ENSIMMÄINEN SAMUELIN KIRJA: LIITONARKKU

Liitonarkku palautetaan Israelille

Israelin pyhin esine, liitonarkku, ei ollut läsnäolollaan suojellut israelilaisia taistelukentällä ja se oli joutunut sotasaaliina filistealaisten haltuun (1.Sam.4:11). Liitonarkku vietiin Asdodiin filistealaisten kansallisen epäjumalan Daagonin temppeliin, epäjumalan patsaan rinnalle (5:1-5). Aiemmin filistealaiset olivat pelänneet liitonarkussa olevaa jumalallista voimaa (4:6-8), mutta taistelukentällä saatu voitto merkitsi heille ylivaltaa myös uskonnollisessa mielessä. Kuitenkin voitonriemu vaihtui hämmennykseksi, kun seuraavana aamuna asdodilaiset näkivät, että Daagonin patsas oli kaatunut kasvoilleen liitonarkun eteen. Ihmiset kuitenkin asettivat Daagonin patsaan paikalleen. Seuraavana aamuna oli kuitenkin tapahtunut vielä vakavampi asia: Daagonin patsas oli jälleen kaatunut liitonarkun eteen, mutta tällä kertaa patsaan pää ja kädet olivat katkenneet ja lentäneet huoneen kynnykselle. Muinaisille ihmisille tässä oli selvä viittaus sotavammoihin: filistealaiset olivat voittaneet Israelin taistelukentällä mutta nyt he olivat jäämässä alakynteen taistelussa voimakkaan Jumalan edessä. Tapahtuma jätti jälkensä Filistean uskonnolliseen elämään siten, että kukaan ei astunut enää kynnykselle mennessään Daagonin temppeliin.   

Daagonin kädet olivat katkenneet, mutta ”Herran käsi” alkoi painaa raskaasti asdodilaisia ja muita filistealaisia (5:6-12). Asdodilaisiin ja sen ympäristön asukkaisiin tuli paiseita. Liitonarkku siirrettiin ensin toiseen Filistean kaupunkiin, Gatiin. Sielläkin kaupungin asukkaisiin tuli paiseita. Liitonarkku lähetettiin sitten kolmanteen filistealaiseen kaupunkiin, Ekroniin, jossa paniikin lailla alettiin pelätä kuolemaa arkun vuoksi. Toiset ihmiset kuolivatkin ja eloon jääneillä oli paiseita. Ekronilaiset vaativat kauhun vallassa filistealaisten ruhtinaita lähettämään liitonarkun takaisin Israeliin.

Herran liitonarkku oli filistealaisten maassa seitsemän kuukautta, mutta sitten se päätettiin lähettää takaisin Israeliin (6:1-6). Filistealaiset ymmärsivät, että oli kyse uskonnollisesta asiasta, joten he etsivät yliluonnollista johdatusta arkun palauttamiselle Herran silmissä oikealla tavalla. Pakanalliset papit vastasivat kysymykseen arkun palauttamisesta. Muinaisten uskonnollisten tapojen mukaan jumalia ei saanut lähestyä tyhjin käsin. Siksi papit neuvoivat lähettämään Israelin Jumalalle arkun lisäksi vikauhrin. Yleensä oli kyse eläinuhrista, mutta joskus uhri saattoi olla rahaa tai muuta arvokasta. Jos Jumala hyväksyisi heidän uhrinsa, he paranisivat vaivoistaan ja samalla saisivat osoituksen siitä, että vitsaukset olivat todella tulleet Jumalalta. Ilmeisesti filistealaisilla oli yleinen käsitys hiiristä ja rotista tautien levittäjinä. Kullasta tehdyt paiseiden ja hiirten kuvat olivat sinänsä arvokkaita uhreja jo metallinsa ja vertauskuviensa vuoksi, mutta mahdollisesti he uskoivat niiden myös juuri tällaisina vaikuttavan maagisella tavalla: lähettämällä kultaiset kuvat pois maasta he pääsisivät myös niiden kuvaamista vaivoista. Kaiken lisäksi filistealaisilla oli tieto siitä, mitä faraolle ja egyptiläisille oli tapahtunut, kun nämä paaduttaen sydämensä olivat vasta vitsausten jälkeen päästäneet israelilaiset lähtemään Egyptistä. Filistealaisilla on pelkoa Jumalaa kohtaan sekä omien kokemustensa että Israelin historian vuoksi.

Vikauhria viemään piti tehdä uudet vaunut ja valjastaa niiden eteen kaksi lehmää, joita ei vielä ollut iestetty (6:7-12). Kyseessä olivat Mooseksen lain mukaiset uhrikelpoiset lehmät (4.Moos.19:2,3). Lehmiä ei kuitenkaan ohjattu kulkemaan Israeliin, vaan niiden piti itsestään mennä Beet-Semekseen, ensimmäiseen rajakaupunkiin Israelin alueella. Jos lehmät menisivät sinne, se olisi merkki siitä, että Israelin Jumala oli todella aiheuttanut kaikki tapahtuneet onnettomuudet. Jos taas lehmät eivät kulkisi Beet-Semekseen, vaivat eivät olisi tulleet Herran kädestä vaan kaikki tapahtumat olisivat olleet pelkkiä sattumia. Kyseessä oli johdonmukaisesti järjestetty testi. Ottaen huomioon, että valituilla lehmillä tuli olla vasikoita, niiden luonnollinen vaisto ei ollut viemässä niitä pois omien vasikoiden luota vieraalle alueelle. Kuitenkin lehmät kulkivat suoraan Beet-Semeksen tielle ja kulkivat kohti Israelin aluetta. Filistealaiset ruhtinaat seurasivat rajalle asti samalle varmistuen siitä, että liitonarkku poistui heidän alueeltaan. Tapahtuma osoitti heille vääjäämättä, että heidän vaivansa aiheuttaja oli Herra.

Lehmien vetämissä rattaissa liitonarkku palasi Israeliin (1.Sam.6:13-21) ja tuli Beet-Semekseen Joosuan pellolle vehnänkorjuun aikaan (ts., kesäkuussa). Paikalliset asukkaat tulivat iloisiksi, hakkasivat vaunut polttopuiksi ja uhrasivat lehmät polttouhriksi Herralle. Leeviläiset nostivat arkun ja kultaesineitä sisältävän lippaan suurelle kivelle (vain leeviläisillä oli lupa käsitellä arkkua, Joos.3:3; 2.Sam.15:24).

Traagisena välikohtauksena olivat eräät beet-semesiläiset miehet katsoneet liitonarkkua, mikä oli kielletty Mooseksen laissa (4.Moos.4:5,20). Liitonarkku oli ollut tuomioksi filistealaisille, mutta myös Israelille se merkitsi pyhän Jumalan läsnäoloa. Jumalan pyhyyttä ei ihminen voinut lähestyä. Tästä syystä Beet-Semeksen ihmiset halusivat liitonarkun pois luotaan. Seuraavat 20 vuotta liitonarkku olikin Kirjat-Jearimissa Abinadabin talossa. Abinadabin poika Eleasar pyhitettiin pitämään huolta liitonarkusta (7:1).

Liitonarkku saatiin näin takaisin filistealaisilta, mutta se pysyi Kirjat-Jearimissa Abinadabin kotona Daavidin aikaan asti. Luultavasti Samuelin aikana liitonarkku oli pelkästään varmassa tallessa, mutta sitä ei käytetty julkisesti.

Israel tekee parannuksen

Liitoarkun palauttaminen oli Israelille sinänsä kansallinen voitto, mutta liitonarkku oli edelleen Kirjat-Jearimissa 20 vuoden eli noin puolen sukupolven ajan (7:2-6). Ilmeisesti Herran puoleen huokaileminen tarkoitti liitonarkun alhaisen statuksen suremista, mihin liittyi myös ilmestysmajan puuttuminen. Tässä yhteydessä Samuel kehotti kansaa tekemään parannuksen. Samuelin vaikutusta oli se, että Israel puhdistautui kanaanilaisesta epäjumalanpalveluksesta, mihin kansa oli uudelleen ja uudelleen helposti taipuvainen (vrt. 5.Moos.12:3; Tuom.10:16; 2.Aikak.19:3, 33:15). Samuel kehotti kansaa omistautumaan kokosydämisesti Herralle; Jumalan kansan tuli palvella yksin Häntä (5.Moos.6:13). Katuen kansa kokoontui paastoamaan ja uhraamaan. Samuel rukoili kansan puolesta Herraa ja jakoi heille oikeutta.

Filistealaiset kuulivat kansan kokoontumisesta ja päättivät käyttää tilannetta hyväkseen ja hyökätä (7:7-14). Tässä yhteydessä ilmenee Samuelin tuomarin asema korostuneesti käytännöllisenä johtajana eikä pelkästään oikeudellisten asioiden ratkaisijana: Israelin kansa kääntyi Samuelin puoleen, jotta tämä huutaisi Herraa avuksi vihollisen uhatessa. Samuel uhrasi polttouhrin ja huusi avuksi Herraa Israelin puolesta. Herran vastaus oli yliluonnollinen: Hän nostatti filistealaisia vastaan rajun ukkosenjylinän, joka sai aikaan hämmennyksen filistealaisten keskuudessa ja aiheutti heille tappion taistelussa. Ilmeisesti ukkosenjylinällä oli tietty uskonnollinen merkityksensä filistealaisille. Israelin Jumala osoitti olevansa suurempi kuin filistealaisten Daagon, koska Herra ilmestyi voimallisena myrskyn Jumalana (vrt. Ps.29:3-9). Filistealaisten perääntyminen oli täydellinen ja Israelille palautettiin ne kaupungit, jotka se oli aiemmin menettänyt. Samuelin pystyttämä kivi ”Eben-Eser” oli merkkinä siitä, että saatu voitto oli tullut nimenomaan Herran avulla (kiven nimi, ”avun kivi”, ei viitannut samannimiseen paikkaan, 1.Sam.4:1, 5:1). Filistealaiset eivät yrittäneet enää hyökätä Israeliin sinä aikana kun Samuel oli sen johdossa.

Samuel tuomarina

Samuelin toimi Israelin tuomarina koko elämänsä ajan (1.Sam.7:15-8:3). Tosiasiassa Raamatussa kerrotaan suhteellisen vähän tämän suuren johtajan toiminnasta. Tuomarin tehtäviä hoitaessaan Samuel kävi vuosittain Beetelissä, Gilgalissa ja Mispassa (jotka olivat maantieteellisesti varsin lähellä toisiaan). Paitsi tuomari, hän oli myös profeetta ja hoiti ylipapin tehtäviä, vaikka ei ollutkaan Aaronin jälkeläinen. Kun pappi Eeli kuoli ja filistealaiset uhkasivat jälleen Israelia, kansa kääntyi luonnostaan Samuelin puoleen, jotta tämä johtaisi heitä. Siilon (joka ilmeisesti oli tuhoutunut) sijasta Samuel asettui Raamaan, jonne hän pystytti alttarin. Ei ole kuitenkaan mitään mainintoja siitä, että Raamasta olisi sinänsä tullut Israelin uskonnollinen tai hallinnollinen keskus. Ilmestysmajaa ei mainita lainkaan Samuelin yhteydessä, koska se ilmeisesti hylättiin Siilon lakattua olemasta Israelin uskonnollinen keskus (Ps.78:60). Samuel hoiti papin tehtäviä uhraamalla Mispassa, Raamassa, Gilgalissa, Beetlehemissä (1.Sam.7:5-9, 7:17, 10:8, 16:2) ja missä hyvänsä paikassa tarpeen mukaan. Papin tehtäviä Samuel hoiti senkin jälkeen kun Saul oli ottanut Israelin hallinnollisen johdon.

Samuelin ympärille kerääntyi joukko profeettoja, joiden parissa Samuel oli johtavassa asemassa (19:18-24). Todennäköisesti Naatan, Gad ja muut Daavidin aikaiset profeetat olivat aikoinaan olleet Samuelin vaikutusvallan piirissä.

Samuel tuli olemaan Israelin viimeinen tuomari. Hänen poikansa Jooel ja Abia toimivat Samuelin eläessä eräänlaisina ”apulaistuomareina” Beersebassa (8:2), Israelin eteläisellä rajalla. Tuomarin virka ei ollut mitenkään automaattisesti perinnöllinen, mutta Samuelin pojat joka tapauksessa mainitaan tuomareina. He toimivat kaukana Samuelin omasta asuinpaikasta, joten Samuelilla ei ollut mahdollisuutta ainakaan välittömästi ohjata poikiaan. Poikien syntielämä oli kuitenkin Israelin vanhinten tiedossa, mikä osaltaan vaikutti siihen, että tuomarien kausi oli tulossa loppuun. Edessä oli siirtyminen kuningasaikaan.

Israel vaatii kuningasta

Ajatus kuningaskunnasta ilmenee kirjoituksissa jo varhain Jumalan suunnitelmana. Abrahamin jälkeläisten joukossa ennustettiin olevan kuninkaita (1.Moos.17:6,16). Jaakobin siunauksessa ilmenee jo jatkuva, perinnöllinen kuninkuus (1.Moos.49:10). Israelin oli määrä olla Herran pappisvaltakunta ja pyhä kansa (2.Moos.19:6). Bileamin ennustuksessa on viittauksia tulevaan kuninkaalliseen hallintoon (4.Moos.24:17-19) ja Moosekseen lakiin sisältyi laki kuninkuudesta (5.Moos.17:14-20). Kuitenkin alusta asti Herran itse tuli olla varsinainen kuningas (2.Moos.15:18; 4.Moos.23:21; 5.Moos.33:5), jolla yksin oli täydellinen voima ja valta (2.Moos.15:6,11; Tuom.5:3-5). Jokaisen Israelin kuninkaan tuli hallita alamaisena Jumalalle. Näistä lähtökohdista käsin on tulkittava tilannetta, jossa Israelin vanhimmat tulivat Samuelin luo ja vaativat saada kuninkaan (1.Sam.8:4-22).     

Samuel oli tullut vanhaksi ja hänen poikiaan ei pidetty kykenevinä toimimaan tuomareina. Ilmeisesti Israelin vanhinten pyyntö oli ennen muuta realistinen: Samuel ei voinut jatkaa tuomarina enää pitkään eikä hänen pojistaan ollut jatkamaan hänen työtään (muistettiin varmaan hyvin sekin, että myöskään Eelin pojista ei ollut jatkamaan tämän työtä; tuomarinvirka ei tosiaan ollut automaattisesti perinnöllinen). Aiheellisesti Samuelin jälkeen pelättiin jälleen filistealaisten hyökkäystä ja ylivaltaa. Kuningas olisi paitsi heidän tuomarinsa (8:5) myös heidän sotapäällikkönsä (8:20). Kuningas olisi pysyvä johtaja, joka loisi myös pysyvän sotajoukon, joka olisi riittävän voimakas vihollisia vastaan.

Samuel torjui vaatimuksen kuninkaasta pitäen sitä kanaanilaisena hallintomallina, joka oli vieras Israelin elämäntavalle. Samuel osuikin oikeaan: Herra katsoi kansan halveksivan Hänen kuninkuuttaan (Herra vielä myöhemmin muistutti kansaa sen inhimillisestä vaatimuksesta saada itselleen kuningas, 12:17-19). Herra kuitenkin kehotti Samuelia kuulemaan kansaa, jonka pyyntö sinänsä oli Jumalan suunnitelman mukainen vaikka se perustui vääriin motiiveihin. Niinpä Israelia piti kehottaa tarkasti ottamaan huomioon ne oikeudet, mitkä kuninkaalla olisivat kansaan nähden. Samuelin ilmoittamat kuninkaan oikeudet käsittivät pelkästään kielteisiä piirteitä sellaisesta kuninkuudesta, joka kuulostaa lähinnä sortovallalta. Kyseiset piirteet olivat kuitenkin välttämättömiä esille tuotaviksi johtuen niistä motiiveista, jotka olivat johtaneet kansan vanhinten pyyntöön saada kuningas hallitsijaksi. Todellisuudessa kuninkaalla olivat myös velvollisuutensa, mutta niitä ei tässä yhteydessä ollut aiheellista tuoda esille.

Huolimatta Samuelin esittämistä kuninkuuden raskaista ehdoista kansa kuitenkin pysyi vaatimuksessaan. Samuel antoi periksi vasta kun Herra toisen kerran käski kuulla kansaa ja asettaa sille kuningas. Tässä yhteydessä oli tultu aikakausien rajalle: Israelin kansa oli siirtymässä tuomarien ajasta kuningasaikaan.

Lähteet

Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

Juhani Nikula, 20.11.2013