Heprealaiskirjeen kirjoittajalla on kahdessa loppuluvussa
vielä asioita esille tuotavanaan koskien erityisesti kristillistä uskoa ja
elämää. Kristillinen usko ei ole vain asioiden totena pitämistä vaan uskolla on
merkittäviä vaikutuksia uskovien käytännön elämään. Kirjeen loppuluvuissa säilyy
myös jännite vanhan liiton juutalaisuuden (lain) ja uuden liiton uskon (armon) välillä.
Kirjeen lukijat ovat juutalaiskristittyjä, joita näiden tausta huomioon ottaen kehotetaan
kestävästi pysymään uuden liiton uskossa ja sen mukaisessa elämässä.
Heprealaiskirje antaa vaikutelman juutalaiskristillisestä seurakunnasta,
joka on ollut vaarassa joutua väsymyksen valtaan (Hepr.12:12,13). Sen tähden
kirjoittajan on koko ajan kehotettava, lohdutettava ja varoitettava
lukijoitaan. Uskon päämäärä on edessäpäin, kätkettynä Jumalan sanaan ja
lupauksiin. Sen tähden on syytä siirtää syrjään kaikki sellainen, mikä estää ja
haittaa uskovia matkalla – erityisesti synti (12:1) – ja ottaa vastaan apu,
joka heille annetaan. Vähän aikaisemmin kirjoittaja on kuvannut lukijoiden
eteen vanhan liiton pyhien kestävyyttä uskossa (11:4-40). Nämä uskon sankarit
voivat olla innostavia esikuvia uuden liiton uskoville. Juokseminen vaatii
sitä, että uskovat panevat pois kaiken, mikä haittaa juoksemista. Suurin
mahdollinen apu on se, että uskovat suuntaavat katseensa Jeesukseen (12:2,3). Hän
on ”uskomme perustaja ja täydelliseksi tekijä”, paras esimerkkimme täydellisestä
ja loppuun asti kestävästä voittajasta, joka nyt ”…istuu Jumalan valtaistuimen
oikealla puolella”. Juuri Kristus antaa uskovan sielulle uutta rohkeutta.
Verrattuaan ensin uskovien elämää kilpajuoksuun kirjoittaja
ottaa sitten havaintokuvaksi verisen taistelun (12:4). Sanontaan ”ette ole
joutuneet vuodattamaan vertanne taistelussa syntiä vastaan” sisältyy varoitus
ja muistutus, että nykyistä hetkeä vielä vaikeampia aikoja voi olla tulossa. Uskovat
(kirjeen alkuperäiset lukijat) olivat jo kestäneetkin suuria taisteluja ja
kärsineet tappioita omaisuutensa ja kunniansa suhteen (10:34), mutta vielä ei
ole ollut kysymys heidän hengestään. Kristillisen seurakunnan ei tule oudoksua,
jos kristittyihin kohdistuva vaino saavuttaa niinkin suuren asteen että on kyse
uskovien hengissä pysymisestä. Vainon osalta on kärsimys kuitenkin otettava
vastaan Jumalan kasvatuksena (12:5-11). Jumalan kurituksen tarkoitus on auttaa
ja rohkaista (!) uskovia ponnistelemaan kohti päämäärää, sillä kuritus on osoitus
Jumalan rakkaudesta heitä kohtaan (vrt. Sananl.3:11,12). Kuritusta ei pidä
väheksyä eikä sen alle tule masentua tappiomielialan vallassa. Jumalan kuritus
on päinvastoin kasvatusta ja valmennusta Hänen omia lapsiaan kohtaan. Jos
Herran kuritusta ei olisi, se samalla osoittaisi, etteivät uskovat edes ole
Hänen lapsiaan (uskovat olisivat päinvastoin voimakkaasti sanottuna ”äpäriä”).
Jos jo maallisten lasten kuriin ohjaaminen on hyödyllistä, on taivaallisen isän
kuritus vielä paljon hyödyllisempää. Jumalan kurituksen tarkoituksena on antaa uskoville
pysyvää ja ikuista hyötyä: pyhitystä (Hepr.12:10), vanhurskautta ja rauhaa
(12:11). Tietenkään kuritus ei tuota välitöntä iloa vaan päinvastoin hetken
kestävää tuskaa, mutta sen hedelmä näkyy lopulta ajan ja kasvamisen myötä.
