljat oli tullut ”pilkkaamaan israelilaisia” mutta Daavidille ”pilkkaamaan elävän Jumalan taistelurivejä". Sotilaat toivoivat pelkästään jonkun tappavan Goljatin, mutta Daavidin mukaan Goljatin tappaminen merkitsi samaa kuin ”pelastaa Israel häpeästä”. Kaiken kaikkeaan sotaväki näki Goljatissa pelottavan, voittamattoman jättiläisen, joka uhkasi Israelia; Daavid näki hänessä ympärileikkaamattoman filistealaisen, joka pilkkasi elävää Jumalaa. Daavidille Goljatin kohtaaminen ei merkinnyt rikkautta, kuninkaan tyttären naimista eikä sukunsa vapautusta veroista, vaan Israelin Jumalan kunnian osoittamista (mikä verrattuna Filistean epäjumalaan Daagoniin oli tullut näkyviin jo aiemmin, 5:3,4). Mutta Daavidin vanhimmalle veljelle Eliabille Daavid oli pelkästään jännitystä etsivä lapsellinen pikkuveli. Eliab ei ollut lainkaan tietoinen Daavidin todellisista motiiveista ottaa asioista selvää.

Huolimatta erikoisesta asetelmasta Saul kiinnostui Daavidin puheista ja pyysi noutaa hänet luokseen (17:31-37). Luottaen Herraan (vrt. 5.Moos.20:1-4) Daavid esitti voivansa mennä taistelemaan Goljatia vastaan. Daavidin ajattelun mukaan hänen mahdollisuutensa olivat paljon paremmat kuin Saul ja Goljat (tai moni muu) saattoi ajatella. Saul oli epäilemättä vaikuttunut Daavidin rohkeudesta, mutta realistisesti ajatellen sellainen taistelu Goljatia vastaan olisi täysin mahdoton voittaa. Goljat oli maineeltaan urhea ja voitokas soturi, mutta Daavid oli vain ”poikanen” (huolimatta siitä, että hänelläkin oli jo soturin mainetta, 16:18). Mutta Daavid ei näistä näkemyksistä masentunut, koska hän oli Herran avulla tappanut karhuja ja leijonia, joten hän sanoi pystyvänsä tappamaan myös tämän vihollisen, joka halveksi Israelin sotajoukkoja. Goljat ei ollut karhua tai leijonaa voimakkaampi. Daavidin rohkeus perustui Herran voimaan eikä ihmisvoimiin. Saul vakuuttui Daavidin mahdollisuuksista, huolimatta inhimillisistä olosuhteista, ja päätti lähettää tämän Goljatia vastaan.

Saul halusi tarjota sotavarustustaan ja aseistustaan Daavidille, mutta sellainen oli Daavidille sekä vierasta että mahdotonta kantaa (eikä hän voinut edes liikkua niissä: 17:38-40). Daavid halusikin tukeutua aseistukseen, jota hän itse osasi käyttää. Hän turvautui linkoon ja kiviin, jotka olivat hänelle tuttuja lammaspaimenen varusteina. Niinpä linko kädessään ja viisi sileää kiveä paimenlaukussa hän lähti kohtaamaan Goljatia. Inhimillisesti asetelma olisi ollut toivoton, jos Herra ei olisi ollut Daavidin kanssa.

Goljat pilkkasi Daavidia, koska tämä oli kaikin ajateltavissa olevin perustein vastustajana täysin alakynnessä (17:41-44). Goljat ei ottanut huomioon, että hänen varustuksensa ja kilpensä olivat tosiasiassa täysin suojattomia Jumalaa vastaan. Daavid toikin heti esille, ketä Goljat oli pilkannut: ei kevytaseista paimenpoikaa vaan Herraa Sebaotia, Israelin sotajoukkojen Jumalaa (17:45-47). Daavidin sanat Goljatia vastaan olisivat olleet pelkkää uhittelua, jos niiden takana ei olisi ollut elävän Jumalan voima. Filistealainen lähti kulkemaan kohti Daavidia, joka puolestaan juoksi Goljatia kohti ja linkosi kiven tämän otsaan (17:48,49). Goljat kaatui kasvoilleen (vrt. filistealaisten epäjumala Daagon, 5:4).

Uskomaton asia oli tapahtunut: Daavid tappoi Goljatin lammaspaimenen varusteilla (17:50-58). Lopullisesti Daavid tappoi Goljatin tämän omalla miekalla. Kun filistealaiset näkivät, että Goljat, Gatin jättiläinen, oli tapettu, he pakenivat Israelista. Saulin joukot lähtivät rajuun takaa-ajoon ja filistealaisia kuoli suurin joukoin. Israelilaiset ryöstivät filistealaisen leirin. Kyseessä oli täydellinen sotilaallinen voitto.

Daavid oli jo aiemmin ollut Saulin hovissa, mutta hänen sotilaallisia valmiuksiaan ei ollut tunnettu käytännön tasolla. Israelin kansa korotti Daavidin sankariksi, joka ilmaistiin naisten laululla: ”Saul kaatoi miehiä tuhansin, Daavid kymmenintuhansin” (18:7).

Lähteet

Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

Juhani Nikula, 27.12.2013

ENSIMMÄINEN SAMUELIN KIRJA: SAULIN TOTTELEMATTOMUUS

Saul oli voitolla ammonilaisista (1.Sam.11:1-11) saavuttanut suuren suosion Israelin keskuudessa ja kansa oli vahvistanut hänen kuninkuutensa (11:12-15). Saul johti myöhemmin kansaa moniin sotilaallisiin voittoihin. Hän piti pääkaupunkinaan kotipaikkaansa Benjaminin Gibeaa, joka sijaitsi muutamia kilometrejä Jerusalemista pohjoiseen. Kuitenkin ennen pitkää Saulin tottelemattomuus Herran käskyjä kohtaan tuhosi hänen mahdollisuutensa säilyttää kuninkuutensa. Hänen kasvavat epäluulonsa ja vihansa saivat hänet lopulta toimimaan tavalla, joka johti hänet täydelliseen epäonnistumiseen.

Saul ei malta odottaa Samuelia

Saulin toisena hallitusvuotena syttyi sota filistealaisia vastaan, jonka yhteydessä Saul lankesi ensi kertaa tottelemattomuuteen Herraan vastaan (13:1-15). Saul loi itselleen 3000 miehen pysyvän sotajoukon siten, että 2000 miestä oli hänen itsensä komennossa Mikmaassa Betelin vuoristossa ja 1000 miestä Benjaminin Gibeassa hänen poikansa Joonatanin komennossa. Saul oli luultavasti tyytyväinen tämän kokoisen armeijan kokoon ja arveli sen riittäväksi, koska hän lähetti muun väen koteihinsa. Kuitenkin hyvin pian Joonatan löi filistealaisten vartioston Gebassa, jolloin filistealaiset saivat kuulla tappiostaan. Tämä antoi Saulille aiheen pelätä oman armeijansa pienen koon vuoksi, joten soofar-torvien avulla hälytettiin Israelin lisäjoukkoja paikalle. Kansa kutsuttiin koolle Gilgaliin seuraamaan Saulia.   

Filistealaisten armeija oli voimakas sekä miesluvultaan että aseistukseltaan. Filistealaiset tunsivat metallinsulatustaidon, jolloin heidän rauta-aseensa olivat pelättyjä (13:19). Epäilemättä heidän sotavaunuissaan olivat rautaiset vahvistukset. Filistealaisten jalkaväkeä sanotaan olleen yhtä paljon kuin hiekkaa meren rannalla (tämä oli tietysti kuvaannollinen yleistys). Filistealaisten voimakas armeija kokoontui Mikmaaseen, mikä herätti kauhua Israelin miesten keskuudessa. Osa Israelin väestä piiloutui ja siirtyi kauas Jordanin itäpuolelle. Saulin luo jäi kuitenkin Israelin sotajoukkoa. Kuten aiemmin (vrt. 10:8), Saulin tuli odottaa Samuelia Gilgalissa seitsemän päivää. Israelin miehet varmasti muistivat, että Samuelin johdolla kansa oli aiemmin Herran avulla saanut suuren voiton filistealaisista (7:7-14). Samuel ei kuitenkaan tullut heti seitsemän päivän kuluttua, jolloin osa sotajoukosta alkoi hajaantua Saulin luota. Silloin Saul osoitti kärsimättömyyttä etsien omassa viisaudessaan Herran suosiota. Hän päätti itse uhrata polttouhrin, vaikka Samuel oli nimenomaisesti sanonut hoitavansa sen. Samuel saapui kuitenkin välittömästi Saulin uhrin jälkeen. Saul teki synnin, koska Jumalan laki ei sallinut hänen toimittaa poltto- ja yhteysuhreja missään yhteydessä (kuitenkin Daavid, 2.Sam.24:25, ja Salomo, 1.Kun.3:15, tekivät samoin mutta ilman, että heidän sanottaisiin tehneen mitään väärää; Raamattu ei yksinkertaisesti kerro kaikkea taustatietoa näistä asioista vaan tyytyy pelkistetysti toteamaan asiat). Ilmeisesti Saul ajatteli voivansa uhrin kautta voittaa Herran suosion uhkaavassa tilanteessa vaikka tottelevaisuus Herralle (vrt. 1.Sam.15.22) oli huomattavasti tärkeämpi asia. Saul luotti rituaalin voimaan ilman että hän olisi sydämessään etsinyt Herran tahtoa.

Vaikka Saulilla oli aluksi ollut kiistatonta sotilaallista menestystä, se ei peittänyt hänen henkilökohtaisia heikkouksiaan. Israelin kuninkaalla oli senaikaisiin hallitsijoihin verrattuna se ero, että hänen piti aina ottaa huomioon Herran tahto, jonka profeetta välitti. Tässä suhteessa Saul epäonnistui kahdesti kohtalokkaalla tavalla. Odottamatta Samuelin tuloa Gilgaliin Saul kärsimättömänä toimitti uhrin itse (13:9). Myöhemmin Saul taipui kansan tahtoon vaikka se oli Herran käskyä vastaan (15:7-9). Jos Saul olisi totellut Herraa, hänen kuninkuutensa olisi vahvistettu Israelissa ikuisiksi ajoiksi. Nyt Herra oli etsinyt Saulin tilalle toisen, mielensä mukaisen miehen.

Saulilla oli ollut aiemmin komennossaan 2000 miestä (13:2) mutta nyt näistä oli jäljellä vain 600 miestä (13:15).

Filistealaiset lyödään

Sota filistealaisten kanssa oli joka tapauksessa näissä oloissa edessä (13:15-23). Joukkojen määrässä israelilaiset olivat pahasti alakynnessä, mutta myös aseistuksen suhteen filistealaiset olivat ylivoimaisia. Israelin maassa ei ollut yhtään seppää tekemässä sen paremmin työvälineitä kuin aseitakaan. Ainoastaan Saulilla ja Joonatanilla olivat (rautaiset) miekat ja keihäät, muulla Israelin sotaväellä ei. Kuitenkaan Herralle ei ole koskaan tuottanut ongelmaa tuottaa voittoa inhimillisesti heikolla sotaväellä, kuten Saulin poika Joonatan myöhemmin viisaasti totesi (14:6; vrt. Gideon, Tuom.7:4,7).

Sodan sankariksi nouseekin Joonatan (14:1-23). Viekkaalla juonella hän kahdestaan aseenkantajansa kanssa aiheutti välikohtauksen filistealaisten vartiostossa surmaten noin 20 miestä. Tämä aiheutti sekasorron filistealaisten leirissä sillä seurauksella, että nämä taistelivat toinen toistensa kanssa. Saul ei tiennyt Joonatanin yksityisestä sotatoimesta mitään ja sai vasta myöhemmin tietää Joonatanin poistuneen leiristä. Filistealaisten sekasorto sai aikaan sen, että heidän alaisuudessaan eläneet heprealaiset liittyivät Saulin ja Joonatanin puolelle (14:21). Myös vähän aiemmin paenneet israelilaiset tulivat mukaan taisteluun (14:22). Joonatan oli ollut neuvokas mutta viime kädessä Herra pelasti jälleen Israelin (14:23).

Saulin mukana oli pappi Ahia (14:3,18), joka oli pappi Eelin pojanpojanpoika. Eelin suvulle oli aiemmin langetettu tuomio (2:27-36, 3:11-18) vaikka heitä ei ollut kokonaan erotettu papin tehtävistä. Tässä yhteydessä Ahia oli kuitenkin yhtä avuton kuin Saul samaan aikaan kun Joonatan neuvokkuudellaan oli tuottamassa voittoa Israelille.

Saulin ymmärtämätön vala oli heikentämässä Israelin sotaväen tilannetta (14:24-46). Joonatan ei ollut kuulemassa isänsä vannotusta, jonka mukaan kukaan ei saa syödä mitään ennen kuin Saul olisi kostanut vihollisilleen (filistealaisille). Ilmeisesti Joonatan oli vielä ollut sotaretkellään tässä vaiheessa. Kansa pelkäsi valaa eikä syönyt mitään, vaikka se vei inhimilliset taisteluvoimat miehiltä. Joonatan tietämättömänä söi kennoista valuvaa hunajaa rikkoen isänsä valan. Hunaja kuitenkin vahvisti Joonatania.

Israelilaiset löivät filistealaiset, vaikka heikentynein voimin. Samalla nälissään israelilaiset söivät saaliinaan saamaansa lihaa, mutta lain vastaisesti söivät lihan verineen. Saul kuitenkin puuttui lainvastaiseen syömiseen. Tässä vaiheessa Saulilla oli vielä tiettyä Jumalan lain tuntoa.

Taistelu filistealaisten kanssa oli tässä vaiheessa kesken. Herra ei kuitenkaan vastannut Saulille, joka halusi ottaa selville, kuka oli tehnyt syntiä. Arpominen osoitti Joonatanin syylliseksi. Kyse oli siitä, että Saulin valan vastaisesti Joonatan oli syönyt hunajaa, vaikkakin vilpittömästi tietämättä isänsä valasta. Saul olisi langettanut Joonatanille kuolemantuomion. Kansa kuitenkin nousi Saulia vastaan ja pelasti Joonatanin, jonka neuvokkuuden kautta oli saavutettu voitto filistealaisista. Saul luopui ajamasta filistealaisia, jotka menivät omalle alueelleen.  

Saulin kuninkuus ja perhe

Huolimatta siitä, että Samuel oli ilmoittanut Saulin kuninkuuden siirtyvän toiselle miehelle (13:13,14), Saul oli toistaiseksi menestyksekäs Israelin sotapäällikkönä (14:47-52). Hän soti voittoisasti kaikkia vihollisiaan vastaan. Kiivainta sotaa käytiin koko ajan filistealaisia vastaan, mutta Saulin armeija oli heitäkin vastaan urhoollinen ja sotakuntoinen.

Saulin vaimon nimi oli Ahinoam, Ahimaasin tytär (Saul ei kuitenkaan ollut yksiavioinen, ks. 2.Sam.3:7). Saulin pojat olivat Joonatan, Jisvi, Malkisua ja Abinadab (mainitaan Saulin poikana, ks. 31:2; 1.Aikak.8:33 ja 9:39 mainitsee Jisvin tilalla Esbaalin). Saulin sotapäällikkö oli Abner, Saulin serkku.                                   

Amalekilaiset voitetaan mutta Saul on tottelematon

Huolimatta Saulin kiistattomasta menestyksestä hänen kuninkuutensa oli heikkenemässä. Lopullisesti Herra hylkäsi Saulin tämän voitettua amalekilaiset (15:1-35). Samuelin kautta Saul sai yksiselitteisen Herran käskyn: niin amalekilaiset kuin kaikki heidän omaisuutensa tuli vihkiä tuhon omaksi. Taustansa tällä Herran ankaralla käskyllä oli jo aiemmassa historiassa, jolloin Herra oli kaikkivaltiudessaan langettanut lopullisen tuomionsa Amalekille (2.Moos.17:8-16; 4.Moos.24:20; 5.Moos.25:17-19). Saul lähtikin sotaan mukanaan suuri armeija. Yksityiskohtana mainitaan, että Saul halusi säästää keeniläisiä tuhoutumasta sodan ristitulessa, koska nämä olivat osoittaneet ystävällisyyttä israelilaisille (4.Moos.10:29, 24:21; Tuom.1:16, 4:11). Nämä lähtivätkin pois amalekilaisten keskuudesta ja välttyivät tuhoutumiselta.

Saulin hyökkäys oli vihollisille tuhoisa: amalekilaiset lyötiin ja tapettiin. Heidän kuninkaansa Agag otettiin vangiksi. Voitettuaan amalekilaiset Saul taipui kansan tahtoon vastoin Samuelin antamaa Herralta tullutta selvää ohjetta: kaikki (!), mitä amalekilaisilla oli, tuli vihkiä tuhon omaksi. Tämä käsky tarkoitti myös kaikkien eläimien tappamista. Saul ja hänen väkensä kuitenkin säästivät parhaimmat saaliina saadut eläimet. Huolimatta selvästä käskystä inhimillinen ahneus esti sen toteuttamisen.

Heti rikkomuksen tapahduttua Samuelille tuli Herran sana, jonka mukaan Herra katui tehneensä Saulista kuninkaan. Samuelille tämä oli raskas sanoma ja hän huusi Herraa avuksi koko sen yön. Mahdollisesti Samuelille tuotti ristiriitoja sekin, että hän ei itse ollut alkujaan lainkaan innostunut asettamaan Israelille kuningasta, mikä kuitenkin oli ollut Herran tahto. Kyse oli nyt kuitenkin siitä, että Saul oli kääntynyt pois seuraamasta Herraa. Saul ei vielä aavistanut mitään ja hän oli jopa pystyttänyt itselleen muistomerkin Karmeliin, ilmeisesti sotilaallisten voittojensa johdosta omaksi kunniakseen Herran kunnian sijasta. Tämän jälkeen Saul meni Gilgaliin – jossa Samuel oli jo kerran aikaisemmin nuhdellut Saulia ja ilmoittanut tämän kuninkuuden päättyvän (13:7-14). Saulin tervehdys Samuelille oli teeskentelevä ja hän väitti tehneensä, mitä Herra oli käskenyt. Samuel puolestaan ei kiertele vaan halusi heti tietää, mitä todella oli tapahtunut. Saulin vastaus oli eläinten säästäminen uhreiksi ”Herralle, sinun Jumalallesi” (huom! ei siis ”meidän Jumalallemme”!). Saulin mukaan juuri kansa oli eläimet säästänyt, millä Saul yritti väistää omaa vastuutaan. Samuel ei halunnut jatkaa tätä keskustelua, vaan meni suoraan siihen, mitä Herra oli hänelle ilmoittanut. Saul oli selityksistä huolimatta ollut tottelematon. Kyse oli mitä vakavimmasta asiasta.

Samuel nuhteli Saulia toteamalla, että Herra ei ole mieltynyt uhreihin, jotka korvaisivat tottelevaisuuden (Jeesus viittasi samaan periaatteeseen keskustellessaan fariseusten kanssa, Matt.9:13, 12:7). Samuel, joka oli itse vanhan liiton profeetta ja pappi, ei tällä toki tarkoittanut, että uhreja ei lainkaan tarvita. Uhrit on kuitenkin tehtävä Herran käskyjen mukaan sydämen kuuliaisuudessa eikä ihmisten omilla ehdoilla. Uhri ei voinut koskaan tarkoittaa sitä, että sitä kautta ihminen voittaisi Herran suosiolliseksi ihmisen omille pyrkimyksille. Vaikka Saul lopulta myönsi tehneensä syntiä, sillä ei enää ollut mitään merkitystä: Saul oli pelännyt enemmän ihmisiä kuin Jumalaa ja oli ollut tieten tahtoen tottelematon. Ilmeisesti Saul ei vieläkään ymmärtänyt Samuelin kautta tulleen Herran päätöksen lopullisuutta vaan halusi edelleen käydä kauppaa Jumalan kanssa. Samuel totesi lopulta Saulin kuninkuuden lakanneen (15:28). Samuel kuitenkin lupautui palaamaan Saulin kanssa kansan eteen, jotta Saul näin pelastaisi kasvonsa.

Yksi toimenpide oli Samuelin vielä tehtävä. Saul oli jättänyt amalekilaisten kuninkaan Agagin henkiin. Agag oletti henkensä säilyvän Samuelin käsissä, mutta erehtyi.  Samuel itse löi Agagin kuoliaaksi. Kyseessä oli Herran Amalekille antaman tuomion täytäntöön pano ja ilmeisesti lisäksi myös Jumalan Nooalle antaman periaatteen toteuttaminen (1.Moos.9:6). Agag oli ollut verenhimoinen tappaja, joten hänen omakin verensä vuodatettiin. Tässä tilanteessa Agag oli uhri Herralle, jonka Herra itse oli jo Saulinkin kautta määrännyt toteutettavaksi (1.Sam.15:3). Saul vain jätti tämän tekemättä, jolloin Samuel toteutti sen. Israelin profeetan toimenkuva ei useimmiten ollut kovinkaan miellyttävä.

Tämän tapahtumasarjan jälkeen Samuel jätti Saulin tulemaan omillaan toimeen. Saul oli tottelemattomuudellaan nyt lopullisesti menettänyt kuninkuutensa. Samuel murehti Saulia eikä enää elinaikanaan tavannut häntä (kylläkin kuolemansa jälkeen eriskummallisessa tilanteessa, 28:13-20).

Lähteet

Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

Juhani Nikula, 27.12.2013

ENSIMMÄINEN SAMUELIN KIRJA: KUNINGAS SAUL

Samuel oli Israelin viimeinen tuomari. Hänen elämänsä loppupuolella Israel siirtyi kuningasaikaan. Siirtymä ei kuitenkaan tapahtunut ongelmitta. Jumalan ehto kutsumalleen kuninkaalle oli aina kuuliaisuus, koska lopultakin Herra itse oli Israelin varsinainen kuningas. Israelin maallisen kuninkaan tuli toteuttaa Herran tahtoa johtaessaan Israelin kansaa. 

Samuel voitelee Saulin kuninkaaksi

Jumala oli käskenyt Samuelia asettamaan Israelille kuninkaan (1.Sam.8:22). Samuel oli vastahakoisesti hyväksynyt kuninkuuden alkamisen, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, kenet Herra oli valinnut siihen tehtävään. Hän sai tietää Herran valinnan, kun hän eräänä päivänä tehdessään uhritoimitusta kohtasi benjaminilaisen nuoren miehen, joka oli Saul, Kiisin poika (9:1-27).

Benjaminin heimo oli Israelin pienimpiä ja Saulin sukukin oli vähäinen (9:21). Jumalan valitsema kuningas oli siten taustaltaan inhimillisesti heikoista oloista. Toisaalta Saulin isän sanottiin olevan mahtava ja myös Saul itse oli pitkä ja komea. Herra käytti kadonneita aaseja tuodakseen Saulin yhteyteen Samuelin kanssa. Isänsä kadonneita aaseja etsiessään Saul palvelijansa kanssa kulki ristiin rastiin Benjaminin ja Efraimin seutuja, mutta turhaan. Lopulta Saul huolestui isästään ja halusi jättää aasien etsimisen sikseen. Saulin palvelija kuitenkin oli kärsivällisempi ja ehdotti Saulille, että he kysyisivät neuvoa kunnioitetulta Jumalan mieheltä. Saul osoitti tässä vaiheessa tiettyä kärsimättömyyttä, joka myöhemmin kuninkaana osaltaan ajoi häntä heikkoon johtajuuteen. Saul oli ensin epäileväinen Jumalan miehen luo menemisestä, koska tälle oli tapana viedä jokin lahja, kun asioidaan hänen kanssaan. Palvelija kuitenkin totesi itsellään olevan neljännessekeli hopeaa, joka olisi riittävä lahja. Saul suostui tämän jälkeen tapaamaan Jumalan miehen. Saul ja hänen palvelijansa nousivat ylös kaupunkiin (ilmeisesti Raamaan), jossa he kohtasivat Samuelin, joka oli menossa uhrikukkulalle.

”Näkijän” voi katsoa merkitsevän henkilöä, joka näkee hengellisillä silmillä hengellisiin ulottuvuuksiin. Samuelin katsotaan aloittaneen profeettojen kauden, koska hän oli ensimmäinen profeetta Mooseksen jälkeen (noin 300 vuoden aikana ei Israelissa ollut profeettoja, vrt. 3:1). Profeetta oli Jumalan kutsuma henkilö, joka toimi Jumalan äänenä, Hänen puhetorvenaan. Samuelin aikana oli jo paljonkin profeetallisuutta ja profeettoja (vrt. 10:5), jotka ilmeisesti olivat Samuelin oppilaita. Samuelin yhteydessä profeettojen kerrotaan olleen myös hurmostilassa (19:18-24).

Herra oli ennalta ilmoittanut Samuelille Saulin tulosta, jolloin Samuel sai myös tietää, että Herra oli valinnut Saulin Israelin ensimmäiseksi kuninkaaksi (9:15-17). Samuel sai kehotuksen voidella tämä mies Israelin kuninkaaksi. Erityinen kuninkaaksi voitelu merkitsi sitä, että kuninkuus oli pyhä luottamustehtävä. Voiteleminen myös merkitsi Pyhän Hengen tulemista voideltuun (vrt. 16:13; Jes.61:1-3). Saul ei ensin saanut tietää kaikkea, mitä voitelun jälkeen tulisi tapahtumaan. Samuel kutsui Saulin aterialle ja kertoi myös aasien löytyneen. Samuel arvoituksellisin sanoin antoi ymmärtää Saulin ja tämä isän perheen olevan erityisessä asemassa Israelissa. Saul protestoi tätä vastaan vedoten alhaiseen syntyperäänsä. Saul ja hänen palvelijansa saivat kuitenkin kunniapaikan aterialla. Vähitellen Samuel valmisti keskustellen Saulia tulevaan voitelun hetkeen (1.Sam.9:25-27). Palvelija sai lähteä edelle, kun Samuel ja Saul jäivät kahden.  

Saul ei lopultakaan ollut ainoastaan Samuelin kunniavieras uhripäivällisellä, vaan Samuel myös voiteli Saulin Herran perintöosan ruhtinaaksi (10:1-16). Saulin kuninkuus toteutui kolmessa vaiheessa: (1) Samuel voiteli hänet (10:1), (2) arpa osoitti hänet Jumalan valitsemaksi kuninkaaksi (10:20,21), ja (3) kansa vahvisti hänen kuninkuutensa (11:12-15). Voidellessaan Saulin Samuel korosti, että HERRA (!) oli hänet voidellut Israelin ruhtinaaksi. Kyseessä ei ollut inhimillinen rituaali, vaan kyseessä oli jumalallinen voitelu. Samuel suuteli Saulia, joka on katsottava kunnioitusta ja alamaisuutta osoittavaksi toimenpiteeksi. Samuel kertoi ennalta monia tapahtumia, jotka paluumatkalla kohtaavat Saulia. Pyhä Henki tulisi Saulin ylle (mikä ei siis konkreettisesti tapahtunut vielä öljyllä voitelun yhteydessä). Samuelin viimeinen kehotus oli lopulta kuitenkin Saulille erityinen kuuliaisuuden koetus: Saulin tuli mennä Samuelin edellä Gilgaliin, jossa Samuel uhraisi poltto- ja yhteysuhreja, ja Saulin tuli odottaa seitsemän päivää kunnes Samuel tulisi hänen luokseen. Tämä sama tilanne lopulta tuli Saulin kuuliaisuuden kohtalokkaaksi koetinkiveksi. Hänen kuninkuutensa vahvistettiin siellä (11:12-15), mutta myöhemmin vastaavassa tilanteessa hän myös menetti sen (13:8-15).

Paluumatkalla Saul sai nähdä Samuelin ennussanojen toteutumisen, jotka vahvistivat sen, että hänet oli todella valittu kuninkaan tehtävään (10:9-16). Pyhä Henki muutti Saulin sydämen ja hän profetoi. Saul piti kuitenkin Israelin kuninkaaksi voitelun vielä omana tietonaan. Samuelkaan ei vielä tiedottanut asiaa kenellekään tässä vaiheessa.

Israel julistaa Saulin kuninkaaksi

Tuli aika, jolloin Saulin kuninkuus julkistettiin. Kansan kokoontuessa Mispaan Saul valittiin julkisesti kuninkaaksi (10:17-27). Samuel muistutti kansaa siitä, kuinka Herra oli vapauttanut sen Egyptin orjuudesta. Kansa oli kuitenkin vaatinut saada kuninkaan pitäen samalla Herraa halpana. Huolimatta kansan asenteesta Herra oli kuitenkin käskenyt Samuelin asettaa kansalle kuningas. Samuel oli jo yksityisesti voidellut Saulin kuninkaaksi, koska se oli Herran valinta. Nyt sama Herralta tullut valinta näytettiin koko kansalle arpomisen kautta. Käytännössä arpominen tapahtui Aaronin rintakilvessä olevien uurimin (kielteiset vastaukset) ja tummimin (myönteiset vastaukset) avulla (2.Moos.28:15,30; vrt. Sananl.16:33). Lopulta arpa osui Sauliin, joka olikin ujouttaan mennyt piiloon! Vaikka Samuel oli jo aiemmin voidellut Saulin, tämä oli vastahankainen ainakin julkiseen esiintymiseen. Saul noudettiin ja kansan enemmistö innostuksen vallassa huusi hänelle tukeaan. Samuel muistutti kansaa kuninkuutta koskevista säädöksistä, minkä jälkeen kansa palasi kotiinsa. Koska Israelilla ei tuolloin ollut pääkaupunkia, Saul palasi synnyinkaupunkiinsa Benjaminin Gibeaan. Samaan aikaan ilmeni, että aivan kaikki eivät pitäneet Saulia sopivana kuninkaana ja halveksivat häntä.

Voitto ammonilaisista

Ammonilaisten uhatessa Gileadin Jaabesta Saulille avautui tilaisuus osoittaa johtajuutensa (11:1-11). Mahdollisesti Gileadin Jaabes oli jo aikaisemmin ollut tavalla tai toisella ammonilaisten vallan alaisuudessa, mitä vastaan he olivat nousseet kapinaan. Jaabeksen miehet pyysivät nyt ammonilaista Naahasta tekemään liiton heidän kanssaan, mutta saivatkin kuulla raa´an ehdon: jokaiselta jaabesilaiselta puhkaistaisiin oikea silmä, mikä merkitsi samalla koko Israelin häväistystä. Jaabesilaiset pyrkivät voittamaan aikaa saadakseen apua Israelista. Gibeassa, Saulin kotikaupungissa, puhkesi äänekäs itku sen jälkeen, kun sanansaattajat olivat kertoneet Naahaksen asettamasta ehdosta. Kun Saul tuli paikalle ja kuuli asiasta, Jumalan Henki tuli hänen päälleen. Henki oli tullut Saulin ylle jo kerran aikaisemmin, mutta ilmeisesti tässä hetkessä Henki täytti hänet pysyvästi tehden hänestä sotilaallisen johtajan. Myös Israelin tuomareilla oli aikaisemmin ollut Henki niin kauan kuin he olivat täyttämässä tehtäväänsä. Henki poistui Saulista vasta sen jälkeen kun Daavid oli voideltu kuninkaaksi (16:14).

Saul vetosi näyttävästi kansaan lähettämällä härkien paloja kaikkialle Israelin alueelle. Kyseessä oli uhkaava toimenpide sen osoittamiseksi, mitä tapahtuisi niille Israelin heimoille, jotka eivät lähtisi mukaan yhteiseen sotaan. Kansan valtasi pelko ja se lähti yhtenä miehenä ammonilaisia vastaan. Jaabesilaisia tiedotettiin tulossa olevasta avusta. Israel yllätti ammonilaiset hyökkäyksellä aamuvarhaisella. Keskipäivällä ammonilaisia surmattiin ja eloon jääneet hajaantuivat eri puolille. Saul johti Israelin taitavasti täydelliseen voittoon ammonilaisista. Kyseessä oli Saulin johtajuuden taidonnäyte, joka ei jättänyt kysymysmerkkejä hänen sotapäällikön kyvyistään. Hän oli kyennyt nopeasti kokoamaan voimakkaan sotajoukon ja johtamaan sen salamahyökkäykseen, joka osoittautui voitolliseksi.

Saulin kuninkuus vahvistetaan

Voitto ammonilaisista sai aikaan sen, että Samuel kutsui kansan koolle Gilgaliin, jossa julkisesti vahvistettiin Saulin kuninkuus (11:12-15). Voitto ammonilaisista nosti Saulin suosiota kansan keskuudessa, mikä oli tärkeää, koska kaikki eivät aiemmin olleet häntä tukeneet (10:27, 11:12,13). Tämän voiton jälkeen kansa vaati tilille niitä, jotka eivät aluksi olleet hyväksyneet Saulia kuninkaaksi. Saul osoitti kuitenkin aitoa johtajuutta kieltäytymällä kostotoimenpiteistä. Kyseessä oli pelastuksen päivä, jolloin piti osoittaa kiitosta, ei kostonmielialaa.

Samuel oli aiemmin yksityisesti voidellut Saulin kuninkaaksi (10:1), minkä jälkeen Saul oli arpomisen jälkeen julistettu kuninkaaksi (10:17-27). Nyt Saulin kuninkuus vielä lopullisesti vahvistettiin päivänä, jolloin Saul oli johtanut kansan suureen sotilaalliseen voittoon ammonilaisista. Kyseessä oli juhlapäivä, josta koko Israel iloitsi. Israel oli nyt yksimielisesti Saulin kuninkuuden alaisuudessa.  

Samuelin jäähyväispuhe kansalle

Kokoontuessaan Gilgaliin vahvistamaan Saulin kuninkuuden Samuel piti kansalle jäähyväispuheen, jossa hän julkisesti siirsi kansan johtamisen itseltään kuninkaalle (12:1-25). Samuel painottaa kansalle, että Herra on antanut kansalle kuninkaan, jota nämä itse ovat pyytäneet. Samuel itse oli ollut vastahakoinen ajatukselle kuninkaasta, mutta Herra oli kehottanut häntä kuulemaan kansaa, jolloin Samuel oli hyväksynyt ajatuksen. Saul oli tullut kuninkaaksi Herran valittuna (10:24). Samuel itse oli jo vanha mies ja kansa tiesi, että hänen pojistaan ei ollut johtamaan kansaa. Samuel halusi vielä vahvistuksen kansalta siihen, katsottiinko hänen tehneen vääryyttä kenellekään johtaessaan kansaa. Kansan vastaus oli selvä: Samuel ei ollut tehnyt vääryyttä kenellekään. Samuel saattoi näin vetäytyä vastuusta omatunto puhtaana (hänelle myönnettiin ”vastuuvapaus”).

Israelin historia osoittaa, että Herra antaa niin kansan kuin kuninkaankin menestyä, jos nämä noudattavat Herran tahtoa ja Mooseksen lakia. Israelin historian suurin vapautus oli koettu hetkellä, jolloin kansa oli päässyt Egyptin orjuudesta. Tämän pelastustapahtuman koko Israel saattoi todistaa. Mutta Israel unohti sen, mitä Herra oli heille tehnyt. Siksi Herra salli vihollisten hyökätä kansan kimppuun. Vasta hädän hetkellä kansa huusi jälleen Herraa avukseen. Herra lähetti kansalle tuomareita, jotka vapauttivat kansan vihollisten käsistä ja johtivat kansan jälleen liittouskollisuuteen Herran kanssa. Tuomarit olivat Herran palvelijoita sen määräajan, jonka Herra oli kullekin määrännyt. Kaikkina aikoina kuitenkin Herra itse oli ollut kansan todellinen kuningas.

Kuitenkin kansa oli lopulta alkanut vaatia itselleen kuningasta. Samuel muistuttaa siitä, että sekä kansa että kuningas ovat Jumalan seuraajia. Jos kansa ja sen uusi kuningas pelkäävät, palvelevat ja tottelevat Herraa, he saavat Hänen siunauksensa. Tottelemattomuus ja kapinallisuus taas merkitsevät Herran kirousta, kuten heidän isänsä olivat aiemmin saaneet kokea.

Herra vahvisti Samuelin sanoman äkillisellä ukkosella ja sateella, vaikka vehnänkorjuun aikana touko-kesäkuussa oli tavallisesti sateetonta. Ihmisiä alkoi pelottaa ja he vetosivat, että Samuel voisi edelleen toimia heidän esirukoilijanaan. Kuningas tulee olemaan kansan johtajana tästä eteenpäin, mutta Samuel vakuutti olevansa esirukoilijana kansan puolesta. Huolimatta jäähyväispuheestaan Samuelin toiminta Israelin keskuudessa ei suinkaan vielä päättynyt tähän. Hän toimi edelleen vanhoilla päivillään arvovaltaisena hengellisenä johtajana ja profeettana.

Samuel vielä painotti uudelleen sitä, että kansan ja sen kuninkaan tuli pelätä Herraa ja palvella Häntä uskollisesti. Israelin historia oli täynnä Herran suuria tekoja kansan hyväksi. Pahan tekeminen taas merkitsi kansan ja sen kuninkaan tuhoutumista. Samuel vetosi näin sen puolesta, että kansa tottelee Herraa ja Hänen lakiaan koko sydämestään.  

Lähteet

Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

Juhani Nikula, 11.12.2013

ENSIMMÄINEN SAMUELIN KIRJA: LIITONARKKU

Liitonarkku palautetaan Israelille

Israelin pyhin esine, liitonarkku, ei ollut läsnäolollaan suojellut israelilaisia taistelukentällä ja se oli joutunut sotasaaliina filistealaisten haltuun (1.Sam.4:11). Liitonarkku vietiin Asdodiin filistealaisten kansallisen epäjumalan Daagonin temppeliin, epäjumalan patsaan rinnalle (5:1-5). Aiemmin filistealaiset olivat pelänneet liitonarkussa olevaa jumalallista voimaa (4:6-8), mutta taistelukentällä saatu voitto merkitsi heille ylivaltaa myös uskonnollisessa mielessä. Kuitenkin voitonriemu vaihtui hämmennykseksi, kun seuraavana aamuna asdodilaiset näkivät, että Daagonin patsas oli kaatunut kasvoilleen liitonarkun eteen. Ihmiset kuitenkin asettivat Daagonin patsaan paikalleen. Seuraavana aamuna oli kuitenkin tapahtunut vielä vakavampi asia: Daagonin patsas oli jälleen kaatunut liitonarkun eteen, mutta tällä kertaa patsaan pää ja kädet olivat katkenneet ja lentäneet huoneen kynnykselle. Muinaisille ihmisille tässä oli selvä viittaus sotavammoihin: filistealaiset olivat voittaneet Israelin taistelukentällä mutta nyt he olivat jäämässä alakynteen taistelussa voimakkaan Jumalan edessä. Tapahtuma jätti jälkensä Filistean uskonnolliseen elämään siten, että kukaan ei astunut enää kynnykselle mennessään Daagonin temppeliin.   

Daagonin kädet olivat katkenneet, mutta ”Herran käsi” alkoi painaa raskaasti asdodilaisia ja muita filistealaisia (5:6-12). Asdodilaisiin ja sen ympäristön asukkaisiin tuli paiseita. Liitonarkku siirrettiin ensin toiseen Filistean kaupunkiin, Gatiin. Sielläkin kaupungin asukkaisiin tuli paiseita. Liitonarkku lähetettiin sitten kolmanteen filistealaiseen kaupunkiin, Ekroniin, jossa paniikin lailla alettiin pelätä kuolemaa arkun vuoksi. Toiset ihmiset kuolivatkin ja eloon jääneillä oli paiseita. Ekronilaiset vaativat kauhun vallassa filistealaisten ruhtinaita lähettämään liitonarkun takaisin Israeliin.

Herran liitonarkku oli filistealaisten maassa seitsemän kuukautta, mutta sitten se päätettiin lähettää takaisin Israeliin (6:1-6). Filistealaiset ymmärsivät, että oli kyse uskonnollisesta asiasta, joten he etsivät yliluonnollista johdatusta arkun palauttamiselle Herran silmissä oikealla tavalla. Pakanalliset papit vastasivat kysymykseen arkun palauttamisesta. Muinaisten uskonnollisten tapojen mukaan jumalia ei saanut lähestyä tyhjin käsin. Siksi papit neuvoivat lähettämään Israelin Jumalalle arkun lisäksi vikauhrin. Yleensä oli kyse eläinuhrista, mutta joskus uhri saattoi olla rahaa tai muuta arvokasta. Jos Jumala hyväksyisi heidän uhrinsa, he paranisivat vaivoistaan ja samalla saisivat osoituksen siitä, että vitsaukset olivat todella tulleet Jumalalta. Ilmeisesti filistealaisilla oli yleinen käsitys hiiristä ja rotista tautien levittäjinä. Kullasta tehdyt paiseiden ja hiirten kuvat olivat sinänsä arvokkaita uhreja jo metallinsa ja vertauskuviensa vuoksi, mutta mahdollisesti he uskoivat niiden myös juuri tällaisina vaikuttavan maagisella tavalla: lähettämällä kultaiset kuvat pois maasta he pääsisivät myös niiden kuvaamista vaivoista. Kaiken lisäksi filistealaisilla oli tieto siitä, mitä faraolle ja egyptiläisille oli tapahtunut, kun nämä paaduttaen sydämensä olivat vasta vitsausten jälkeen päästäneet israelilaiset lähtemään Egyptistä. Filistealaisilla on pelkoa Jumalaa kohtaan sekä omien kokemustensa että Israelin historian vuoksi.

Vikauhria viemään piti tehdä uudet vaunut ja valjastaa niiden eteen kaksi lehmää, joita ei vielä ollut iestetty (6:7-12). Kyseessä olivat Mooseksen lain mukaiset uhrikelpoiset lehmät (4.Moos.19:2,3). Lehmiä ei kuitenkaan ohjattu kulkemaan Israeliin, vaan niiden piti itsestään mennä Beet-Semekseen, ensimmäiseen rajakaupunkiin Israelin alueella. Jos lehmät menisivät sinne, se olisi merkki siitä, että Israelin Jumala oli todella aiheuttanut kaikki tapahtuneet onnettomuudet. Jos taas lehmät eivät kulkisi Beet-Semekseen, vaivat eivät olisi tulleet Herran kädestä vaan kaikki tapahtumat olisivat olleet pelkkiä sattumia. Kyseessä oli johdonmukaisesti järjestetty testi. Ottaen huomioon, että valituilla lehmillä tuli olla vasikoita, niiden luonnollinen vaisto ei ollut viemässä niitä pois omien vasikoiden luota vieraalle alueelle. Kuitenkin lehmät kulkivat suoraan Beet-Semeksen tielle ja kulkivat kohti Israelin aluetta. Filistealaiset ruhtinaat seurasivat rajalle asti samalle varmistuen siitä, että liitonarkku poistui heidän alueeltaan. Tapahtuma osoitti heille vääjäämättä, että heidän vaivansa aiheuttaja oli Herra.

Lehmien vetämissä rattaissa liitonarkku palasi Israeliin (1.Sam.6:13-21) ja tuli Beet-Semekseen Joosuan pellolle vehnänkorjuun aikaan (ts., kesäkuussa). Paikalliset asukkaat tulivat iloisiksi, hakkasivat vaunut polttopuiksi ja uhrasivat lehmät polttouhriksi Herralle. Leeviläiset nostivat arkun ja kultaesineitä sisältävän lippaan suurelle kivelle (vain leeviläisillä oli lupa käsitellä arkkua, Joos.3:3; 2.Sam.15:24).

Traagisena välikohtauksena olivat eräät beet-semesiläiset miehet katsoneet liitonarkkua, mikä oli kielletty Mooseksen laissa (4.Moos.4:5,20). Liitonarkku oli ollut tuomioksi filistealaisille, mutta myös Israelille se merkitsi pyhän Jumalan läsnäoloa. Jumalan pyhyyttä ei ihminen voinut lähestyä. Tästä syystä Beet-Semeksen ihmiset halusivat liitonarkun pois luotaan. Seuraavat 20 vuotta liitonarkku olikin Kirjat-Jearimissa Abinadabin talossa. Abinadabin poika Eleasar pyhitettiin pitämään huolta liitonarkusta (7:1).

Liitonarkku saatiin näin takaisin filistealaisilta, mutta se pysyi Kirjat-Jearimissa Abinadabin kotona Daavidin aikaan asti. Luultavasti Samuelin aikana liitonarkku oli pelkästään varmassa tallessa, mutta sitä ei käytetty julkisesti.

Israel tekee parannuksen

Liitoarkun palauttaminen oli Israelille sinänsä kansallinen voitto, mutta liitonarkku oli edelleen Kirjat-Jearimissa 20 vuoden eli noin puolen sukupolven ajan (7:2-6). Ilmeisesti Herran puoleen huokaileminen tarkoitti liitonarkun alhaisen statuksen suremista, mihin liittyi myös ilmestysmajan puuttuminen. Tässä yhteydessä Samuel kehotti kansaa tekemään parannuksen. Samuelin vaikutusta oli se, että Israel puhdistautui kanaanilaisesta epäjumalanpalveluksesta, mihin kansa oli uudelleen ja uudelleen helposti taipuvainen (vrt. 5.Moos.12:3; Tuom.10:16; 2.Aikak.19:3, 33:15). Samuel kehotti kansaa omistautumaan kokosydämisesti Herralle; Jumalan kansan tuli palvella yksin Häntä (5.Moos.6:13). Katuen kansa kokoontui paastoamaan ja uhraamaan. Samuel rukoili kansan puolesta Herraa ja jakoi heille oikeutta.

Filistealaiset kuulivat kansan kokoontumisesta ja päättivät käyttää tilannetta hyväkseen ja hyökätä (7:7-14). Tässä yhteydessä ilmenee Samuelin tuomarin asema korostuneesti käytännöllisenä johtajana eikä pelkästään oikeudellisten asioiden ratkaisijana: Israelin kansa kääntyi Samuelin puoleen, jotta tämä huutaisi Herraa avuksi vihollisen uhatessa. Samuel uhrasi polttouhrin ja huusi avuksi Herraa Israelin puolesta. Herran vastaus oli yliluonnollinen: Hän nostatti filistealaisia vastaan rajun ukkosenjylinän, joka sai aikaan hämmennyksen filistealaisten keskuudessa ja aiheutti heille tappion taistelussa. Ilmeisesti ukkosenjylinällä oli tietty uskonnollinen merkityksensä filistealaisille. Israelin Jumala osoitti olevansa suurempi kuin filistealaisten Daagon, koska Herra ilmestyi voimallisena myrskyn Jumalana (vrt. Ps.29:3-9). Filistealaisten perääntyminen oli täydellinen ja Israelille palautettiin ne kaupungit, jotka se oli aiemmin menettänyt. Samuelin pystyttämä kivi ”Eben-Eser” oli merkkinä siitä, että saatu voitto oli tullut nimenomaan Herran avulla (kiven nimi, ”avun kivi”, ei viitannut samannimiseen paikkaan, 1.Sam.4:1, 5:1). Filistealaiset eivät yrittäneet enää hyökätä Israeliin sinä aikana kun Samuel oli sen johdossa.

Samuel tuomarina

Samuelin toimi Israelin tuomarina koko elämänsä ajan (1.Sam.7:15-8:3). Tosiasiassa Raamatussa kerrotaan suhteellisen vähän tämän suuren johtajan toiminnasta. Tuomarin tehtäviä hoitaessaan Samuel kävi vuosittain Beetelissä, Gilgalissa ja Mispassa (jotka olivat maantieteellisesti varsin lähellä toisiaan). Paitsi tuomari, hän oli myös profeetta ja hoiti ylipapin tehtäviä, vaikka ei ollutkaan Aaronin jälkeläinen. Kun pappi Eeli kuoli ja filistealaiset uhkasivat jälleen Israelia, kansa kääntyi luonnostaan Samuelin puoleen, jotta tämä johtaisi heitä. Siilon (joka ilmeisesti oli tuhoutunut) sijasta Samuel asettui Raamaan, jonne hän pystytti alttarin. Ei ole kuitenkaan mitään mainintoja siitä, että Raamasta olisi sinänsä tullut Israelin uskonnollinen tai hallinnollinen keskus. Ilmestysmajaa ei mainita lainkaan Samuelin yhteydessä, koska se ilmeisesti hylättiin Siilon lakattua olemasta Israelin uskonnollinen keskus (Ps.78:60). Samuel hoiti papin tehtäviä uhraamalla Mispassa, Raamassa, Gilgalissa, Beetlehemissä (1.Sam.7:5-9, 7:17, 10:8, 16:2) ja missä hyvänsä paikassa tarpeen mukaan. Papin tehtäviä Samuel hoiti senkin jälkeen kun Saul oli ottanut Israelin hallinnollisen johdon.

Samuelin ympärille kerääntyi joukko profeettoja, joiden parissa Samuel oli johtavassa asemassa (19:18-24). Todennäköisesti Naatan, Gad ja muut Daavidin aikaiset profeetat olivat aikoinaan olleet Samuelin vaikutusvallan piirissä.

Samuel tuli olemaan Israelin viimeinen tuomari. Hänen poikansa Jooel ja Abia toimivat Samuelin eläessä eräänlaisina ”apulaistuomareina” Beersebassa (8:2), Israelin eteläisellä rajalla. Tuomarin virka ei ollut mitenkään automaattisesti perinnöllinen, mutta Samuelin pojat joka tapauksessa mainitaan tuomareina. He toimivat kaukana Samuelin omasta asuinpaikasta, joten Samuelilla ei ollut mahdollisuutta ainakaan välittömästi ohjata poikiaan. Poikien syntielämä oli kuitenkin Israelin vanhinten tiedossa, mikä osaltaan vaikutti siihen, että tuomarien kausi oli tulossa loppuun. Edessä oli siirtyminen kuningasaikaan.

Israel vaatii kuningasta

Ajatus kuningaskunnasta ilmenee kirjoituksissa jo varhain Jumalan suunnitelmana. Abrahamin jälkeläisten joukossa ennustettiin olevan kuninkaita (1.Moos.17:6,16). Jaakobin siunauksessa ilmenee jo jatkuva, perinnöllinen kuninkuus (1.Moos.49:10). Israelin oli määrä olla Herran pappisvaltakunta ja pyhä kansa (2.Moos.19:6). Bileamin ennustuksessa on viittauksia tulevaan kuninkaalliseen hallintoon (4.Moos.24:17-19) ja Moosekseen lakiin sisältyi laki kuninkuudesta (5.Moos.17:14-20). Kuitenkin alusta asti Herran itse tuli olla varsinainen kuningas (2.Moos.15:18; 4.Moos.23:21; 5.Moos.33:5), jolla yksin oli täydellinen voima ja valta (2.Moos.15:6,11; Tuom.5:3-5). Jokaisen Israelin kuninkaan tuli hallita alamaisena Jumalalle. Näistä lähtökohdista käsin on tulkittava tilannetta, jossa Israelin vanhimmat tulivat Samuelin luo ja vaativat saada kuninkaan (1.Sam.8:4-22).     

Samuel oli tullut vanhaksi ja hänen poikiaan ei pidetty kykenevinä toimimaan tuomareina. Ilmeisesti Israelin vanhinten pyyntö oli ennen muuta realistinen: Samuel ei voinut jatkaa tuomarina enää pitkään eikä hänen pojistaan ollut jatkamaan hänen työtään (muistettiin varmaan hyvin sekin, että myöskään Eelin pojista ei ollut jatkamaan tämän työtä; tuomarinvirka ei tosiaan ollut automaattisesti perinnöllinen). Aiheellisesti Samuelin jälkeen pelättiin jälleen filistealaisten hyökkäystä ja ylivaltaa. Kuningas olisi paitsi heidän tuomarinsa (8:5) myös heidän sotapäällikkönsä (8:20). Kuningas olisi pysyvä johtaja, joka loisi myös pysyvän sotajoukon, joka olisi riittävän voimakas vihollisia vastaan.

Samuel torjui vaatimuksen kuninkaasta pitäen sitä kanaanilaisena hallintomallina, joka oli vieras Israelin elämäntavalle. Samuel osuikin oikeaan: Herra katsoi kansan halveksivan Hänen kuninkuuttaan (Herra vielä myöhemmin muistutti kansaa sen inhimillisestä vaatimuksesta saada itselleen kuningas, 12:17-19). Herra kuitenkin kehotti Samuelia kuulemaan kansaa, jonka pyyntö sinänsä oli Jumalan suunnitelman mukainen vaikka se perustui vääriin motiiveihin. Niinpä Israelia piti kehottaa tarkasti ottamaan huomioon ne oikeudet, mitkä kuninkaalla olisivat kansaan nähden. Samuelin ilmoittamat kuninkaan oikeudet käsittivät pelkästään kielteisiä piirteitä sellaisesta kuninkuudesta, joka kuulostaa lähinnä sortovallalta. Kyseiset piirteet olivat kuitenkin välttämättömiä esille tuotaviksi johtuen niistä motiiveista, jotka olivat johtaneet kansan vanhinten pyyntöön saada kuningas hallitsijaksi. Todellisuudessa kuninkaalla olivat myös velvollisuutensa, mutta niitä ei tässä yhteydessä ollut aiheellista tuoda esille.

Huolimatta Samuelin esittämistä kuninkuuden raskaista ehdoista kansa kuitenkin pysyi vaatimuksessaan. Samuel antoi periksi vasta kun Herra toisen kerran käski kuulla kansaa ja asettaa sille kuningas. Tässä yhteydessä oli tultu aikakausien rajalle: Israelin kansa oli siirtymässä tuomarien ajasta kuningasaikaan.

Lähteet

Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

Juhani Nikula, 20.11.2013