KASTE RAAMATUSSA (jatkoa)

Kasteen edellytys

Raamattu ei kehota kastamaan kaikkia ihmisiä, vaan se asettaa kasteelle useitakin edellytyksiä.

Sanan opetus. Vain niitä voidaan kastaa, joille on ensin opetettu Jumalan sanaa (Mark.16:15,16;  Ap.t.2:37,38, 16:32,33). Tämä ei kuitenkaan aseta kasteen edellytykseksi laajaa Raamatun tuntemista, vaan kysymys on siitä, että ensin tulee tapahtua evankeliumin julistamisen ennen kuin voi syntyä pelastavaa uskoa, ja tämän jälkeen vasta voidaan kastaa. Evankeliumin julistuksen on aina kaikkialla ja kaikkina aikoina kuljettava kastamisen edellä. 

Sanan vastaanottaminen ja usko. UT:n mukaan järjestys on: julistus (sana), usko ja kaste. Kasteen ensimmäisenä edellytyksenä on siten sanan vastaanottaminen. Jumalan sana on uudestisyntymisen välikappale (1.Piet.1:23; ts., sana uudestisynnyttää, ei kaste). Kaste edellyttää myös parannusta (Ap.t.2:38) ja lopulta uskoa julistettuun sanaan (Ap.t.2:41). UT ei ylipäätään tunne kastetta ilman uskoa. Usko ei merkitse passiivisuutta, vaan se on omakohtaista uskoa evankeliumiin (Mark.16:16) ja sanan henkilökohtaista vastaanottamista (Room.10:17). Kaste näin edellyttää sitä uskoa, jota Raamattu opettaa, ts. UT:n mukaan henkilökohtainen usko on kasteen ehdoton edellytys (Ap.t.2:41, 8:12,37, 15:8,9, 16:31, 18:8; Kol.2:12; erityisen selvästi tämä tapahtui Corneliuksen luona: ensin tuli usko ja sitten uskovat kastettiin, Ap.t.10:43-48). Alkukristillisenä aikana kaste merkitsi ihmisen kääntymistä kristinuskoon: uskoontulo ja itsensä kastattaminen liittyvät välittömästi ja erottamatto-masti yhteen. Koska uskon kautta kasteessa kastettava herätetään (Kol.2:12), uskon tulee olla ennen kastetta.

Edellä esitetyn mukaisesti, raamatunmukainen järjestys on: ensin usko, sitten kaste. Mutta tässä yhteydessä kannattaa painottaa, että kastetta edeltävä usko ei ole ihmisen ansio, jonka palkkana olisi kaste, vaan usko on Jumalan vaikutusta (Kol.2:12,13) –niin kuin koko pelastuskin. Kysymys ei myöskään ole kastettavan ihmisen iästä (ihminen voi olla vanha, nuori tai tietynikäinen lapsikin) tai uskon-elämän kypsyydestä, vaan kasteen asettumisesta sille paikalle, johon se Raamatun mukaan kuuluu ja jossa sillä on merkitystä (huom! ilman kastettavan omaa uskoa kasteella ei ole merkitystä).

Uudestisyntyminen. Kaste ei ole uudestisynnyttävä eikä uskoa luova pelastava tapahtuma, vaan kaste vahvistaa jo syntynyttä uskoa; kaste kuuluu näin osana pelastuksen kokonaisuuteen. Ennen kastetta uusi ihminen on jo syntynyt ja vanha ihminen on naulittu ristille. Kasteessa tämä uusi ihminen sitten haudataan Kristuksen kanssa (Room.6:4) ja ihminen kasteen kautta tunnustautuu Kristukseen. Kaste vertauskuvallisesti kuvaa sitä, kuinka Jeesuksen elämässä ensin oli risti, sitten hauta ja sen jälkeen ylösnousemus. Kasteessa tämä näkyy ihmisessä siten, että ensin vanha ihminen ristiinnaulitaan (Room.6:6), sitten haudataan ja tapahtuu kuolleista herättäminen (Room.6:4,5). Uudestisyntyminen on tapahtunut ennen kastetta siten, että ihminen on uskonut Jeesuksen ristintyöhön omalla kohdallaan; silloin on tapahtunut syntisen luonnon pois riisuminen (Kol.2:11).

Vaikka VT ei opeta kasteesta eikä selosta kastetapahtumia, sieltä löytyy esikuva em. asetelmasta (ensin pelastus ja uudestisyntyminen, sitten kaste; kasteen vertauskuvallinen tulkinta löytyy 1.Kor.10:1-11):

-          Ensin Israel vanhurskautettiin karitsan veren kautta Egyptissä juuri ennen lähtöä sieltä (2.Moos.12:13,23)

-          Sitten Israel sai kasteen Mooseksen pilvessä (2.Moos.13:20-21) ja Mooseksen meressä (2.Moos.14:21,22)

Em. esikuvasta käy vertauskuvallisesti ilmi, että ennen kastetta ihmisen tulee olla uskon kautta Kristuksessa (ts., uskovan tulee olla vanhurskautettu), mikä tapahtuu samanaikaisesti uudestisyntymisen kanssa.

Toinen VT:ssa oleva esikuva kasteesta on Nooa, arkki ja vedenpaisumus. Siinäkin vahvistuu sama edellytys (1.Piet.3:20,21; Hepr.11:7). Nooa meni ensin arkkiin (Kristuksen vertauskuva) ja sitten tuli vesi (kasteen vertauskuva, 1.Piet.3:21). Nämä molemmat vanhatestamentilliset esikuvat todistavat UT:n tulkinnan mukaisesti, että kaste ei ole uskoa synnyttävä vaan vahvistava tapahtuma.

Kannattaa kuitenkin korostaa, että vaikka eräitä kasteeseen liittyviä esikuvallisia tapahtumia löytyy VT:sta, ne on selkeästi tulkittava UT:n sanomaa vasten. VT:n jumalanpalvelusmenot ja puhdistus-toimitukset olivat puhdistamassa ihmistä (Hepr.9:13) kun taas UT:n kasteella on selvä hengellinen ja henkilökohtainen merkitys.

Toisinaan ympärileikkaus ymmärretään kasteen vanhatestamentillisena esikuvana. Ympärileikkaus on kuitenkin ihan muuta kuin kasteen vastine. Se on sydämen ympärileikkaus eli uudestisyntymisen esikuva. Sydämen ympärileikkauksen (uudestisyntymisen) jälkeen ihminen tulee kuitenkin kastaa (Kol.2:11,12).

Toimiva omatunto. Kaste on ”hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta” (1.Piet.3:21 vuoden 1938 käännöksen mukaan; Hepr.10:22) tai hyvän omantunnon vastaus Jumalan pyyntöön. Kasteen edellytys on evankeliumin herättämä omatunto ja usko Jeesukseen. Kun uskoon tullut ihminen kastattaa itsensä, kasteen merkitys vanhan ihmisen hautana pääsee toteutumaan, mikä merkitsee uudestisyntyneelle ihmiselle hyvää omaatuntoa. Jeesuksen käskyn noudattaminen ja hyvä omatunto kuuluvat yhteen.

Kasteen merkitys

Kasteen merkitystä määriteltäessä kannattaa ensin todeta, mitä kaste ei merkitse. Kaste ei:

-          poista perisynnin turmelusta (1.Piet.3:21).

-          puhdista sydäntä, vaan sen tekee usko (Ap.t.15:8,9).

-          tuo Kristusta ja Hänen vanhurskauttaan ihmiselle (Room.6:1-14 ei ole tulkittavissa em. tavalla!). 

-          ei pelasta eikä uudestisynnytä, vaan esim. Cornelius tuli uskoon ja sai Pyhän Hengen ennen vesikastetta (Ap.t.10:47). Pelastus tapahtuu sitä kautta, että ihminen uskoo Jeesukseen Kristukseen Pelastajanaan (Joh.3:16; Ef.1:13). Ne, jotka ”uskovat Hänen nimeensä,” ovat Jumalasta syntyneitä. Paavaliakaan ei ollut lähetty kastamaan vaan julistamaan evankeliumia (1.Kor.1:17). Lisäksi missään Raamatussa ei sanota, että pelastus tapahtuisi kasteen hetkellä.

Vaikka kaste ei pelasta, se silti kuuluu pelastuskokonaisuuteen, ja on oikein käsittää kaste osana pelastuksen vastaanottamista. Kasteen päämerkitys tässä kokonaisuudessa on olla ”hauta” (Room.6:4; Kol.2:12). Kun kasteen merkitystä tulkitaan, tämä perustava lähtökohta tulee ottaa huomioon.

Kasteen merkitykset voidaan luetteloida seuraavasti.

1. Kaste on vertauskuva. Kaste kuvaa ulkonaisesti sitä, minkä ihminen uskon kautta on jo sisäisesti kokenut; uskon kautta ihminen on jo tullut osalliseksi Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Kaste on ikään kuin vertauskuvallinen saarna, evankeliumin esittävä vertauskuva, joka viittaa Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Kaste kuvaa näin uskovan samaistumista Kristukseen (Room.6:1-14).

2. Kaste on vakuus. Kaste vakuuttaa, että ihminen, joka on uudestisyntynyt uskon kautta (Gal.3:26) ja on pukenut Kristuksen päällensä (Gal.3:27). Kaste vakuuttaa uskovalle lahjavanhurskaudesta (Ef.2:4-6), syntien anteeksiantamuksesta (Ap.t.2:38, 22:16; Hepr.10:22) ja uudesta elämästä (Room.6:8). Kaste on vakuutuksena uskoa vahvistava väline; kaste kuuluu anteeksiantamuskokonaisuuteen vakuuttavana osana. UT:ssa mainitut kasteet eivät tuoneet syntien anteeksiantamusta, mutta kaste seurasi välittömästi syntien anteeksisaamista (Ap.t.10:43-48). Anteeksiantamuksen merkiksi kääntyneet ihmiset antoivat kastaa itsensä (Ap.t.2:38-41).

3. Kaste on Jeesukseen tunnustautumista. Kaste sinänsä merkitsee uskon tunnustamista ja uskon ilmaisemista. Kasteesta tulee tunnustus, jossa uskova tunnustaa olevansa kuollut synnille, maailmalle ja turmelukselle ja kuuluvansa Kristukselle. Kasteessa ihminen tunnustautuu Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen osallisuuteen (Room.6:3-6; Gal.3:27; Kol.2:11,12; 1.Piet.3:21). Kasteelle menoa ei tule ymmärtää ansiona Kristuksen edessä vaan se merkitsee osallisuutta Kristukseen (Room.6:3,5) ja tunnustautumista Kristuksen täytettyyn työhön Jumalan edessä. Kaste merkitsee näin samalla kastettavan oman henkilökohtaisen pelastuksen tunnustamista. Kaste sinetöi pelastuksen suun tunnustuksen tavoin (Room.10:9,10), koska molemmissa uskova tunnustaa Kristuksen Herrakseen. Vaikka kasteella ei olekaan tehtynä tekona pelastavaa merkitystä, kaste merkitsee pelastusta uskon tunnustamisen kautta. Kaste merkitsee sen pelastavan tosiasian julkista vahvistamista, että uskova on henkilökohtaisessa opetuslapsisuhteessa Pelastajaansa (Matt.28:19).

4. Kaste on kutsu pyhityselämään. Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen tunnustaminen kasteessa on lähtökohta pyhityskilvoitukseen (Room.6:6-14). Kaste UT:n opetuksen mukaan erottaa uskovan maailmasta. Kaste ei tosin tehtynä tekona tee uskovasta täydellistä pyhityksessä, mutta siitä tulee apu ja voima pyhitykseen. Kaste on siten uskoa varjeleva toimenpide. Raamattu käyttää sanaa ”pelastus” myös varjelevassa mielessä. Kasteen pelastus näkyy myös siinä, että se katkaisee maailman voiman vaikutuksen (Room.6:11). Nooa pelastui veden kautta muinaisen maailman turmeluksesta ja Israel pelastui Punaisenmeren läpi Egyptin sotajoukon hyökkäykseltä. Kasteessa uskova vihkiytyy Kristukselle ja haluaa (sekä ulkonaisesti että sisäisesti) erottautua maailmasta. Näin hänen uskonsa vahvistuu Kristusta seuratessa (tosin tämä edellyttää, että uskova pääsee syvällisesti tuntemaan kasteen merkityksen Raamatun sanan kautta; usein kaste ymmärretään liian pinnallisesti eikä sen varjeleva vaikutus pääse toteutumaan). Kaste vahvistaa uskoa –mutta kaste ei voi koskaan korvata uskoa.

  

Lähteet

Kuosmanen, Juhani: Raamatun opetuksia (Ristin Voitto, Vantaa, 1993). Ss. 126-134.

Iso Raamatun Tietosanakirja 3 (Raamatun Tietokirja, Vantaa, 1989). Ss. 53-64.

Juhani Nikula, 21.6.2015

KASTE RAAMATUSSA

Kristillisen kasteen edeltäjät

UT asettaa eräät VT:n kohdat esikuvallisiksi kristillisen kasteen merkitystä selitettäessä. Nämä VT:n tapahtumat eivät kuitenkaan itsessään vielä olleet ”kasteita” siinä merkityksessä, mitä UT kasteesta opettaa. VT:n vertauskuvallisten tapahtumien lisäksi kasteen lähtökohdaksi voidaan Raamatussa ottaa vanhimmat puhdistautumista koskevat VT:n lain säädökset (4.Moos.19:1-22), mutta nämäkin on ymmärrettävä omina tapahtuminaan –joilla tosin on tietty uusitestamentillinen tulkintansa.  

Vesikastetta konkreettisessa merkityksessä alkoi esiintyä juutalaisten keskuudessa (1) eräiden virallisesta juutalaisuudesta irtautuneiden yhdyskuntien piirissä ja (2) ei-juutalaisten ihmisten kääntymisen yhteydessä pakanuudesta Jumalan valitun kansan joukkoon; viimeksi mainitussa tapauksessa oli kyseessä juutalainen ns. proselyyttikaste (käännynnäisen kaste)(Jeesus viittaa kerran tällaiseen käännynnäiseen, Matt.23:15). Juutalainen proselyyttikaste yhdessä ympärileikkauksen ja uhrien kanssa vihki ihmisen kansalliseen ja uskonnolliseen yhteyteen. Samalla kasteeseen liittyi voimakkaasti ajatus puhdistuksesta, kuten kaikkialla missä juutalaiset käyttivät vettä uskonnollisiin tarkoituksiin. Ajatus puhdistautumisesta kasteessa käy ilmi myös kasteen suorittamistavasta: kastettava upotettiin veteen. Samassa kun proselyyttikaste tapahtui, miespuoliset perheenjäsenet lisäksi ympärileikattiin.

Johannes Kastajan toiminnassa vesikaste oli keskeisessä osassa. Jeesuksen kysymyksestä kansan johtajille voi päätellä, että Johanneksen kaste oli taivaasta (Matt.21:25; Mark.11:30,31; Luuk. 20:4,5); ts. se perustui Jumalalta saatuun valtuutukseen. Johanneksen kaste oli parannuksen kaste (Matt.3:2), jonka tunnustus viittasi tulevaan Messiaaseen (Ap.t.19:4). Johannes kasteellaan erotti joukon, joka odotti Messiasta ja joka oli valmis vastaanottamaan Hänet ja Jumalan valtakunnan (Luuk.1:16,17,76,77). Messiaan tulo oli lähellä, ja ilman perinpohjaista parannusta ja kääntymystä Israel ei ollut valmis ottamaan pelastusta vastaan. Siten Jumalan lähettiläänä Johannes oli saanut tehtäväkseen julistaa ja kastaa, jotta ”synnit annettaisiin heille anteeksi” (Luuk.3:3). Kasteen edellytyksenä oli syntien tunnustaminen (Matt.3:6): kaste kuvaa kääntymistä, jolle ovat tunnus-omaisia parannuksen hedelmät (Luuk.3:8). 

Johanneksen kaste toimitettiin upottamalla, ja ainoastaan aikuisia juutalaisia kastettiin.

Merkittävä yksittäinen Johanneksen suorittama kaste oli Jeesuksen kastaminen: Jeesus itse meni toimintaansa aloittaessaan Johanneksen kasteelle. Jeesus tunnusti Johanneksen kastajantoiminnan Jumalan tahdoksi. Johannes itse kuitenkin epäröi Jeesuksen tullessa kasteelle (Matt.3:14). Mutta vaikka Jeesus ei suinkaan tarvinnut parannuksen kastetta (!!!), Hän alistui siihen osana Jumalan pelastussuunnitelman toteuttamista. Jeesuksen kaste on käsitettävä sen valossa, mitä Hän sanoo Johannekselle: ”Älä nyt vastustele. Näin meidän on tehtävä, jotta täyttäisimme Jumalan vanhurs-kaan tahdon” (Matt.3:15).

Jeesuksen Johannekselta saamalla kasteella oli kuitenkin syvällisempikin merkitys: kasteessa Hän sai vihkimyksen elämäntehtäväänsä Herran kärsivänä palvelijana (Jes.53). Jeesuksen kaste Jordanilla ennakoi Hänen ristinkuolemaansa ja hautaamistaan Jumalan tuomion alaisena (Luuk.12:50). Jeesuksen kaste merkitsi myös Hänen siirtymistään julkiseen toimintaan. Juuri kasteen yhteydessä taivaasta tuleva ääni kuuluttaa: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt” (Matt.3:17; vrt. Jes.42:1).

Jeesus asettui syntisten rinnalle antaessaan kastaa itsensä, ei ainoastaan Israelin vaan myös koko ihmissuvun sijaisena. Johanneksen kaste säilytti vielä selvän rajan juutalaisten ja pakanoiden välillä. Mutta siirryttäessä kristilliseen kasteeseen tämä raja särkyi.

Johanneksen kanssa samanaikaisesti myös alkoivat Jeesuksen opetuslapset kastaa (Joh.3:22, 4:1,2; inhimillisesti tästä oli syntyä kilpailuasetelma, minkä Johannes itse torjui Joh.3:27-36). On mahdol-lista tulkita tämä tilanne siten, että Johanneksen opetuslapsia siirtyi Jeesuksen opetuslapsiksi ja Jeesuksen toiminnan alkuvaiheessa opetuslapset vielä jatkoivat kastamista Johanneksen tavalla eikä Jeesus vastustanut tätä. Kuitenkin kastekäskynsä Jeesus antoi vasta ennen taivaaseenastumistaan.

Kannattaa painottaa, että Johanneksen kaste ei vielä ollut sellaisenaan kristillinen kaste, koska Jeesus asetti kasteen vasta ylösnousemuksensa jälkeen. Tästä syystä ei ollut väärin kastaa kristillisellä kasteella niitä, jotka olivat aikaisemmin kastetut Johanneksen kasteella (Ap.t.19:3-5).

Kasteen asettaminen

Kaste on Jeesuksen itsensä asettama kaikkia aikoja varten (Matt.28:18-20; Mark.16:15,16). Jeesus antoi kastekäskyn vähän ennen taivaaseen astumistaan. Kastekäsky perustuu Hänen jumalalliseen auktoriteettiinsa (Matt.28:18). Apostolit puolestaan noudattivat Jeesuksen käskyä kirjaimellisesti; tämä käy ilmi lukuisista Apostolien tekojen kohdista. Kaste on siten sekä Jeesuksen käskyn määräämä että johdonmukaisen apostolisen käytännön vahvistama. Apostolinen käytäntöhän oli, että ensin saarnattiin evankeliumia, sitten tehtiin parannus ja uskonratkaisu ja lopuksi uskoon tulleet kastettiin välittömästi (Ap.t.8:12; huom! ei tunnettu ”odottelua” tai ”asian kypsymistä”!).

Kristus antoi kastekäskyn ylösnousseena Vapahtajana sen jälkeen kun Hänen työnsä maan päällä oli tehty. Tämä kasteen asettamisen ajankohta osoittaa, että Kristuksen täytetty työ on kristillisen kasteen todellinen perusta.

Jeesuksen kastekäskyyn sisältyy julistusvelvoitus. Seurakunnan tulee paitsi kastaa, myös julistaa pyhitystä (Matt.28:20). Kaste ei ole millään tavalla irrallaan käskystä julistaa evankeliumia. Pelkkä kaste ei ole tehtynä tekona kenellekään avuksi. Sama ajatus sisältyy Paavalin korinttilaisille suuntaamaan varoitukseen, jonka mukaan kaste ei hyödytä, ellei uskovan käytännön elämä todista uskosta (1.Kor.10:1-11).

Kasteen muoto

 Jeesus kastekäskyssään määräsi kasteen asetussanoiksi: ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” (Matt.28:20). Kuitenkin Apostolien teoissa puhutaan vaihtelevasti kastamisesta Jeesuksen Kristuksen nimeen (2:38; 10:48) tai Herran Jeesuksen nimeen (8:16; 19:5). Nämä sanat eivät ole ristiriidassa keskenään. Kaste tapahtui aina Herran, Jeesuksen Kristuksen nimeen, koska siinä samaistuttiin Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen ja koska kaste suoritettiin Herran Jeesuksen auktoriteetilla; mutta samalla kaste tapahtui Jumalan kolminaisuuden (Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen) nimeen. Näitä asioita ei tule nähdä toistensa vastakohtina eikä vaihtoehtoina.

Jeesuksen antamat asetussanat ovat käskyn muodossa. Se oli kastajalle (evankeliumin julistajalle) annettu uskon ja opin ilmaus. Kasteen asetussanat eivät kuitenkaan ole merkitykseltään taianomaisia eivätkä ne vaikuta lausuttuina sanoina, vaan ne ilmaisevat uskon kolmiyhteiseen Jumalaan.

Apostolien tekojen kastekertomukset kuvaavat kasteen edellytyksiä ja kastettavia, mutta niissä ei määrätä kasteen asetussanoja. Kuitenkin Ap.t.19:1-3 osoittaa, että Jeesuksen kolminaisuuteen viittaavilla kasteen asetussanoilla oli merkitystä. Nuo kaksitoista Efesoksen miestä eivät olleet kuulleet nimeä ”Pyhä Henki,” joten Paavali aavisti vian olevan kasteessa. Jos efesolaiset opetuslapset olisi kastettu Jeesuksen antamien asetussanojen mukaisesti, he olisivat sekä kuulleet nimen ”Pyhä Henki” että saaneet opetusta Hänestä.

Em. tapaus on yksi viite siihen, että seurakunnan tulee kasteessa korostaa sekä Jeesuksen asetussanoja (Jumalan kolmiyhteyden tunnustamista) että apostolista käytäntöä (tunnustautumista Jeesuksen tuomaan pelastukseen). Siksi kasteen tulee tapahtua ”Jeesuksen nimessä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.”

Raamattu tuntee kasteen muotona ainoastaan upotuskasteen. Tähän voidaan osoittaa seuraavat syyt:

1)      Lähtökohtaisesti jo Raamatussa esiintyvä sana ”kaste” pitää sisällään alkukielessä (kreikan kielessä) merkityksen ”veteen upottaminen” tai ”upottaa, painaa alas.”

2)      Raamatussa kuvatut kastetapahtumat olivat upotuskasteita. Raamatusta käy ilmi, että kastettava astui veteen, että hänet kastettiin ja että hän sen jälkeen nousi vedestä (Ap.t.8:38,39). Tässä suhteessa myös Johanneksen kasteella oli esikuvallista merkitystä (Matt.3:16; Mark.1:10). Johannes Kastaja kastoi Ainonissa, koska siellä kerrotaan olleen paljon vettä (Joh.3:23).

3)      Upotuskaste on Raamatun osoittama kasteen muoto myös kasteen merkityksen takia: kasteen merkitys hautaamisena ja ylösnousemisena (Room.6:4; Kol.2:12) tulee havainnollisesti esille juuri upotuskasteessa: ainoastaan veteen upotettaessa ja sieltä ylös noustessa kaste pystyi kuvaamaan Kristuksen kanssa hautaamista ja ylösnousemista.

Eräitä huomioita kasteesta

Kasteeseen liittyen voidaan tehdä seuraavat Raamatusta esiin tulevat huomiot:

-          Kasteeseen sisältyy lupaus Pyhän Hengen lahjasta (Ap.t.2:38, 19:1-6). Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ihminen ei voisi täyttyä Pyhällä Hengellä ennen vesikastetta (Ap.t.10:45-48).

-          Mm. Ap.t. 2:41 viittaa kasteen ja seurakunnan jäsenyyden kuuluvan yhteen. Tämä on luon-nollista erityisesti sen valossa, että kristittyjä ei ole kutsuttu eristäytymään ja ylikorostamaan yksilöllisyyttä, vaan elämää Jumalan kanssa eletään nimenomaan seurakuntayhteyden puitteissa.

-          Raamattu kertoo perhekuntakasteista. Kaikkia niitä edelsi evankeliumin julistus ja sanan opetus (Ap.t.16:14,15,31-33, 18:8; 1.Kor.1:16, 16:15). Kun Raamattu sanoo ”kaikkien” saavan kasteen, se tulee johdonmukaisesti ottaa käsittämään ”samaa” joukkoa: ne ”kaikki,” joille sanaa puhuttiin (Ap.t.16:32) ja jotka uskoivat, myös kastettiin (Ap.t.16:33,34).

-          Toisinaan Raamatussa esiintyvät maininnan ”vedestä” yhdistetään automaattisesti kasteeseen. Näin ei suinkaan aina ole, ei edes vertauskuvallisesti. Ne raamatunkohdat, jotka puhuvat pesemisestä ”puhtaaksi vedellä ja sanalla” (Ef.5:26), ”pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät” (Tiit.3:5), ”anna pestä pois syntisi” (Ap.t.22:16) ja ”vedestä ja Hengestä” syntymisestä (Joh.3:5) viittaavat kuvaannollisina ilmaisuina lähinnä sanan ja rukouksen puhdistavaan vaikutukseen (vrt.Joh.15:3; Hes.36:25-27). Ko. kohdat eivät yksinkertaisesti puhu kasteesta.

-          Ef.4:5:n maininta ”yksi kaste” ei ota kantaa kysymykseen ”uudestikastamisesta” vaan se merkitsee sitä, että kaste on uskovia yhdistävä ulkonainen merkki, joka erottaa uskovat kaikista muista ihmisistä. Tämän mukaan kaste on nimenomaan tunnusmerkki, joka yhdistää Jumalan kansan.

Lähteet

Kuosmanen, Juhani: Raamatun opetuksia (Ristin Voitto, Vantaa, 1993). Ss. 126-134.

Iso Raamatun Tietosanakirja 3 (Raamatun Tietokirja, Vantaa, 1989). Ss. 53-64.

Juhani Nikula, 24.5.2015

RAAMATUN TULKINNAN PERIAATTEET

Lähtökohta 1: Raamattukäsityksemme

Raamatun tulkintaamme vaikuttaa peruslähtöisesti se, onko Raamattu meille arvovaltaista Jumalan sanaa vai ei.

Jos Raamattu ei ole meille arvovaltainen, tulkitsemme sitä seuraavasti:

·         Raamattu pitää sisällään ennen muuta ihmisten kirjoittamia ajatuksia ja käsityksiä, joten se ei ole (ainakaan kokonaan) Jumalan sanaa ja me voimme siten ”tietää asiat paremmin” kuin Raamatun kirjoittajat

·         Oma maailmankuvamme, tietomäärämme, asenteemme ja arvomaailmamme menevät Raamatun ilmoituksen edelle

Edellä mainittu johtaa seuraavaan lähtökohtaan Raamatun tulkinnassa: Voimme hyväksyä Raamatusta oman ratkaisumme mukaan sen, minkä katsomme oikeaksi; ja samalla voimme oman mittapuumme mukaan hylätä sen, mitä emme katso voivamme hyväksyä.

Jos taas Raamattu on meille arvovaltainen, tulkitsemme sitä seuraavasti:

·         Raamattu on kokonaan Jumalan sanaa (vaikka ihmiset ovatkin sen Hengen innoittamina kirjoittaneet), joten Raamattu ”tietää asiat paremmin” kuin me

·         Oma maailmankuvamme, tietomäärämme, asenteemme ja arvomaailmamme ovat alamaisia Raamatun ilmoitukselle

Edellä mainittu johtaa seuraavaan lähtökohtaan Raamatun tulkinnassa: Emme voi valita sitä, mitä hyväksymme Raamatusta ja mitä taas emme; Raamattu on meille kokonaan Jumalan arvovaltaista sanaa, jota meidän tulee yrittää tulkita, ymmärtää ja soveltaa Jumalan tarkoittamalla tavalla.

Raamattu itse pitää itseään arvovaltaisena Jumalan sanana (Ps.119:89, Matt.5:17-19, Luuk.24:44, Joh.10:35, Ilm.22:18,19) ja koko Raamattu on annettu meille arvovaltaiseksi ohjeeksi (Ps.119:105,130, Room.15:4, 2.Tim.3:16,17).

Lähtökohta 2: Jumalan Henki

Kuka hyvänsä ihminen voi ymmärtää Raamatusta jotain, ainakin enemmän tai vähemmän. Mutta Raamatun mukaan sen todelliseen ymmärtämiseen tarvitaan Jumalan Hengen apua: 1.Kor.2:14. Tämä tarkoittaa seuraavia asioita:

• Vain uudestisyntynyt ihminen voi tulkita Raamattua Jumalan Hengen tarkoittamalla tavalla. Vaikka ihminen olisi miten älykäs ja oppinut, ilman Jumalan Henkeä hänen tulkintansa on ratkaisevasti vajavaista.
• Jumalan Henki ohjaa uskovaa tulkitsemaan Raamattua, mutta tämä on vasta lähtökohta: tulkintaan tarvitaan Hengen ohjausta, mutta Hengen avullakin se onnistuu vasta kun tulkinnassa noudatetaan oikeita, yleispäteviä periaatteita.

Kun siis toteamme, että meidän tulee yrittää tulkita, ymmärtää ja soveltaa Raamattua Jumalan tarkoittamalla tavalla, meidän on oltava a) uudestisyntyneitä ja b) noudatettava oikeita, yleispäteviä raamatuntulkinnan periaatteita.

Raamatun tulkinnan yleispätevät periaatteet

1) Raamattu tulkitsee Raamattua. Raamattu itse on Raamatun paras selittäjä. Raamatun kokonaisuus selittää usein sitä, missä yksittäinen raamatunkohta jää epäselväksi tai vajaaksi. Tämä merkitsee myös sitä, että selvät raamatunkohdat selittävät epäselviä. Esim. Joh.10:34 (Ps.82:6) viittaisi pinnallisella tulkinnalla siihen, että ihminen olisi Jumala. Mutta tämä olisi jo ensimmäisen käskynkin vastaista (2.Moos.20:2,3). Jeesus puolustaakin tässä omaa jumaluuttaan eikä ihmisen.

2) Raamatun tulkinnassa on annettava etusija kirjaimelliselle tulkinnalle, jollei raamatunkohta itsessään vaadi vertauskuvallista tms. tulkintaa. Raamatun kertoma historia on otettava sellaisenaan, mukaan lukien ihmeet. Kirjaimellinen tulkinta voi panna uskomme ja käsityksemme monesti lujille, mutta Raamattu onkin yliluonnollinen kirja, joka kertoo yliluonnollisista asioista. Kun siis Jeesuksen kerrotaan ruokkineen 5000 miestä, sitä ei saa selittää siten, että kaikki ottivat Jeesuksen käskystä eväänsä esille ja alkoivat syödä! –Mutta Raamatussa on myös yhtä ja toista, jota ei ole tarkoitettukaan otettavaksi kirjaimellisesti. Jeesuksen vertaukset eivät ole historiaa, vaan Jeesuksen taitavia, kuvitteellisia opetuskertomuksia. Kun Jeesus kutsui Herodesta ketuksi (Luuk.13:32), hän ei tarkoittanut sitä biologisesti vaan ironisesti. Ylipäätään kuvakieli, vertaukset, profetiat ja runous vaativat asian luonteen mukaisen tulkinnan. –Mutta kirjaimellinen tulkinta on aina se ensimmäinen, jota pidetään tulkinnan lähtökohtana.

3) Raamatun tulkitsijan on otettava huomioon Raamatun käytännöllinen, universaalinen luonne.

Raamattu ei käytä tieteellistä, vaan käytännöllistä kieltä kaikille ihmisille kaikkina aikoina. Vaikka 3.Moos.11:4-6 väittää jäniksen märehtivän (jota se ei todellisuudessa tee), tämän raamatunkohdan tarkoitus oli erotella puhtaat ja saastaiset eläimet –eikä oikaista sen aikaisten ihmisten biologisia harhakäsityksiä.

4) Raamattua on tulkittava ottamalla huomioon kielellinen asiayhteys. Asiayhteyden korkeimpana ohjenuorana on koko Raamattu, sitten ko. Raamatun kirja ja lopuksi välittömästi edeltävä ja/tai seuraava tekstijakso. 1.Kor.15:29 erikseen luetettuna näyttäisi hyväksyvän kasteen ottamisen kuolleitten puolesta. Mutta kyseinen kappale käsitteleekin ylösnousemusta, ja Paavali itse asiassa kertookin kasteesta kuolleitten puolesta ennemmin ironiseen sävyyn. Puhumattakaan siitä, että ei 1.Korinttilaiskirje eikä koko Raamattu tue lainkaan kastetta kuolleitten puolesta.  

5) Raamattua on tulkittava ottamalla huomioon kulttuuriset, historialliset ja maantieteelliset tosiasiat. Vaikein näistä on yleensä suhtautuminen ns. kulttuuriseen kuiluun. Silloin Raamattua on osattava ”kääntää” kulttuurista toiseen. Jeesuksen vertaukset ovat yleensä kertomuksia sen aikaisesta arkikulttuurista, jonka ihmiset hyvin ymmärsivät. Mutta nykyihmiselle jotkut seikat voivat tuottaa vaikeuksia ymmärtää. Esim. Jeesuksen kuvaannollinen maininta vanhoista ja uusista viinileileistä (Matt.9:17) ei välittömästi kerro meille Jeesuksen sanojen tarkoitusta: että Hänen oppinsa, persoonansa ja toimintansa ei mahdu vanhojen juutalaisten tapojen ja sääntöjen sisälle, vaan ”uusi viini” on osittain erilaista kuin ”vanha viini” ja tarvitsee uudenlaiset leilit. –Myönnetään suoraan, että ihan kaikkea emme edes tule ymmärtämään Raamatun sanomassa, koska kulttuurinen kuilu on liian leveä! –Samalla kulttuurinäkökulma merkitsee myös sitä, että emme saa lukea Raamattua oman kulttuurimme ehdoilla. Niinpä esim. homoseksuaalinen käyttäytyminen ei tule hyväksyttäväksi, vaikka kulttuurimme sen hyväksyykin.

6) Raamattu ilmoittaa meille ennen muuta yleiset periaatteet ennemmin kuin yksityiskohtaisia ohjeita. Kun Jeesus käski opetuslasten pestä toistensa jalat (Joh.13:14), se ei ollut yksityiskohtainen kaikille uskoville kaikkina aikoina, vaan toinen toistemme palvelemiseen liittyvä periaate.

7) Kaikki mitä Raamattu kertoo, ei ole meille esimerkillistä. Osa siitä, mitä Raamattu kertoo, on meille varoittavaa, osa taas pelkkää historiaa. Esim. Matt.26:69-75. Pietari kielsi Jeesuksen, mikä on tosiasia, mutta ei meille esimerkillinen (sen sijaan esimerkillistä on, että Pietari katui ja itki!). Lisäksi ihan kaikki, mitä Jumala käskee tai lupaa Raamatun mukaan jollekin henkilölle, ei ole lupaus meille. Jeesuksen sanotaan eräissä tapauksissa parantaneen kaikki sairaat (Matt.12:15), mutta tämä ei ole automaattisesti lupaus jokaiselle sairaalle tulla terveeksi Jeesuksen nimessä.

8) Raamattu etenee Vanhasta testamentista Uuteen testamenttiin siten, että Jumalan ilmoitus kehittyy. Vanha testamentti on lupauksen aikaa, Uusi testamentti täyttymyksen aikaa. Ilmoitus etenee ja selvenee siirryttäessä Vanhasta Uuteen testamenttiin. Sama eteneminen näkyy myös moraalin alueella. Esim. Jaakobilla oli neljä vaimoa, mutta Uudessa testamentissa yksiavioisuus oli jo kristillisenä, moraalisena vaatimuksena selviö.

9)Raamatuntulkinta ei voi rakentua sen varaan, mitä Raamattu ei nimenomaisesti kerro. Tulkinnan perustaksi tulee ottaa Raamatun selvä ilmoitus eikä se mistä Raamattu vaikenee. Esim. lapsikastetta perustellaan Ap.t.16:33:lla, jonka mukaan Filippin vanginvartija ja hänen perhekuntansa kastettiin; mutta kuitenkaan tässä kohdassa ei mainita, että perhekuntaan olisi kuulunut sylilapsia. Tämä perustelu siis rakentuu asiaan, josta ko. raamatunkohta vaikenee.

10) Raamatun ilmoitus menee kirkkohistorian ja perinteiden edelle. Noin 2000 vuoden ajan eri kirkonmiehet ovat jättäneet jälkensä nykyiseenkin raamatuntulkintaan. Eri kirkkokunnat tulkitsevat Raamattua omien perinteittensä valossa, joillakin oma traditio on jopa osa virallista oppia. Jeesus vastusti voimakkaasti aikansa juutalaista perinnäissäännöstöä. Myös Paavali varoittaa uskonnollisuudesta (2.Tim.3:5). Raamattua tulee kuitenkin tulkita siitä itsestään käsin eikä niiden (Raamattuun perustumattomien) perinteiden mukaan, joita kirkot ovat vuosisatojen mukaan omaksuneet. Perinteet muuttuvat, mutta Raamattu ei muutu!

Lopuksi: Raamattua ei tule tulkita kiihkomielisesti eikä ahdaskatseisesti. Ehkä tämä periaate on se kaikkein tärkein itse kunkin muistaa! Ihminen alkaa helposti tulkita Raamattua joko hengellistäen tai järjellistäen sen sanoman, ja sitten ihminen pitää siitä tiukasti kiinni eikä suvaitse omaan tulkintaansa kohdistuvaa arvostelua. Raamattu tosin on arvovaltainen ja meidän ajatuksiamme äärettömän paljon ylempänä, mutta meidän kykymme tulkita (edes silloin kuin olemme Pyhällä Hengellä täytettyjä!) on vajavainen!   


Juhani Nikula, 9.3.2015

HEPREALAISKIRJE: USKO JA ELÄMÄ

Heprealaiskirjeen kirjoittajalla on kahdessa loppuluvussa vielä asioita esille tuotavanaan koskien erityisesti kristillistä uskoa ja elämää. Kristillinen usko ei ole vain asioiden totena pitämistä vaan uskolla on merkittäviä vaikutuksia uskovien käytännön elämään. Kirjeen loppuluvuissa säilyy myös jännite vanhan liiton juutalaisuuden (lain) ja uuden liiton uskon (armon) välillä. Kirjeen lukijat ovat juutalaiskristittyjä, joita näiden tausta huomioon ottaen kehotetaan kestävästi pysymään uuden liiton uskossa ja sen mukaisessa elämässä.

Heprealaiskirje antaa vaikutelman juutalaiskristillisestä seurakunnasta, joka on ollut vaarassa joutua väsymyksen valtaan (Hepr.12:12,13). Sen tähden kirjoittajan on koko ajan kehotettava, lohdutettava ja varoitettava lukijoitaan. Uskon päämäärä on edessäpäin, kätkettynä Jumalan sanaan ja lupauksiin. Sen tähden on syytä siirtää syrjään kaikki sellainen, mikä estää ja haittaa uskovia matkalla – erityisesti synti (12:1) – ja ottaa vastaan apu, joka heille annetaan. Vähän aikaisemmin kirjoittaja on kuvannut lukijoiden eteen vanhan liiton pyhien kestävyyttä uskossa (11:4-40). Nämä uskon sankarit voivat olla innostavia esikuvia uuden liiton uskoville. Juokseminen vaatii sitä, että uskovat panevat pois kaiken, mikä haittaa juoksemista. Suurin mahdollinen apu on se, että uskovat suuntaavat katseensa Jeesukseen (12:2,3). Hän on ”uskomme perustaja ja täydelliseksi tekijä”, paras esimerkkimme täydellisestä ja loppuun asti kestävästä voittajasta, joka nyt ”…istuu Jumalan valtaistuimen oikealla puolella”. Juuri Kristus antaa uskovan sielulle uutta rohkeutta.

Verrattuaan ensin uskovien elämää kilpajuoksuun kirjoittaja ottaa sitten havaintokuvaksi verisen taistelun (12:4). Sanontaan ”ette ole joutuneet vuodattamaan vertanne taistelussa syntiä vastaan” sisältyy varoitus ja muistutus, että nykyistä hetkeä vielä vaikeampia aikoja voi olla tulossa. Uskovat (kirjeen alkuperäiset lukijat) olivat jo kestäneetkin suuria taisteluja ja kärsineet tappioita omaisuutensa ja kunniansa suhteen (10:34), mutta vielä ei ole ollut kysymys heidän hengestään. Kristillisen seurakunnan ei tule oudoksua, jos kristittyihin kohdistuva vaino saavuttaa niinkin suuren asteen että on kyse uskovien hengissä pysymisestä. Vainon osalta on kärsimys kuitenkin otettava vastaan Jumalan kasvatuksena (12:5-11). Jumalan kurituksen tarkoitus on auttaa ja rohkaista (!) uskovia ponnistelemaan kohti päämäärää, sillä kuritus on osoitus Jumalan rakkaudesta heitä kohtaan (vrt. Sananl.3:11,12). Kuritusta ei pidä väheksyä eikä sen alle tule masentua tappiomielialan vallassa. Jumalan kuritus on päinvastoin kasvatusta ja valmennusta Hänen omia lapsiaan kohtaan. Jos Herran kuritusta ei olisi, se samalla osoittaisi, etteivät uskovat edes ole Hänen lapsiaan (uskovat olisivat päinvastoin voimakkaasti sanottuna ”äpäriä”). Jos jo maallisten lasten kuriin ohjaaminen on hyödyllistä, on taivaallisen isän kuritus vielä paljon hyödyllisempää. Jumalan kurituksen tarkoituksena on antaa uskoville pysyvää ja ikuista hyötyä: pyhitystä (Hepr.12:10), vanhurskautta ja rauhaa (12:11). Tietenkään kuritus ei tuota välitöntä iloa vaan päinvastoin hetken kestävää tuskaa, mutta sen hedelmä näkyy lopulta ajan ja kasvamisen myötä.

Uskovien (seurakunnan) päämäärät ovat jaloja asioita (rauha ja pyhitys, 12:12-17). Ruumiinjäsenien vertauskuvallinen ojentaminen kuvaa rohkeutta jatkaa etenemistä uskon kilparadalla. Uskova ihminen on kaikesta huolimatta edelleen syntinen ja siksi taipuvainen itsekkyyteen. Tämä puolestaan on vaikuttamassa ihmissuhteisiin repivällä tavalla. Tämä ei ole kuitenkaan Jumalan tahdon mukaista, vaan ehdottomana käskynä ihmissuhteissa on pyrkimys rauhantilaan. Kirjeen kirjoittaja kehottaa lukijoitaan rauhaan kaikkien kanssa (ei pelkästään uskovien kesken vaan todella kaikkien kanssa!). Rauhaan pyrkimisessä on tavoitteena jatkuva sopusointu ja kanssaihmisiin kohdistuva harmoninen rauhantila (vrt. Matt.5:9). Pyrkimys pyhitykseen taas merkitsee jokapäiväistä kilvoittelemista eroon synnistä, vedoten uskon kautta omaan asemaan Kristuksessa ja eläen Pyhän Hengen voimasta todeksi yhteyttä Kristukseen (vrt. Room.6:11,12). Oikeaan jumalasuhteeseen liittyy läheisesti oikea suhde muihin uskoviin (vrt. rakkauden kaksoiskäsky, Matt.22:37-39). Ihmisten keskinäinen rauhantila on sinänsä osa uskovien pyhityselämää. Mutta pyhityksen kulmakivenä on uskovien suhde Kristukseen. Hengen pyhittäminä uskovat voivat päästä lopullisessa mielessä näkemään Herran ja elämään ikuisesti Hänen yhteydessään. Kysymys ei tällöin ole lain noudattamisesta vaan Jumalan armosta. Tässä ajassa eläen kenenkään ei tule hukata Jumalan armoa eikä päästää itseään katkeroitumaan, mistä on varoittavana esimerkkinä Esau (1.Moos.25:29-34). Tämä vaihtoi hengellisen hyvinvoinnin oman lihan hetkelliseen tyydyttämiseen. Tämä esimerkki sisältää myös ajatuksen, että kääntyminen Jumalan armosta takaisin vanhan liiton muotomenoihin vie lopulta takaisin entiseen toivottomuuteen. Lihan synteihin ja epäuskoon vajonneet uskovat saattavat tätä kautta jäädä vaille Jumalan siunauksia ja äärimmillään menettää ne etuoikeudet, jotka heillä ovat Kristuksessa (vrt. Hepr.10:29).

Lupaukseen perustuvasta uskosta kumpuaa hyvää hedelmää (12:18-24). Usko vapauttaa pelosta. Lain aikakaudella Herran läsnäolo oli pelottava asia jopa Moosekselle. Uusi liitto puolestaan on vapauttava. Tästä syystä kirjoittaja uudelleen ja uudelleen painottaa, että on paljon parempi jatkaa elämää Kristuksessa kuin palata vainon pelossa juutalaisuuteen. Uuden liiton aikana Jumalan armo vie kaikki uskovat, niin juutalaiskristityt kuin pakanauskovat, maallisen Jerusalemin ja Siinain vuoren sijasta ”elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin luo”. Tässä on viittaus taivaalliseen jumalanpalvelukseen. Kristillisen seurakunnan elämälle luonteenomaista on vapaa pääsy Jumalan luo. Kyseessä on asia, jonka Kristus on saanut aikaan uhrillaan: Kristus on raivannut auki uuden ja elävän tien Jumalan luokse (10:19-22; vrt. Joh.14:6). Vanhan liiton aikana tie ei vielä ollut avattu, mutta nyt on Kristuksen uhrin ansiosta avoinna pääsy oikeaan jumalanpalvelukseen. Vanhatestamentillinen ilmoitus määräyksineen uhreista ja pappeudesta on täyttynyt (ja korvattu) Kristuksessa. Uuden liiton jumalanpalvelus tapahtuu itse asiassa taivaassa (Hepr.12:22-24)! Mutta kyseessä ei ole pelkkä näky tulevasta vaan uskovat voivat kokea tätä taivaan osallisuutta jo täällä maan päällä, omassa paikallisseurakunnassaan. Uuden liiton seurakunnassa Jumalan läsnäolo on jatkuvaa. Lisäksi uusi seurakunta myös palvelee Jumalaa niin kuin Hän tahtoo (12:28, 13:15,16). Jumalan läsnäolo seurakunnan keskellä on myös hyvä syy siihen, että emme laiminlyö seurakunnan kokoontumisia (10:25).

Kirjeen kirjoittaja tuntuu toistavan ja painottavan tiettyjä asioita, koska seuraavaksi hän varoittaa lukijoitaan torjumasta Jumalaa (12:25-29). Synnin vaara on todellinen. Jumalan tuomio kohtasi jo vanhan liiton ihmisiä, jotka kieltäytyivät kuuntelemasta ja tottelemasta Mooseksen varoitusta maan päällä. On vielä vaarallisempaa torjua Kristuksen ääntä, joka kuuluu armon evankeliumissa. Tuomiopäivänä ainoastaan pysyvä ja iankaikkinen säilyy järkkymättömänä. Tällainen järkkymätön asia on uskovien perinnöksi saama ikuinen valtakunta.

Luvun 13 alussa lukijoita kehotetaan Jumalan tahdon mukaiseen elämään ja uskoon arkielämän keskellä (13:1-6). Uskon on tultava näkyviin käytännön ihmissuhteissamme. Se ilmenee vieraanvaraisuutena, huolenpitona, myötätuntona ja aitona samaistumisena sekä kunniallisena avioelämänä (samalla kirjoittaja tässä torjuu vaatimuksen selibaatista ja korostaa seksuaalisuuden kunniallista asemaa avioliiton sisälle kuuluvana asiana). Sen sijaan ahneus ei kuulu uskon varassa elettävään elämään. Uskova saa lohdutusta ja rohkaisua siitä, että Herra on aina lähellä. Uskova ei rakasta rahaa vaan tyytyy siihen mitä hänellä on. Uskon vahvistuksena voidaan panna merkille hyviä esikuvia (13:7-9). Ensinnäkin, esimerkillisten sanaa julistavien johtajien usko sopii uskoville esikuvaksi. Mutta täydellisin esimerkki on lopulta muuttumaton Jeesus. Jeesus on aina ollut sama (niin ennen maan päälle tuloaan, maan päällä ollessaan, taivaaseen noustuaan, toisen kerran tullessaan ja ikuisuudessa). Vaikka Jeesus tuli ihmiseksi, Hän ei koskaan ollut vähemmän kuin muuttumaton Jumala. Mutta vastakohtana elävälle uskolle on lakiusko, johon sisältyvät ulkonaiset ruokamääräykset. Oikea hengellinen todellisuus ilmenee armossa, jota täynnä oleva kristitty vaeltaa vakaana Kristuksen todistajana.

Uuden liiton uskonelämä ei ole enää sama asia kuin vanhan lakiliiton juutalaisuus ja sen uhritoimitukset (13:10-14). Usko ja lakihenkisyys eivät uuden liiton aikana sovi yhteen. Juutalaisuskoville kääntyminen Kristuksen puoleen kuitenkin merkitsi vainoa ja hyljeksimistä muiden juutalaisten taholta, mutta tämä pilkka uskovien kuitenkin oli kannettava. Erottautuminen edellytti uskoa, joka ei pannut toivoaan ajalliseen vaan iankaikkiseen, tulevaan kaupunkiin.  Uskovien tulee palvoa Herraa ja olla Hänelle kuuliaisia (13:15-17). Lopulta kuuliaisuus Jumalalle merkitsee myös kuuliaisuutta maanpäällisille johtajille.

Läpi koko Heprealaiskirjeen käy ilmi, että seurakunnan kulmakivenä eivät ole seurakunnan jäsenet, vaan Jeesus Kristus (vrt. Ef.2:19-22). Uskovat ovat Kristuksen seuraajia. Hänen esimerkkiään noudattaen ja Hänen johdatuksessaan uskovien on täällä maan päällä kuljettavakin. Samalla heidän tähtäyspisteensä on tulevaisuudessa, siinä pysyvässä kaupungissa, joka tulee. Tämä tulevaisuuteen katsominen on luonteenomaista koko heprealaiskirjeelle.

Kirjeen päätös on kirjoittajan omakohtaista pyyntöä, siunausta ja tervehdystä (Hepr.13:18-25). Kirjeen kirjoittajaa ei tiedetä, mutta tervehdyksestä käy ilmi, että kirjoittaja on tuntenut Timoteuksen (13:23), mikä viittaa Paavalin lähipiiriin. Tästä syystä kirjettä voidaan pitää apostolisena ja ”paavalilaisena”. Viittaus Timoteukseen pitää myös sisällään ajatuksen että kirje oli kirjoitettu erityiselle, rajatulle ihmisryhmälle (kirjeen sisältö puolestaan kertoo että ko. kohderyhmänä olivat tietyt juutalaiskristityt). Heille osoitettu kirje on samalla ollut avartavana, rakentavana dokumenttina kaikille kristityille kaikkina aikoina.

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986). 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

Juhani Nikula. 28.8.2014

HEPREALAISKIRJE: PYSYKÄÄ LUJINA USKOSSA!

Eräs Heprealaiskirjeen teemoista on kärsivällisyys uskossa. Kirjeen kirjoittaja muistuttaa lukijoitaan uskonrohkeudesta ja kestävyydestä (Hepr.10:32-39). Kestävän uskon palkka on lopulta suuri. Uskon onkin aina oltava keskeinen asia kristityn elämässä eikä hän saa langeta takaisin luottamaan lain tekoihin (vrt. Gal.3:11).

Tämän jälkeen seuraa Heprealaiskirjeen luku 11, jota on syystä nimitetty ”uskon luvuksi.” Luvun 11 tarkoituksena on kestävän uskon tukeminen ja kasvattaminen. Ensiksi kerrotaan ytimekkäästi, mitä usko on (11:1). Usko on ensinnäkin luottamusta siihen mitä toivotaan. Uskon ja toivon välillä on näin läheinen yhteys. Ellei ihmisellä ole toivoa, hän tuskin pystyy uskomaan. Jumalan sana ja lupaukset kulkevat aina edellä ja laskevat perustuksen ihmisen uskolle. Toiseksi, usko ja toivo kohdistuvat aina näkymättömään Jumalaan, Hänen sanaansa ja lupauksiinsa. Usko merkitsee varmuutta siitä, että kaikki vielä täyttymättömät lupaukset toteutuvat (vrt. 2.Kor.5:7). Tämä uskon olemuksen kaksiosainen määritelmä valaisee sitä tietä, jota kulkemaan uskovat on kutsuttu – vaeltamaan uskossa eikä näkemisessä.

Uskon esikuvia

Kirjeen kirjoittaja kuvaa lukijoilleen VT:n tunnetuimmat henkilöt ja esittää heidät seuraamisen arvoisina esimerkkeinä uskosta ja uskollisuudesta (11:2). Nämä VT:n henkilöt (”isät”) voivat opettaa lukijoille sen, että ihmiset eivät koskaan ole kääntyneet turhaan Jumalan puoleen uskossa. ”Isät” saivat Jumalan avun ja Hänen siunauksensa, koska he uskoivat! Toivoa täynnä he pitivät kiinni uskosta, vaikka he eivät nähneetkään uskonsa kohdetta. Uskossa on näin kysymys sellaisista asioista, joita ei voida nähdä toteutuneina. Yksikään ”isistä” ei palvellut Jumalaa puolisydämisesti, vaan luottaen Häneen täydellisesti uskossa.

Mutta ennen VT:n isien uskon kuvauksia kirjoittaja vielä toteaa yhden uskoville tärkeän näkökulman: maailman luomisen tyhjästä Jumalan sanalla (11:3). Tässä kohden tietenkin omaa viisauttaan ja kaikkea tämän maailman tarjoamaa antia täynnä oleva ihminen joutuu valinnan paikalle: onko Raamattu oikeassa myös luomisen osalta vai onko kaikki sittenkin syntynyt vain sattumalta, kuten evoluutioteoria opettaa? Kuitenkin jo luomakuntaa tarkkaillessamme kohtaamme näkymättömien asioiden todellisuuden, jos tunnustamme Jumalan luomistyöt Raamatun ilmoittamalla tavalla (vrt. Room.1:19,20). Jumalan elävä sana, joka on luonut kaiken ja ohjaa luomakuntaa, on näkymätön. Kun jo näkyvä olemassaolomme on alkuisin näkymättömästä Jumalan sanasta, ei ole syytä ihmetellä, että Jumala tahtoo kiinnittää sydämemme ja toivomme näkymättömiin ja hengellisiin, niin että etsimme oikeaa päämääräämme niistä emmekä mistään maallisesta, joka on näkyvää ja aineellisista (huom! myös Jumalan luoma aineellinen maailma on luotu hyväksi, 1.Moos.1:31, mutta näkymätön oli ensin ja on siinä suhteessa näkyvän yläpuolella).

Tämän johdannon jälkeen esitellään suuri joukko uskon sankareita. Ensimmäinen varsinainen uskon todistaja on Aadamin ja Eevan toinen poika, Abel (Hepr.11:4). Puhutteleva esimerkki uskosta on hänen uhrinsa. VT:n kertomus Kainin ja Abelin uhreista (1.Moos.4:3-5) ei nimenomaisesti kerro siitä, miksi Abelin uhri oli näistä parempi. Syyksi on esitetty, että Abelin uhri merkitsi veren (sovintoveren) vuodattamista kun taas Kainin uhri oli veretön. Mutta joka tapauksessa Kain toimi tietoisesti vastoin Jumalan tahtoa. Perimmältään uhrien paremmuus perustuu siihen, että veljesten sydämen tila oli erilainen. Kainin voi sanoa esittelevän oman työnsä tuloksia eikä hän toiminut uskon varassa. Jumala ei siksi hyväksynyt hänen uhriaan. Abelin uhri taas perustui uskoon, jonka perusteella hän oli vanhurskas Jumalan edessä. Abel oli Raamatun mukaan ensimmäinen marttyyri, veritodistaja, joka kuoli uskonsa vuoksi.

Seuraava uskon esimerkki on Henok (Hepr.11:5). Hän eli Jumalan tahdon mukaisesti ja hänet Jumala otti pois maan päältä ilman, että tämä koskaan koki kuolemaa (toinen ilman kuolemaa taivaaseen poistunut on Elia, 2.Kun.2:11). Ilmeisesti Henokin esimerkkiin vedoten kirjoittaja toteaa vielä tärkeän näkökulman Jumalalle kelpaavasta uskosta (Hepr.11:6): ensin täytyy uskoa, että Jumala on olemassa; mutta pelkästään se ei vielä riitä vaan ihmisen tulee lisäksi uskossa etsiä Jumalaa ja Hänen tahtoaan, jotta voi olla Jumalalle otollinen. Pelkkä uskon vilpittömyys ei riitä, vaan uskon tulee olla Jumalan tahdon mukainen. Henokin elämä (josta ei Raamattu juuri mitään kerro) on todistus siitä, että vain uskon kautta ihminen voi elää Jumalalle mieliksi ja lähestyä Häntä.

Seuraava uskon esimerkki on Nooa (11:7). Aikalaiset pilkkasivat Nooaa, joka rakensi uskon varassa arkin (kelluva, ohjauskyvytön laiva). Nooa uskoi ennustuksiin tulevista asioista, vaikka niistä ei vielä ollut mitään näkyvää merkkiä. Arkin avulla Nooa ja hänen perheensä pelastuivat vedenpaisumuksesta, mutta pilkkaajat lopulta hukkuivat ja saivat kokea Jumalan tuomion. Nooan mukana pelastui koko ihmis- ja eläinkunta sukupuuttoon kuolemiselta. Nooan usko ”langetti maailmalle tuomion” ja hänestä tuli ”vanhurskauden perillinen” (KR 1938) uskonsa kautta.

Mitä tulee yleisesti esimerkillisyyteen uskon suhteen, VT antaa todistuksensa kantaisistä, patriarkoista (11:8-22). Kaikki patriarkat, Abraham, Iisak ja Jaakob sekä myös Jaakobin poika Joosef, joutuivat toimimaan uskon varassa. Erityisesti on pantava merkille Abrahamin usko. UT:ssa Abraham esitetään selvästi Vanhan testamentin suurimpana uskon esikuvana (Room.4:3; Gal.3:6; Jaak.2:23). Jo sekin oli suuri uskon askel, että Abraham lähti Jumalan käskystä omasta maastaan siihen maahan, jonka Jumala hänelle oli luvannut osoittaa. Abraham ei epäillyt eikä esittänyt kysymyksiä vaikka hän ei tosiasiassa tiennyt, minne oli menossa. Abrahamin uskon horjumattomuus näkyi edelleen siinä, ettei maata, jota kohti hän lähti, ollut vielä edes luvattu hänelle; ja lupauksen saamisen jälkeenkin se oli edelleen kanaanilaisten hallussa. Silloinkaan Abrahamin usko ei horjunut, kun hän joutui elämään muukalaisena vieraassa maassa vailla pysyvää asuinpaikkaa. Myös Saara esitetään uskon sankarina, koska hän uskoi saavansa jälkeläisen vaikka luonnollinen lasten synnyttämisen aika oli hänen kohdallaan ohi (Raamattu ei toisaalta peittele Jumalan ihmisten heikkouksia: Saarallakin olivat ensin inhimilliset epäilynsä Herran lupauksia kohtaan, vrt. 1.Moos.18:9-15; nämä heikkoudet eivät kuitenkaan tee tyhjäksi sitä uskoa, mikä heillä perimmältään oli). VT:n pyhien uskon aitous näkyy monessa suhteessa: (1) heidän kuolemassaan, koska he kaikki kuolivat uskossa; (2) heidän horjumattomassa luottamuksessaan, vaikka he eivät omin silmin saaneet nähdä lupausten toteutumista; ja (3) heidän vaelluksessaan Herralle pyhittäytyneinä ja maailmalle muukalaisina. Uskollaan he osoittivat pyrkivänsä parempaan maahan, ”taivaalliseen isänmaahan.” Jumala osoitti myöhemmin arvostavansa patriarkkojen ratkaisuja ilmoittamalla itsensä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalana (2.Moos.3:6,15; 4:5).

Mutta Jumalan Abrahamille antama käsky uhrata poikansa Iisak oli ehkä kaikkein vaikuttavin uskon koetus (Hepr.11:17-19). Iisak oli lupauksen lapsi, josta piti polveutua suuri kansa. Kun Abraham sai käskyn uhrata ainoan poikansa, Jumala näytti ikään kuin kumonneen lupauksensa. Abraham joutui tällöin ankaraan uskon kamppailuun. Mutta Abraham ei nähnyt tässäkään tilanteessa mitään muuta mahdollisuutta kuin luottaa Jumalaan. Abraham uskoi, että Jumala täyttää sanansa vaikkapa Iisakin kuoleman kautta. Sen tähden Heprealaiskirjeen kirjoittaja näkee Abrahamin menettelyssä myös ylösnousemuksen esikuvan. Abraham uskoi Iisakin heräävän kuolleista, koska hän sittenkin luotti Jumalan lupaukseen Iisakin jälkeläisten suuresta joukosta. Abrahamin voi sanoa henkisesti uhranneen ainoan poikansa. Näin Abraham oli esikuva taivaallisesta isästä, joka ”ei säästänyt omaa Poikaansakaan” (Room.8:32). Koko tämä tapahtumasarja oli kuitenkin lopulta vain Jumalalta tullut koetus. Abrahamin usko kesti tämän koetuksen, jossa hän voitti kuolemanpelon ja lopulta palautti Iisakin kuolemasta.

Uskon kautta siunasivat Iisak ja Jaakob poikansa puhuen tulevista asioista kuin ne olisivat senhetkisiä (Hepr.11:20,21). Joosefin usko taas näkyi siinä, että korkeasta asemastaan huolimatta hän tajusi, ettei Egypti ollut hänen kotimaansa ja että Jumala lupauksensa mukaan palauttaa Israelin Kanaaninmaahan (11:22). Joosefin voi päätellä myös uskoneen siihen, että Jumala kerran herättää hänen fyysisen ruumiinsa taivaalliseen kotimaahan (osoitus varhaisesta ylösnousemususkosta).

Seuraava nimi luettelossa on Mooses. Hänenkin elämänsä on voimakas todistus uskosta (11:23-29). Tässä mainitaan kokonaista viisi esimerkkiä: hänen ihmeellinen pelastumisensa sylilapsena, hänen halunsa jakaa Jumalan kansan kohtalo, hänen uskollisuutensa näkymätöntä Jumalaa kohtaan mahtavan kuninkaan (faraon) suosion kustannuksella, pääsiäisen asettaminen ja Punaisen meren ylittäminen yhdessä israelilaisten kanssa. Egyptistä irrottautuminen merkitsi Moosekselta peruuttamatonta uskonratkaisua. Mooseksen tehtävä kansan vapauttajana ja johtajana oli raskas, mutta hän täytti Jumalan antamat velvollisuudet varmana uskossa. Hän toimi ikään kuin ei olisikaan ollut tekemisissä ihmisten vaan ainoastaan Jumalan kanssa, johon hänen katseensa oli uskossa kiinnittynyt.

Seuraavat jakeet sisältävät vielä joukon uskon esimerkkejä Israelin kansan historiasta (11:30-32). Joosuan johdolla kansa valloitti luvatun maan ja vahvasti linnoitettu Jerikon kaupunkikin kukistui. Jerikon muurit eivät kaatuneet pelkän marssimisen ja torviin puhaltamisen johdosta vaan uskon kautta. Myös portto Rahab mainitaan uskonsa tähden. Hän oli ottanut israelilaiset vakoojat kotiinsa ja näin osoittanut uskonsa Israelin Jumalaan (Rahabista tuli lopulta Messiaan esiäiti, Matt.1:5). Uskon todistajien joukkoon kuuluu tuomareita, kuninkaita, profeettoja ja veritodistajia. Tässä vaiheessa kirjoittaja tyytyy luettelemaan joitakin nimiä tai mainitsemaan lyhyesti heidän kohtalonsa.

Mitä kaikkea nämä uskon esimerkit todistavatkaan, siitä vielä kirjoittaja kertoo (Hepr.11:33-40). Niin voitot kuin tappiot, pelastuminen ja kärsimykset on ymmärrettävä saman uskon vaikutuksiksi. Uskosta voi todistaa muukin kuin vain voitto ja apu ylhäältä. Elävä usko ei ole ulkonaisen menestyksen teologiaa. Moni uskon sankareista joutui kärsimään. Rohkeus kestää kärsimyksiä, jopa kuolemaa, ja alttius kärsimyksiin ovat selvä merkki uskosta. Marttyyrikuolema oli kaikkein voimakkain todistus heidän uskostaan. Toisinaan Jumala kyllä auttoi näkyvästi ja ihmeellisesti, mutta toisinaan taas näytti siltä kuin Hän ei olisi (ulkonaisesti) lainkaan auttanut. Niinpä joku sai nähdä Herran ihmeitä, toiset eivät. Siitä huolimatta uskovia eivät olleet vain ne, jotka näkivät Hänen ihmeitään ja joita Hän auttoi. Joku sai kirkastaa Jumalaa elämällään, toiset taas ylistivät Häntä kuolemallaan. Huomaamme, että usko antaa voimaa niin voittoihin kuin tappioihin, sekä elämään että kuolemaan. Luvun 11 viimeiset jakeet korostavat jälleen, että usko kohdistuu tulevaisuuteen. Tämä ilmenee siitä, että vaikka heistä annetaan uskonsa perusteella hyvä todistus, niin ”sitä mikä on luvattu, he eivät vielä saaneet” (11:39). Nämä vanhan liiton uskovat pääsevät täydellisyyteen vasta meidän kanssamme (11:40). Lopullinen ”täydellisyys” tulee sekä VT:n että uuden liiton uskovien osaksi vasta sitten kun Kristus palaa hallitsemaan kuningasten kuninkaana aikojen lopulla.

Nämä kaikki VT:n esikuvat olivat esimerkillisiä uskossaan. Mutta heidät on kuvattu meidän eteemme juuri siksi, että seuraisimme heidän esimerkkiään.

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986). 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

Juhani Nikula, 14.8.2014

HEPREALAISKIRJE: KRISTUS JA UUSI LIITTO

”Kristus ylipappinamme” on Heprealaiskirjeen yhtenä pääteemana (Hepr.3:1). Kristuksen ikuisella ylipappeudella on VT:ssa erityinen esikuvansa: Salemin kuningas Melkisedek (1.Moos.14:17-20; Hepr.5:6,10, 7:1-28), jonka sukupuu oli tuntematon. Tämän esikuvan mukaan Kristuksen ylipappeus poikkeaa vanhan liiton ylipappeudesta, koska silloin pappien tuli olla Aaronin jälkeläisiä. Niin Kristuksen ylipappeus kuin uusi liitto muutenkin rakentuvat uudelle perustalle.

Uuden liiton ylipappi

Kristus on lopullisesti korvannut (tai ylittänyt) vanhan liiton leeviläisen pappeuden ja Hän on nyt istuimellaan Majesteetin valtaistuimen oikealla puolella taivaan pyhäkössä (8:1,2). Kristus on paljon maallisia pappeja ylempänä, koska Hän toimittaa virkaansa taivaassa (myös 10:12). Maallinen pappi oli välimies, samanaikaisesti kansan edustaja Jumalan edessä ja Jumalan edustaja kansan edessä. Maallinen (vanhan liiton) ylipappi meni ”kaikkeinpyhimpään” (2.Moos.26:33,34; 3.Moos.16:1-34) vain kerran vuodessa ja silloinkin viipyi siellä vain hetken. Kristus sen sijaan istuu aina Majesteetin oikealla puolella. Kristus on nyt taivaan pyhäkön pyhien toimitusten suorittaja. VT:n pyhäkkö (telttamaja, myöhemmin temppeli) oli pelkkä tulevan taivaallisen varjo, koska ihmiset olivat sen pystyttäneet. Taivaallisen pyhäkön taas on pystyttänyt Herra itse ja siksi se on ”todellinen pyhäkköteltta”.

Kuten vanhan liiton pyhäkkö, myös sen pappeus oli varjo, vertauskuva tulevasta. Maallinen ylipappeus oli siten vertauskuva siitä, mitä lopulta tuli olemaan Kristuksen pappisvirka (Hepr.8:3-5). Maallisen ylipapin piti tuoda uhrinsa Herralle, jonka esikuvan mukaan Kristuksenkin piti tuoda uhrinsa. Kristus kuitenkin toi uhrinsa täydellisenä ja lopullisena, kun Hän uhrasi itsensä ottaakseen pois synnin. Maallinen ylipappi sai mennä ”kaikkeinpyhimpään” vain veren turvin, ja samoin Kristuskin meni sinne veren turvin mutta oman verensä kautta. Leeviläisten pappien palvelus oli kuitenkin vain ”taivaallisen palveluksen kuva ja varjo” kun taas Kristuksen palvelus on todellisuutta. Monista vertauskuvista huolimatta on painotettava, että uuden liiton ylipappi ei kaikilta osin sopinut vanhan liiton säännösten puitteisiin, koska maan päällä Kristus ei olisi edes ollut pappi, koska Hän ei ollut leeviläinen! Kristuksen ylipappeuden esikuvana on siksi melkisedekiläinen pappeus.

Uusi liitto on parempi kuin vanha liitto (tällöin ”vanhalla liitolla” tarkoitetaan nimenomaisesti Mooseksen eli lain liittoa, Hepr.8:6-13). Vanha liitto säädettiin huonompien lupausten varaan. Sen lupaukset olivat ehdollisia (2.Moos.19:5-7). Luvattujen, liittoon kuuluvien siunausten saaminen edellytti ihmisiltä kuuliaisuutta. Jumala voi siten rikkoa liiton, jos kansa ei puolestaan pidä lupauksiaan. Vanha liitto tarjosi jumalalliset ehdot mutta ei kuitenkaan antanut ihmiselle voimaa kuuliaisuuden saavuttamiseen (se vain tarjosi ohjeet oikeaan elämäntapaan). Vanha liitto ei siten voinut ihmisen syntisyyden ja heikkouden takia tehdä mitään täydelliseksi tai lopulliseksi. Siksi siinä oli puutteita ja se ei voinut olla pysyvä. Jos vanha liitto olisi kaikin puolin ollut hyvä, uutta liittoa ei olisi edes tarvittu. Mutta toisin kuin vanha liitto, uusi liitto ei ole ehdollinen, vaan se on pysyvä, koska Jumala itse tekee kaiken. Uusi liitto pysyy lopullisena Kristuksen täytetyn työn varassa. Samalla uusi liitto antaa Abrahamille annetun lupauksen (”Abrahamin liiton”) puitteissa ikuisen elämän niille, jotka uskovat (Gal.3:13-29). ”Abrahamin liitto” (1.Moos.12:1-3; 13:14-17; 15:1-7; 17:1-8) oli lupauksen liitto: Abrahamin saama siunaus on siunaukseksi kaikille maailman kansoille. Abrahamin usko Herran antamiin lupauksiin on esikuvana uuden liiton aikana.(Gal.3:9).

Jumala oli kuitenkin jo alusta asti päättänyt, että uusi liitto tulisi Herran määräämänä ajankohtana voimaan lakiliiton sijaan. Jo profeetta Jeremia ennusti Herran tekevän uuden liiton (Jer.31:31-34; Hepr.8:8-12). Uusi liitto nojautuu armoon eikä se sisällä ehtoja. Uusi liitto perustuu Kristuksen täydelliseen lunastustyöhön, se on vailla puutteita ja se on lopullinen. Vanha liitto on joutunut väistymään, koska synnin ongelma on Kristuksessa ratkaistu ikuisiksi ajoiksi.

Vanhan ja uuden liiton uhrit

Vanhan liiton luonne oli väliaikainen ja vertauskuvallinen (9:1-10). Sinänsä tämä ei tarkoita vanhan liiton väheksymistä. Jumala ei ollut säätänyt Mooseksen välityksellä mitään mielivaltaisia määräyksiä vanhan liiton jumalanpalvelusjärjestykseen. Mutta kykenemättömyydessään saada aikaan täydellistä sovitusta vanha jumalanpalvelusjärjestys oli sinänsä todiste omasta riittämättömyydestään. Etenkin omantunnon vaatimukset paljastavat vanhan liiton uhrijumalanpalveluksen riittämättömyyden (9:9; 10:2).  Kääntäen voidaan todeta, että Kristuksen täydellinen uhri merkitsee omantunnon puhdistumista, minkä ansiosta uskova kykenee ylistämään ja palvelemaan Jumalaa (Hepr.9:14; 10:22). Vanhaan (ja sinänsä jumalalliseen) järjestykseen kuuluivat yksityiskohtaiset säädökset, pyhäkkö ja sen kalustus. Vanhaan liittoon sisältyivät päivittäiset jumalanpalvelusmenot ja uhritoimitukset. Lisäksi kerran vuodessa ylimmäinen pappi suoritti uhrit ”kaikkeinpyhimmässä”. Nämä olivat kuitenkin ulkonaisia toimenpiteitä maallisen, epätäydellisen pyhäkön aikoihin. Ennen Kristuksen ristinkuolemaa nämä toimitukset olivat vertauskuvallisia Hänen tulevasta toiminnastaan ja Hänen mukanaan tulevasta hengellisestä todellisuudesta. Vanhan liiton uhrien aika päättyi, kun Kristuksen kuolemassa toteutui uuden liiton aikainen lopullinen järjestys (9:11-14). Kristus on nyt tullut ylimmäiseksi papiksi, joka on astunut ”kaikkeinpyhimpään”. Hänen ainutkertainen uhrinsa on osoittautunut paljon merkittävämmäksi kuin ”pukkien ja härkien veri”. Tämä kertakaikkinen uhri takasi ikiajoiksi lunastuksen (vanhan liiton aikainen uhriveri oli vain peittänyt synnit väliaikaisesti, 9:9; 10:1). Ikiaikainen lunastus merkitsee uskovan täyttä turvallisuutta ja pelastusvarmuutta Kristuksessa sekä tulevaa kirkastumista. Vanhan liiton aikainen ihmisen puhdistuminen oli tehnyt ihmisen ulkonaisiin menoihin kelvolliseksi, mutta Kristuksen veri saa aikaan sisäisen puhdistuksen ja ikuisesti kestävän, täydellisen pelastuksen.

Kristuksen kuolema oli lain valossa välttämätön (9:15-22). Uusi liitto perustuukin Kristuksen uhrikuolemaan (tässä ratkaisevassa kohdassa vanha ja uusi liitto ovat yhdenmukaiset: liiton solmimiseen kuuluu uhri). Ilman Kristuksen kuolemaa Hänestä ei olisi tullut välittäjää, joka sovitti Jumalan ja syntisten ihmisten välit. Jeesuksen kuolema merkitsi lunastusta myös vanhan liiton aikaisille rikkomuksille, jotka oli väliaikaisesti peitetty (9:15). Vanhan järjestyksen aikana liitto voitiin sinetöidä vain uhriverellä, ja saman periaatteen mukaan Kristuksen kuolema (veri) sinetöi uuden liiton. Lisäksi ”testamentti” astuu yleisesti voimaan vasta testamentintekijän kuoltua. Vanha eli lain liitto vihittiin verellä (2.Moos.24:1-8; 29:12,21,36); näin lakiliiton vertauskuvissa korostui myös Kristuksen kuoleman välttämättömyys (vrt. Matt.26:28). Syntien anteeksianto ei ole siten mahdollinen ellei vuodateta uhriverta (Hepr.9:22; 3.Moos.17:11).

Uusi liitto on monessa mielessä lakiliittoon nähden ylivoimainen (9:23-10:18). Ensinnäkin uuden liiton pyhäkkö on vanhan liiton pyhäkköä parempi (9:23,24). Vanhan liiton pyhäkön eläinuhrit saattoivat vertauskuvallisesti puhdistaa maallisen pyhäkön mutta ei taivaallista pyhäkköä. Mutta ennen muuta Kristuksen uhri on lakiliiton uhreja parempi ja lisäksi Hän on itse mennyt taivaaseen Jumalan eteen puhumaan meidän puolestamme. Uuden liiton uhri, Kristuksen lopullinen uhri, on vanhan liiton uhreja verrattomasti parempi (9:25-10:4). Kirjoittaja korostaa erityisesti suuren sovituspäivän uhria, koska tämä on Kristuksen työn esikuva ja samalla kiistaton todiste vanhan järjestyksen riittämättömyydestä. Tämä iankaikkinen uhri merkitsee vanhan aikakauden päättymistä ja uuden liiton perustamista. Kristus on kertakaikkisella uhrillaan poistanut synnin eikä toista uhria enää tarvita. Kristus tyydytti kaikki pyhän Jumalan syntisiin ihmisiin kohdistamat vaatimukset. Kristuksen uhri myös täytti kaikki uskovan ihmisen tarpeet (syntien anteeksisaaminen, hyvä omatunto, ikuinen elämä jne.). Vanhan liiton uhrit puolestaan olivat epätäydellisiä ja niitä toistettiin koko ajan. Jo Daavid puhui vanhan liiton uhrien riittämättömyydestä (10:5-7; Ps.40:7-9). Niinpä Kristuksen uhrin tapahduttua ja uuden liiton astuttua voimaan tulee vanha järjestys tarpeettomaksi (Hepr.10:8-10). Vanhan liiton laki on voimaton pelastus- ja sovituskysymyksissä. Se sisältää vain tulevan hyvän varjon, ei itse asian olemusta. Uuden liiton paremmuus näkyy lisäksi Kristuksen nykyisen, korkean aseman ylivoimaisuutena (10:11-14). Kristuksen persoonassa yhdistyvät kaksi virkaa: papin ja kuninkaan. Tuotuaan uhrin syntien edestä ja istuuduttuaan sen jälkeen ikuisiksi ajoiksi Jumalan oikealle puolelle Kristus odottaa vain sitä, että Hänen aikaansaamansa herraus lopulta toteutuu näkyvänä. Hän kuitenkin odottaa vielä taivaassa, että hänen vihollisensa pannaan korokkeeksi hänen jalkojensa alle.

Yhteenvetona vielä todetaan lopuksi, että Kristuksen uhri oli täydellinen, koska synnit on nyt anteeksi annettu eikä uutta syntiuhria ei enää tarvita (10:15-18).

Korostaessaan uuden liiton paremmuutta Heprealaiskirjeen kirjoittaja ei kuitenkaan esitä, että vanhaa liittoa kuitenkaan saisi pitää turhana. Jumala on ollut yksiselitteisesti kummankin liiton alullepanija. Kysymys on siitä, että entisaikojen keskeisimmät ja kunnioitetut instituutiot (telttapyhäkkö/ilmestysmaja, leeviläinen pappeus ja uhripalvelus) ovat vanhentuneet pelkästään siksi, että Kristus on nyt tullut. VT säilyttää kuitenkin uuden liitonkin aikana merkityksensä, koska se on taustana lopulliselle ilmoitukselle Kristuksessa. Kirjoittajan voikin katsoa perustavan koko kirjeensä VT:iin tulkitsemalla sitä messiaanisesta näkökulmasta.

Jae 9:27 kertoo tiettyjä asioita koskien kuolemaa. Ensinnäkin se pitää sisällään ajatuksen, että ihmisen elämä on kertaluontoinen eikä ole olemassa minkäänlaista jälleensyntymää, kuten jotkut uskonnot opettavat. Ihmisellä on siten vain yksi elämä nykyisessä ajallisessa maailmassa. Lisäksi jae kertoo, että kuolema ei merkitse ihmiselle kaiken loppua vaan tämän ajallisen elämän jälkeen ihminen on edelleen olemassa. Kun ihminen yhden ainoan maanpäällisen elämänsä jälkeen kuolee, hän tulee Jumalan eteen tuomittavaksi. Koska Kristuksen uhri kuitenkin tuo uskovalle pelastuksen, ei mikään tuomio voi häneltä sitä riistää.

Elämä uskon varassa

Kuvattuaan uuden liiton uhrin paremmuutta vanhan liiton uhreihin verrattuna kirjoittaja kehottaa lukijoitaan elämään varmoina uskossa (10:19-39). Usko kohdistuu Kristuksen persoonaan ja työhön. Kristukseen uskovalla ovat suuret etuoikeudet (Kristuksen veri riittävänä lunastushintana, oikeus itse astua ”kaikkeinpyhimpään” ja lisäksi itse Kristus ylipappinamme), jotka takaavat mahdollisuuden astua Jumalan eteen hyvällä omallatunnolla. Kirjoittaja kehottaa lukijoitaan käymään rohkeasti ”kaikkeinpyhimpään” ja harjoittamaan sitä papillista virkaa, johon heidät on kutsuttu (tässä näkyy yleisen pappeuden periaate, vrt. 1.Piet.2:9; Ilm.1:6). Lisäksi kirjoittaja kehottaa olemaan horjumattomia toivossa, harjoittamaan keskinäistä huolenpitoa ja säännöllisesti osallistumaan jumalanpalveluksiin. Ilmeisesti kirjeen varoituksen sanat luopumuksesta (Hepr.10:26-31) viittaavat juutalaisuuteen palaamiseen, joka tarkoittaa palaamista lakihurskauteen. Tällainen ihminen halventaa Kristuksen uhrin ja toimii tietoisesti sitä totuutta vastaan, joka on Kristuksessa ja pelastuksessa Hänen kauttaan ainoana tienä Jumalan luo. Tosiasiassa kyse on tällöin uskosta luopumisesta. Tällaisesta synnistä seuraa Jumalan tuomio, jonka edessä syntinen ihminen on täysin suojaton. Jo sitä, joka halveksi vanhaa liittoa, kohtasi ankara tuomio mutta sitä, joka torjuu Jumalan Pojan veren, kohtaa vielä ankarampi rangaistus (vrt. Pyhän Hengen pilkka, Matt.12:32; Mark.3:29). On kauheaa kohdata Jumalan oikeudenmukaisuus sen jälkeen kun on tietoisesti hylännyt Hänen armonsa Kristuksessa! Juutalaistaustaiset kirjeen lukijat olivat kuitenkin tulleet tuntemaan uuden liiton paremmuuden ja olivat uskonsa tähden joutuneet kärsimään paljon (10:32-34). Ilmeisesti tietty pyrkimys paluusta juutalaisuuteen johtuu sekä vainoista että Herran toisen tulemisen viipymisestä. Edelleenkin uskovilta edellytetään kärsivällisyyttä uskossa (10:35-39). Kestävän uskon palkka on kuitenkin lopulta suuri. Uskon onkin aina oltava keskeinen asia kristityn elämässä eikä hän saa langeta takaisin luottamaan lain tekoihin (vrt. Hab.2:4; Room.1:17; Gal.3:11). Mutta sellainen, joka vainoa ja vastoinkäymisiä välttääkseen vetäytyy Kristus-uskosta takaisin lain tekojen tielle, saa osakseen Jumalan tuomion. Heprealaiskirjeen kirjoittaja kuitenkin perimmältään luottaa siihen, että hänen lukijoillaan on aito ja kestävä pelastava usko.

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986). 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

Juhani Nikula, 8.8.2014

HEPREALAISKIRJE: KRISTUS JA MELKISEDEKIN PAPPEUS

Heprealaiskirjeen yhtenä pääteemana on Kristus ylipappinamme (Hepr.3:1). Kristus on ylipappimme ennen muuta siksi, että Hän on saattanut päätökseen lunastustyön. Jumalan Poika edustaa ihmistä Jumalan valtaistuimen edessä (4:14-16). Kristuksen pappeudella on taustansa VT:n kirjoituksissa. Yleisesti papin tehtävänä on olla yhteyden välittäjänä: pappi on Jumalan ja ihmisten välimies. VT:n mukainen pappi oli samanaikaisesti kansan edustaja Jumalan edessä ja Jumalan edustaja kansan edessä. Tämä toteutui lopullisesti uuden liiton aikana Jeesuksessa Kristuksessa.

Heprealaiskirjeen kirjoittaja selvittää (5:1-4) ylipapin viran luonnetta, sen edellytyksiä ja tehtäviä. Ylimmäisen papin ominaisuuksiin kuuluu, että hänet valitaan ihmisten joukosta, että hänen tulee ymmärtää näiden inhimillisiä heikkouksia ja että hän on Jumalan kutsuma. Seuraavissa jakeissa kirjoittaja osoittaa, että Kristus täyttää nämä vaatimukset täydellisesti (5:5-10). Koska Hän sopi tehtävään täydellisesti, Hänestä tuli ”iankaikkisen pelastuksen tuoja”. Aaronilaisen ylipapin uhreilla synnit vain peitettiin väliaikaisesti mutta Kristuksen uhrilla pelastus on pysyvä.

Vanhatestamentillinen pappeuden käsite oli sekä Jumalan väliaikaisesti säätämä että seurausta ihmisen syntiinlankeemuksesta. Alusta alkaen ihminen oli tarkoitettu Jumalan yhteyteen. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen (1.Moos.1:27), jotta ihminen eläisi rakkauden sitein yhteydessä Luojaansa ja eikä olisi koskaan erossa Hänestä. Mutta ihminen nousi kapinaan Jumalaa vastaan langeten syntiin. Siitä lähtien langennut ihminen pyrki palauttamaan yhteyden Jumalaan ja löytämään sen pääsyn Jumalan luo, joka menetettiin Aadamin lankeemuksen seurauksena. Papin tehtävänä oli olla tämän yhteyden välittäjänä. Heprealaiskirjeestä heijastuu kaipaus täydellisyyteen (Hepr.7:11; 9:9), joka edellyttää pappeuden syntymistä. Siinain vuorella Jumala ilmoitti, että Israelista tulisi Herran ”pappisvaltakunta ja pyhä kansa” (2.Moos.19:6). Tällöin lupaus koski kansaa kokonaisuutena. Itse papillista tehtävää hoiti kuitenkin Jumalan kutsun mukaan pappisheimo, leeviläiset ja erityisesti Aaron poikineen. Yhdelläkään muulla ei ollut oikeutta ryhtyä pappisvirkaan (4.Moos.3:6-13).

Papeilla oli monia velvollisuuksia, jotka yksilöitiin Mooseksen laissa. Papeista yksi, joka oli ylipappi, edusti koko kansaa. Tämä ilmeni erityisen selvästi ns. suurena sovituspäivänä, jolloin ylipappi meni temppelin kaikkein pyhimpään toimittaakseen sovituksen niin oman ja kuin koko kansan syntivelan edestä (3.Moos.16:1-34). Ajatus oli se, että kansa itse astui ylipapin välityksellä Jumalan eteen siihen paikkaan, jossa Herran jumalallinen läsnäolo ilmeni erityisellä tavalla.

Vanhatestamentillinen Aaronin pappeus ei kuitenkaan ole kaikilta osin Kristuksen ylipappeuden esikuvana. Sen sijaan Kristuksen ikuisella ylipappeudella on VT:ssa toinen, erityinen esikuvansa: Salemin kuningas Melkisedek (1.Moos.14:17-20; Hepr.5:6,10, 7:1-28; ”Salem” on Jerusalemin muinainen nimitys). Nimi Melkisedek viittaa Messiaaseen, koska nimen merkitys ”vanhurskas kuningas” on messiaaninen nimi (Sak.9:9), samoin kuin ”rauhan kuningas” (vrt. Jes.9:5,6). Melkisedekistä on käytetty messiaanisuuteen viittaavia sanoja: ”Hänellä ei ole isää, ei äitiä eikä sukuluetteloa, hänen elinpäivillään ei ole alkua eikä loppua. Hänet on kuvattu Jumalan Pojan kaltaiseksi, ja hän pysyy pappina ainaisesti” (Hepr.7:3). Tämä on kuitenkin eräässä mielessä suorastaan juutalaisuuden vastaista. Nimittäin, juutalaisten ajattelutavan mukaan papiksi voi tulla vain sellainen, jonka syntyperä oli moitteeton ja varma (esim. Esra 2:61-63). Huomionarvoista on, että Melkisedek ei täyttänyt tätä vaatimusta. Hän ei ollut juutalaisuuden mukaiseen papinvirkaan sovelias. Melkisedekin syntyperä oli ihmisille selittämätön. Melkisedekistä sanotaan tästä huolimatta (tai juuri tästä johtuen!), että hän on pappi ikuisesti ja hän elää näin ikuisesti - hänen päivillään ei ole alkua eikä loppua.

Melkisedekin henkilöllisyyttä on toisinaan tulkittu eri tavoin: hänen on ajateltu olleen enkeliolento tai itse Jumala ihmishahmossa. Tämä on kuitenkin pelkkää arvailua ja hän saattoi olla vain ihminen, jonka syntyperää ei tunnettu. Olennaista onkin pelkästään sen, että hän on Kristuksen kaltainen henkilö, ”tyyppi” (typologinen tulkinta), joka syntyperänsä puolesta viittaa aivan toiseen pappeuteen kuin mitä oli aaronilainen pappeus. Daavidin psalmissa 110:4 sanotaan Messiaasta: ”Sinä olet pappi ikuisesti, sinun pappeutesi on Melkisedekin pappeutta” (tätä lainataan heprealaiskirjeen jakeissa, Hepr.5:6,10; 7:17,21). Tämä todistaa ratkaisevalla tavalla Kristuksen ikuisen ylipapillisen aseman. Nämä Melkisedekin ja Messiaan pappeudesta puhuvat kohdat ovat monessa mielessä heprealaiskirjeen ymmärtämisen avaimia. Kaikki, mitä käsite ”ylimmäinen pappi” sisältää, on täyttynyt Jeesuksessa Kristuksessa, niin teologisesti kuin historiallisesti. Jeesus on oikea ylimmäinen pappi, joka on avannut meille tien kaikkein pyhimpään (10:19,20). Sen tähden Kristuksen ylipapillisen viran esikuva ei ole aaronilainen pappeus, vaan sellainen pappeus, joka on osoittautunut edellistä korkeammaksi, jollainen on pappiskuningas Melkisedekin mukainen pappeus. Voidaan sanoa, että melkisedekiläisessä pappeudessaan Kristus ylitti aaronilaisen pappeuden esikuvan.

Kristuksen pappeus on pysyvä ja myös Hänen uhrinsa tuo ikuisen pelastuksen. Pelastus on vapautumista kuoleman vallasta ja kaikista Jumalalle vihamielisistä valloista (5:7). Toisaalta pelastus merkitsee Jumalan lupausten täyttymistä, jota voidaan kokea jo nyt (6:9), mutta joka toteutuu lopullisesti vasta lopun ajan täyttymyksessä (1:14; 9:28).

Tämän jälkeen kirjoittaja siirtyy jälleen kohti käyvään kehotukseen (5:11-14). Kehotus sisältää varoituksen hengellisestä kypsymättömyydestä. Tavoitteena on olla hengellisesti täysi-ikäinen kristitty, joka on kokenut ja harjaantunut erottamaan hyvän ja pahan. Kirjeen vastaanottajat olivat epäilemättä juutalaiskristittyjä, joilla oli vaarana ajautua takaisin perinteiseen juutalaisuuteen. Näiden juutalaisuskovien oli vaikea tajuta, mikä heidän asemansa on Kristuksessa ja mitä he Hänessä omistavat. Siksi näiden juutalaiskristittyjen on Jumalaan turvautuen pyrittävä pois hengellisestä lapsuudesta kohti aikuisuutta (6:1-3). ”Kristuksen opin alkeiden” tuli olla selviä perusasioita, jolloin heidän ei tarvitse palata niihin.

Jakeissa 6:1-2 luetellaan kuusi asiaa, jotka ovat ”Kristuksen opin alkeita”. Nämä voidaan ymmärtää pareittain seuraavasti:

-          parannus kuolemaan johtavista teoista ja usko Jumalaan,

-          oppi kasteista ja puhdistusmenoista sekä kätten päälle panemisesta, ja

-          kuolleiden ylösnousemus ja iankaikkinen tuomio

Kaksi ensimmäistä ovat kristillisen opin perusasioita ja ne ovat tuttuja jo Jeesuksen julistuksesta (Matt.5:20; Joh.14:1). Opit kasteista ja kätten päälle panemisesta kuuluvat myös yhteen. Kirjoittaja ilmeisesti ajattelee erilaisia kastetapoja tai puhdistuksia, juutalaisten proselyyttikastetta (juutalaiseksi kääntymisen kastetta), Johanneksen kastetta ja kristillistä kastetta (vrt. Ap.t.18:24-28). Apostolien teoissa Pyhä Henki saatiin usein kätten päälle panemisen välityksellä (8:17, 9:17, 19:6). Myös viimeiset kaksi kuuluvat yhteen, koska juutalaisten uskoon tulleiden oli välttämättä saatava opetusta kuolleitten ylösnousemisesta ja iankaikkisesta tuomiosta, sillä näitä asioita oli opittu ymmärtämään aivan uudella tavalla kristinuskon ilmoituksen välityksellä.

Seuraava jaejakso (Hepr.6:4-8) on tulkinnallisesti vaikea, koska se pitää sisällään ajatuksen, että kerran uskoon tullut ja myöhemmin Kristuksesta luopunut ihminen ei enää voi palata Kristuksen luo. Kirjaimellinen ja pinnallisesti yksiselitteinen tulkinta herätti jo aikoinaan niin paljon vastustusta, että heprealaiskirjeen asemakin osana Raamatun kaanonia (kirjakokoelmaa) kyseenalaistettiin. Asiayhteyden perusteella tämä tulkinta ei kuitenkaan ole kirjaimellisestikaan ajatellen välttämätön ja johdonmukainen, vaan esitetty ajatus on ymmärrettävä vakavana varoituksena juutalaiskristityille, jotka päättivät palata takaisin juutalaisten säännösten ja lain kuolleitten tekojen orjuuteen. Ilmeisesti nämä ihmiset olivat alkaneet uudelleen turvautua juutalaisiin uhritoimituksiin syntiensä sovitukseksi. He olivat siten luopuneet armosta, Kristuksen persoonan ja työn omistamisesta. Näin he kiistivät Kristuksen kuoleman riittävyyden synnin sovituksena. Tätä taustaa vasten he uudelleen ”ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja nostavat hänet kaikkien pilkattavaksi”. Tällaista ihmistä odottaa vain Jumalan tuomio ja hylkääminen. Kysymys ei ole siitä, että tällainen ihminen ei voisi enää palata Jumalan luo (vrt. Joh.6:37) vaan siitä, että tällä tavalla luopunut ihminen on Jumalan vihan alainen eikä Kristuksen työ voi pelastaa häntä. Kyseessä on sydämentila, joka on rinnastettavissa Pyhän Hengen pilkkaan (Hepr.10:29; Matt.12:32; Mark.3:29). 

Huolimatta vakavista varoituksista kirjoittaja lopulta kuitenkin kertoo luottavansa lukijoihinsa (Hepr.6:9-12). Hänen luottamuksensa perustuu heidän aikaisempaan uskonelämäänsä eikä Jumala myöskään unohda heidän rakkaudentekojaan, joita he ovat tehneet pyhille. Kirjoittaja toivoo, että lukijat etenisivät kohti täysikasvuisuutta ja kypsyyttä.  Näin he lopulta ”saavat omakseen sen, minkä Jumala on luvannut”.

Jumala oli valalla vannoen tehnyt liiton Abrahamin kanssa (1.Moos.22:16-18), jota juutalaiset pitivät erittäin merkityksellisenä. Juutalaiset katsoivat liiton koskevan pelkästään heidän omaa kansaansa, mutta tosiasiassa kyseessä oli liitto, joka koski kaikkia kansoja. Abraham on esimerkkinä kestävyydestä Jumalan lupauksen täyttymisen odottamisessa. Jumala itse oli taannut oman itsensä kautta liiton toteutumisen (Hepr.6:13-20). Abraham uskoi Herraan ja piti lupauksen toteutumista varmana. Jo vajavaisen ihmisten vala on luonteeltaan pitävä, mutta Jumalan vala on vielä voimakkaampi ja se osoittaa täydellisesti Hänen suunnitelmiensa muuttumattomuuden. Jumala ei voi valehdella eikä Hän voi perua lupaustaan, koska Hän on vannonut itsensä kautta. Koska Jumala on muuttumaton, me voimme olla yhtä rohkealla mielellä kuin Abraham. Lopulta Kristus, joka on Abrahamin liiton lupausten täyttymys, on vakuutena pelastuksestamme. Siksi meidän toivomme kohdistuu Kristukseen. Hän on jo taivaallisen pyhäkön esiripun sisäpuolella, Hän auttaa meitä seuraamaan jäljissään ja siten auttaa meitä pääsemään Hänen kauttaan esiripun sisäpuolelle, so. taivaaseen. 

Melkisedek (= ”vanhurskauden kuningas”) oli Kristuksen esikuva ja Hänen kaltaisensa (7:1-28). Melkisedek kuvataan Kristuksen esikuvaksi oikeana ylimmäisenä pappina. Melkisedekin pappeuden suuruus käy ensinnäkin ilmi siinä, että Abraham antoi hänelle kymmenykset. Abrahamin välityksellä Leevikin (pappissuku) maksoi kymmenykset itseään suuremmalle. Melkisedekin pappeus on myös pysyvä toisin kuin aaronilainen pappeus. Leeviläinen pappeus ei ollut täydellinen, koska sen toimitukset eivät olleet lopullisia ja täydellisiä. Kuolevainen pappeus ei voinut ottaa pois syntiä eikä tuoda siten Jumalan hyväksymistä. Kristuksen pappeus, joka on Melkisedekin järjestyksen mukainen, on parempi ja lopullinen, koska Kristus on kuolematon (aaronilaiset papit taas kuolivat ja uusia tuli heidän tilalleen). Kristuksen pappeuden voima näkyy siinä, että (1) siihen sisältyy täydellinen kyky pelastaa, (2) sen uhri on lopullinen, (3) Kristus täyttää täydellisesti meidän tarpeemme ja (4) se on sinetöity Jumalan valalla. Kristus on näin pappi ja pelastaja ikuisesti.  

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986). 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

Juhani Nikula, 3.7.2014