”Kymmenen käskyä” ovat yhdistelmä ja lyhennelmä Israelille Siinailla annetusta Jumalan laista (2.Moos.20:1-17 ja aavistuksen verran toisenmuotoisina 5.Moos.5:6-21). ”Kymmenen käskyä” on myös käsitteenä mainittu Raamatussa (2.Moos.34:28 ja 5.Moos.4:13). Käskyt oli kaiverrettu kahteen kivitauluun (2.Moos.24:12; 34:1-4; 5.Moos.4:13). Perimätiedon mukaan kolme ensimmäistä käskyä, jotka koskevat jumalasuhdetta, kirjoitettiin ensimmäiseen tauluun ja seitsemän muuta, ihmisten keskinäistä suhdetta käsittelevää, toiseen tauluun.
Mitkä ovat juuri ne kymmenen käskyä, on ymmärretty osittain eri tavoin, ja niinpä käskyt on jaoteltu useallakin eri tavalla. Juutalaisen jaotuksen mukaan ensimmäiseen käskyyn luetaan 2.Moos.20:2:n johdantosanat. Toisen käskyn taas muodostavat vieraitten jumalien pitämiskielto (20:3) ja jumalankuvan tekemiskielto (20:4). Kaksinkertainen himoitsemisen kieltävä käsky (20:17) katsotaan yhdeksi eli kymmenenneksi käskyksi. Kuten kristillinen alkuseurakunta, ortodoksiset ja reformoidut kirkot pitävät kuvakieltoa (20:4) itsenäisenä ja järjestyksessä toisena käskynä. Kaksinkertaista himoitsemisen kieltävää käskyä ne käsittävät yhdeksi käskyksi samoin kuin juutalaiset. Roomalaiskatolinen ja luterilainen kirkko puolestaan jakavat jakeen 20:17 kahdeksi käskyksi, mutta yhdistävät jakeen 20:2 johdantosanat ja muiden jumalien pitämiskiellon (20:3) sekä kuvakiellon (20:4) yhdeksi käskyksi. Nämä ovat kuitenkin sinänsä toisarvoisia jaotuksia, koska kymmenluku lienee ollut sopiva muistin tueksi, sillä käskyt tuli tuntea ”kuin viisi sormeaan.”
Jumalan lain tarkoitus on nähty kolmitahoisena: (1) osoittaa, kuinka ihminen syntisyydessään on kaukana Jumalasta, (2) osoittaa ihmiselle, että he tarvitsevat välittäjää voidakseen koskaan lähestyä Jumalaa, ja (3) osoittaa ihmisille, miten he voivat elää yltäkylläisemmin pitäessään ohjeena Jumalan täydellistä luontoa siten kuin se on moraalilaissa ilmaistu. Viimeksi mainittu näkyy siinäkin, että oikeusvaltioiden lainsäädännössä toteutetaan monilta osin monen käskyn periaatteita (esimerkiksi tappaminen ja varastaminen ovat kiellettyjä asioita).
Jeesus ja UT:n kirjoittajat viittaavat sellaisenaan vain muutamiin näistä kymmenestä käskystä (Matt.5:21, 19:18,19; Room.13:9; Jaak.2:11). Jeesus korostaakin voimakkaasti sitä, että lain täyttämiseen ei riitä vain sen ulkonainen noudattaminen, vaan tarvitaan myös oikea mielenlaatu (Matt.5). Lain suurimmaksi käskyksi Jeesus asettaa kaksinkertaisen rakkaudenkäskyn (Matt.22:36-40), jonka Hän ottaa suoraan Mooseksen kirjoista (5.Moos.6:5; 3.Moos.19:18), ts. käskyn rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä. Se on vanha mutta myös uusi käsky (Joh.13:34; 1.Joh.2:7-10). Voidaankin sanoa, että kun kymmenessä käskyssä yhdistyy koko Mooseksen lain olennainen sisältö, rakkauden käskyyn sisältyvät puolestaan kaikki kymmenen käskyä ja koko laki (Matt.22:40; Room.13:8-10).
Koko Raamattu, VT ja UT, korostaa sitä, että on tärkeää pitää käskyt (2.Moos.20:6; 5.Moos.6:17; Matt.19:17; Joh.14:21; 15:10; 1.Kor.7:19; 1.Joh.2:3,4; 5:3). Jeesus itse korostaa, että Hän ei tullut kumoamaan lakia tai profeettoja vaan toteuttamaan (Matt.5:17).
Martin Luther on Vähä Katekismuksessaan lyhyesti esittänyt ja selittänyt kymmenen käskyä (”Kymmenen käskyä, niin kuin perheenisän on ne väelleen yksinkertaisesti opetettava”). Lutherin esitystapa on erittäin selkeä ja hyödyllinen, joten ohessa otetaan esiin hänen selityksensä kuhunkin käskyyn.
Ensimmäinen käsky
Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia [minun rinnallani].
Mitä se merkitsee? Vastaus:
Meidän tulee yli kaiken pelätä ja rakastaa Jumalaa ja turvautua häneen (Luther)
Ensimmäinen käsky (2.Moos.20:1-3) keskittyy armolliseen Jumalaan, joka vapautti kansan Egyptin orjuudesta. Kyseessä oli Jahve, ”minä olen” (2.Moos.3:14; 6:2; 34:5), joka Mooseksen johdolla vei kansan pois Egyptistä. Koska Hän oli heidän Jumalansa, kansa ei saanut pitää muita jumalia Hänen rinnallaan. Hän yksin oli ainoa tosi Jumala. Yhden ainoan elävän Jumalan palvelemiseen sisältyi israelilaisen uskontunnustuksen ydin (5.Moos.6:4).
Kuvakielto (2.Moos.20:4,5) on ymmärrettävä suuntautuvana epäjumalanpalvontaa vastaan. Kysymys on toisen jumalan (väärän ja ei-olemassa olevan jumalan) palvelemisesta, joka on vastoin ensimmäistä käskyä. Kysymys on siten kielto kuvan palvomisesta jumalana, ei kuvataiteellisesta rajoituksesta. Täytyy muistaa, että monissa uskonnoissa nimenomaan palvottiin ja palvotaan epäjumalankuvia, jotka eivät ole oikeita jumalia. Tämä oli totta myös Kanaanin maassa, johon israelilaiset olivat matkalla.
Jeesus vahvistaa Jumalan ykseyden (Mark.12:29,30), joten muita jumalia ei ole olemassakaan (1.Kor.8:4-6). Ensimmäisen käskyn rikkominen on siten jonkin muun kuin Jumalan pitämistä jumalana, mikä kuitenkin tosiasiassa on valheellista. Kuitenkin UT tuo esille yhden ainoan Jumalan kolminaisuuden Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä (Matt.28:19; 2.Kor.13:13; 1.Piet.1:2). Jeesus, Jumalan Poika, oli Jumala (Joh.1:1; 20:28; Tiit.2:13; Hepr.1:8; Jeesuksen ”minä olen” –sanonnat ovat suora viittaus VT:ssa ilmaistuun Jumalan nimeen, minkä aikalaisetkin hyvin ymmärsivät, Joh.8:58,59; 10:30-33). Myös Pyhä Henki on Jumala itse (1.Moos.1:2; Joh.15:26; 1.Kor.2:11,12; 2.Kor.3:17; Ef.4:4). Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat yksi Jumala, mutta kolme persoonaa (myös Hengestä käytetään ilmaisua ”hän”, ei ”se”, Joh.16:7,8).
Kysymys kiivaasta Jumalasta, joka kostaa isien rikkomukset lapsille (2.Moos.20:5,6), on nähtävä oikeassa asiayhteydessä. Jumala ei anna kunniaansa toiselle vaan vaatii ihmisiä näkemään Hänet sellaisena kuin Hän todella on: ainoana elävänä Jumalana, maailman Luojana ja ihmisten Lunastajana. Lapsilla on kuitenkin taipumus toistaa (oppimalla!) isiensä syntejä, jolloin he ovat yhtä huonoja kuin isänsä. Toisaalta jokainen on itse yksilönä Jumalan edessä ja vastaa omasta elämästään (huom! erityisesti Hes.18). Niinpä kuka hyvänsä noudattaa Jumalan tahtoa, saa kokea Herran armon (2.Moos.20:6).
Toinen käsky
Älä turhaan käytä Jumalasi nimeä. [,sillä Herra ei jätä sitä rankaisematta, joka turhaan käyttää hänen nimeään.]
Mitä se merkitsee? Vastaus:
Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme hänen nimessään toivota pahaa, vanno, noidu, valehtele emmekä petä, vaan huudamme hänen nimeään avuksi kaikessa hädässämme, rukoilemme, ylistämme ja kiitämme sitä. (Luther)
Jumalan nimen väärinkäyttäminen (2.Moos.20:7) merkitsee enemmän kuin pelkkien sanojen lausumisen, Jumalan nimi on paljon enemmän kuin pelkkä ilmaisu. Jumalan nimi käsittää (1) Hänen luonteensa, olemuksensa ja persoonansa (Ps.20:2; Luuk.24:47; Ap.t.4:12), (2) Hänen opetuksensa ja oppinsa (Ps.22:23; Joh.1:18; 17:6,26), ja (3) Hänen moraalinsa ja etiikkansa (Joos.24:23-27; Miik.4:5; Joh.14:6). Jumalan nimi ei voi siksi olla huulillamme jotain sellaista, joka ei ole sopusoinnussa Hänen kanssaan.
Toisaalta Raamattu osoittaa, että Jumalan nimeen vedottiin usein (5.Moos.6:13; Ps.63:12; Jes.45:23; Jer.4:2; 12:16; Room.1:9; 9:1; 1.Kor.15:31; Fil.1:8; Ilm.10:5,6). Jeesuksen käsky olla vannomatta (Matt.5:33-37) ei siten välttämättä ole kirjaimellinen kielto olla vannomatta valaa, vaan kehotus olla antamatta lupauksia, joita ei kykene pitämään.
Kolmas käsky
Pyhitä lepopäivä.
Mitä se merkitsee? Vastaus:
Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme väheksy Jumalan sanaa ja sen saarnaa, vaan pidämme sen pyhänä, kuuntelemme ja opimme sitä mielellämme. (Luther)
Lepopäivän pyhittäminen (2.Moos.20:8-11) merkitsi juutalaisille sapatinpäivän kunnioittamista. Asian moraalinen puoli oli erityisen ajan erottaminen Jumalan palvontaan, mutta se merkitsi myös seitsemännen päivän pitämistä vapaana työnteosta (3.Moos.23:3). Sapatin juuret ovat Jumalan luomistyössä, jonka jälkeen Hän lepäsi seitsemäntenä päivänä (1.Moos.2:3). Sapatti kuitenkin viittasi myös vapautukseen Egyptin orjuudesta (5.Moos.5:15), jolloin se on myös vertauskuva tulevasta lunastuksesta, jonka Messias tuo tullessaan. Kristillinen lepopäivä tuli olemaan sunnuntai (alun perin viikon ensimmäinen päivä, 1.Kor.16:2, Herran päivä, Ilm.1:10), koska Jeesuksen ylösnousemus tapahtui sunnuntaina, sapatin jälkeisenä päivänä. Juutalaisten sapatti ja kristittyjen pyhäpäivä ovat kumpikin kolmannen käskyn pitämisen kohteena.
Juutalaisille sapatti merkitsi ehdotonta työnteon kieltoa, jonka rikkomisesta seurasi kuolemanrangaistus (2.Moos.35:1-3; 4.Moos.15:32-36). Myöhemmin juutalaiset kuitenkin määrittelivät tarkoin säännöin, mitä sapattina oli lupa tehdä ja mitä ei. Tätä Jeesus vastusti (Matt.12:1-8). Lepopäivä oli näin ihmisen lepoa ja jumalanpalvelusta varten eikä pikkutarkkojen sääntöjen noudattamista varten. Kuitenkin lepopäivän viettäminen on Jumalan käsky, jota tulee pyrkiä kunnioittamaan siinä kuin muitakin Hänen käskyjään.
Lähteet
Iso Raamatun Tietosanakirja, osa 3 (Ristin Voitto, 1989)
Luther, Martin: Vähä Katekismus.
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Vantaan Vapaaseurakunta
Raamatturyhmä
Juhani Nikula