Uskovien (seurakunnan) päämäärät ovat jaloja asioita (rauha
ja pyhitys, 12:12-17). Ruumiinjäsenien vertauskuvallinen ojentaminen kuvaa
rohkeutta jatkaa etenemistä uskon kilparadalla. Uskova ihminen on kaikesta
huolimatta edelleen syntinen ja siksi taipuvainen itsekkyyteen. Tämä puolestaan
on vaikuttamassa ihmissuhteisiin repivällä tavalla. Tämä ei ole kuitenkaan Jumalan
tahdon mukaista, vaan ehdottomana käskynä ihmissuhteissa on pyrkimys
rauhantilaan. Kirjeen kirjoittaja kehottaa lukijoitaan rauhaan kaikkien kanssa
(ei pelkästään uskovien kesken vaan todella kaikkien kanssa!). Rauhaan
pyrkimisessä on tavoitteena jatkuva sopusointu ja kanssaihmisiin kohdistuva harmoninen
rauhantila (vrt. Matt.5:9). Pyrkimys pyhitykseen taas merkitsee jokapäiväistä
kilvoittelemista eroon synnistä, vedoten uskon kautta omaan asemaan
Kristuksessa ja eläen Pyhän Hengen voimasta todeksi yhteyttä Kristukseen (vrt.
Room.6:11,12). Oikeaan jumalasuhteeseen liittyy läheisesti oikea suhde muihin
uskoviin (vrt. rakkauden kaksoiskäsky, Matt.22:37-39). Ihmisten keskinäinen
rauhantila on sinänsä osa uskovien pyhityselämää. Mutta pyhityksen kulmakivenä
on uskovien suhde Kristukseen. Hengen pyhittäminä uskovat voivat päästä
lopullisessa mielessä näkemään Herran ja elämään ikuisesti Hänen yhteydessään. Kysymys
ei tällöin ole lain noudattamisesta vaan Jumalan armosta. Tässä ajassa eläen kenenkään
ei tule hukata Jumalan armoa eikä päästää itseään katkeroitumaan, mistä on
varoittavana esimerkkinä Esau (1.Moos.25:29-34). Tämä vaihtoi hengellisen
hyvinvoinnin oman lihan hetkelliseen tyydyttämiseen. Tämä esimerkki sisältää
myös ajatuksen, että kääntyminen Jumalan armosta takaisin vanhan liiton muotomenoihin
vie lopulta takaisin entiseen toivottomuuteen. Lihan synteihin ja epäuskoon
vajonneet uskovat saattavat tätä kautta jäädä vaille Jumalan siunauksia ja
äärimmillään menettää ne etuoikeudet, jotka heillä ovat Kristuksessa (vrt. Hepr.10:29).
Lupaukseen perustuvasta uskosta kumpuaa hyvää hedelmää (12:18-24).
Usko vapauttaa pelosta. Lain aikakaudella Herran läsnäolo oli pelottava asia
jopa Moosekselle. Uusi liitto puolestaan on vapauttava. Tästä syystä
kirjoittaja uudelleen ja uudelleen painottaa, että on paljon parempi jatkaa elämää
Kristuksessa kuin palata vainon pelossa juutalaisuuteen. Uuden liiton aikana
Jumalan armo vie kaikki uskovat, niin juutalaiskristityt kuin pakanauskovat, maallisen
Jerusalemin ja Siinain vuoren sijasta ”elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen
Jerusalemin luo”. Tässä on viittaus taivaalliseen jumalanpalvelukseen.
Kristillisen seurakunnan elämälle luonteenomaista on vapaa pääsy Jumalan luo.
Kyseessä on asia, jonka Kristus on saanut aikaan uhrillaan: Kristus on
raivannut auki uuden ja elävän tien Jumalan luokse (10:19-22; vrt. Joh.14:6).
Vanhan liiton aikana tie ei vielä ollut avattu, mutta nyt on Kristuksen uhrin
ansiosta avoinna pääsy oikeaan jumalanpalvelukseen. Vanhatestamentillinen
ilmoitus määräyksineen uhreista ja pappeudesta on täyttynyt (ja korvattu) Kristuksessa.
Uuden liiton jumalanpalvelus tapahtuu itse asiassa taivaassa (Hepr.12:22-24)!
Mutta kyseessä ei ole pelkkä näky tulevasta vaan uskovat voivat kokea tätä
taivaan osallisuutta jo täällä maan päällä, omassa paikallisseurakunnassaan. Uuden
liiton seurakunnassa Jumalan läsnäolo on jatkuvaa. Lisäksi uusi seurakunta myös
palvelee Jumalaa niin kuin Hän tahtoo (12:28, 13:15,16). Jumalan läsnäolo
seurakunnan keskellä on myös hyvä syy siihen, että emme laiminlyö seurakunnan
kokoontumisia (10:25).
