Heprealaiskirjeen yhtenä pääteemana on Kristus ylipappinamme
(Hepr.3:1). Kristus on ylipappimme ennen muuta siksi, että Hän on saattanut
päätökseen lunastustyön. Jumalan Poika edustaa ihmistä Jumalan valtaistuimen
edessä (4:14-16). Kristuksen pappeudella on taustansa VT:n kirjoituksissa.
Yleisesti papin tehtävänä on olla yhteyden välittäjänä: pappi on Jumalan ja
ihmisten välimies. VT:n mukainen pappi oli samanaikaisesti kansan edustaja
Jumalan edessä ja Jumalan edustaja kansan edessä. Tämä toteutui lopullisesti
uuden liiton aikana Jeesuksessa Kristuksessa.
Heprealaiskirjeen kirjoittaja selvittää (5:1-4) ylipapin
viran luonnetta, sen edellytyksiä ja tehtäviä. Ylimmäisen papin ominaisuuksiin
kuuluu, että hänet valitaan ihmisten joukosta, että hänen tulee ymmärtää näiden
inhimillisiä heikkouksia ja että hän on Jumalan kutsuma. Seuraavissa jakeissa
kirjoittaja osoittaa, että Kristus täyttää nämä vaatimukset täydellisesti
(5:5-10). Koska Hän sopi tehtävään täydellisesti, Hänestä tuli ”iankaikkisen pelastuksen
tuoja”. Aaronilaisen ylipapin uhreilla synnit vain peitettiin väliaikaisesti mutta
Kristuksen uhrilla pelastus on pysyvä.
Vanhatestamentillinen pappeuden käsite oli sekä Jumalan
väliaikaisesti säätämä että seurausta ihmisen syntiinlankeemuksesta. Alusta
alkaen ihminen oli tarkoitettu Jumalan yhteyteen. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen
(1.Moos.1:27), jotta ihminen eläisi rakkauden sitein yhteydessä Luojaansa ja
eikä olisi koskaan erossa Hänestä. Mutta ihminen nousi kapinaan Jumalaa vastaan
langeten syntiin. Siitä lähtien langennut ihminen pyrki palauttamaan yhteyden
Jumalaan ja löytämään sen pääsyn Jumalan luo, joka menetettiin Aadamin
lankeemuksen seurauksena. Papin tehtävänä oli olla tämän yhteyden välittäjänä.
Heprealaiskirjeestä heijastuu kaipaus täydellisyyteen (Hepr.7:11; 9:9), joka
edellyttää pappeuden syntymistä. Siinain vuorella Jumala ilmoitti, että
Israelista tulisi Herran ”pappisvaltakunta ja pyhä kansa” (2.Moos.19:6). Tällöin
lupaus koski kansaa kokonaisuutena. Itse papillista tehtävää hoiti kuitenkin Jumalan
kutsun mukaan pappisheimo, leeviläiset ja erityisesti Aaron poikineen.
Yhdelläkään muulla ei ollut oikeutta ryhtyä pappisvirkaan (4.Moos.3:6-13).
Papeilla oli monia velvollisuuksia, jotka yksilöitiin Mooseksen laissa. Papeista yksi, joka oli ylipappi, edusti koko kansaa. Tämä ilmeni erityisen selvästi ns. suurena sovituspäivänä, jolloin ylipappi meni temppelin kaikkein pyhimpään toimittaakseen sovituksen niin oman ja kuin koko kansan syntivelan edestä (3.Moos.16:1-34). Ajatus oli se, että kansa itse astui ylipapin välityksellä Jumalan eteen siihen paikkaan, jossa Herran jumalallinen läsnäolo ilmeni erityisellä tavalla.
Vanhatestamentillinen Aaronin pappeus ei kuitenkaan ole
kaikilta osin Kristuksen ylipappeuden esikuvana. Sen sijaan Kristuksen ikuisella
ylipappeudella on VT:ssa toinen, erityinen esikuvansa: Salemin kuningas
Melkisedek (1.Moos.14:17-20; Hepr.5:6,10, 7:1-28; ”Salem” on Jerusalemin
muinainen nimitys). Nimi Melkisedek viittaa Messiaaseen, koska nimen merkitys ”vanhurskas
kuningas” on messiaaninen nimi (Sak.9:9), samoin kuin ”rauhan kuningas” (vrt.
Jes.9:5,6). Melkisedekistä on käytetty messiaanisuuteen viittaavia sanoja:
”Hänellä ei ole isää, ei äitiä eikä sukuluetteloa, hänen elinpäivillään ei ole
alkua eikä loppua. Hänet on kuvattu Jumalan Pojan kaltaiseksi, ja hän pysyy
pappina ainaisesti” (Hepr.7:3). Tämä on kuitenkin eräässä mielessä suorastaan
juutalaisuuden vastaista. Nimittäin, juutalaisten ajattelutavan mukaan papiksi
voi tulla vain sellainen, jonka syntyperä oli moitteeton ja varma (esim. Esra
2:61-63). Huomionarvoista on, että Melkisedek ei täyttänyt tätä vaatimusta. Hän ei ollut juutalaisuuden mukaiseen papinvirkaan sovelias.
Melkisedekin syntyperä oli ihmisille selittämätön. Melkisedekistä sanotaan
tästä huolimatta (tai juuri tästä johtuen!), että hän on pappi ikuisesti ja hän
elää näin ikuisesti - hänen päivillään ei ole alkua eikä loppua.
Melkisedekin henkilöllisyyttä on toisinaan tulkittu eri
tavoin: hänen on ajateltu olleen enkeliolento tai itse Jumala ihmishahmossa.
Tämä on kuitenkin pelkkää arvailua ja hän saattoi olla vain ihminen, jonka
syntyperää ei tunnettu. Olennaista onkin pelkästään sen, että hän on Kristuksen
kaltainen henkilö, ”tyyppi” (typologinen tulkinta), joka syntyperänsä puolesta
viittaa aivan toiseen pappeuteen kuin mitä oli aaronilainen pappeus. Daavidin
psalmissa 110:4 sanotaan Messiaasta: ”Sinä olet pappi ikuisesti, sinun
pappeutesi on Melkisedekin pappeutta” (tätä lainataan heprealaiskirjeen
jakeissa, Hepr.5:6,10; 7:17,21). Tämä todistaa ratkaisevalla tavalla Kristuksen
ikuisen ylipapillisen aseman. Nämä Melkisedekin ja Messiaan pappeudesta puhuvat
kohdat ovat monessa mielessä heprealaiskirjeen ymmärtämisen avaimia. Kaikki,
mitä käsite ”ylimmäinen pappi” sisältää, on täyttynyt Jeesuksessa Kristuksessa,
niin teologisesti kuin historiallisesti. Jeesus on oikea ylimmäinen pappi, joka
on avannut meille tien kaikkein pyhimpään (10:19,20). Sen tähden Kristuksen
ylipapillisen viran esikuva ei ole aaronilainen pappeus, vaan sellainen
pappeus, joka on osoittautunut edellistä korkeammaksi, jollainen on pappiskuningas
Melkisedekin mukainen pappeus. Voidaan sanoa, että melkisedekiläisessä
pappeudessaan Kristus ylitti aaronilaisen pappeuden esikuvan.
Kristuksen pappeus on pysyvä ja myös Hänen uhrinsa tuo
ikuisen pelastuksen. Pelastus on vapautumista kuoleman vallasta ja kaikista
Jumalalle vihamielisistä valloista (5:7). Toisaalta pelastus merkitsee Jumalan
lupausten täyttymistä, jota voidaan kokea jo nyt (6:9), mutta joka toteutuu lopullisesti
vasta lopun ajan täyttymyksessä (1:14; 9:28).
Tämän jälkeen kirjoittaja siirtyy jälleen kohti käyvään
kehotukseen (5:11-14). Kehotus sisältää varoituksen hengellisestä
kypsymättömyydestä. Tavoitteena on olla hengellisesti täysi-ikäinen kristitty,
joka on kokenut ja harjaantunut erottamaan hyvän ja pahan. Kirjeen
vastaanottajat olivat epäilemättä juutalaiskristittyjä, joilla oli vaarana
ajautua takaisin perinteiseen juutalaisuuteen. Näiden juutalaisuskovien oli
vaikea tajuta, mikä heidän asemansa on Kristuksessa ja mitä he Hänessä
omistavat. Siksi näiden juutalaiskristittyjen on Jumalaan turvautuen pyrittävä
pois hengellisestä lapsuudesta kohti aikuisuutta (6:1-3). ”Kristuksen opin
alkeiden” tuli olla selviä perusasioita, jolloin heidän ei tarvitse palata
niihin.
Jakeissa 6:1-2
luetellaan kuusi asiaa, jotka ovat ”Kristuksen opin alkeita”. Nämä voidaan ymmärtää
pareittain seuraavasti:
-
parannus kuolemaan johtavista teoista ja usko Jumalaan,
-
oppi kasteista ja puhdistusmenoista sekä kätten päälle panemisesta,
ja
-
kuolleiden ylösnousemus ja iankaikkinen tuomio
Kaksi ensimmäistä ovat kristillisen opin perusasioita ja ne
ovat tuttuja jo Jeesuksen julistuksesta (Matt.5:20; Joh.14:1). Opit kasteista
ja kätten päälle panemisesta kuuluvat myös yhteen. Kirjoittaja ilmeisesti ajattelee
erilaisia kastetapoja tai puhdistuksia, juutalaisten proselyyttikastetta
(juutalaiseksi kääntymisen kastetta), Johanneksen kastetta ja kristillistä
kastetta (vrt. Ap.t.18:24-28). Apostolien teoissa Pyhä Henki saatiin usein kätten
päälle panemisen välityksellä (8:17, 9:17, 19:6). Myös viimeiset kaksi kuuluvat
yhteen, koska juutalaisten uskoon tulleiden oli välttämättä saatava opetusta
kuolleitten ylösnousemisesta ja iankaikkisesta tuomiosta, sillä näitä asioita
oli opittu ymmärtämään aivan uudella tavalla kristinuskon ilmoituksen
välityksellä.
Seuraava jaejakso (Hepr.6:4-8) on tulkinnallisesti vaikea,
koska se pitää sisällään ajatuksen, että kerran uskoon tullut ja myöhemmin
Kristuksesta luopunut ihminen ei enää voi palata Kristuksen luo. Kirjaimellinen
ja pinnallisesti yksiselitteinen tulkinta herätti jo aikoinaan niin paljon
vastustusta, että heprealaiskirjeen asemakin osana Raamatun kaanonia (kirjakokoelmaa)
kyseenalaistettiin. Asiayhteyden perusteella tämä tulkinta ei kuitenkaan ole
kirjaimellisestikaan ajatellen välttämätön ja johdonmukainen, vaan esitetty
ajatus on ymmärrettävä vakavana varoituksena juutalaiskristityille, jotka päättivät
palata takaisin juutalaisten säännösten ja lain kuolleitten tekojen orjuuteen.
Ilmeisesti nämä ihmiset olivat alkaneet uudelleen turvautua juutalaisiin
uhritoimituksiin syntiensä sovitukseksi. He olivat siten luopuneet armosta,
Kristuksen persoonan ja työn omistamisesta. Näin he kiistivät Kristuksen
kuoleman riittävyyden synnin sovituksena. Tätä taustaa vasten he uudelleen ”ristiinnaulitsevat
Jumalan Pojan ja nostavat hänet kaikkien pilkattavaksi”. Tällaista ihmistä
odottaa vain Jumalan tuomio ja hylkääminen. Kysymys ei ole siitä, että
tällainen ihminen ei voisi enää palata Jumalan luo (vrt. Joh.6:37) vaan siitä,
että tällä tavalla luopunut ihminen on Jumalan vihan alainen eikä Kristuksen
työ voi pelastaa häntä. Kyseessä on sydämentila, joka on rinnastettavissa Pyhän
Hengen pilkkaan (Hepr.10:29; Matt.12:32; Mark.3:29).
Huolimatta vakavista varoituksista kirjoittaja lopulta
kuitenkin kertoo luottavansa lukijoihinsa (Hepr.6:9-12). Hänen luottamuksensa
perustuu heidän aikaisempaan uskonelämäänsä eikä Jumala myöskään unohda heidän
rakkaudentekojaan, joita he ovat tehneet pyhille. Kirjoittaja toivoo, että
lukijat etenisivät kohti täysikasvuisuutta ja kypsyyttä. Näin he lopulta ”saavat omakseen sen, minkä
Jumala on luvannut”.
Jumala oli valalla vannoen tehnyt liiton Abrahamin kanssa
(1.Moos.22:16-18), jota juutalaiset pitivät erittäin merkityksellisenä. Juutalaiset
katsoivat liiton koskevan pelkästään heidän omaa kansaansa, mutta tosiasiassa
kyseessä oli liitto, joka koski kaikkia kansoja. Abraham on esimerkkinä
kestävyydestä Jumalan lupauksen täyttymisen odottamisessa. Jumala itse oli
taannut oman itsensä kautta liiton toteutumisen (Hepr.6:13-20). Abraham uskoi
Herraan ja piti lupauksen toteutumista varmana. Jo vajavaisen ihmisten vala on luonteeltaan
pitävä, mutta Jumalan vala on vielä voimakkaampi ja se osoittaa täydellisesti Hänen
suunnitelmiensa muuttumattomuuden. Jumala ei voi valehdella eikä Hän voi perua
lupaustaan, koska Hän on vannonut itsensä kautta. Koska Jumala on muuttumaton,
me voimme olla yhtä rohkealla mielellä kuin Abraham. Lopulta Kristus, joka on
Abrahamin liiton lupausten täyttymys, on vakuutena pelastuksestamme. Siksi
meidän toivomme kohdistuu Kristukseen. Hän on jo taivaallisen pyhäkön esiripun
sisäpuolella, Hän auttaa meitä seuraamaan jäljissään ja siten auttaa meitä pääsemään
Hänen kauttaan esiripun sisäpuolelle, so. taivaaseen.
Melkisedek (= ”vanhurskauden kuningas”) oli Kristuksen
esikuva ja Hänen kaltaisensa (7:1-28). Melkisedek kuvataan Kristuksen
esikuvaksi oikeana ylimmäisenä pappina. Melkisedekin pappeuden suuruus käy
ensinnäkin ilmi siinä, että Abraham antoi hänelle kymmenykset. Abrahamin välityksellä
Leevikin (pappissuku) maksoi kymmenykset itseään suuremmalle. Melkisedekin
pappeus on myös pysyvä toisin kuin aaronilainen pappeus. Leeviläinen pappeus ei
ollut täydellinen, koska sen toimitukset eivät olleet lopullisia ja
täydellisiä. Kuolevainen pappeus ei voinut ottaa pois syntiä eikä tuoda siten
Jumalan hyväksymistä. Kristuksen pappeus, joka on Melkisedekin järjestyksen
mukainen, on parempi ja lopullinen, koska Kristus on kuolematon (aaronilaiset
papit taas kuolivat ja uusia tuli heidän tilalleen). Kristuksen pappeuden voima
näkyy siinä, että (1) siihen sisältyy täydellinen kyky pelastaa, (2) sen uhri
on lopullinen, (3) Kristus täyttää täydellisesti meidän tarpeemme ja (4) se on
sinetöity Jumalan valalla. Kristus on näin pappi ja pelastaja ikuisesti.
Lähteet
Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).
Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto,
1986).
Zondervan NIV
Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 3.7.2014
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti