ROOMALAISKIRJE: KRISTILLINEN ELÄMÄ

Paavalilla on roomalaiskirjeessään lukuisia eri teemoja. Luvuissa 6-8 hän selostaa pyhityksen perustaa, kun taas luvuissa 12-15 hän esittää pyhityksen käytännöllistä sovellusta. Ei riitä oikea oppi eikä sen tunteminen, vaan pyhitys tulee myös panna käytäntöön. Kyse ei kuitenkaan ole lain ulkonaisesta noudattamisesta, vaan etiikan tulee aina rakentua elävään suhteeseen ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Kristukseen. Kyse on uudesta elämästä, jota armosta pelastettu ihminen elää Jeesuksen seuraajana.



Elävä uhri

Paavali on jo aikaisemmin kehottanut lukijoitaan antautumaan Jumalalle kokonaan (Room.6:13,19). Nyt hän kehottaa heitä antamaan itsensä eläväksi uhriksi Jumalalle (12:1,2). Tämä merkitsee erityisesti kolmea asiaa.

(1) Uskovien tulee antautua Jumalan omaisuudeksi. Tämä on uskovan sydämen vastaus Jumalalle, joka on osoittanut armoaan hänelle. Antautuminen Jumalalle merkitsee hengellistä palvelua käsittäen uskovan ajatukset, tunteet, sanat ja teot (vrt. Hepr.13:16).

(2) Vaikka uskovat edelleen asuvat nykyisessä maailmassa, heidän tulee olla mukautumatta sen käyttäytymismalleihin (vrt. Joh.17:15-17). Roomalaiskirjeen luvussa 6 Paavali kehottaa uskovia kuolemaan synnille ja luvussa 8 hän kehottaa antautumaan Pyhän Hengen voiman ja johdatuksen alle, jolloin he voivat vastustaa tämän maailman houkutuksia.

(3) Uskovien tulee muuttua (tulla pyhiksi), mikä on vähittäistä ja jatkuvaa mielen alueella tapahtuvaa kasvua. Kyse ei ole vain tahdonvoimalla tapahtuvaa hyvän tekemistä ja pahan välttämistä, vaan ihmisen sydämen muutoksesta/kasvusta.

Edellä mainittu eläväksi uhriksi antautuminen kuuluu jokaiselle kristitylle ja häntä velvoitetaan siihen. Mutta tämän jälkeen Paavali kuvailee Jumalan omien parissa vallitsevaa erilaisuutta (Room.12:3-8). Jokainen Kristuksen ruumiin jäsen (uskova) on saanut omat lahjansa palvellakseen hengellistä yhteisöä, seurakuntaa, jossa on samalla kertaa keskinäinen yhteys (ykseys) ja Jumalan luomaa erilaisuutta (=kaikki erilaisuus palvelee yhtä kokonaisuutta). Paavalin seurakunnasta käyttämä vertauskuva ruumiina merkitsee toisaalta sitä, että Kristus on ruumiin pää ja toisaalta sitä, että olemme kaikki omilla paikoillamme jäseninä tässä ruumiissa.

Paavali luettelee tässä seitsemän armolahjaa (12:6-8; muita UT:n armolahjaluetteloita ovat 1.Kor.12:8-10; Ef.4:11,12; 1.Piet.4:10,11). Armolahjat ovat Jumalan vapaan armon kautta saatuja henkilahjoja (eivät luonnollisia lahjoja), joiden avulla palvellaan seurakuntaa ja joita käytetään luottamuksessa Herraan. ”Uskon määrä” (Room.12:3) tarkoittaa Jumalan antamaa hengellistä voimaa, joka on annettu jokaiselle uskovalle, jotta hän voi käyttää lahjaansa ja täyttää velvollisuutensa.


Kristuksen laki

Tämän jälkeen Paavali selostaa, mitä ”Kristuksen laki” tarkoittaa: se on ennen muuta keskinäisen rakkauden osoittamista ihmisten kesken (12:9-13 uskovien kesken; 12:14-21 suhteessa ulkopuolella oleviin, vainoojat mukaan luettuina). Rakkaus ilmenee käytännöllisinä hyvinä tekoina, joitten tekemisessä uskovien tulee olla innokkaita (12:11).

Mitä tulee ulkopuolella oleviin, heidän puolestaan tulee rukoilla (12:14), heidän kanssaan tulee iloita ja itkeä (12:15) ja heidän kanssaan tulee elää ilman ylemmyydentunteita (12:16), mikä voi olla vaikeaa meidän ylpeydellemme. Osa ulkopuolella olevista on meidän suoranaisia vainoojiamme, mutta meidän ei tule pyrkiä kostamaan heille millään tavalla; päinvastoin, meidän tulee pyrkiä voittamaan paha hyvällä (12:17-21). Kosto kuuluu yksin Jumalalle. Sikäli kun asia riippuu meistä, meidän tulee pyrkiä elämään rauhassa myös ulkopuolella olevien kanssa (12:18; mutta tietenkään tämä ei voi merkitä sitä, että meidän on piiloteltava evankeliumia tai mukauduttava tämän maailman etiikan mukaan).


Kristitty ja esivalta

Aina ajankohtainen ja haasteellinen on kristityn suhde maalliseen esivaltaan (13:1-7). UT:n kirjoittamisen aikaan juutalaisuus oli Rooman valtakunnan tunnustama laillinen uskonto, jonka harjoittajilla oli eräänlainen poikkeuslupa olla osallistumatta keisarinpalvontaan ja roomalaisten jumalien kumartamiseen. Tämä merkitsi jopa sitä, että juutalaisilla oli oikeus tuomita kuolemaan se pakanataustainen henkilö, joka astui Jerusalemin temppeliin pelkästään juutalaisille sallitulle alueelle (kuolemantuomio oli pätevä, vaikka henkilö olisi ollut Rooman kansalainen!). Juutalaiset toisaalta vastustivat maansa miehitysjoukkoja ja pyrkivät välttämään verojen maksamista Roomalle. Paavali kuitenkin toteaa, että esivalta on saanut valtansa Jumalalta ja siksi kristityn tulee olla alamainen esivallalle. Joka vastustaa esivaltaa, vastustaa itse asiassa Jumalaa (13:1). Esivallalla on myös oikeus rangaista väärintekijöitä (13:4). Koska esivalta on Jumalan asettama, tulee verot ja lain mukaiset maksut maksaa ja osoittaa esivallalle myös sille kuuluvaa kunnioitusta.

Roomalaisten (kuten myös juutalaisten) näkökulmasta kristinuskon perustaja Jeesus oli rikollinen, joka tuomittiin kuolemaan ristillä. Siksi Paavalin kehotus esivallan tinkimättömään kunnioittamiseen on huomionarvoista. Esivallan kunnioituksella on kuitenkin tietyt rajansa: esivalta ei voi vaatia Jumalalle kuuluvaa kunniaa eikä mennä yli sen, minkä Jumala on esivallalle uskonut.

Jos uskovan on osoitettava kunnioitusta maallista lakia kohtaan, hänen on lisäksi noudatettava myös kymmenen käskyn lakia, jonka tausta on rakkaus (13:8-10). Kun uskovat rakastavat lähimmäistä niin kuin itseään, he tosiasiassa luonnostaan välttävät niitä asioita, jotka kymmenen käskyn laki heiltä kieltää. Rakkaus on luonnehdittava velaksi, jota ei voi koskaan maksaa pois (13:8). On pantava erityisesti merkille, että vaikka Paavali vastustaa juutalaista lakivanhurskautta, hän ei vähimmässäkään määrin pyri tekemään tyhjäksi kymmenen käskyn lain noudattamista.


Kristuksen paluuta odotellessa

Käskyjen (niin Jumalan kuin esivallan antamien) noudattamisen syy on eskatologinen (13:11-14). Nykyinen aika on viimeinen aika ennen Jeesuksen paluuta, joka on Jumalan pelastussuunnitelman seuraava suuri tapahtuma. Koska meidän pelastuksemme täyttyy Hänen paluunsa yhteydessä (Hepr.9:28; 1.Piet.1:5), meidän tulee olla tietoisia siitä ja olla valmiita, kun Hän tulee.

Paavalille ”päivä” merkitsi edessä olevaa tuomion päivää (13:12), jolloin kaikki pimeyden teot paljastuvat. Kaikki, mikä edeltää tuota päivää, on pimeyttä tai yötä. Siksi uskovien tulee panna pois kaikki pimeydessä eläminen ja pukeutua Kristukseen ja Hänen tahtonsa mukaiseen käytökseen (13:13,14). Epäilemättä Paavali tässä viittaa myös rajalliseen määrään aikaa, joka meillä on käytettävissämme evankeliumin julistamiseen.


Kristillinen vapaus ja keskinäinen huolenpito

Paavali kehottaa lukijoitaan käyttämään vapauttaan siten, että nämä ottavat huomioon myös uskossa heikot ihmiset (14:1-12). Vapaus ei anna uskovalle oikeutta toimia huomioimatta toisia ihmisiä. ”Heikolla” Paavali tarkoittaa ihmistä, joilla on vahva vakaumus sellaisten asioiden suhteen, jotka eivät Raamatun mukaan ole nimenomaisesti sanottu synniksi, mutta joista tämä ihminen kuitenkin loukkaantuu, kun joku kristitty toimii tätä vakaumusta vastaan. Paavali sanoo tällaisia kysymyksiä liittyvän tiettyihin päiviin tai ruokiin, mutta nämä ovat kuitenkin vain esimerkkejä. Paavalin mukaan käytännön suhtautuminen näihin kysymyksiin nousee rakkaudesta: tällainen ”heikko” tulee ottaa huomioon eikä hänelle saa toimia loukkaukseksi. Tällöin uskovan tulee olla valmis luopumaan omasta vapaudestaan toisen ihmisen omantunnon vuoksi. Olemme kaikki ensinnäkin Kristuksen palvelijoita ja toiseksi muitten ihmisten palvelijoita (14:7). Paavali lisäksi muistuttaa, että jokainen meistä (niin ”heikko” kuin ”vahva”) tekee kerran tiliä itsestään, jolloin myös joudumme vastuuseen asenteistamme toinen toistamme kohtaan.

Paavalin ajatukset pohjautuvat siihen, että vapauttamme rajoittaa rakkautemme, joka edellyttää, että olemme valmiita tukemaan toinen toistamme (14:13-23). Vaikka tietäisimme, että jokin asia ei ole syntiä, voimme (sinänsä oikeutettua) vapautta noudattaessamme olla lankeemukseksi heikolle ihmiselle. Paavali ottaa erityisesti esimerkiksi lihan syömisen, joka vallitsevassa kulttuurissa saattoi merkitä epäjumalille uhratun lihan syömistä (1.Kor.8:1-13). Paavalin ”vahva” lähtökohta on se, että epäjumalille uhrattu liha ei ole mitään erityistä eikä kristitylle vaarallista, mutta ”heikon” omantunnon kannalta sen syömisessä oli vaaransa. Siksi asia on ratkaistava sen mukaan, mitä se merkitsi toisen ihmisen hengellisen hyvinvoinnin kannalta. Kristuskin kuoli meidän puolestamme, koska Hän oli valmis uhrautumaan rakkauden tähden (14:15); siksi myös meidän on oltava valmiita uhraamaan vapautemme toisen ihmisen vuoksi (14:17-19).

Meidän esimerkkimme on itse Kristus (15:1-6). Jaetta 15:3 on tulkittu kahdella tavalla. Ensinnäkin, Kristus asetti muitten ihmisten edun oman etunsa edelle. Toiseksi, Jumalan tahto oli Hänelle tärkeämpi kuin Hänen oma tahtonsa. Jeesus oli epäilemättä voinut valita itselleen helpomman tien kuin mikä sitten toteutui, mutta Hän oli täysin uskollinen Isän Hänelle antaman tehtävän suorittamiseen.

Liittyen Kristuksen esimerkkiin Paavali antaa erityisesti ”vahvoille” kolme kehotusta, jotka itse asiassa merkitsevät lopulta samaa:

1. Vahvojen tulee kestää heikkojen vajavuuksia (15:1)

2. Meidän jokaisen on otettava huomioon lähimmäisemme (15:2)

3. Meidän jokaisen on ajateltava, mikä on lähimmäiselle hyväksi (15:2)

Paavali vahvistaa ajatuksensa viittaamalla Raamattuun (VT:iin; 15:4), joka antaa meille kaiken kestävyydeksi, lohduksi ja toivoksi. Paavalin rukous on, että Jumalan antamalla kestävyydellä ja rohkaisulla roomalaiset noudattavat hänen kehotuksiaan, jolloin heidän yksimielisyytensä koituisi Jumalan ylistykseksi (15:5,6).


Kristus ja pakanamaailma

Kuten juutalaisen ja pakanataustaisen uskovan tulee osoittaa toisilleen keskinäistä hyväksymistä, tulee ”vahvan” ja ”heikon” uskovan hyväksyä toinen toisensa (15:7-13). Kristuskin on tullut niin juutalaisia kuin pakanoita varten (15:8,9). Inhimillisesti juutalaisen ja pakanan välillä oli ylittämätön kuilu, mutta koska Jumala on yhdistänyt nämä kaksi ihmisryhmää, Hän voi yhdistää kenet hyvänsä! Nykyihmisen voi olla vaikea käsittää tämän ajatuksen vallankumouksellisuutta, mutta kyse on juuri sellaisesta asiantilasta: kaksi keskenään vihollisuudessa olevaa ihmisryhmää voivat tulla yhteyteen keskenään Kristuksen yhdistäessä heidät. Inhimilliset raja-aidat kaatuvat, kun Herra yhdistää ihmiset keskenään.


Lähteet

Bruce, F.F.: Romans (Grand Rapids, Michigan, 1985).

Palma, Anthony D.: Galatians and Romans. Study guide (ICI, Irving, Texas, 1988)



Juhani Nikula, 15.12.2010

ROOMALAISKIRJE: ISRAELIN PELASTUMINEN

Paavali oli syntyperältään juutalainen. Tästä syystä hänellä oli sydämessään suru ja tuska kansansa luopumuksesta (Room.9:2). Paavali omistaa roomalaiskirjeessään kokonaista kolme lukua (9-11) Israelin tilanteen käsittelyyn. On mahdollista, että Rooman seurakunnan sisäinen tilanne tavalla tai toisella sai Paavalin ottamaan asian näin laajasti kirjeessään esille.



Israelin epäusko ja Jumalan vapaa valinta

Paavalin suru omasta kansastaan oli raskas (9:1-5), koska hän halusi myös sen pääsevän osalliseksi evankeliumin siunauksista. Paavalin toive olla itse kirottu, jos se auttaisi hänen veljiään (9:3) muistuttaa Mooseksen vuodatusta tilanteessa, jossa kansa oli tehnyt itselleen epäjumalankuvan, kultaisen sonnin (2.Moos.32:31-35); niin Mooses kuin Paavali halusivat kiihkeästi oman kansansa pelastusta. Paavali muistuttaa lukijoitaan lukuisista siunauksista, joita Jumala on kansalleen antanut, suurimpana itse Kristus, jota Paavali kutsuu Jumalaksi (Room.9:4,5). Mutta siunauksista huolimatta Israel oli epäuskon vallassa, mikä aiheutti Paavalille lakkaamatonta tuskaa.



Jumalan suunnitelma ei kuitenkaan ole epäonnistunut. Jumalan toimintamalli on kautta aikojen ollut se, että Hän erottaa ihmisiä valintansa mukaan saamaan lupauksia; tämä merkitsee samalla sitä, että toiset saavat tiettyjä lupauksia, toiset eivät (9:6-13). Paavali ottaa esimerkeiksi, kuinka Jumalan valinta kohdistui Iisakiin ja Jaakobiin. Se oli Jumalan vapaa valinta. Jumala valitsi Israelin kansakseen, mutta ei sen hyvien tekojen, vaan Jumalan oman vapaan valinnan vuoksi. Niinpä etnisen Israelin epäusko ei voi estää Jumalan suunnitelmien täyttymistä (vrt. 8:28-30). VT todistaa, että tämän kansan sisällä on ollut aina valittu jäännös, joka on ollut uskollinen Jumalalle ja jonka kautta Jumala toteutti suunnitelmiaan.



Jumalan vapaa valinta on kuitenkin ihmiselle vaikea hyväksyä, koska se ei tunnu inhimillisesti oikeudenmukaiselta; kyseessä on kuitenkin Jumalan armoon eikä oikeudenmukaisuuteen perustuva valinta (9:14-29). Tosiasiassa Jumala ei voisi valita ketään, jos Hän tekisi valintansa ihmisen ansioitten mukaan. Jumala ei toisaalta olisi epäoikeudenmukainen, vaikka Hän ei tekisi ihmisen hyväksi mitään, pelastusta myöten! Siksi valintakin on armoa, jota me ihmiset emme voi moittia.

Kuitenkaan VT:n aikana Jumala ei täyttänyt suunnitelmiaan vain valitun jäännöksen kautta, vaan Hän käytti jopa pakanallisia hallitsijoita kuten Egyptin faaraota. Vaikka Jumala paadutti faaraon sydämen monta kertaa, on väärin sanoa, että Jumala sattumanvaraisesti päätti tehdä niin; ennemminkin faaraon sydän paatui hänen oman jumalattomuutensa tähden (2.Moos.8:15,28; 9:34). Jumala antoi niin tapahtua Hänen omien suunnitelmiensa edistämiseksi. Jumala ei ole koskaan pahan alkulähde eikä Hän saa ihmisiä tekemään syntiä, minkä jälkeen Hän tuomitsisi heidät synnintekijöinä. Ennemmin Jumala saa pahatkin ihmiset palvelemaan Hänen tahtoaan.

Ihminen voi kyseenalaistaa Jumalan teot, mutta ihmisellä ei ole tosiasiallista oikeutta siihen (9:19-21). Jumala tietää, mitä Hän valitessaan tekee. Hänen valintansa voi olla meille käsittämätön, mutta Hänellä on kaikkivaltiudessaan oikeus toimia omien tarkoitusperiensä mukaisella tavalla. Tässä yhteydessä on korostettava, että tätä ei pidä ymmärtää niin, että Jumala olisi tuominnut ketään ennalta kadotukseen, vaan tämän vertauskuvan mukaan ”arvokkaat” ja ”arkiset” astiat tarkoittavat meidän ihmisten erilaisia palvelutehtäviä (kyse ei ole siis erilaisuudesta pelastuksemme suhteen). Mutta mitä pelastukseen tulee, jotkut ovat tietoisesti valinneet osakseen jumalattomuuden ja siksi Jumalan viha kohdistuu heihin (9:22-24). Kuitenkin Jumalan vihakin täyttää Jumalan suunnitelmia, koska samalla Jumalan armo ilmestyy niille, jotka ovat olleet Hänelle uskolliset.

Paavali ottaa edelleen esimerkin VT:sta profeetta Hoosean avioliitosta porttovaimon kanssa (9:25,26; Hoos.2:1,25). Profeetan avioliitto oli vertauskuva Israelin uskottomuudesta, jolloin pakanakansat, jotka eivät ennen olleet Jumalan kansaa, saivat Paavalin tulkinnan mukaan Jumalan kansan aseman evankeliumin kautta. Niinpä Jumala onkin kutsunut armon astioiksi niin juutalaisia kuin pakanoita (Room.9:24). Kuitenkin Hoosean avioliitto oli samalla vertauskuva siitä, että tulevaisuudessa valitun kansan uskottomuus päättyy ja silloin kansa on jälleen täysin Jumalan uskollinen kansa.

Paavali jatkaa lainauksilla Jesajan profetiasta (9:27-29), jonka mukaan läpi VT:n ajan Jumala toteutti suunnitelmiaan valitun jäännöksen, Jumalalle uskollisten yksilöiden kautta eikä koko Israelin kautta. Suuri osa Israelista on kautta aikojen ollut Herralle uskoton. Juutalaiset hylkäsivät myös Messiaansa kun tämä tuli. Paavali kuitenkin katsoi itse kuuluvansa uskolliseen jäännökseen. Jäännöksen luonteeseen kuuluu, että se on myös vakuutena sille, että koko kansakunta kerran löytää jälleen kuuliaisuuden Jumalalle.


Ihmisen vastuu

Paavali toteaa lopulta sen israelilaisille kovin vaikean asian, että hekään eivät voi pelastua lakia noudattamalla vaan samalla tavalla kuin pakanat (9:30-33). Myös israelilaisille pätee sama tie vanhurskauteen, joka tapahtuu yksin uskon kautta. Asia on kuitenkin heille poikkeuksellisen vaikea ja se on heille ”kompastuskivi”, joka kuitenkin ennustettiin jo VT:ssa (Jes.8:14,15). Messias oli erilainen kuin juutalaiset olivat odottaneet ja Hänestä tuli kompastuskivi heille, mutta lopulta Hänestä tulikin kulmakivi (Mark.12:10; 1.Piet.2:6-8). Juutalaisilla oli Jumalan laki ja Hänen erityinen ilmoituksensa toisin kuin pakanoilla, mutta siitä huolimatta juutalaiset hylkäsivät Jumalan lahjan, uskonvanhurskauden, jonka puolestaan pakanat ottivat vastaan. Tämä vastakkainasettelu on voimakas, minkä Paavali nimenomaisesti tuo esille. Lopulta vastuu on ihmisellä itsellään, kuului hän mihin kansaan tahansa. Jokainen voi saavuttaa vanhurskauden vain yhdellä tavalla, uskon eikä tekojen kautta.

Paavali asettaa vastakkainen kaksi tapaa pyrkiä vanhurskauteen, tekojen tai uskon kautta (10:1-13). Paavali oli itse ollut intoa täynnä lain noudattamiseen ja oli siksi kiihkeästi vainonnut kristittyjä, kunnes hän Damaskoksen tiellä kohtasi Jeesuksen. Kiihkeällä lakihurskaudellaan Paavali oli vain pyrkinyt pystyttämään omaa vanhurskauttaan, eikä sitä joka tulee Jumalalta. Näin Paavali tiesi omasta kokemuksestaan, että on täysin kestämätön sellainen väite, että on yhdentekevää mihin uskoo, kunhan on uskossaan vilpitön! Tämä väite on ikivanha, mutta väärä. Paavali oli ollut täysin varma omassa, kiihkeässä lakiuskossaan, mutta se osoittautui lopulta Jumalaa vastaan taistelemiseksi.

Kristus on lain loppu (10:4) kahdessa merkityksessä. Hän on ensinnäkin lain täyttymys. Toiseksi, Hän on lain loppu, koska vanha liitto on hävinnyt ja uusi liitto on tullut tilalle.

Pyrkimys vanhurskauteen tekojen kautta on toivotonta (10:5), koska ihminen ei parhaimmillaankaan pysty täyttämään koko lakia. Uskonvanhurskaus taas on avoinna kaikille Jeesuksen täytetyn työn kautta (10:6-8). Jeesus on jo tullut taivaasta ja Hänet on jo herätetty kuolleista; siksi Jeesuksen ihmiseksi tuleminen ja Hänen ylösnousemuksensa ovat Hänen maanpäällisen pelastustyönsä kaksi merkkipylvästä, jotka osaltaan muodostavat ”uskon sanan” eli evankeliumin. Tähän meitä kutsutaan sydämessä uskomaan ja julkisesti tunnustautumaan (10:9-11). Lopultakaan pelastuksen näkökulmasta ei ole mitään merkitystä sillä, olemmeko pakanoita vai juutalaisia: pelastuksen tie on molemmilla sama ja molemmilla on sama Herra (10:12,13).

Tämän jälkeen Paavali kääntyy käsittelemään tarvetta julistaa evankeliumia kaikille, jotka eivät ole sitä kuulleet (10:14-21). Profeetta Jesajan mukaan ilosanoman tuojan askelet ovat ihanat (Jes.52:7). UT:n valossa kyseessä on hyvä sanoma siitä, että synnin siteet on katkottu ja ihmisen jumalasuhde korjaantuu Jeesuksen täytetyn työn kautta. Paavali korostaa, että usko tulee evankeliumin kuulemisesta. Niissä, jotka kuulevat Kristuksen sanan, herää usko. Israel on tässä suhteessa ollut etuoikeutetussa asemassa, mutta kuten Mooses jo oli ennustanut (5.Moos.32:21), he ovatkin saaneet kadehtia toista kansaa, joka on ottanut evankeliumin vastaan. Tämä ennustus oli nyt toteutunut, koska Israel oli uppiniskainen kansa.


Jumalan suunnitelma Israelia kohtaan

Huolimatta johtopäätöksistään Paavali ei kuitenkaan katso oman kansansa olevan lopullisesti hylätty, vaan hän näyttää luvussa 11, että Jumalan tarkoituksena on pelastaa myös Israel. Sen kapinallisuus on palvellut Jumalan suunnitelmaa levittää evankeliumia kaikkialla pakanamaailmassa (11:11,12)!

Israelin vieraantuminen Jumalasta ei ole lopullinen (11:1-16). Paavali näkee jo omassa asemassaan syntyperäisenä israelilaisena todisteen siitä, että koska Jumala oli hänelle armollinen, Jumala ei ole hylännyt kansaansa (11:1). Jumala on edeltä tiennyt kaiken, joten valitessaan Israelin Hän on tiennyt niin tulevan uskollisen jäännöksen kuin kansan enemmistön tulevan luopumuksen. Kuten Elian aikana, on nytkin jäännös uskollisia juutalaisia, jotka eivät ole torjuneet evankeliumia. Jumala on etu käteen tiennyt, ketkä ottavat evankeliumin vastaan ja ketkä paatuvat (11:5,7).

Pakanoiden ei kuitenkaan ole syytä ylpeillä juutalaisten kustannuksella, koska näiden kääntymys tulee kerran olemaan suuri tapahtuma (11:13-16). Vertauksessa oliivipuusta (11:17-24) Paavali varoittaa pakanakristittyjä suhtautumasta ylemmyydentunteella juutalaisiin, koska nämä ovat joka tapauksessa pysyvästi Jumalan valittu kansa. Jumala osoitti armoaan valittua kansaansa kohtaan, koska ilman sitä kansa olisi lopullisesti hävinnyt olemasta. Mutta jos Jumala oli valmis leikkaamaan jalon oliivipuun oksia (juutalaisia) irti puusta, Jumala voi yhtä hyvin leikata pois villin oliivipuun oksia (pakanoita). Pakanoilla ei ole siten mitään syytä ylemmyydentuntoon juutalaisia kohtaan. Ylipäätään ihminen pysyy Jumalan yhteydessä vain uskon kautta (11:20), kuului ihminen mihin kansaan hyvänsä. Jokaisen ihmisen toivo on pelkästään Jumalan armossa, ei syntyperässä tai ansioissa. Armo ei anna mitään aihetta kerskailuun kenellekään.

Israel tullaan kuitenkin kerran ennallistamaan (11:23). Tosin ne oksat (yksilöt), jotka kerran leikattiin, ovat kuolleet. Mutta kansana Israel tulee vielä elpymään, kun se ottaa Kristuksen vastaan (11:25-29). Siinä vaiheesta on pakanakansoista jo tullut pelastuneitten määrä täyteen. ”Koko Israel”, joka pelastuu, ei tarkoita jokaista juutalaista kaikkina aikoina, mutta lopun aikana silloin maan päällä oleva juutalainen kansa tulee kansana uskomaan Kristukseen ja pelastumaan.

Israelin paatumus on edesauttanut sitä, että pakanat ovat saaneet kuulla evankeliumin. Jumala ei rakasta Israelia sen hyvyyden takia, vaan koska Jumalan lupaukset isille (patriarkoille) ovat kuitenkin edelleen voimassa (11:29). Jumala on uskollinen omalle sanalleen ja tulee elvyttämään kansansa kun aika on täyttynyt.


Jumalan suunnitelma koko maailmaa kohtaan

Paavali päättää selostuksensa Israelista esittelemällä Jumalan suunnitelman koko maailmalle (11:30-36). Tottelemattomuus on syntiä, mutta niin merkilliseltä kuin se kuulostaakin, vain tottelemattomat voivat tulla tuntemaan Jumalan armon (11:30,31)! Tämä koskee kaikkia, samalla lailla juutalaisia kuin pakanoita (11:32). Kaikki ovat tehneet syntiä (3:23), jolloin kaikkien toivona on pelkästään Jumalan armo.

On tarkkaan huomattava, että Paavali ei opeta kaikkien ihmisten pelastuvan (universalismi opettaa, että kaikki pelastuvat lopulta eikä helvettiä ole). Sen sijaan pelastuksen tie on kaikille sama ja kuka hyvänsä uskoo evankeliumin, pelastuu. Kuitenkin on aina myös niitä, jotka eivät usko, ja näin he epäuskossaan tuomitsevat itsensä.


Lähteet

Bruce, F.F.: Romans (Grand Rapids, Michigan, 1985)

Palma, Anthony D.: Galatians and Romans. Study guide (ICI, Irving, Texas, 1988)


Juhani Nikula, 1.12.2010

ROOMALAISKIRJE: PYHITYS, OSA 2

Jo aikaisemmin roomalaiskirjeessään Paavali on tuonut esille kehotuksen pyhitykseen, joka merkitsee vanhurskauttamisen käytännöllistä sovellusta ihmisen jokapäiväisessä elämässä. Roomalaiskirjeen luvussa 8 Paavali tuo esille tärkeän näkökulman pyhitykseen: antautuminen Pyhän Hengen voiman alle auttaa ihmistä voittamaan ”vanhan minän” himot ja halut. Hengen luoma elämä merkitsee ihmisen elämässä toivoa ja lopulta voittoa.


Liha ja henki

Roomalaiskirjeen tulkinnan kannalta ovat keskeisiä Paavalin käyttämät termit ”liha” (merkitsee useimmiten: ihmisen vanha luonto) ja ”henki” (merkitsee useimmiten: ihmisen uusi luonto). Paavali ei (!) tarkoita sitä, että aineellinen ruumis on paha ja aineeton henki hyvä, kuten monet pakanauskonnot opettavat (tämä virheellinen käsitys on toisinaan omaksuttu myös kristillisiin uskonkäsityksiin). Paavalin opetuksen taustalla on vanhatestamentillinen (=sen hyvässä merkityksessä) käsitys ”lihasta”, joka voi merkitä seuraavia asioita (huom! jokaisessa kohdassa alkutekstin sanaa ”liha” ei ole käännetty kirjaimellisesti suomeksi):

(1) ihmisen (luonnollinen, neutraali) ruumis (Room.2:28)
(2) ihmisen syntyperä tai sukulaisuussuhde (1:3; 4:1; 9:3,5; 11:14)
(3) koko ihmiskunta (3:20)
(4) Kristuksen inhimillinen luonto (8:3)
(5) ihmisen heikko inhimillinen luonto (6:19; 8:3)
(6) uskovan vanha luonto (7:18,25)
(7) kääntymättömän ihmisen inhimillinen luonto (8:8)

Paavalin käyttäessä termiä ”liha” se ei näin aina tarkoita ihmisen ”vanhaa minää”, syntistä luontoa, vaikka se on sen pääasiallinen merkitys. Toisinaan hänen terminologiassaan ”liha” on liitettävä kirjaimellisesti ihmisen ruumiiseen (välillä Paavali käyttää sanaa ”ruumis” ”lihan” sijasta, 6:6; 7:24), mutta Paavali ei tällä todellakaan tarkoita sitä, että aineellinen ruumis on itsessään pahaa. Positiivisessa merkityksessä ruumis voi nimittäin olla elävä uhri (12:1; v. 1992 käännös ei käytä sanaa ”ruumis”) ja Hengen asuinpaikka (8:11). Lisäksi ruumiimme tullaan lunastamaan vapaaksi kuolevaisuudesta (8:23).

Paavali käyttää sanoja ”liha” ja ”henki” pääasiassa jännitteessä toisiaan vastaan, mikä sekin juontuu VT:sta (vrt. Jes.31:3). Siksi hän kehottaa uskovia vaeltamaan hengessä eikä lihan mukaan (Room.8:4), olemaan hengen eikä lihan hallinnan alla (8:9) ja tuottamaan hengen eikä lihan mukaista hedelmää (Gal.5:16-25). ”Henki” on Paavalin käytössä yhtä monipuolinen käsite kuin ”liha”. Henki viittaa paitsi Jumalan Henkeen tai Pyhään Henkeen myös ihmisen henkiseen puoleen sekä persoonallisiin henkiin tai henkivaltoihin (1.Kor.2:12; 12:10; Ef.2:2). Ihmisen henkeen viitatessaan Paavali tarkoittaa uskovan sitä puolta, joka toimii yhteydessä Jumalan Hengen kanssa (Room.8:16). Ihmisen henki ei kuitenkaan tunne Jumalaa ennen kuin Jumalan Henki tekee sen eläväksi (vrt. Ef.2:5).

Roomalaiskirjeen luku 8 kertoo Pyhästä Hengestä erityisesti seuraavaa:

- 8:2 -> Henki vapauttaa synnin ja kuolema laista
- 8:4,5 -> Henki auttaa elämään Jumalan tahdon mukaan
- 8:9 -> Henki asuu uskovassa
- 8:11 -> Henki tekee eläviksi uskovien kuolevaiset ruumiit
- 8:14 -> Henki johtaa Jumalan lapsia
- 8:15,16 -> Henki antaa uskovalle pelastusvarmuuden
- 8:26,27 -> Henki toimii esirukoilijana uskovien puolesta

On totta, että Paavalin käsitteistössä ”henki” ja ”liha” ovat pääasiallisesti jännitteessä keskenään. Kuitenkin kummankin termin käyttö on niin laaja-alainen ja monipuolinen, että sanan merkitys tulee huolella tutkia asiayhteydessään.

Elämä Hengessä

Vapaus synnistä, kuolemasta ja laista toteutuu Hengen luomassa elämässä (Room.8:1-17). Ihmisen pyhitys toteutuu siten, että hän antautuu Hengen johtoon. Koska uskovat on vapautettu kuolemasta, synnin rangaistuksesta (8:1), heidän ei tule enää elää siten kuin he olisivat edelleenkin synnin orjia; päinvastoin, heidän tulee elää Hengen voiman alla, luottaen siihen että Henki auttaa heitä voittoon syntisen luonnon vaatimuksista. Koska Pyhä Henki on tullut uskovan elämään, synnin voima ei voi enää hallita häntä (8:2). Jeesus on jo omassa ruumiissaan kantanut synnin tuomion ja rangaistuksen (8:3), jolloin ihminen on sovitettu Jumalan kanssa. Viittauksessa Jumalan Pojan inhimillisyyteen Paavali torjuu kaksi harhaopetusta: (1) viittauksella Jeesuksen ihmisyyteen Paavali torjuu näkemyksen, että Jeesuksella ei olisi ollut todellista, fyysistä ruumista (harhaoppi nimeltä doketismi) ja (2) viittauksella ”syntisten ihmisten kaltaisena” (v. 1992 käännös) tai ”syntisen lihan kaltaisuudessa” (v. 1938 käännös) Paavali torjuu sen näkemyksen, että Jeesuksessa olisi ollut syntiä johtuen Hänen ihmisyydestään; päinvastoin, Jeesus oli todellinen ihminen, mutta täysin synnitön. Nämä harhaopit tulevat esiin aina uudelleen ja uudelleen, siksi Paavalin opetus on aina ajankohtainen.

Elämä Hengen mukaan on nimenomaisesti jokaisen uskovan elämänmalli, mikä yksin johtaa ihmisen pyhitykseen (8:4). Paavali asettaa elämän Hengen mukaan ja lihan mukaan jyrkästi vastakkain (8:5-8). Hengen mukaan elävillä pyrkimykset ovat hengen mukaiset, käsittäen elämän ja rauhan. Luonnollinen ihminen, jolla ei ole Pyhää Henkeä, on täysin kyvytön miellyttämään Jumalaa, koska paraskaan ulkonainen elämä ei tee ihmisestä kelvollista Jumalan edessä.

Jae 8:9 on erityisen merkityksellinen, koska se tarkoittaa sitä, että ihmisen on mahdotonta olla kristitty lainkaan ilman, että hänessä on Pyhää Henkeä. Jokaisessa uskovassa on Pyhä Henki. Mutta on eri asia, onko uskova täytetty Hengellä, ilmenevätkö Pyhän Hengen hedelmä ja lahjat hänessä, ja missä määrin hän on elämässään Pyhän Hengen johdatuksessa. Vaikka ihminen olisi tässä suhteessa hengellisesti vajavainen, hänessä asuu kuitenkin Pyhä Henki siinä mielessä, että hän on pelastettu. Uusi elämä ei ole mahdollista ilman Pyhän Hengen läsnäoloa, Hänen asumistaan uskovassa. Henki asuu uskovassa ja vaikuttaa hänessä pelastuksen; kuten Henki herätti Jeesuksen kuolleista, Hän herättää myös uskovat kuolleista (8:11).

Koska uskovat on vapautettu synnin laista ja kuolemasta ja koska Pyhä Henki asuu heissä, heidän tulee antautua kuuliaisuuteen Pyhälle Hengelle ja palvella Häntä eikä syntistä luontoaan (8:12). Eläminen Hengen mukaan merkitsee Jumalan tahdon täyttämistä. Meille luvataan Hengen johdatus (8:14), Jumalan lapseus (8:15) ja pelastusvarmuus (8:16; pelastuksn epäileminen ei ole oikeaa nöyryyttä vaan Raamatun mukaisten lupausten epäilemistä). Lopuksi Paavali kutsuu meitä ”Jumalan perillisiksi”, jotka pääsevät osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin Kristus. Tälle on kuitenkin vielä yksi ehto: uskovien tulee ensin jakaa Kristuksen kanssa kärsimykset, joita Paavali seuraavaksi käsittelee (8:18- ).

Tuleva kirkkaus

Tuleva kirkkaus edellyttää, että uskovat ensin valmistetaan siihen (8:18-30). Paavali tiesi omasta kokemuksestaan, mitä hän puhuu: hän joutui itse kärsimään paljon Kristuksen nimen tähden (Ap.9:16; 2.Kor.11:16-33). Tuleva kirkkaus ei pelkästään ole suurempi kuin kärsimys, vaan kirkkaus suorastaan on seurausta siitä! Kun Kristuksen ja Paavalin osana oli kärsimys, se on myös jokaisen uskovan osana. Kärsimyksissä on kysymys kuin synnytystuskista, jotka ovat väliaikaisia mutta joiden jälkeen koittaa sitä suurempi siunaus. Tämä on kuitenkin vielä toivon varassa, joka on kuitenkin elävä ja jonka varassa kärsivällisesti odotamme tulevaa. Paavali ottaa jälleen esille Pyhän Hengen lahjan. Olemme saaneet Hänet ensi lahjana (esikoislahjana); Henki on antaa uskoville esimakua tulevasta ja vahvistaa meidän toivoamme. Henki myös toimii esirukoilijana uskovien puolesta (8:26,27; ”sanattomat huokaukset” voivat olla myös viittaus kielilläpuhumiseen).

Koska Paavali pitää uskovan kärsimyksiä välttämättöminä, hän samalla tekee tyhjäksi menestysteologisen opetuksen, joka opettaa meidän saavan uskomme kautta nykyisessä elämässämme pelkästään voittoja Jeesuksen nimessä. Uskovan lopullisena osana on riemuvoitto, mutta se saavutetaan kärsimysten kautta ja suurelta osalta vasta nykyisen maailmanajan jälkeen.

Jälleen Paavali puhuu arvostavasti ihmisen fyysisestä ruumiista (8:23). Ihminen on sekä henkinen että ruumiillinen olento, ja Jumala on luonut hänet sellaiseksi (1.Moos.2:7). Myös Jeesuksella oli fyysinen ruumis, koska Hän on – paitsi Jumala – myös todellinen ihminen. Jeesus herätettiin kuolleista ja Hänen ruumiinsa lähti ylösnousemuksessa haudasta (Matt.28:6); myöhemmin Jeesus otettiin taivaaseen ruumiineen päivineen (Ap.t.1:9). Jeesuksen esikuvan mukaan ihmisen lunastus koskee koko ihmistä, niin hänen henkeään kuin hänen ruumistaan. Kuitenkin ylösnousemusruumiimme tulee olemaan kirkastettu ja kuolematon (1.Kor.15:50-55). Meidän ruumiimme tulee olemaan Kristuksen kirkastuneen ruumiin kaltainen (Fil.3:21). Tämä kaikki on kuitenkin vielä toivon varassa, koska me emme vielä näe sitä vaan odotamme kärsivällisesti.

Jumalan ikuinen suunnitelma tulee toteutumaan Hänen omiensa kohdalla (8:28-30). Paavali ei kuitenkaan opeta tässä ennaltamääräämisoppia (=Jumala olisi ennalta valinnut toiset ihmiset pelastukseen, toiset kadotukseen). Kyse on siitä, että kaikkivaltiudessaan Jumala tietää kaikki asiat: menneen, nykyisen ja tulevan. Siksi Hän tietää, mitä Hän valitsee ja määrää. Hän on myös tiennyt ennalta, kuka ottaa evankeliumin vastaan ja kuka ei. Jo ennen kuin ihminen oli syntynytkään, Jumalalla oli hänen elämäänsä varten suunnitelma (vrt. Jer.1:5; Ps.139:16). Jumalan tahto on, että kaikki pelastuisivat (1.Tim.2:4; 2.Piet.3:9), mutta toiset uskovat ja toiset eivät, mikä ratkaisee ihmisen pelastuksen (Mark.16:15,16).

Uskovan toivona on tuleva kirkkaus, jonka tuleminen on varma (Room.8:30). Jumala on aloittanut meissä hyvän työnsä ja vie sen lopulta päätökseen (Fil.1:6). Lopulta meistä tulee hänen kaltaisiaan (1.Joh.3:2), mikä on todella paljon luvattu – mutta se on totta! Silloin ihmisen pelastus on tullut täydelliseksi.

Lopullinen voitto

Paavali selostaa lopuksi toivon varassa olevan voittomme varmuuden (Room.8:31-39). Kun Jumala on meidän kanssamme ja Hän on päättänyt pelastaa meidät, mikään vastarinta meitä kohtaan ei voi päästä meistä voitolle (8:31). Jumalan armon voimasta kertoo Jeesuksen kärsimys ristillä (8:32). Koska Jumala uhrasi Poikansakin, Hän tulee varmasti johtamaan myös kaikki omansa luvattuun kirkkauteen. Mitkään syytökset, tuomiot tai mikään muu ei voi erottaa meitä Jumalasta. Kärsimykset nykyajassa ovat varmat, mutta ne vain todistavat tulevasta kirkkaudesta.

Vaikka Paavali puhuu eri yhteyksissä Jumalan persoonista erikseen, on koko Jumalan kolminaisuus kuitenkin jatkuvasti läsnä. Isä on meidän puolellamme (8:31), Poika rukoilee meidän puolestamme (8:34) ja Henki auttaa meitä (8:26,27). Vaikka vastustus ja kärsimykset ovat uskovien osana tässä maailmassa, Jumalan läsnäolo on koko ajan todellisuutta. Jumalan antaa meille lopulta riemuvoiton, koska Hän rakastaa meitä (8:37). Mikään ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta (8:38,39). Paavali mainitsee Jumalan (tai Kristuksen) rakkauden kolmesti tässä raamatunkohdassa (8:35,37,39). Jumalallinen rakkaus on niin voimallinen, että mikään mahti tai valta koko maailmankaikkeudessa ei kykene murtamaan sitä. Tätä ei tietenkään pidä ymmärtää niin, ettei uskovan tulisi pyrkiä olemaan Jumalalle tietoisesti kuuliainen. Mutta tämä merkitsee sitä, että kun kristitty kohtaa omille voimilleen ylitsepääsemättömiä koetuksia, hänen ei tarvitse antautua niiden alle, vaan turvata Jumalaan, jota mikään voima ei voi horjuttaa. Siksi on niin voimallinen asia tietoisuus siitä, että Jumala on meidän puolellamme.

Lähteet

Bruce, F.F.: Romans (Grand Rapids, Michigan, 1985).

Palma, Anthony D.: Galatians and Romans. Study guide (ICI, Irving, Texas, 1988).

Juhani Nikula, 3.11.2010

ROOMALAISKIRJE: PYHITYS, OSA 1

Aikaisemmin roomalaiskirjeessään (Room.3:21-5:21) Paavali selosti ihmisen vanhurskauttamista, joka tapahtuu riippumatta lain noudattamisesta ja ihmisen ansioista; vanhurskauttaminen tapahtuu Jumalan armosta ihmisen uskon kautta. Usko on luonteeltaan passiivista, joka kuitenkin kasvaa, kehittyy ja kypsyy. Luvuissa 6-8 Paavali kuvaakin vanhurskauttamisen käytännöllisiä seurauksia, jotka toteutuvat pyhityksen kautta. Valitettavasti pyrkimys pyhitykseen kuitenkin merkitsee ihmisen elämässä taistelua, koska meidän vanhan ihmisemme syntinen luonne ei kokonaan kuole. Kohtaamme joka päivä elämässämme velvollisuuden panna pois vanha ihmisemme (Kol.3:8-10). Mutta onneksi meidän ei tarvitse kohdata lihan ja hengen välistä taistelua omassa voimassamme, vaan voimme jättää elämämme Pyhän Hengen hallintaan, joka antaa meille voiman taistelussa syntiä vastaan. Taistelu on todellisuutta ja olemassa meissä niin kauan kuin olemme katoavaisessa ruumiissamme.


Tie pyhitykseen ja vesikaste

Pyhyys merkitsee Jumalalle erotettua olotilaa sisältäen synnistä erottautumisen; pyhyys on vapautta synnin vallasta. Pyhitys on prosessi, jonka kautta ihmisestä tulee pyhä (=adjektiivi; substantiivi ”pyhä” tarkoittaa uskovaa Jumalan omana). Pyhitys on kuitenkin siinä mielessä paradoksaalinen käsite, että meidän asemamme on olla pyhä Jumalan edessä (Room.6:3-10), mutta käytännössä meidän tulee uskovina koko ajan pyhittyä (6:11-23). Näiden asioiden välille vallitsee jännite, jonka kohteena uskova on.

