Siveettömyyden tuomitseminen
Paavali on aikaisemmin ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä käsitellyt seurakunnan piirissä vallitsevaa hajaannusta. Viidennessä luvussa Paavali ottaa esille toisen seurakuntaa vaivaavan ongelman, seksuaalisen moraalittomuuden ja vähättelevän suhtautumisen siihen (1.Kor.5:1-13). Kyseessä oli juuri Korintin kannalta erityisen vaarallinen ongelma, koska kaupungissa vallitseva elämä oli jopa pakanallisten mittapuiden mukaan turmeltunut, jolloin maailmalliset käytännöt levisivät ilmeisen helposti myös kaupungin kristilliseen seurakuntaan. Siksi Paavalin mukaan seurakunnan tuli ottaa seksuaaliseen moraalittomuuteen selkeä torjuva kanta.
Paavali oli saanut kuulla seurakunnan piirissä esiintyvästä haureudesta. Kaikesta päätellen pahin tapaus hänen mielestään oli mies, joka oli nainut äitipuolensa (ilmaisu ”elää” tarkoittaa tässä yhteydessä nimenomaan avioliittoa, vrt. Matt.14:4; 1.Kor.7:2,29). Sellaista insestiä eivät Paavalin mukaan edes pakanakansat harjoita! Kyseinen käytäntö oli selvästi Mooseksen lain vastainen (3.Moos.18:8; 3.Moos.18 käsittelee yleisesti kiellettyjä sukupuolisuhteita), josta seurasi myös kirous (5.Moos.27:20). Juutalaisten rabbien laintulkinnat pyrkivät esittämään käytäntöihin joitakin lievennyksiä, mutta Paavali – niin fariseus kuin olikin taustaltaan – irtautuu näistä myöhäisistä juutalaisista selityksistä ja tulkitsee VT:n lakia ankaran kirjaimellisesti ja samalla ilmoittaa sen koskevan kristillistä seurakuntaa (huom! VT:n lakia on tulkittava nimenomaan UT:n ilmoituksen valossa, jolloin toiset Mooseksen lain käskyt ovat edelleen voimassa, toiset eivät; erityisesti uhrilait toteutuivat kertakaikkisesti Jeesuksen kautta, vrt. Hepr.9:11-28).
Paavali osoittaa korinttilaisten pöyhkeilevän, ts. olevan ylpeitä, vaikka heillä olisi ennemmin aihetta suruun keskuudessaan vallitsevan synnin vuoksi (1.Kor.5:2). Ylpeys johti korinttilaisten parissa väärään suvaitsevaisuuteen, synnin vähättelyyn ja jopa sen suoranaiseen hyväksymiseen. Paavali on fyysisesti poissa Korintista, mutta koska hän kokee olevansa hengessä läsnä (5:3), hän myös langettaa kirjeessään päätöksensä insestiin syyllistyneen miehen suhteen. Syyllisen rankaiseminen on tosin paikallisen seurakunnan tehtävä ja velvollisuus, mutta Paavali kokee asian hoitamisen tärkeäksi ja korostaa siksi apostolista auktoriteettiaan. Kuitenkin kaiken seurakuntakurin tulee tapahtua Jeesuksen nimessä, joten kyse ei voi olla ihmisten keskinäisistä inhimillisistä valtasuhteista eikä ihmismielen oikuista tai omahyväisyydestä vaan Jumalan tahdon noudattamisesta. Yleisesti seurakuntakuriin pätee periaate, että on noudatettava lievintä mahdollista menettelyä, joka johtaa toivottuun lopputulokseen: katumukseen ja parannuksentekoon (huom! esim. Jeesuksen sanat, Joh.8:7,11).
Syntiä tehneen miehen ”luovuttaminen Saatanalle”, hänen ”ruumiinsa tuhoutuminen” ja hänen ”henkensä pelastuminen” (5:5) ovat vaikeasti tulkittavissa ainakaan kirjaimellisesti. Taustalla on joka tapauksessa kyse seurakunnasta erottamisesta (5:2). Jotkut tulkitsevat Saatanan kurituksen voivan tarkoittaa jonkinlaista ruumiillista kärsimystä (vrt. 1.Tim.1:20; Saatana joka tapauksessa kykenee tuottamaan ihmiselle ruumiillista vaivaa, vrt. 2.Kor.12:7). Huolimatta Paavalin ankarasta sävystä tässä on kyseessä seurakuntakurin myönteinen tarkoitus: toimenpide pyrkii rikkoneen katumukseen ja parannuksentekoon, jolloin hän voi saada rikkomuksensa anteeksi ja pelastua ”Herran päivänä”, ts. Jeesuksen tulemuksen yhteydessä. Paavali ei myöskään tässä vaadi ko. avioliittoa purettavaksi (taustalla avioliiton pysyvyys, 1.Moos.2:24), vaan tähtää syntiä tehneen miehen mielenmuutokseen. On mahdollista, että Paavalin viittaukset myöhemmin (2.Kor.2:6,7; 7:9-12) koskevat tätä nimenomaista tapausta, jolloin kyseinen mies todella oli katunut ja saattoi näin jälleen tulla seurakunnan yhteyteen huolimatta ko. avioliitostaan.
