Jumalan vierailu Abrahamin luona
Huolimatta Abrahamin ja Saaran inhimillisestä yrityksestä ”auttaa” Jumalaa Ismaelin syntymän kautta (1.Moos.16) Jumalalla oli suunnitelma liitosta Saaran synnyttämän pojan kautta. Tässä tarkoituksessa Jumala vieraili myöhemmin Abrahamin luona (1.Moos.18:1-15). Abraham osoitti aulista vieraanvaraisuutta tulokkaita kohtaan, jotka olivat Jumala itse kahden enkelin kanssa. Abraham epäilemättä tunnisti ihmishahmosta huolimatta vierailijan olevan itseänsä Jumala, mistä syystä Abraham kohteli tulokasta mitä suurimmalla kunnioituksella. Toisaalta Abrahamin osoittama kunnioitus vierailijoita kohtaan oli myös paimentolaiskulttuurin tapojen mukaista (tämä on edelleen todellisuutta nykyisten beduiiniheimojen parissa). Käyntinsä yhteydessä Jumala uudisti lupauksensa siitä, että Saara tulee synnyttämään pojan. Saara nauroi ensin epäuskossaan ja Jumalan huomattua sen tämä säikähdyksissään kielsi nauraneensa (tähän voimme kysyä: kuinka usein me nauramme Jumalan lupauksille?). Jumalalle on kuitenkin kaikki mahdollista. Niinpä vanhakin ihminen voi Jumalan ihmeen kautta synnyttää. Kysymys oli liiton lapsesta, ja Jumala halusi käynnillään vahvistaa myös Saaran uskoa.
Jumalan vierailulla Abrahamin luona oli selvästi toinenkin merkitys (18:16-33). Sodoman kaupunki, johon Abrahamin veljenpoika Loot oli halunnut muuttaa, oli paha ja syntinen kaupunki. Sen asukkaiden synti oli homoseksuaalisuus (19:5), mutta kaupunki oli muutenkin kaikin puolin itsekäs ja turmeltunut (13:13; Hes.16:49,50). Jumala oli siksi päättänyt tuhota Sodoman. Jumala on paitsi armollinen, myös oikeudenmukainen ja vanhurskas tuomari. Hän ei katso syntiä läpi sormiensa vaan antaa synnille sen palkan (Room.6:23). Käynnillään Jumala kertoi Abrahamille suunnitelmistaan tuhota kaupunki (1.Moos.18:16-21). Tästä näemme, että Abraham oli Jumalan luotettu ystävä. Samalla Jumala saattoi myös Abrahamin kautta varoittaa maailmaa synnistä, johon Sodoman asukkaat olivat langenneet (Sodoma on Raamatun ilmoituksen kautta ollut varoittava, ennakoiva esimerkki synnin rangaistuksesta kaikkina aikoina). Tässä yhteydessä kuitenkin ilmenee Abrahamin uskon, armon ja rakkauden täyttämä luonne, kun Jumalan ilmoitus sai Abrahamin ryhtymään erikoiseen esirukoukseen Sodoman puolesta (18:22-33; näemme tästä esikuvallisesti, että Jumalalta voi kiihkeästi pyytää, jopa jankuttaa (!); myös esim. Mooses, 2.Moos.32:31,32). Abraham vaati Jumalaa säästämään kaupungin, jos sieltä löytyisi 50 hurskasta, sitten 45, 40, 30, 20 ja lopuksi kymmenen! Tämä ”tinkiminen” voi tuntua jopa koomiselta! Mutta Abrahamin esirukous oli Jumalalle mieleen ja se osoitti Abrahamin jalon mielenlaadun kanssaihmisiä kohtaan. Vaikka lopputulos oli Sodoman tuho (edes kymmentä hurskasta ei löytynyt), Abraham joka tapauksessa jätti meille esikuvallisen mallin esirukouksesta.
Sodoman tuho
Huolimatta itsekkyydestään Abrahamin veljenpoika Loot (1.Moos.13:10,11) oli hurskas mies, jota Sodoman ihmisten jumalattomuus painoi (2.Piet.2:7,8). Kahden enkelin saapuessa Sodomaan (Jumala ei itse mennyt heidän mukanaan sinne) Loot ottikin heidät kunnioittavasti vieraakseen (1.Moos.19:1-11). Loot oli näin vieraanvarainen enkeleitä kohtaan (jälleen tässä näkyy tämä paimentolaiskulttuuriin kuuluva piirre) ja halusi suojella heitä kaupungin väkivallalta. Samalla kuitenkin Lootin aikomus vieraittensa sijasta luovuttaa tyttärensä Sodoman miesten raiskattaviksi osoitti hänen luonteensa horjuvuutta. Sodoman asukkaiden väkivaltaiset pyrkimykset saivat enkelit sokaisemaan näiden silmät, minkä jälkeen kaupungin tuhokin osoittautui väistämättömäksi. Kaupungista ei löytynyt edes kymmentä hurskasta ihmistä Abrahamin esirukouksen mukaan, jolloin Jumala olisi jättänyt kaupungin hävittämättä. Sodoma siis sai kuolemantuomionsa.
Tuhon äkillisyydestä huolimatta enkelit halusivat pelastaa Lootin ja hänen perheensä (19:12-22). Lootin tytärten kihlatut miehet kuitenkin ivasivat enkelien puheita, joten enkelit saattoivatkin huolehtia enää Lootin, hänen vaimonsa ja kahden tyttären pelastuksesta. Tässäkin tapauksessa Jumala oli valmis kuulemaan esirukousta (19:18-20) ja viivytti tuhoa Lootin pyynnön mukaan. Loot sai aikaa paeta Soarin kaupunkiin asti ennen kuin Sodoma tuhoutuisi.
Lopulta Jumala tuhosi Sodoman ja Gomorran kaupungit taivaasta sataneen tulen ja tulikiven avulla (19:23-30). Enkelit olivat ehdottomasti kieltäneet Lootia ja hänen perhettään katsomaan taaksensa, mutta Lootin vaimo ei totellut vaan katsoi taaksensa ja muuttui suolapatsaaksi (vrt. Luuk.17:32). Siten vain Loot ja hänen kaksi tytärtään pelastuivat.
Lootin horjuva luonne näkyi kuitenkin edelleen hänen tavoissaan. Hänen tyttärensä juovuttivat isänsä viinillä ja kumpikin tuli raskaaksi isästään (19:31-38). Lootin tytärten jälkeläisistä muodostuivat moabilaisten ja ammonilaisten kansat. Nämä kansat ovat näin israelilaisten sukulaiskansoja ja VT:n mukaan israelilaiset olivat paljonkin kanssakäymisissä heidän kanssaan. Moabilainen Ruut oli jopa Daavidin ja Jeesuksen esiäiti (Matt.1:5). Juutalaisten näkökulmasta nämä kansat edustivat kuitenkin pakanakansoja, jotka historian aikana olivat myös israelilaisille lankeemukseksi (4.Moos.25, Baal-Peor oli yksi moabilaisten jumalista; 3.Moos.18:21, Molok oli ammonilaisten palvoma jumala, jolle saatettiin uhrata lapsia). Jumalan käskyn mukaisesti moabilaisia ja ammonilaisia ei saanut lukea Herran kansaan kuuluviksi edes kymmenennessä polvessa eikä heidän menestystään eikä hyvinvointiaan saanut edistää (5.Moos.23:4-7).
Iisak ja Ismael
Jumala oli pitänyt huolta Abrahamista, joka oli asustellut Mamren tammistossa (lähellä nykyistä Hebronia) Jumalan saapuessa hänen luokseen (18:1). Sodoman tuhon jälkeen Abraham siirtyi Gerariin (20:1-18). Kuten aiemmin Egyptissä (12:10-20), Abraham jälleen sanoi vaimonsa olevan hänen sisarensa. Gerarin kuningas Abimelek oli siksi haettanut Saaran luokseen, mistä Herra nuhteli häntä. Abimelek oli kuitenkin toiminut hyvässä uskossa, mistä syystä hän palautti Saaran Abrahamille ja antoi tälle samalla suuria rikkauksia. Abimelekin tapaus osoitti, että kaikki Kanaanin maan asukkaat eivät siten olleet perin juurin jumalattomia kuten Sodoman ja Gomorran asukkaat. Myöhemmin Abraham teki liiton Abimelekin kanssa, koska tämä huomasi, että Jumala oli Abrahamin kanssa ja oli siunannut tätä (21:22-34). Merkittävää Abimelekissä oli se, että ilmeisesti hän oli tosiasiassa varhaisia filistealaisia (21:32,34), jotka myöhemmissä historian vaiheissa tulivat olemaan israelilaisten kiivaita vihollisia.
Jumalan lupauksen mukaisesti Saara synnytti pojan, mikä oli Jumalan yliluonnollinen ihme (1.Moos.21:1-7). Poika nimeltä Iisak (merkitys: ”hän nauraa”) oli lupauksen lapsi ja osoitus Jumalan armosta ja rakkaudesta. Abraham ja Saara eivät enää ikänsä puolesta olisi voineet saada lapsia, mutta he uskovat Jumalan lupaukseen (Hepr.11:11,12).
Vain Iisak oli oleva Jumalan liiton lapsi. Siksi Abrahamin vanhempi poika, orjatar Hagarin poika Ismael, joutui Saaran vaatimuksesta lähtemään karkotettuna kotoa (21:8-21; Paavali näkee tämän tapahtuman esikuvallisena lakiliiton ja armoliiton välillä, Gal.4:21-31). Abrahamin inhimilliset tunteet näkyvät hänen reaktiossaan Saaran vaatimukseen, olihan myös Ismael Abrahamin poika (1.Moos.21:11). Tämä sinänsä epäinhimilliseltä näyttänyt teko oli kuitenkin Jumalan tahdon ja valinnan mukainen. Jumala ei ollut päättänyt antaa Ismaelille osaa Abrahamin perintöön. Mutta tästä huolimatta Jumala piti myös Ismaelista huolen ja siunasi häntä. Myös Ismaelista tuli polveutumaan suuri kansa (16:10, 21:13).
Jumalan erilainen suhtautuminen Iisakia ja Ismaelia kohtaan saattaa sotia omaa oikeustajuamme vastaan. Jumalan kaikkivaltias suhtautuminen ihmisiin ei aina noudata meidän inhimillisiä tasa-arvokäsityksiämme. Sinänsä jokainen ihminen on arvokas ja ainutlaatuinen Jumalan edessä (jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, 1:26,27), mutta Jumalan meille antama kutsumus ja siunaukset ovat eri ihmisten kohdalla erilaiset. Iisakilla ja Ismaelilla tuli olemaan erilainen merkitys ja tehtävä Jumalan suunnitelmissa. Ihminen ei voi valita kaikkea, mutta Jumala on kaikkivaltias myös valinnoissaan.
Abrahamin koetus
Raamatun eräs erikoisimpia kertomuksia on Jumalan Abrahamille antama käsky uhrata lupauksen ja liiton lapsi Iisak polttouhriksi (1.Moos.22:1-19). Tämä käsky oli Abrahamin elämän suurin koetus – vaikka Abrahamin uskoa oli koeteltu monesti aikaisemminkin ja usein suuressa mittakaavassa. Tässä tilanteessa näemme selvän eron koetuksen ja kiusauksen välillä: koetus vetoaa ihmisen jaloon luontoon kaikesta inhimillisestä huolimatta tehdä Jumalan tahdon mukaisesti; kiusaus taas vetoaa ihmisen inhimilliseen luontoon tehdä sitä, mikä on väärin. Jumalan käsky uhrata Iisak oli siten koetus.
Jumalan käsky oli kuitenkin vähintäänkin erikoinen, käsittihän se kehotuksen tappaa ja uhrata ihminen (vrt. 9:6)! Sellaista Jumala ei ollut ennen vaatinut eikä vaatinut sen jälkeenkään. Lisäksi Jumalan käsky näytti tekevän tyhjäksi Hänen lupauksensa tehdä Iisakin kautta suuri liiton kansa. Abraham olisi saattanut epäillä käskyn sisältöä, koska Jumalan rakkaus ja oikeudenmukaisuus näyttivät olevan ristiriidassa käskyn kanssa. Abrahamin luonnollinen isän rakkaus omaa poikaa kohtaan oli varmasti myös mahdollisimman lujilla.
Huolimatta käskyn mahdottomia vaativasta luonteesta Abraham ei kuitenkaan epäröinyt. Hän oli valmis täyttämään Jumalan käskyn viipymättä ja nurisematta (22:1-9). Abrahamin usko oli koetuksella, mutta hän kesti koetuksen. Jumala tarttui sitten asioitten kulkuun ja peruutti käskynsä. Iisakin sijasta Abraham uhrasi oinaan. Jumala uudisti Abrahamille lupaukset siunauksista (22:16-18). Abrahamin usko ja kuuliaisuus osoittautuivat kaikessa Jumalan luottamuksen arvoisiksi. Jumala ei missään vaiheessa halunnut Iisakin henkeä, vaan Abrahamin sydämen. Abrahamin usko tuli tässä koetuksessa täydelliseksi ja Iisakin pelastuminen oli myös ylösnousemuksen ennusmerkki (Hepr.11:17-19).
Tämä kertomus on merkittävä myös muussa mielessä. ”Morian maa” käsitti myöhemmän Jerusalemin seudun. Tätä ei tietenkään Abraham tiennyt. Kyseessä oli se sama paikkakunta, johon Salomo rakensi temppelin (2.Aikak.3:1) ja jossa myöhemmin tapahtui vielä merkittävämpi sijaisuhri kuin Iisakin vaihtaminen oinaaseen: Jerusalemin ulkopuolella kärsi Jumalan Poika Jeesus Kristus sijaiskuoleman ihmiskunnan syntien puolesta (Hepr.9:23-28). Myös silloin syytön vuodatti verensä toisten sijasta. Morian maan tapahtumat siten profeetallisesti ennakoivat sitä, mitä kerran tuli tapahtumaan samalla seudulla Golgatalla.
Vaikka Abraham oli lähtenyt maastaan ja ”isänsä kodista” (12:1) jättäen kaiken taakseen, hän edelleen piti yhteyttä sukuunsa (22:20-24). Abrahamin veljen Nahorin pojan Betuelin tytär oli Rebekka, josta myöhemmin tuli Abrahamin pojan Iisakin vaimo (1.Moos.24). Suku oli näin Abrahamille tärkeä edelleen.
Saaran kuolema
Saara kuoli ennen Abrahamia (23:1-20). Abraham hautasi Saaran luolaan heettiläisen Efronin vainiolla Makpelassa lähellä Mamrea. Heettiläiset tunnetaan julmana soturikansana, mutta tässä heidät kuvataan suopeina Abrahamia kohtaan. Edelleenkin Abraham Kanaanin maassa ollessaan oli kuin muukalainen vieraiden kansojen keskuudessa. Vasta myöhemmät sukupolvet Egyptin orjuuden jälkeen saattoivat ottaa luvatun maan haltuunsa sen hallitsijoina.
Lähteet:
Greve, Fred J.: Old Testament Survey. A Study Guide. Second Edition (ICI, Brussels, 1982).
Hoff, Paul B.: Genesis. An Independent Study Textbook. Third Edition (ICI, Brussels, 1988).
Kidner, Derek: Genesis. An Introduction & Commentary (Inter-Varsity Press, Leicester, England,
1967).
Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).
Unger, Merrill F.: Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Vantaan Vapaaseurakunta
Raamatturyhmä
Juhani Nikula
keskiviikko 16. joulukuuta 2009
keskiviikko 2. joulukuuta 2009
ABRAHAM, KANSOJEN ISÄ
Patriarkkojen aika
Patriarkkojen ajaksi kutsutaan ajanjaksoa, jolloin elivät Abraham, Iisak, Jaakob ja tämän kaksitoista poikaa. Kyseessä on aika n. vv. 2200-1700 eKr. On todistettu lähinnä arkeologian avulla, että Raamatun kuvaukset ko. ajoista sopivat kulttuurisesti hyvin yhteen historiallisten tutkimustulosten kanssa. Niinpä esim. henkilönimet, jotka löydämme Raamatusta (Abraham, Nahor, Gad, Dan, Leevi ja Ismael) esiintyvät samanaikaisissa savitauluissa. Abrahamin muutto Kanaanin maahan osuu aikaan, jolloin on todistettavasti esiintynyt lukuisia kansainvaelluksia. Myös sen aikaiset kieliolosuhteet viittaavat siihen, että länsiseemiläistä kieltä ymmärrettiin yleisesti kaikkialla Lähi-idässä (nykyiset heprea ja arabia sekä eräät kuolleet kielet ovat sukukieliä). Tämä helpotti kanssakäymistä alueella. Lisäksi monet tunnetut kauppareitit olivat tuolloin vilkkaita, mikä helpotti kansainvaelluksia.
Tavat olivat tuohon aikaan juuri Raamatussa kuvatun kaltaisia. Savitaulut ja muut dokumentit osoittavat, että mm. seuraavat tavat kuuluivat juuri tähän aikaan:
1. Lapseton aviopari adoptoi perillisen (1.Moos.15:2: damaskolainen Elieser)
2. Annetut siunaukset olivat sitovia ja lopullisia (27:30-38: Jaakob sai petoksella siunauksen isältään, mutta siunausta ei voinut peruuttaa)
3. Vaimot antoivat palvelijoitaan miehelleen saadakseen itselleen lapsia (16:1,2, 30:1-13: Hagar, Bilha ja Silpa)
Arkeologia näin vahvistaa patriarkkojen ajan Raamatussa kuvatun kaltaiseksi, koska myöhemmällä aikakaudella olosuhteet muuttuivat ratkaisevasti eivätkä palanneet enää koskaan ennalleen.
Kansan synty ja Abrahamin merkitys
Abrahamia (alun perin nimeltään Abram) voidaan perustellusti pitää Israelin kansan kantaisänä. Hän täytti Jumalan ikuista suunnitelmaa, joka oli ollut muuttumaton alusta pitäen. Jumalan ensisijaisena tarkoituksena luoda heprealainen kansakunta oli vahvistaa yhden ja ainoan Jumalan palveleminen keskellä monijumalaista uskonnollisuutta (epäjumalanpalvontaa). Tämä taas oli ennakkoehto sille, että Lunastaja, Jumalan Poika Jeesus Kristus voisi tulla maailmaan.
Tiivistetysti Jumalan suunnitelma luoda heprealainen kansakunta käsitti seuraavat asiat:
1. Heprealaiset ovat erotetut (=pyhitetyt) palvomaan ja palvelemaan Jahvea, joka on yksi.
2. Heprealaiset saavat tietoa Jumalasta ja Hänen tahdostaan ja luovat sen pohjalta kirjoitukset (=Vanha Testamentti).
3. Heprealaiset todistavat monia epäjumalia palvovalle maailmalle yhdestä ainoasta Jumalasta.
4. Heprealaiset valmistavat elämällään ja todistuksellaan tietä Jeesuksen tulemukselle.
5. Heprealaiseen kuninkaalliseen sukuhaaraan tulee kerran syntymään odotettu Lunastaja.
Abrahamista tuli polveutumaan muitakin kansoja kuin heprealainen. Siksi Abrahamia voidaan pitää monien kansojen isänä (vrt. Room.4:16,17). Historiallisesti ajatellen Abraham on sekä juutalaisten että arabien esi-isä. Kuitenkin alusta asti Jumalan suunnitelma oli asettaa valituksi kansaksi Abrahamin pojan Iisakin sukuhaara, jonka kautta Lunastaja kerran tulisi. Iisakin kautta Jumala tulisi vahvistamaan yhden ainoan elävän Jumalan palvonnan, monoteismin. Vedenpaisumuksen jälkeen maailma oli vajonnut epäjumalien palvontaan, monijumalaisuuteen eli polyteismiin. Myös muita Abrahamin jälkeläisiä kuin Iisakin jälkeläisiä Jumala lupasi siunata (1.Moos.21:13). Abrahamiin perustavat uskonsa tältä osin kolme ehdottoman monoteististä uskoa: juutalaiset, kristityt ja muhamettilaiset.
Abrahamia on sanottu VT:n yhdeksi tärkeimmistä henkilöistä (muut keskeiset henkilöt ovat Mooses ja Daavid). Abraham on keskeinen henkilö myös esimerkkinä. Hänen uskoonsa viitataan Uudessa Testamentissakin (Gal.3:6-18; Room.4). Uskonvanhurskaus saa näin tukea Abrahamin esimerkistä. Muutenkin Abrahamin elämä on esimerkillistä kristilliseltä kannalta: hänen kuuliaisuutensa, luottamuksensa koetuksissa ja voittonsa ovat rohkaisuna kaikille ihmisille kaikkina aikoina.
Abrahamille annetut nimet korostavat hänen merkitystään. Hänen alkuperäinen nimensä Abram tarkoitti ”korkeaa isää” kun hänen myöhemmin Jumalalta saamansa nimi Abraham (1.Moos.17:5) tarkoitti ”kansojen paljouden isää” (tässä vaiheessa Iisak ei ollut vielä syntynytkään). Abraham oli myös ”Jumalan ystävä” (2.Aikak.20:7; Jes.41:8; Jaak.2:23). Hän on paitsi kansojen isä, jopa “meidän kaikkien isä” (Room.4:16). Hän on myös ”kaikkien niiden isä, jotka uskovat” (Room.4:11) sekä kaikkien niitten esikuva, jotka odottavat ”sitä kaupunkia, joka on rakennettu vankalle perustalle ja jonka Jumala itse on suunnitellut ja tehnyt” (Hepr.11:8-10).
Abrahamin kutsu
Abraham asui alun perin Kaldean Urissa Mesopotamiassa. Ur oli merkittävä kauppakaupunki ja kulttuurin keskus. Mutta se oli myös epäjumalien palvonnan keskuspaikka. Abrahamin isä Terah oli hänkin epäjumalien palvelija (Joos.24:2; ilmeisesti Terah oli erityisesti kuun palvoja sumerilaisten tapaan). Terah perheineen siirtyi Kanaanin maan suuntaan Harraniin (1.Moos.11:31,32). Tämän kaiken keskeltä Jumala kutsui Abrahamin: Jumala halusi erottaa Abrahamin menneisyytensä siteistä palvelemaan yhtä ainoaa elävää Jumalaa (12:1-3).
Lunastus perustuu aina siihen, mitä Jumala ilmoittaa ja mitä Hän puhuu. 1.Moos.12:3 kertoo erittäin merkityksellisiä asioita. Se on ensinnäkin käännekohta koko siihenastisessa pelastushistoriassa ja merkitsee Jumalan keskittymistä jatkossa yhteen sukuhaaraan (myöhemmin kansaan), joka tuli olemaan Hänen pappisvaltakuntansa ennen muita kansoja (2.Moos.19:5,6). Jumalan kansan ystävät tulivat saamaan Jumalan siunauksen ja viholliset Hänen kirouksensa. Mutta samalla Abrahamin jälkeläisten joukosta tuli nousemaan luvattu Lunastaja, joka tuli olemaan siunaukseksi kaikille maailman kansoille. Kyseessä oli siten Jumalan ikiaikainen suunnitelma Abrahamin jälkeläisten kautta pelastaa kaikki ihmiset. Tämä kuitenkin alkoi lopullisesti toteutua vasta Jeesuksen taivaaseenastumisen jälkeen (kuitenkin vielä vähän ennen Hänen taivaaseenastumistaan opetuslapsetkin kuvittelivat lunastuksen kuuluvan vain Israelin kansalle, Ap.t.1:6).
Abrahamin kutsussa kiinnittää huomiota se, että hän oli varauksetta valmis lähtemään (12:4). Jumala ohjasikin hänen kulkuaan Kanaanin maahan (12:5) Abraham luotti Jumalaan, vaikka ei tiennyt kohteestaan juuri mitään (Hepr.11:8; Abraham otti näin uskon askeleen). Jumala lupasi Abrahamille monia siunauksia. Nykyajallekin on merkittävä lupaus se, että Jumala lupasi Kanaanin maan Abrahamin jälkeläisille (12:7). Abrahamin jälkeläisistä oli tuleva suuri kansa, jolle tuo luvattu maa tulee kuulumaan ikuisesti.
Abraham vaelsi ensin Kanaanin maassa paikasta toiseen (12:8,9), kunnes nälänhädän pakottamana hän oleskeli tietyn ajan Egyptissä (12:10-20). Niilin tulvat tekivät Egyptistä viljavan maan silloinkin kuin muualla oli nälänhätää. Egypti tuli myöhemmin olemaan Abrahamin jälkeläisille orjuuden paikka (2.Moos.1), mutta se merkitsi myös monissa vaiheissa pakopaikkaa, suojaa (jopa itselleen Lunastajalle, Matt.2:13-15!). Abrahamin hätävalhe (1.Moos.12:13) oli kirjaimellisesti ottaen totta (20:12; Saara oli Abrahamin sisarpuoli, sukulaisavioliitot olivat tuolloin yleisiä), mutta osoittaa samalla, että Raamatun tärkeät ja vanhurskaatkin henkilöt olivat ihmisiä, joilla oli inhimillisiä ja vajavaisia luonteenominaisuuksia.
Abraham Kanaanin maassa – liitto Jumalan kanssa
Kanaanin maassa Abraham koki suuri siunauksia (13:1-18). Hän oli rikas ja arvostettu. Abrahamin hyvinvointi oli sen seurausta, että hän uskoi Jumalaan ja oli Hänelle kuuliainen. Abrahamin menestys olisi toki voinut muodostua myös hänen lankeemukseksensa. Materialistiset arvot, itsekkyys, katkera kilpailu, rikkoutuneet ihmissuhteet ja Jumalan hylkääminen ovat aina olleet rikkaitten ja menestyvien ihmisten vaarana. Mutta Abraham oli rikkaanakin aina kuuliainen Jumalalle. Lisäksi hän oli nöyrä ja viisas myös ihmisten edessä. Tämä näkyy siinä, kun hän joutui ristiriitaan veljenpoikansa Lootin kanssa. Heidän paimenensa alkoivat riidellä laidunmaasta, jolloin Abraham antoi itseään nuoremman Lootin valita parhaat laitumet (13:8-11). Tosiasiassa Abrahamin olisi iältään vanhempana ollut oikeus valita ensin, mutta hän osoitti nöyryyttä antamalla itseään arvoasteikossa alempana olevan sukulaisensa valita. Loot valitsikin sitten itsekkäästi mielestään paremman vaihtoehdon, Jordanin alangon. Tämä näennäisesti parempi valinta johti Lootin kuitenkin syntiseen Sodoman kaupunkiin (Lootin voi katsoa olleen horjuva, vaikka hänen siitä huolimatta katsottiin olevan hurskas, 2.Piet.2:7). Abrahamin nöyryydessä tekemä valinta oli lopulta parempi.
Abraham vahvistui Kanaanin maassa niin paljon, että hän oli myös sotilaallisesti voimakkaampi kuin kuninkaitten liittokunta (1.Moos.14:1-16). Abraham (”heprealainen”, 14:13) liittyi sotaan kuninkaita vastaan siksi, että nämä olivat vanginneet mukaansa myös hänen veljenpoikansa Lootin, jonka Abraham vapautti voitettuaan kuninkaat. Abraham ei kuitenkaan halunnut itselleen sotasaalista (14:21-24).
Palattuaan voittoisalta sotaretkeltä Abraham tapasi Melkisedekin, Salemin kuninkaan (14:17-20). Kyseessä on messiaaninen henkilö (Ps.110:4; Hepr.5:6, 7:15-28), joka ennakoi Kristuksen pysyvää ylipappeutta. Ilmeisesti Melkisedek on tosiasiassa Jumalan itsensä ilmestyminen maan päälle ihmishahmossa (Jumalan toinen persoona) rauhan (”Salem”) kuninkaana.
Jumala teki lopulta liiton Abrahamin kanssa (1.Moos.15:1-21). Mutta Jumalan antamat lupaukset tuntuivat Abrahamista turhilta, koska hän oli lapseton; lisäksi sekä hän että Saara olivat jo vanhoja. Jumala kuitenkin toisti lupauksensa ja sanoi Abrahamin jälkeläisten luvun olevan yhtä suuri kuin tähtien luku taivaalla (15:5). Abraham uskoi Herraan, joka luki uskon vanhurskaudeksi (15:6; tämä toimi uuden liiton mukaisen uskonvanhurskauden esikuvana, Room.4:3; Gal.3:6; Jaak.2:23). Abrahamin kysymystä (15:8) ei tule ymmärtää epäuskoksi vaan haluksi selvittää Jumalan tahdon sisältöä (vrt. Luuk.1:34). Tässä yhteydessä Jumala myös ennusti Abrahamille kansan tulevan orjuuden Egyptissä. Takaisin palaava ”neljäs sukupolvi” (15:16) ei välttämättä tarkoita kirjaimellista sukupolvea vaan neljää vuosisataa (2.Moos.12:41: orjuus kesti 430 vuotta), jonka aikana kanaanilaisten (”amorilaisten”) syntien määrä tulee täyteen ja israelilaiset ottavat luvatun maan haltuunsa. Jumala vielä vahvisti lupauksensa Abrahamille yliluonnollisilla merkeillä (15:17; kyseessä oli ilmeisesti Jumalan itsensä ilmestyminen tulen ja savun muodossa).
Kaiken tämän jälkeenkin on inhimillistä, että Abraham ja Saara pyrkivät toteuttamaan Jumalan lupauksia ihmiskeinoin, ei uskon vaan järjen avulla (16:1-16). Heidän lapsettomuutensa oli edelleenkin ongelma. Ihmiset ovat kärsimättömiä, vaikka Jumalalla olisikin aikaa. Niinpä Saara ja Abraham päättivät ”auttaa” Jumalaa toteuttamaan lupauksensa. Sinänsä se, että Saara antoi orjattarensa Abrahamille vaimoksi (16:2), oli tuon ajan kulttuurin mukaan hyväksytty teko eikä kyseessä ollut varsinaisesti moniavioisuus vaan orjattaren lapsi katsottiin laillisesti tässä tapauksessa emännän lapseksi; mutta tämä nimenomainen teko oli silti Jumalan tahdon vastainen. Abraham ja Saara joutuivatkin nopeasti katumaan ratkaisuaan. Saaran orjatar Hagar alkoi halveksia emäntäänsä tultuaan raskaaksi. Saara kohteli siksi miehensä luvalla orjatartaan väkivaltaisesti. Hagar synnytti lopulta pojan, Ismaelin. Jumala tuli siunaamaan myös häntä (16:10). Mutta tästä pojasta polveutui kansa, joka tuli aina olemaan Jumalan luvatun kansan vihollinen.
Abraham ja Saara saattoivat lopulta huomata, että Jumala oli päättänyt antaa heille pojan yliluonnollisen ihmeen kautta (17:1-27). Liittonsa Jumala tulee tekemään ainoastaan Abrahamin pojan kanssa, joka Saaran synnyttämä. Jumalan ei tarvinnut muuttaa alkuperäistä suunnitelmaansa, koska Hänelle on kaikki mahdollista. Liiton merkiksi Jumala muutti nimiä: Abramista (”korkea isä”) tuli Abraham (”kansojen paljouden isä” tai ”monien isä”) ja Saraista tuli Saara (”ruhtinatar”). Liitto tuli merkitsemään sekä
(1) siunausta luvatun sukuhaaran (Saaran pojan) kautta (17:19) että
(2) luvattua maata (17:8).
Liiton ulkonaisena merkkinä oli ympärileikkaus (17:10-14). Tosiasiassa monilla Lähi-idän kansoilla oli ympärileikkaus käytössään rituaalina (kuten nykyäänkin monilla kansoilla), mutta uutta oli tässä yhteydessä sen merkitys. Ympärileikkaus oli merkki kuulumisesta Jumalan kansaan sekä muistutus kansalle liiton velvoitteista. Se kuvaa puhdistusta, sydämen tilan ja asenteen muutosta sekä Jumalalle pyhittäytymistä (tässä yhteydessä se koski myös vierasheimoisia, 17:12,13!). Mutta ihmisen puolelta liiton vahvistaa tai sinetöi lopullisesti usko ja kuuliaisuus. Ympärileikkaus oli näin liiton merkkinä jo kauan ennen kuin Mooseksen (Siinain vuoren) laki annettiin (3.Moos.12:3; Room.4:9-12).
Lähteet:
Greve, Fred J.: Old Testament Survey. A Study Guide. Second Edition (ICI, Brussels, 1982).
Hoff, Paul B.: Genesis. An Independent Study Textbook. Third Edition (ICI, Brussels, 1988).
Kidner, Derek: Genesis. An Introduction & Commentary (Inter-Varsity Press, Leicester, England,
1967).
Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).
Unger, Merrill F.: Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Patriarkkojen ajaksi kutsutaan ajanjaksoa, jolloin elivät Abraham, Iisak, Jaakob ja tämän kaksitoista poikaa. Kyseessä on aika n. vv. 2200-1700 eKr. On todistettu lähinnä arkeologian avulla, että Raamatun kuvaukset ko. ajoista sopivat kulttuurisesti hyvin yhteen historiallisten tutkimustulosten kanssa. Niinpä esim. henkilönimet, jotka löydämme Raamatusta (Abraham, Nahor, Gad, Dan, Leevi ja Ismael) esiintyvät samanaikaisissa savitauluissa. Abrahamin muutto Kanaanin maahan osuu aikaan, jolloin on todistettavasti esiintynyt lukuisia kansainvaelluksia. Myös sen aikaiset kieliolosuhteet viittaavat siihen, että länsiseemiläistä kieltä ymmärrettiin yleisesti kaikkialla Lähi-idässä (nykyiset heprea ja arabia sekä eräät kuolleet kielet ovat sukukieliä). Tämä helpotti kanssakäymistä alueella. Lisäksi monet tunnetut kauppareitit olivat tuolloin vilkkaita, mikä helpotti kansainvaelluksia.
Tavat olivat tuohon aikaan juuri Raamatussa kuvatun kaltaisia. Savitaulut ja muut dokumentit osoittavat, että mm. seuraavat tavat kuuluivat juuri tähän aikaan:
1. Lapseton aviopari adoptoi perillisen (1.Moos.15:2: damaskolainen Elieser)
2. Annetut siunaukset olivat sitovia ja lopullisia (27:30-38: Jaakob sai petoksella siunauksen isältään, mutta siunausta ei voinut peruuttaa)
3. Vaimot antoivat palvelijoitaan miehelleen saadakseen itselleen lapsia (16:1,2, 30:1-13: Hagar, Bilha ja Silpa)
Arkeologia näin vahvistaa patriarkkojen ajan Raamatussa kuvatun kaltaiseksi, koska myöhemmällä aikakaudella olosuhteet muuttuivat ratkaisevasti eivätkä palanneet enää koskaan ennalleen.
Kansan synty ja Abrahamin merkitys
Abrahamia (alun perin nimeltään Abram) voidaan perustellusti pitää Israelin kansan kantaisänä. Hän täytti Jumalan ikuista suunnitelmaa, joka oli ollut muuttumaton alusta pitäen. Jumalan ensisijaisena tarkoituksena luoda heprealainen kansakunta oli vahvistaa yhden ja ainoan Jumalan palveleminen keskellä monijumalaista uskonnollisuutta (epäjumalanpalvontaa). Tämä taas oli ennakkoehto sille, että Lunastaja, Jumalan Poika Jeesus Kristus voisi tulla maailmaan.
Tiivistetysti Jumalan suunnitelma luoda heprealainen kansakunta käsitti seuraavat asiat:
1. Heprealaiset ovat erotetut (=pyhitetyt) palvomaan ja palvelemaan Jahvea, joka on yksi.
2. Heprealaiset saavat tietoa Jumalasta ja Hänen tahdostaan ja luovat sen pohjalta kirjoitukset (=Vanha Testamentti).
3. Heprealaiset todistavat monia epäjumalia palvovalle maailmalle yhdestä ainoasta Jumalasta.
4. Heprealaiset valmistavat elämällään ja todistuksellaan tietä Jeesuksen tulemukselle.
5. Heprealaiseen kuninkaalliseen sukuhaaraan tulee kerran syntymään odotettu Lunastaja.
Abrahamista tuli polveutumaan muitakin kansoja kuin heprealainen. Siksi Abrahamia voidaan pitää monien kansojen isänä (vrt. Room.4:16,17). Historiallisesti ajatellen Abraham on sekä juutalaisten että arabien esi-isä. Kuitenkin alusta asti Jumalan suunnitelma oli asettaa valituksi kansaksi Abrahamin pojan Iisakin sukuhaara, jonka kautta Lunastaja kerran tulisi. Iisakin kautta Jumala tulisi vahvistamaan yhden ainoan elävän Jumalan palvonnan, monoteismin. Vedenpaisumuksen jälkeen maailma oli vajonnut epäjumalien palvontaan, monijumalaisuuteen eli polyteismiin. Myös muita Abrahamin jälkeläisiä kuin Iisakin jälkeläisiä Jumala lupasi siunata (1.Moos.21:13). Abrahamiin perustavat uskonsa tältä osin kolme ehdottoman monoteististä uskoa: juutalaiset, kristityt ja muhamettilaiset.
Abrahamia on sanottu VT:n yhdeksi tärkeimmistä henkilöistä (muut keskeiset henkilöt ovat Mooses ja Daavid). Abraham on keskeinen henkilö myös esimerkkinä. Hänen uskoonsa viitataan Uudessa Testamentissakin (Gal.3:6-18; Room.4). Uskonvanhurskaus saa näin tukea Abrahamin esimerkistä. Muutenkin Abrahamin elämä on esimerkillistä kristilliseltä kannalta: hänen kuuliaisuutensa, luottamuksensa koetuksissa ja voittonsa ovat rohkaisuna kaikille ihmisille kaikkina aikoina.
Abrahamille annetut nimet korostavat hänen merkitystään. Hänen alkuperäinen nimensä Abram tarkoitti ”korkeaa isää” kun hänen myöhemmin Jumalalta saamansa nimi Abraham (1.Moos.17:5) tarkoitti ”kansojen paljouden isää” (tässä vaiheessa Iisak ei ollut vielä syntynytkään). Abraham oli myös ”Jumalan ystävä” (2.Aikak.20:7; Jes.41:8; Jaak.2:23). Hän on paitsi kansojen isä, jopa “meidän kaikkien isä” (Room.4:16). Hän on myös ”kaikkien niiden isä, jotka uskovat” (Room.4:11) sekä kaikkien niitten esikuva, jotka odottavat ”sitä kaupunkia, joka on rakennettu vankalle perustalle ja jonka Jumala itse on suunnitellut ja tehnyt” (Hepr.11:8-10).
Abrahamin kutsu
Abraham asui alun perin Kaldean Urissa Mesopotamiassa. Ur oli merkittävä kauppakaupunki ja kulttuurin keskus. Mutta se oli myös epäjumalien palvonnan keskuspaikka. Abrahamin isä Terah oli hänkin epäjumalien palvelija (Joos.24:2; ilmeisesti Terah oli erityisesti kuun palvoja sumerilaisten tapaan). Terah perheineen siirtyi Kanaanin maan suuntaan Harraniin (1.Moos.11:31,32). Tämän kaiken keskeltä Jumala kutsui Abrahamin: Jumala halusi erottaa Abrahamin menneisyytensä siteistä palvelemaan yhtä ainoaa elävää Jumalaa (12:1-3).
Lunastus perustuu aina siihen, mitä Jumala ilmoittaa ja mitä Hän puhuu. 1.Moos.12:3 kertoo erittäin merkityksellisiä asioita. Se on ensinnäkin käännekohta koko siihenastisessa pelastushistoriassa ja merkitsee Jumalan keskittymistä jatkossa yhteen sukuhaaraan (myöhemmin kansaan), joka tuli olemaan Hänen pappisvaltakuntansa ennen muita kansoja (2.Moos.19:5,6). Jumalan kansan ystävät tulivat saamaan Jumalan siunauksen ja viholliset Hänen kirouksensa. Mutta samalla Abrahamin jälkeläisten joukosta tuli nousemaan luvattu Lunastaja, joka tuli olemaan siunaukseksi kaikille maailman kansoille. Kyseessä oli siten Jumalan ikiaikainen suunnitelma Abrahamin jälkeläisten kautta pelastaa kaikki ihmiset. Tämä kuitenkin alkoi lopullisesti toteutua vasta Jeesuksen taivaaseenastumisen jälkeen (kuitenkin vielä vähän ennen Hänen taivaaseenastumistaan opetuslapsetkin kuvittelivat lunastuksen kuuluvan vain Israelin kansalle, Ap.t.1:6).
Abrahamin kutsussa kiinnittää huomiota se, että hän oli varauksetta valmis lähtemään (12:4). Jumala ohjasikin hänen kulkuaan Kanaanin maahan (12:5) Abraham luotti Jumalaan, vaikka ei tiennyt kohteestaan juuri mitään (Hepr.11:8; Abraham otti näin uskon askeleen). Jumala lupasi Abrahamille monia siunauksia. Nykyajallekin on merkittävä lupaus se, että Jumala lupasi Kanaanin maan Abrahamin jälkeläisille (12:7). Abrahamin jälkeläisistä oli tuleva suuri kansa, jolle tuo luvattu maa tulee kuulumaan ikuisesti.
Abraham vaelsi ensin Kanaanin maassa paikasta toiseen (12:8,9), kunnes nälänhädän pakottamana hän oleskeli tietyn ajan Egyptissä (12:10-20). Niilin tulvat tekivät Egyptistä viljavan maan silloinkin kuin muualla oli nälänhätää. Egypti tuli myöhemmin olemaan Abrahamin jälkeläisille orjuuden paikka (2.Moos.1), mutta se merkitsi myös monissa vaiheissa pakopaikkaa, suojaa (jopa itselleen Lunastajalle, Matt.2:13-15!). Abrahamin hätävalhe (1.Moos.12:13) oli kirjaimellisesti ottaen totta (20:12; Saara oli Abrahamin sisarpuoli, sukulaisavioliitot olivat tuolloin yleisiä), mutta osoittaa samalla, että Raamatun tärkeät ja vanhurskaatkin henkilöt olivat ihmisiä, joilla oli inhimillisiä ja vajavaisia luonteenominaisuuksia.
Abraham Kanaanin maassa – liitto Jumalan kanssa
Kanaanin maassa Abraham koki suuri siunauksia (13:1-18). Hän oli rikas ja arvostettu. Abrahamin hyvinvointi oli sen seurausta, että hän uskoi Jumalaan ja oli Hänelle kuuliainen. Abrahamin menestys olisi toki voinut muodostua myös hänen lankeemukseksensa. Materialistiset arvot, itsekkyys, katkera kilpailu, rikkoutuneet ihmissuhteet ja Jumalan hylkääminen ovat aina olleet rikkaitten ja menestyvien ihmisten vaarana. Mutta Abraham oli rikkaanakin aina kuuliainen Jumalalle. Lisäksi hän oli nöyrä ja viisas myös ihmisten edessä. Tämä näkyy siinä, kun hän joutui ristiriitaan veljenpoikansa Lootin kanssa. Heidän paimenensa alkoivat riidellä laidunmaasta, jolloin Abraham antoi itseään nuoremman Lootin valita parhaat laitumet (13:8-11). Tosiasiassa Abrahamin olisi iältään vanhempana ollut oikeus valita ensin, mutta hän osoitti nöyryyttä antamalla itseään arvoasteikossa alempana olevan sukulaisensa valita. Loot valitsikin sitten itsekkäästi mielestään paremman vaihtoehdon, Jordanin alangon. Tämä näennäisesti parempi valinta johti Lootin kuitenkin syntiseen Sodoman kaupunkiin (Lootin voi katsoa olleen horjuva, vaikka hänen siitä huolimatta katsottiin olevan hurskas, 2.Piet.2:7). Abrahamin nöyryydessä tekemä valinta oli lopulta parempi.
Abraham vahvistui Kanaanin maassa niin paljon, että hän oli myös sotilaallisesti voimakkaampi kuin kuninkaitten liittokunta (1.Moos.14:1-16). Abraham (”heprealainen”, 14:13) liittyi sotaan kuninkaita vastaan siksi, että nämä olivat vanginneet mukaansa myös hänen veljenpoikansa Lootin, jonka Abraham vapautti voitettuaan kuninkaat. Abraham ei kuitenkaan halunnut itselleen sotasaalista (14:21-24).
Palattuaan voittoisalta sotaretkeltä Abraham tapasi Melkisedekin, Salemin kuninkaan (14:17-20). Kyseessä on messiaaninen henkilö (Ps.110:4; Hepr.5:6, 7:15-28), joka ennakoi Kristuksen pysyvää ylipappeutta. Ilmeisesti Melkisedek on tosiasiassa Jumalan itsensä ilmestyminen maan päälle ihmishahmossa (Jumalan toinen persoona) rauhan (”Salem”) kuninkaana.
Jumala teki lopulta liiton Abrahamin kanssa (1.Moos.15:1-21). Mutta Jumalan antamat lupaukset tuntuivat Abrahamista turhilta, koska hän oli lapseton; lisäksi sekä hän että Saara olivat jo vanhoja. Jumala kuitenkin toisti lupauksensa ja sanoi Abrahamin jälkeläisten luvun olevan yhtä suuri kuin tähtien luku taivaalla (15:5). Abraham uskoi Herraan, joka luki uskon vanhurskaudeksi (15:6; tämä toimi uuden liiton mukaisen uskonvanhurskauden esikuvana, Room.4:3; Gal.3:6; Jaak.2:23). Abrahamin kysymystä (15:8) ei tule ymmärtää epäuskoksi vaan haluksi selvittää Jumalan tahdon sisältöä (vrt. Luuk.1:34). Tässä yhteydessä Jumala myös ennusti Abrahamille kansan tulevan orjuuden Egyptissä. Takaisin palaava ”neljäs sukupolvi” (15:16) ei välttämättä tarkoita kirjaimellista sukupolvea vaan neljää vuosisataa (2.Moos.12:41: orjuus kesti 430 vuotta), jonka aikana kanaanilaisten (”amorilaisten”) syntien määrä tulee täyteen ja israelilaiset ottavat luvatun maan haltuunsa. Jumala vielä vahvisti lupauksensa Abrahamille yliluonnollisilla merkeillä (15:17; kyseessä oli ilmeisesti Jumalan itsensä ilmestyminen tulen ja savun muodossa).
Kaiken tämän jälkeenkin on inhimillistä, että Abraham ja Saara pyrkivät toteuttamaan Jumalan lupauksia ihmiskeinoin, ei uskon vaan järjen avulla (16:1-16). Heidän lapsettomuutensa oli edelleenkin ongelma. Ihmiset ovat kärsimättömiä, vaikka Jumalalla olisikin aikaa. Niinpä Saara ja Abraham päättivät ”auttaa” Jumalaa toteuttamaan lupauksensa. Sinänsä se, että Saara antoi orjattarensa Abrahamille vaimoksi (16:2), oli tuon ajan kulttuurin mukaan hyväksytty teko eikä kyseessä ollut varsinaisesti moniavioisuus vaan orjattaren lapsi katsottiin laillisesti tässä tapauksessa emännän lapseksi; mutta tämä nimenomainen teko oli silti Jumalan tahdon vastainen. Abraham ja Saara joutuivatkin nopeasti katumaan ratkaisuaan. Saaran orjatar Hagar alkoi halveksia emäntäänsä tultuaan raskaaksi. Saara kohteli siksi miehensä luvalla orjatartaan väkivaltaisesti. Hagar synnytti lopulta pojan, Ismaelin. Jumala tuli siunaamaan myös häntä (16:10). Mutta tästä pojasta polveutui kansa, joka tuli aina olemaan Jumalan luvatun kansan vihollinen.
Abraham ja Saara saattoivat lopulta huomata, että Jumala oli päättänyt antaa heille pojan yliluonnollisen ihmeen kautta (17:1-27). Liittonsa Jumala tulee tekemään ainoastaan Abrahamin pojan kanssa, joka Saaran synnyttämä. Jumalan ei tarvinnut muuttaa alkuperäistä suunnitelmaansa, koska Hänelle on kaikki mahdollista. Liiton merkiksi Jumala muutti nimiä: Abramista (”korkea isä”) tuli Abraham (”kansojen paljouden isä” tai ”monien isä”) ja Saraista tuli Saara (”ruhtinatar”). Liitto tuli merkitsemään sekä
(1) siunausta luvatun sukuhaaran (Saaran pojan) kautta (17:19) että
(2) luvattua maata (17:8).
Liiton ulkonaisena merkkinä oli ympärileikkaus (17:10-14). Tosiasiassa monilla Lähi-idän kansoilla oli ympärileikkaus käytössään rituaalina (kuten nykyäänkin monilla kansoilla), mutta uutta oli tässä yhteydessä sen merkitys. Ympärileikkaus oli merkki kuulumisesta Jumalan kansaan sekä muistutus kansalle liiton velvoitteista. Se kuvaa puhdistusta, sydämen tilan ja asenteen muutosta sekä Jumalalle pyhittäytymistä (tässä yhteydessä se koski myös vierasheimoisia, 17:12,13!). Mutta ihmisen puolelta liiton vahvistaa tai sinetöi lopullisesti usko ja kuuliaisuus. Ympärileikkaus oli näin liiton merkkinä jo kauan ennen kuin Mooseksen (Siinain vuoren) laki annettiin (3.Moos.12:3; Room.4:9-12).
Lähteet:
Greve, Fred J.: Old Testament Survey. A Study Guide. Second Edition (ICI, Brussels, 1982).
Hoff, Paul B.: Genesis. An Independent Study Textbook. Third Edition (ICI, Brussels, 1988).
Kidner, Derek: Genesis. An Introduction & Commentary (Inter-Varsity Press, Leicester, England,
1967).
Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).
Unger, Merrill F.: Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Vantaan Vapaaseurakunta
Raamatturyhmä
Juhani Nikula
keskiviikko 18. marraskuuta 2009
BABYLONIN TORNI
Nooan pojista polveutuvat kansat
Vedenpaisumus (1.Moos.7.luku) merkitsi selkeästi vanhan järjestyksen katoamista ja uuden alkamista. Jumala täytti vedenpaisumuksen kautta oman tarkoituksensa. Synnin vallassa ollut ihmiskunta hävitettiin ja samalla Jumala säilytti ihmisen hurskaan jäännöksen tulevaisuutta varten. 1.Moos.10. luku käsittää luettelon Nooan poikien Seemin, Haamin ja Jafetin jälkeläisistä, joista kaikki nykyiset kansat polveutuvat. Yhtenä syynä esitettyyn sukuluetteloon on osoittaa, että ihmiskunta on yksi ja polveutuu yhdestä Luojasta. Tämä pätee kaikesta siitä erilaisuudesta huolimatta, joka kansoilla selvästikin on. Ihmiskunnan juuret ovat vahvasti yhdessä, yhteisessä ja ainoassa tosi Jumalassa.
Tämä sukuluettelo – kuten monet muutkin Raamatun sukuluettelot – kertoo samalla kaikkien kansojen lunastuksen taustahistoriaa. Vaikka lunastus tulee tapahtumaan yhden perheen ja sukuhaaran kautta, Jumala osoittaa välittävänsä koko maailmasta, ja lunastus tulee koskemaan kaikkia heimoja ja kansoja. Niinpä tuleva lunastaja (Messias) on historiallisesti Seemin jälkeläinen (Luuk.3:36), mutta Hänen lunastustyönsä koskee kaikkia kansoja.
Ensin sukuluettelo esittää Jafetin pojat ja sukuhaaran (1.Moos.10:2-5), josta länsimaiset ihmiset perinteisen tulkinnan mukaan polveutuvat. Maantieteellisesti ajatellen Jafetin sukuhaara asettui asumaan etäämmälle kuin Seemin ja Haamin jälkeläiset (jafetilaiset olivat Lähi-Idän ihmisen näkökulmasta kuin ”kolmatta maailmaa”). Jafetin jälkeläiset asettuivat ensi vaiheessa nykyisen Vähä-Aasian ja eteläisen Euroopan alueelle. Jafetin jälkeläisten joukossa on kuitenkin jo varhaisia merkittäviä kansoja, koska Javan tarkoittaa Kreikkaa (”joonialaiset”) ja Tiras ilmeisesti etruskeja.
Haamin jälkeläisiä (10:6-20) luetellaan seikkaperäisemmin, koska nämä kansat elivät lähempänä seemiläisiä, jotka ovat Raamatun kuvauksissa ymmärrettävästi etualalla. Haamilaisia kansoja ovat Kanaanin maan asukkaat, muinaiset egyptiläiset (Misraim = Egypti) ja babylonialaiset (Sinear = Babylonia; Assur oli Seemin jälkeläinen, 10:22, mutta assyrialaiset liitetään toisaalta babylonialaisiin, vrt. Miika 5;4,5). Kanaanilaiset kansat asuivat Palestiinassa Abrahamin saapuessa sinne (12:6), ja edelleen israelilaisten palattua Egyptin orjuudesta kanaanilaiset edelleen suuria osin maasta (Tuom.1:1-36).
Erityisesti Haamin sukuluettelossa mainitaan Nimrod (1.Moos.10:8-12), joka oli ensimmäinen mahtava hallitsija maan päällä. Todennäköisesti hän oli sotaisa ja väkivaltainen. Hänen valtansa keskuspaikka oli Babylon (Baabel), josta sitten myöhemmin tuli ihmiskunnan Jumalan vastaisen kapinan symboli (Ilm.18). Babylon merkitsee myös Jumalan kansan vihollista ja vainoajaa (tämä näkyy siinäkin, että Babylonia oli voimissaan tuhotessaan Jerusalemin temppelin v. 586 eKr. ja viedessään Juudan kansan pakkosiirtolaisuuteen, 2.Kun.25:8-21). Nimrodia voidaan pitää laittomuuden ihmisen ilmenemänä (2.Tess.2:3-12; Ilm.13:5-8). Lienee myös oikeutettua sanoa, että ”Nimrodin ihmiset” olivat Babylonin tornin rakentamisen takana.
Nooan jälkeläisistä oli seemiläinen sukuhaara (10:21-31) merkittävin, koska israelilaiset polveutuvat juuri siitä. Nooa siunasi Seemin ja Jafetin sukuhaarat (9:26,27), mutta kirosi Haamin pojan Kanaanin suvun (9:25-27). ”Eberiläisten” katsotaan olevan ”heprealaisten” esi-isiä (vrt. 14:13: ”heprealainen Abram”). Mutta pääosin muutkin Lähi-Idän kansat ovat nimenomaan seemiläisiä kansoja (esim. Aram = Syyria).
Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että tosiasiassa nykyiset kansat ovat hyvin vähässä määrin enää puhtaasti verenperintönä erillään muista kansoista. Historian myötä kansat ovat ainakin osittain sekoittuneet keskenään. Sama pätee kielisukulaisuuden suhteen: kielet ovat kautta aikojen omaksuneet toisiltaan vaikutteita. Käsitettä ”puhdas kansa” tai ”puhdas kieli” ei täydellisessä mielessä voi olla olemassakaan.
Jo tässä varhaisen historian vaiheessa ihmiset siirtyivät eri asuinsijoille omiin maihinsa. Mutta kuitenkin ihmiskunta oli vielä yhtenäinen ainakin kieleltään, koska Nooan jälkeläiset puhuivat luonnollisesti yhtä kieltä. Mikään ei vielä tässä vaiheessa estänyt ihmisiä yhdistämästä voimiaan yhteisen (inhimillisen) tarkoitusperän saavuttamiseksi. Ihmiskunnan yhdistynyt kapina Jumalaa vastaan oli edelleenkin mahdollinen. Voimme tehdä tästä sen johtopäätöksen, että ihmiskunnan täydellinen yhtenäisyys pyrkii olemaan tuhoisaa. Täysin yhtenäinen ihmiskunta pyrkii omassa voimassaan nousemaan Jumalaa vastaan. Samalla on painokkaasti pantava merkille, että tästä ei tule tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä inhimillisen kansallismielisyyden (kansalliskiihkon tai rasismin) puolesta tervehenkistä kansainvälistä yhteistyötä vastaan! Jumalallinen rakkaus, joka on kristittyjen merkittävin ominaisuus, ei tunne rajoja.
Babylonin torni
Ihmiskunnan inhimillisen yhtenäisyyden symbolina on Babylonin (Baabelin) tornin rakennushanke (1.Moos.11:1-9). Kysymys tuskin oli siitä, että ihmiset olisivat yrittäneet päästä tornin avulla fyysisesti taivaaseen (avaruuteen), vaan siitä, että ihmiskunta pyrki voimien keskityksellä tulla jumalalliseksi.
Zigguratien eli temppelitornien raunioita löytyy tänäkin päivänä Mesopotamian alueelta. Ne olivat pyramidinmallisia rakennelmia, joissa olivat ulkoseinämiä kiertävät portaat. Rakennelman huipulla oli temppeli, jossa oli epäjumalan patsas. Usein esitetään, että Birs Nimrudin rauniot, joissa on ollut seitsentasoinen torni, olisi alun perin ollut juuri Raamatun kuvaama Baabelin torni. Toiset taas uskovat, että valtava Etemanakin torni, joka on rakennettu Babylonian keinotekoiselle vuorelle, olisi alkuperäinen Baabelin torni. Mahdollista on sekin, että alkuperäinen, tuhoutunut Baabelin torni on ollut näitten rakennelmien mallina.
Kertomus Baabelin tornista kuvaa sitä ymmärtämättömyyttä, jossa lähdetään rakentamaan ilman Jumalaa (Ps.127:1). Ylpeys, kapinamieli ja kunnianhimo ajoivat ihmiset tavoittelemaan mainetta. Korkea torni ja suuri kaupunki olisivat heidän neroutensa tunnusmerkkinä. Se vahvistaisi rakentajien nimen säilymisen ihmiskunnan historiassa. He päättivät olla suoranaisesti tottelemattomia Jumalan käskylle, jonka mukaan ihmisten tuli lisääntyä ja täyttää maa (1.Moos.9:1). Tornin rakentajat suunnittelivat tulevansa voimakkaiksi yhtenäisyyden ja keskityksen kautta. Kaupunki ja torni liittäisivät ihmiset yhteen ja takaisivat myös sotilaallisen turvallisuuden ja poliittisen hallintavallan. Baabelin torni oli näin Jumalan vastaisen kapinoinnin vertauskuva. Vastakkain olivat näin jumalakeskeinen maailmankuva (jolloin ihmiskunta on hajanainen) ja ihmiskeskeinen maailmankuva (jossa ihmiskuntaa hallitaan keskitetysti).
Jumala ei tietenkään hyväksynyt ihmisten suunnitelmia. Jumala näki ihmisten ylpeyden, itseriittoisuuden ja kapinamielen. ”Nimrodin ihmiset” eivät saaneet suistaa Jumalaa valtaistuimeltaan, eivät ottaa hallintaansa maailmaa eivätkä tuhota seemiläistä sukuhaaraa, josta oli tuleva ihmiskunnan lunastus. Jumala kykenee panemaan rajat miten suurelle kapinallisjoukolle hyvänsä. Ihmisten kerskuminen ei voi kaataa Jumalaa. Niinpä Jumala sekoitti ihmisten kielet, etteivät ihmiset ymmärtäneet toisiaan. Kielten sekoituksen jälkeen ihmiset eivät enää kyenneet työskentelemään yhteisymmärryksessä. Jokainen kieliryhmä alkoikin kehitellä omaa elämäänsä ja kulttuuriaan. Jumalan suunnitelmissa oli ihmisten hajauttaminen ympäri maapallon. Tämä oli myös ollut Jumalan alkuperäinen suunnitelma ihmiskuntaa varten, jonka Hän siis lopulta toteutti voimakeinoin.
Samaa asennetta kuin Babylonin tornin rakentajilla oli, löytyy tämänkin päivän ihmisiltä. Teknisessä tiedossa paljon kehittynyt ihmiskunta on taipuvainen ylpistymään ja rakentamaan omaa Baabelin torniaan. Ihminen ei näe olevansa Jumalasta riippuvainen; tässä suhteessa ihminen on aina ollut samanlainen. Ihmisen kehitys ei voi kuitenkaan koskaan päästä lähellekään Jumalaa eikä ihminen voi koskaan saavuttaa Jumalan viisautta.
Ihmisellä on myös aina ollut maailmanvalloitussuunnitelmia. Ihmisen vallanhimo on kyltymätön. Kaikki maailmanvaltaa tavoitelleet hallitsijat ovat kuitenkin kaatuneet omaan mielettömyyteensä. Yhtä vaarallinen ajatus on ihmislähtöisestä maailmanuskonnosta, jolloin ihminen pyrkii yhdistämään kaikki maailman uskonnot (synkretismi), joka hallitsisi kaikkia kansoja ja kaikkia ihmisyksilöitä. Uskonto on kuitenkin Jumalalle mahdoton ajatus; yksin Hän voi ilmoittaa ihmiselle uskon sisällön. Niinpä ajatus uskontojen yhdistämisestä tai maailmanuskonnon ylivallasta on kapinaa Jumalaa vastaan. Uskonnollisuus ei vie ihmistä lähemmäs Jumalaa. Jumala yksin on ainoa Jumala. Hän yksin voi lunastaa ihmisen ja Hän yksin ilmoittaa, miten Häntä voidaan palvella.
Aivan aikojen lopussa kuitenkin lähes koko maailma yhtyy pedon johdolla kapinaan Jumalaa vastaan (Ilm.13). Tuolloin Babylonilla on jälleen keskeinen osa maailman hallitsijana, mutta sen jälkeen Babylon saa lopullisen tuomionsa (Ilm.17,18) ja se lakkaa ikuisesti olemasta yhdistämässä jumalatonta maailmaa kapinaan Jumalaa vastaan.
Seemin jälkeläiset
Seemin jälkeläisten sukuluetteloa on esitelty jo aikaisemmin (10:21-31), mutta jälkimmäinen sukuluettelo (11:10-26) keskittyy nimenomaan valittuun haaraan, Seemin jälkeläisten sukupuuhun, joka johtaa Jumalan valitseman kansan syntyyn. Abramin (Abrahamin) isäkin, Terah, asui Kaldeassa eli Babyloniassa ja palveli vieraita jumalia (Joos.24:2). Abrahamin sukujuuret ovat näin pakanalliset. Kuitenkin juuri Terah perheineen esitellään (11:27-32). Terahin perhe lähti Kaldeasta ja alkoi siirtyä Kanaaninmaata kohti.
Jumalan valinta on aina täysin Hänen korkean ymmärryksensä ja tahtonsa varassa, jolloin ihminen ei pysty käsittämään sitä kaikkea (Jes.55:8,9). Keskeltä pakanuutta Jumala kutsui Abramin Harranista (12:1) ja antoi hänelle suuret lupaukset (12:2,3). Ilmeisesti tässä vaiheessa Terah oli jo kuollut (11:32). Abramin veljen Haranin poika Loot (11:27) oli myöhemmin mukana Abramin muutettua Luvattuun maahan, mutta muuten Abramin tuli jättää sukujuurensa ja seurata Herraa. Taustalla on vaikuttanut epäilemättä se, että Abramin tuli jättää sukunsa sen pakanallisuuden tähden, jotta Jumala voi toimia Abramin kautta tulevaan lunastukseen tähdäten.
Lähteet
Greve, Fred J.: Old Testament Survey. A Study Guide. Second Edition (ICI, Brussels, 1982).
Hoff, Paul B.: Genesis. An Independent Study Textbook. Third Edition (ICI, Brussels, 1988).
Kidner, Derek: Genesis. An Introduction & Commentary (Inter-Varsity Press, Leicester, England,
1967).
Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).
Unger, Merrill F.: Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Vedenpaisumus (1.Moos.7.luku) merkitsi selkeästi vanhan järjestyksen katoamista ja uuden alkamista. Jumala täytti vedenpaisumuksen kautta oman tarkoituksensa. Synnin vallassa ollut ihmiskunta hävitettiin ja samalla Jumala säilytti ihmisen hurskaan jäännöksen tulevaisuutta varten. 1.Moos.10. luku käsittää luettelon Nooan poikien Seemin, Haamin ja Jafetin jälkeläisistä, joista kaikki nykyiset kansat polveutuvat. Yhtenä syynä esitettyyn sukuluetteloon on osoittaa, että ihmiskunta on yksi ja polveutuu yhdestä Luojasta. Tämä pätee kaikesta siitä erilaisuudesta huolimatta, joka kansoilla selvästikin on. Ihmiskunnan juuret ovat vahvasti yhdessä, yhteisessä ja ainoassa tosi Jumalassa.
Tämä sukuluettelo – kuten monet muutkin Raamatun sukuluettelot – kertoo samalla kaikkien kansojen lunastuksen taustahistoriaa. Vaikka lunastus tulee tapahtumaan yhden perheen ja sukuhaaran kautta, Jumala osoittaa välittävänsä koko maailmasta, ja lunastus tulee koskemaan kaikkia heimoja ja kansoja. Niinpä tuleva lunastaja (Messias) on historiallisesti Seemin jälkeläinen (Luuk.3:36), mutta Hänen lunastustyönsä koskee kaikkia kansoja.
Ensin sukuluettelo esittää Jafetin pojat ja sukuhaaran (1.Moos.10:2-5), josta länsimaiset ihmiset perinteisen tulkinnan mukaan polveutuvat. Maantieteellisesti ajatellen Jafetin sukuhaara asettui asumaan etäämmälle kuin Seemin ja Haamin jälkeläiset (jafetilaiset olivat Lähi-Idän ihmisen näkökulmasta kuin ”kolmatta maailmaa”). Jafetin jälkeläiset asettuivat ensi vaiheessa nykyisen Vähä-Aasian ja eteläisen Euroopan alueelle. Jafetin jälkeläisten joukossa on kuitenkin jo varhaisia merkittäviä kansoja, koska Javan tarkoittaa Kreikkaa (”joonialaiset”) ja Tiras ilmeisesti etruskeja.
Haamin jälkeläisiä (10:6-20) luetellaan seikkaperäisemmin, koska nämä kansat elivät lähempänä seemiläisiä, jotka ovat Raamatun kuvauksissa ymmärrettävästi etualalla. Haamilaisia kansoja ovat Kanaanin maan asukkaat, muinaiset egyptiläiset (Misraim = Egypti) ja babylonialaiset (Sinear = Babylonia; Assur oli Seemin jälkeläinen, 10:22, mutta assyrialaiset liitetään toisaalta babylonialaisiin, vrt. Miika 5;4,5). Kanaanilaiset kansat asuivat Palestiinassa Abrahamin saapuessa sinne (12:6), ja edelleen israelilaisten palattua Egyptin orjuudesta kanaanilaiset edelleen suuria osin maasta (Tuom.1:1-36).
Erityisesti Haamin sukuluettelossa mainitaan Nimrod (1.Moos.10:8-12), joka oli ensimmäinen mahtava hallitsija maan päällä. Todennäköisesti hän oli sotaisa ja väkivaltainen. Hänen valtansa keskuspaikka oli Babylon (Baabel), josta sitten myöhemmin tuli ihmiskunnan Jumalan vastaisen kapinan symboli (Ilm.18). Babylon merkitsee myös Jumalan kansan vihollista ja vainoajaa (tämä näkyy siinäkin, että Babylonia oli voimissaan tuhotessaan Jerusalemin temppelin v. 586 eKr. ja viedessään Juudan kansan pakkosiirtolaisuuteen, 2.Kun.25:8-21). Nimrodia voidaan pitää laittomuuden ihmisen ilmenemänä (2.Tess.2:3-12; Ilm.13:5-8). Lienee myös oikeutettua sanoa, että ”Nimrodin ihmiset” olivat Babylonin tornin rakentamisen takana.
Nooan jälkeläisistä oli seemiläinen sukuhaara (10:21-31) merkittävin, koska israelilaiset polveutuvat juuri siitä. Nooa siunasi Seemin ja Jafetin sukuhaarat (9:26,27), mutta kirosi Haamin pojan Kanaanin suvun (9:25-27). ”Eberiläisten” katsotaan olevan ”heprealaisten” esi-isiä (vrt. 14:13: ”heprealainen Abram”). Mutta pääosin muutkin Lähi-Idän kansat ovat nimenomaan seemiläisiä kansoja (esim. Aram = Syyria).
Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että tosiasiassa nykyiset kansat ovat hyvin vähässä määrin enää puhtaasti verenperintönä erillään muista kansoista. Historian myötä kansat ovat ainakin osittain sekoittuneet keskenään. Sama pätee kielisukulaisuuden suhteen: kielet ovat kautta aikojen omaksuneet toisiltaan vaikutteita. Käsitettä ”puhdas kansa” tai ”puhdas kieli” ei täydellisessä mielessä voi olla olemassakaan.
Jo tässä varhaisen historian vaiheessa ihmiset siirtyivät eri asuinsijoille omiin maihinsa. Mutta kuitenkin ihmiskunta oli vielä yhtenäinen ainakin kieleltään, koska Nooan jälkeläiset puhuivat luonnollisesti yhtä kieltä. Mikään ei vielä tässä vaiheessa estänyt ihmisiä yhdistämästä voimiaan yhteisen (inhimillisen) tarkoitusperän saavuttamiseksi. Ihmiskunnan yhdistynyt kapina Jumalaa vastaan oli edelleenkin mahdollinen. Voimme tehdä tästä sen johtopäätöksen, että ihmiskunnan täydellinen yhtenäisyys pyrkii olemaan tuhoisaa. Täysin yhtenäinen ihmiskunta pyrkii omassa voimassaan nousemaan Jumalaa vastaan. Samalla on painokkaasti pantava merkille, että tästä ei tule tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä inhimillisen kansallismielisyyden (kansalliskiihkon tai rasismin) puolesta tervehenkistä kansainvälistä yhteistyötä vastaan! Jumalallinen rakkaus, joka on kristittyjen merkittävin ominaisuus, ei tunne rajoja.
Babylonin torni
Ihmiskunnan inhimillisen yhtenäisyyden symbolina on Babylonin (Baabelin) tornin rakennushanke (1.Moos.11:1-9). Kysymys tuskin oli siitä, että ihmiset olisivat yrittäneet päästä tornin avulla fyysisesti taivaaseen (avaruuteen), vaan siitä, että ihmiskunta pyrki voimien keskityksellä tulla jumalalliseksi.
Zigguratien eli temppelitornien raunioita löytyy tänäkin päivänä Mesopotamian alueelta. Ne olivat pyramidinmallisia rakennelmia, joissa olivat ulkoseinämiä kiertävät portaat. Rakennelman huipulla oli temppeli, jossa oli epäjumalan patsas. Usein esitetään, että Birs Nimrudin rauniot, joissa on ollut seitsentasoinen torni, olisi alun perin ollut juuri Raamatun kuvaama Baabelin torni. Toiset taas uskovat, että valtava Etemanakin torni, joka on rakennettu Babylonian keinotekoiselle vuorelle, olisi alkuperäinen Baabelin torni. Mahdollista on sekin, että alkuperäinen, tuhoutunut Baabelin torni on ollut näitten rakennelmien mallina.
Kertomus Baabelin tornista kuvaa sitä ymmärtämättömyyttä, jossa lähdetään rakentamaan ilman Jumalaa (Ps.127:1). Ylpeys, kapinamieli ja kunnianhimo ajoivat ihmiset tavoittelemaan mainetta. Korkea torni ja suuri kaupunki olisivat heidän neroutensa tunnusmerkkinä. Se vahvistaisi rakentajien nimen säilymisen ihmiskunnan historiassa. He päättivät olla suoranaisesti tottelemattomia Jumalan käskylle, jonka mukaan ihmisten tuli lisääntyä ja täyttää maa (1.Moos.9:1). Tornin rakentajat suunnittelivat tulevansa voimakkaiksi yhtenäisyyden ja keskityksen kautta. Kaupunki ja torni liittäisivät ihmiset yhteen ja takaisivat myös sotilaallisen turvallisuuden ja poliittisen hallintavallan. Baabelin torni oli näin Jumalan vastaisen kapinoinnin vertauskuva. Vastakkain olivat näin jumalakeskeinen maailmankuva (jolloin ihmiskunta on hajanainen) ja ihmiskeskeinen maailmankuva (jossa ihmiskuntaa hallitaan keskitetysti).
Jumala ei tietenkään hyväksynyt ihmisten suunnitelmia. Jumala näki ihmisten ylpeyden, itseriittoisuuden ja kapinamielen. ”Nimrodin ihmiset” eivät saaneet suistaa Jumalaa valtaistuimeltaan, eivät ottaa hallintaansa maailmaa eivätkä tuhota seemiläistä sukuhaaraa, josta oli tuleva ihmiskunnan lunastus. Jumala kykenee panemaan rajat miten suurelle kapinallisjoukolle hyvänsä. Ihmisten kerskuminen ei voi kaataa Jumalaa. Niinpä Jumala sekoitti ihmisten kielet, etteivät ihmiset ymmärtäneet toisiaan. Kielten sekoituksen jälkeen ihmiset eivät enää kyenneet työskentelemään yhteisymmärryksessä. Jokainen kieliryhmä alkoikin kehitellä omaa elämäänsä ja kulttuuriaan. Jumalan suunnitelmissa oli ihmisten hajauttaminen ympäri maapallon. Tämä oli myös ollut Jumalan alkuperäinen suunnitelma ihmiskuntaa varten, jonka Hän siis lopulta toteutti voimakeinoin.
Samaa asennetta kuin Babylonin tornin rakentajilla oli, löytyy tämänkin päivän ihmisiltä. Teknisessä tiedossa paljon kehittynyt ihmiskunta on taipuvainen ylpistymään ja rakentamaan omaa Baabelin torniaan. Ihminen ei näe olevansa Jumalasta riippuvainen; tässä suhteessa ihminen on aina ollut samanlainen. Ihmisen kehitys ei voi kuitenkaan koskaan päästä lähellekään Jumalaa eikä ihminen voi koskaan saavuttaa Jumalan viisautta.
Ihmisellä on myös aina ollut maailmanvalloitussuunnitelmia. Ihmisen vallanhimo on kyltymätön. Kaikki maailmanvaltaa tavoitelleet hallitsijat ovat kuitenkin kaatuneet omaan mielettömyyteensä. Yhtä vaarallinen ajatus on ihmislähtöisestä maailmanuskonnosta, jolloin ihminen pyrkii yhdistämään kaikki maailman uskonnot (synkretismi), joka hallitsisi kaikkia kansoja ja kaikkia ihmisyksilöitä. Uskonto on kuitenkin Jumalalle mahdoton ajatus; yksin Hän voi ilmoittaa ihmiselle uskon sisällön. Niinpä ajatus uskontojen yhdistämisestä tai maailmanuskonnon ylivallasta on kapinaa Jumalaa vastaan. Uskonnollisuus ei vie ihmistä lähemmäs Jumalaa. Jumala yksin on ainoa Jumala. Hän yksin voi lunastaa ihmisen ja Hän yksin ilmoittaa, miten Häntä voidaan palvella.
Aivan aikojen lopussa kuitenkin lähes koko maailma yhtyy pedon johdolla kapinaan Jumalaa vastaan (Ilm.13). Tuolloin Babylonilla on jälleen keskeinen osa maailman hallitsijana, mutta sen jälkeen Babylon saa lopullisen tuomionsa (Ilm.17,18) ja se lakkaa ikuisesti olemasta yhdistämässä jumalatonta maailmaa kapinaan Jumalaa vastaan.
Seemin jälkeläiset
Seemin jälkeläisten sukuluetteloa on esitelty jo aikaisemmin (10:21-31), mutta jälkimmäinen sukuluettelo (11:10-26) keskittyy nimenomaan valittuun haaraan, Seemin jälkeläisten sukupuuhun, joka johtaa Jumalan valitseman kansan syntyyn. Abramin (Abrahamin) isäkin, Terah, asui Kaldeassa eli Babyloniassa ja palveli vieraita jumalia (Joos.24:2). Abrahamin sukujuuret ovat näin pakanalliset. Kuitenkin juuri Terah perheineen esitellään (11:27-32). Terahin perhe lähti Kaldeasta ja alkoi siirtyä Kanaaninmaata kohti.
Jumalan valinta on aina täysin Hänen korkean ymmärryksensä ja tahtonsa varassa, jolloin ihminen ei pysty käsittämään sitä kaikkea (Jes.55:8,9). Keskeltä pakanuutta Jumala kutsui Abramin Harranista (12:1) ja antoi hänelle suuret lupaukset (12:2,3). Ilmeisesti tässä vaiheessa Terah oli jo kuollut (11:32). Abramin veljen Haranin poika Loot (11:27) oli myöhemmin mukana Abramin muutettua Luvattuun maahan, mutta muuten Abramin tuli jättää sukujuurensa ja seurata Herraa. Taustalla on vaikuttanut epäilemättä se, että Abramin tuli jättää sukunsa sen pakanallisuuden tähden, jotta Jumala voi toimia Abramin kautta tulevaan lunastukseen tähdäten.
Lähteet
Greve, Fred J.: Old Testament Survey. A Study Guide. Second Edition (ICI, Brussels, 1982).
Hoff, Paul B.: Genesis. An Independent Study Textbook. Third Edition (ICI, Brussels, 1988).
Kidner, Derek: Genesis. An Introduction & Commentary (Inter-Varsity Press, Leicester, England,
1967).
Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).
Unger, Merrill F.: Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 1: Old Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Vantaan Vapaaseurakunta
Raamatturyhmä
Juhani Nikula
keskiviikko 4. marraskuuta 2009
VEDENPAISUMUS
Ihmiskunnan kehitys syntiinlankeemuksen jälkeen
Aadamin ja Eevan kolmannen pojan Setin jälkeläisistä kasvoi sukuhaara, jonka kautta välittyi Jumalan tunteminen (1.Moos.4:25,26). Tuleva Lunastajakin oli Setin jälkeläinen (Luuk.3:23-38). Tästä huolimatta myös Setin jälkeläisistä valtaosa oli jumalattomia. Poikkeuksia olivat mm. Henok (1.Moos.5:18-24), joka vaelsi aina Jumalan tahdon mukaisesti, ja Nooa (6:8). Synnin kasvaessa myös ihmisen ikä aleni Jumalan määräyksestä (6:3). Synnin kasvuun liittyvät myös ”jumalien pojat” (6:4), joiden sanotaan yhtyneen ihmisten tyttäriin. Heidän jälkeläisensä olivat ”jättiläisiä”, muinaisaikojen kuuluisia sankareita (mahdollisesti jättiläisiä oli elossa myöhemminkin, vrt. 4.Moos.13:33). Toisinaan ”jumalan pojilla” tarkoitetaan Raamatussa enkeliruhtinaita (Job 1:6), mutta 1.Moos.6:4:ssä viittaus tarkoittanee Setin jälkeläisiä, joista Jumalaa pelkäävä ihmiskunta polveutuu.
Jumalan ”katumus” (1.Moos.6:6) ei tarkoita samaa kuin ihmisen inhimillinen katuminen. Kyse oli enemmänkin Jumalan murheesta kaiken sen vuoksi, mitä Hän näki maailmassa olevan. Pääosa ihmiskunnasta oli synnin vallassa, joten ihmiskunta oli menossa rappiolle. Pahuuden yltyessä Jumala lopulta ”katui” tehneensä ihmisen ja päätti pyyhkiä pois ihmiskunnan maan päältä. Jälleen tässä osoittautuu todeksi se, että synnin palkka on kuolema (Room.6:23). Jumalan ankaruus syntiä kohtaan tulee näkyviin: Jumala ei salli syntiä, vaikka Hän kärsivällisesti antaa sen kasvaa määräajan. Lopulta synti kuitenkin saa rangaistuksensa. Ihmiskunnan moraalinen ja hengellinen rappio johtavat aina tuhoon ja synnin vallassa elävä ihmiskunta joutuu aina lopulta Jumalan tuomion alaiseksi.
Vedenpaisumuksesta puhutaan tekstijaksossa 1.Moos.6:1-9:17. Se on kertomuksena laajempi ja yksityiskohtaisempi kuin esim. kuvaukset luomisesta ja syntiinlankeemuksesta. Vedenpaisumuksen suuresta merkityksestä puhuu sekin, että se mainitaan usein muuallakin Raamatussa (Ps.29:10/ v.1933 käännös, 104:6-9; Jes.54:9; Matt.24:37-39; Luuk.17:26,27; Hepr.11:7; 1.Piet.3:20; 2.Piet.2:5, 3:6).
Nooa ja arkki
Vedenpaisumuksen syynä oli se, että synti oli saanut ylivallan ihmiskunnan elämässä (1.Moos.6:5,6). Oli enää vain yksi perhe, joka ei ollut hylännyt Jumalaa ja joka ei elänyt synnin vallassa. Niinpä Nooa perheineen sai jäädä eloon. Pelastumiseen vedenpaisumukselta tarvittiin kuitenkin paljon työtä. Tästä oli seurauksena arkin rakentaminen. Arkkia tarvittiin pelastamaan Nooan perhe sekä säilyttämään eläinlajit.
Arkki oli rakenteeltaan suuri (6:14-16). Se oli noin 140 metriä pitkä, 25 metriä leveä ja 15 metriä korkea. Rakennusaineena oli sypressipuu, ja arkki oli tiivistetty maapiellä sisältä ja ulkoa. Arkissa oli kolme kerrosta ja sen kyljessä oli ovi. Mitään purjeita tai ohjausvälineitä arkissa ei ollut; kyseessä oli pelkästään kellumaan ja ajelehtimaan tarkoitettu vesikulkuneuvo. Arkin yksityiskohdat ovat muuten vain arvailujen varassa. Nooa rakensi arkin uskollisesti ohjeitten mukaan, vaikka se oli valtaisa rakennushanke. Jo tässä näkyy, että uskollinen ihminen sai olla konkreettisesti mukana Jumalan pelastavassa toiminnassa. Nooa lisäksi saarnasi jumalattomalle ihmiskunnalle, jolla edelleenkin oli mahdollisuus kääntyä pahoilta teiltään.
Jumala oli päättänyt hävittää maailman synnin tähden, mutta Nooan kanssa Hän teki liiton (1.Moos.6:18). Liitto merkitsi Nooan pelastumista vedenpaisumuksesta. Arkissa tulisi pelastumaan Nooa, hänen vaimonsa, Nooan pojat Seem, Haam ja Jaafet vaimoineen sekä yksi pari jokaista eläinlajia. Myöhemmin Jumala tarkensi, että uhraamiseen käytettäviä eläinlajeja oli otettava mukaan seitsemän paria. Eläimet tulivat itsestään Nooan luo ja menivät arkkiin. Nämä eläimet olivat herkempiä Jumalan johdatukselle kuin syntinen ihmissukupolvi! Jumala itse sulki arkin oven (7:16). Arkin ympärillä tapahtui näin koko ajan yliluonnollisia asioita. Mutta ihmisiä ei vakuuttanut edes se, mitä arkin ympärillä tapahtui!
Vedenpaisumuksessa ja Nooan perheen pelastumisessa näkyy samaan aikaan Jumalan ankaruus ja rakastava huolenpito. Ihmiskunnan hävittäminen osoitti Jumalan ankaruutta. Jumala ei suvaitse syntiä missään muodossa. Tulee määräaika, jonka täyttymisen jälkeen Jumalan ankara rangaistus tulee. Jumala ei ole vain pelastuksen Jumala, vaan myös pyhän ja oikeudenmukaisen tuomion Jumala. Mutta samalla Jumala halusi antaa ihmiselle mahdollisuuden uuteen alkuun. Vanhurskas Nooa perheineen sai jäädä eloon. Nooan kautta ihmiskunta saattoi jälleen lisääntyä ja levitä ympäri maan. Jumalan huolenpito näkyy vielä siinäkin, että Jumala halusi säilyttää eläinlajit hengissä. Myös luonto sai kokea Jumalan huolenpitoa, koska eläimet säilytettiin ihmisen tähden.
Vedenpaisumus
Raamattu kertoo vedenpaisumuksesta ilmiönä hyvin vähän (1.Moos.7:11,12). Syvyyden lähteet puhkesivat ja taivaan ikkunat aukesivat. Satoi rankasti 40 vuorokautta. Lopulta korkeimmat vuoretkin peittyivät ja jäivät veden alle. Arkissa olevia lukuun ottamatta ihmiset kuolivat. Myös kaikki kuivalla maalla elävät olennot kuolivat. Maa oli veden vallassa 150 päivää.
Koska Raamattu ei anna tarkkaa luonnontieteellistä kuvausta vedenpaisumuksesta, sen ulkonainen luonne jää hämärän peittoon. Asiaa voidaan siksi vain arvailla. Jotkut raamatuntutkijat uskovat siihen, että 1.Moos.1:6-8 saattaa tarkoittaa sitä, että maan alla oli suunnattomasti vettä ja ilmakehässä oli sankka vesihöyrykerros. Myös 1.Moos.2:6 saattaa viitata samaan seikkaan. Tämä asetelma sitten muuttui rajusti vedenpaisumuksen alettua. Mutta on korostettava, että tämä on pitkälle vietyä tulkintaa ja tätä kaikkea on mahdotonta todeta varmuudella jälkikäteen.
Kyseessä on joka tapauksessa ollut suuri kosminen mullistus, jota ihmiskunta ei ole myöhemmin kokenut. Syvyyden lähteet ja murskaavan voimakkaat sateet viittaavat luonnonolosuhteisiin, jotka ovat mahdollisesti seurausta koko maapallon aseman muutoksesta avaruudessa. Niinpä on jopa arveltu, että maapallon etäisyys auringosta muuttui samassa yhteydessä. Tämä selittäisi luonnonilmiöiden rajuuden. Samalla tietysti ilmasto-olosuhteet muuttuivat perin pohjin. ”Syvyyden lähteet” saattavat viitata syvällä maaperässä olleisiin runsaisiin vesivarastoihin ja ”taivaan ikkunat” puolestaan ilmakehässä oleviin vesimääriin, massiivisiin vesihöyrypilviin. Suurten jäätiköiden sulaminen, maanjäristykset, valtamerten ja jokien tulva-aallot sekä tulivuorten purkaukset ovat myös saattaneet olla mukana mullistuksessa. Nykyäänkin Etelämantereen jäämassat sulaessaan peittäisivät huomattavan osan maailmaa.
Raamattu ei toki ole mikään luonnontieteen oppikirja, mistä syystä jäämme monilta osin vaille varmoja vastauksia. Varmaa on kuitenkin, että kyseessä oli todellinen, raju vedenpaisumus, joka tuhosi ihmiset ja eläimet. Epäilemättä vedenpaisumus oli toisaalta niin täydellinen, että geologien ym. luonnontieteiden harjoittajien on vaikea päästä selville olosuhteista ennen vedenpaisumusta. Niinpä yleisenä (ateistisena) lähtökohtana onkin pidetty sitä, että Raamatussa mainittua vedenpaisumusta ei ole koskaan ollutkaan.
Vedenpaisumus kesti aikansa, mutta lopulta vedenpinta alkoi laskea ja arkki pysähtyi Araratin vuoristoon (huom! 1.Moos.8:4; Araratin vuoriston korkein huippu on 5213 metriä merenpinnan yläpuolella, mutta arkki ei välttämättä päätynyt Araratin korkeimmalle huipulle). Veden vähetessä muittenkin vuorten huiput tulivat näkyviin. Nooa odotti kärsivällisesti. Vesi laski lopulta niin paljon, että Nooa saattoi todeta maan pinnan kuivuneen. Jumala antoi käskyn poistua arkista. Vedenpaisumus oli ohi.
Tarinoita vedenpaisumuksesta löytyy Raamatun lisäksi paljonkin. Monilla kansoilla on kertomuksia vedenpaisumuksesta ja siitä pelastumisesta. Tunnetuin kertomus lienee Ninivestä löydetty Gilgamesh-eepos, joka on babylonialaista perinnettä. Nooaa vastaava henkilö, Utnapishtim, saa jumalaltaan varoituksen tulevasta vedenpaisumuksesta. Myös hän rakensi aluksen, jonka kautta hän pelasti perheensä ja eräät muut ihmiset sekä joukon eläimiä. Vedenpaisumus oli myös tässä kertomuksessa raju ja tuhoisa. Utnapishtim laski arkistaan ulos korpin, pääskyn ja kyyhkysen – joista Nooan kertomuksen tapaan korppi ei palannut! Lopulta Utnapishtim uhrasi kiitosuhrin. Voimme siis helposti nähdä tässä yhtäläisyyksiä Raamatun vedenpaisumuskertomuksen kanssa.
Nämä kertomukset ovat selvästi yleistä kansanperinnettä, joita löytyy ympäri maailmaa. Tarinoita on Amerikan intiaanienkin keskuudessa – ei siis ainoastaan Vanhan maailman puolella. Näitä kansantarinoita on yleisesti tulkittu siten, että ne osoittavat Raamatun kertomuksen olevan vain yksi legenda ja myytti muiden joukossa – samalla kun kaikki vedenpaisumuskertomukset katsotaan mielikuvituksen tuotteeksi. Tähän johtopäätökseen on tultu lisäksi siitä syystä, että arkeologia on toistaiseksi (!) voinut kovin vähän vahvistaa vedenpaisumusta koskaan tapahtuneeksi historialliseksi tosiasiaksi.
Todellisuus on kuitenkin toisenlainen. Raamatun kertomusta ei ole syytä epäillä; se kertoo asiat niin kuin ne todella tapahtuivat. Sen sijaan muut kansantarinat puolestaan osoittavat, että historiallinen maailmanlaajuinen vedenpaisumus todella tapahtui. Kyseiset tarinat ovat ensinnäkin tavattoman yleisiä, mikä puhuu vedenpaisumuksen vaikutuksesta ja siihen liittyvästä tietoisuudesta kaikkien kansojen tietoisuudessa; mutta toiseksi: nämä kansantarinat ovat ajan myötä vääristyneet, jolloin niihin on pesiytynyt aineksia, jotka poikkeavat Raamatun kertomuksesta. Kansantarinoiden todellinen lähde on siis Raamatun kertomus todellisista tapahtumista, mutta ihmisen vaikutus ajan myötä on muokannut tarinoita väärien tietojen ja uskomusten pohjalta.
Vedenpaisumuksen jälkeen
Vedenpaisumus merkitsee selkeästi vanhan järjestyksen katoamista ja uuden alkamista. Jumala täytti vedenpaisumuksen kautta oman tarkoituksensa. Ihmisen pahat teot saivat rangaistuksensa ja paha sukupolvi hävitettiin; mutta samalla Jumala säilytti ihmisen jumalisen jäännöksen tulevaisuutta varten. 1.Moos. luvuissa 8 ja 9 on nähtävissä Jumalan huolenpito ihmissuvusta. Nooa perheineen sai aloittaa elämän uudessa ympäristössä, jossa heidän oli määrä elää Jumalaa totellen ja Häntä palvoen. Nooa uhrasi kiitosuhrin Jumalalle poistuttuaan arkista (1.Moos.8:20-22). Jumala teki liiton Nooan ja hänen jälkeläistensä kanssa. Tämän merkkinä pilvissä näkyi ensimmäinen sateenkaari (9:13-17; sateenkaaren ilmestyminen ensimmäistä kertaa on sinänsä osoitus siitä, että luonnonolosuhteet olivat nyt ratkaisevasti muuttuneet). Jumala lupasi, ettei Hän enää koskaan kiroa maata ihmisen tähden eikä hävitä kaikkea elävää; elämä jatkuu niin kauan kuin maa pysyy.
Jumala siunasi Nooan perheen, mutta antoi samalla useita käskyjä liiton mukana (9:1-7). Ihmisen piti lisääntyä ja täyttää maa; ihmisen piti hallita eläinkuntaa (ja nyt ihminen sai luvan käyttää eläimiä ravintonaan); ihminen ei saanut syödä verta; ja ihminen ei saa vuodattaa toisen ihmisen verta. Näin siis Jumalan siunaus ja käskyt kuuluvat erottamattomina osina liittoon Jumalan kanssa.
Jumalan antamat käskyt sisältävät tärkeän periaatteen veren sovittavasta merkityksestä (9:4). Verensyöntikielto (myös 3.Moos.3:17, 7:26,27, 17:10; 5.Moos.12:16; Ap.t.15:20) johtuu juuri siitä periaatteesta, että syntien sovitus tapahtuu veren kautta (3.Moos.17:11; Hepr.9:22). Tämä huipentui Jeesuksen uhriin ristillä (Hepr.9:23-28).
Käsitteenä ”liitto” Jumalan kanssa on erilainen kuin esim. kahden ihmisen välinen keskinäinen sopimus. Jumalan liitto on yksipuolinen, jolloin Jumala yksin määrää ehtonsa ja lupauksensa; mutta siitä huolimatta Jumala on täysin sitoutunut liittoon – se ei ole Jumalan puolelta ehdollinen. Liittoon liittyvät jumalalliset siunaukset. Ihminen on selkeästi vähäisempi osapuoli. Jumala teki VT:n aikaan liiton Nooan, Abrahamin, Mooseksen (Israelin kansan) ja Daavidin kanssa. Jokainen liitto käsitti aikaisempaa suuremmat lupaukset ja jokaisessa Jumala ilmoitti entistä suurempia asioita. Lopulta Kristus toi Uuden liiton, joka on suurin kaikista liitoista.
Kuitenkaan edes Nooa, joka oli Jumalan silmissä otollinen, ei suinkaan ollut täydellinen ja synnitön ihminen. Hänen juopottelunsa (9:20,21) oli merkki hänen vajavaisuudestaan ja syntisestä luonnostaan. Ihmiskunta Nooaan jälkeenkään ei ollut tahraton, vaan liitosta huolimatta ihminen on ollut valmis kääntämään selkänsä Jumalalle ja Hänen käskyilleen.
Vedenpaisumus Uudessa testamentissa
Uusi testamentti viittaa monissa kohdin vedenpaisumukseen. Vedenpaisumus on varoituksena Jumalan oikeudenmukaisuudesta. Hän tulee rankaisemaan synnistä ja pelastaa omansa (2.Piet.2:5-9, 3:4-6). Jeesus käytti vertauskuvallisesti vedenpaisumusta kuvaamaan odottamatonta ja äkillistä paluutaan opettaen olemaan aina valmiina (Matt.24:36-42). Vedenpaisumus on myös maailman tulevan tuhoutumisen vertauskuva ennen kuin tulevat uudet taivaat ja uudet maat (2.Piet.3:10-13).
Apostoli Pietari näki yhteyden vedenpaisumuksen ja kasteen välillä (1.Piet.3:18-22). Tulvavesi kuvaa Jumalan tuomiota syntiä kohtaan ja synnin palkkaa, kuolemaa. Vesi (ei kastevesikään!) ei siis itsessään pelasta, vaan se merkitsee päinvastoin suurta vaaraa. Kasteen hauta on vanhalle ihmisellemme loppu. Kaste merkitsee Jeesuksen kuoleman, hautaamisen ja ylösnousemuksen kautta uskovan uutta yhteyttä Jumalan kanssa (Room.6:3-13).
Kuten Nooan arkki säilyi vaarallisten vesien päällä uutta maailmaa kohti, samoin Jeesukseen uskova pelastuu halki synnin, tuomion ja kuoleman vaarojen kohti uutta, parempaa maailmaa. Vedenpaisumuksella ei siis ole vain tuhon ja rangaistuksen merkitys, vaan siinä näemme myös Jumalan pelastavan käden voiman.
Lähteet
Greve, Fred J.: Old Testament Survey. A Study Guide. Second Edition (ICI, Brussels, 1982).
Hoff, Paul B.: Genesis. An Independent Study Textbook. Third Edition (ICI, Brussels, 1988).
Kidner, Derek: Genesis. An Introduction & Commentary (Inter-Varsity Press, Leicester, England,
1967).
Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).
Unger, Merrill F.: Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986).
Aadamin ja Eevan kolmannen pojan Setin jälkeläisistä kasvoi sukuhaara, jonka kautta välittyi Jumalan tunteminen (1.Moos.4:25,26). Tuleva Lunastajakin oli Setin jälkeläinen (Luuk.3:23-38). Tästä huolimatta myös Setin jälkeläisistä valtaosa oli jumalattomia. Poikkeuksia olivat mm. Henok (1.Moos.5:18-24), joka vaelsi aina Jumalan tahdon mukaisesti, ja Nooa (6:8). Synnin kasvaessa myös ihmisen ikä aleni Jumalan määräyksestä (6:3). Synnin kasvuun liittyvät myös ”jumalien pojat” (6:4), joiden sanotaan yhtyneen ihmisten tyttäriin. Heidän jälkeläisensä olivat ”jättiläisiä”, muinaisaikojen kuuluisia sankareita (mahdollisesti jättiläisiä oli elossa myöhemminkin, vrt. 4.Moos.13:33). Toisinaan ”jumalan pojilla” tarkoitetaan Raamatussa enkeliruhtinaita (Job 1:6), mutta 1.Moos.6:4:ssä viittaus tarkoittanee Setin jälkeläisiä, joista Jumalaa pelkäävä ihmiskunta polveutuu.
Jumalan ”katumus” (1.Moos.6:6) ei tarkoita samaa kuin ihmisen inhimillinen katuminen. Kyse oli enemmänkin Jumalan murheesta kaiken sen vuoksi, mitä Hän näki maailmassa olevan. Pääosa ihmiskunnasta oli synnin vallassa, joten ihmiskunta oli menossa rappiolle. Pahuuden yltyessä Jumala lopulta ”katui” tehneensä ihmisen ja päätti pyyhkiä pois ihmiskunnan maan päältä. Jälleen tässä osoittautuu todeksi se, että synnin palkka on kuolema (Room.6:23). Jumalan ankaruus syntiä kohtaan tulee näkyviin: Jumala ei salli syntiä, vaikka Hän kärsivällisesti antaa sen kasvaa määräajan. Lopulta synti kuitenkin saa rangaistuksensa. Ihmiskunnan moraalinen ja hengellinen rappio johtavat aina tuhoon ja synnin vallassa elävä ihmiskunta joutuu aina lopulta Jumalan tuomion alaiseksi.
Vedenpaisumuksesta puhutaan tekstijaksossa 1.Moos.6:1-9:17. Se on kertomuksena laajempi ja yksityiskohtaisempi kuin esim. kuvaukset luomisesta ja syntiinlankeemuksesta. Vedenpaisumuksen suuresta merkityksestä puhuu sekin, että se mainitaan usein muuallakin Raamatussa (Ps.29:10/ v.1933 käännös, 104:6-9; Jes.54:9; Matt.24:37-39; Luuk.17:26,27; Hepr.11:7; 1.Piet.3:20; 2.Piet.2:5, 3:6).
Nooa ja arkki
Vedenpaisumuksen syynä oli se, että synti oli saanut ylivallan ihmiskunnan elämässä (1.Moos.6:5,6). Oli enää vain yksi perhe, joka ei ollut hylännyt Jumalaa ja joka ei elänyt synnin vallassa. Niinpä Nooa perheineen sai jäädä eloon. Pelastumiseen vedenpaisumukselta tarvittiin kuitenkin paljon työtä. Tästä oli seurauksena arkin rakentaminen. Arkkia tarvittiin pelastamaan Nooan perhe sekä säilyttämään eläinlajit.
Arkki oli rakenteeltaan suuri (6:14-16). Se oli noin 140 metriä pitkä, 25 metriä leveä ja 15 metriä korkea. Rakennusaineena oli sypressipuu, ja arkki oli tiivistetty maapiellä sisältä ja ulkoa. Arkissa oli kolme kerrosta ja sen kyljessä oli ovi. Mitään purjeita tai ohjausvälineitä arkissa ei ollut; kyseessä oli pelkästään kellumaan ja ajelehtimaan tarkoitettu vesikulkuneuvo. Arkin yksityiskohdat ovat muuten vain arvailujen varassa. Nooa rakensi arkin uskollisesti ohjeitten mukaan, vaikka se oli valtaisa rakennushanke. Jo tässä näkyy, että uskollinen ihminen sai olla konkreettisesti mukana Jumalan pelastavassa toiminnassa. Nooa lisäksi saarnasi jumalattomalle ihmiskunnalle, jolla edelleenkin oli mahdollisuus kääntyä pahoilta teiltään.
Jumala oli päättänyt hävittää maailman synnin tähden, mutta Nooan kanssa Hän teki liiton (1.Moos.6:18). Liitto merkitsi Nooan pelastumista vedenpaisumuksesta. Arkissa tulisi pelastumaan Nooa, hänen vaimonsa, Nooan pojat Seem, Haam ja Jaafet vaimoineen sekä yksi pari jokaista eläinlajia. Myöhemmin Jumala tarkensi, että uhraamiseen käytettäviä eläinlajeja oli otettava mukaan seitsemän paria. Eläimet tulivat itsestään Nooan luo ja menivät arkkiin. Nämä eläimet olivat herkempiä Jumalan johdatukselle kuin syntinen ihmissukupolvi! Jumala itse sulki arkin oven (7:16). Arkin ympärillä tapahtui näin koko ajan yliluonnollisia asioita. Mutta ihmisiä ei vakuuttanut edes se, mitä arkin ympärillä tapahtui!
Vedenpaisumuksessa ja Nooan perheen pelastumisessa näkyy samaan aikaan Jumalan ankaruus ja rakastava huolenpito. Ihmiskunnan hävittäminen osoitti Jumalan ankaruutta. Jumala ei suvaitse syntiä missään muodossa. Tulee määräaika, jonka täyttymisen jälkeen Jumalan ankara rangaistus tulee. Jumala ei ole vain pelastuksen Jumala, vaan myös pyhän ja oikeudenmukaisen tuomion Jumala. Mutta samalla Jumala halusi antaa ihmiselle mahdollisuuden uuteen alkuun. Vanhurskas Nooa perheineen sai jäädä eloon. Nooan kautta ihmiskunta saattoi jälleen lisääntyä ja levitä ympäri maan. Jumalan huolenpito näkyy vielä siinäkin, että Jumala halusi säilyttää eläinlajit hengissä. Myös luonto sai kokea Jumalan huolenpitoa, koska eläimet säilytettiin ihmisen tähden.
Vedenpaisumus
Raamattu kertoo vedenpaisumuksesta ilmiönä hyvin vähän (1.Moos.7:11,12). Syvyyden lähteet puhkesivat ja taivaan ikkunat aukesivat. Satoi rankasti 40 vuorokautta. Lopulta korkeimmat vuoretkin peittyivät ja jäivät veden alle. Arkissa olevia lukuun ottamatta ihmiset kuolivat. Myös kaikki kuivalla maalla elävät olennot kuolivat. Maa oli veden vallassa 150 päivää.
Koska Raamattu ei anna tarkkaa luonnontieteellistä kuvausta vedenpaisumuksesta, sen ulkonainen luonne jää hämärän peittoon. Asiaa voidaan siksi vain arvailla. Jotkut raamatuntutkijat uskovat siihen, että 1.Moos.1:6-8 saattaa tarkoittaa sitä, että maan alla oli suunnattomasti vettä ja ilmakehässä oli sankka vesihöyrykerros. Myös 1.Moos.2:6 saattaa viitata samaan seikkaan. Tämä asetelma sitten muuttui rajusti vedenpaisumuksen alettua. Mutta on korostettava, että tämä on pitkälle vietyä tulkintaa ja tätä kaikkea on mahdotonta todeta varmuudella jälkikäteen.
Kyseessä on joka tapauksessa ollut suuri kosminen mullistus, jota ihmiskunta ei ole myöhemmin kokenut. Syvyyden lähteet ja murskaavan voimakkaat sateet viittaavat luonnonolosuhteisiin, jotka ovat mahdollisesti seurausta koko maapallon aseman muutoksesta avaruudessa. Niinpä on jopa arveltu, että maapallon etäisyys auringosta muuttui samassa yhteydessä. Tämä selittäisi luonnonilmiöiden rajuuden. Samalla tietysti ilmasto-olosuhteet muuttuivat perin pohjin. ”Syvyyden lähteet” saattavat viitata syvällä maaperässä olleisiin runsaisiin vesivarastoihin ja ”taivaan ikkunat” puolestaan ilmakehässä oleviin vesimääriin, massiivisiin vesihöyrypilviin. Suurten jäätiköiden sulaminen, maanjäristykset, valtamerten ja jokien tulva-aallot sekä tulivuorten purkaukset ovat myös saattaneet olla mukana mullistuksessa. Nykyäänkin Etelämantereen jäämassat sulaessaan peittäisivät huomattavan osan maailmaa.
Raamattu ei toki ole mikään luonnontieteen oppikirja, mistä syystä jäämme monilta osin vaille varmoja vastauksia. Varmaa on kuitenkin, että kyseessä oli todellinen, raju vedenpaisumus, joka tuhosi ihmiset ja eläimet. Epäilemättä vedenpaisumus oli toisaalta niin täydellinen, että geologien ym. luonnontieteiden harjoittajien on vaikea päästä selville olosuhteista ennen vedenpaisumusta. Niinpä yleisenä (ateistisena) lähtökohtana onkin pidetty sitä, että Raamatussa mainittua vedenpaisumusta ei ole koskaan ollutkaan.
Vedenpaisumus kesti aikansa, mutta lopulta vedenpinta alkoi laskea ja arkki pysähtyi Araratin vuoristoon (huom! 1.Moos.8:4; Araratin vuoriston korkein huippu on 5213 metriä merenpinnan yläpuolella, mutta arkki ei välttämättä päätynyt Araratin korkeimmalle huipulle). Veden vähetessä muittenkin vuorten huiput tulivat näkyviin. Nooa odotti kärsivällisesti. Vesi laski lopulta niin paljon, että Nooa saattoi todeta maan pinnan kuivuneen. Jumala antoi käskyn poistua arkista. Vedenpaisumus oli ohi.
Tarinoita vedenpaisumuksesta löytyy Raamatun lisäksi paljonkin. Monilla kansoilla on kertomuksia vedenpaisumuksesta ja siitä pelastumisesta. Tunnetuin kertomus lienee Ninivestä löydetty Gilgamesh-eepos, joka on babylonialaista perinnettä. Nooaa vastaava henkilö, Utnapishtim, saa jumalaltaan varoituksen tulevasta vedenpaisumuksesta. Myös hän rakensi aluksen, jonka kautta hän pelasti perheensä ja eräät muut ihmiset sekä joukon eläimiä. Vedenpaisumus oli myös tässä kertomuksessa raju ja tuhoisa. Utnapishtim laski arkistaan ulos korpin, pääskyn ja kyyhkysen – joista Nooan kertomuksen tapaan korppi ei palannut! Lopulta Utnapishtim uhrasi kiitosuhrin. Voimme siis helposti nähdä tässä yhtäläisyyksiä Raamatun vedenpaisumuskertomuksen kanssa.
Nämä kertomukset ovat selvästi yleistä kansanperinnettä, joita löytyy ympäri maailmaa. Tarinoita on Amerikan intiaanienkin keskuudessa – ei siis ainoastaan Vanhan maailman puolella. Näitä kansantarinoita on yleisesti tulkittu siten, että ne osoittavat Raamatun kertomuksen olevan vain yksi legenda ja myytti muiden joukossa – samalla kun kaikki vedenpaisumuskertomukset katsotaan mielikuvituksen tuotteeksi. Tähän johtopäätökseen on tultu lisäksi siitä syystä, että arkeologia on toistaiseksi (!) voinut kovin vähän vahvistaa vedenpaisumusta koskaan tapahtuneeksi historialliseksi tosiasiaksi.
Todellisuus on kuitenkin toisenlainen. Raamatun kertomusta ei ole syytä epäillä; se kertoo asiat niin kuin ne todella tapahtuivat. Sen sijaan muut kansantarinat puolestaan osoittavat, että historiallinen maailmanlaajuinen vedenpaisumus todella tapahtui. Kyseiset tarinat ovat ensinnäkin tavattoman yleisiä, mikä puhuu vedenpaisumuksen vaikutuksesta ja siihen liittyvästä tietoisuudesta kaikkien kansojen tietoisuudessa; mutta toiseksi: nämä kansantarinat ovat ajan myötä vääristyneet, jolloin niihin on pesiytynyt aineksia, jotka poikkeavat Raamatun kertomuksesta. Kansantarinoiden todellinen lähde on siis Raamatun kertomus todellisista tapahtumista, mutta ihmisen vaikutus ajan myötä on muokannut tarinoita väärien tietojen ja uskomusten pohjalta.
Vedenpaisumuksen jälkeen
Vedenpaisumus merkitsee selkeästi vanhan järjestyksen katoamista ja uuden alkamista. Jumala täytti vedenpaisumuksen kautta oman tarkoituksensa. Ihmisen pahat teot saivat rangaistuksensa ja paha sukupolvi hävitettiin; mutta samalla Jumala säilytti ihmisen jumalisen jäännöksen tulevaisuutta varten. 1.Moos. luvuissa 8 ja 9 on nähtävissä Jumalan huolenpito ihmissuvusta. Nooa perheineen sai aloittaa elämän uudessa ympäristössä, jossa heidän oli määrä elää Jumalaa totellen ja Häntä palvoen. Nooa uhrasi kiitosuhrin Jumalalle poistuttuaan arkista (1.Moos.8:20-22). Jumala teki liiton Nooan ja hänen jälkeläistensä kanssa. Tämän merkkinä pilvissä näkyi ensimmäinen sateenkaari (9:13-17; sateenkaaren ilmestyminen ensimmäistä kertaa on sinänsä osoitus siitä, että luonnonolosuhteet olivat nyt ratkaisevasti muuttuneet). Jumala lupasi, ettei Hän enää koskaan kiroa maata ihmisen tähden eikä hävitä kaikkea elävää; elämä jatkuu niin kauan kuin maa pysyy.
Jumala siunasi Nooan perheen, mutta antoi samalla useita käskyjä liiton mukana (9:1-7). Ihmisen piti lisääntyä ja täyttää maa; ihmisen piti hallita eläinkuntaa (ja nyt ihminen sai luvan käyttää eläimiä ravintonaan); ihminen ei saanut syödä verta; ja ihminen ei saa vuodattaa toisen ihmisen verta. Näin siis Jumalan siunaus ja käskyt kuuluvat erottamattomina osina liittoon Jumalan kanssa.
Jumalan antamat käskyt sisältävät tärkeän periaatteen veren sovittavasta merkityksestä (9:4). Verensyöntikielto (myös 3.Moos.3:17, 7:26,27, 17:10; 5.Moos.12:16; Ap.t.15:20) johtuu juuri siitä periaatteesta, että syntien sovitus tapahtuu veren kautta (3.Moos.17:11; Hepr.9:22). Tämä huipentui Jeesuksen uhriin ristillä (Hepr.9:23-28).
Käsitteenä ”liitto” Jumalan kanssa on erilainen kuin esim. kahden ihmisen välinen keskinäinen sopimus. Jumalan liitto on yksipuolinen, jolloin Jumala yksin määrää ehtonsa ja lupauksensa; mutta siitä huolimatta Jumala on täysin sitoutunut liittoon – se ei ole Jumalan puolelta ehdollinen. Liittoon liittyvät jumalalliset siunaukset. Ihminen on selkeästi vähäisempi osapuoli. Jumala teki VT:n aikaan liiton Nooan, Abrahamin, Mooseksen (Israelin kansan) ja Daavidin kanssa. Jokainen liitto käsitti aikaisempaa suuremmat lupaukset ja jokaisessa Jumala ilmoitti entistä suurempia asioita. Lopulta Kristus toi Uuden liiton, joka on suurin kaikista liitoista.
Kuitenkaan edes Nooa, joka oli Jumalan silmissä otollinen, ei suinkaan ollut täydellinen ja synnitön ihminen. Hänen juopottelunsa (9:20,21) oli merkki hänen vajavaisuudestaan ja syntisestä luonnostaan. Ihmiskunta Nooaan jälkeenkään ei ollut tahraton, vaan liitosta huolimatta ihminen on ollut valmis kääntämään selkänsä Jumalalle ja Hänen käskyilleen.
Vedenpaisumus Uudessa testamentissa
Uusi testamentti viittaa monissa kohdin vedenpaisumukseen. Vedenpaisumus on varoituksena Jumalan oikeudenmukaisuudesta. Hän tulee rankaisemaan synnistä ja pelastaa omansa (2.Piet.2:5-9, 3:4-6). Jeesus käytti vertauskuvallisesti vedenpaisumusta kuvaamaan odottamatonta ja äkillistä paluutaan opettaen olemaan aina valmiina (Matt.24:36-42). Vedenpaisumus on myös maailman tulevan tuhoutumisen vertauskuva ennen kuin tulevat uudet taivaat ja uudet maat (2.Piet.3:10-13).
Apostoli Pietari näki yhteyden vedenpaisumuksen ja kasteen välillä (1.Piet.3:18-22). Tulvavesi kuvaa Jumalan tuomiota syntiä kohtaan ja synnin palkkaa, kuolemaa. Vesi (ei kastevesikään!) ei siis itsessään pelasta, vaan se merkitsee päinvastoin suurta vaaraa. Kasteen hauta on vanhalle ihmisellemme loppu. Kaste merkitsee Jeesuksen kuoleman, hautaamisen ja ylösnousemuksen kautta uskovan uutta yhteyttä Jumalan kanssa (Room.6:3-13).
Kuten Nooan arkki säilyi vaarallisten vesien päällä uutta maailmaa kohti, samoin Jeesukseen uskova pelastuu halki synnin, tuomion ja kuoleman vaarojen kohti uutta, parempaa maailmaa. Vedenpaisumuksella ei siis ole vain tuhon ja rangaistuksen merkitys, vaan siinä näemme myös Jumalan pelastavan käden voiman.
Lähteet
Greve, Fred J.: Old Testament Survey. A Study Guide. Second Edition (ICI, Brussels, 1982).
Hoff, Paul B.: Genesis. An Independent Study Textbook. Third Edition (ICI, Brussels, 1988).
Kidner, Derek: Genesis. An Introduction & Commentary (Inter-Varsity Press, Leicester, England,
1967).
Schultz, Samuel J.: The Old Testament Speaks. Third Edition (Wheaton College, 1980).
Unger, Merrill F.: Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986).
Vantaan Vapaaseurakunta
Raamatturyhmä
Juhani Nikula
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)