Kirjeen kirjoittaja tuntuu toistavan ja painottavan tiettyjä
asioita, koska seuraavaksi hän varoittaa lukijoitaan torjumasta Jumalaa
(12:25-29). Synnin vaara on todellinen. Jumalan tuomio kohtasi jo vanhan liiton
ihmisiä, jotka kieltäytyivät kuuntelemasta ja tottelemasta Mooseksen varoitusta
maan päällä. On vielä vaarallisempaa torjua Kristuksen ääntä, joka kuuluu armon
evankeliumissa. Tuomiopäivänä ainoastaan pysyvä ja iankaikkinen säilyy
järkkymättömänä. Tällainen järkkymätön asia on uskovien perinnöksi saama
ikuinen valtakunta.
Luvun 13 alussa lukijoita kehotetaan Jumalan tahdon
mukaiseen elämään ja uskoon arkielämän keskellä (13:1-6). Uskon on tultava
näkyviin käytännön ihmissuhteissamme. Se ilmenee vieraanvaraisuutena,
huolenpitona, myötätuntona ja aitona samaistumisena sekä kunniallisena
avioelämänä (samalla kirjoittaja tässä torjuu vaatimuksen selibaatista ja
korostaa seksuaalisuuden kunniallista asemaa avioliiton sisälle kuuluvana
asiana). Sen sijaan ahneus ei kuulu uskon varassa elettävään elämään. Uskova
saa lohdutusta ja rohkaisua siitä, että Herra on aina lähellä. Uskova ei
rakasta rahaa vaan tyytyy siihen mitä hänellä on. Uskon vahvistuksena voidaan panna
merkille hyviä esikuvia (13:7-9). Ensinnäkin, esimerkillisten sanaa julistavien
johtajien usko sopii uskoville esikuvaksi. Mutta täydellisin esimerkki on
lopulta muuttumaton Jeesus. Jeesus on aina ollut sama (niin ennen maan päälle
tuloaan, maan päällä ollessaan, taivaaseen noustuaan, toisen kerran tullessaan
ja ikuisuudessa). Vaikka Jeesus tuli ihmiseksi, Hän ei koskaan ollut vähemmän
kuin muuttumaton Jumala. Mutta vastakohtana elävälle uskolle on lakiusko, johon
sisältyvät ulkonaiset ruokamääräykset. Oikea hengellinen todellisuus ilmenee
armossa, jota täynnä oleva kristitty vaeltaa vakaana Kristuksen todistajana.
Uuden liiton uskonelämä ei ole enää sama asia kuin vanhan lakiliiton
juutalaisuus ja sen uhritoimitukset (13:10-14). Usko ja lakihenkisyys eivät
uuden liiton aikana sovi yhteen. Juutalaisuskoville kääntyminen Kristuksen
puoleen kuitenkin merkitsi vainoa ja hyljeksimistä muiden juutalaisten taholta,
mutta tämä pilkka uskovien kuitenkin oli kannettava. Erottautuminen edellytti
uskoa, joka ei pannut toivoaan ajalliseen vaan iankaikkiseen, tulevaan
kaupunkiin. Uskovien tulee palvoa Herraa
ja olla Hänelle kuuliaisia (13:15-17). Lopulta kuuliaisuus Jumalalle merkitsee
myös kuuliaisuutta maanpäällisille johtajille.
Läpi koko Heprealaiskirjeen käy ilmi, että seurakunnan
kulmakivenä eivät ole seurakunnan jäsenet, vaan Jeesus Kristus (vrt.
Ef.2:19-22). Uskovat ovat Kristuksen seuraajia. Hänen esimerkkiään noudattaen
ja Hänen johdatuksessaan uskovien on täällä maan päällä kuljettavakin. Samalla heidän
tähtäyspisteensä on tulevaisuudessa, siinä pysyvässä kaupungissa, joka tulee.
Tämä tulevaisuuteen katsominen on luonteenomaista koko heprealaiskirjeelle.
Kirjeen päätös on kirjoittajan omakohtaista pyyntöä,
siunausta ja tervehdystä (Hepr.13:18-25). Kirjeen kirjoittajaa ei tiedetä,
mutta tervehdyksestä käy ilmi, että kirjoittaja on tuntenut Timoteuksen
(13:23), mikä viittaa Paavalin lähipiiriin. Tästä syystä kirjettä voidaan pitää
apostolisena ja ”paavalilaisena”. Viittaus Timoteukseen pitää myös sisällään
ajatuksen että kirje oli kirjoitettu erityiselle, rajatulle ihmisryhmälle (kirjeen
sisältö puolestaan kertoo että ko. kohderyhmänä olivat tietyt
juutalaiskristityt). Heille osoitettu kirje on samalla ollut avartavana,
rakentavana dokumenttina kaikille kristityille kaikkina aikoina.
Lähteet
Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).
Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto,
1986).
Zondervan NIV
Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula. 28.8.2014
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti