Efesolaiskirjeessään Paavali korostaa, että pelastus tapahtuu Jumalan armon kautta eikä ihmisen hyvien tekojen perusteella (Ef.2:8,9). Jumalan edessä ihmisellä ei siten ole ansioita, on vain syntivelka, jonka edessä ihminen on itsessään voimaton. Jumalaa vailla oleva ihminen on avaruuden henkivaltojen hallitsijan vietävänä ja sitä kautta ihminen vaeltaa oman luontonsa halujen vallassa (2:2,3). Tästä kaikesta Jumala on kuitenkin ihmisen pelastanut (2:4,5). Armosta pelastuneena ihmisellä on edessään uusi elämä, joka on myös ulkonaisesti erilainen kuin vanha elämä (2:10). Tekojen kautta ihminen ei näin voi pelastua; mutta uusi elämä pitää sisällään uudenlaisen elämänmallin, johon vanha rietas elämä ei enää kuulu ja johon toisaalta kuuluvat hyvät teot.
Kirjeensä loppuosassa (luvut 4-6) Paavali ottaa esille käytännön kysymyksiä, jossa on elämänohjeita Kristuksen omille. Tähän kuuluu eron tekeminen kahden elämän välille: (1) elämä ennen uskoontuloa ja (2) elämä uskoontulon jälkeen. Kristityn tulee hylätä pakanallinen elämänmalli ja elää Jumalan Hengen ohjaamaa elämää (4:17-24). Efesolaiskirjeen lukijat eivät olleet juutalaiskristittyjä kuten monien muiden Paavalin kirjeitten vastaanottajat. Efeso oli pakanallinen kaupunki eikä heitä tarvinnut muistuttaa juutalaisen lakihurskauden voimattomuudesta; sen sijaan pakanalliset efesolaiset olivat ennen uskoontuloaan eläneet kaikenlaisessa tietämättömyydessä, epäjumalanpalveluksessa, ahneudessa ja ruumiin himojen irstaudessa, joka ei Paavalin mukaan enää ollut mahdollista uudessa elämässä. Kysymys oli siitä, että uudestisyntymisessä ihminen oli syntynyt uuteen elämään, jossa Pyhä Henki ohjasi ihmisen elämää täysin toisenlaisen arvomaailman pohjalta kuin mihin pakanallinen maailma ihmistä ohjasi. Paavalin mukaan uskova ihminen ei enää voinut elää vanhan ihmisen ohjaamaa elämää (4:22) vaan hänen tuli hylätä syntielämä. Uusi ihminen ei voinut enää palvella syntiä vaan ihminen oli kuollut synnille (vrt. Room.6.1-14). Uudestisyntynyt ihminen on uusi luomus (vrt. 2.Kor.5:17). Uudessa elämässä ei toki ollut kysymys synnittömyydestä (vrt.1.Joh.1:8-2:2), mutta uusi elämä ei voinut merkitä ihmisen vanhan minän hallintavaltaa uskovan elämässä. Uuteen elämään ihmistä ohjaa Pyhä Henki, jonka jokainen uskova on saanut pelastuksensa sinetiksi (1:13,14; 4:30).
Ohjeita uuteen elämään
Jumala on ensin rakastanut ihmistä ja pelastanut hänet (vrt. Joh.3:16). Jumala on rakkaus ja niinpä rakkaus kuuluu erottamattomasti uskovan jumalasuhteeseen (1.Joh.4:16-19). Kristuksen seuraajan uusi elämä kumpuaakin rakkaudesta (Ef.3:17; 4:1,2; 5:2). Uusi elämä ei ole siten uskovan ponnistelua itsensä parantamiseksi, vaan antautumista Jumalan rakkauden muuttavalle voimalle.
Sinänsä Paavalin käytännölliset uuden elämän ohjeet ovat sopusoinnussa kymmenen käskyn lain kanssa (4:25-5:5; 2.Moos.20:1-17). Kysymys ei kuitenkaan ole enää Jumalan mielisuosion saavuttamisesta lain täyttämisen kautta eikä pelastuksen edellytyksestä, vaan Pyhän Hengen ja Jumalan rakkauden valtaaman ihmisen uudesta, pyhästä elämästä, joka on Jumalan Hengen vaikutuksen seurausta. Jeesuskaan ei koskaan kumonnut kymmenen käskyn lakia, päinvastoin Hän kehotti noudattamaan sitä (Matt.19:16-19, myös vuorisaarna Matt.5-7).
Rakkauden vastakohta on viha. Meitä kehotetaan hylkäämään kaikki viha (samoin kuin katkeruus, kiukku, riitely, herjaaminen ja pahuus, 4:31) vaikka ihminen luonnostaa voi tuntea myös vihaa (4:26). Vihan synnin ja vihantunteen välinen ero on kuitenkin selvä: luonnostaan ihminen tuntee vihaa joutuessaan kokemaan vääryyttä ja itselleen vastenmielisiä asioita, mutta muuttuessaan pysyväksi asenteeksi viha kasvaa synniksi, jolloin ihminen ei enää voi olla Jumalan rakkauden alainen. Silloin ihminen alkaa asennoitua ihmistä (tai Jumalaa!) kohtaan vihalla eikä kykene toteuttamaan rakkauden käskyä. Vihantunteen tuleekin jäädä lyhytaikaiseksi (4:26), jotta se ei muutu synniksi, joka on hylättävä. Anteeksiantamus on oikea suhtautuminen vihaan, vaikka anteeksiantamus monesti on luonteeltaan yksipuolista (toisinaan asioita ei voi sopia, vaan ne on jätettävä ”Jumalan haltuun”).
Kymmenen käskyn lakiin kuuluu kielto todistaa valheellisesti toista ihmistä vastaan (2.Moos.20:16). Valhe ei voi olla vaikuttamassa uskovien keskinäisessä elämässä vaan totuus. Samoin kaikenlainen sopimaton puhe kaikkine ilmenemismuotoineen on hylättävä (Ef.4:29, 5:4) ja korvattava kiitoksella.
Varastamisen kielto on myös kymmenen käskyn laissa (2.Moos.20:15). Varkaan on päinvastoin tehtävä rehellistä työtä ja oltava valmis myös anteliaisuuteen (Ef.4:28). Kristilliseen elämään kuuluu kunnioitus työntekoa kohtaan (2.Tess.3:10-12). Suhteessa työntekoon on silti otettava huomioon kaksi asiaa. Ensinnäkin, toiset eivät voi tehdä työtä sairauden tai työttömyyden vuoksi; kysymys ei siten aina ole ihmisen omasta valinnasta työn suhteen. Toiseksi, työn kunnioittaminen ei merkitse työn yliarvostusta siten kuin joskus tapahtuu nykyisessä yhteiskunnassa; ihmisen arvo Jumalan silmissä ei riipu vähääkään ihmisen menestyksestä elinkeinoelämässä eikä asemasta yhteiskunnassa. Toisilla liiallinen pyrkimys työntekoon on päinvastoin ahneutta, joka on epäjumalanpalvelusta (Ef.5:5).
Kaikki synti tuottaa surua Pyhälle Hengelle (4:30). Siksi ihmisen tulee elämässään pitää itseään Jumalaa esikuvanaan, joka on rakastanut ensin ihmistä (5:1).
Elämä valon lapsena
Paavali rinnastaa uuden elämän vaatimukset valon lapsena elämiseen (5:6-20). Myös luonnollinen ihminen sisimmässään tietää, mikä on oikein ja mikä vääryyttä (vrt. Room.1:18-20). Vertaus valon ja pimeyden töihin onkin osuva, koska moni asia, jonka Raamattu tuomitsee vääryytenä, on myös ihmisten silmissä väärin; siksi ihminen pyrkii tekemään monen väärän asian ”pimeyden” vallitessa. Uskovan tehtävä on kuitenkin pyrkiä toimimaan Jumalan tahdon mukaisesti (5:10,17); Jumalan tahdon voi ihminen näin oppia tuntemaan.
Uskovan ei tule kuitenkaan eristäytyä maailmasta, vaikka kaikesta vääryydestä on sanouduttava irti (5:7; vrt. Joh.17:15). Tämä on monesti hyvin tapauskohtainen asia. Jos jokin ihmissuhde merkitsee uskovalle lankeemusta, sellaisesta seurasta ihmisen on toki luovuttava. Samoin seurakunnan sisällä ei voi olla sallittua elää pimeydessä vaan Kristuksen omien on pyrittävä Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Mutta Raamattu ei kehota uskovia eristäytymään (luostareihin, autiomaahan tms.), vaan elämään valon lapsina maailmassa niin, että heidän valonsa loistaisi muillekin ihmisille (Matt.5:14-16).
Uskovan ei tule myöskään juopua alkoholipitoisista juomista (Ef.5:18), koska juopumuksen seuraukset juuri ovat pimeydessä elämistä (vrt. Sananl.20:1). Vastakohtana alkoholista juopumukselle on Hengellä täyttyminen, hengellinen musiikki ja kiitos Jumalaa kohtaan (Ef.5:19,20).
Jumalallinen järjestys
Kuvatessaan seurakuntaa kauniina vertauskuvana Kristuksen morsiamena Paavali käyttää esikuvana kristillistä aviomiehen ja aviovaimon välistä suhdetta (5:21-33). Kuten aviomies on vaimonsa pää, on Kristuskin seurakuntansa pää. Tämä on Jumalan järjestys (vrt.1.Kor.11:1-16). Tämä kaikki voi toteutua avioliitossa silloin kuin puolisoilla on keskinäinen rakkaus ja toistensa kunnioitus. Kuitenkaan mies ei ole vaimonsa pää missään mielivaltaisessa suhteessa vaan kaiken edellytys on juuri se, että Jumalan tahto saa toteutua avioliiton sisällä. Minkäänlaista itsekkyyttä, väkivaltaa tai vallan väärinkäyttöä ei Jumalan avioliitolle tarkoittama järjestys oikeuta. Lisäksi jumalallinen järjestys ei millään tavalla kumoa sitä, että sekä mies että nainen ovat yhtäläisesti luodut Jumalan kuvaksi (1.Moos.1:26) ja Kristuksen edessä jokainen ihminen on samassa asemassa (Gal.3:28).
Samat jumalalliset periaatteet toteutuvat vanhempien ja lasten välisissä suhteissa (6:1-4). Lapsille on annettu jo kymmenen käskyn laissa kehotus kunnioittaa vanhempiaan (2.Moos.20:12). Tämä käsky ei ole vanhentunut, vaikka se monessa suhteessa nykyisin kyseenalaistetaan. Tämäkin on kuitenkin Jumalan järjestys. Tässäkin suhteessa periaatteena on se, että vanhemmille ei ole annettu oikeutta mielivaltaan. He eivät saa itsekkyydellä eivätkä liialla ankaruudella kasvattaa lapsissaan vihaa, vaikka vanhemmilla onkin velvollisuus kasvattaa ja ojentaa lapsiaan.
Paavali pitää jumalallisena järjestyksenä myös sitä, että orjat tottelevat isäntiään, joiden puolestaan on kohdeltava orjiaan hyvin (6:5-9). Kysymys on tietysti Paavalin aikaisen yhteiskunnan normeista siltä osin, että orjia ylipäätään oli sallittua pitää. Jumalallinen järjestys ei koskaan ole ollut ensi sijassa tekemässä yhteiskunnallista vallankumousta. Toisaalta orjuus ei kuitenkaan ole perustunut Jumalan luomisjärjestykseen vaan se on muotoutunut ihmiskunnan yhteiskunnallisen kehityksen myötä. Historia opettaa, että kristityt ovat olleet ensimmäisiä ajamaan myös orjuuden poistamista ja näin kaikkien ihmisarvon tunnustamista. Mutta jumalallinen järjestys myös ihmisten välisissä suhteissa on se, että jokainen on sen auktoriteetin alainen kuin on, jopa niin ettei pyri muuttamaan sitä (vrt.1.Kor.7:20-24). Niinpä Paavalin mukaan orjien tulee palvella uskollisesti maallisia isäntiään. Kuitenkin tässäkin kohdin pätee se, että myös isännillä on velvollisuutensa orjia kohtaan: orjia tulee kohdella hyvin. Uskova orja on lisäksi Jumalan silmissä saman arvoinen isäntänsä kanssa, koska kummallakin on sama isäntä (Herra) taivaassa!
Vaikka orjuus on poistettu, edellä mainitut periaatteet ovat silti ajankohtaisia nykyaikaisessa työelämässä.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