Paavali joutui koko ajan puolustamaan kantaansa pelastuksesta Jumalan armosta yksin uskon kautta, koska se tuntui joidenkin mielestä johtavan vapauteen tehdä syntiä (Paavalin omat sanatkin on joskus ymmärretty tässä suhteessa väärin, esim. 5:20). Paavali vastaa tähän painokkaasti (6:1,2) ja pitää tällaista ajattelua mielettömänä. Kun vanhurskautettu ihminen on kuollut pois synnistä, on mahdotonta olettaa hänen jatkavan synnin tekemistä. Kuolema ja elämä eivät voi olla todellisuutta yhtä aikaa. Kuolema synnille merkitsee sitä, että synti ei voi enää hallita ihmisen elämää. Lain alla elävä ihminen ei voi saada varmuutta anteeksiantamuksesta ja rauhasta Jumalan kanssa; mutta antautuminen Kristukselle ja Pyhälle Hengelle luo ihmiseen uuden luonnon, joka spontaanisti kantaa Hengen hedelmää.

Paavali ottaa esille vesikasteen, joka merkitsee vertauskuvallisesti synnille kuolemista ja joka on esikuva uudesta elämästä (6:3-14). On huomattava, että ne raamatunkohdat, jotka kiistattomasti puhuvat vesikasteesta, ovat suhteellisen harvat (siitäkin huolimatta, että monille kirkkokunnille kaste eri tavalla käsitettynä on erittäin keskeinen opinkappale!); tämä nimenomainen kohta puhuu kuitenkin selkeästi vesikasteesta. Paavali puhuu tässä vesikasteesta jokaisen uskovan kokemuksena (6:3). On muistettava, että apostolisena aikana kaste seurasi välittömästi ihmisen uskoontuloa (vrt. Apostolien tekojen kertomukset kastetapahtumista) eikä asiassa viivytelty.

Jakeiden 3 ja 4 mukaan kaste symboloi ihmisen uskoa, joka yhdistää hänet Kristukseen. Kasteessa uskova kuolee Kristuksen kanssa synnille, tullen haudatuksi Hänen kanssaan ja nousee Kristuksen kanssa uuteen elämään, missä synnin valta on kukistunut. Paavalin käyttämät kielikuvat puhuvat selvästi upotuskasteesta, jolloin uskova upotetaan veden alle ja sitten nousee vedestä; tämä upottamisen ja nousemisen kielikuva puhuu kuolemasta ja kuolleista nousemisesta. Jae 6:5 merkitsee sekä sitä, että (1) meillä on uusi elämä jo nyt, että sitä että (2) tulemme kerran kokemaan ylösnousemuksen Jeesuksen kanssa. Paavalin mukaan upottaminen näin symboloi uskovan kuolemaa synnille ja nouseminen vedestä hänen uutta elämäänsä Kristuksessa.

Tärkeä kysymys on, mitä meissä kuoli Kristuksen kanssa. Vanha minämme (syntinen luontomme) on ristiinnaulittu Kristuksen kanssa (6:6), mutta tämä ei merkitse sitä, että vanha minämme ei enää olisi olemassa. Paavali osoittaa (vrt. Kol.3:5-10), että meidän on päivittäin pantava pois vanha minämme, jotta elämässämme täyttyisi se kuolema, jonka olemme Kristuksen kanssa kuolleet. Kuolema Kristuksen kanssa on kuitenkin vapauttanut meidät olemasta synnin orjia (6:6), jolloin synnin valta meissä on kukistunut. Kristuksen kuoleman kautta ja yhteydessä Häneen meidät on vanhurskautettu ja päästetty vapauteen synnin vallasta (6:7).

Kuten olemme yhdessä Kristuksen kanssa ristiinnaulitut ja kuolleet, olemme yhdessä Hänen kanssaan myös nousseet uuteen elämään (6:8). Elämme jo nyt iankaikkista elämää. Koska Kristus oli herätetty kuolleista, kuolemalla ei ole enää mitään valtaa Häneen (6:9). Hänen kuolemansa merkitsee lopullista kuolemaa synnistä (6:10). Jeesuksen kuolemaa ei toisteta koskaan, mistä syystä ylösnousemuskin on lopullinen, ja nyt Kristus elää Jumalalle. Siksi Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen vaikutukset ovat ikuisia.

Paavalin mukaan kaste siten symboloi synnistä erottautumista ja omistautumista elämään uutta elämää Kristuksessa. Kaste on kristityn uskontunnustuksen ulkonainen merkki: se on tunnustautumista Kristukseen.

Kuvailtuaan, mitä me olemme Kristuksessa (6:3-10), Paavali siirtyy kehottamaan meitä tulemaan sellaiseksi, millaiseksi Jumala on jo tehnyt meidät (6:11-14)! Tämä ajatuksenjuoksu kieltämättä on jännitteinen! Paavali esittää kehotukset käskymuodossa. Ensiksi, meidän tulee katsoa itsemme (pitää itseämme) kuolleiksi synnille (vrt. Jumala katsoo/lukee meidät vanhurskaiksi, nyt meidän tulee katsoa/lukea itsemme pyhittyneiksi; 6:11). Tässä selvästi edellytetään uskovan tahtoa hyväksyä itselleen se, mitä Jumala on jo valmistanut hänelle. Välttämättä tämä merkitsee sitä, että uskova alistaa tahtonsa Jumalan tahdon alle. Toiseksi, meidän tulee taistella syntiä vastaan ja olla antamatta periksi omille haluillemme (6:12). Kolmanneksi, meidän on annettava itsemme kokonaan Jumalan käyttöön (6:13). Lopuksi Paavali muistuttaa, että tämä kaikki merkitsee armon alaisena olemista, ei lain alaisuutta (6:14).

Vertauskuva orjuudesta

Paavalin aikainen yhteiskunta hyväksyi mahdollisuuden pitää toista ihmistä orjuudessa. Orjia myös laillisesti myytiin ja ostettiin rahasta. Orja oli täydellisesti isäntänsä vallan alainen eikä orjalla ollut mitään oikeuksia. Paavalin vertauskuva orjuudesta (6:15-23) oli näin lukijoille tuttu heidän arkielämästään. Paavali palaa uudelleen kysymykseen vapaudesta tehdä syntiä, koska elämme armon emmekä lain alla (6:15). Paavali vastaa kieltävästi ja viittaa orjamarkkinoihin (6:16), joka merkitsee, että jokaisella ihmisellä on oma Herransa, jota hän palvelee. Niinpä ihminen palvelee joko syntiä (joka johtaa kuolemaan) tai Jumalaa, joka merkitsee kuuliaisuutta todellisessa vapaudessa. Paavalin lukijat olivat vastanneet myönteisesti Jumalan kutsuun (6:17); siten nämä olivat siirtyneet synnin orjuudesta Kristuksen orjuuteen ja heidän vapautumisensa synnin orjuudesta merkitsi omistautumista vanhurskaudelle (6:18).

Seuraavaksi Paavali selittää, miksi hän käytti orjavertausta (6:19); hän halusi vertauksellaan varmistua, että lukijat ymmärsivät hänen ajatuksenjuoksunsa. Uusi elämä Kristuksessa ei ole samanlaista ”orjuutta”, mitä maallinen orjuus oli. Tosiasiassa Kristuksen orjuus on korkeinta mahdollista vapautta. Kuitenkin isäntä omistaa orjansa kokonaan, joten Kristuksen omina olemme täysin omistautuneita palvelemaan Häntä. Jeesus opettikin, ettei meillä voi olla kahta herraa (Luuk.16:13). Joka siis palvelee syntiä, ei voi palvella Kristusta (6:20) ja päinvastoin. Synnin palveleminen johtaa kuolemaan, mutta Jumalan palveleminen johtaa pyhitykseen ja ikuiseen elämään (6:21-23). Jumalan orjana oleminen tuottaa Hengen hedelmää (Gal.5:22,23).

Paavali tuo vastakohdat selvästi esiin. Jokainen ihminen palvelee jotain herraa, jota hän tottelee. Vaihtoehtoja on kaksi: palvelemme joko syntiä tai Jumalaa. Neutraalia välimaastoa ei ole.

Vapaus laista

Roomalaiskirjeen luku 7 on tuottanut raamatuntutkijoille ongelmia, koska ensinnäkään ei ole ollut täysin selvää, puhuuko Paavali välttämättä itsestään, vaikka hän kirjoittaa ensimmäisessä persoonassa. Toiseksi, vaikka hän puhuisi kauttaaltaan itsestään, nousee kysymys, puhuuko hän kokemuksistaan kääntymättömänä vai uskovana. Tiettyä tulkinnanvaraisuutta luku 7 sisältää, mutta lienee johdonmukaisinta ymmärtää Paavalin selostus hänen nykyisenä ja jatkuvana kokemuksenaan, jossa Paavali selittää päivittäistä kamppailuaan syntiä vastaan. Yleisesti Paavalin kirjoituksia ei ole helppo ymmärtää siten, että hän katsoisi tulleensa täydelliseksi pyhityksessä (vaikka ymmärrämme hänen päässeen pyhityksessä hyvin pitkälle).

Luvussa 6 Paavali käsitteli vapautta synnistä kuvaamalla orjan ja isännän välistä suhdetta, seuraavassa luvussa hän kuvaa suhdetta aviomiehen ja –vaimon välillä (7:1-6). ”Laki” on Paavalin sanastossa moniselitteinen käsite eikä tarkoita aina Mooseksen lakia; tässä (7:1,2) hän tarkoittaa lailla yleistä lakia tai periaatetta, joka vallitsee (laillisessa) yhteiskunnassa. Laki hallitsee ihmisen elämää niin kauan kuin ihminen elää (7:1), mutta ihminen vapautuu laista kun hän kuolee (7:2). Paavali tulee samaan johtopäätökseen kuin luvussa 6: ihminen vapautuu synnin alta kuoleman kautta (kuten lain alta) ja alkaa kantaa hedelmää Jumalalle (7:4). Paavali asettaa lopuksi vastakkainen vanhan ja uuden elämän (7:5,6). Kuoltuaan laille ihminen on vapaa lain vaatimuksista ja palvelee nyt Jumalaa Hengen mukaan. Kuuliaisuus Jumalalle tapahtuu vapaudessa, ei lain vaatimusten mukaisesti.

Paavalille usko ei voinut merkitä lain kirjaimen noudattamista, mitä kautta ihminen voisi saavuttaa ansiota Jumalan silmissä. Kuitenkaan Paavalinkaan mukaan laki ei ollut syntiä – päinvastoin, laki oli pyhä ja se osoitti, mitä synti on (7:7-13). Kuitenkin lain käsky ihmisen väärinymmärryksen kautta johti ihmisen synnin tekoon. Lain käskyn tarkoitus oli auttaa ihmistä säilyttämään vapautensa, mutta ihminen ymmärsi sen väärin rajoittaakseen vapauttaan. Lakia ei kuitenkaan voinut syyttää tästä väärinymmärryksestä: synti petti ihmistä lain kautta ja johti ihmisen uskomaan, että lain noudattamisella ihminen saavuttaa pelastuksen ja Jumalan suosion (tämä on viime kädessä jokaisen uskonnon sisältämä valhe; siksi kristillinen usko ei ole lainkaan ”uskonto” tässä merkityksessä). Tosiasia on, että synti käytti lakia, joka on pyhä, välineenä johtamaan ihmisen kuolemaan, mikä osoittaa miten paha synti on. Kuitenkin lain merkitys Jumalan suunnitelmissa paljastuu samalla: laki paljasti synnin ja ilmaisee, miten paha synti on, mikä edisti Jumalan suunnitelmaa voittaa synti lopullisesti.

Paavali siirtyy sitten käsittelemään ihmisen sisäistä konfliktia (7:14-25). Kristitty joutuu kohtaamaan elämisen samanaikaisesti kahdessa maailmassa, ajallisessa (nykyisessä) ja hengellisessä. Ihminen on samalla kertaa Aadamin jälkeläinen ja Jumalan lapsi, mikä saa aikaan ”lihan” (ihmisen syntinen luonto) ja hengen välisen taistelun. Vaikka olemme Kristuksen kanssa kuolleet ja nousseet uuteen elämään (6:3-10), on synnin olemassaolo elämässä kuitenkin edelleen tosiasia. Tässä näkyy vanhurskauttamisen ja pyhityksen välinen ero. Vanhurskauttaminen on kertaluontoinen tapahtuma, mutta pyhittyminen on jatkuva prosessi uskovan elämässä; pyhittymisen voi katsoa olevan vanhurskauttamisen ”käytännöllistä toteuttamista.”

Ihmisen sisäinen tilanne on kuitenkin vielä puutteellinen (7:15-20). Ihminen toimii vastoin sitä, minkä hän tietää oikeaksi. Pyhän Hengen hallinta ihmisen elämässä on siten vielä vajavaista, ja synnillä on edelleen otetta ihmisen elämään. Paavalikin näkee oman tilansa edelleen hyvin synkkänä (7:24); Paavalin sanoman painopiste kuvatessaan syntiä ja ihmisen syntisyyttä tuntuu olevan itsekkyydessä. Synnin voimakkaaseen vaikutukseen ja sen seurauksiin Paavalilla on lopulta vain yksi ratkaisu: Jeesus on vastaus (7:25)! Uskova tullaan kerran vapauttamaan tästä kuoleman ruumiista ylösnousemuksessa. Jumala vie lopulta työnsä päätökseen (Fil.1:6).

Paavali käyttää kuvauksessaan ensimmäistä persoonaa (minä, me), jolloin hän viittaa itseensä ja muihin uskoviin. On siten oikeutettua tehdä johtopäätös, että pyhittyminen ja kilvoittelu ovat oikeutettuja ja välttämättömiä uskovan elämässä, mutta kaikesta huolimatta tulemme tässä elämässä väistämättä olemaan epätäydellisiä – jolloin tarvitsemme pyhittymistä yhä vain enemmän! Huolimatta realistisesta pessimismistä meitä ei ole kutsuttu lannistumaan vaan Paavalin tavoin pyrkimään kohti parempaa (ks. Fil.3:10-14) ja asettamaan koko toivomme Kristukseen (Room.7:25), jossa meillä on pelastus ja joka tulee toisen kerran vapauttamaan meidät lopullisesti.

Lähteet

Bruce, F.F.: Romans (Grand Rapids, Michigan, 1985).

Palma, Anthony D.: Galatians and Romans. Study guide (ICI, Irving, Texas, 1988).

ROOMALAISKIRJE: USKONVANHURSKAUS

Tähän asti roomalaiskirjeessään Paavali on tehnyt diagnoosin koko ihmiskunnan, niin pakanoiden kuin juutalaisten, langenneesta tilasta (Room.1:18-3:20). Paavalin mukaan koko ihmiskunta on syyllinen Jumalan edessä ja tarvitsee pelastusta synnin rangaistuksesta. Jumalan ratkaisu syntiongelmaan tapahtuu kuitenkin siten, että Jumala säilyttää pyhän ja vanhurskaan olemuksensa: sekä Hänen rakkautensa ja anteeksiantavaisuutensa että Hänen oikeudenmukaisuutensa tulee toteutua yhtä aikaa. Ratkaisuna tähän on se, että Jumala antaa ihmiselle pelastuksen lahjaksi Poikansa uhrin kautta, joka ihmisen tulee ottaa vastaan uskon kautta.




Syntien sovitus

Jakeet 3:21-31 ovat evankeliumin ydintä ja näiden sanojen merkitystä ei voi ylikorostaa. Ihminen ei voinut saavuttaa pelastusta noudattamalla lakia, mutta Jumalan vanhurskaus, joka on ilmoitettu Jeesuksessa Kristuksessa, tuo lahjaksi vanhurskauden sille, joka uskoo. Jeesuksen kuoleman kautta Jumalan oikeudenmukainen vaatimus syntien sovituksesta toteutuu. Ihminen vapautuu synnin rangaistuksesta uskon kautta Jeesukseen, joka on sijaiskärsijä. Tässä ei ole mitään eroa pakanan ja juutalaisen välillä, koska molemmat ovat yhtä lailla synnin vallassa. Jumalan vanhurskaus on näin ihmiselle tarjolla vain uskon kautta Jeesukseen. Uskon kautta ihmisen syntivelka pyyhitään pois Jeesuksen sovintouhrin tähden. Jumalan viha syntiä kohtaan on oikeutettu, mutta Hänen oikeudenmukainen vihansa saa täydellisen hyvityksen Jeesuksen ristinkuolemassa.

Usko tekee myös tyhjäksi kaiken kerskailun; emme ole omilla teoillamme kyenneet kelpaamaan Jumalalle vaan olemme saaneet pelastuksen lahjaksi. Lahjaksi saatu pelastus on täydellinen, mistä syystä Jeesuksen tähden meillä on myös täydellinen pelastusvarmuus. Koska kaikki perustuu Jeesuksen loppuun saatettuun työhön, pelastuksemme lepää varmalla perustalla. Tästä syystä sellainen opetus, että meillä ei voisi täällä maan päällä olla varmuutta pelastuksestamme, on väärää nöyryyttä ja Raamatun vastaista (vrt. 1.Joh.5:12,13).

Uskonvanhurskaus ei merkitse sitä, että lakia kumottaisiin. Jeesus tuli päinvastoin täyttämään lain (vrt. Matt.5:17-20). Lakia ei kuitenkaan annettu sen tähden, että se toisi ihmiselle vanhurskauden, vaan siksi, että ihminen tulisi tietoiseksi syntisestä tilastaan ja perustavaa laatua olevasta tarpeestaan saada sovitus syntivelalleen. Mooseksen laista on muutenkin huomattava, että se annettiin n. 400 vuotta Abrahamin jälkeen (Paavali vetoaa Abrahamiin uskon eikä lain noudattamisen esikuvana, Room.4). Verrattuna juutalaiseen lakihurskauteen uskon kautta saatu pelastus on täydellinen. Siksi on myös yhdentekevää, onko uskova ympärileikattu vai ei. VT:n aikaiset rituaalit toivat syntien sovituksen vain vertauskuvallisesti, mutta Jeesuksen kautta Jumala pyyhkii synnin pois kertakaikkisesti ja täydellisesti. Uusi liitto on siten täydellinen Jeesuksen uhrin tähden (vrt. Hepr.10:8-10) ja parempi kuin vanha liitto. Kristuksen roolina on olla edustajana Jumalan ja ihmisen välillä. Ihmisen edustajana Hän otti päälleen ihmiselle kuuluneen rangaistuksen ja Jumalan edustajana Hän tuo Jumalan armon ihmisen ulottuville.


Abrahamin usko

Paavali perustelee uskonvanhurskautta VT:sta ottamillaan esimerkeillä viitaten Abrahamiin ja Daavidiin (Room.4:1-8). Paavali näkee Abrahamin nimenomaan uskonvanhurskauden esikuvana ja ottaa esimerkin 1. Mooseksen kirjasta: ”Abram uskoi Herran lupaukseen, ja Herra katsoi hänet vanhurskaaksi” (1.Moos.15:6). Jumala ”katsoi” Abrahamin (=katsoi hänen olevan, luki hänet) vanhurskaaksi tämän uskon perusteella, mikä merkitsi Jumalan nimenomaista vastausta Abrahamin uskoon. Jumalan voi katsoa panneen vanhurskauden Abrahamiin, koska tämä uskoi, jolloin usko oli avaimena vanhurskauteen. Jos Abraham olisi tekojensa perusteella ansainnut Jumalan mielisuosion, Jumalan olisi voinut katsoa antaneen Abrahamille tämän ansion mukaisen palkan. Mutta vastauksena Abrahamin uskoon kyseessä olikin Jumalan vapaa lahja, joka on saatu armosta, ei ansiosta. Tästä syystä Abrahamin usko on esikuvallista myös uuden liiton uskoville.

Myös Paavalin viittaus Daavidin sanoihin (Room.4:7,8) Psalmista 32:1,2 käsittää saman uskonvanhurskauden periaatteen. Vanhurskauttaminen ei ole palkkaa ihmisen ansioista, vaan se johtuu syntien anteeksiantamuksesta (Daavid itse oli tietoinen omista synneistään, joita hän myöhemmin katui; vrt. Ps.51). Daavidin mukaan ei ole autuas se, joka saa palkan hyvistä teoistaan, vaan se, jonka syntejä ei lueta hänen viakseen. Tämä johtaa hylkäämään sen inhimillisen ajatuksen, että ihminen voisi pelastua, jos hänen hyvät tekonsa ovat suuremmat kuin pahat tekonsa. Tällaisesta ei kuitenkaan ole Jumalan pelastussuunnitelmassa missään nimessä kysymys. Vanhurskauttaminen perustuu täysin Jeesuksen täytettyyn työhön, ja nimenomaan Hänessä meillä on syntien anteeksiantamus, joka luetaan hyväksemme uskon kautta. Jokaisella ihmisellä on siten auttamattomasti Jumalan edessä miinusmerkkinen tili, joka kuitenkin nollataan Jeesuksen uhrin kautta ja uskon kautta Häneen. Vanhurskauttaminen onkin perimmältään lakitermi, jossa Jumala, lainantaja ja tuomari, julistaa syntisen lopulta syyttömäksi; ei kuitenkaan ihmisen ansioista, vaan armon kautta.

Paavali ottaa jälleen esiin kysymyksen ympärileikkauksesta (Room.4:9-12). Paavalille on selvää, että Jumalan siunaukset eivät rajoitu vanhan liiton kansaan, juutalaisiin, joille ympärileikkaus oli (ja on!) kallisarvoinen rituaali. Tosiasiassa Paavalin perustelut tuovat esille sen, että Jumala luki Abrahamin vanhurskaaksi paljon ennen kuin tätä oli ympärileikattu. Abraham luettiin uskon kautta vanhurskaaksi 86 vuoden ikäisenä (1.Moos.15:6) kun sitä vastoin ympärileikkaus asetettiin hänen olleessaan 99 vuoden ikäinen (1.Moos.17:1-14, 23-27); välissä oli siis 13 vuoden ajanjakso. Siksi Paavalin johtopäätös on, että Abraham uskoi ympärileikkaamattomana ja hänestä tuli näin niiden isä, jotka uskovat ympärileikkaamattomana (Room.4:11). Abraham on siten pakanakansojen isä, kun pakanat uskovat; ja hän on ympärileikattujen isä, kun nämä ympärileikattuina panevat toivonsa Jumalaan.

Paavalin ajatus siitä, että ”koko maailma” luvattiin perinnöksi Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen (4:13) voi saada merkityksensä vain uskonvanhurskauden kautta. Lupaus toteutuu uskon kautta (4:16), joka on armoa. Siksi Abrahamin jälkeläisiin kuuluvat tässä mielessä sekä hänen luonnolliset että hengelliset perillisensä (niin juutalaiset kuin pakanat), koska kysymys on saman uskon omistamisesta, joka Abrahamilla uskon esi-isänä oli.

Abraham sai vanhalla iällään vielä lupauksen lapsen, Iisakin (1.Moos.21:1-7). Inhimillisesti oli mahdotonta, että iäkkäät Abraham ja Saara voisivat enää saada lapsia, mutta Abraham ei epäillyt Jumalan lupausta. Jumala teki liiton Abrahamin ja Saaran pojan, Iisakin ja tämän jälkeläisten kanssa. Abraham uskoi, vaikka tilanne näytti toivottomalta (Room.4:17-22). Jumala voi tehdä kuolleetkin eläviksi, mihin Abraham uskoi Jumalan koetellessa häntä (Jumala antoi Abrahamille käsittämättömältä tuntuvan käskyn uhrata Iisak, 1.Moos.22:1-19), mutta koetus vain vahvisti hänen uskoaan. Abraham uskoi, että Jumala on Kaikkivaltias, joka ”kutsuu olemattomat olemaan” (Room.4:17). Abrahamin usko oli täysin ankkuroitunut Jumalaan, elämän Antajaan ja Luojaan.

Juutalaiset kerskailivat mielellään sillä, että olivat Abrahamin luonnollisia jälkeläisiä (Joh.8:39), mutta Paavali näkee saman patriarkan kaikkien niiden isänä, jotka uskovat. Tämä ei tee tyhjäksi sitä, että Israelilla on Jumalan suunnitelmissa erityinen rooli; tämä vain korostaa sitä ikivanhaa ilmoitusta, että koko maailma tulee siunatuksi Abrahamin saaman siunauksen kautta (1.Moos.12:3).


Vanhurskauden siunaukset

Perusteltuaan kirjoitusten pohjalta syntisten ihmisten vanhurskauttamisen uskon kautta Paavali kääntyy kertomaan Jumalan siunauksista, jotka tulevat niiden osaksi, jotka uskovat (Room.5:1-11). Näitä siunauksia ovat rauha (5:1), ilo (5:2), toivo (5:2) ja rakkaus (5:5). Rauha tulee ihmisen osaksi sitä kautta, että ihminen, joka on ollut Jumalan vihollinen (5:10), tulee sovintoon Jumalan Pojan kuoleman kautta. Tämän jälkeen Jumalan ja ihmisen välillä vallitsee rauhantila. Jeesus itse on meidän rauhamme (Ef.2:14). Vanhurskauttamisensa johdosta uskovalla on ilo kolmessa suhteessa. Hän iloitsee pääsystä Jumalan kirkkauteen (5:2), joka on vielä toivon varassa ja joka toteutuu Jeesuksen tullessa toisen kerran; tällöin myös lunastus tulee ihmisen osalta täydelliseksi. Uskova myös iloitsee tämän hetken ahdingoista, koska ne tuovat kestävyyttä (5:3). Mutta ennen muuta: uskova iloitsee Jumalasta itsestään (5:11), joka on meidän Pelastajamme. Jumalan siunauksiin kuulu myös toivo, jonka vakuudeksi Jumala on vuodattanut omiinsa Pyhän Hengen (5:5). Pyhä Henki antaa meidän sydämiimme myös rakkauden, jota on pidettävä suurimpana hyveenä (1.Kor.13:1-13; Joh.13:35).

Jumalan armoteko meidän puolestamme (5:6-10) on johtanut meidät sovintoon Jumalan kanssa, jolloin tulemme myös pelastumaan tulevalta vihalta, joka kohdistuu kaikkea syntiä ja vihollisuutta vastaan.


Aadam ja Kristus

Paavalin kuvaus Aadamin ja Kristuksen vaikutuksista ihmiskuntaan (Room.5:12-21) on jakanut raamatuntutkijoita eri koulukuntiin, joilla on hyvinkin erilaisia johtopäätöksiä siitä, mitä Paavali tarkoittaa. Kaksi äärimmäistä tulkintaa ovat seuraavat. Ensimmäisen tulkintavaihtoehdon mukaan Aadamin synnillä ei ollut meihin mitään erityistä vaikutusta, jolloin ihmisen syntyessä maailmaan hän syntyy synnittömänä ja puhtaana kuten Aadamkin alun perin oli. Tällöin synti tulee ihmisen osaksi varsinaisesti siten, että ihmisen varttuessa hän alkaa tehdä vääriä valintoja ja näin hänestä tulee syntinen. Ainakin periaatteessa olisi siten mahdollista, että ihminen voisi elää synnittömänä, vaikka se kiusausten vuoksi on epätodennäköistä. Toisen tulkintavaihtoehdon mukaan ihminen on alusta asti syntinen vaikka ihminen ei vielä ole nimenomaisesti itse tehnyt mitään väärää; Aadamin syntinen luonto on siirtynyt sukupolvesta toiseen ja ihminen on alusta asti täysin perisynnin vallassa. Tämä tulkinta on johtanut kasteteologiaan, jossa lapsikaste (ja tarvittaessa hätäkaste) nähdään välttämättömänä, koska kasteen katsotaan pelastavan ihmisen perisynnin kiroukselta. Näin ajatellen tosin myös kastamattomuus johtaa ihmisen auttamattomasti helvetintuomion alle.

Aadamin lankeemuksen vaikutukset ihmisen syntiseen luontoon ovat vuosisatojen mittaan johtaneet teologit hyvinkin erilaisiin tulkintoihin eikä kaikkia tulkintoja voi pitää raamatunmukaisina. Kuitenkin Aadam on meidän esi-isämme ja hänen lankeemuksensa johdosta ihmiskunta on syntinen, joka tarvitsee pelastajaa. Paavali tekee selväksi, että ihminen ei kykene elämään synnitöntä elämää (3:23; 5:12); näin ollen kaikki ihmiset ovat syntisiä. Vaikka Raamattu ei mainitse perisyntiä nimeltä, käsitteellisesti voimme sen ajatuksena sieltä löytää. Ihmiskunta on yhtä sukua, koska kaikki ovat Aadamin jälkeläisiä. Kun esi-isä lankesi, koko suku on langennutta sukukuntaa. Vaikka meille on hämärän peitossa, miten synti ”tarttuu” sukupolvesta toiseen, niin kuitenkin näin tapahtuu ja kaikki ihmiset ovat syntisiä, joiden osana on kuolema. Ihmistä ei tarvitse opettaa tekemään syntiä, hän oppii muutenkin! Voimme katsoa, että me kaikki olimme mukana jo esi-isässämme Aadamissa, kun hän lankesi. Aadam edusti meitä kaikkia, millä on ollut hyvin konkreettisia ja nähtävissä olevia seurauksia: koko ihmiskunnan osana on ollut hengellinen ja fyysinen kuolema, syyllisyys ja turmeltuneisuus. Tämän lisäksi jokainen ihminen hyvin varhain oppii tekemään omia ratkaisujaan, jotka käsittävät syntisiä tekoja. Näistä omista ratkaisuistaan jokainen ihmisyksilö on sitten vastuussa omakohtaisesti.

Vaikka ihmiskunnan syntinen luonto ja oppi perisynnistä ovat vaikeita systemaattisesti ratkaistavaksi, on kuitenkin nähtävä, että Paavalin rinnastuksessa Aadamista ja Kristuksesta on painopiste Pelastajassa. Samoin kuin Aadamin lankeemus toi koko ihmiskunnan synnin ja kuoleman alaisuuteen, on yhden ihmisen, Kristuksen, vanhurskas teko (ristinkuolema) tuonut koko ihmiskunnalle vanhurskauden ja elämän. Tämä ei tosin tule ihmiskunnan osaksi muuten kuin uskon kautta, mutta ihmisen syntiongelma saa Kristuksen kautta lopullisen ratkaisunsa. Jos Raamattu pitää sisällään vaikeita ja monimutkaisia asioita (Aadamin lankeemuksen vaikutus meihin, perisynti, synnin siirtyminen sukupolvelta toiselle), on pelastuksen tie kuitenkin selvä: Jeesukseen uskova saa osakseen syntien anteeksiantamuksen ja ikuisen elämän. ”…niin on armo hallitseva ja johtava ikuiseen elämään, koska Herramme Jeesus Kristus on lahjoittanut meille vanhurskauden” (5:21).


Lähteet

Bruce, F.F.: Romans (Grand Rapids, Michigan, 1985).
Palma, Anthony D.: Galatians and Romans. Study guide (ICI, Irving, Texas, 1988).
Pecota, Daniel B.: Anthropology/Hamartiology: The Doctrine of Man and Sin (ICI, Brussels, Belgium, 1982).

Juhani Nikula, 29.9.2010

ROOMALAISKIRJE: SYNTI JA RANGAISTUS

Roomalaiskirjeen alkusanojen jälkeen Paavali siirtyy käsittelemään ihmisten universaalia tarvetta elää yhteydessä Jumalan kanssa. Paavali ottaa esille kolme ihmisryhmää, jotka kaikki ovat Jumalan oikeudenmukaisen vihan alaisia: pakanat (Room.1:18-32), moralistit (2:1-16) ja juutalaiset (2:17-3:8). Tämä johtaa Paavalin tekemään johtopäätöksen, jonka mukaan koko ihmiskunta on syyllisyyden ja Jumalan tuomion alainen (3:9-20).

Pakanat

Paavali tuomitsee (=arvioi ja punnitsee asioita, ei suinkaan tuomitse kadotukseen; vrt. Joh.7:24) pakanamaailman sen jumalattomuuden vuoksi (1:18-32). Pakanamaailman syntisen tilan vuoksi se on Jumalan vihan alainen. Vaikka pakanoilla ei ole lakia juutalaisten tavoin, he eivät silti voi puolustella syntielämäänsä. Jumala on ilmoittanut itsensä heille luomistyössään, mutta he ovat torjuneet Jumalan totuuden ja ovat vääristäneet käsityksensä Jumalasta, mistä syystä he ovat vajonneet epäjumalanpalvelukseen ja moraalittomuuteen.

Jumala on oikeudenmukainen, mistä syystä Hänen vihansa kohdistuu kaikkeen jumalattomuuteen ja kaikkiin vääryyden vallassa eläviin ihmisiin (1:18). Jumalan viha on Hänen vastauksensa kaikkea sitä kohtaan, mikä on ristiriidassa Hänen pyhyytensä kanssa. Jumala loi ihmisen alun perin moraaliseksi olennoksi (vrt. ”Jumalan kuva”, 1.Moos.1:26), jolla on omatunto. Ihminen kuitenkin torjui Jumalan totuuden, vaikka Jumala oli sen ilmoittanut jo luomakunnassaan (Room.1:19,20; ilmoitus luonnon kautta = ns. yleinen ilmoitus). Koska ihminen torjui Jumalan totuuden, hänelle tuli samalla vääriä käsityksiä Jumalasta. Väärä jumalakuva johti ihmisen vastuuttomuuteen käytöksestään ja teki hänestä kapinallisen Jumalaa kohtaan. Kun ihminen hylkää Jumalan ilmoituksen luonnossa, hänestä tulee epäjumalanpalvelija. Paavali esittää tässä kohtaa asian ironisesti, koska ihmisen hylättyä Jumalan hän on alkanut palvoa luotua (1:23). Tämä on ajaton ilmiö, koska ihminen on alusta asti ollut ”uskonnollinen” (=ihminen on luotu elämään Jumalan yhteydessä); tästä syystä ihminen etsii elävän Jumalan sijaan muuta palvonnan kohdetta, ikään kuin Jumalan korviketta, joka tavalla tai toisella löytyy luomakunnasta. Tässä suhteessa ei ole eroa sillä, onko ihminen sivistynyt tai sivistymätön, kehittynyt tai kehittymätön. Jumalattoman ihmisen tila on aina sama. Nykyäänkin luonnollinen ihminen, joka ei halua uskoa Jumalaan, uskoo sen sijasta johonkin muuhun, joka löytyy tästä nykyisestä maailmasta.

Jumalattomuus johtaa moraalittomuuteen. Paavali on jälleen ironinen todetessaan, että kun ihminen hylkää Jumalan ilmoituksen luonnossa, ihminen on alkanut käyttäytyä synnillisesti epäluonnollisella tavalla (=tavalla, joka on luontoa vastaan; 1:24-28). Paavali ottaa esimerkiksi sukupuoliyhteyden miesten kesken ja vastaavasti naisten kesken, ja kutsuu tätä luonnonvastaisuudeksi. Ihmisen syntielämän vuoksi Jumala hylkäsi ihmiset ja antoi heidän toimia omien mielihalujensa mukaan. Koska ihminen ensin hylkäsi Jumalan, Jumalakin jätti ihmisen tekemään, mitä tämä itse haluaa. Jumalattomien ihmisten moraali vääristyy ja heidän tekonsa ovat tästä syystä pahat (1:28-31). Vääryys edelleen kasvamistaan kasvaa, koska moraalittomat ihmiset mielellään näkevät muittenkin toimivan samalla tavalla, kannustaen näitä vääryyteen (1:32).

Paavali ei suinkaan halua esittää värikästä kuvausta pakanamaailman syntisestä tilasta pelkästään sen itsensä vuoksi, vaan koska Jumalalla on ihmistä varten suunnitelma lunastuksesta. Että Jumala hylkäsi ihmisen, on nähtävä tässä asiayhteydessä. Jumala haluaa edelleenkin etsiä vääryyden vallassa elävää ihmistä ja saattaa tämän uudelleen yhteyteensä, mistä syystä Paavali myöhemmin esittelee Jumalan pelastussuunnitelman (5:1-11).

Moralistit

Käsiteltyään pakanallisen ihmiskunnan jumalattomuutta Paavali kääntyy käsittelemään ”moralistin” omavanhurskautta (2:1-16). Paavalilla on tässä ollut mielessään tekopyhä juutalaistaustainen henkilö, joka tuomitessaan toisen ihmisen ei itse havaitse omaa lankeamistaan samoihin synteihin. Moralisti on yhtä lailla Jumalan tuomion alainen, koska hänkin hylkää todellisen Jumalan tuntemisen ja korottaa itseään. Jumala ei koskaan erehdy, koska Hänen tuomioittensa perustana on totuus (2:2) eikä Hän koskaan ole puolueellinen katsomalla joittenkin ihmisten rikkomuksia läpi sormien (2:3). Siksi juutalainenkaan ei pääse pakoon Jumalan vihaa sillä perusteella, että kuuluu luvattuun kansaan. Toisia tuomitseva moralisti halveksii Jumalan hyvyyttä ja pyrkii välttämään omaa katumustaan, koska ei näe omaa tilaansa (2:4). Siksi moralisti asenteellisuudellaan kerää Jumalan vihaa ylleen, mikä lopullisesti toteutuu kaikessa oikeudenmukaisuudessaan viimeisellä tuomiolla (2:5,6).

Jakeissa 2:6-11 Paavali osoittaa, että Jumalan tuomio perustuu ihmisen tekoihin ja on täysin puolueeton; Jumalan edessä ei ole merkitystä sillä, onko ihminen pakana vai juutalainen. Vaikka juutalainen voi katsoa olevansa pelastuksen suhteen etuoikeutettu (vrt. 1:16), hän tulee saamaan osakseen joko vihan (2:9) tai kirkkauden (2:10) tekojensa perusteella. Kannattaa kuitenkin painottaa, että Paavali ei suinkaan julista pelastusta ansaittavan tekojen perusteella (2:7), vaan toteaa ainoastaan Jumalan oikeudenmukaisen tuomion perustan; ihmisen teot nousevat tosiasiassa hänen uskostaan tai epäuskostaan, ja armahdetutkin ihmiset ovat Jumalan edessä aina syntisiä ja tarvitsevat uudelleen ja uudelleen Hänen anteeksiantamustaan.

Paavali ottaa lain esille vasta seuraavissa jakeissa (2:12-16). Tässä hän tuo esille sen periaatteen, että Jumala tuomitsee ihmisen sen perusteella, mitä he ovat saaneet eikä sen perusteella, mitä he eivät ole saaneet. Siksi juutalaiset tuomitaan saamansa lain perusteella kun taas pakanat tuomitaan heidän sydämiinsä kirjoitetun lain perusteella. Asia voidaan sanoa toisinkin: jos pakana tekee oikein, sitä ei väheksytä; ja jos juutalainen tekee väärin, hän ei vapaudu siitä sillä, että hän on juutalainen.

Omatunto (2:15) on ihmisellä siksi, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Tämä on yksi nimenomainen asia, joka erottaa ihmisen eläinkunnasta. Omatunto on henkinen ominaisuus, joka auttaa ihmistä erottamaan hyvän pahasta mutta joka ei kuitenkaan ole erehtymätön opastaja hyvään. Omatunto voi nimittäin olla heikko (1.Kor.8:7,10,12), paha (Hepr.10:22), likaantunut (Tiit.1:15) tai ”polttomerkitty” (1.Tim.4:2). Mutta omatunto voi myös olla hyvä ja puhdas (Ap.t.23:1; 1.Tim.3:9; 2.Tim.1:3; Hepr.13:18). Parhaassa tapauksessa omatunto auttaa ihmisiä tekemään oikeita ratkaisuja Pyhän Hengen valaisemana (Room.9:1). Mutta kristitynkin omatunto on altis erehdyksille, jos hän ei ole täysin alamainen Jumalan tahdolle. Paavali lähtee siitä, että omantunnon tulee toimia Pyhän Hengen opastamana ja pysyä aina sopusoinnussa Jumalan sanan kanssa: jos omatunto ja Jumalan sana ovat ristiriidassa keskenään, on Jumalan sana varauksetta etusijalla.

Paavalia ei pidä kuitenkaan ymmärtää niin, että pakanat voisivat pelastua pelkän omantuntonsa kautta ilman evankeliumia. Paavali tarkoittaa tässä pelkästään sitä, että ihmisten teot tuomitaan sen mukaan, mitä heille on uskottu, lain kautta tai ilman lakia. Jumalan tuomio on aina täydellinen ja oikeudenmukainen. Kristittyjen tehtävä on puolestaan olla uskollinen Jeesuksen lähetyskäskylle, koska pelastukseen ei johda mikään muu kuin Jeesus Kristus (Joh.14:6; Ap.t.4:12; 1.Tim.2:5). Seurakunnan tulee julistaa evankeliumia kaikkialla. Mutta jotka eivät kaikesta huolimatta ole kuulleet evankeliumia, jäävät Jumalan käsiin – ei ihmisten.

Juutalaiset

Juutalaisilla oli epäilemättä täsmälleen samanlainen käsitys pakanamaailmasta kuin Paavalilla (1:18-32), mutta Paavalin mukaan juutalainenkin, joka ei noudata lakia, on silti samalla lailla Jumalan vihan alainen. Jumala on uskonut juutalaisille paljon hyvää, mutta ulkonainen juutalaisuus ei sellaisenaan tee ihmisestä Jumalalle kelvollista (2:17-3:8). Jumala antoi juutalaisille lakinsa ja ilmoitti itsensä heille erityisellä tavalla, mutta nämä etuoikeudet merkitsivät juutalaisille samalla velvollisuutta noudattaa lakia. Kuitenkaan juutalaiset eivät ainoastaan epäonnistuneet lain kirjaimen ja hengen noudattamisessa, vaan he lisäksi omaksuivat omahyväisen asenteen niitä kohtaan, joilla ei ollut lakia, mikä toi yhtä lailla juutalaiset Jumalan vihan alaisiksi. Tämä johti Paavalin ajattelemaan, että koko maailma – käsittäen niin pakanat kuin juutalaiset – oli syyllinen Jumalan edessä.

Etuoikeus tuo mukanaan myös vastuun. Juutalaiset olivat todella etuoikeutettuja, koska Jumala oli antanut heille lain (2:17-20). Mutta laki on johtanut juutalaisen ylpeyteen niin, että hän ei näe omaa syntistä tilaansa (2:17,21-23). Juutalaisilla on laki, mutta he rikkovat sen! Juutalaisten olisi tullut etuoikeutettuina olla johtamassa kansakuntia (pakanoita) Jumalan tuntemiseen, mutta teoillaan he saavatkin pakanat pilkkaamaan Jumalaa (2:24). Täydellinen tieto ei siten aina johda täydellisiin tekoihin ja käytökseen. Lisäksi kenenkään ei pidä opettaa mitään sellaista, mitä ei itse noudata.

Juutalaiset olivat ylpeitä ympärileikkauksen ulkonaisesta rituaalista; heille se merkitsi suunnilleen samaa kuin porttia taivaaseen. Paavali kuitenkin näkee asian niin, että ympärileikkauksella ei ole arvoa ilman uskoa ja kuuliaisuutta Jumalalle (2:25-29). Ympärileikkausta ei alun perin asetettu vasta Mooseksen laissa vaan se tuli Jumalan käskynä jo Abrahamille liittouskollisuuden merkiksi (1.Moos.17:9-14). Siksi todellinen ympärileikkaus tapahtuu sydämen tasolla ja merkitsee kaiken pahan poistamista ihmisen sisimmästä. Todellisen ympärileikkauksen tekeekin Pyhä Henki ihmisen sisimmässä. Merkittävä päätös suhteessa ympärileikkaukseen tehtiin Jerusalemin kokouksessa (Ap.t.15:1-29). Silloin apostolit nimenomaisesti Pyhän Hengen johdossa päättivät, että pakanoita ei ympärileikata vaikka pakanoitten tuli ottaa huomioon myös se, etteivät loukkaa juutalaisia veljiään omalla elämällään (Ap.t.15:22-29).

Paavali ei suinkaan kiistä sitä, ettei Jumala olisi antanut juutalaisille tiettyjä etuoikeuksia (3:1-4). Jumala on uskonut sanansa ja erityisen ilmoituksensa (=VT) juuri juutalaisille. Jos juutalaiset eivät olekaan olleet uskollisia, Jumala on silti aina uskollinen (3:3). Jumalan sana on edelleen ja aina totuus riippumatta joidenkin juutalaisten epäuskosta. Itse asiassa juutalaiset eivät voi koskaan menettää etuoikeuksiaan, koska se ei riipu lainkaan heidän ansioistaan vaan pelkästään Jumalan uskollisuudesta.

Jumalan tuomiota ei voi koskaan ymmärtää väärämieliseksi (3:5-8). Päinvastoin, Jumala on aina oikeamielinen. Jumala oli oikeamielisyydessään asettanut ympärileikkauksen, mutta ihmiset olivat olleet väärämielisiä. Laki oli hyvä, mutta ihminen ei kyennyt sitä täyttämään. Paavali joutui toistuvasti kokemaan vastustusta siksi, että hän vastusti lakivanhurskautta; Paavalin opetuksen nimittäin katsottiin johtavan täydelliseen vapauteen ja laittomuuteen. Paavali kuitenkin tuomitsee tämän näkemyksen: Jumalan armo ja uskonvanhurskaus eivät merkitse vapautta tehdä syntiä vaan päinvastoin (vrt. 6:1,2,12-14). Synti on Jumalan silmissä aina syntiä ja Hänen oikeudenmukainen vihansa tulee kohdistumaan kaikkeen vääryyteen.

Koko ihmiskunnan syyllisyys

Paavali tuleekin siihen johtopäätökseen, että koko ihmiskunta on langennut syntiin eikä ihmisten joukossa ole ketään itsessään vanhurskasta (3:9-20). Mitä tulee ihmisen syntisyyteen, juutalaisella ei ole mitään etuoikeuksia pakanoihin nähden, vaan kaikki ovat synnin vallassa (3:9). Paavali on osoittanut aikaisemmin pakanamaailman (1:18-32) ja juutalaisten (2:1-3:8) syntisen tilan, jolloin kaikki ovat Jumalan tuomion alaisia. Paavalin jyrkät, VT:sta lainatut ilmaisut (3:10-18) kattavat koko ihmiskunnan. Ihmisen syntisen luonnon syvin olemus on jumalattomuus (3:18). Lopulta kaikki ihmiset ovat tilivelvollisia Jumalalle. Tosiasiassa alun perin lakia ei annettukaan ihmiselle pelastuksen tieksi, koska ihminen ei kyennyt eikä kykene sitä noudattamaan. Päinvastoin, laki annettiin ihmiselle siksi, että hän tulisi tietoiseksi pelastuksen tarpeestaan. Siksi juutalaiset yrittivät tehdä jotain sellaista, mitä Jumala ei ollut koskaan tarkoittanutkaan eli kelvata Jumalalle täydellisen elämän, lain noudattamisen kautta.

Mutta onneksi roomalaiskirje ei lopu tähän! Paavali ei esitä ihmiskunnan täydellistä syntisyyttä vain kauhistellakseen sitä, vaan jotta hän johdattaisi lukijansa pelastukseen ja Jumalan tuntemiseen. Tämä tulee selvästi esille myöhemmin roomalaiskirjeessä.

Lähteet

Bruce, F.F.: Romans (Grand Rapids, Michigan, 1985).

Palma, Anthony D.: Galatians and Romans. Study guide (ICI, Irving, Texas, 1988).

Vantaan vapaaseurakunta

Raamatturyhmä

Juhani Nikula

ROOMALAISKIRJE: TAUSTA JA ALKUSANAT

Kirjeen tausta

Paavalin kirje roomalaisille on ollut kautta kirkkohistorian yksi Uuden testamentin luetuimmista ja merkittävimmistä kirjoista. Martin Luther löysi ennen muuta juuri roomalaiskirjeestä evankeliumin ytimen: ihmisen vanhurskauttamisen yksin uskosta, ilman lain tekoja. Tämä löytö tuli olemaan yksi uskonpuhdistuksen kulmakivistä. John Wesley, metodistikirkon perustaja, koki uudestisyntymisen kuunnellessaan luettavan Lutherin esipuhetta roomalaiskirjeeseen. Karl Barthin roomalaiskirjeen kommentaari vaikutti merkittävästi 1900-luvun teologiaan ja osaltaan teki hänestä yhden uuden ajan suurimmista teologeista. Roomalaiskirje on lisäksi vaikuttanut syvällisesti lukemattomaan joukkoon yksilöuskovia, jotka ovat sen kautta saaneet vahvaa hengellistä ravintoa. Roomalaiskirjettä on yleisesti pidetty Paavalin kirjeistä tärkeimpänä, mistä syystä se on Raamatussa sijoitettu hänen kirjeistään ensimmäiseksi (roomalaiskirje ei ole Paavalin kirjeistä vanhin, mutta sen sijoitteluun on vaikuttanut sen pituus ja merkitys).

Paavalin kirjeet roomalaisille ja galatalaisille käsittelevät samoja uskonvanhurskauden teemoja, mutta kirjeiden taustat ovat erilaiset. Paavali tunsi hyvin galatalaiset, koska nämä olivat tulleet uskoon Paavalin ensimmäisellä lähetysmatkalla (Ap.t.14:1-20), mutta galatalaiset olivat uudelleen alkaneet luottaa lain tekoihin pelkän uskon asemesta (Gal.3:1-14); Paavali kirjoitti galatalaiskirjeen hänelle itselleen tutulle seurakunnalle, joka kaipasi opastusta evankeliumin ydinasioissa. Sen sijaan Paavali ei ollut ennen kirjeen kirjoittamista käynyt Roomassa eikä ollut perustanut siellä olevaa seurakuntaa (Paavali toki tunsi useita yksilöuskovia, jotka kuuluivat Rooman seurakuntaan, Room.16:1-15). On pidetty selvänä, että Rooman seurakunta oli alkanut juutalaiskristillisenä seurakuntana (Roomasta tulleita juutalaisia oli paikalla jo helluntaina, kun Pietari saarnasi Pyhän Hengen vuodatuksen jälkeen, Ap.t.2:10). Rooman seurakunta ei ollut muutenkaan syntynyt varsinaisen apostolisen lähetystyön kautta, vaan ilmeisesti sinne asumaan muuttaneiden kristittyjen kautta. Kirjeen kirjoittamisen aikana seurakunta ei enää ollut pelkästään juutalaiskristillinen, vaan sekaseurakunta, jossa oli sekä juutalaisia että pakanataustaisia ihmisiä. Juutalainen vaikutus oli kuitenkin seurakunnassa merkittävä ja roomalaiset vallanpitäjät pitivät seurakuntaa lähinnä juutalaisena lahkona. Seurakunta oli vielä varsin nuori ja kristityt kokoontuivat ennen muuta kodeissa (Room.16:5).

Roomalaiskirjeen kirjoittamisen oletetaan tapahtuneen Paavalin kolmannen lähetysmatkan lopulla hänen oleskellessaan Korintissa n. v. 57 jKr. Tässä vaiheessa Paavali katsoi, että hänen on siirryttävä julistamaan evankeliumia lännen suunnalle, missä evankeliumia ei ollut vielä julistettu. Paavali suunnitteli lähetysmatkaa Espanjaan, jolloin Rooman seurakunta toimisi matkalla välietappina (Room.15:23,24,28). Roomalaiskirje olisi näin viesti siitä, että hän olisi tulossa käymään siellä ja roomalaiset voisivat auttaa hänen matkavalmisteluissaan kohti läntisiä lähetyskenttiä. Epäilemättä Rooman kaupungin asema pääkaupunkina on ollut muutenkin Paavalin mielessä tärkeä. Paavalilla onkin ollut kiihkeä (inhimillinen?) halu päästä käymään Roomassa (1:10-13; 15:32). Paavali pyytää myös roomalaisten esirukousta (15:30,31). Koska kirje on laaja ja teologisesti systemaattinen (1:16-15:13), kirjeen tarkoituksena on varmasti ollut myös torjua Paavalin opetukseen liittyvää vastustusta, kritiikkiä ja väärinymmärrystä. Juutalaisten taholta Paavali olikin lähetysmatkoillaan saanut kokea rajua vastarintaa.

Paavali esittää roomalaiskirjeessä kaksi tärkeää teologista vastakkainasettelua: (1) usko ja teot; sekä (2) Henki ja liha. Tässä yhteydessä teot ymmärretään lain vaatimiksi teoiksi, joilla ihminen virheellisesti yrittää ansaita oman pelastuksensa; ja ”liha” ymmärretään ihmisen itsekkääksi, syntiseksi luonnoksi, joka johtaa syntisiin tekoihin, jotka eivät kuulu uuteen elämään Hengessä. Paavali ei siis opeta Jumalan armoa niin, että se sallisi ihmisen elää omien halujensa mukaan, vaan uskosta kumpuaa uusi elämä, jonka Henki on luonut. Toisin sanoen, Paavali ei opeta, että teoilla ei olisi mitään merkitystä vaan että tekojen kautta ihminen ei voi pelastua ja tulla kelvolliseksi Jumalan edessä.

Jo varhaisessa vaiheessa Paavalin kirjettä roomalaisille kopioitiin käsin lukuisiksi kiertokirjeiksi, joita luettiin eri paikkakuntien seurakunnissa, ei pelkästään niissä, joille ne oli alun perin osoitettu. Kirje tunnustettiin alusta asti apostoli Paavalin kirjoittamaksi ja sen syvällistä teologista sanomaa hyödynnettiin kaikkialla kristillisissä seurakunnissa. Vaikka kirjeen syntyhistoria liittyy tiettyyn käytännölliseen tilanteeseen, kirjeen sanoma on kuitenkin ajaton.

Ensimmäinen tunnettu UT:n kirjakokoelma on ns. Markionin kaanon vuodelta 140 jKr., joka käsittää myös roomalaiskirjeen. Kirje on siten ollut alusta asti arvovaltaisten UT:n kirjojen joukossa.

Kirjeen alkusanat

Paavalin kirje on aito sen aikainen kirje, jossa on alkutervehdys (1:1-7) ja lopussa terveisiä nimeltä mainituille kirjeen vastaanottajille (16:1-15). Alkutervehdyksessä Paavali korostaa olevansa Kristuksen kutsuma apostoli (1:1), joka on saanut taivaallisen kutsun virkaansa (samalla tavalla Jumala erotti VT:n profeetat erityisellä kutsulla profeetanvirkaan, vrt. esim. Jer.1:5). Apostolina Paavali on Jumalan erottama julistamaan Jumalan sanomaa, evankeliumia (1:5).. Evankeliumi on suoranaista jatkumoa VT:n profeettojen julistukselle (1:2), jotka nyt olivat saaneet täyttymyksensä (vrt. Jes.40:9; 52:7; 61:1). Lutherin mukaan Paavali ilmeisesti halusikin koota roomalaiskirjeeseen yhteenvedon koko kristillisestä opista, mitä kautta koko VT on ymmärrettävä (tosin tämä rooli kuuluu vielä selvemmin heprealaiskirjeelle).

Paavali tuo alkutervehdyksessä esille myös Jeesuksen ihmisyyden (nöyrtymisen ihmiseksi) ja Hänen korottamisensa (ylösnousemuksen kautta). Jeesus oli ihminen, kuningas Daavidin jälkeläinen (1:3), mutta samalla myös Jumalan Poika (1:4). Hän on Jumala, joka on meidän Herramme. Jeesuksessa Jumala tuli ihmiseksi maan päälle ja Hän nöyrtyi osaansa ihmisenä sekä myös ottamaan päälleen syntien sovittajan tehtävän ristinkuoleman kautta (vrt. Fil.2:5-8). Ylösnousemuksen jälkeen Hänet kuitenkin kirkastettiin ja Hänelle annettiin kaikki valta (vrt. Fil.2:9-11). Jeesuksessa toteutui siten koko ihmisyys ja täysi jumaluus.

Paavalin tervehdys käsittää kaikki ”pyhät,” niin juutalaiset kuin pakanasyntyiset (1:1,5-7). ”Pyhä” ei Paavalin sanastossa tarkoita ”pyhimyksiä” eikä niitä, joitten kilvoittelu ja elämä ovat onnistuneempia kuin keskivertouskovan. ”Pyhä” on synonyymi sanalle ”kristitty.” Sana tarkoittaa Jumalalle erotettua, maailmasta uskovaksi erotettua ja kutsuttua. Paavalin tehtävänä apostolina oli pyrkiä johtamaan ihmisiä kaikista kansoista uskonkuuliaisuuteen, ts. kaikkia ihmisiä kutsutaan olemaan ”pyhiä.”

Paavali, joka ei ollut koskaan käynyt Roomassa eikä ollut perustanut Rooman seurakuntaa, ajatteli kuitenkin erittäin lämpimästi kyseisestä seurakunnasta (1:8-15). Paavali kiittää Jumalaa seurakunnan uskosta, josta ”kerrotaan kaikkialla” (1:8). Roomalaiset olivat selvästikin kuuluisia uskostaan! Paavalilla on kiihkeä halu päästä käymään Roomassa, mitä hän alati rukoilee (1:10); tämä oli Paavalin pysyvä ja kestävä rukousaihe. Paavalin motiivit päästä Roomaan käyvät ilmi jakeista 1:11-15. Ensinnäkin, Paavali haluaa olla Jumalan välikappaleena, jotta voisi auttaa roomalaisia saamaan jonkin hengellisen lahjan, joka vahvistaisi näitä (1:11). Toiseksi, Paavali haluaa itse rohkaistua seurakuntalaisten uskosta (1:12); tässä näkyy Paavalin vuorovaikutteinen veljeys roomalaisten uskovien kanssa. Kolmanneksi, Paavali näkee, että hän voisi elonleikkaajana olla korjaamassa satoa Roomassa, mikä kuitenkin tähän asti on aina estynyt (1:13). Ja neljänneksi, Paavali haluaa täyttää apostolin velvollisuutensa myös Roomassa ja siksi Paavali kokee tehtäväkseen julistaa evankeliumia myös Roomassa – kuten kaikille ihmisille kaikkialla (1:14,15).

Mielenkiintoisella tavalla jakeissa 1:8-15 on nähty ideaalisen kristillisen johtajan piirteitä. Näitä johtajan piirteitä ovat Paavalin sanojen tulkinnan mukaan seuraavat:

1. Hän kiittää ihmisiä silloin kun nämä ansaitsevat sitä (1:8)
2. Hän on hengessään palvelevalla asenteella (1:9)
3. Hän rukoilee uskonveljien ja –sisarten puolesta, vaikka ei tunne heitä (1:10)
4. Hän etsii suunnitelmissaan Jumalan tahtoa (1:10)
5. Hän haluaa jakaa muitten kanssa sitä, mitä Jumala on juuri hänelle antanut (1:11)
6. Hän haluaa tavata ihmisiä, joilla on vahva usko (1:12)
7. Hän ymmärtää, että muilla uskoville on jotain annettavaa hänelle (1:12)
8. Hän tuntee velvoitteita kaikkia ihmisiä kohtaan (1:14)
9. Hän on valmis julistamaan evankeliumia kaikille ihmisille rodusta, kansallisuudesta ja kulttuurista riippumatta ja on valmis julistamaan hyvää sanomaa, mihin hyvänsä Jumala johtaa häntä (1:14,15)

Kirjeen ydinteema

Roomalaiskirjeen ydinteema on jakeissa 1:16,17, joissa Paavali ilmoittaa kaikkien pelastuvan pelkästään uskon kautta. Pelastuminen Jumalan armosta uskon kautta on Paavalin oman elämän perustavaa laatua oleva periaate. Paavali vanhurskautettiin Kristuksen kirkon vainoojana Damaskoksen tiellä (Ap.t.9:1-9), jossa Kristus ilmestyi hänelle; siellä Kristuksen vainoojasta tuli Hänen orjansa. Paavali sai täyttyä Pyhällä Hengellä, hänet kastettiin ja hänestä tuli Kristuksen apostoli (Ap.t.9:10-19). Damaskoksen tien kääntymys johti Paavalin muuttamaan radikaalisti näkemyksiään. Ennen kääntymystään Jeesuksen ristinkuolema oli ollut Paavalille vakuuttava todiste siitä, että Jeesus ei voinut olla Messias, koska sellainen kuolema tuotti Jumalan kirouksen (5.Moos.21:23). Mutta kun Jeesus oli ilmestynyt hänelle, Paavali ymmärsi, että Jumala oli poistanut kirouksen herättämällä Jeesuksen kuolleista. Paavalille valkeni, että Jumala kyllä kirosi Poikansa ristinkuoleman kautta, mutta kuolemallaan Jeesus maksoi ihmiskunnan synnit, mikä oli ainoa tapa ihmisen saattamiseksi vanhurskaaksi Jumalan edessä. Siksi Jeesuksen ristinkuolema on evankeliumin kulmakivi.

Paavali tunnustaa roomalaiset vahvoiksi uskossa (1:8), mutta hänen lähtökohtansa on se, että hän ei häpeä evankeliumia missään eikä milloinkaan (1:16). Evankeliumi on Jumalan voima, joka pelastaa ihmisen. Pelastus on ymmärrettävä niin, että se ensinnäkin pelastaa ihmisen Jumalan oikeudenmukaiselta vihalta ja tuomiolta ja tuo ihmisen vanhurskauteen ja elämään. Mutta toiseksi: pelastus voi toteutua vain uskon kautta; pelastus ei vaikuta muitten kuin niitten ihmisten elämässä, jotka uskovat.

Juutalaisten osana oli saada kuulla evankeliumi ensin; tässä näkyy juutalaisten rooli Jumalan valittuna kansana. Evankeliumi julistettiin ensin Jerusalemissa (juutalaisille), sitten Samariassa (”puolijuutalaisille”) ja lopulta koko maailmassa (Ap.t.1:8). Kysymys on siitä järjestyksestä, miten evankeliumin julistus eteni. Tämä järjestys ei sulje pois sitä, että jo alusta asti Jumalan tarkoitus oli tuoda pelastus kaikille kansoille (1.Moos.12:3); Jumalan suunnitelman mukaan se tapahtui juutalaisten kautta.

Evankeliumi on Jumalan voima pelastukseen, koska uskon kautta Jumalan vanhurskaus toteutuu (1:17). ”Jumalan vanhurskaus” on ymmärrettävissä kahdella tavalla. Ensinnäkin, vanhurskaus on Jumalan pysyvä ominaisuus (attribuutti). Toiseksi, se viittaa Jumalan oikeudenmukaisuuteen, jolla Hän julistaa vanhurskaaksi syntisen ihmisen, kun tämä uskoo. Usko ei kuitenkaan ole ihmisen omaa aikaansaannosta, vaan se on ilmaus Jumalan vanhurskaudesta meissä. Usko on ihmisen taholta vastaanottamista ja ”lepotilaa”, ei ihmisen suoritusta. Uskon kautta ihminen pääsee oikeaan suhteeseen Jumalan kanssa. Uskonvanhurskaus Paavalin esittämällä tavalla on itse asiassa jo vanhatestamentillinen käsite (Hab.2:4), joten Paavali osoittaa, että pelastus uskon kautta ilmenee jo profeettojen julistuksessa.

Sekä vuoden 1938 että vuoden 1992 Raamattu sanovat jakeessa 1:17 kirjaimellisen käännöksen mukaan: ” Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon.” Ilmaisu ”uskosta uskoon” on arvoituksellinen ja sitä on pyritty selittämään monella tavalla. Luther ymmärsi ajatuksen siten, että se tarkoittaa ”yksin uskosta.” Ilmaisua on lisäksi tulkittu tarkoittavaksi siirtymistä VT:n uskosta UT:n uskoon tai julistajan uskosta kuulijan uskoon. Jos puolestaan annetaan Paavalin itse tulkita sitä, saattaisi ratkaisu löytyä roomalaiskirjeestä itsestään: ”Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat” (Room.3:22).

Lähteet

Bruce, F.F.: Romans (Grand Rapids, Michigan, 1985).

Palma, Anthony D.: Galatians and Romans. Study guide (ICI, Irving, Texas, 1988).

Vantaan Vapaaseurakunta

Raamatturyhmä

Juhani Nikula

JUMALAN LUPAUKSET

Lupauksia antoivat Raamatun mukaan sekä ihmiset että Jumala. Ihmisten antamat lupaukset tuli Mooseksen lain mukaan välttämättä myös pitää (5.Moos.23:22-24), joten lupausten tuli olla harkittuja ja järkähtämättömiä. Lupaukset saattoivatkin nousta vanhurskaasta sydämestä. Jaakob antoi pakomatkallaan lupauksen Jumalalle (1.Moos.28:20-22), jonka mukaan Jumalan siunaus ja varjelus merkitsi hänen uskollisuuttaan Jumalalle. Hanna puolestaan lupasi, että jos Jumala antaisi hänelle poikalapsen, hän luovuttaisi lapsen Herralle koko tämän elinajaksi (1.Sam.1:11). Harkitsemattomasta ihmislupauksesta taas on esimerkki Jeftan lupaus (Tuom.11:30-40), joka merkitsi hänen tyttärensä antamista uhriksi Herralle (miten tämä lopulta käytännössä toteutui, ei Raamatussa yksiselitteisesti kerrota).

Jumalan lupaukset ovat kuitenkin ihmisen lupauksia suuremmat. Jumala kykenee aina toteuttamaan lupauksensa, jotka ovat poikkeuksetta hyviä ja pyhiä. Herran lupaukset ovat järkähtämättömät, niitä ei voi tehdä tyhjiksi ja ne kaikki täyttyvät (Joos.23:14; 1.Kun.8:56). Ihminen voi unohtaa lupauksensa, mutta Herra muistaa aina lupauksensa (Ps.105:42).

Lupaus pelastuksesta ja Lunastajasta

Jumalan lupausta ihmisen pelastuksesta ja Pelastajasta tulee pitää Hänen lupauksistaan suurimpana. VT:n voidaan katsoa käsittävän Jumalan lupauksia lunastuksesta kun UT kertoo lunastuksen täyttymyksestä.

Jumalan ensimmäinen lupaus lunastuksesta tapahtui välittömästi syntiinlankeemuksen jälkeen, kun Jumala lupaa, että naisen suku (siemen) polkee rikki käärmeen pään (1.Moos.3:15). Tämä lupaus toteutui Jeesuksen kuollessa Golgatalla. Tämän jälkeen Saatana on ollut lyöty ja hän on heikompi kuin uskovat, joissa Kristus asuu (1.Joh.4:4).

UT kertoo siitä, että koko vanha liitto esikuvineen ja ennustuksineen on katsottava lupauksiksi, jotka Kristus täyttää. Uusi liitto on kokonaisuudessaan vanhan liiton lupausten täyttymistä. Siksi evankeliumien kertomuksissa on jatkuvasti viittauksia VT:n profeettojen ennustuksiin (Matt.2:15,17,18,23; 4:14-16; 8:17; 12:17-21; 13:35; 21:4,5; 26:56; 27:9; Mark.14:49; 15:28; Luuk.4:18-21; 24:44; Joh.12:38-40; 17:12; 19:24,28). Evankeliumien mukaan lupaukset ovat täyttyneet Kristuksessa (Luuk.1:68,69).

Sama teema lupauksen täyttymisestä jatkuu Jeesuksen jälkeen apostolien julistuksessa. Pietari viittaa helluntaisaarnassaan pelastuslupauksen kuuluvan israelilaisille ja heidän lapsilleen samoin kuin ”etäällä” oleville (Ap.t.2:39). Tähän lupaukseen sisältyy sekä syntien anteeksiantamus että Hengen lahja sellaisena kuin se toteutui helluntaipäivänä. Alkuseurakunnan julistuksen mukaan Abrahamille ja isille annettu lupaus täyttyi Messiaassa, Kristuksessa (Ap.t.7:17; 13:23,32).

Paavali asettaa lain ja lupauksen toistensa vastakohdiksi. Laki edellyttää tekoja ja Jumalan vaatimusten täyttämistä, lupaus taas perustuu armoon ja Jumalan lahjaan. Usko Jumalaan on uskoa Hänen lupaukset täyttävään voimaansa. Abrahamin esikuvallinen ja pelastava usko (Room.4:20,21) on ehdotonta luottamista siihen, että Jumalalla on voima toteuttaa lupauksensa. Abraham antoi kaiken kunnian Jumalalle, sillä hän ei epäillyt lupausta. Jumalan luotettavuus on täysin riippumaton lain täyttämisvaatimuksista, joihin lupaus oli sidottu juutalaisuudessa. Lupaus edellyttää Jumalan armollista tahtoa. Jos lupauksen toteuttaminen olisi riippunut lain täyttämisestä, kaikkiin lain rikkomuksiin kohdistuva Jumalan vanhurskas viha olisi estänyt sen toteutumisen. Paavalin mukaan lupaus ei enää edes ole lupaus, jos se on jotenkin sidoksissa lain vaatimuksiin (Gal.3:12,18). Jos ihminen tavoittelee perintöä lain täyttämisellä, hän menettää sen, mitä on luvattu.

Heprealaiskirjeessä korostetaan erityisesti sitä, että VT:n lupaukset täyttyvät uudessa liitossa. Kirje on kirjoitettu ensi sijassa juutalaiskristityille. Lupaukset ovat uuden liiton perustus (Hepr.8:6) - uusi liitto perustuu paremmille ja suuremmille lupauksille kuin vanha liitto. Kristuksen kuoleman ja ylimmäispapillisen sovitusuhrin ansiosta rikkomukset ja synnit eivät enää voi estää lupauksen täyttymistä. Lupauksiin sisältyy syntien anteeksianto (Hepr.8:12; myös Jes.1:18). Kristitty elää jännitteessä kahden ääripään välillä: toisella puolella on ”jo”, toisella puolella ”ei vielä”. Sen tähden uskon kestävyyttä tulee vahvistaa ajattelemalla lupauksen antajan uskollisuutta (Hepr.10:23). Tässä auttavat esikuvat: Heprealaiskirjeen luku 11 esittää monta uskon isää, jotka lupaukseen luottaen kestivät taistelussa.

Jumalan lunastusta koskevan lupauksen syvyys näkyy siinä, että – paitsi että se on tarkoitettu syntisille (1.Tim.1:12-15) – se kuuluu myös luopioille (Hoos.14:5). Uskovan ihmisen on siis mahdollista luopua uskosta, mutta hänellä on avoinna paluu Jumalan luokse.

Jumalan lunastusta koskeviin lupauksiin kuuluu erottamattomasti myös Jeesuksen paluu, Hänen toinen tulemisensa (2.Piet.3:4). Jeesuksen toinen tuleminen on vasta edessäpäin, mutta Jumala ei viivyttele lupauksensa täyttämistä (2.Piet.3:9), koska Hän haluaa kaikkien kääntyvän. Odotusaikana uskovien on kuitenkin luotettava profeetallisen sanan lujuuteen (2.Piet.1:19). Aikojen lopussa luodaan uudet taivaat ja uusi maa (2.Piet.3:13) ja uskoville koittaa pääsy lepoon (Hepr.4:1). Lopun aikaa koskevat lupaukset ja ennustukset ovat suuria lupauksia, mutta ne selviävät lopullisesti vasta täyttyessään ja vasta silloin tulevat ilmi monien profeetallisten lupausten kaikki ulottuvuudet. Uskovatkin tulevat ymmärtämään jumalallisen lupauksen sisällön täysin vasta sen toteutuessa.

Lupauksia Israelille

Lunastuksen lisäksi Raamatun suuriin lupauksiin kuuluvat lupaukset Israelille. Jumala antoi lupaukset Abrahamille (1.Moos.12:2-7), Iisakille (1.Moos.26:3-5) ja Jaakobille (1.Moos.28:13-15; 35:11,12). Näihin lupauksiin sisältyi sekä (1) patriarkkojen perheen erottaminen ympäröivästä maailmasta palvelemaan elävää Jumalaa että (2) lupaus maasta, jonka heidän jälkeläisensä saisivat omakseen. Patriarkkojen aikana Kanaaninmaata asuttivat vielä pakanakansat, ja Jaakob perheineen muutti Egyptiin nälänhätää pakoon. Jaakobin jälkeläiset olivatkin Egyptissä 430 vuotta ja joutuivat orjuuteen. Israelin kansan eläessä orjuudessa Jumala lupasi heille vapautuksen: he pääsevät vapaaksi ja voivat palata Luvattuun maahan (2.Moos.3:7-10; 6:8; 5.Moos.11:21). Herra itse lupasi viedä kansansa sinne (5.Moos.31:20). Siinain liiton yhteydessä Israel sai lupauksen siitä, että se saisi olla Herran omaisuuskansa ennen kaikkia muita kansoja (2.Moos.19:5,6). Myöhemmin Herra antoi lukemattomia lupauksia siunauksista, joiden toteutumisen edellytyksenä oli Hänen sanansa muistaminen ja Hänen liittonsa pitäminen (5.Moos.28:1-14).

Merkittävimmät patriarkkoja myöhemmät lupaukset VT:ssa annettiin kuningas Daavidille (2.Sam.7:12; Ps.89:36,37), jonka suku tuli olemaan kuninkaallinen suku ikuisesti. Tähän sisältyi messiaaninen lupaus, koska tuleva Lunastaja olisi Daavidin jälkeläinen. Tämä toteutui kirjaimellisesti Jeesuksessa, joka oli sekä isän (Matt.1:6-16) että äidin (Luuk.3:23-31) puolelta Daavidin jälkeläinen.

Jumalan kaikki lupaukset Israelille eivät ole vielä täyttyneet, vaan täyttymys tapahtuu vasta aikojen lopulla (Sak.14:1-21). Aikojen lopussa koko Israel on pelastuva (Room.11:25-27) ja Jumala ottaa pois heidän syntinsä. Israel on joutunut ja joutuu kokemaan kovia aikoja, mutta aikojen lopussa koittaa rauha ja kaikki kansat tulevat rukoilemaan ja viettämään juhlaa Jerusalemiin.

Jumala ei kadu Israelin kutsumista omaisuuskansakseen. Jumala antoi lupauksensa Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen (Room.4:13), joten lupaus koskee ennen muuta Israelia. Mutta pakanoista on tullut uskon kautta kanssaperillisiä Abrahamin saamaan siunaukseen (1.Moos.12:3; Room.4:11; Ef.3:5,6). Ihmisen suhde Kristukseen ratkaisee osallisuuden lupauksen siunaukseen (Gal.3:16). Kristuksen pelastusteon ansiosta pakanatkin voivat saada vakuuden osallisuudesta pelastukseen (Ef.1:13,14).

Lupauksia Jumalan seuraajille

Jumalan lupaukset koskettavat Hänen seuraajiensa elämää muutenkin kuin pelastuksen suhteen. Jumalan lupauksiin kuuluu elämä Kristuksessa (2.Tim.1:1), niin nykyinen elämä (1.Tim.4:8) kuin iankaikkinen elämä (Tiit.1:2; 1.Joh.2:25). Jeesus on tullut antamaan seuraajilleen yltäkylläisen elämän (Joh.10:10). Jumalan lupaukset eivät kuitenkaan merkitse Häneen uskovien menestystä kaikissa suhteissa (esim. maallinen rikkaus), mutta Jumala takaa uskovalle huolenpitonsa (Matt.6:25-34). Jumalan lupausten avulla uskova myös pääsee pakoon maailman turmelusta (2.Piet.1:4).

Jumala muistaa aina lupauksensa. Mutta uskovilla on silti oikeus muistuttaa Jumalaa Hänen lupauksistaan (1.Moos.32:10-12; 1.Aikak.17:23-27; Jes.62:6). Muistuttaminen on luottamusta, ei epäuskoa!

Jumalalla on lupauksia myös koko maailmalle. Nooan aikana ihmiskunta oli turmeltunut ja Jumala päätti tuhota koko silloisen maailman vedenpaisumuksella. Näin tapahtuikin ja Nooan perhettä lukuun ottamatta muu ihmiskunta tuhoutui. Jumala kuitenkin teki liiton Nooan ja hänen jälkeläistensä kanssa ja lupasi, ettei vedenpaisumus enää koskaan uudelleen tuhoa kaikkea elävää ja hävitä maata (1.Moos.9:11). Lupaus merkitsi liittoa, jonka merkkinä oli sateenkaari (1.Moos.9:12-17). Jumalan hyvä tahto kohdistuukin viime kädessä koko maailmaan (Matt.5:45).

Lähteet

Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 4 (Ristin Voitto, Vantaa, 1990).

Vantaan Vapaaseurakunta 

Raamatturyhmä 

Juhani Nikula