Eräs Heprealaiskirjeen teemoista on kärsivällisyys uskossa. Kirjeen kirjoittaja muistuttaa lukijoitaan
uskonrohkeudesta ja kestävyydestä (Hepr.10:32-39). Kestävän uskon palkka on
lopulta suuri. Uskon onkin aina oltava keskeinen asia kristityn elämässä eikä
hän saa langeta takaisin luottamaan lain tekoihin (vrt. Gal.3:11).
Tämän jälkeen seuraa Heprealaiskirjeen luku 11, jota on
syystä nimitetty ”uskon luvuksi.” Luvun 11 tarkoituksena on kestävän uskon
tukeminen ja kasvattaminen. Ensiksi kerrotaan ytimekkäästi, mitä usko on (11:1).
Usko on ensinnäkin luottamusta siihen mitä toivotaan. Uskon ja toivon välillä
on näin läheinen yhteys. Ellei ihmisellä ole toivoa, hän tuskin pystyy
uskomaan. Jumalan sana ja lupaukset kulkevat aina edellä ja laskevat
perustuksen ihmisen uskolle. Toiseksi, usko ja toivo kohdistuvat aina
näkymättömään Jumalaan, Hänen sanaansa ja lupauksiinsa. Usko merkitsee varmuutta
siitä, että kaikki vielä täyttymättömät lupaukset toteutuvat (vrt. 2.Kor.5:7). Tämä
uskon olemuksen kaksiosainen määritelmä valaisee sitä tietä, jota kulkemaan uskovat
on kutsuttu – vaeltamaan uskossa eikä näkemisessä.
Uskon esikuvia
Kirjeen kirjoittaja kuvaa lukijoilleen VT:n tunnetuimmat
henkilöt ja esittää heidät seuraamisen arvoisina esimerkkeinä uskosta ja
uskollisuudesta (11:2). Nämä VT:n henkilöt (”isät”) voivat opettaa lukijoille
sen, että ihmiset eivät koskaan ole kääntyneet turhaan Jumalan puoleen uskossa.
”Isät” saivat Jumalan avun ja Hänen siunauksensa, koska he uskoivat! Toivoa
täynnä he pitivät kiinni uskosta, vaikka he eivät nähneetkään uskonsa kohdetta.
Uskossa on näin kysymys sellaisista asioista, joita ei voida nähdä toteutuneina.
Yksikään ”isistä” ei palvellut Jumalaa puolisydämisesti, vaan luottaen Häneen
täydellisesti uskossa.
Mutta ennen VT:n isien uskon kuvauksia kirjoittaja vielä
toteaa yhden uskoville tärkeän näkökulman: maailman luomisen tyhjästä Jumalan
sanalla (11:3). Tässä kohden tietenkin omaa viisauttaan ja kaikkea tämän
maailman tarjoamaa antia täynnä oleva ihminen joutuu valinnan paikalle: onko
Raamattu oikeassa myös luomisen osalta vai onko kaikki sittenkin syntynyt vain
sattumalta, kuten evoluutioteoria opettaa? Kuitenkin jo luomakuntaa
tarkkaillessamme kohtaamme näkymättömien asioiden todellisuuden, jos
tunnustamme Jumalan luomistyöt Raamatun ilmoittamalla tavalla (vrt.
Room.1:19,20). Jumalan elävä sana, joka on luonut kaiken ja ohjaa luomakuntaa,
on näkymätön. Kun jo näkyvä olemassaolomme on alkuisin näkymättömästä Jumalan
sanasta, ei ole syytä ihmetellä, että Jumala tahtoo kiinnittää sydämemme ja
toivomme näkymättömiin ja hengellisiin, niin että etsimme oikeaa päämääräämme
niistä emmekä mistään maallisesta, joka on näkyvää ja aineellisista (huom! myös
Jumalan luoma aineellinen maailma on luotu hyväksi, 1.Moos.1:31, mutta
näkymätön oli ensin ja on siinä suhteessa näkyvän yläpuolella).
Tämän johdannon jälkeen esitellään suuri joukko uskon sankareita. Ensimmäinen varsinainen uskon todistaja on Aadamin ja Eevan toinen poika, Abel (Hepr.11:4). Puhutteleva esimerkki uskosta on hänen uhrinsa. VT:n kertomus Kainin ja Abelin uhreista (1.Moos.4:3-5) ei nimenomaisesti kerro siitä, miksi Abelin uhri oli näistä parempi. Syyksi on esitetty, että Abelin uhri merkitsi veren (sovintoveren) vuodattamista kun taas Kainin uhri oli veretön. Mutta joka tapauksessa Kain toimi tietoisesti vastoin Jumalan tahtoa. Perimmältään uhrien paremmuus perustuu siihen, että veljesten sydämen tila oli erilainen. Kainin voi sanoa esittelevän oman työnsä tuloksia eikä hän toiminut uskon varassa. Jumala ei siksi hyväksynyt hänen uhriaan. Abelin uhri taas perustui uskoon, jonka perusteella hän oli vanhurskas Jumalan edessä. Abel oli Raamatun mukaan ensimmäinen marttyyri, veritodistaja, joka kuoli uskonsa vuoksi.
Seuraava uskon esimerkki on Henok (Hepr.11:5). Hän eli Jumalan
tahdon mukaisesti ja hänet Jumala otti pois maan päältä ilman, että tämä
koskaan koki kuolemaa (toinen ilman kuolemaa taivaaseen poistunut on Elia,
2.Kun.2:11). Ilmeisesti Henokin esimerkkiin vedoten kirjoittaja toteaa vielä
tärkeän näkökulman Jumalalle kelpaavasta uskosta (Hepr.11:6): ensin täytyy
uskoa, että Jumala on olemassa; mutta pelkästään se ei vielä riitä vaan ihmisen
tulee lisäksi uskossa etsiä Jumalaa ja Hänen tahtoaan, jotta voi olla Jumalalle
otollinen. Pelkkä uskon vilpittömyys ei riitä, vaan uskon tulee olla Jumalan
tahdon mukainen. Henokin elämä (josta ei Raamattu juuri mitään kerro) on
todistus siitä, että vain uskon kautta ihminen voi elää Jumalalle mieliksi ja
lähestyä Häntä.
Seuraava uskon esimerkki on Nooa (11:7). Aikalaiset
pilkkasivat Nooaa, joka rakensi uskon varassa arkin (kelluva, ohjauskyvytön
laiva). Nooa uskoi ennustuksiin tulevista asioista, vaikka niistä ei vielä
ollut mitään näkyvää merkkiä. Arkin avulla Nooa ja hänen perheensä pelastuivat
vedenpaisumuksesta, mutta pilkkaajat lopulta hukkuivat ja saivat kokea Jumalan
tuomion. Nooan mukana pelastui koko ihmis- ja eläinkunta sukupuuttoon
kuolemiselta. Nooan usko ”langetti maailmalle tuomion” ja hänestä tuli
”vanhurskauden perillinen” (KR 1938) uskonsa kautta.
Mitä tulee yleisesti esimerkillisyyteen uskon suhteen, VT
antaa todistuksensa kantaisistä, patriarkoista (11:8-22). Kaikki patriarkat,
Abraham, Iisak ja Jaakob sekä myös Jaakobin poika Joosef, joutuivat toimimaan
uskon varassa. Erityisesti on pantava merkille Abrahamin usko. UT:ssa Abraham
esitetään selvästi Vanhan testamentin suurimpana uskon esikuvana (Room.4:3;
Gal.3:6; Jaak.2:23). Jo sekin oli suuri uskon askel, että Abraham lähti Jumalan
käskystä omasta maastaan siihen maahan, jonka Jumala hänelle oli luvannut
osoittaa. Abraham ei epäillyt eikä esittänyt kysymyksiä vaikka hän ei tosiasiassa
tiennyt, minne oli menossa. Abrahamin uskon horjumattomuus näkyi edelleen
siinä, ettei maata, jota kohti hän lähti, ollut vielä edes luvattu hänelle; ja
lupauksen saamisen jälkeenkin se oli edelleen kanaanilaisten hallussa.
Silloinkaan Abrahamin usko ei horjunut, kun hän joutui elämään muukalaisena
vieraassa maassa vailla pysyvää asuinpaikkaa. Myös Saara esitetään uskon
sankarina, koska hän uskoi saavansa jälkeläisen vaikka luonnollinen lasten
synnyttämisen aika oli hänen kohdallaan ohi (Raamattu ei toisaalta peittele
Jumalan ihmisten heikkouksia: Saarallakin olivat ensin inhimilliset epäilynsä
Herran lupauksia kohtaan, vrt. 1.Moos.18:9-15; nämä heikkoudet eivät kuitenkaan
tee tyhjäksi sitä uskoa, mikä heillä perimmältään oli). VT:n pyhien uskon
aitous näkyy monessa suhteessa: (1) heidän kuolemassaan, koska he kaikki
kuolivat uskossa; (2) heidän horjumattomassa luottamuksessaan, vaikka he eivät
omin silmin saaneet nähdä lupausten toteutumista; ja (3) heidän vaelluksessaan
Herralle pyhittäytyneinä ja maailmalle muukalaisina. Uskollaan he osoittivat
pyrkivänsä parempaan maahan, ”taivaalliseen isänmaahan.” Jumala osoitti
myöhemmin arvostavansa patriarkkojen ratkaisuja ilmoittamalla itsensä
Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalana (2.Moos.3:6,15; 4:5).
Mutta Jumalan Abrahamille antama käsky uhrata poikansa Iisak
oli ehkä kaikkein vaikuttavin uskon koetus (Hepr.11:17-19). Iisak oli lupauksen
lapsi, josta piti polveutua suuri kansa. Kun Abraham sai käskyn uhrata ainoan
poikansa, Jumala näytti ikään kuin kumonneen lupauksensa. Abraham joutui tällöin
ankaraan uskon kamppailuun. Mutta Abraham ei nähnyt tässäkään tilanteessa
mitään muuta mahdollisuutta kuin luottaa Jumalaan. Abraham uskoi, että Jumala
täyttää sanansa vaikkapa Iisakin kuoleman kautta. Sen tähden Heprealaiskirjeen
kirjoittaja näkee Abrahamin menettelyssä myös ylösnousemuksen esikuvan. Abraham
uskoi Iisakin heräävän kuolleista, koska hän sittenkin luotti Jumalan
lupaukseen Iisakin jälkeläisten suuresta joukosta. Abrahamin voi sanoa
henkisesti uhranneen ainoan poikansa. Näin Abraham oli esikuva taivaallisesta
isästä, joka ”ei säästänyt omaa Poikaansakaan” (Room.8:32). Koko tämä
tapahtumasarja oli kuitenkin lopulta vain Jumalalta tullut koetus. Abrahamin
usko kesti tämän koetuksen, jossa hän voitti kuolemanpelon ja lopulta palautti
Iisakin kuolemasta.
Uskon kautta siunasivat Iisak ja Jaakob poikansa puhuen
tulevista asioista kuin ne olisivat senhetkisiä (Hepr.11:20,21). Joosefin usko
taas näkyi siinä, että korkeasta asemastaan huolimatta hän tajusi, ettei Egypti
ollut hänen kotimaansa ja että Jumala lupauksensa mukaan palauttaa Israelin
Kanaaninmaahan (11:22). Joosefin voi päätellä myös uskoneen siihen, että Jumala
kerran herättää hänen fyysisen ruumiinsa taivaalliseen kotimaahan (osoitus
varhaisesta ylösnousemususkosta).