Paavali perustelee miehen erottamista seurakunnasta vertauskuvallisesti VT:n opetuksella pääsiäisenä syötävällä happamattomalla leivällä, jolloin leivässä ei saanut olla lainkaan hapatetta. Toisinaan hapate merkitsee Raamatussa pahaa tai syntiä (vrt. Matt.16:6). Vertauskuvallisesti tämä merkitsee sitä, että nyt käsillä olevan rikkomuksen kaltainen synti ei voinut jäädä seurakunnassa käsittelemättä eikä sitä voinut hyväksyä, koska se vaikuttaisi koko seurakunnan asenteeseen syntiä kohtaan niin, että koko seurakunta tulee siitä ennen pitkää osalliseksi samalla tavalla kuin pieni määrä hapatetta hapattaa koko taikinan. Siksi seurakunnan tulee panna synti tietoisesti pois keskuudestaan (vrt. Hepr.12:1). Pääsiäisjuhlaan liittyy myös lampaan teurastaminen, joka uuden liiton aikana merkitsee Jeesuksen (meidän pääsiäislampaamme) uhrikuolemaa. Kuitenkaan meidän juhlamme (1.Kor.5:8) ei voi merkitä vanhan hapatteen mukaista elämää (syntiä, pahuutta ja kelvottomuutta) vaan täyttä pyhää elämää Kristuksessa omistautuen Jumalalle (Room.12:2; 1.Piet.2:5). Siksi suvaitsevaisuus synnin suhteen ja vääränlaiset kompromissit eivät Paavalin mukaan voi tulla kysymykseen seurakunnan elämässä.
Paavali kuitenkin korostaa tarkoittavansa em. menettelyillä vain seurakunnan sisäisiä asioita eikä pyri epäuskoisten taivuttamiseen kristilliseen moraaliin (1.Kor.5:8-13). Paavali oli jo aiemmin kirjoittanut korinttilaisille kirjeen (5:9; tätä kirjettä ei ole Raamatussa), jossa hän oli varoittanut yhteyksistä siveettömästi elävien kanssa; tällä hän tarkoitti, että seurakunnan ei tullut keskuudessaan suvaita siveettömästi eläviä. Korintin seurakunnassa oli ilmeisesti ymmärretty väärin Paavalin tarkoitus, mahdollisesti siten, että uskovien olisi pitänyt eristäytyä kaikissa sosiaalisissa suhteissaan niistä, jotka eivät usko (monilla saattoi olla työtovereita ja perheenjäseniäkin, jotka eivät olleet uskovia). Tätä ei Paavali kuitenkaan ollut tarkoittanut eikä kristityn suinkaan tullut eristäytyä maailmasta (vrt. Joh.17:15). Paavali täsmentää, että me emme voi olla tekemisissä niin sanotun ”veljen” kanssa, joka kuitenkin elää kaikenlaisessa synnissä (5:11). Tällaisen ”valheveljen” kanssa ei edes pitänyt aterioida. Yleisesti ateriayhteyttä pidettiin kristittyjen yhteyden merkkinä (koskien sekä tavanomaista ateriointia että ehtoollisen viettoa). Jos kristitty piti yhteyttä tällaiseen ”veljeen”, tällainen asetti samalla kyseenalaiseksi kristityn omankin uskonelämän. Paavali rajaakin kristillisen tuomiovallan (=käytännön asioiden ratkaisemisen, ei tuomiota pelastuksen suhteen) seurakunnan sisäiseksi asiaksi (5.Moos.13:6; 22:24; 24:7) eikä näe seurakunnan voivan tuomita niitä, jotka ovat seurakunnan ulkopuolella. Niinpä Paavalin mukaan äitipuolensa nainut mies tulee poistaa kristillisestä seurakunnasta (tavoitteena voittaa hänet myöhemmin takaisin) mutta vastaavaa menettelyä ei voi mitenkään toteuttaa seurakunnan ulkopuolella oleviin.
Kristittyjen riita-asiat
Paavali jatkaa edelleen moraalisten asioitten käsittelyä. Seuraava aihepiiri koskettelee seurakuntalaisten keskinäisten riita-asioitten käsittelyä yleisissä Rooman valtakunnan tuomioistuimissa, joissa oikeutta jakoivat käytännössä pakanat, eivät kristityt (1.Kor.6:1-11). Paavali ei tässä tarkoita rikosasioitten käsittelyä ja rikoksista rankaisemista, jotka selvästikin kuuluivat Rooman lain alaisuuteen (vrt. Room.13:1-7) vaan tarkoittaa nimenomaan harkinnanvaraisten riita-asioitten viemistä oikeuteen, jossa seurakuntalaiset riitelevät keskenään. Paavalin mukaan seurakunnalla olisivat nimenomaan edellytykset hoitaa keskinäiset kiistakysymykset. Paavalin ajatuksen taustalla oli Rooman lain suoma erivapaus juutalaisille ratkaista omaisuutta koskevia asioita oman lakinsa mukaisella tavalla; koska tässä vaiheessa kristittyjä ei eroteltu juutalaisista, Paavali ilman muuta olettaa saman käytännön koskevan myös kristillistä seurakuntaa. Tällöin kuitenkin oli aina myös oikeus vedota Rooman lakiin, jolloin oikeudenkäynti siviilituomioistuimissa oli lopulta mahdollista. Paavali itse Rooman kansalaisena vetosi laillisiin oikeuksiinsa (Ap.t.16:37-39; myöhemmin hän vetosi roomalaiseen komentajaan, Ap.t.22:25-29; 23:27; maaherraan, 24:10-21; ja keisariin, 25:4-12). Paavali ei siten tässä asetu maallisten oikeusasteiden yläpuolelle eikä halveksi niitä mutta hän torjuu uskovien keskinäisen riitelyn ja suoranaisen riiston maallisen oikeudenkäytön avulla. Paavali muistuttaa eskatologisesta näkökulmasta, jossa uskovat ovat Kristuksen kanssaperillisiä (Room.8:17) ja tulevat hallitsemaan ja tuomitsemaan Hänen kanssaan tulevassa maailmanajassa (2.Tim.2:12; Ilm.20:4; Dan.7:22). Tästä näkökulmasta seurakunnalla olisivat olemassa kaikki edellytykset ratkaista tämän ajan keskinäiset riita-asiansa ilman, että niistä käytäisiin oikeutta maallisissa tuomioistuimissa. Tämän ajan kiistakysymykset ovat joka tapauksessa sellaisia, joilla ei ole mitään ikuisuusarvoa. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävä Paavalin lausunto ”arvottomista” tuomareista, 1.Kor.6:4, jotka antavat ratkaisuja ainoastaan tämän ajan asioista mutta joiden päätöksillä ei ole mitään merkitystä tulevan maailmanajan kannalta; Paavali ei siis halveksi siviilituomarien työtä, mutta pitää heidän työtään vähäpätöisenä verrattuna seurakunnan tulevaan tuomiovaltaan.
Parasta Paavalin mielestä olisi, että uskovat eivät riitelisi lainkaan! Mieluummin he voisivat antaa tehdä itselleen ajallista vääryyttä (vrt. Matt.5:39). Mutta jos uskovien keskinäinen riita-asia halutaan käsitellä, se tulisi hoitaa seurakunnan sisäisenä asiana eikä maallisissa tuomioistuimissa. Joka tapauksessa Paavali näkee korinttilaisten keskinäisissä riitaoikeudenkäynneissä jälleen yhden puolen hengellistä epäonnistumista. Selvästikin kyseiset riidat olivat johtuneet inhimillisestä ahneudesta, joka on vääryyttä. Siksi Paavali muistuttaa, että vääryydentekijät eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa (1.Kor.6:9). Paavali rinnastaa ahneet muihin synnintekijöihin, joista Paavali esittää vaikuttavan listan (6:9,10; jo edellisessä luvussa Paavali esitti yhden syntilistan, 5:10,11). Siksi korinttilaisilla ei todellakaan ollut syytä ajatella olevansa parempia kuin em. listoissa mainitut synnintekijät! Kyseiset synnit olivat niitä, joita korinttilaiset uskovat olivat ennen harjoittaneet, mutta nyt heidät oli ”pesty puhtaiksi” (viittaa ilmeisesti kasteeseen), heidät oli ”tehty pyhiksi” (erotettu Jumalalle) ja ”tehty vanhurskaiksi” (Jumala oli julistanut syntiset vanhurskaiksi Jeesuksen tähden, Room.3:23-26; 5:1). Siksi syntielämä, keskinäinen riitely mukaan lukien, kuuluu Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Hengen voimassa taakse jääneeseen elämään!
Ruumis, Pyhän Hengen temppeli
Paavali jatkaa seksuaalisen moraalittomuuden käsittelyä esittämällä sen kielikuvan, että meidän ruumiimme on Pyhän Hengen temppeli; tästä syystä meidän tulee kirkastaa Jumalaa ruumiissamme (1.Kor.6:12-20). Epäilemättä jotkut korinttilaiset uskovat katsoivat, että heillä oli vapaus tehdä, mitä halusivat. Todennäköisesti heidän ajatuksenjuoksunsa oli se, että koska syöminen fyysisenä toimintana ei ollut missään yhteydessä kristilliseen moraaliin eikä vaikuttanut mitenkään uskovan hengelliseen elämään, eivät muutkaan fyysiset toiminnot kuten vapaa seksi olleet mitenkään kristillisen moraalin rajoitusten alaisia. Paavali ei voinut yhtyä tähän ajatukseen. Hänen suhtautumisensa fyysiseen ruumiiseen ei ollut vähimmässäkään määrin torjuva, joten kaikki se, mikä vaikuttaa ruumiiseen, ei ole suinkaan vähäpätöinen asia. Ruumista ei tullut käyttää kurittomasti eikä sitä voinut alistaa vapaan seksin alle, mikä on vastoin Jumalan sanan opetusta. Ylipäätään Paavali torjuu rinnastuksen syömisen ja vapaan seksin välillä luonnollisina asioina. Syöminen on ihmiselle tässä maailmanajassa fyysinen välttämättömyys, mutta sille ei tule antaa sen suurempaa merkitystä hengellisessä mielessä; jos syöminen kuitenkin on luonnollista ihmiselle tässä elämässä, samaa ei voi sanoa vapaasta seksistä. Seksi kuuluu luonnollisena osana avioliittoon (vrt. 7:3-5; Hepr.13:4), mutta avioliiton ulkopuolinen seksi on siveettömyyttä. Niinpä kaikki, mitä ihmisen luonnolliset vietit haluavat, eivät ole hyödyllisiä asioita eivätkä kaikki tuo kunniaa Jumalalle.
Paavali jatkaa korostamalla ruumiin merkitystä: Jeesus herätettiin kuolleista ruumiillisesti ja meidänkin ruumiimme herätetään haudasta Hänen voimallaan (1.Kor.6:14). Ruumis on siis tärkeä ja siksi sitä tulee käyttää Jumalan tahdon mukaisesti. Paavalin mukaan uskova on ruumiissaan Kristuksen ruumiin jäsen (myös 12:27). Seksuaalinen yhteys on nimittäin enemmän kuin pelkkä fyysinen toiminta: seksuaalinen yhteys tekee kaksi ihmistä yhdeksi (1.Moos.2:24; Matt.19:5,6). Koska olemme ruumiillisesti Kristuksen ruumiin jäseniä ja siten yhtä Hänen kanssaan, uskovan ei ole mahdollista olla samaan aikaan yhtä porton kanssa. Paavali rinnastaa uskovan ja Kristuksen suhteen avioliittoon (Ef.5:21-33). Uskovasta on tullut samaa Henkeä Hänen kanssaan (1.Kor.6:17), joten uskollisuus Kristusta kohtaan edellyttää, että uskova ei voi alistaa omaa ruumistaan siveettömyydelle. Haureus on erityisen suuri synti juuri siksi, että se kohdistuu ihmisen omaan ruumiiseen (1.Kor.6:18), joka on osa Kristuksen ruumista. Siksi haureuden vahingollista merkitystä ei pidä väheksyä.
Uskovan aineellinen ruumis on hyvä ja Paavali nimenomaan korostaa sen merkitystä. Ruumis on Jumalan Pyhän Hengen asuinpaikka ja siten pyhä. Jokainen uskova on saanut Pyhän Hengen voimaksi kaikkea syntiä, myös ruumiillista siveettömyyttä vastaan. Jeesus on kalliilla hinnalla, omalla verellään, lunastanut ihmisen vapaaksi kaikesta synnistä ja synnin orjuudesta. Uskovat on vapautettu synnistä (Room.6:17,18) ja pimeyden vallasta (Kol.1:13), joten nyt heidän tulee palvella Jumalaa kaikin tavoin koko persoonallaan, myös ruumiillaan. Paavalin johtopäätöksenä on, että uskovien tuleekin kirkastaa Jumalaa ruumiissaan.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 16.11.2011
