”Kristus ylipappinamme” on Heprealaiskirjeen yhtenä
pääteemana (Hepr.3:1). Kristuksen ikuisella ylipappeudella on VT:ssa erityinen
esikuvansa: Salemin kuningas Melkisedek (1.Moos.14:17-20; Hepr.5:6,10, 7:1-28),
jonka sukupuu oli tuntematon. Tämän esikuvan mukaan Kristuksen ylipappeus
poikkeaa vanhan liiton ylipappeudesta, koska silloin pappien tuli olla Aaronin
jälkeläisiä. Niin Kristuksen ylipappeus kuin uusi liitto muutenkin rakentuvat
uudelle perustalle.
Uuden liiton ylipappi
Kristus on lopullisesti korvannut (tai ylittänyt) vanhan
liiton leeviläisen pappeuden ja Hän on nyt istuimellaan Majesteetin
valtaistuimen oikealla puolella taivaan pyhäkössä (8:1,2). Kristus on paljon
maallisia pappeja ylempänä, koska Hän toimittaa virkaansa taivaassa (myös
10:12). Maallinen pappi oli välimies, samanaikaisesti kansan edustaja Jumalan
edessä ja Jumalan edustaja kansan edessä. Maallinen (vanhan liiton) ylipappi meni
”kaikkeinpyhimpään” (2.Moos.26:33,34; 3.Moos.16:1-34) vain kerran vuodessa ja silloinkin
viipyi siellä vain hetken. Kristus sen sijaan istuu aina Majesteetin oikealla
puolella. Kristus on nyt taivaan pyhäkön pyhien toimitusten suorittaja. VT:n
pyhäkkö (telttamaja, myöhemmin temppeli) oli pelkkä tulevan taivaallisen varjo,
koska ihmiset olivat sen pystyttäneet. Taivaallisen pyhäkön taas on pystyttänyt
Herra itse ja siksi se on ”todellinen pyhäkköteltta”.
Kuten vanhan liiton pyhäkkö, myös sen pappeus oli varjo,
vertauskuva tulevasta. Maallinen ylipappeus oli siten vertauskuva siitä, mitä
lopulta tuli olemaan Kristuksen pappisvirka (Hepr.8:3-5). Maallisen ylipapin
piti tuoda uhrinsa Herralle, jonka esikuvan mukaan Kristuksenkin piti tuoda
uhrinsa. Kristus kuitenkin toi uhrinsa täydellisenä ja lopullisena, kun Hän
uhrasi itsensä ottaakseen pois synnin. Maallinen ylipappi sai mennä
”kaikkeinpyhimpään” vain veren turvin, ja samoin Kristuskin meni sinne veren
turvin mutta oman verensä kautta. Leeviläisten pappien palvelus oli kuitenkin
vain ”taivaallisen palveluksen kuva ja varjo” kun taas Kristuksen palvelus on
todellisuutta. Monista vertauskuvista huolimatta on painotettava, että uuden
liiton ylipappi ei kaikilta osin sopinut vanhan liiton säännösten puitteisiin,
koska maan päällä Kristus ei olisi edes ollut pappi, koska Hän ei ollut
leeviläinen! Kristuksen ylipappeuden esikuvana on siksi melkisedekiläinen
pappeus.
Uusi liitto on parempi kuin vanha liitto (tällöin ”vanhalla
liitolla” tarkoitetaan nimenomaisesti Mooseksen eli lain liittoa, Hepr.8:6-13).
Vanha liitto säädettiin huonompien lupausten varaan. Sen lupaukset olivat
ehdollisia (2.Moos.19:5-7). Luvattujen, liittoon kuuluvien siunausten saaminen
edellytti ihmisiltä kuuliaisuutta. Jumala voi siten rikkoa liiton, jos kansa ei
puolestaan pidä lupauksiaan. Vanha liitto tarjosi jumalalliset ehdot mutta ei kuitenkaan
antanut ihmiselle voimaa kuuliaisuuden saavuttamiseen (se vain tarjosi ohjeet
oikeaan elämäntapaan). Vanha liitto ei siten voinut ihmisen syntisyyden ja
heikkouden takia tehdä mitään täydelliseksi tai lopulliseksi. Siksi siinä oli
puutteita ja se ei voinut olla pysyvä. Jos vanha liitto olisi kaikin puolin
ollut hyvä, uutta liittoa ei olisi edes tarvittu. Mutta toisin kuin vanha
liitto, uusi liitto ei ole ehdollinen, vaan se on pysyvä, koska Jumala itse tekee
kaiken. Uusi liitto pysyy lopullisena Kristuksen täytetyn työn varassa. Samalla
uusi liitto antaa Abrahamille annetun lupauksen (”Abrahamin liiton”) puitteissa
ikuisen elämän niille, jotka uskovat (Gal.3:13-29). ”Abrahamin liitto”
(1.Moos.12:1-3; 13:14-17; 15:1-7; 17:1-8) oli lupauksen liitto: Abrahamin saama
siunaus on siunaukseksi kaikille maailman kansoille. Abrahamin usko Herran
antamiin lupauksiin on esikuvana uuden liiton aikana.(Gal.3:9).
Jumala oli kuitenkin jo alusta asti päättänyt, että uusi
liitto tulisi Herran määräämänä ajankohtana voimaan lakiliiton sijaan. Jo
profeetta Jeremia ennusti Herran tekevän uuden liiton (Jer.31:31-34;
Hepr.8:8-12). Uusi liitto nojautuu armoon eikä se sisällä ehtoja. Uusi liitto
perustuu Kristuksen täydelliseen lunastustyöhön, se on vailla puutteita ja se
on lopullinen. Vanha liitto on joutunut väistymään, koska synnin ongelma on Kristuksessa
ratkaistu ikuisiksi ajoiksi.
Vanhan ja uuden liiton uhrit
Vanhan liiton luonne oli väliaikainen ja vertauskuvallinen
(9:1-10). Sinänsä tämä ei tarkoita vanhan liiton väheksymistä. Jumala ei ollut säätänyt
Mooseksen välityksellä mitään mielivaltaisia määräyksiä vanhan liiton
jumalanpalvelusjärjestykseen. Mutta kykenemättömyydessään saada aikaan
täydellistä sovitusta vanha jumalanpalvelusjärjestys oli sinänsä todiste omasta
riittämättömyydestään. Etenkin omantunnon vaatimukset paljastavat vanhan liiton
uhrijumalanpalveluksen riittämättömyyden (9:9; 10:2). Kääntäen voidaan todeta, että Kristuksen
täydellinen uhri merkitsee omantunnon puhdistumista, minkä ansiosta uskova
kykenee ylistämään ja palvelemaan Jumalaa (Hepr.9:14; 10:22). Vanhaan (ja
sinänsä jumalalliseen) järjestykseen kuuluivat yksityiskohtaiset säädökset,
pyhäkkö ja sen kalustus. Vanhaan liittoon sisältyivät päivittäiset
jumalanpalvelusmenot ja uhritoimitukset. Lisäksi kerran vuodessa ylimmäinen
pappi suoritti uhrit ”kaikkeinpyhimmässä”. Nämä olivat kuitenkin ulkonaisia
toimenpiteitä maallisen, epätäydellisen pyhäkön aikoihin. Ennen Kristuksen
ristinkuolemaa nämä toimitukset olivat vertauskuvallisia Hänen tulevasta
toiminnastaan ja Hänen mukanaan tulevasta hengellisestä todellisuudesta. Vanhan
liiton uhrien aika päättyi, kun Kristuksen kuolemassa toteutui uuden liiton
aikainen lopullinen järjestys (9:11-14). Kristus on nyt tullut ylimmäiseksi
papiksi, joka on astunut ”kaikkeinpyhimpään”. Hänen ainutkertainen uhrinsa on
osoittautunut paljon merkittävämmäksi kuin ”pukkien ja härkien veri”. Tämä
kertakaikkinen uhri takasi ikiajoiksi lunastuksen (vanhan liiton aikainen
uhriveri oli vain peittänyt synnit väliaikaisesti, 9:9; 10:1). Ikiaikainen
lunastus merkitsee uskovan täyttä turvallisuutta ja pelastusvarmuutta
Kristuksessa sekä tulevaa kirkastumista. Vanhan liiton aikainen ihmisen
puhdistuminen oli tehnyt ihmisen ulkonaisiin menoihin kelvolliseksi, mutta
Kristuksen veri saa aikaan sisäisen puhdistuksen ja ikuisesti kestävän,
täydellisen pelastuksen.
Kristuksen kuolema oli lain valossa välttämätön (9:15-22).
Uusi liitto perustuukin Kristuksen uhrikuolemaan (tässä ratkaisevassa kohdassa
vanha ja uusi liitto ovat yhdenmukaiset: liiton solmimiseen kuuluu uhri). Ilman
Kristuksen kuolemaa Hänestä ei olisi tullut välittäjää, joka sovitti Jumalan ja
syntisten ihmisten välit. Jeesuksen kuolema merkitsi lunastusta myös vanhan
liiton aikaisille rikkomuksille, jotka oli väliaikaisesti peitetty (9:15).
Vanhan järjestyksen aikana liitto voitiin sinetöidä vain uhriverellä, ja saman
periaatteen mukaan Kristuksen kuolema (veri) sinetöi uuden liiton. Lisäksi
”testamentti” astuu yleisesti voimaan vasta testamentintekijän kuoltua. Vanha
eli lain liitto vihittiin verellä (2.Moos.24:1-8; 29:12,21,36); näin lakiliiton
vertauskuvissa korostui myös Kristuksen kuoleman välttämättömyys (vrt.
Matt.26:28). Syntien anteeksianto ei ole siten mahdollinen ellei vuodateta
uhriverta (Hepr.9:22; 3.Moos.17:11).
Uusi liitto on monessa mielessä lakiliittoon nähden
ylivoimainen (9:23-10:18). Ensinnäkin uuden liiton pyhäkkö on vanhan liiton
pyhäkköä parempi (9:23,24). Vanhan liiton pyhäkön eläinuhrit saattoivat
vertauskuvallisesti puhdistaa maallisen pyhäkön mutta ei taivaallista pyhäkköä.
Mutta ennen muuta Kristuksen uhri on lakiliiton uhreja parempi ja lisäksi Hän
on itse mennyt taivaaseen Jumalan eteen puhumaan meidän puolestamme. Uuden
liiton uhri, Kristuksen lopullinen uhri, on vanhan liiton uhreja verrattomasti parempi
(9:25-10:4). Kirjoittaja korostaa erityisesti suuren sovituspäivän uhria, koska
tämä on Kristuksen työn esikuva ja samalla kiistaton todiste vanhan
järjestyksen riittämättömyydestä. Tämä iankaikkinen uhri merkitsee vanhan
aikakauden päättymistä ja uuden liiton perustamista. Kristus on
kertakaikkisella uhrillaan poistanut synnin eikä toista uhria enää tarvita. Kristus
tyydytti kaikki pyhän Jumalan syntisiin ihmisiin kohdistamat vaatimukset. Kristuksen
uhri myös täytti kaikki uskovan ihmisen tarpeet (syntien anteeksisaaminen, hyvä
omatunto, ikuinen elämä jne.). Vanhan liiton uhrit puolestaan olivat
epätäydellisiä ja niitä toistettiin koko ajan. Jo Daavid puhui vanhan liiton
uhrien riittämättömyydestä (10:5-7; Ps.40:7-9). Niinpä Kristuksen uhrin
tapahduttua ja uuden liiton astuttua voimaan tulee vanha järjestys tarpeettomaksi
(Hepr.10:8-10). Vanhan liiton laki on voimaton pelastus- ja
sovituskysymyksissä. Se sisältää vain tulevan hyvän varjon, ei itse asian
olemusta. Uuden liiton paremmuus näkyy lisäksi Kristuksen nykyisen, korkean
aseman ylivoimaisuutena (10:11-14). Kristuksen persoonassa yhdistyvät kaksi
virkaa: papin ja kuninkaan. Tuotuaan uhrin syntien edestä ja istuuduttuaan sen
jälkeen ikuisiksi ajoiksi Jumalan oikealle puolelle Kristus odottaa vain sitä,
että Hänen aikaansaamansa herraus lopulta toteutuu näkyvänä. Hän kuitenkin
odottaa vielä taivaassa, että hänen vihollisensa pannaan korokkeeksi hänen
jalkojensa alle.
Yhteenvetona vielä todetaan lopuksi, että Kristuksen uhri
oli täydellinen, koska synnit on nyt anteeksi annettu eikä uutta syntiuhria ei
enää tarvita (10:15-18).
Korostaessaan uuden liiton paremmuutta Heprealaiskirjeen
kirjoittaja ei kuitenkaan esitä, että vanhaa liittoa kuitenkaan saisi pitää
turhana. Jumala on ollut yksiselitteisesti kummankin liiton alullepanija. Kysymys
on siitä, että entisaikojen keskeisimmät ja kunnioitetut instituutiot (telttapyhäkkö/ilmestysmaja,
leeviläinen pappeus ja uhripalvelus) ovat vanhentuneet pelkästään siksi, että
Kristus on nyt tullut. VT säilyttää kuitenkin uuden liitonkin aikana merkityksensä,
koska se on taustana lopulliselle ilmoitukselle Kristuksessa. Kirjoittajan
voikin katsoa perustavan koko kirjeensä VT:iin tulkitsemalla sitä
messiaanisesta näkökulmasta.
Jae 9:27 kertoo tiettyjä asioita koskien kuolemaa.
Ensinnäkin se pitää sisällään ajatuksen, että ihmisen elämä on kertaluontoinen
eikä ole olemassa minkäänlaista jälleensyntymää, kuten jotkut uskonnot
opettavat. Ihmisellä on siten vain yksi elämä nykyisessä ajallisessa
maailmassa. Lisäksi jae kertoo, että kuolema ei merkitse ihmiselle kaiken
loppua vaan tämän ajallisen elämän jälkeen ihminen on edelleen olemassa. Kun
ihminen yhden ainoan maanpäällisen elämänsä jälkeen kuolee, hän tulee Jumalan
eteen tuomittavaksi. Koska Kristuksen uhri kuitenkin tuo uskovalle pelastuksen,
ei mikään tuomio voi häneltä sitä riistää.
Elämä uskon varassa
Kuvattuaan uuden liiton uhrin paremmuutta vanhan liiton
uhreihin verrattuna kirjoittaja kehottaa lukijoitaan elämään varmoina uskossa (10:19-39).
Usko kohdistuu Kristuksen persoonaan ja työhön. Kristukseen uskovalla ovat
suuret etuoikeudet (Kristuksen veri riittävänä lunastushintana, oikeus itse
astua ”kaikkeinpyhimpään” ja lisäksi itse Kristus ylipappinamme), jotka
takaavat mahdollisuuden astua Jumalan eteen hyvällä omallatunnolla. Kirjoittaja
kehottaa lukijoitaan käymään rohkeasti ”kaikkeinpyhimpään” ja harjoittamaan
sitä papillista virkaa, johon heidät on kutsuttu (tässä näkyy yleisen pappeuden
periaate, vrt. 1.Piet.2:9; Ilm.1:6). Lisäksi kirjoittaja kehottaa olemaan
horjumattomia toivossa, harjoittamaan keskinäistä huolenpitoa ja säännöllisesti
osallistumaan jumalanpalveluksiin. Ilmeisesti kirjeen varoituksen sanat luopumuksesta
(Hepr.10:26-31) viittaavat juutalaisuuteen palaamiseen, joka tarkoittaa
palaamista lakihurskauteen. Tällainen ihminen halventaa Kristuksen uhrin ja
toimii tietoisesti sitä totuutta vastaan, joka on Kristuksessa ja pelastuksessa
Hänen kauttaan ainoana tienä Jumalan luo. Tosiasiassa kyse on tällöin uskosta luopumisesta.
Tällaisesta synnistä seuraa Jumalan tuomio, jonka edessä syntinen ihminen on
täysin suojaton. Jo sitä, joka halveksi vanhaa liittoa, kohtasi ankara tuomio
mutta sitä, joka torjuu Jumalan Pojan veren, kohtaa vielä ankarampi rangaistus
(vrt. Pyhän Hengen pilkka, Matt.12:32; Mark.3:29). On kauheaa kohdata Jumalan
oikeudenmukaisuus sen jälkeen kun on tietoisesti hylännyt Hänen armonsa
Kristuksessa! Juutalaistaustaiset kirjeen lukijat olivat kuitenkin tulleet
tuntemaan uuden liiton paremmuuden ja olivat uskonsa tähden joutuneet kärsimään
paljon (10:32-34). Ilmeisesti tietty pyrkimys paluusta juutalaisuuteen johtuu
sekä vainoista että Herran toisen tulemisen viipymisestä. Edelleenkin uskovilta
edellytetään kärsivällisyyttä uskossa (10:35-39). Kestävän uskon palkka on
kuitenkin lopulta suuri. Uskon onkin aina oltava keskeinen asia kristityn
elämässä eikä hän saa langeta takaisin luottamaan lain tekoihin (vrt. Hab.2:4;
Room.1:17; Gal.3:11). Mutta sellainen, joka vainoa ja vastoinkäymisiä
välttääkseen vetäytyy Kristus-uskosta takaisin lain tekojen tielle, saa
osakseen Jumalan tuomion. Heprealaiskirjeen kirjoittaja kuitenkin perimmältään luottaa
siihen, että hänen lukijoillaan on aito ja kestävä pelastava usko.
Lähteet
Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).
Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto,
1986).
Zondervan NIV
Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 8.8.2014
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti