ROOMALAISKIRJE: USKONVANHURSKAUS

Tähän asti roomalaiskirjeessään Paavali on tehnyt diagnoosin koko ihmiskunnan, niin pakanoiden kuin juutalaisten, langenneesta tilasta (Room.1:18-3:20). Paavalin mukaan koko ihmiskunta on syyllinen Jumalan edessä ja tarvitsee pelastusta synnin rangaistuksesta. Jumalan ratkaisu syntiongelmaan tapahtuu kuitenkin siten, että Jumala säilyttää pyhän ja vanhurskaan olemuksensa: sekä Hänen rakkautensa ja anteeksiantavaisuutensa että Hänen oikeudenmukaisuutensa tulee toteutua yhtä aikaa. Ratkaisuna tähän on se, että Jumala antaa ihmiselle pelastuksen lahjaksi Poikansa uhrin kautta, joka ihmisen tulee ottaa vastaan uskon kautta.




Syntien sovitus

Jakeet 3:21-31 ovat evankeliumin ydintä ja näiden sanojen merkitystä ei voi ylikorostaa. Ihminen ei voinut saavuttaa pelastusta noudattamalla lakia, mutta Jumalan vanhurskaus, joka on ilmoitettu Jeesuksessa Kristuksessa, tuo lahjaksi vanhurskauden sille, joka uskoo. Jeesuksen kuoleman kautta Jumalan oikeudenmukainen vaatimus syntien sovituksesta toteutuu. Ihminen vapautuu synnin rangaistuksesta uskon kautta Jeesukseen, joka on sijaiskärsijä. Tässä ei ole mitään eroa pakanan ja juutalaisen välillä, koska molemmat ovat yhtä lailla synnin vallassa. Jumalan vanhurskaus on näin ihmiselle tarjolla vain uskon kautta Jeesukseen. Uskon kautta ihmisen syntivelka pyyhitään pois Jeesuksen sovintouhrin tähden. Jumalan viha syntiä kohtaan on oikeutettu, mutta Hänen oikeudenmukainen vihansa saa täydellisen hyvityksen Jeesuksen ristinkuolemassa.

Usko tekee myös tyhjäksi kaiken kerskailun; emme ole omilla teoillamme kyenneet kelpaamaan Jumalalle vaan olemme saaneet pelastuksen lahjaksi. Lahjaksi saatu pelastus on täydellinen, mistä syystä Jeesuksen tähden meillä on myös täydellinen pelastusvarmuus. Koska kaikki perustuu Jeesuksen loppuun saatettuun työhön, pelastuksemme lepää varmalla perustalla. Tästä syystä sellainen opetus, että meillä ei voisi täällä maan päällä olla varmuutta pelastuksestamme, on väärää nöyryyttä ja Raamatun vastaista (vrt. 1.Joh.5:12,13).

Uskonvanhurskaus ei merkitse sitä, että lakia kumottaisiin. Jeesus tuli päinvastoin täyttämään lain (vrt. Matt.5:17-20). Lakia ei kuitenkaan annettu sen tähden, että se toisi ihmiselle vanhurskauden, vaan siksi, että ihminen tulisi tietoiseksi syntisestä tilastaan ja perustavaa laatua olevasta tarpeestaan saada sovitus syntivelalleen. Mooseksen laista on muutenkin huomattava, että se annettiin n. 400 vuotta Abrahamin jälkeen (Paavali vetoaa Abrahamiin uskon eikä lain noudattamisen esikuvana, Room.4). Verrattuna juutalaiseen lakihurskauteen uskon kautta saatu pelastus on täydellinen. Siksi on myös yhdentekevää, onko uskova ympärileikattu vai ei. VT:n aikaiset rituaalit toivat syntien sovituksen vain vertauskuvallisesti, mutta Jeesuksen kautta Jumala pyyhkii synnin pois kertakaikkisesti ja täydellisesti. Uusi liitto on siten täydellinen Jeesuksen uhrin tähden (vrt. Hepr.10:8-10) ja parempi kuin vanha liitto. Kristuksen roolina on olla edustajana Jumalan ja ihmisen välillä. Ihmisen edustajana Hän otti päälleen ihmiselle kuuluneen rangaistuksen ja Jumalan edustajana Hän tuo Jumalan armon ihmisen ulottuville.


Abrahamin usko

Paavali perustelee uskonvanhurskautta VT:sta ottamillaan esimerkeillä viitaten Abrahamiin ja Daavidiin (Room.4:1-8). Paavali näkee Abrahamin nimenomaan uskonvanhurskauden esikuvana ja ottaa esimerkin 1. Mooseksen kirjasta: ”Abram uskoi Herran lupaukseen, ja Herra katsoi hänet vanhurskaaksi” (1.Moos.15:6). Jumala ”katsoi” Abrahamin (=katsoi hänen olevan, luki hänet) vanhurskaaksi tämän uskon perusteella, mikä merkitsi Jumalan nimenomaista vastausta Abrahamin uskoon. Jumalan voi katsoa panneen vanhurskauden Abrahamiin, koska tämä uskoi, jolloin usko oli avaimena vanhurskauteen. Jos Abraham olisi tekojensa perusteella ansainnut Jumalan mielisuosion, Jumalan olisi voinut katsoa antaneen Abrahamille tämän ansion mukaisen palkan. Mutta vastauksena Abrahamin uskoon kyseessä olikin Jumalan vapaa lahja, joka on saatu armosta, ei ansiosta. Tästä syystä Abrahamin usko on esikuvallista myös uuden liiton uskoville.

Myös Paavalin viittaus Daavidin sanoihin (Room.4:7,8) Psalmista 32:1,2 käsittää saman uskonvanhurskauden periaatteen. Vanhurskauttaminen ei ole palkkaa ihmisen ansioista, vaan se johtuu syntien anteeksiantamuksesta (Daavid itse oli tietoinen omista synneistään, joita hän myöhemmin katui; vrt. Ps.51). Daavidin mukaan ei ole autuas se, joka saa palkan hyvistä teoistaan, vaan se, jonka syntejä ei lueta hänen viakseen. Tämä johtaa hylkäämään sen inhimillisen ajatuksen, että ihminen voisi pelastua, jos hänen hyvät tekonsa ovat suuremmat kuin pahat tekonsa. Tällaisesta ei kuitenkaan ole Jumalan pelastussuunnitelmassa missään nimessä kysymys. Vanhurskauttaminen perustuu täysin Jeesuksen täytettyyn työhön, ja nimenomaan Hänessä meillä on syntien anteeksiantamus, joka luetaan hyväksemme uskon kautta. Jokaisella ihmisellä on siten auttamattomasti Jumalan edessä miinusmerkkinen tili, joka kuitenkin nollataan Jeesuksen uhrin kautta ja uskon kautta Häneen. Vanhurskauttaminen onkin perimmältään lakitermi, jossa Jumala, lainantaja ja tuomari, julistaa syntisen lopulta syyttömäksi; ei kuitenkaan ihmisen ansioista, vaan armon kautta.

Paavali ottaa jälleen esiin kysymyksen ympärileikkauksesta (Room.4:9-12). Paavalille on selvää, että Jumalan siunaukset eivät rajoitu vanhan liiton kansaan, juutalaisiin, joille ympärileikkaus oli (ja on!) kallisarvoinen rituaali. Tosiasiassa Paavalin perustelut tuovat esille sen, että Jumala luki Abrahamin vanhurskaaksi paljon ennen kuin tätä oli ympärileikattu. Abraham luettiin uskon kautta vanhurskaaksi 86 vuoden ikäisenä (1.Moos.15:6) kun sitä vastoin ympärileikkaus asetettiin hänen olleessaan 99 vuoden ikäinen (1.Moos.17:1-14, 23-27); välissä oli siis 13 vuoden ajanjakso. Siksi Paavalin johtopäätös on, että Abraham uskoi ympärileikkaamattomana ja hänestä tuli näin niiden isä, jotka uskovat ympärileikkaamattomana (Room.4:11). Abraham on siten pakanakansojen isä, kun pakanat uskovat; ja hän on ympärileikattujen isä, kun nämä ympärileikattuina panevat toivonsa Jumalaan.

Paavalin ajatus siitä, että ”koko maailma” luvattiin perinnöksi Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen (4:13) voi saada merkityksensä vain uskonvanhurskauden kautta. Lupaus toteutuu uskon kautta (4:16), joka on armoa. Siksi Abrahamin jälkeläisiin kuuluvat tässä mielessä sekä hänen luonnolliset että hengelliset perillisensä (niin juutalaiset kuin pakanat), koska kysymys on saman uskon omistamisesta, joka Abrahamilla uskon esi-isänä oli.

Abraham sai vanhalla iällään vielä lupauksen lapsen, Iisakin (1.Moos.21:1-7). Inhimillisesti oli mahdotonta, että iäkkäät Abraham ja Saara voisivat enää saada lapsia, mutta Abraham ei epäillyt Jumalan lupausta. Jumala teki liiton Abrahamin ja Saaran pojan, Iisakin ja tämän jälkeläisten kanssa. Abraham uskoi, vaikka tilanne näytti toivottomalta (Room.4:17-22). Jumala voi tehdä kuolleetkin eläviksi, mihin Abraham uskoi Jumalan koetellessa häntä (Jumala antoi Abrahamille käsittämättömältä tuntuvan käskyn uhrata Iisak, 1.Moos.22:1-19), mutta koetus vain vahvisti hänen uskoaan. Abraham uskoi, että Jumala on Kaikkivaltias, joka ”kutsuu olemattomat olemaan” (Room.4:17). Abrahamin usko oli täysin ankkuroitunut Jumalaan, elämän Antajaan ja Luojaan.

Juutalaiset kerskailivat mielellään sillä, että olivat Abrahamin luonnollisia jälkeläisiä (Joh.8:39), mutta Paavali näkee saman patriarkan kaikkien niiden isänä, jotka uskovat. Tämä ei tee tyhjäksi sitä, että Israelilla on Jumalan suunnitelmissa erityinen rooli; tämä vain korostaa sitä ikivanhaa ilmoitusta, että koko maailma tulee siunatuksi Abrahamin saaman siunauksen kautta (1.Moos.12:3).


Vanhurskauden siunaukset

Perusteltuaan kirjoitusten pohjalta syntisten ihmisten vanhurskauttamisen uskon kautta Paavali kääntyy kertomaan Jumalan siunauksista, jotka tulevat niiden osaksi, jotka uskovat (Room.5:1-11). Näitä siunauksia ovat rauha (5:1), ilo (5:2), toivo (5:2) ja rakkaus (5:5). Rauha tulee ihmisen osaksi sitä kautta, että ihminen, joka on ollut Jumalan vihollinen (5:10), tulee sovintoon Jumalan Pojan kuoleman kautta. Tämän jälkeen Jumalan ja ihmisen välillä vallitsee rauhantila. Jeesus itse on meidän rauhamme (Ef.2:14). Vanhurskauttamisensa johdosta uskovalla on ilo kolmessa suhteessa. Hän iloitsee pääsystä Jumalan kirkkauteen (5:2), joka on vielä toivon varassa ja joka toteutuu Jeesuksen tullessa toisen kerran; tällöin myös lunastus tulee ihmisen osalta täydelliseksi. Uskova myös iloitsee tämän hetken ahdingoista, koska ne tuovat kestävyyttä (5:3). Mutta ennen muuta: uskova iloitsee Jumalasta itsestään (5:11), joka on meidän Pelastajamme. Jumalan siunauksiin kuulu myös toivo, jonka vakuudeksi Jumala on vuodattanut omiinsa Pyhän Hengen (5:5). Pyhä Henki antaa meidän sydämiimme myös rakkauden, jota on pidettävä suurimpana hyveenä (1.Kor.13:1-13; Joh.13:35).

Jumalan armoteko meidän puolestamme (5:6-10) on johtanut meidät sovintoon Jumalan kanssa, jolloin tulemme myös pelastumaan tulevalta vihalta, joka kohdistuu kaikkea syntiä ja vihollisuutta vastaan.


Aadam ja Kristus

Paavalin kuvaus Aadamin ja Kristuksen vaikutuksista ihmiskuntaan (Room.5:12-21) on jakanut raamatuntutkijoita eri koulukuntiin, joilla on hyvinkin erilaisia johtopäätöksiä siitä, mitä Paavali tarkoittaa. Kaksi äärimmäistä tulkintaa ovat seuraavat. Ensimmäisen tulkintavaihtoehdon mukaan Aadamin synnillä ei ollut meihin mitään erityistä vaikutusta, jolloin ihmisen syntyessä maailmaan hän syntyy synnittömänä ja puhtaana kuten Aadamkin alun perin oli. Tällöin synti tulee ihmisen osaksi varsinaisesti siten, että ihmisen varttuessa hän alkaa tehdä vääriä valintoja ja näin hänestä tulee syntinen. Ainakin periaatteessa olisi siten mahdollista, että ihminen voisi elää synnittömänä, vaikka se kiusausten vuoksi on epätodennäköistä. Toisen tulkintavaihtoehdon mukaan ihminen on alusta asti syntinen vaikka ihminen ei vielä ole nimenomaisesti itse tehnyt mitään väärää; Aadamin syntinen luonto on siirtynyt sukupolvesta toiseen ja ihminen on alusta asti täysin perisynnin vallassa. Tämä tulkinta on johtanut kasteteologiaan, jossa lapsikaste (ja tarvittaessa hätäkaste) nähdään välttämättömänä, koska kasteen katsotaan pelastavan ihmisen perisynnin kiroukselta. Näin ajatellen tosin myös kastamattomuus johtaa ihmisen auttamattomasti helvetintuomion alle.

Aadamin lankeemuksen vaikutukset ihmisen syntiseen luontoon ovat vuosisatojen mittaan johtaneet teologit hyvinkin erilaisiin tulkintoihin eikä kaikkia tulkintoja voi pitää raamatunmukaisina. Kuitenkin Aadam on meidän esi-isämme ja hänen lankeemuksensa johdosta ihmiskunta on syntinen, joka tarvitsee pelastajaa. Paavali tekee selväksi, että ihminen ei kykene elämään synnitöntä elämää (3:23; 5:12); näin ollen kaikki ihmiset ovat syntisiä. Vaikka Raamattu ei mainitse perisyntiä nimeltä, käsitteellisesti voimme sen ajatuksena sieltä löytää. Ihmiskunta on yhtä sukua, koska kaikki ovat Aadamin jälkeläisiä. Kun esi-isä lankesi, koko suku on langennutta sukukuntaa. Vaikka meille on hämärän peitossa, miten synti ”tarttuu” sukupolvesta toiseen, niin kuitenkin näin tapahtuu ja kaikki ihmiset ovat syntisiä, joiden osana on kuolema. Ihmistä ei tarvitse opettaa tekemään syntiä, hän oppii muutenkin! Voimme katsoa, että me kaikki olimme mukana jo esi-isässämme Aadamissa, kun hän lankesi. Aadam edusti meitä kaikkia, millä on ollut hyvin konkreettisia ja nähtävissä olevia seurauksia: koko ihmiskunnan osana on ollut hengellinen ja fyysinen kuolema, syyllisyys ja turmeltuneisuus. Tämän lisäksi jokainen ihminen hyvin varhain oppii tekemään omia ratkaisujaan, jotka käsittävät syntisiä tekoja. Näistä omista ratkaisuistaan jokainen ihmisyksilö on sitten vastuussa omakohtaisesti.

Vaikka ihmiskunnan syntinen luonto ja oppi perisynnistä ovat vaikeita systemaattisesti ratkaistavaksi, on kuitenkin nähtävä, että Paavalin rinnastuksessa Aadamista ja Kristuksesta on painopiste Pelastajassa. Samoin kuin Aadamin lankeemus toi koko ihmiskunnan synnin ja kuoleman alaisuuteen, on yhden ihmisen, Kristuksen, vanhurskas teko (ristinkuolema) tuonut koko ihmiskunnalle vanhurskauden ja elämän. Tämä ei tosin tule ihmiskunnan osaksi muuten kuin uskon kautta, mutta ihmisen syntiongelma saa Kristuksen kautta lopullisen ratkaisunsa. Jos Raamattu pitää sisällään vaikeita ja monimutkaisia asioita (Aadamin lankeemuksen vaikutus meihin, perisynti, synnin siirtyminen sukupolvelta toiselle), on pelastuksen tie kuitenkin selvä: Jeesukseen uskova saa osakseen syntien anteeksiantamuksen ja ikuisen elämän. ”…niin on armo hallitseva ja johtava ikuiseen elämään, koska Herramme Jeesus Kristus on lahjoittanut meille vanhurskauden” (5:21).


Lähteet

Bruce, F.F.: Romans (Grand Rapids, Michigan, 1985).
Palma, Anthony D.: Galatians and Romans. Study guide (ICI, Irving, Texas, 1988).
Pecota, Daniel B.: Anthropology/Hamartiology: The Doctrine of Man and Sin (ICI, Brussels, Belgium, 1982).

Juhani Nikula, 29.9.2010