ENSIMMÄINEN KIRJE KORINTTILAISILLE: OHJEITA SEURAKUNNALLE

Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvuissa 10 ja 11 Paavali jatkaa ohjeiden antamista Korintin seurakunnalle. Aiemmin luvussa 8 hän oli käsitellyt epäjumalille uhratun lihan syömistä, luvussa 10 hän tuo ohjeita suhtautumisesta epäjumaliin yleensä. Luvussa 11 on Paavalin ohjeita seurakunnan jumalanpalveluksesta.



Varoitus epäjumalien palvelemisesta

Paavali ottaa useita esimerkkejä Israelin kansan lankeemuksista Mooseksen aikana (1.Kor.10:1-13), jotka ovat esikuvallisina varoitukseksi myös korinttilaisille. Vaikka Israel oli saanut siunauksia liitosta Jumalan kanssa, joka piti heistä huolta ja varjeli heitä, monet israelilaiset kuolivat erämaassa tottelemattomuutensa vuoksi. Jumala oli johdattanut kansan meren poikki kuivaa maata pitkin, mikä oli Jumalan huomiota herättävimpiä tunnustekoja kansansa pelastamiseksi (2.Moos.14). Jumala johti kansaa pilven muodossa (2.Moos.13:21,22; 4.Moos.9:15-23; 14:14; 5.Moos.1:33; Ps.78:14). Jakeissa 1.Kor.10:2-4 Paavali esittää voimakkaita vertauskuvia Israelin saamista siunauksista siirrettynä uuden liiton todellisuuteen. ”Kaste pilvessä ja meressä” merkitsi ensi sijassa liittouskollisuutta Jumalalle, joka tapahtui Mooseksen johtajuuden kautta (vrt. kaste Jeesuksen seuraajaksi, Room. 6:3,4; Gal.3:27). Jumala antoi erämaassa kansalle yliluonnollisella tavalla ruokaa ja vettä (2.Moos.16:1-17:7; Paavalin mukaan kallio, josta kansa sai vettä juodakseen, oli Kristus), joka vertauskuvallisesti voi viitata ehtoollisen viettoon (vrt. Joh.6:30-59). Paavalin kielikuvat eivät ole yksiselitteisesti tulkittavissa, mutta joka tapauksessa Israelin kansa sai Jumalan armosta kokea runsaita siunauksia ja huolenpitoa. Kaikesta tästä huolimatta kansan joukossa oli paljon epäuskoisia (vrt. Hepr.3:17-19), mistä syystä kansa sai olla 40 vuotta erämaassa ja vasta seuraava sukupolvi pääsi luvattuun maahan (paitsi uskolliset miehet Joosua ja Kaaleb, 4.Moos.14:6-9, 24, 30). Nämä Israelin kansan lankeemukset ovat varoittavia esimerkkejä myös kristityille (1.Kor.10:6).

Paavali ottaa edelleen muita esimerkkejä lankeemuksista erämaavaelluksen ajalta (10:7-10). Heti lain antamisen jälkeen kansa teki itselleen kultaisen sonnin ja alkoi kiihkeästi palvoa sitä tavoilla, joilla pakanat palvelevat epäjumaliaan (2.Moos.32:1-6). Myöhemmin kansa antautui palvelemaan Moabin jumalaa Baal-Peoria, joka merkitsi myös monenlaista seksuaalista moraalittomuutta (4.Moos.25:1-9). Kansa myös puhui Jumalaa ja Moosesta vastaan (4.Moos.21:4-9). Kansa olisi lisäksi halunnut palata Egyptiin (4.Moos.14:1-38). Jumala löi ankarasti israelilaisia ja heitä kuoli paljon Herran käden voimasta. Nämä kaikki tapahtumat ovat varoituksena myös Korintin kristilliselle seurakunnalle, jonka tulee ojentautua Jumalan tahdon alle, kun he odottavat Jeesuksen paluuta.

Jae 1.Kor.10:13 esittää tärkeän eron “kiusauksen” ja “synnin” välillä. Kiusaus ei ole syntiä! Jumala jopa käyttää koettelemuksia vahvistaakseen meitä (Jaak.1:12); Saatana puolestaan käyttää kiusauksia vietelläkseen meitä syntiin (vrt. Matt.4:1-11). Jokainen ihminen kokee väistämättä kiusauksia, mutta Jumala varjelee ihmistä niin, että kiusaus ei tule ylivoimaiseksi ja vie ihmistä lankeamaan syntiin. Jos ihminen kuitenkin lankeaa, syy ei ole Jumalan.

Seuraavaksi Paavali varoittaa epäjumalien palvelemisesta (1.Kor.10:14-22). Israelin erämaavaelluksen aikaiset lankeemukset olivat luonteeltaan epäjumalien palvelemista, johon ihminen on aina ollut vaarassa ajautua. Epäjumalille uhratun lihan syömisessä oli vaarana, että ihminen samalla alkaa palvoa pahoja henkiä. Oli mahdollista, että lihan syöminen ei jäänyt pelkäksi ulkonaiseksi syömiseksi ravitsemismielessä vaan johti osallistumaan uhriaterioille pakanallisissa temppeleissä. Jälkimmäinen oli selvästi väärin ja synnillistä. Paavali ottaa vertauskuvan Herran ehtoollisesta, johon osallistuminen merkitsi myös yhteyttä Pelastajan kanssa. Siunauksen malja tuo hengellisesti osallisuuden Kristuksen vereen, samoin leipä merkitsee tulemista yhdeksi ruumiiksi Hänen kanssaan. Edelleen Paavali ottaa vertauskuvan VT:n uhreista, joissa Israelin kansan uhratessa ihmiset saivat syödä osan uhrista (3.Moos.7:15; 8:31; 5.Moos.12:17,18); silloin he tulivat osallisiksi myös Hänestä, jolle uhrattiin. Samalla tavalla osallistuminen epäjumalien palvontamenoihin pakanallisissa temppeleissä merkitsi osallistumista demonien palvontaan, mikä on syntiä. Ihminen ei voi osallistua molempiin (1.Kor.10:21). Ottaen huomioon korinttilaisten tilanteen Paavali tekee eron epäjumalille uhratun lihan ulkonaisen syömisen (joka on itsessään yhdentekevää ja pelkästään omantunnon kysymys) ja pakanallisiin uhrimenoihin osallistumisen välille.

Paavali palaa vielä luvun 8 ajatukseen, jossa epäjumalalle uhratun lihan syöminen oli sinänsä merkityksetöntä, mutta se voi silti aiheuttaa vahinkoa (10:23-11:1). Paavali kiteyttää ajatuksensa kolmeen periaatteeseen:

(1) Vaikka kristitylle kaikki on luvallista (kuten epäjumalille uhratun lihan syöminen), se ei välttämättä ole hänelle hyödyllistä.

(2) Kristityn vapauden harjoittaminen ei välttämättä ole rakentavaa toisen ihmisen kannalta.

(3) Johtopäätöksenä: kristityn ei tule etsiä pelkästään omaa parastaan vaan edesauttaa toisen ihmisen parasta.

Paavali katsookin itse olevansa esimerkkinä Kristuksen seuraajana ja etsivänsä muitten ihmisten parasta (10:33, 11:1).


Pään peittäminen jumalanpalveluksessa

Seuraava jaejakso (11:2-16) on ollut hankala tulkita. Missä määrin kyseessä on ensisijaisesti tilanne Korintin seurakunnassa 1.vuosisadalla ja missä määrin myös ohjeita kaikkien aikojen kristilliselle seurakunnalle, on nostanut erilaisia käsityksiä. Paavali kuitenkin vetoaa apostoliseen auktoriteettiin (11:16) eikä näe antamiaan ohjeita mielipidekysymyksinä, joten näillä jakeilla on oma tietty sanomansa tämänkin ajan seurakunnalle.

Korintin seurakunnassa oli epäilemättä esiintynyt epätietoisuutta ja hajaannusta miehen ja naisen esiintymisestä jumalanpalveluksessa. Paavali korostaa järjestystä siten, että ylimpänä on Jumala (Isä), sitten Kristus (Poika), sitten mies ja nainen (11:3). Näin Jumalassakin (joka on samalla kertaa yksi ja kolminaisuus) on hierarkia: Isä on Pojan yläpuolella. Myös ihminen, mies ja nainen, on samalla kertaa tasa-arvoinen (11:11,12; myös Gal.3:28) että hierarkkinen (11:3,8,9; myös Ef:5:23). Paavali asettaa perheessä miehen naisen edelle ja vetoaa luomisjärjestykseen (11:8,9; myös 1.Tim.2:11-14). Mutta samalla mies on Kristuksen auktoriteetin alainen eikä miehelle siksi suoda minkäänlaista mielivaltaa naiseen nähden (myös Ef.5:25,28). Paavali lähtee siitä, että Jumalan seurakunnassa vallitsee järjestys (vrt. 14:40), mutta kaiken tulee samalla tapahtua rakkaudessa (huom! erityisesti 1.Kor.13).

Jaejakso (1.Kor.11:2-16) kuitenkin sisältää kehotuksia, joiden perusteellinen tulkinta on hankalaa, koska meillä ei ole varmuutta nimenomaisesta tilanteesta, joka kirjeen lukijoilla Korintin seurakunnassa oli. Että miesten hiusten tulisi olla lyhyet ja naisten vastaavasti pitkät (11:14,15), oli Paavalin selvä kehotus; mutta tämä lienee parasta ottaa kulttuurisena kysymyksenä (ajattomana kysymyksenä tämä on syytä nähdä ennemmin kehotuksena olla toimimatta loukkauksena kenellekään). Samoin jumalanpalveluksessa oleminen (mies: avopäin, nainen: pää peitettynä) kuvastaa kunkin aikakauden sovinnaisia tapoja, joita kristityn ei tule pyrkiä muuttamaan. Kenellekään ei tule toimia pahennuksena eikä kenenkään omaatuntoa loukaten vaan tulee päinvastoin toimia toista ihmistä kunnioittaen. Eri aikoina tavat vaihtelevat, mutta kristityn käytöksen tulee olla muut huomioon ottava. Uskovalta tämä merkitsee nöyrää asennetta toista ihmistä kohtaan.

Paavali pitää vielä selvänä, että myös enkelit ovat läsnä seurakunnan jumalanpalveluksessa (11:10). Enkelien läsnäolo on ymmärrettävää, koska he palvelevat kristittyjä (Hepr.1:14) ja heitä kiinnostaa ihmisten pelastuminen (1.Piet.1:12).


Ehtoollisen vietto

Paavalin ohjeet ehtoollisen vietosta (1.Kor.11:17-34) olivat tarpeen Korintin seurakunnassa esiintyvän hajaannuksen johdosta. Seurakunnassa esiintyi eri ryhmäkuntia, jotka pyrkivät tavalla jos toisellakin eristäytymään toisistaan. On huomionarvoista, kuinka suuri osa ensimmäisestä korinttilaiskirjeestä liittyy ihmisten väliseen eripuraan! Seurakunnan hajaannus oli vaikuttanut kielteisesti myös ehtoollisenviettoon, mitä Paavali pyrkii ohjeillaan oikaisemaan.

Taustalla oli kahdenlaisen aterian nauttiminen, jotka selvästikin tapahtuivat peräkkäisesti: oli rakkauden ateria (yhteinen päivällisen nauttiminen) sekä Jeesuksen asettama ehtoollisen vietto. Korintissa ilmeni kummassakin ongelmia. Sekä juutalaisen että kreikkalaisen tavan mukaan yhteinen ateria merkitsi sitä, että kaikilla oli tuomisensa yhteiseen pöytään (rikkaat toivat enemmän ja köyhät vähemmän), mutta kaikki saivat nauttia tasapuolisesti pöydän antimista. Korintin seurakunnassa tämä tasapuolisuuden periaate ei toiminut, vaan ryhmäkunnat nauttivat ateriaa erikseen. Tällöin toinen saattoi jäädä nälkäiseksi, toinen taas olla jopa juovuksissa! Oli kuitenkin selvää, että tämä ei voinut olla kristillisen rakkauden mukaista (11:22). Jos uskova ei halua kunnioittaa toista uskovaa, hänen on parempi syödä kotonaan kuin antaa ruoan muodostua hajaannuksen välineeksi.

Herran ehtoollisen oli puolestaan Jeesus itse asettanut (Matt.26:26-29; Mark.14:22-25; Luuk.22:14-20), mutta korinttilaiset olivat unohtaneet Jeesuksen opetuksen, jonka Paavali oli välittänyt heille. Siksi Paavali nimenomaisesti opettaa kirjeessään seikkaperäisesti ehtoollisenvietosta (1.Kor.11:23-26). Myös tässä suhteessa Jumala edellyttää omiltaan järjestyksen noudattamista ja uskovien keskinäistä kunnioitusta ja rakkautta. Ehtoollisenvieton tulee yhdistää uskovia, ei erottaa. Lisäksi ehtoollinen merkitsee Jeesuksen kuoleman julistamista, joten se on Jumalan armon ateria, jota tulee viettää arvokkaasti. Ehtoollinen muistuttaa Jumalan omia Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta ihmisen syntien takia, joten sen sanoma on vahva. Jos ihminen ei tunnusta omaa syntisyyttään eikä ole valmis raittiisti tutkimaan itseään, hänen ei tule lainkaan osallistua ehtoolliselle. Tätä ei toisaalta tule tulkita siten, että ihminen, joka kokee olevansa syntinen, ei voisi nauttia ehtoollista (päinvastoin: Jeesus todella arvostaa syntinsä tunnustavia ihmisiä ja nämä ovat aina tervetulleita Hänen eteensä, vrt. Luuk.18:9-14). Paavalin varoitukset ovat niille ihmisille, jotka ovat itsevarmoja omasta moitteettomuudestaan ja hengellisyydestään.


Lähteet

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).




Juhani Nikula, 14.12.2011

ENSIMMÄINEN KIRJE KORINTTILAISILLE: SEURAKUNNAN KYSYMYKSIÄ

Ensimmäisessä korinttilaiskirjeessään Paavali vastaa Korintin seurakunnan hänelle esittämiin kysymyksiin ja selostaa kyseisiä aihealueita alkuperäisiä kysymyksiä laajemminkin.



Avioliitto ja naimattomuus

Ensimmäinen korinttilaisten esittämä kysymys koski avioliiton solmimista ja avioliittoa yleensä (1.Kor.7:1-16). Korintin seurakunnassa oli selvästikin ollut erilaisia mielipiteitä siitä, tuleeko kristityn solmia lainkaan avioliittoa, ts. olisiko oikein elää selibaatissa. Paavalin vastaus tuntuu pitävän parempana vaihtoehtona pidättäytymistä avioliitosta, mutta hän hyväksyy myös avioliiton solmimisen. Paavalin tietty pidättyvyys ei johdu Jeesuksen tulemisen pikaisesta odotuksesta, koska Paavali on nimenomaan todennut, että täydellinen naimisiinmenokielto kuuluu lopun ajan harhaopetuksiin (1.Tim.4:1-3). Niinpä ennemmin Paavalin tietty pidättyvä kanta johtuu korinttilaisten kokemasta käsillä olevasta ahdingosta (1.Kor.7:26), mistä syystä naimisissa oleva ihminen joutuu kokemaan vaikeudet suurempina kuin naimaton. Mitään yleistä naimattomuusvaatimusta ei siten voi johtaa Paavalin vastauksesta korinttilaisille. Toisaalta samankaltaisissa tilanteissa elävät uskovat voivat soveltaa Paavalin ohjeita kaikkina aikoina.

Paavali itse oli naimaton (1.Kor.7:7; 9:5), mutta hän kirjoittaa avioliitosta arvostaen (myös esim. Ef.5:21-33; 1.Tim.3:4,5,12). Sen paremmin miehen kuin naisen ei tule erota avioliitosta (juutalaisella miehellä oli Mooseksen lain mukaan oikeus erota vaimostaan melko mielivaltaisesti, 5.Moos.24:1). Paavali tunsi myös Jeesuksen opetukset asiasta (Matt.5:32; 19:3-12; Luuk.16:18; Jeesuksen vastaukset torjuivat nimenomaan juutalaisen miehen oikeuden jättää vaimonsa mistä syystä tahansa; toisaalta Jeesus mainitsee uskottomuuden hyväksyttävänä avioeron syynä). Korinttilaisilla oli asiaan oma lisäkysymyksensä, saisiko uskova hylätä sen aviopuolison, joka ei usko. Paavali pitäytyy tässäkin tapauksessa avioliiton sitovuudessa. Joka ei usko, voi erota, mutta uskovan osapuolen ei tule jättää sitä, joka ei usko. Tosin avioliitto ei takaa sitä, että se osapuoli, joka ei usko, voitettaisiin Kristukselle (1.Kor.7:16). Paavali lähtee vastauksissaan siitä, että Jumala on kutsunut omansa elämään rauhassa (7:15), mistä Paavali myös sitten osaltaan johtaa vastauksensa.

Paavali yleistää asian niin, että jokaisen tulisi pysyä siinä osassa, jossa hän oli uskoon tullessaan (7:17-24). Ilmeisesti korinttilaisten keskuudessa oli alkanut esiintyä inhimillistä pyrkimistä parempiin yhteiskunnallista asemiin, mikä oli vaikuttanut hengellisen elämän ainakin osittaiseen laiminlyöntiin. Paavalin mukaan uskovan tulee elää Jumalaan luottaen, tukeutuen Hänen tahtoonsa, oli ihminen sitten naimisissa tai naimaton, juutalainen tai pakanataustainen, orja tai vapaa. Paavali ei tosin opeta ihmisen alistumista mihinkään sääty- tai luokkayhteiskunnan ennalta valittuun lokeroon, mutta hän haluaa uskovien hyväksyvän Jumalan johdatuksen ja suvereenin tahdon huolimatta siitä osasta, jossa he yhteiskunnassa ja sosiaalisessa elämässä tällä hetkellä ovat. Paavali ei myöskään opeta ”vapautuksen teologiaa” vaan on enemmän huolissaan siitä, ettei seurakunnan piiriin pääse minkäänlainen kapinahenki tai anarkia (7:20-24; myös Room.12:3; 13:1-7). Vaikka yhteiskunnassa asemamme vaihtelee, Jumalan edessä kaikki ovat samalla viivalla (Gal.3:28). Tätä taustaa vasten tämän ajan arvoasetelmat ovat ikuisuudessa olemattomia (2.Kor.4:18). Kristityn tuleekin elää ennen muuta Jumalalle, oli hänen sosiaalinen tai taloudellinen asemansa yhteiskunnassa mikä tahansa. Heidän ajallinen asemansa oli hengellisesti yhdentekevä, koska se ei vaikuta mitenkään heidän suhteeseensa Jeesukseen Kristukseen. Kaikessa maallisessakin palvelutyössään uskovan tulee olla ensisijaisesti alamainen Jumalalle, ei ihmisille, koska Jumala on ostanut ihmisen kalliilla hinnalla, Jeesuksen verellä (5:7; 1.Piet.1:18,19). Koska uskova on Kristuksen orja, hän ei voi olla ihmisten orja. Kristityn tulee toki palvella uskollisesti myös ajallisessa osassaan, mutta ennen muuta hän palvelee Kristuksen orjana (Ef.6:5-9; Kol.3:24; 1.Tim.6:2).

Tämän jälkeen Paavali antaa vielä ohjeita naimattomille naisille ja leskille (1.Kor.7:25-40). Paavalin tässä antamia ohjeita on toisinaan pidetty vähäarvoisempina siksi, että hän tuntuu antavan omia ohjeitaan eikä Herran antamia käskyjä (kuten kirjaimellisesti esim. Ap.t.20:35). Tosiasiassa myös nämä ohjeet ovat täysin inspiroitua Jumalan sanaa, koska Jumalan armon kautta Paavalin tässä antamat ohjeet ovat luotettavia. Myös tässä Paavali asettaa naimattomana pysymisen etusijalle, mutta teki ihminen ratkaisunsa kummin päin tahansa, hän ei silti tee väärin. Kyse on ennemmin käytännöllisestä ratkaisusta kuin oikeasta tai väärästä. Naimattomuus ei siis ollut velvoittava käsky. Avioliitto kuitenkin tuotti ahdingossa oleville enemmän huolta, mistä Paavali haluaa lukijansa säästää. Hän ei anna asiassa ehdotonta käskyä vaan ainoastaan auttavia neuvoja. Silloisessa maailmanajassa todellinen ongelma tuli siitä, mihin ihminen halusi aikansa ja voimavaransa käyttää. Naimaton on vapaa palvelemaan täysin Herraa mutta naimisissa olevan tulee ajatella myös aviopuolisoaan. Naimisissa oleva on kuitenkin sidottu puolisoonsa tämän kuolemaan asti (7:39), mutta puolison kuoltua hän on vapaa menemään naimisiin toisen kanssa, mutta Paavalin mukaan uuden avioliiton tulee kuitenkin ”tapahtua Herrassa”, ts. puolison tulee olla kristitty. Paavali vielä korostaa, että hänen käsityksillään on Jumalan Hengen arvovalta (7:40).


Epäjumalille uhrattu liha

Korinttilaiset olivat kysyneet Paavalin mielipidettä myös suhtautumisesta epäjumalille uhratun lihan syömiseen, koska Paavali käsittelee seuraavaksi sitä teemaa (8:1-13). Kyse on Paavalin mukaan laajemmasta asiasta: miten uskovan tulee käyttää kristityn vapautta. Paavalin mukaan rakkaus kristittyä veljeä tai sisarta kohtaan asettaa rajat vapauden käyttämiselle. Vaikka kristityn vapaus on tosiasia, hänen on kuitenkin aina otettava kanssaihmisensä huomioon ja oltava siten valmis tarvittaessa luopumaan omista vapauksistaan toisen ihmisen omantunnon vuoksi.

Epäjumalille uhrattu liha oli Korintissa kaikkia asukkaita koskettava asia, kun ottaa huomioon, miten kokonaisvaltaisesti epäjumalanpalvelus ja pakanalliset uhrikäytännöt kuuluivat kaupungin elämään. Kaupungissa oli toistakymmentä pakanallista temppeliä eikä kukaan ei voinut välttyä kohtaamasta kaupungin pakanallista vaikutusta. Pakanallisilla alttareilla uhrattu liha jaettiin tavallisesti kolmeen osaan: yksi osa poltettiin alttarilla, yksi annettiin papille ja yksi uhraajalle itselleen. Jos pappi ei itse käyttänyt osuuttaan, se tuotiin torille myytäväksi. Huomattava osa kaupan olleesta lihasta päätyi ihmisten ravinnoksi, joko juhlille tai jokapäiväiseksi ravinnoksi. Koska epäjumalanpalvelus ja pakanalliset käytännöt ainakin välillisesti hallitsivat Korintin elämää ja kulttuuria, Paavali oli aiheellisesti huolissaan siitä, miten kristityt käyttivät vapauttaan syödä lihaa, joka oli uhrattu epäjumalalle (=pyhitetty pakanallisissa palvontamenoissa). Väistämättä tästä nousi kristittyjen keskuudessa kysymys, oliko tällainen liha saastunutta ja oliko epäjumalalla tosiaan jonkinlainen vaikutus lihaan. Mutta tärkein asia oli tämä: vaikka uskovalla itsellään oli täysi tieto siitä, että epäjumalaa ei ole olemassakaan eikä siten voinut tosiasiassa vaikuttaa lihan olemukseen, voiko hän itse syödä tällaista lihaa, jos se tavalla tai toisella loukkasi toista uskovaa tai sai tämän toimimaan omaatuntoaan vastaan. Tällöin oli sivuseikka se, että tosiasiassa epäjumala, jota ei ollut olemassakaan, ei ollut voinut vaikuttaa lihaan mitenkään. Tieto lihan todellisesta olemuksesta ei ollut tärkein asia, vaan tärkeintä oli rakkaus. Uskova rakastaa Jumalaa, jolloin hän rakastaa myös lähimmäistään. Siksi uskovan tuli toimia rakkauden, ei tiedon pohjalta.

Kuitenkin oikea tietokin on itsessään arvokasta. Epäjumalat sellaisena kuin pakanallinen uskonnollisuus ne esittää, ovat epätodellisia. Koko maailmankaikkeudessa on vain yksi todellinen Jumala (2.Moos.20:2,3; 5.Moos.6:4-9; 1.Kun.18:39; Jes.45:5). Paavalin viittaamia ”niin sanottuja jumalia” (huom! kirjoitetaan pienellä!) on olemassa sikäli, että kyseessä ovat taivaassa ja maailmassa vaikuttavat vallat ja voimat, jotka Jumala on luonut ja jotka ovat alisteisia Hänelle (Kol.1:16). Epäjumalia ei ole olemassa, mutta on erilaisia henkivaltoja, jotka eivät kuitenkaan ole Jumalan veroisia. Niinpä on oikein sanoa, että on vain yksi Jumala. On yksi Isä ja on yksi Herra, Jeesus Kristus, Jumalan ainoa Poika. Jumala yksin on luonut maailman. Silti tämä kysymys jää: miten tulee suhtautua epäjumalille uhrattuun lihaan?

Paavali pitää kiinni siitä, että mikään olematon epäjumala ei sinänsä voi vaikuttaa lihaan mitenkään. Syömisellä tai syömättä jättämisellä ei ole hengellistä merkitystä itsessään. Mutta avainasemassa on toisen uskovan ihmisen omatunto. Monet korinttilaiset olivat ennen osallistuneet kaikenlaisiin pakanallisiin uskonnollisiin menoihin. Heille epäjumalat saattoivat olla edelleen todellisempia kuin eräille toisille; vaikka uskova torjuikin epäjumalat, hänelle saattoi pakanallisuus torjuttunakin olla tavalla tai toisella edelleen elävää. Monilla saattoi olla nyt täydellinen tieto epäjumalien olemattomuudesta, mutta pakanallinen elämä oli heille edelleen niin läheistä menneisyyttä, että heidän omatuntonsa vaati kaiken pakanallisen täydellistä hylkäämistä myös ulkonaisessa mielessä. Siksi Paavali antaa uskoville kehotuksen kieltäytyä epäjumalille uhratun lihan syömisestä, jos se aiheuttaa ongelmia toisen ihmisen omalletunnolle. Rakkaus on tärkeintä ja sen nimissä ihmisen on välttämätöntä hyväksyä itselleen rajoituksia toisen ihmisen hyväksi.


Apostolin oikeudet

Paavali laajentaa edelleen vapaaehtoista omista oikeuksista pidättäytymistä toisen hyväksi ottamalla esille asemansa apostolina, jolloin hän ei kuitenkaan käytä oikeuksiaan, jotka hänelle apostolina ja Jumalan valtakunnan työntekijänä kuuluvat (1.Kor.9:1-18). Korintin seurakunnassa tosin oli myös niitä, jotka kielsivät Paavalin apostolin viran. Paavali kuitenkin tuo esille, että hän on nähnyt Jeesuksen (apostolilla tuli olla Jumalan nimenomainen kutsu tehtävään, Ap.t.9:15; 13:2; 26:15-18, minkä lisäksi hän oli nähnyt Jeesuksen, Ap.t.9:3-9; lisäksi Paavali kertoo apostolin tunnusmerkiksi ihmeet ja merkit, 2.Kor.12:12). Korintin seurakunta oli tulosta Paavalin apostolin työstä, joten Paavali odotti aiheellisesti korinttilaisten tunnustavan hänet aidoksi apostoliksi. Paavali ei kuitenkaan ollut käyttänyt kaikkia apostolin oikeuksia kuten seurakuntalaisten aineellista huolenpitoa. Lisäksi muut apostolit kuten Keefas (Simon Pietari) ja Jeesuksen veljet (Mark.6:3) olivat naimisissa ja heidän vaimonsa olivat mukana matkoilla. Paavali oli kuitenkin naimaton vaikka myös hänellä olisi ollut oikeus aviopuolisoon. Paavali teki ansiotyötäkin (Ap.t.18:2,3) vaikka hän olisi voinut elää seurakunnan tuen varassa. Ilmeisesti Paavalin apostolinvirkaa oli arvosteltu siitä syystä, että hän ei käyttänyt näitä apostolille kuuluvia oikeuksia. Nämä Paavalin vapaaehtoiset ratkaisut olivat kääntyneet nyt häntä itseään vastaan, jolloin häntä ei ollut pidetty aitona apostolina. Paavali kuitenkin vahvistaa periaatteen, että Jumalan valtakunnan työntekijän tulee saada elantonsa (ruoka, juoma, muu elämiseen tarvittava) hengellisestä työstä samalla tavalla kuin sotilas, maanviljelijä ja karjankasvattaja saavat palkkansa omasta työstään. Paavali viittaa VT:n kehotukseen (”Älä sido puivan härän suuta”, 5.Moos.25:4, jolloin härkä voi syödä samalla kun tekee työtä), jolloin työn tuli elättää tekijänsä. Niinpä ne, jotka ovat kylväneet hengellistä siementä Korintissa, voivat saada tyydytyksen aineellisiin tarpeisiinsa seurakunnan taholta. Tämä periaate on ajaton: Jumalan valtakunnan työntekijä kylvää hengellistä siementä ja hänen tulee saada aineellista tukea niiltä, jotka ovat hyötyneet evankeliumista, joka heihin on kylvetty.

Periaate on siten selvä: Paavali voisi elää Korintin seurakunnan kustannuksella. Mutta hän ei halua sitä. Paavali katsoo, että hän ei julista evankeliumia vapaaehtoisesti vaan pakosta, hän ei voi olla julistamatta! Hänellä ei ole mitään ylpeilemistä siitä, koska evankeliumin julistaminen on hänen osansa. Paavali (ja Barnabas, 1.Kor.9:6) eivät halua elää seurakunnan tuen varassa, koska he haluavat näin olla kaikella tavalla edistämässä evankeliumin etenemistä eivätkä estää sitä millään tavalla (9:12). Paavali haluaa näin pidättymällä oikeuksistaan todistaa apostolin virkansa aitouden.

Paavali onkin kaikessa halunnut rajoittaa oman vapautensa toisen ihmisen hyväksi (9:19-27). Hän on itse juutalainen ja on halunnut juutalaisten takia alistua lain alle (vrt. Ap.t.16:3; 18:18; 21:20-26). Sen sijaan pakanoille, joilla ei ollut lakia, hän on halunnut olla kuin eläisi ilman lakia (vrt. Gal.2:11-14). Heikoille hän on ollut näitten takia heikko. Hän on aina ollut valmis luopumaan omista oikeuksistaan toisten hyväksi. Paavali ottaa vielä esimerkin antiikin yleisurheilusta, jossa juoksukilpailun voittaja sai kunniapalkintona kuihtuvan seppeleen. Jo urheilu vaati ihmiseltä suurta itsekuria ja sääntöjen noudattamista ennen kuin ihminen saattoi tulla voittajaksi. Paavalin vertaus urheilusta merkitsi sitä, että hän ei pelkästään halunnut julistaa evankeliumia vaan hän halusi kaikessa noudattaa Jumalan valtakunnan sääntöjä. Todellisilla uskovilla on aina olemassa taistelu syntiä vastaan, jolloin ihminen saattaa langeta, joka merkitsee samaa kuin jos ihminen diskataan urheilukilpailussa. Paavali korostaa tässä omaa toimintaansa, joka tapahtuu puhtaista vaikuttimista, vaikka jotkut hänen vastustajansa väittävät päinvastaista. Toisen ihmisen kokonaisvaltainen huomioon ottaminen on lopultakin Jumalan tahto ja merkitsee lähimmäisenrakkauden toteuttamista.


Lähteet

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).



Juhani Nikula, 30.11.2011

ENSIMMÄINEN KIRJE KORINTTILAISILLE: SIVEETTÖMYYS JA RIITA-ASIAT

Siveettömyyden tuomitseminen


Paavali on aikaisemmin ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä käsitellyt seurakunnan piirissä vallitsevaa hajaannusta. Viidennessä luvussa Paavali ottaa esille toisen seurakuntaa vaivaavan ongelman, seksuaalisen moraalittomuuden ja vähättelevän suhtautumisen siihen (1.Kor.5:1-13). Kyseessä oli juuri Korintin kannalta erityisen vaarallinen ongelma, koska kaupungissa vallitseva elämä oli jopa pakanallisten mittapuiden mukaan turmeltunut, jolloin maailmalliset käytännöt levisivät ilmeisen helposti myös kaupungin kristilliseen seurakuntaan. Siksi Paavalin mukaan seurakunnan tuli ottaa seksuaaliseen moraalittomuuteen selkeä torjuva kanta.

Paavali oli saanut kuulla seurakunnan piirissä esiintyvästä haureudesta. Kaikesta päätellen pahin tapaus hänen mielestään oli mies, joka oli nainut äitipuolensa (ilmaisu ”elää” tarkoittaa tässä yhteydessä nimenomaan avioliittoa, vrt. Matt.14:4; 1.Kor.7:2,29). Sellaista insestiä eivät Paavalin mukaan edes pakanakansat harjoita! Kyseinen käytäntö oli selvästi Mooseksen lain vastainen (3.Moos.18:8; 3.Moos.18 käsittelee yleisesti kiellettyjä sukupuolisuhteita), josta seurasi myös kirous (5.Moos.27:20). Juutalaisten rabbien laintulkinnat pyrkivät esittämään käytäntöihin joitakin lievennyksiä, mutta Paavali – niin fariseus kuin olikin taustaltaan – irtautuu näistä myöhäisistä juutalaisista selityksistä ja tulkitsee VT:n lakia ankaran kirjaimellisesti ja samalla ilmoittaa sen koskevan kristillistä seurakuntaa (huom! VT:n lakia on tulkittava nimenomaan UT:n ilmoituksen valossa, jolloin toiset Mooseksen lain käskyt ovat edelleen voimassa, toiset eivät; erityisesti uhrilait toteutuivat kertakaikkisesti Jeesuksen kautta, vrt. Hepr.9:11-28).

Paavali osoittaa korinttilaisten pöyhkeilevän, ts. olevan ylpeitä, vaikka heillä olisi ennemmin aihetta suruun keskuudessaan vallitsevan synnin vuoksi (1.Kor.5:2). Ylpeys johti korinttilaisten parissa väärään suvaitsevaisuuteen, synnin vähättelyyn ja jopa sen suoranaiseen hyväksymiseen. Paavali on fyysisesti poissa Korintista, mutta koska hän kokee olevansa hengessä läsnä (5:3), hän myös langettaa kirjeessään päätöksensä insestiin syyllistyneen miehen suhteen. Syyllisen rankaiseminen on tosin paikallisen seurakunnan tehtävä ja velvollisuus, mutta Paavali kokee asian hoitamisen tärkeäksi ja korostaa siksi apostolista auktoriteettiaan. Kuitenkin kaiken seurakuntakurin tulee tapahtua Jeesuksen nimessä, joten kyse ei voi olla ihmisten keskinäisistä inhimillisistä valtasuhteista eikä ihmismielen oikuista tai omahyväisyydestä vaan Jumalan tahdon noudattamisesta. Yleisesti seurakuntakuriin pätee periaate, että on noudatettava lievintä mahdollista menettelyä, joka johtaa toivottuun lopputulokseen: katumukseen ja parannuksentekoon (huom! esim. Jeesuksen sanat, Joh.8:7,11).

Syntiä tehneen miehen ”luovuttaminen Saatanalle”, hänen ”ruumiinsa tuhoutuminen” ja hänen ”henkensä pelastuminen” (5:5) ovat vaikeasti tulkittavissa ainakaan kirjaimellisesti. Taustalla on joka tapauksessa kyse seurakunnasta erottamisesta (5:2). Jotkut tulkitsevat Saatanan kurituksen voivan tarkoittaa jonkinlaista ruumiillista kärsimystä (vrt. 1.Tim.1:20; Saatana joka tapauksessa kykenee tuottamaan ihmiselle ruumiillista vaivaa, vrt. 2.Kor.12:7). Huolimatta Paavalin ankarasta sävystä tässä on kyseessä seurakuntakurin myönteinen tarkoitus: toimenpide pyrkii rikkoneen katumukseen ja parannuksentekoon, jolloin hän voi saada rikkomuksensa anteeksi ja pelastua ”Herran päivänä”, ts. Jeesuksen tulemuksen yhteydessä. Paavali ei myöskään tässä vaadi ko. avioliittoa purettavaksi (taustalla avioliiton pysyvyys, 1.Moos.2:24), vaan tähtää syntiä tehneen miehen mielenmuutokseen. On mahdollista, että Paavalin viittaukset myöhemmin (2.Kor.2:6,7; 7:9-12) koskevat tätä nimenomaista tapausta, jolloin kyseinen mies todella oli katunut ja saattoi näin jälleen tulla seurakunnan yhteyteen huolimatta ko. avioliitostaan.

Paavali perustelee miehen erottamista seurakunnasta vertauskuvallisesti VT:n opetuksella pääsiäisenä syötävällä happamattomalla leivällä, jolloin leivässä ei saanut olla lainkaan hapatetta. Toisinaan hapate merkitsee Raamatussa pahaa tai syntiä (vrt. Matt.16:6). Vertauskuvallisesti tämä merkitsee sitä, että nyt käsillä olevan rikkomuksen kaltainen synti ei voinut jäädä seurakunnassa käsittelemättä eikä sitä voinut hyväksyä, koska se vaikuttaisi koko seurakunnan asenteeseen syntiä kohtaan niin, että koko seurakunta tulee siitä ennen pitkää osalliseksi samalla tavalla kuin pieni määrä hapatetta hapattaa koko taikinan. Siksi seurakunnan tulee panna synti tietoisesti pois keskuudestaan (vrt. Hepr.12:1). Pääsiäisjuhlaan liittyy myös lampaan teurastaminen, joka uuden liiton aikana merkitsee Jeesuksen (meidän pääsiäislampaamme) uhrikuolemaa. Kuitenkaan meidän juhlamme (1.Kor.5:8) ei voi merkitä vanhan hapatteen mukaista elämää (syntiä, pahuutta ja kelvottomuutta) vaan täyttä pyhää elämää Kristuksessa omistautuen Jumalalle (Room.12:2; 1.Piet.2:5). Siksi suvaitsevaisuus synnin suhteen ja vääränlaiset kompromissit eivät Paavalin mukaan voi tulla kysymykseen seurakunnan elämässä.

Paavali kuitenkin korostaa tarkoittavansa em. menettelyillä vain seurakunnan sisäisiä asioita eikä pyri epäuskoisten taivuttamiseen kristilliseen moraaliin (1.Kor.5:8-13). Paavali oli jo aiemmin kirjoittanut korinttilaisille kirjeen (5:9; tätä kirjettä ei ole Raamatussa), jossa hän oli varoittanut yhteyksistä siveettömästi elävien kanssa; tällä hän tarkoitti, että seurakunnan ei tullut keskuudessaan suvaita siveettömästi eläviä. Korintin seurakunnassa oli ilmeisesti ymmärretty väärin Paavalin tarkoitus, mahdollisesti siten, että uskovien olisi pitänyt eristäytyä kaikissa sosiaalisissa suhteissaan niistä, jotka eivät usko (monilla saattoi olla työtovereita ja perheenjäseniäkin, jotka eivät olleet uskovia). Tätä ei Paavali kuitenkaan ollut tarkoittanut eikä kristityn suinkaan tullut eristäytyä maailmasta (vrt. Joh.17:15). Paavali täsmentää, että me emme voi olla tekemisissä niin sanotun ”veljen” kanssa, joka kuitenkin elää kaikenlaisessa synnissä (5:11). Tällaisen ”valheveljen” kanssa ei edes pitänyt aterioida. Yleisesti ateriayhteyttä pidettiin kristittyjen yhteyden merkkinä (koskien sekä tavanomaista ateriointia että ehtoollisen viettoa). Jos kristitty piti yhteyttä tällaiseen ”veljeen”, tällainen asetti samalla kyseenalaiseksi kristityn omankin uskonelämän. Paavali rajaakin kristillisen tuomiovallan (=käytännön asioiden ratkaisemisen, ei tuomiota pelastuksen suhteen) seurakunnan sisäiseksi asiaksi (5.Moos.13:6; 22:24; 24:7) eikä näe seurakunnan voivan tuomita niitä, jotka ovat seurakunnan ulkopuolella. Niinpä Paavalin mukaan äitipuolensa nainut mies tulee poistaa kristillisestä seurakunnasta (tavoitteena voittaa hänet myöhemmin takaisin) mutta vastaavaa menettelyä ei voi mitenkään toteuttaa seurakunnan ulkopuolella oleviin.


Kristittyjen riita-asiat

Paavali jatkaa edelleen moraalisten asioitten käsittelyä. Seuraava aihepiiri koskettelee seurakuntalaisten keskinäisten riita-asioitten käsittelyä yleisissä Rooman valtakunnan tuomioistuimissa, joissa oikeutta jakoivat käytännössä pakanat, eivät kristityt (1.Kor.6:1-11). Paavali ei tässä tarkoita rikosasioitten käsittelyä ja rikoksista rankaisemista, jotka selvästikin kuuluivat Rooman lain alaisuuteen (vrt. Room.13:1-7) vaan tarkoittaa nimenomaan harkinnanvaraisten riita-asioitten viemistä oikeuteen, jossa seurakuntalaiset riitelevät keskenään. Paavalin mukaan seurakunnalla olisivat nimenomaan edellytykset hoitaa keskinäiset kiistakysymykset. Paavalin ajatuksen taustalla oli Rooman lain suoma erivapaus juutalaisille ratkaista omaisuutta koskevia asioita oman lakinsa mukaisella tavalla; koska tässä vaiheessa kristittyjä ei eroteltu juutalaisista, Paavali ilman muuta olettaa saman käytännön koskevan myös kristillistä seurakuntaa. Tällöin kuitenkin oli aina myös oikeus vedota Rooman lakiin, jolloin oikeudenkäynti siviilituomioistuimissa oli lopulta mahdollista. Paavali itse Rooman kansalaisena vetosi laillisiin oikeuksiinsa (Ap.t.16:37-39; myöhemmin hän vetosi roomalaiseen komentajaan, Ap.t.22:25-29; 23:27; maaherraan, 24:10-21; ja keisariin, 25:4-12). Paavali ei siten tässä asetu maallisten oikeusasteiden yläpuolelle eikä halveksi niitä mutta hän torjuu uskovien keskinäisen riitelyn ja suoranaisen riiston maallisen oikeudenkäytön avulla. Paavali muistuttaa eskatologisesta näkökulmasta, jossa uskovat ovat Kristuksen kanssaperillisiä (Room.8:17) ja tulevat hallitsemaan ja tuomitsemaan Hänen kanssaan tulevassa maailmanajassa (2.Tim.2:12; Ilm.20:4; Dan.7:22). Tästä näkökulmasta seurakunnalla olisivat olemassa kaikki edellytykset ratkaista tämän ajan keskinäiset riita-asiansa ilman, että niistä käytäisiin oikeutta maallisissa tuomioistuimissa. Tämän ajan kiistakysymykset ovat joka tapauksessa sellaisia, joilla ei ole mitään ikuisuusarvoa. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävä Paavalin lausunto ”arvottomista” tuomareista, 1.Kor.6:4, jotka antavat ratkaisuja ainoastaan tämän ajan asioista mutta joiden päätöksillä ei ole mitään merkitystä tulevan maailmanajan kannalta; Paavali ei siis halveksi siviilituomarien työtä, mutta pitää heidän työtään vähäpätöisenä verrattuna seurakunnan tulevaan tuomiovaltaan.

Parasta Paavalin mielestä olisi, että uskovat eivät riitelisi lainkaan! Mieluummin he voisivat antaa tehdä itselleen ajallista vääryyttä (vrt. Matt.5:39). Mutta jos uskovien keskinäinen riita-asia halutaan käsitellä, se tulisi hoitaa seurakunnan sisäisenä asiana eikä maallisissa tuomioistuimissa. Joka tapauksessa Paavali näkee korinttilaisten keskinäisissä riitaoikeudenkäynneissä jälleen yhden puolen hengellistä epäonnistumista. Selvästikin kyseiset riidat olivat johtuneet inhimillisestä ahneudesta, joka on vääryyttä. Siksi Paavali muistuttaa, että vääryydentekijät eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa (1.Kor.6:9). Paavali rinnastaa ahneet muihin synnintekijöihin, joista Paavali esittää vaikuttavan listan (6:9,10; jo edellisessä luvussa Paavali esitti yhden syntilistan, 5:10,11). Siksi korinttilaisilla ei todellakaan ollut syytä ajatella olevansa parempia kuin em. listoissa mainitut synnintekijät! Kyseiset synnit olivat niitä, joita korinttilaiset uskovat olivat ennen harjoittaneet, mutta nyt heidät oli ”pesty puhtaiksi” (viittaa ilmeisesti kasteeseen), heidät oli ”tehty pyhiksi” (erotettu Jumalalle) ja ”tehty vanhurskaiksi” (Jumala oli julistanut syntiset vanhurskaiksi Jeesuksen tähden, Room.3:23-26; 5:1). Siksi syntielämä, keskinäinen riitely mukaan lukien, kuuluu Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Hengen voimassa taakse jääneeseen elämään!


Ruumis, Pyhän Hengen temppeli

Paavali jatkaa seksuaalisen moraalittomuuden käsittelyä esittämällä sen kielikuvan, että meidän ruumiimme on Pyhän Hengen temppeli; tästä syystä meidän tulee kirkastaa Jumalaa ruumiissamme (1.Kor.6:12-20). Epäilemättä jotkut korinttilaiset uskovat katsoivat, että heillä oli vapaus tehdä, mitä halusivat. Todennäköisesti heidän ajatuksenjuoksunsa oli se, että koska syöminen fyysisenä toimintana ei ollut missään yhteydessä kristilliseen moraaliin eikä vaikuttanut mitenkään uskovan hengelliseen elämään, eivät muutkaan fyysiset toiminnot kuten vapaa seksi olleet mitenkään kristillisen moraalin rajoitusten alaisia. Paavali ei voinut yhtyä tähän ajatukseen. Hänen suhtautumisensa fyysiseen ruumiiseen ei ollut vähimmässäkään määrin torjuva, joten kaikki se, mikä vaikuttaa ruumiiseen, ei ole suinkaan vähäpätöinen asia. Ruumista ei tullut käyttää kurittomasti eikä sitä voinut alistaa vapaan seksin alle, mikä on vastoin Jumalan sanan opetusta. Ylipäätään Paavali torjuu rinnastuksen syömisen ja vapaan seksin välillä luonnollisina asioina. Syöminen on ihmiselle tässä maailmanajassa fyysinen välttämättömyys, mutta sille ei tule antaa sen suurempaa merkitystä hengellisessä mielessä; jos syöminen kuitenkin on luonnollista ihmiselle tässä elämässä, samaa ei voi sanoa vapaasta seksistä. Seksi kuuluu luonnollisena osana avioliittoon (vrt. 7:3-5; Hepr.13:4), mutta avioliiton ulkopuolinen seksi on siveettömyyttä. Niinpä kaikki, mitä ihmisen luonnolliset vietit haluavat, eivät ole hyödyllisiä asioita eivätkä kaikki tuo kunniaa Jumalalle.

Paavali jatkaa korostamalla ruumiin merkitystä: Jeesus herätettiin kuolleista ruumiillisesti ja meidänkin ruumiimme herätetään haudasta Hänen voimallaan (1.Kor.6:14). Ruumis on siis tärkeä ja siksi sitä tulee käyttää Jumalan tahdon mukaisesti. Paavalin mukaan uskova on ruumiissaan Kristuksen ruumiin jäsen (myös 12:27). Seksuaalinen yhteys on nimittäin enemmän kuin pelkkä fyysinen toiminta: seksuaalinen yhteys tekee kaksi ihmistä yhdeksi (1.Moos.2:24; Matt.19:5,6). Koska olemme ruumiillisesti Kristuksen ruumiin jäseniä ja siten yhtä Hänen kanssaan, uskovan ei ole mahdollista olla samaan aikaan yhtä porton kanssa. Paavali rinnastaa uskovan ja Kristuksen suhteen avioliittoon (Ef.5:21-33). Uskovasta on tullut samaa Henkeä Hänen kanssaan (1.Kor.6:17), joten uskollisuus Kristusta kohtaan edellyttää, että uskova ei voi alistaa omaa ruumistaan siveettömyydelle. Haureus on erityisen suuri synti juuri siksi, että se kohdistuu ihmisen omaan ruumiiseen (1.Kor.6:18), joka on osa Kristuksen ruumista. Siksi haureuden vahingollista merkitystä ei pidä väheksyä.

Uskovan aineellinen ruumis on hyvä ja Paavali nimenomaan korostaa sen merkitystä. Ruumis on Jumalan Pyhän Hengen asuinpaikka ja siten pyhä. Jokainen uskova on saanut Pyhän Hengen voimaksi kaikkea syntiä, myös ruumiillista siveettömyyttä vastaan. Jeesus on kalliilla hinnalla, omalla verellään, lunastanut ihmisen vapaaksi kaikesta synnistä ja synnin orjuudesta. Uskovat on vapautettu synnistä (Room.6:17,18) ja pimeyden vallasta (Kol.1:13), joten nyt heidän tulee palvella Jumalaa kaikin tavoin koko persoonallaan, myös ruumiillaan. Paavalin johtopäätöksenä on, että uskovien tuleekin kirkastaa Jumalaa ruumiissaan.


Lähteet

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).



Juhani Nikula, 16.11.2011

ENSIMMÄINEN KIRJE KORINTTILAISILLE: KRISTUKSEN PALVELIJA

Kirjeen luvut 3 ja 4 pohjautuvat Korintin seurakunnassa esiintyvään hajaannukseen ja siihen liittyviin väärinkäsityksiin Jumalan valtakunnan työntekijöistä. Luvussa 3 Paavali korostaa työntekijöiden velvollisuutta tehdä työnsä yksin Herralle, jolloin kaikki työntekijät ovat Jumalan työtovereita ja siksi ikään kuin samalla viivalla. Luvussa 4 Paavali kertoo työstään apostolina.



Paavali Jumalan työtoverina

Korintin seurakunnan piirissä vallitseva hajaannus johtui uskovien kypsymättömyydestä (1.Kor.3:1-9). Tämä on ollut Paavalin kirjeen lukijoille rankka näkökulma, koska aivan ilmeisesti korinttilaiset itse ajattelivat olevansa hengellisesti korkealla tasolla (esim. 14:37). Toisin kuin edellä (2:6-16), tässä kohdin Paavali ei selosta eroa uskovan ja pelastumattoman välillä vaan nimenomaan ymmärtää uskovien (Kristuksen kautta pelastuneitten) olevan hengellisesti eri tasolla: toinen on kypsempi uskova kuin toinen. Kyse ei ole siten pelastuksesta vaan pyhityksestä. Paavalin arvion mukaan korinttilaiset ”ovat Kristuksen tuntemisessa vielä pikkulapsia,” mitä hän oli käsitellyt jo ensimmäisessä luvussa (1:10-17). Korinttilaisten hengellinen kypsymättömyys näkyi lihallisissa ennakkoluuloissa ja ajattelutavoissa, jotka ovat tavallisia pelastumattomien parissa. Kun Paavali oli aikoinaan ensi kertaa julistanut korinttilaisille evankeliumia (Ap.t.18:1-8), hän oli antanut heille ravinnoksi maitoa (evankeliumin alkeita, jotka toki johtivat pelastukseen), ei vahvaa ruokaa (syvällistä kristillistä opetusta). Siinä vaiheessa tämä ”maitoravinto” oli ollut luonnollista, koska korinttilaiset olivat tuolloin uskonelämässään vasta alussa, mutta nyt he olivat edelleen kypsymättömiä. Seurakunnan hajaannus oli tästä osoituksena. Keskinäinen kateus ja riita olivat maailmanmielisyyttä, jota ei pitäisi (!) esiintyä kristillisessä yhteisössä. Jos korinttilaiset olisivat olleet rehellisiä, he olisivat myöntäneet epäonnistumisensa tässä: he elävät kuten maailman ihmiset itsekkäästi kiistellen ja kadehtien. Paavali ja Apollos olivat tehneet Korintissa yhteistuumin työtä etsimättä omaa etuaan (Ap.t.18:24-19:1); korinttilaiset kuitenkin olivat vääristäneet Jumalan työtä muodostamalla puolueita eri henkilöiden taakse. Jumalan valtakunnan työntekijä ei kuitenkaan etsi seuraajia itselleen (mikä suorastaan aiheuttaisi vahinkoa Jumalan työlle), vaan kaikki työntekijät pyrkivät löytämään seuraajia Kristukselle. Hengellinen kasvu ja menestys ovat Herran aikaansaannosta, ei ihmisten, ja siksi kunniakin kuuluu yksin Hänelle (2.Piet.3:18). Paavali tekeekin Jumalan valtakunnan työntekijöistä merkille pantavia johtopäätöksiä (1.Kor.3:6-9):

1. Koska työntekijät ovat Jumalan palvelijoita, he eivät itse voi aikaansaada mitään hengellisiä tuloksia (vrt. Joh.3:5,6; 15:5).

2. Vaikka Jumalan palvelijoilla on monia erilaisia tehtäviä, kaikki tekevät kuitenkin yhteistä hengellistä Jumalan työtä (vrt. 1.Kor.12:4-7).

3. Vaikka kaikki ovat yhtä Jumalan työssä, jokainen on samalla erikseen alamainen Jumalalle ja vastuussa Hänelle, joka palkitsee jokaisen tämän työn mukaan.

4. Kaikki tulee Jumalalta ja niinpä seurakuntakin on Hänen työnsä tulosta, ei ihmisten.

Paavali ottaa vertauskuvan uskovista Jumalan peltona, jota on hoidettava hyvin, jotta kasvu sitten toteutuu. Tässä suhteessa työntekijällä on tietenkin arvokas, luovuttamaton rooli, mutta kasvu tulee pelkästään Jumalalta.

Paavali ottaa seuraavaksi esille työntekijän roolin Jumalan seurakunnan rakentamisesta (3:10-15). Seurakunnan perustus on laskettu ristiinnaulitun Jeesuksen varaan (myös 1:18, 2:2) eikä mitään muuta perustusta voi olla. Tälle perustukselle työntekijät rakentavat eri materiaaleista. Jeesuksen toisen tulemuksen jälkeen jokainen rakentaja saa työstään palkan, mikä merkitsee sitä, että oikeanlainen työ palkitaan mutta huono tuhoutuu. Paavali itse oli antanut seurakunnalle opillisen perustuksen, Jeesuksen Kristuksen (Jes.28:16; Ap.t.4:11; Ef.2:20; 1.Piet.2:6). Paavali tunnustaa Apolloksen ja muiden työntekijöiden rakentaneen tälle samalle perustukselle, mutta jokainen työntekijä vastaa itse siitä, miten rakentaa (3:10). Perustus on kaikilla rakentajilla yhteinen (=Jeesus Kristus), mutta jos rakennus ei kestä, syy ei ole Kristuksen vaan rakentajan! Rakentajalla on siten vastuu työstään.

Hengellisiä rakennusmateriaaleja voivat olla uskollinen ristin sanoman saarnaaminen, uskovien hengellinen rakentaminen ja käytännön kristillinen elämä. Toisin sanoen, evankeliumin julistaminen, puhdas ja syvällinen opetus ja sitä vastaava elämä ovat työntekijöille niitä ratkaisevia rakennusmateriaaleja, jotka kestävät Jumalan tulossa oleva tuomion. Paavali viittaa vertauskuvallisesti kalliisiin ja halpoihin rakennusmateriaaleihin (3:12), joista kalliita käytettiin erityisesti temppelien rakentamiseen (lukijoilla on saattanut olla mielessään yhtä hyvin Herodeksen temppeli kuin pakanalliset temppelitkin, joihin kaikkiin käytettiin kallisarvoisia ja kestäviä rakennusaineita; myös esim. Ilm. 21:18-21) mutta halpoja ja keveitä tavanomaisiin rakennuksiin. Kalliit materiaalit kestivät tulta hyvin, mutta halvat materiaalit – puu, heinä ja oljet –tuhoutuivat helposti tulessa. Tuli testasi näin hyvin materiaalin kestävyyden. Tuomiopäivä, Herran päivä, on Jeesuksen toisen tulemuksen hetki, jolloin käytetty rakennusmateriaali (=oppi ja elämä) joutuvat testiin. ”Tuli” tarkoittaa Raamatun sanomassa kahta asiaa: (1) puhdistavaa voimaa (Matt.3:11; Mark.9:49) ja (2) kuluttavaa voimaa (Matt.3:12; 2.Tess.1:7,8; Hepr.12:29). Paavali ei kuitenkaan tässä (1.Kor.3:13-15) puhu ihmisen pelastuksesta vaan ihmisen hengellisen työn laadullisista tuloksista. Joiden työ kestää Jumalan tarkastelun, saavat palkan (Matt.25:14-30; Luuk.19:11-27; myös 1.Piet.1:7). Nimenomaisesti on huomattava seuraava seikka: ne, joitten työ ei kestä vaan palaa, pelastuvat kuitenkin itse, mutta heidän työnsä tulokset eivät säily eivätkä ne tuota kunniaa Jeesuksen nimelle. Täytyy painottaa, että tässä on kyse siis ihmisten tekojen tuomiosta, ei ihmisen pelastuksesta!

Paavalin vertauskuva ”Jumalan temppelistä” (1.Kor.3:16,17) viittaa tässä seurakuntaan (siksi puhuttelu monikollisesti ”te”). Jeesuksen mukaan Hänen ruumiinsa oli temppeli (Joh.2:19-21), jolloin Hänen ruumiinsa (=seurakunta) muodosti hengellisen temppelin, jossa Pyhä Henki asuu (Paavalin saattaa kutsua sekä seurakuntaruumista kokonaisuudessaan, vrt. Ef.2:21,22, että myös yksittäisten uskovien ruumiita ”temppeliksi”, vrt.1.Kor. 6:19). Koska seurakunta oli Jumalan temppeli, työntekijällä oli suuri vastuu siitä, miten hän rakentaa sitä. Rakentaminen voi olla kehnoa, jolloin se ei kestä; äärimmäinen tapaus oli suoranainen harhaopetus, josta väärät opettajat joutuvat lopulta ankarasti vastuuseen (vrt. Jaak.3:1). Jo VT varoitti temppelin saastuttamisesta (3.Moos.15:31), joten sama pätee uuden liiton aikana, joskaan ei ole enää kyse ulkonaisesta temppelirakennuksesta vaan seurakunnasta.

Paavalin mukaan Jumalan työtoverin tulee olla kokonaan riippuvainen Jumalasta, ei ihmisistä (1.Kor.3:18-23). Tämän maailman viisaus ei tuo ihmiselle pelastusta eikä sen avulla voi myöskään rakentaa Jumalan seurakuntaa. Mitä hengellisiin asioihin tulee, uskovan tulee luopua tämän maailman viisaudesta (tulla ”hulluksi” tämän ajan mittapuiden mukaan), jotta voisi saavuttaa Jumalan viisauden. Paavalin ajatuksen taustalla on ristin sanoma (1:18-25), joka tämän maailman silmissä on hulluutta, mutta johon kätkeytyy Jumalan viisaus. Paavali viittaa kahteen kohtaan VT:ssa (vapaasti lainattuna Job 5:13 ja Ps.94:11), joissa Jumala osoittaa tämän ajan maailmallisen viisauden tyhjänpäiväiseksi. Kaikki, mikä ei ole sopusoinnussa Jumalan ajatusten kanssa, on turhaa. Paavali laajentaa tämän ajatuksen kaikkeen ihmisen ylpeilyyn: vaikka olisi kyse Jumalan valtakunnan menestyksellisestä työstä (kuten Paavalin, Apolloksen ja Pietarin kohdalla), ihmisen kerskailu on turhaa. Kaikki Jumalan antamat siunaukset ja jopa koko maailma kuuluvat koko Jumalan seurakunnalle, ei kenellekään ihmisyksilölle. Lopulta kuitenkin kaikki kuuluu Jumalalle Jeesuksen Kristuksen välityksellä.


Apostolin tehtävät

Paavali siirtyy käsittelemään apostolin tehtävää Jumalan palvelijana. Paavali oli saanut apostolin viran Jeesukselta Kristukselta eikä ihmisiltä (Gal.1:1). Apostolien tulee ennen muuta osoittautua olemaan luotettavia palvelijoita (1.Kor.4:1-5). Niin Paavali kuin muut apostolit olivat täysin vastuussa Kristukselle –eikä korinttilaisille tai muille ihmisille! He ovat Jumalan uskollisia huoneenhaltijoita (aikoinaan tämä tehtävä kuului usein ns. luotto-orjalle kuten Joosefille, 1.Moos.39:2-6). ”Jumalan salaisuudet” tarkoittivat Jumalan pelastussuunnitelmaa, jonka Jumala on sanassaan ilmoittanut (Room.16:25; Ef.1:9, 3:3,4; 1.Tim.3:16), jotka eivät ole ymmärrettävissä ihmisviisauden avulla. Jumalan työntekijöiden tulee pitää huolta ristin sanomasta, joihin Jumalan totuus on kätketty. Työntekijöiden tulee palvella Jumalan kansaa julistamalla Jumalan totuutta (ristin sanomaa) Jeesuksen nimessä, ollen Jumalalle alamainen. Koska työntekijän tulee toimia Jumalan auktoriteetin alaisena, hän ei voi toimia ihmisten mielen mukaan. Korinttilaisten keskuudessa on esiintynyt taipumusta tuomita Paavali ihmismielen mukaan, mistä syystä Paavali muistuttaa kaiken kätkössä olevan tulevan ilmi Herran tulemuksen yhteydessä (1.Kor.4:5; 2.Kor.5:10). Siinä vaiheessa Herra tutkii syvimmätkin ajatukset ja motiivit; silloin se, joka on puhtaalla mielellä palvellut Herraa, saa Häneltä kiitoksen.

Korinttilaiset kuitenkin ylpeilivät, luulleen olevansa hengellisiä; samalla he halveksivat apostoleja pitäen näitä heikkoina (4:6-13). Taustalla oli korinttilaisten taipumus olla yhden puolella toista vastaan, mitä Paavali ei pitänyt terveenä piirteenä. Korinttilaisilla saattoi olla ulkonaista ylpeyden aihetta omien lahjojensa tai ulkonaisen asemansa suhteen, mutta he kerskuivat lisäksi sen mukaan, ”kenen puolueeseen” he kuuluivat. Ylpeät korinttilaiset saattoivat olla (hengellisessä ja ulkonaisessa) rikkaudessaan itseriittoisia ja luulivat, etteivät olleet kenenkään avun tarpeessa. Paavali kuitenkin muistuttaa, että kaikki meillä oleva hyvä on vain lahjaa Jumalalta. Selvästikin korinttilaiset pitivät itseään täysin hengellisesti kypsinä ja katsoivat voivansa hallita kuin kuninkaat eivätkä tarvinneet nöyrää mieltä. Aivan toisin oli apostolien laita: Paavali itseironisesti katsoo apostolien olevan vihoviimeisessä asemassa, vieläpä niin että Jumala oli asettanut heille sellaisen ulkonaisesti viheliäisen aseman. Apostolit toki olivat korinttilaisten hengellisiä isiä, mutta Jumala ei ollut apostoleille antanut ulkonaista voimaa, valtaa ja rikkautta hallitsemiseen. Päinvastoin, apostolit (=Paavali, Pietari, Apollos ja ilmeisesti eräät muut) olivat nöyriä, köyhiä ja hyljeksittyjä miehiä, joilla oli jatkuva uhka joutua vangituksi, kidutetuksi ja kuolemaantuomituksi (tosiasiassa harva apostoli koskaan koki luonnollista kuolemaa). Tässä vaiheessa ei vielä ollut esiintynyt roomalaisten taholta järjestelmällistä kristittyjen vainoa, joten tässä historian vaiheessa korinttilaiset uskovat saattoivat olla myös maailman silmissä viisaita, voimakkaita ja arvostettuja. Tässä on jyrkkä vastakkainasettelu apostolien kanssa, joiden tuli koko ajan kestää kaikenlaista vaivaa ja vastoinkäymistä (henkistä ja fyysistä) hengellisen työn vuoksi. Paavali itse jopa oli valmis tekemään ansiotyötä, jotta ei olisi taakaksi seurakunnille (Ap.t.18:1-3; 20:34; 1.Tess.2:9; 2.Tess.3:8). Lisäksi kaikkeen pahaan apostolit aina vastasivat hyvällä (vrt. Matt.5:38-48).

Paavali haastaakin sitten myös korinttilaiset olemaan nöyriä (1.Kor.4:14-21). Paavali ei kirjoita tuottaakseen korinttilaisille häpeää, vaan varoittaakseen heitä heidän toimintansa ja ylpeytensä vakavuudesta. Epäilemättä korinttilaiset olivat ottaneet hengellistä ohjausta monelta taholta, mutta lopulta heillä oli kuitenkin vain yksi hengellinen isä: Paavali, joka oli heille julistanut evankeliumia. Paavalin julistuksen kautta korinttilaiset olivat syntyneet uudesti. Niinpä Paavali katsoo oikeudekseen neuvoa heitä ja kehottaa heitä olemaan itsensä kaltaisia (4:16; 11:1). Paavali olikin samasta syystä lähettänyt Timoteuksen korinttilaisten luo tukemaan näiden hengellistä kasvua. Timoteus oli Paavalin luotettu, hänen ”rakas ja uskollinen poikansa.” Ennen muuta Timoteus oli uskollinen Herran työssä. Timoteus tuskin oli kuitenkaan tässä vaiheessa vielä saapunut Korinttiin vaan oli matkalla sinne (vrt. 16:10). Kun Timoteus tulisi Korinttiin, hän muistuttaisi seurakuntaa Paavalin opetuksesta sekä myös Paavalin elämäntyylistä, joka osoitti, että Paavali eli kuten opetti.

Paavali suunnitteli vähän myöhemmin myös itse tulevansa käymään Korintissa (4:18-21). Jotkut korinttilaiset kuitenkin rehentelivät, ikään kuin Paavali ei tulisikaan käymään siellä –eikä ehkä edes uskaltaisi tulla. Nämä rehentelijät olivat vääriä opettajia, jotka aliarvioivat hänen arvovaltaansa (9:1-3; 2.Kor.12:12) sanoen hänen olevan häilyväinen (2.Kor.1:17) sekä sanomaltaan ja esiintymiseltään heikko ja avuton (2.Kor.10:10). Paavali kuitenkin korostaa tulevansa Korinttiin viivytyksettä ja kohtaa rehentelijät silmästä silmään. Paavali korostaa lisäksi, että pelkät sanat eivät riitä vaan Jumalan valtakunta ilmenee voimana. Jumalan voima ensin pelastaa ihmisen ja sitten vaikuttaa tämän elämässä. Paavali tekee lopuksi selväksi, että hän ei pelkää kohdata vastustajiaan. Hän on tosiaan tulossa Korinttiin ja on valmis tekemään sen joko rakastavasti ja lempeästi tai kaikella ankaruudella.


Lähteet


Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).



Juhani Nikula, 19.10.2011

ENSIMMÄINEN KIRJE KORINTTILAISILLE: RISTIN SANOMAN HULLUUS

Kirjeensä alussa Paavali käsittelee Korintin seurakunnan keskuudessa vallitsevaa hajaannusta (1.Kor.1:10-17). Tämän jälkeen Paavali siirtyy selostamaan ristin evankeliumia (1:18-2:16), joka onkin aivan evankeliumin ydintä.



Kristus, Jumalan voima ja viisaus

Ensimmäisessä osiossa (1.Kor.1:18-31) Paavali käsittelee Jumalan viisautta, joka ilmenee julistuksena ristiinnaulitusta Jeesuksesta Kristuksesta. Paavali korostaa, että pelastus tapahtuu Jeesuksen kautta, ei inhimillisen viisauden kautta. Tästä syystä ihmisellä ei ole aihetta kerskailuun. Pelastus yksin Jumalan armosta Jeesuksen kautta on kuitenkin ollut ihmisille kaikkina aikoina vaikea kysymys, joten Paavali ottaa asian esille juutalaisten ja kreikkalaisten osalta, joitten lähestymistapaa kysymykseen on erilainen. Nämä kaksi ihmisryhmää kuitenkin ajattelivat siten kuin monet muut kautta aikojen.

Jo aiemmin Paavali asetti vastakohdiksi ristin evankeliumin ja ”viisaat puheet” (1:17). Ristin sanoma saakin kuulijoissa aikaan aivan vastakkaisia reaktioita: ristin sanoma on hulluutta niiden mielestä, jotka ovat matkalla kadotukseen, mutta toisaalta se on Jumalan voima niille, jotka pelastuvat (1:18-20; vrt. Room.1:16). Paavali lainaa profeetta Jesajaa (Jes.29:14) osoittaessaan, että Jumala ei laske mitään ihmisviisauden varaan sikäli kuin on kyse ihmisen pelastuksesta. Viittaus Jesajaan selittää myös sen asiayhteyden, jossa ihmisviisaus tässä ilmenee: kyse on ulkonaisesta sanallisesta ilmaisusta ja ihmiskäskyjen noudattamisesta, mutta ihmisen sydän on kaukana Jumalasta (29:13). Saman ajatusjuoksun mukaan Paavali hylkää täysin ihmisviisauden pelastuksen tienä.

Paavalin viittaus ”viisaisiin” ja ”oppineisiin” (1:20) kattaa sekä kreikkalaiset (pakanat) että juutalaiset (huom! Korintin seurakunta oli sekaseurakunta). Kreikkalaisilla oli maallisten mittapuiden mukaan paljon inhimillistä viisautta, jonka avulla he kykenivät puhumaan ja väittelemään asiasta kuin asiasta ja ratkaisemaan moninaisia ongelmia (kreikkalaista filosofiaa on aiheellisesti pidetty laajalti arvossa myös nykyisin). Juutalaiset puolestaan arvostivat oppineisuutta siinä mielessä, että lainopettajat olivat asiaansa hyvin koulutettuja. Kuitenkaan Paavalin mukaan mikään tämän maailman viisaus ei voi saada aikaan sitä, minkä ristin sanoma on tehnyt. Niinpä – mitä pelastukseen tulee – maailman viisaus on lopulta suurinta mahdollista hulluutta. Ihminen ei tullut tuntemaan Jumalaa filosofisen tai uskonnollisen viisauden kautta (1:21), vaikka ihmisillä oli luonnostaan tiettyä tietoa luomakunnan kautta (Room.1:19,20). Jumalan tarkoitus olikin pelastaa maailma näennäisen hullutuksen, ristin sanoman kautta (1.Kor.1:18). Juutalaiset etsivät kuitenkin ihmetekoja ja kreikkalaiset viisautta (1:22). Juutalaisille ihmeteot ja yliluonnolliset merkit olivat pyrkimystä tunnistaa Messias ja tämän tuoma vapautus (vrt. Mark.8:11; Joh.6:30). Mutta jo Jeesus oli ilmoittanut, että juutalaisille annetaan vain Joonan merkki (Matt.12:39,40), joka viittasi Jeesuksen kuolemaan Messiaana. Uskonnollisessa ylpeydessään juutalaiset eivät edes tunnistaneet Messiastaan kun tämä tuli. Kreikkalaisille taas inhimillinen filosofinen viisaus oli ylpeyden aihe, jota kautta he sulkivat pois Jumalan myös heille osoittaman pelastuksen tien. Paavali kuitenkin julisti ainoaa pelastuksen tietä: ristiinnaulittua Jeesusta (1:23). Juutalaisille se oli herjausta, koska he odottivat poliittista vapauttajaa (Messias oli heidän odotuksissaan soturikuningas), joka ei ole ulkonaisesti heikko vaan voimakas. Kreikkalaisille taas oli mahdoton ajatus uskoa ristillä kuolleeseen Messiaaseen, koska ristillä kuolivat vain rikolliset ja koska koko ajatus ihmiseksi (lihaan) tulleesta Jumalasta oli mahdoton: kreikkalaisille aineellisuus edusti pahaa ja siksi kaikki jumaluus voi olla vain henkeä. Näin ristin sanoma (Messiaan ruumiillinen kuolema ristillä) oli täysin mahdoton sekä juutalaisille että kreikkalaisille. Heille ihmisen pelastus ja syntien sovitus ei voinut tapahtua tätä kautta.

Jumala on kuitenkin kutsunut omikseen niin juutalaisia kuin kreikkalaisia (1:24,25). Kaikille heille Paavali on julistanut ristin sanomaa, joka on ilmentänyt Jumalan pelastavaa voimaa. Kyseessä on lopulta Jumalan viisas suunnitelma. Paavalin tahallisesti liioittelevat ilmaisut (”Jumalan hulluus”, ”Jumalan heikkous”) merkitsevät sitä, että Jumalan vähäisinkin ajatus on merkittävämpi kuin ihmisen suurinkaan inhimillinen saavutus. Jumala päätti pelastaa ihmisen inhimillisesti suuren heikkouden kautta, mutta Jumala on koko ajan hallinnut täysin maailmankaikkeutta ja sen kulkua. Jumala vie kaikki suunnitelmansa loppuun asti. Pelastuksen suhteen puolestaan ihmisenkin suurin aikaansaannos on täysin tyhjän arvoinen.

Paavalin mukaan evankeliumilla on pyrkimys vedota helpommin niihin ihmisiin, jotka eivät ole tämän maailman mittapuitten mukaan viisaita tai voimakkaita (1:26,27). Evankeliumi on tosin tarkoitettu jokaiselle ja Jumala kutsuu kaikkia ihmisiä pelastukseen. Mutta tämän maailman viisaat, yläluokka ja poliittinen eliitti ovat taipuvaisia hylkäämään evankeliumin, joka perustuu voittoon heikkouden ja ”Jumalan hulluuden” kautta. Niinpä Korintin seurakunnastakin Paavali toteaa, että siellä ”ei ollut monta ihmisten mielestä viisasta, ei monta vaikutusvaltaista, ei monta jalosukuista” (myös Jeesus oli opettanut tästä, Luuk.16:15, 18:11,14,25; ks. myös Joh.7:48). Jumala ei torju tämän maailman vaikutusvaltaisia ihmisiä, mutta nämä itse ovat taipuvaisia kääntämään selkänsä Hänelle. Paavalilla lienee ollut mielessään tuon ajan alin sosiaaliluokka, orjat, joilla ei ollut edes ihmisoikeuksia, mutta samalla nämä hyvin ymmärsivät, että heillä ei ollut mitään ansioita eikä ylpeyden aiheita Jumalan edessä (1:28,29). Alin sosiaaliluokka oli vastaanottavainen evankeliumille, mikä teki juuri heistä Jumalalle arvokkaita ja esimerkkejä muillekin ihmisille. Köyhyys ei pelasta, mutta se voi altistaa evankeliumin vastaanottamiseen.

Lopulta jokaiselle ihmiselle pelastuksen tie on sama: Jumala on armossaan Jeesuksen kautta tuonut ihmisen pelastukseen (1:30,31; vrt. Joh.15:1-6; Room.5:12-21). Jeesuksen kautta ihminen on oppinut tuntemaan Jumalan (vrt. Joh:1:18; 14:6-9). Jeesus on meille

• viisaudeksi pelastukseen (vrt. 2.Tim.3:14-17)

• vanhurskaudeksi (koska Kristus otti meidän syntimme itselleen kannettavakseen; 2.Kor.5:21)

• pyhitykseksi (koska voimme kasvaa armon kautta kristillisessä elämässä; Ef.2:8-10; 2.Piet.3:18)

• lunastukseksi (Room.3:24; 1.Kor.15:55-57)

Jumalan lahjoittama pelastus antaa lopuksi lunastetuille ylistää Pelastajaa (1:31; ”Herrasta ylpeileminen” tarkoittaa lähinnä ylistystä eikä ihmisen luonnollista ylpeyttä).


Paavalin esiintyminen Korintissa

Paavali siirtyy käsittelemään esiintymistään korinttilaisten keskuudessa ja perustelee, miksi keskittyi julistamaan siellä pelkästään ristiinnaulittua Kristusta (2:1-5). Koska ihminen ei voi pelastua inhimillisen viisauden tai voiman kautta, Paavali tuli Korinttiin Pyhän Hengen johdossa ja julisti yksinkertaisesti vain Kristusta ja Hänen kuolemaansa. Paavali viittaa tässä ensimmäiseen käyntiinsä Korintissa (Ap.t.18:1-18), jolloin kirjeen lukijat (korinttilaiset) kuulivat evankeliumin ensi kertaa ja tulivat uskoon. Kreikkalainen puhetaito ja filosofinen argumentointi olivat korkeatasoisia (eikä heikkoja puhujia edes yleensä haluttu kuunnella!), mutta Paavalin ulkonaisesti heikkotasoinen julistus merkitsi ”Jumalan salaisuuden” esillä pitämistä, jonka korinttilaiset ottivat vastaan kun Pyhä Henki avasi sen heille (2:10-15). Kyseessä ei ollut kuulijoiden inhimillisen vastaanottokyvyn kannalta helposti avautuva sanoma, mutta kyseessä oli ainoa sanoma, jota Paavali saattoi julistaa. Kristuksen kuolema roomalaisten ristiinnaulitsemana Jerusalemissa (nimenomaan yksin Hänen kuolemansa) saattoi tuoda anteeksiantamuksen ja pelastuksen synnistä (Ap.t.10:37-43). Kyse oli historiallisesta pelastustapahtumasta, jota Paavalin tuli julistaa, oli se sitten kuulijoille mieleen tai ei.

Paavali oli esiintynyt ”hyvin heikkona, hyvin arkana ja pelokkaana” (2:3). Tämä kuvastaa Paavalin nöyryyttä, jolla asenteella hän teki julistustyötään. Hän ei halunnut olla riippuvainen inhimillisistä voimatekijöistä tai vakuuttamisen menetelmistä (joissa kreikkalaiset olivat eteviä) vaan hän halusi olla yksinomaan riippuvainen Pyhästä Hengestä, joka lopulta on suurin mahdollinen voima (2:4; myöhemmin kirjeessään Paavali puhuu paljonkin Pyhän Hengen työstä). Evankeliumin julistus ei menesty ilman Pyhän Hengen voimaa (2:5), koska vain siten voi kuulijoissa syntyä aitoa uskoa.


Ihmisviisaus ja Jumalan viisaus

Paavali asettaa vastakohdiksi ihmisen viisauden ja Jumalan viisauden (2:6-16). Paavalin mukaan todellinen viisaus on avoinna niille, jotka ovat kypsiä sen vastaanottamiseen. Paavali ei tässä tarkoita niitä, jotka ovat edenneet hengellisessä kypsyydessä muita pidemmälle (kuten 3:1), vaan viittaa pelastuneisiin, ts. niihin, joille Pyhä Henki on avannut uskon Kristukseen. Pelastumattomille ihmisille evankeliumi on pelkkää hulluutta (1:21-23) toisin kuin niille, jotka ottavat sanoman vastaan Hengen avulla. Todellinen viisaus ei kuitenkaan ole tästä maailmasta, koska juuri tämän maailman valtiaat (viisaat) tappoivat Jeesuksen ristillä (2:8). Tämän valtiaat tulevat lopulta kukistumaan.

”Jumalan salainen, kätketty viisaus” (2:7) on UT:n aikana avoinna kaikille eikä ole olemassa mitään erityisryhmää, jotka yksin voisivat olla siitä osalliset. Kyse on Jumalan pelastussuunnitelmasta, joka oli Jumalalla olemassa jo ennen tämän maailmanajan alkua. VT:n aikana pelastussuunnitelmasta on viitteitä ja lupauksia, mutta vasta Messiaan kuoleman jälkeen tämä aiemmin hämärässä ollut suunnitelma avattiin kaikkien ulottuville. Tämän ajan valtiaat (juutalaisten johtomiehet, Pilatus ja roomalaiset sotilaat sekä osaltaan Herodes Antipas) toteuttivat Jeesuksen ristiinnaulitsemisen (2:8; Ap.t.4:25-28) tietämättä, kuka Hän tosiasiassa oli (”kirkkauden Herra” viittaa Jeesuksen jumaluuteen); samalla he kuitenkin ymmärtämättöminä toteuttivat Jumalan pelastussuunnitelmaa. VT viittaa jo tulevaan pelastukseen (2:9; Paavalin vapaa viittaus Jes.64:3), jonka Jumalaa rakastavat ottavat vastaan, mutta jota maailman valtiaat eivät ymmärtäneet.

Jaejakso (1.Kor.2:10-14) on merkittävää ilmoitusta Hengen työstä, koska sen mukaan ihminen voi ymmärtää niin pelastussanomaa kuin Raamatun sanaa ainoastaan Hengen avulla. Kyse on asioista, joiden edessä inhimillinen viisaus (kutsutaan sitä millä nimellä tahansa) on voimaton. Paavali puhuu tässä yhteydessä ensinnäkin itsestään ja apostoleista (Paavalille itselleen Jumala oli ilmoittanut salaisuuksia näkyjen ja ilmestysten kautta, mutta samalla hän oli nimenomaisesti tullut Jumalan tahdosta heikoksi, 2.Kor.12:1-10; myös kolmelle apostolille oli näytetty sellaista, mitä ei ollut näytetty muille, Matt.17:1-8). Mutta toiseksi Paavali puhuu tässä kaikista Jumalan omista, jotka Hengen avulla voivat ymmärtää pelastussanoman ja Raamatun ilmoituksen. Henki johti ja innoitti Raamatun kirjoittajia (2.Piet.1:21; 1.Piet.1:10,11; 2.Tim.3:16) ja siksi Raamatun tulkintakin voi tapahtua vain Hengen avulla (2.Piet.1:20). Henki asuu uskovissa (Room.8:9; Ef.1:13) ja tekee jatkuvasti työtä heissä (Ef.1:17-19; 3:16-19). Vain Jumalan Hengen avulla on tutkittavissa se, mikä on Jumalan tahdon mukaista, ts. hengellistä voi tulkita vain Hengen avulla.

Jaejakson avainkohta on 2:14. Tässä Paavali puhuu pelastumattomista yleistäen. Koska heillä on vain inhimillinen henki, he eivät voi ottaa vastaan totuutta (”valaistumista”) Jumalan Hengeltä. Heille Jumalan Hengen puhe on hulluutta. Jos ihmisellä ei ole Jumalan Henkeä, hän ei kykene ymmärtämään Hengen puhetta, koska se voi avautua vain Hengen kautta. Tässä ei auta ihmisen luonnollinen viisaus, tieto, oppineisuus eikä hyväntahtoisuus. Luonnollinen ihminen on Jumalan Hengen suhteen itsessään avuton. Sen sijaan ihmiset, joilla on Pyhä Henki (2:15), voivat ymmärtää kaikenlaisia hengellisiä asioita (vaikka heillä ei olisi tämän ajan mittapuitten mukaan oppineisuutta tai muita vastaavia edellytyksiä). Tämän lisäksi ne, joilla ei ole Henkeä, eivät kykene arvioimaan totuudenmukaisesti niitä, joilla on Henki. Tässäkin toteutuvat usein käytännössä Jeesuksen sanat: "Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi" (Matt.20:16).

Jaejakson päätös (2:16) ei aseta epäilyksenalaiseksi sitä, voiko uskova ihminen tuntea Jumalan ja Hänen tahtonsa. Jos ihmisellä on Henki, hän tuntee Jumalan. Koska uskovilla on ”Kristuksen mieli,” he kykenevät ymmärtämään hengellisiä totuuksia ja hengellistä viisautta samalla tavalla kuin Jumalakin tuntee heidät. Maailman silmissä evankeliumi ja Hengen totuudet ovat hulluutta ja maailma pilkkaakin Jumalan omia (kuten Ateenan filosofit tekivät, Ap.t.17:18,32). Paavali samalla puolustaa tässä sanomaansa: koska hänen sanomansa on peräisin Jumalan Hengeltä, sitä ei kukaan pysty arvioimaan muuten kuin Hengen avulla. Koska evankeliumi on peräisin Jumalalta, sitä voi arvioida pelkästään Jumalan Hengellä; maallinen viisaus ja valta ovat sen edessä avuttomia.


Lähteet

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).




Juhani Nikula, 21.9.2011

ENSIMMÄINEN KIRJE KORINTTILAISILLE: SEURAKUNNAN HAJAANNUS

Kirjeen tausta


Korintin kaupunki sijaitsi strategisesti tärkeällä paikalla n. 6 kilometriä leveällä kannaksella Kreikan mantereen ja Peloponnesoksen niemimaan välissä, jolloin meri avautui kaupungista sekä länteen että itään. Ateenaan oli Korintista vain n. 70 kilometriä. Korintilla oli satamat sekä idän että lännen puolella (itäisen Saaronin lahden satamakaupunki oli Kenkrea, Ap.t.18:18, Room.16:1). Kannaksen poikki voitiin myös vetää laivoja ramppia pitkin, jolloin merimatka verrattuna Peloponnesoksen ympäripurjehdukseen lyheni olennaisesti.

Rooma oli vallannut Korintin vuonna 146 eKr. ja kaupunki hävitettiin. Julius Caesar perusti kaupungin uudelleen vuonna 46 eKr. ja sijoitti sinne roomalaisia sotaveteraaneja ja vapautettuja orjia. Keisari Augustuksen aikana ja hänen jälkeensä kaupunki rakennettiin määrätietoisesti roomalaiseen arkkitehtuurin ja mallin mukaan. Korintista tuli roomalaisen Akaian provinssin pääkaupunki, josta hallittiin suurinta osaa nykyisen Kreikan aluetta. Kaupungin merkitys oli suuri sekä kaupallisesti että sotilaallisesti. Kaupunki oli rikas ja siellä oletetaan olleen n. 200 000 vapaata asukasta ja jopa puoli miljoonaa orjaa laivastoissa ja siirtokunnissa. Kaupunki oli jopa sen ajan mittapuiden mukaan turmeltunut: maallisesta rikkaudesta ja huvitusten suuresta määrästä aiheutuva moraalittomuus ja epäjumalien palvonta löivät leimansa kaupunkiin niin, että ”korinttilaisuus” tuli sellaisenaan merkitsemään paheellisuutta.

Paavali on aiemmin oleskellut Korintissa puolentoista vuoden ajan (Ap.t.18:1-18). Paavalin oleskelu Korintissa on voitu ajoittaa varsin tarkkaan, koska keisari Claudiuksen arkistoissa on maininta maaherra Galliosta (18:12-17), joka astui virkaansa heinäkuussa vuonna 51 jKr. Tällöin Paavali oli ollut Korintissa jo yli vuoden ajan. Paavalin puolentoista vuoden oleskelu Korintissa voidaan näin ajoittaa vuosille 50-52.

Paavalin strategiaan kuului aloittaa evankeliumin julistaminen ensin juutalaisille, mistä syystä hän paikkakunnalle tultuaan ensin etsi synagogaa ja juutalaisia. Myös Korintissa Paavali aloitti julistustyönsä juutalaisista (18:4-8). Korintin seurakunta oli lopulta sekaseurakunta, jossa oli sekä juutalaisia että pakanasyntyisiä uskovia. On oletettu, että Paavalin korinttilaiskirjeitten kirjoitusaikana seurakunnan enemmistö olisi jo ollut pakanasyntyisiä (1.Kor.1:20-24; 12:2). Pelkistä nimistä ei kuitenkaan voi päätellä seurakunnan koostumusta, koska myös monet juutalaiset olivat kansainvälisessä ympäristössä ottaneet latinalaiset nimet (Aquila, Priscilla, Crispus).

Kahden korinttilaiskirjeen perusteella on päätelty, että Paavali olisi kirjoittanut korinttilaisille ainakin neljä kirjettä, joista Raamatussa on siis vain kaksi. Ensimmäisen kirjeen (1.Kor.5:9) hän oli mahdollisesti kirjoittanut Efesoksesta jonkin aikaa Korintissa lähtönsä jälkeen (Ap.t.19), mutta tämä kirje on hävinnyt. Paavali oli kuullut kirjeensä aiheuttamista väärinkäsityksistä sekä myös hajaannuksesta seurakunnassa (1.Kor.1:11). Paavalin luo oli tullut myös seurakunnasta ”lähetystö” (16:17), joka oli kertonut seurakunnan keskuudessa olevista kysymyksistä (7:1-). Näistä syistä Paavali kirjoitti kirjeen, joka on Raamatussamme ”Ensimmäinen korinttilaiskirje.” Tämän jälkeen Paavali sai kuulla epäedullisia tietoja Korintin seurakunnasta ja teki sinne mielipahaa aiheuttavan vierailun (2.Kor.2:1). Huolimatta siitä, että tämä vierailu tuotti seurakunnalle mielipahaa, se oli tarpeellinen, koska seurakunta ei ollut ottanut huomioon Raamattumme ensimmäisen korinttilaiskirjeen kehotuksia. Tästä syystä Paavali kirjoitti (kolmannen ja meiltä kadonneen) kirjeen tuskassa ja kyynelsilmin (2.Kor.2:4, 7:8,9). Tämän kirjeen toimitti perille ilmeisesti Titus (7:6). Mentyään Makedoniaan sai kuulla Titukselta rohkaisevia tietoja Korintin seurakunnasta (2.Kor.7:5-7), minkä jälkeen Paavali kirjoitti neljännen kirjeensä (Raamattumme toisen korinttilaiskirjeen). Toisessa korinttilaiskirjeessä Paavali ilmaisi ilonsa korinttilaisten mielenmuutoksesta (2.Kor.7:2-16). Myöhemmin Paavali vielä vietti talven Korintissa (Ap.t.20:2,3; 1.Kor.16:6) ennen lähtöään Jerusalemiin viemään keräyksen tuottoa paikallisille köyhille kristityille. Tämän oletetun tapahtumasarjan perusteella voidaan päätellä, että Paavali olisi käynyt Korintissa kolme kertaa ja kirjoittanut seurakunnalle neljä kirjettä (joista kaksi on hävinnyt ja kaksi on Raamatussamme).

Paavali kertoo olevansa Efesoksessa kirjeen kirjoittamishetkellä (16:8,9,19) ja viipyvänsä siellä helluntaihin asti, joten siinä vaiheessa elettiin loppukevättä. Seuraavan talven Paavali suunnitteli viettävänsä Korintissa (16:6). Apostolien teot kertoo Paavalin matkustaneen alun perin Korintista Kenkrean kautta Efesokseen, sieltä Jerusalemiin ja lopuksi Antiokiaan (Ap.t.18:23-28). Sieltä Paavali matkasi Galatian ja Frygian kautta Efesokseen, jossa Apollos oli ensin julistanut evankeliumia (Ap.t.18:24-19:10). Paavali oleskeli Efesoksessa kaksi vuotta, jonka aikana hän myös kirjoitti kirjeensä. On arveltu, että ottaen huomioon Paavalin pitkät matkat kirje olisi kirjoitettu noin vuonna 56. Mahdollisesti kirjeen veivät perille Stefanas, Fortunatus ja Akaikos (1.Kor.16:17,18).


Alkutervehdys

Paavalin alkutervehdys (1.Kor.1:1-3) on sen ajan muotoseikkojen mukainen oikeaoppinen kirjeen avaus muodollisine tervehdyksineen ja toivotuksineen (sama koskee kirjeen loppua, 16:13-24). Alkutervehdykseen sisältyy lisäksi Paavalin painokas korostus hänen virastaan kutsuttuna Kristuksen apostolina, minkä Korintin seurakunnassa jotkut olivat kyseenalaistaneet (1:12; 9:1-27; etenkin toisessa korinttilaiskirjeessä Paavali puolustaa apostolinvirkaansa, 2.Kor.10-12). Paavali oli kuitenkin kutsumustietoinen, koska hän oli saanut kutsunsa suoraan Kristukselta eikä ihmisiltä (Ap.t.9:15; 13:2; 22:17-20).

Kirjeen toinen kirjoittaja Sostenes saattaa olla sama henkilö kuin Korintin synagogan esimiehenä mainittu Sostenes (Ap.t.18:17). Tätä puoltaa se, että korinttilaiset selvästikin tunsivat Sosteneen ja pitivät häntä arvossa, koska hänet nimenomaan mainitaan tässä tervehdyksessä. Jos kyse on samasta henkilöstä, hän oli kääntynyt kristityksi ja oli nyt Efesoksessa Paavalin avustajana.

Paavalin tervehdys kuvastaa muutamia seurakunnan olemukseen liittyviä seikkoja (1:2). Ilmaisu ”Jumalan seurakunta” oli sinänsä jo vanhatestamentillinen käsite (4.Moos.16:3; 1.Aikak.28:8), mutta tällöin seurakunnalla tarkoitettiin pelkästään Israelin kansaa. Nyt Paavali kuitenkin käsittää kaikkien Jeesuksen nimeä avuksi huutavien muodostavan yhden universaalin seurakunnan. Paavali kuitenkin osoittaa kirjeensä yhdelle paikallisseurakunnalle, Korintin kristilliselle paikallisseurakunnalle. Paavalin määritelmään kuuluu se, että kaikki Jeesukseen uskovat muodostavat yhden seurakunnan, joka jakaantuu moniin paikallisseurakuntiin (Paavalille Jerusalemin seurakunta oli yhtä lailla Jumalan seurakuntaa kuin Korintin seurakuntakin, 1.Kor.15:9). Paavalin mukaan seurakunta on ykseyttä moninaisuudessa (vrt. 1.Kor.12:27; Room.12:5). Kumpaakaan seurakuntakäsitettä – universaalia seurakuntaa ja paikallisseurakuntaa – ei voi sivuuttaa, vaan molemmilla on tärkeä paikkansa Jumalan suunnitelmassa (vrt. Ef.1:9,10).

Paavalin toivotukset armosta ja rauhasta (1:3) olivat hänelle tyypillisiä (Room.1:7; 2.Kor.1:2; Gal.1:3; Ef.1:2). Toivotuksissa ei kuitenkaan ole kyse pelkistä muodollisuuksista. ”Armo” ja ”rauha” viittaavat Jumalan lunastustekoon Kristuksessa (Ef.2:6-10,14), josta myös korinttilaiset olivat tulleet osallisiksi (2.Kor.8:9). Siksi nykyisinkin armon ja rauhan toivotuksilla on oikein käytettynä syvällinen, raamatullinen merkityksensä.

Paavali tyylilleen uskollisesti kiittää Jumalaa heistä, joille Paavali kirjoittaa (1.Kor.1:4-9). Paavali oli julistanut korinttilaisille evankeliumia, joka oli saanut sijaa heissä ja heidän elämässään. Yleisestikin Paavali koki velvollisuudekseen toimia niiden seurakuntien esirukoilijana, jotka olivat syntyneet hänen työnsä tuloksena (Ef.1:16; Fil.1:3). Kristuksen yhteydessä korinttilaiset olivat saaneet monenlaista rikkautta kuten tieto ja puhetaitoa. ”Tieto” ja ”puhetaito” olivat asioita, joita kreikkalaisilla inhimillisesti oli jo runsaasti, mutta Kristuksen yhteydessä nämä olivat vahvistuneet yliluonnollisella tavalla; kreikkalaiset koulutettiin näihin asioihin perusteellisesti, mutta nyt nämä olivat saaneet uuden ulottuvuuden. Kyse ei ollut minkäänlaisesta salatiedosta tai vain kaikkein viisaimmilla olevasta tiedosta, vaan nimenomaan evankeliumin tuntemisesta. Tämä on tietoa, joka on jokaisen ihmisen ulottuvilla. Kaikki kulminoituu Jeesukseen Kristukseen, jonka kautta Jumala on kutsunut ihmisen yhteyteensä.


Seurakunnan hajaannus

Paavalin mukaan seurakunta on yksi, mutta Paavalin saamien tietojen mukaan Korintin seurakunnassa esiintyi hajaannusta (1.Kor.1:10-17; myös 3:1-4; 6:1-8; 11:17-19). On merkillepantavaa, että Korintin seurakunnassa ilmenevä inhimillinen vääristymä johti Paavalin kirjoittamaan monipuolisen ja syvällisen opetuskirjoituksen, joka on ollut rakennukseksi Jumalan seurakunnalle kaikkina aikoina. Suhteessa hajaannukseen Paavali antaa kolme kehotusta: korinttilaisten tulee pitää keskenään yhtä, välttää hajaannusta ja elää yksimielisinä. Hajaannuksella on taipumus repiä ja jakaa uskovien joukkoa, joten Paavali antaa kehotuksensa Jeesuksen Kristuksen nimessä.

Paavali oli saanut kuulla vallitsevasta hajaannuksesta seurakuntaan kuuluvalta Khloen väeltä. Riitelevät ryhmät käsittivät selvästikin uskovia ja seurakunnan jäseniä. Seurakunta oli jakautunut ainakin neljään ryhmään sen mukaisesti, kenen ympärille ihmiset ryhmittyivät, ts. kyse oli henkilökysymyksistä. Ryhmät (klikit) olivat vastakkainasettelussa ja riidoissa toistensa kanssa. Tilanne oli kaikilta osin sellainen, jota niin usein esiintyy tämänkin päivän seurakunnissa!

Ensimmäinen ryhmä tukeutui Paavaliin. Syynä saattoi olla se, että Paavalin tehtävänä oli toimia pakanoiden apostolina, jolloin hänen taakseen ryhmittyneet ihmiset olivat mahdollisesti pakanataustaisia. Toinen ryhmä oli Apolloksen takana, joka oli oppinut mies ja loistava puhujanlahjoiltaan (Ap.t.18:24-26). Apolloksen loistava esiintyminen lienee tehnyt kuulijoihin vaikutuksen. Kolmas ryhmä tukeutui Pietariin eli Keefakseen (Joh.1:42), joka keskittyi juutalaisten voittamiseen Kristukselle (Gal.2:9). Näin ollen Pietarin taakse ryhmittyneet uskovat saattoivat olla juutalaistaustaisia ja Mooseksen lain noudattamista korostavia henkilöitä. Oli vielä neljäskin ryhmä, joka katsoi olevansa ”Kristuksen puoluetta.” Mahdollisesti tämä ryhmä katsoi omistavansa erityisen suhteen Kristukseen, jonka perusteella heidän hengellisyytensä oli muita seurakuntalaisia korkeampaa. Kuitenkaan mikään näistä puolueista ei saanut Paavalin sympatiaa puolelleen. Kukaan ei voi sanoa omistavansa Kristusta sen enempää kuin joku toinen eikä mikään ryhmäkunta voi jakaa Kristusta, vaan Kristuksessa kaikki ovat yhtä. Samoin kukaan kristittyjen johtaja, ei Paavali eikä kukaan muu, ei ole ristiin naulittu ihmisten puolesta, vaan ainoastaan Jeesus Kristus. Paavali torjuu näin täysin korinttilaisten puolueajattelun.

Paavalin sanat kasteesta tulee ymmärtää siten, että kasteelle ei pidä antaa suurempaa merkitystä kuin Jumala on sille antanut. Ensinnäkään ei ole merkitystä sillä, kuka uskovan on kastanut. Paavali muistaa kastaneensa vain Crispuksen (mahdollisesti synagogan esimies, Ap.t.18:8), Gaiuksen (mahdollisesti Room.16:23) ja Stefanaan perheväen (1.Kor.16:15,17). Vaikka Paavali oli ollut seurakunnan parissa pitkään, hän oli itse kastanut vain muutamia henkilöitä. Tämä ei antanut kenellekään aihetta ryhmittäytyä Paavalin puoluelaiseksi.

Mutta toiseksi Paavali näkee evankeliumin julistamisen merkitykseltään paljon tärkeämmäksi kuin kastamisen (1:17). Paavalin tehtävänä apostolina oli evankeliumin julistaminen, ei kastaminen (Ap.t.26:17,18). Paavali ei selvästikään anna kasteelle pelastavaa merkitystä vaan pelastuksen tuo evankeliumi. Tästä huolimatta on kuitenkin huomattava, että Paavali ei suinkaan väheksy kastetta vaan pitää sitä arvossa (Ap.t.9:18; 19:1-7; Room.6:1-14). Mutta Paavali ei halua ylikorostaa kastetta ja antaa sille pelastavaa merkitystä. Ei kaste vaan usko ristiinnaulittuun Kristukseen pelastaa.

Paavalin tehtävä oli julistaa evankeliumia, mutta ei inhimillisen puheen viisaudella (tämä saattoi olla kommentti ”Apolloksen puolueväelle”, joka ylikorosti ulkonaista puhetaitoa ja esiintymistä). Paavalin tehtävä oli pitää esillä ristiinnaulittua Jeesusta, joka tuo pelastuksen jokaiselle ihmiselle, joka ottaa evankeliumin vastaan. Ylipäätään evankeliumi ja pelastuksen tie on kaikille sama, jolloin mitään hajaannusta seurakunnan keskuudessa ei voi ollakaan. Usko ristiinnaulittuun Kristukseen on uskovia yhdistävä tekijä.


Lähteet

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).



Juhani Nikula, 7.9.2011

TAIVAS – JUMALAN ASUINSIJA

”Taivas” esiintyy Raamatussa kolmessa päämerkityksessä. On ensinnäkin ”ilmataivas”, jossa pilvet ovat ja jossa sade syntyy (Ps.147:8; Matt.16:2,3; Luuk.4:25). Kyseessä on päiväsaikaan näkyvä sinitaivas, ilmakehä, jossa myös linnut lentävät (Matt.6:26). Tämä on myös ”taivaan” päämerkitys yleiskielessä. Toiseksi taivas merkitsee avaruutta, tähtitaivasta (1.Moos.1:14-18; Matt.24:29,35; Hepr.11:12). Sekä ilmakehä että avaruus ovat Jumalan alun perin hyviksi luomia osia luomakunnasta. Kolmanneksi taivas on yliluonnollinen paratiisitaivas, Jumalan asuinsija (Ps.139:8; 2.Kor.12:2-4). Vaikka Raamattu käyttää sanaa ”taivas” kaikissa em. merkityksissä, sen pääasiallinen ja hengellisesti tärkein on viimeksi mainittu merkitys.

VT:ssa ”taivas” esiintyy monikollisena sanana (šamajim), UT:ssä pääosin yksikössä (uranos) mutta joskus monikossa. Monikollisuus ei kuitenkaan ole ymmärrettävissä lukumääräisesti useina taivaina vaan se viittaa taivaan äärettömyyteen. VT:n aikaa myöhemmän ajan juutalaisuus kuitenkin loi opin useista taivaista, jotka liitettiin toisinaan yhteen monia eriarvoisia enkelimaailmoja koskevien käsitysten kanssa. Enimmillään taivaita katsottiin olevan jopa kymmenen, mutta tavallisimmin seitsemän tai kolme. VT:n tulkinnassa yksi asiaa koskeva lähde oli 1.Kun.8:27, jolla yritettiin perustella (tosin epäloogisesti) kolmen taivaan olemassa oloa. Useitten taivaitten olemassa olo tuotiin kuitenkin selvästi esille vasta apokryfikirjoissa, joitten todistusta ei voi pitää Raamatun veroisena. Paavalin käyttämä termi ”kolmas taivas” (2.Kor.12:2) puolestaan tuskin merkitsee muuta kuin Jumalan valtaistuimen lähellä olevaa paratiisitaivasta, joka on Jumalan ja Häneen uskovina kuolleiden asuinsija. Käsitteen ”kolmas taivas” voi myös ymmärtää paratiisitaivaana sinitaivaan (ensimmäinen taivas) ja avaruuden (toinen taivas) lisäksi. Juutalaisuuden lisäksi käsitys usean hengellisen taivaan olemassa olosta esiintyy joissakin uskonnoissa.

Juutalaiset varoivat lausumasta Jumalan nimeä. Siksi ”taivas” esiintyy joskus Jumalan synonyymina. Siksi vain Matteuksen evankeliumissa esiintyvä käsite ”taivasten valtakunta” on sama asia kuin muualla UT:ssa mainittu ”Jumalan valtakunta.”

Vaikka Raamattu puhuu taivaasta yhtä ja toista, siellä ei ole yksityiskohtaista ja aukotonta selostusta siitä, millaista taivaassa on. Paikkana se on ihana ja ylivertainen nykyiseen maailmaan verrattuna, mutta mahdollisuutemme ymmärtää sitä tämän tarkemmin on toistaiseksi rajallinen ja ihmissanojen ulottumattomissa.


Taivas Jumalan asuinsijana

Taivas Jumalan asuinsijana on yliluonnollinen käsite, jota ei tule ensi sijassa ymmärtää fyysisenä olinpaikkana vaan hengellisenä todellisuutena. Jumala on kaikkialla läsnä oleva (Ps.139:7-12) eikä Hän mahdu edes ”taivasten taivaisiin” (2.Aikak.6:18). Jumala ei mahdu mihinkään luotuun (vaikka Jumalan koko kolminaisuuden voi katsoa asuvan Jumalaan uskovassa ihmisessä, Joh.14:17,23). Kuitenkin Raamattu puhuu paikasta, jossa on ääretön, kaikkivaltias Jumala asuu (2.Aikak.6:21; Matt.6:9). Hän on taivaallinen Isä (Matt.5:45). Hänen valtaistuimensa on taivaassa (Jes.66:1; 1.Kun.22:19; Dan.7:9,10). Taivaasta Hän jakaa hyviä lahjojaan (Jaak.1:17), taivaasta Hän puhuu (Joh.12:28) ja taivaasta myös Jumalan viha ilmestyy kaikkea jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan (Room.1:18).

Myös Jumalan ainoa Poika, Jeesus Kristus, asuu taivaassa. Jeesus on aina ollut olemassa ja Hän on ollut kirkkaudessa Isän luona (Joh.1:1,2,18; 17:5). Taivaasta Jeesus laskeutui ihmiseksi meidän keskellemme (Joh.3:13; 6:33,41,42; 16:28). Jeesus on ”ihminen taivaasta” (1.Kor.15:47). Ennalta ollut Kristus on kuitenkin täydellisessä ykseydessä maan päällä ihmisenä olleen Jeesuksen kanssa ja siksi Jeesus on edelleen myös taivaassa ruumiillinen olento (Ap.t.1:9-11), joka istuu Jumalan oikealla puolella (Ef.1:20; Kol.3:1; Hepr.8:1). Ensimmäinen veritodistaja, Stefanos, sai nähdä Jeesuksen seisovan (!) Jumalan oikealla puolella (Ap.t.7:56), ennen kuin hänet kivitettiin. Taivaassa Jeesus rukoilee omiensa puolesta (Room.8:34) ja on valmistamassa heille sijaa (Joh.14:3). Taivas on Jeesuksen asuinsija siihen asti, että Hän tulee takaisin noutamaan omiaan (Ap.t.3:21; Fil.3:20; 1.Tess.4:13-17). Hän tulee takaisin enkeliensä kanssa (2.Tess.1:7) taivaan sotajoukon seuraamana (Ilm.19:14). Kuitenkin nykyisestä taivaallisesta asuinsijastaan Jeesus saattaa ilmestyä maan päälle (Ap.t.9:3-6). Jeesus on Jumalan persoona, joka on kaikkialla läsnä oleva.

Myös Jumalan kolmas persoona, Pyhä Henki, on taivaasta: Hän on ”Jumalan seitsemän henkeä” eli täydellinen Henki, joka on Jumalan valtaistuimen edessä (Ilm.1:4; 4:5). Pyhä Henki lähtee Isän luota (Joh.15:26). Kun Jeesus kastettiin, Pyhä Henki laskeutui taivaasta kuin kyyhkynen (Matt.3:16; Joh.1:32). Pyhä Henki on taivaan lahja (Hepr.6:4), taivaasta lähetetty (1.Piet.1:12) ja Henki on lähetetty kaikkeen maailmaan (Ilm.5:6). Myös Pyhään Henkeen sopii jumaluuden luonne kaikkialla läsnä olevana.

Taivas on myös enkelien asunto ja heitä kutsutaan ”taivaan enkeleiksi” (Matt.24:36). Ilmestyessään Sakariaalle enkeli Gabriel sanoi olevansa yksi niistä, joka ”seisoo Jumalan edessä” (Luuk.1:19). Jeesuksen synnyttyä ihmiseksi enkelit ilmestyivät paimenille ”suurena taivaallisena sotajoukkona” (Luuk.2:13,14), minkä jälkeen enkelit menivät ”takaisin taivaaseen” (2:15). Jeesuksen rukoustaistelun aikaan Getsemanessa taivaasta tuli enkeli, joka vahvisti Häntä (Luuk.22:43). Jeesuksen noustua kuolleista enkeli tuli taivaasta ja vieritti raskaan kiven pois haudan suulta (Matt.28:2). Toisin kuin Jumala, enkelit ovat luotuja olentoja, jotka eivät voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa; siksi taivas asuntona on heille ihmiselle ymmärrettävämpi asia kuin Jumalan oleminen kaikkialla läsnä. Enkelit ovat palvelevia henkiä (Hepr.1:14), jotka Jumala voi lähettää maan päälle jotain tarkoitusta varten. Muulloin he ovat taivaassa. Jeesuksen mukaan enkelit ”saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja” (Matt.18:10). Enkelit kuitenkin kykenevät taivaasta seuraamaan tapahtumia maan päällä ja he mm. iloitsevat aina kun yksi ihminen tulee uskoon (Luuk.15:7,10).

Saatana oli alun perin Jumalan luoma persoonallinen olento, joka kuitenkin lankesi (Jes.14:12-19; Hes.28:11-19) ja on siksi täydellisesti paha. Lankeemuksensa yhteydessä hän veti mukaansa osan enkelikunnasta (ilmeisesti Ilm.12:4 viittaa tähän tapahtumaan), jotka ovat demoneja. Saatanalla on ollut lankeemuksensa jälkeenkin ollut tietty Jumalan rajaama oikeus olla taivaassa (esim. Job.1:6), mutta tällä hetkellä Saatanalla ja pahoilla hengillä ei enää ole sijaa Jumalan luona taivaassa vaan he ovat avaruudessa (Ef.6:12; Luuk.10:18). Saatana vastustaa Jumalaa ja Hänen omiaan, mutta vaikka hänellä on edelleen voimaa, hänen tappionsa on jo sinetöity (Ilm.20:7-10).


Taivas uskovan ikuisena kotina

VT ei paljon kerro taivaasta Jumalaan uskovien päämääränä. Kuoleman valtakuntaan (šeol, tuonela) joutuvat niin hyvät kuin pahat (vrt. 1.Moos.42:38). Jumalaton joutuu tuonelassa kohtaamaan ”kauhujen kuninkaan” (Job.18:5,14), mutta Jumalaan turvautuva on turvassa kuollessaankin (Snl.14:32) eikä Jumala hylkää häntä tuonelaan (Ps.16:10). VT:ssa on lupaus myös ylösnousemuksesta (Dan.12:2). VT:ssa ei vielä ole selkeää ilmoitusta iankaikkisuudesta, mutta juutalaisille oli Jeesuksen aikaan mennessä vahvistunut käsitys siitä, että vanhurskaat menevät kuoltuaan paratiisiin, taivaaseen.

Jeesus vahvisti tämän juutalaisen käsityksen uskovien kuolemanjälkeisestä tilasta. Jeesus sanoi kanssaan ristiin naulitulle katuvalle pahantekijälle, että tämä tulisi olemaan jo samana päivänä Jeesuksen kanssa paratiisissa (Luuk.23:43). Paavalin käynti ”kolmannessa taivaassa” merkitsi käyntiä paratiisissa (2.Kor.12:1-4), samoin Johanneksen käynti ilmestyksessä taivaassa (Ilm.4:1-11, myös kirjan luvuissa tästä eteenpäin). Paavali uskoi kuoltuaan menevänsä taivaalliseen valtakuntaan (2.Tim.4:18). Taivas ymmärrettiin paikkana, jossa Kristus on tällä hetkellä kirkastetussa ruumiissaan; siellä Jeesuksen näki Stefanos juuri ennen kuin hänet kivitettiin (Ap.t.7:55,56). Stefanos ehti vielä pyytää Jeesusta ottamaan vastaan hänen henkensä (7:59); näin Stefanos uskoi menevänsä Jeesuksen luokse.

Ottaen huomioon uskovan ikuinen päämäärä taivaassa kuolemaa pidettiin voittona. Kuolema merkitsi uskovan pääsemistä ”kotiin Herran luo” (2.Kor.5:8). Paavalillakin oli halu päästä Herran luo jo ennen kuin tiesi sen Jumalan tahdoksi (Fil.1:21-25). Yhdessäolo Herran kanssa on uskovan ikuinen päämäärä. Kuitenkaan ennen Jeesuksen toista tulemusta ja ylösnousemusta tämä ei ole vielä uskovan kuollessa täydellistä, vaikka se onkin monessa suhteessa parempi kuin maallinen elämä. Jeesuksen toisen tulemuksen yhteydessä tapahtuu kuolleitten ylösnousemus, jolloin ruumiimme muuttuu kirkastetuksi ja täydelliseksi (1.Tess.4:13-18; 1.Kor.15:35-58).


Uusi taivas

Jeesuksen tulemuksen (Ilm.19:11-21) ja tuhatvuotisen valtakunnan (20:1-6) jälkeen tapahtuu viimeinen tuomio (20:7-15), jonka jälkeen Jumala luo uuden taivaan ja maan (21:1-8; Jes.66:22). Johannes näki ilmestyksessä tämän kaiken tapahtuvan. Tämä uusi luomakunta on Raamatun eskatologian suuri päämäärä, joka viittaa täydelliseen ja lopullisesti toteutuneeseen Jumalan valtakuntaan. Tällöin koko maailmankaikkeus, taivas ja maa, uudistetaan. Kuitenkaan ”taivaan katoamista” tuskin voi ymmärtää Jumalan valtaistuimen paikan häviämisenä, joten kyse on kosmisen taivaan (sinitaivas ja avaruus) häviämisestä ja luomisesta uudelleen. Vanhaa maailmankaikkeutta kohtaa ennen häviämistään katastrofi (Matt.24:29; 2.Piet.3:10), mutta Jumalan valtakunta ja Hänen taivaallinen valtaistuimensa pysyvät (Ps.45:7).

Jumalan omat odottavat uutta luomakuntaa (2.Piet.3:13; Hepr.11:10; Jes.65:17). He pääsevät pyhään kaupunkiin ja uuteen katoamattomaan maailmankaikkeuteen kirkastuneissa ruumiissaan (Fil.3:21). Koska Jumalan kansa kuuluu Kristukselle, sille kuuluu kaikki: koko maailma, nykyinen ja tuleva (1.Kor.3:22,23).

Taivaallisen kaupungin kuvauksessa (Ilm.21,22) on havaittavissa kaksi erityispiirrettä. Ensinnäkin ilmaistaan, mitä kaupungissa ei ole. Siellä ei ole temppeliä, koska uhraamisen tavoin temppeli on uuden maailman astuttua voimaan vain todellisuuden katoava varjo. Kaupunki ei myöskään tarvitse auringon, kuun tai lampun valoa. Siellä ei myöskään ole mitään syntiä eikä mitään väärää. Niinpä siellä ei myöskään ole nälkää, janoa, sairautta, surua eikä kyyneleitä.

Toinen erityispiirre kuvauksessa (Ilm.21,22) on, että se on vahvasti symbolinen. Miten kirjaimellisesti tietyt kuvatut asiat tulee ottaa, on epäselvää. Millaisia ovat uusi paratiisi, sen puutarha ja jalokivin varustettu kaupunki, eivät varmuudella ole biologisia ja geologisia kuvauksia (vaikka tietysti voivat olla sitäkin). Kyse on kuitenkin ennen muuta syvällisistä hengellisistä vertauskuvista. Tärkeintä on se, että Jumala ja Karitsa ja Heidän valtaistuimensa ovat uudessa kaupungissa ihmisten keskellä (22:1,3). Silloin Jumalan kansa näkee Jumalan kasvot ja Jumalan kansa saa ikuisesti olla Hänen seurassaan.

Taivaan ja maan välillä on ikuisuudessa uudistettu yhteys eikä niiden välillä ole enää vastakkaisuutta, sillä Jumalan valtakunta on perustettu maan päälle ja Jumalan tahto tapahtuu kaikkialla (vrt. Matt.6:10: ”…myös maan päällä niin kuin taivaassa…”). Uudessa maassa asuu vanhurskaus (2.Piet.3:13), joten taivaallinen olotila vallitsee koko Jumalan luomakunnassa. Kristuksessa kaikki on yhdistetty yhdeksi (Ef.1:10; Kol.1:20), joten luomakunta on silloin yhtä. Ikään kuin ennakoiden tätä taivaan ja maan yhdistämistä Jeesus sanoi enkelien kulkevan ylös ja alas siinä, missä Ihmisen Poika on (Joh.1:51).

On korostettava, että iankaikkisuudesta voidaan Raamatun niukkasanaisuuden perusteella tulkita vain se, mitä Jumalan on nähnyt siitä aiheelliseksi ilmoittaa. Kuva jää ihmismielelle hyvin himmeäksi ja epäselväksi. Ihmisen mielikuvitus on kuitenkin aikaansaanut taivaasta hyvinkin yksityiskohtaisia kuvauksia Raamatun ulkopuolisessa kirjallisuudessa. Näitä kuvauksia voi kuitenkin pitää lähes varmuudella arvottomina ja väärinä. Ihmiskielellä ei voi tyhjentävästi ilmaista sitä ihanaa tulevaisuutta, jonka Hän on omilleen valmistanut.


Lähteet

Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 6 (Ristin Voitto, 1991)


Juhani Nikula, 18.5.2011

KIITOS – IHMISEN VASTAUS JUMALALLE

Kaikkialla Raamatussa kiitetään Jumalaa siitä kaikesta, mitä Hän on tehnyt ja mitä Hän on. Aihetta kiitokseen Häntä kohtaan on äärettömästi. ”Kiitos” ja ”kiittäminen” eivät sellaisenaan ole pelkästään hengellisiä termejä, koska kiittäminen kuuluu tavanomaisesti ihmisten väliseen kanssakäymiseen, mutta Raamatussa ne lähes poikkeuksetta kohdistuvat luodulta Luojalle. Raamatullisena sanana ”kiitos” liittyy sekä VT:ssa että UT:ssa läheisesti Jumalan armoon. Vain Jumalan armosta osallinen voi kiittää ja kunnioittaa Häntä oikein. Kiitos liittyy läheisesti ennen muuta ihmisen kokemaan pelastukseen: vertauskuvallisesti kiittävä ihminen ojentaa kätensä Jumalalle, tunnustaa syntinsä ja ylistää Herraa tämän armosta, pelastuksesta ja siunauksista (Ps.50:23; Joona 2:10; Room.6:17; 2.Kor.9:14,15). Kiitoksemme kuitenkin kohdistuu pelastuksen lisäksi kaikkeen siihen, mitä Jumala on ja mitä Hän on meille antanut.

”Kiitos” ja ”ylistys” eivät ole aina erotettavissa toisistaan, koska ylistys tapahtuu ”kiitollisella sydämellä.” Kiitoksen voimme kuitenkin ymmärtää enemmän tai vähemmän liittyvän omiin tarpeisiimme kun taas ylistys tapahtuu pelkästään Jumalan itsensä vuoksi (lienee oikein sanoa, että ylistäessämme katselemme Jumalaa, jolloin Hänen valtasuuruutensa, kirkkautensa ja hyvyytensä valtaa meidät). Aina ei ole kuitenkaan mahdollista tehdä tällaista eroa, koska monesti kiitos ja ylistys tapahtuvat samanaikaisesti ja sisäkkäin. Niitä on siksi syytä tarkastella yhdessä tekemättä liian jyrkkää eroa sen suhteen, kummasta kulloinkin on kyse.


Jeesuksen esimerkki

Ollessaan ihmisenä maan päällä Jeesus rukoili paljon ja opetti seuraajiaankin rukoilemaan. Myös kiitos oli Hänen rukouksessaan korostuneesti esillä. Tässä Jeesus on meidän esikuvamme, koska Jumalan Poikanakin Hän oli kaltaisemme ihminen, joka oli kuuliainen Jumalalle (Hepr.5:7,8; Fil.2:7,8). Jeesuksella oli tästä syystä inhimillisiä tarpeita, joihin me voimme samaistua.

Jeesus oli ihmisenä juutalainen, jolloin Hän oli tottunut ruokarukoukseen jo lapsesta asti kotonaan. Ruokarukous oli olennaiselta sisällöltään kiitosta, koska ruoka oli Jumalan lahjaa ihmiselle (5.Moos.8:10); siksi ruoasta kiittäminen oli suoranainen Jumalan antama käsky. Siksi Jeesuskin siunatessaan ruoan nimenomaan kiitti siitä Isää (Matt.15:36; Joh.6:11; Luuk.22:17). Jeesuksen ruokarukous (ruoasta kiittäminen) oli ilmeisesti niin vaikuttava ja tavanomaisesta poikkeava, että se oli jopa Hänen erityinen tuntomerkkinsä (Luuk.24:28-32). Kyse ei selvästikään ollut ulkonaisesta tavasta tai uskonnollisesta rituaalista, vaan syvästä kunnioituksesta Isää kohtaan siitä, mitä tämä oli ihmiselle lahjaksi antanut. Samalla ruoasta kiittäminen merkitsi Jeesuksen opettaman rukouksen täyttymystä (jokapäiväinen leipä, Matt.6:11). Pyynnön täyttyminen johti nöyrään kiitokseen.

Jeesuksen rukoukseen kuului muutenkin kiitos erottamattomalla tavalla. Kun Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista, Hän aloitti rukouksensa kiitoksella (Joh.11:41-44). Kun Pyhä Henki täytti Jeesuksen riemulla, Hän ylisti Jumalaa (Luuk.10:21). Jeesuksen sanotaan myös laulaneen kiitosvirren (Matt.26:30).

Jeesus oli maan päällä ihmisenä ollessaan kuitenkin myös kiitoksen kohde. Parannettuaan kymmenen spitaalista vain yksi tuli Jeesusta kiittämään (Luuk.17:11-19). Jeesus antoi erityistä arvoa tämän yhden kiitokselle ja liitti saamansa kiitoksen nimenomaan parantuneen pelastukseen (huom! sanat: ”Uskosi on pelastanut sinut"). Kun ihminen saa osakseen Jumalan huolenpitoa ja siunauksia, siitä tulisi Jeesuksen opetuksen mukaan aina seurata kiitos.


Ihmisen kiitos Jumalaa kohtaan

Jeesuksen esimerkin mukaan kiitoksemme pääasiallinen kohde on Jumala, jota kohtaan voimme tuntea kiitollisuutta kahdesta syystä: 1) mitä Jumala on ja 2) mitä Jumala on meille antanut tai miten Hän on meitä siunannut. Jeesuksen esimerkissä nämä kaksi asiaa eivät aina olleet erotettavissa vaan usein vaikuttivat yhdessä.

Jumalan olemus on jo itsessään meille kiitoksen kohde (toisin kuin pakanoilla, jotka eivät Häntä Jumalana kiitä, Room.1:21). Mitä kauemmin uskova vaeltaa Hänen yhteydessään ja oppii tuntemaan Häntä, sitä enemmän ihminen pääsee sisälle Jumalan ”syvimpiin salaisuuksiin” (vrt. 1.Kor.2:10; nämä ”salaisuudet” ovat kuitenkin jokaisen ihmisen saavutettavissa eivätkä ole vain joidenkin ihmisten etuoikeus!). Tällöin ihminen saa alati uusia kiitoksen ja ylistyksen aiheita päästessään näkemään ja kokemaan Jumalan eri ominaisuuksia eli Hänen

• suuruuttaan (1.Aikak.16:25; 2.Moos.15:1; Ps.145:3)

• kirkkauttaan (Ps.145:5)

• pyhyyttään (2.Moos.15:11; Ilm.4:8)

• viisauttaan ja tietoaan (Room.11:33)

• rakkauttaan ja armoaan (1.Joh.4:7-10; Ps.103:4,8; 118:1-4)

Jumalan olemuksesta, Hänen ominaisuuksistaan ja Hänen läsnäolostaan meidän elämässämme seuraa se, että Hän antaa meille huolenpitonsa ja vuodattaa meille siunauksiaan. Rukous on Jumalan voimallinen keino toimia maan päällä, joten Hän on monessa suhteessa sitonut toimintansa meidän rukouksiimme: Hän antaa meille kun me pyydämme (Joh.14:13, 15:7), ts. pyynnöistämme seuraa, että Hän vastaa meille. Rukousvastaukset puolestaan ovat meille suuri kiitoksen aihe (Ps.28:6-8, 118:21; Jes.25:1). Varsinainen kiitosrukous on israelilaisten laulu sen jälkeen kun Herra oli voimallisesti pelastanut kansan egyptiläisen sotaväen käsistä Kaislameren ihmeen kautta (2.Moos.15:1-21).

Paavali näki suuren kiitosaiheen siinä, että Jumala oli hänet ensinnäkin pelastanut ja toiseksi ottanut hänet palvelukseensa (1.Tim.1:12-17). Paavali kiitti rukouksissaan myös uskonveljistään (Ap.t.28:15; Room.1:8; 1.Kor.1:4). Pelastettuina ja Jumalan armahtamina olemme valmiita myös rakkaudentekoihin, mikä edelleen herättää kiittämään Jumalaa (2.Kor.9:10-15). Paavalin mukaan kiitoksen olemukseen kuuluu se, että se on rivouksien, typerien juttujen tai kaksimielisyyksien vastakohta (Ef.5:4) ja että kiitos sellaisenaan vahvistaa uskoa (Kol.2:7).

Voimakas kiitoksen henki voi tapahtua myös hädän ja koetuksen keskellä. Joonan rukous suuren kalan vatsassa oli paitsi avunhuutoa myös kiitosta ja ylistystä (Joona 2:1-10), jota seurasi sitten pelastuminen (2:11)! Paavali ja Silas rukoilivat ja ylistivät laulaen Jumalaa vankilassa sen jälkeen kun heidät oli ankarasti ruoskittu (Ap.t.16:22-25); voisi kuvitella, että sellainen tilanne ei ollut missään suhteessa kiitoksen arvoinen. Mutta Paavalin mukaan tulee kiittää aina ja kaikesta (1.Tess.5:18; Ef.5:20). Siksi emme voi olla sellaisessa tilassa tai tilanteessa, johon ei sittenkin kuuluisi myös kiitos!

Kiitoksen tulee ilmetä niin yksilöuskovan kuin seurakunnan elämässä. Uskovan koko elämän tulee merkitä kiitosta Jumalalle; kiitosta ei siten ilmaista pelkästään rukouksin ja lauluin. Meidän ei tule olla huolissamme jokapäiväisistä asioista eikä tulevaisuudestamme vaan tuoda kaikki kiittäen Jumalan tietoon (Fil.4:6), niin vaikeaa kuin oikea ”pyhä huolettomuus” meille onkin! Raamattu ei toki opeta meille laiskuutta ja saamattomuutta vaan vastuunalaisuutta ja ahkeruutta (2.Tess.3:6-15), mutta se varoittaa meitä huolehtimasta asioista niin, että huolet täyttävät mielemme Jumalan itsensä sijasta (Matt.6:33). Uskovan tulee luottaa Jumalan huolenpitoon, mikä antaa aihetta myös kiitosmieleen.

Uskovan kiitos ei siis tapahdu pelkästään rukoilemalla ja laulamalla. Uskova tuo kiitoksensa myös todistaessaan ja puhuessaan (Ps.66:16). Monet Jeesuksen parantamat ihmiset kiittivät Jumalaa äänekkäästi ja huomiota herättävästi saamastaan pelastuksesta ja avusta (Luuk.5:25, 13:13) samoin kuin Jeesuksen ihmetekojen silminnäkijät (Matt.15:31; Mark.2:12; Luuk.7:16). ”Huultemme hedelmä” on ”kiitosuhrin” uhraamista Jumalalle (Hepr.13:15), mikä merkitsee Hänen nimensä tunnustamista. Me kiitämme, kunnioitamme ja ylistämme Jumalaa uskomalla Häneen, olemalla Hänelle kuuliaisia, palvelemalla Häntä, elämällä rakkaudessa ja tekemällä hyvää lähimmäiselle, jolloin Jumalan nimi tulee korotetuksi ja muutkin ihmiset voitetaan uskoviksi (Matt.5:14-16).

Uskova ei kuitenkaan kiitä ja ylistä pelkästään yksin, vaan ne tapahtuvat myös seurakunnassa. Kiitoslaulu kaikui voimakkaansa jo vanhassa Israelissa (Ps.100:4). Kuningas Daavid vaikutti paljon lauluun ja soittoon: paitsi että hän sepitti itse paljon psalmeja hän jopa asetti neljätuhatta leeviläistä ylistämään Herraa soittimilla (1.Aikak.23:5). Alkuseurakunta koostui juutalaisista, joten ylistys ja kiitoslaulu saivat vahvan sijan alusta asti myös kristillisessä seurakunnassa (Luuk.24:53). Kuitenkin uutena piirteenä oli se, että nyt myös Jeesusta palvottiin, minkä Jeesus itse myös hyväksyi (Joh.12:13-15). Ylistys ja kiitoslaulu kuuluivat alusta asti myös lähetystyön myötä syntyneisiin seurakuntiin (Kol.3:16; Ef.5:19,20).

Lopulta kiittäminen kääntyy sitten toisin päinkin: myös ihminen saa kiitoksen Jumalalta (Room.2:29; 1.Kor.4:5). Tällä ei kuitenkaan koroteta ihmisen tekoja, vaan tämä tapahtuu sen tähden, että ihminen on ollut sydämessään kuuliainen Jumalalle.


Taivaallinen kiitos

Ei yksin maan päällä oleva ihminen kiitä Jumalaa. Myös enkelit, taivaallinen sotajoukko, kiittää Jumalaa. Profeetta Jesaja näki kutsumusnäyssään Herran taivaallisella valtaistuimellaan, jolloin serafit ylistivät Jumalaa (Jes.6:1-3). Jumalan Pojan synnyttyä ihmiseksi maan päälle enkelit ylistivät ja palvoivat Jumalaa riemuiten Hänen antamastaan pelastuksesta (Luuk.2:13,14). Ollessaan Patmoksella Johannes näkee taivaallisen jumalanpalveluksen, jossa Jumala istuu taivaallisella valtaistuimellaan ja enkelit kiittävät, kunnioittavat ja ylistävät Jumalaa (Ilm.4:1-11). Joidenkin enkelien päätehtävä on ilmeisesti toimia Jumalan ylistämisessä.

Johanneksen ilmestys kertoo myös taivaassa olevasta seurakunnasta. Taivaassa ylistyslaulu jylisee kuin suurten vesien pauhu ja voimakas ukkosen jylinä (Ilm.14:2, 19:6). Pelastetut kiittävät ja kunnioittavat Jumalaa ja Karitsaa uusin lauluin (5:8-14, 14:3). Erityisen voimakkaasti kuuluu kiitoslaulu Babylonin kukistuessa (18:20) ja Karitsan häiden alkaessa (19:1-10). Ilmestyskirjassa kiitos on voimakkaasti esillä, mikä johtuu siitä, että Johannes saa profeetallisesti nähdä ylistyksen täyttämään taivaaseen.

Voidaan sanoa, että kristityn kasvaessa Jumalan tuntemisessa hänen kiitoksensa tulee rikkaammaksi ja syvenee, mutta täydelliseksi se tulee vasta taivaassa!


Lähteet

Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 3 (Ristin Voitto, 1989)


Juhani Nikula, 4.5.2011