Seuraava nimi luettelossa on Mooses. Hänenkin elämänsä on voimakas todistus uskosta (11:23-29). Tässä mainitaan kokonaista viisi esimerkkiä: hänen ihmeellinen pelastumisensa sylilapsena, hänen halunsa jakaa Jumalan kansan kohtalo, hänen uskollisuutensa näkymätöntä Jumalaa kohtaan mahtavan kuninkaan (faraon) suosion kustannuksella, pääsiäisen asettaminen ja Punaisen meren ylittäminen yhdessä israelilaisten kanssa. Egyptistä irrottautuminen merkitsi Moosekselta peruuttamatonta uskonratkaisua. Mooseksen tehtävä kansan vapauttajana ja johtajana oli raskas, mutta hän täytti Jumalan antamat velvollisuudet varmana uskossa. Hän toimi ikään kuin ei olisikaan ollut tekemisissä ihmisten vaan ainoastaan Jumalan kanssa, johon hänen katseensa oli uskossa kiinnittynyt.
Seuraavat jakeet sisältävät vielä joukon uskon esimerkkejä Israelin kansan historiasta (11:30-32). Joosuan johdolla kansa valloitti luvatun maan ja vahvasti linnoitettu Jerikon kaupunkikin kukistui. Jerikon muurit eivät kaatuneet pelkän marssimisen ja torviin puhaltamisen johdosta vaan uskon kautta. Myös portto Rahab mainitaan uskonsa tähden. Hän oli ottanut israelilaiset vakoojat kotiinsa ja näin osoittanut uskonsa Israelin Jumalaan (Rahabista tuli lopulta Messiaan esiäiti, Matt.1:5). Uskon todistajien joukkoon kuuluu tuomareita, kuninkaita, profeettoja ja veritodistajia. Tässä vaiheessa kirjoittaja tyytyy luettelemaan joitakin nimiä tai mainitsemaan lyhyesti heidän kohtalonsa.
Mitä kaikkea nämä uskon esimerkit todistavatkaan, siitä
vielä kirjoittaja kertoo (Hepr.11:33-40). Niin voitot kuin tappiot,
pelastuminen ja kärsimykset on ymmärrettävä saman uskon vaikutuksiksi. Uskosta
voi todistaa muukin kuin vain voitto ja apu ylhäältä. Elävä usko ei ole
ulkonaisen menestyksen teologiaa. Moni uskon sankareista joutui kärsimään. Rohkeus
kestää kärsimyksiä, jopa kuolemaa, ja alttius kärsimyksiin ovat selvä merkki
uskosta. Marttyyrikuolema oli kaikkein voimakkain todistus heidän uskostaan. Toisinaan
Jumala kyllä auttoi näkyvästi ja ihmeellisesti, mutta toisinaan taas näytti
siltä kuin Hän ei olisi (ulkonaisesti) lainkaan auttanut. Niinpä joku sai nähdä
Herran ihmeitä, toiset eivät. Siitä huolimatta uskovia eivät olleet vain ne,
jotka näkivät Hänen ihmeitään ja joita Hän auttoi. Joku sai kirkastaa Jumalaa
elämällään, toiset taas ylistivät Häntä kuolemallaan. Huomaamme, että usko
antaa voimaa niin voittoihin kuin tappioihin, sekä elämään että kuolemaan.
Luvun 11 viimeiset jakeet korostavat jälleen, että usko kohdistuu
tulevaisuuteen. Tämä ilmenee siitä, että vaikka heistä annetaan uskonsa
perusteella hyvä todistus, niin ”sitä mikä on luvattu, he eivät vielä saaneet”
(11:39). Nämä vanhan liiton uskovat pääsevät täydellisyyteen vasta meidän
kanssamme (11:40). Lopullinen ”täydellisyys” tulee sekä VT:n että uuden liiton
uskovien osaksi vasta sitten kun Kristus palaa hallitsemaan kuningasten
kuninkaana aikojen lopulla.
Nämä kaikki VT:n esikuvat olivat esimerkillisiä uskossaan.
Mutta heidät on kuvattu meidän eteemme juuri siksi, että seuraisimme heidän
esimerkkiään.
Lähteet
Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).
Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto,
1986).
Zondervan NIV
Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 14.8.2014
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti