Paavali oli syntyperältään juutalainen. Tästä syystä hänellä oli sydämessään suru ja tuska kansansa luopumuksesta (Room.9:2). Paavali omistaa roomalaiskirjeessään kokonaista kolme lukua (9-11) Israelin tilanteen käsittelyyn. On mahdollista, että Rooman seurakunnan sisäinen tilanne tavalla tai toisella sai Paavalin ottamaan asian näin laajasti kirjeessään esille.
Israelin epäusko ja Jumalan vapaa valinta
Paavalin suru omasta kansastaan oli raskas (9:1-5), koska hän halusi myös sen pääsevän osalliseksi evankeliumin siunauksista. Paavalin toive olla itse kirottu, jos se auttaisi hänen veljiään (9:3) muistuttaa Mooseksen vuodatusta tilanteessa, jossa kansa oli tehnyt itselleen epäjumalankuvan, kultaisen sonnin (2.Moos.32:31-35); niin Mooses kuin Paavali halusivat kiihkeästi oman kansansa pelastusta. Paavali muistuttaa lukijoitaan lukuisista siunauksista, joita Jumala on kansalleen antanut, suurimpana itse Kristus, jota Paavali kutsuu Jumalaksi (Room.9:4,5). Mutta siunauksista huolimatta Israel oli epäuskon vallassa, mikä aiheutti Paavalille lakkaamatonta tuskaa.
Jumalan suunnitelma ei kuitenkaan ole epäonnistunut. Jumalan toimintamalli on kautta aikojen ollut se, että Hän erottaa ihmisiä valintansa mukaan saamaan lupauksia; tämä merkitsee samalla sitä, että toiset saavat tiettyjä lupauksia, toiset eivät (9:6-13). Paavali ottaa esimerkeiksi, kuinka Jumalan valinta kohdistui Iisakiin ja Jaakobiin. Se oli Jumalan vapaa valinta. Jumala valitsi Israelin kansakseen, mutta ei sen hyvien tekojen, vaan Jumalan oman vapaan valinnan vuoksi. Niinpä etnisen Israelin epäusko ei voi estää Jumalan suunnitelmien täyttymistä (vrt. 8:28-30). VT todistaa, että tämän kansan sisällä on ollut aina valittu jäännös, joka on ollut uskollinen Jumalalle ja jonka kautta Jumala toteutti suunnitelmiaan.
Jumalan vapaa valinta on kuitenkin ihmiselle vaikea hyväksyä, koska se ei tunnu inhimillisesti oikeudenmukaiselta; kyseessä on kuitenkin Jumalan armoon eikä oikeudenmukaisuuteen perustuva valinta (9:14-29). Tosiasiassa Jumala ei voisi valita ketään, jos Hän tekisi valintansa ihmisen ansioitten mukaan. Jumala ei toisaalta olisi epäoikeudenmukainen, vaikka Hän ei tekisi ihmisen hyväksi mitään, pelastusta myöten! Siksi valintakin on armoa, jota me ihmiset emme voi moittia.
Kuitenkaan VT:n aikana Jumala ei täyttänyt suunnitelmiaan vain valitun jäännöksen kautta, vaan Hän käytti jopa pakanallisia hallitsijoita kuten Egyptin faaraota. Vaikka Jumala paadutti faaraon sydämen monta kertaa, on väärin sanoa, että Jumala sattumanvaraisesti päätti tehdä niin; ennemminkin faaraon sydän paatui hänen oman jumalattomuutensa tähden (2.Moos.8:15,28; 9:34). Jumala antoi niin tapahtua Hänen omien suunnitelmiensa edistämiseksi. Jumala ei ole koskaan pahan alkulähde eikä Hän saa ihmisiä tekemään syntiä, minkä jälkeen Hän tuomitsisi heidät synnintekijöinä. Ennemmin Jumala saa pahatkin ihmiset palvelemaan Hänen tahtoaan.
Ihminen voi kyseenalaistaa Jumalan teot, mutta ihmisellä ei ole tosiasiallista oikeutta siihen (9:19-21). Jumala tietää, mitä Hän valitessaan tekee. Hänen valintansa voi olla meille käsittämätön, mutta Hänellä on kaikkivaltiudessaan oikeus toimia omien tarkoitusperiensä mukaisella tavalla. Tässä yhteydessä on korostettava, että tätä ei pidä ymmärtää niin, että Jumala olisi tuominnut ketään ennalta kadotukseen, vaan tämän vertauskuvan mukaan ”arvokkaat” ja ”arkiset” astiat tarkoittavat meidän ihmisten erilaisia palvelutehtäviä (kyse ei ole siis erilaisuudesta pelastuksemme suhteen). Mutta mitä pelastukseen tulee, jotkut ovat tietoisesti valinneet osakseen jumalattomuuden ja siksi Jumalan viha kohdistuu heihin (9:22-24). Kuitenkin Jumalan vihakin täyttää Jumalan suunnitelmia, koska samalla Jumalan armo ilmestyy niille, jotka ovat olleet Hänelle uskolliset.
Paavali ottaa edelleen esimerkin VT:sta profeetta Hoosean avioliitosta porttovaimon kanssa (9:25,26; Hoos.2:1,25). Profeetan avioliitto oli vertauskuva Israelin uskottomuudesta, jolloin pakanakansat, jotka eivät ennen olleet Jumalan kansaa, saivat Paavalin tulkinnan mukaan Jumalan kansan aseman evankeliumin kautta. Niinpä Jumala onkin kutsunut armon astioiksi niin juutalaisia kuin pakanoita (Room.9:24). Kuitenkin Hoosean avioliitto oli samalla vertauskuva siitä, että tulevaisuudessa valitun kansan uskottomuus päättyy ja silloin kansa on jälleen täysin Jumalan uskollinen kansa.
Paavali jatkaa lainauksilla Jesajan profetiasta (9:27-29), jonka mukaan läpi VT:n ajan Jumala toteutti suunnitelmiaan valitun jäännöksen, Jumalalle uskollisten yksilöiden kautta eikä koko Israelin kautta. Suuri osa Israelista on kautta aikojen ollut Herralle uskoton. Juutalaiset hylkäsivät myös Messiaansa kun tämä tuli. Paavali kuitenkin katsoi itse kuuluvansa uskolliseen jäännökseen. Jäännöksen luonteeseen kuuluu, että se on myös vakuutena sille, että koko kansakunta kerran löytää jälleen kuuliaisuuden Jumalalle.
Ihmisen vastuu
Paavali toteaa lopulta sen israelilaisille kovin vaikean asian, että hekään eivät voi pelastua lakia noudattamalla vaan samalla tavalla kuin pakanat (9:30-33). Myös israelilaisille pätee sama tie vanhurskauteen, joka tapahtuu yksin uskon kautta. Asia on kuitenkin heille poikkeuksellisen vaikea ja se on heille ”kompastuskivi”, joka kuitenkin ennustettiin jo VT:ssa (Jes.8:14,15). Messias oli erilainen kuin juutalaiset olivat odottaneet ja Hänestä tuli kompastuskivi heille, mutta lopulta Hänestä tulikin kulmakivi (Mark.12:10; 1.Piet.2:6-8). Juutalaisilla oli Jumalan laki ja Hänen erityinen ilmoituksensa toisin kuin pakanoilla, mutta siitä huolimatta juutalaiset hylkäsivät Jumalan lahjan, uskonvanhurskauden, jonka puolestaan pakanat ottivat vastaan. Tämä vastakkainasettelu on voimakas, minkä Paavali nimenomaisesti tuo esille. Lopulta vastuu on ihmisellä itsellään, kuului hän mihin kansaan tahansa. Jokainen voi saavuttaa vanhurskauden vain yhdellä tavalla, uskon eikä tekojen kautta.
Paavali asettaa vastakkainen kaksi tapaa pyrkiä vanhurskauteen, tekojen tai uskon kautta (10:1-13). Paavali oli itse ollut intoa täynnä lain noudattamiseen ja oli siksi kiihkeästi vainonnut kristittyjä, kunnes hän Damaskoksen tiellä kohtasi Jeesuksen. Kiihkeällä lakihurskaudellaan Paavali oli vain pyrkinyt pystyttämään omaa vanhurskauttaan, eikä sitä joka tulee Jumalalta. Näin Paavali tiesi omasta kokemuksestaan, että on täysin kestämätön sellainen väite, että on yhdentekevää mihin uskoo, kunhan on uskossaan vilpitön! Tämä väite on ikivanha, mutta väärä. Paavali oli ollut täysin varma omassa, kiihkeässä lakiuskossaan, mutta se osoittautui lopulta Jumalaa vastaan taistelemiseksi.
Kristus on lain loppu (10:4) kahdessa merkityksessä. Hän on ensinnäkin lain täyttymys. Toiseksi, Hän on lain loppu, koska vanha liitto on hävinnyt ja uusi liitto on tullut tilalle.
Pyrkimys vanhurskauteen tekojen kautta on toivotonta (10:5), koska ihminen ei parhaimmillaankaan pysty täyttämään koko lakia. Uskonvanhurskaus taas on avoinna kaikille Jeesuksen täytetyn työn kautta (10:6-8). Jeesus on jo tullut taivaasta ja Hänet on jo herätetty kuolleista; siksi Jeesuksen ihmiseksi tuleminen ja Hänen ylösnousemuksensa ovat Hänen maanpäällisen pelastustyönsä kaksi merkkipylvästä, jotka osaltaan muodostavat ”uskon sanan” eli evankeliumin. Tähän meitä kutsutaan sydämessä uskomaan ja julkisesti tunnustautumaan (10:9-11). Lopultakaan pelastuksen näkökulmasta ei ole mitään merkitystä sillä, olemmeko pakanoita vai juutalaisia: pelastuksen tie on molemmilla sama ja molemmilla on sama Herra (10:12,13).
Tämän jälkeen Paavali kääntyy käsittelemään tarvetta julistaa evankeliumia kaikille, jotka eivät ole sitä kuulleet (10:14-21). Profeetta Jesajan mukaan ilosanoman tuojan askelet ovat ihanat (Jes.52:7). UT:n valossa kyseessä on hyvä sanoma siitä, että synnin siteet on katkottu ja ihmisen jumalasuhde korjaantuu Jeesuksen täytetyn työn kautta. Paavali korostaa, että usko tulee evankeliumin kuulemisesta. Niissä, jotka kuulevat Kristuksen sanan, herää usko. Israel on tässä suhteessa ollut etuoikeutetussa asemassa, mutta kuten Mooses jo oli ennustanut (5.Moos.32:21), he ovatkin saaneet kadehtia toista kansaa, joka on ottanut evankeliumin vastaan. Tämä ennustus oli nyt toteutunut, koska Israel oli uppiniskainen kansa.
Jumalan suunnitelma Israelia kohtaan
Huolimatta johtopäätöksistään Paavali ei kuitenkaan katso oman kansansa olevan lopullisesti hylätty, vaan hän näyttää luvussa 11, että Jumalan tarkoituksena on pelastaa myös Israel. Sen kapinallisuus on palvellut Jumalan suunnitelmaa levittää evankeliumia kaikkialla pakanamaailmassa (11:11,12)!
Israelin vieraantuminen Jumalasta ei ole lopullinen (11:1-16). Paavali näkee jo omassa asemassaan syntyperäisenä israelilaisena todisteen siitä, että koska Jumala oli hänelle armollinen, Jumala ei ole hylännyt kansaansa (11:1). Jumala on edeltä tiennyt kaiken, joten valitessaan Israelin Hän on tiennyt niin tulevan uskollisen jäännöksen kuin kansan enemmistön tulevan luopumuksen. Kuten Elian aikana, on nytkin jäännös uskollisia juutalaisia, jotka eivät ole torjuneet evankeliumia. Jumala on etu käteen tiennyt, ketkä ottavat evankeliumin vastaan ja ketkä paatuvat (11:5,7).
Pakanoiden ei kuitenkaan ole syytä ylpeillä juutalaisten kustannuksella, koska näiden kääntymys tulee kerran olemaan suuri tapahtuma (11:13-16). Vertauksessa oliivipuusta (11:17-24) Paavali varoittaa pakanakristittyjä suhtautumasta ylemmyydentunteella juutalaisiin, koska nämä ovat joka tapauksessa pysyvästi Jumalan valittu kansa. Jumala osoitti armoaan valittua kansaansa kohtaan, koska ilman sitä kansa olisi lopullisesti hävinnyt olemasta. Mutta jos Jumala oli valmis leikkaamaan jalon oliivipuun oksia (juutalaisia) irti puusta, Jumala voi yhtä hyvin leikata pois villin oliivipuun oksia (pakanoita). Pakanoilla ei ole siten mitään syytä ylemmyydentuntoon juutalaisia kohtaan. Ylipäätään ihminen pysyy Jumalan yhteydessä vain uskon kautta (11:20), kuului ihminen mihin kansaan hyvänsä. Jokaisen ihmisen toivo on pelkästään Jumalan armossa, ei syntyperässä tai ansioissa. Armo ei anna mitään aihetta kerskailuun kenellekään.
Israel tullaan kuitenkin kerran ennallistamaan (11:23). Tosin ne oksat (yksilöt), jotka kerran leikattiin, ovat kuolleet. Mutta kansana Israel tulee vielä elpymään, kun se ottaa Kristuksen vastaan (11:25-29). Siinä vaiheesta on pakanakansoista jo tullut pelastuneitten määrä täyteen. ”Koko Israel”, joka pelastuu, ei tarkoita jokaista juutalaista kaikkina aikoina, mutta lopun aikana silloin maan päällä oleva juutalainen kansa tulee kansana uskomaan Kristukseen ja pelastumaan.
Israelin paatumus on edesauttanut sitä, että pakanat ovat saaneet kuulla evankeliumin. Jumala ei rakasta Israelia sen hyvyyden takia, vaan koska Jumalan lupaukset isille (patriarkoille) ovat kuitenkin edelleen voimassa (11:29). Jumala on uskollinen omalle sanalleen ja tulee elvyttämään kansansa kun aika on täyttynyt.
Jumalan suunnitelma koko maailmaa kohtaan
Paavali päättää selostuksensa Israelista esittelemällä Jumalan suunnitelman koko maailmalle (11:30-36). Tottelemattomuus on syntiä, mutta niin merkilliseltä kuin se kuulostaakin, vain tottelemattomat voivat tulla tuntemaan Jumalan armon (11:30,31)! Tämä koskee kaikkia, samalla lailla juutalaisia kuin pakanoita (11:32). Kaikki ovat tehneet syntiä (3:23), jolloin kaikkien toivona on pelkästään Jumalan armo.
On tarkkaan huomattava, että Paavali ei opeta kaikkien ihmisten pelastuvan (universalismi opettaa, että kaikki pelastuvat lopulta eikä helvettiä ole). Sen sijaan pelastuksen tie on kaikille sama ja kuka hyvänsä uskoo evankeliumin, pelastuu. Kuitenkin on aina myös niitä, jotka eivät usko, ja näin he epäuskossaan tuomitsevat itsensä.
Lähteet
Bruce, F.F.: Romans (Grand Rapids, Michigan, 1985)
Palma, Anthony D.: Galatians and Romans. Study guide (ICI, Irving, Texas, 1988)
Juhani Nikula, 1.12.2010
