HEPREALAISKIRJE: USKO JA ELÄMÄ

Heprealaiskirjeen kirjoittajalla on kahdessa loppuluvussa vielä asioita esille tuotavanaan koskien erityisesti kristillistä uskoa ja elämää. Kristillinen usko ei ole vain asioiden totena pitämistä vaan uskolla on merkittäviä vaikutuksia uskovien käytännön elämään. Kirjeen loppuluvuissa säilyy myös jännite vanhan liiton juutalaisuuden (lain) ja uuden liiton uskon (armon) välillä. Kirjeen lukijat ovat juutalaiskristittyjä, joita näiden tausta huomioon ottaen kehotetaan kestävästi pysymään uuden liiton uskossa ja sen mukaisessa elämässä.

Heprealaiskirje antaa vaikutelman juutalaiskristillisestä seurakunnasta, joka on ollut vaarassa joutua väsymyksen valtaan (Hepr.12:12,13). Sen tähden kirjoittajan on koko ajan kehotettava, lohdutettava ja varoitettava lukijoitaan. Uskon päämäärä on edessäpäin, kätkettynä Jumalan sanaan ja lupauksiin. Sen tähden on syytä siirtää syrjään kaikki sellainen, mikä estää ja haittaa uskovia matkalla – erityisesti synti (12:1) – ja ottaa vastaan apu, joka heille annetaan. Vähän aikaisemmin kirjoittaja on kuvannut lukijoiden eteen vanhan liiton pyhien kestävyyttä uskossa (11:4-40). Nämä uskon sankarit voivat olla innostavia esikuvia uuden liiton uskoville. Juokseminen vaatii sitä, että uskovat panevat pois kaiken, mikä haittaa juoksemista. Suurin mahdollinen apu on se, että uskovat suuntaavat katseensa Jeesukseen (12:2,3). Hän on ”uskomme perustaja ja täydelliseksi tekijä”, paras esimerkkimme täydellisestä ja loppuun asti kestävästä voittajasta, joka nyt ”…istuu Jumalan valtaistuimen oikealla puolella”. Juuri Kristus antaa uskovan sielulle uutta rohkeutta.

Verrattuaan ensin uskovien elämää kilpajuoksuun kirjoittaja ottaa sitten havaintokuvaksi verisen taistelun (12:4). Sanontaan ”ette ole joutuneet vuodattamaan vertanne taistelussa syntiä vastaan” sisältyy varoitus ja muistutus, että nykyistä hetkeä vielä vaikeampia aikoja voi olla tulossa. Uskovat (kirjeen alkuperäiset lukijat) olivat jo kestäneetkin suuria taisteluja ja kärsineet tappioita omaisuutensa ja kunniansa suhteen (10:34), mutta vielä ei ole ollut kysymys heidän hengestään. Kristillisen seurakunnan ei tule oudoksua, jos kristittyihin kohdistuva vaino saavuttaa niinkin suuren asteen että on kyse uskovien hengissä pysymisestä. Vainon osalta on kärsimys kuitenkin otettava vastaan Jumalan kasvatuksena (12:5-11). Jumalan kurituksen tarkoitus on auttaa ja rohkaista (!) uskovia ponnistelemaan kohti päämäärää, sillä kuritus on osoitus Jumalan rakkaudesta heitä kohtaan (vrt. Sananl.3:11,12). Kuritusta ei pidä väheksyä eikä sen alle tule masentua tappiomielialan vallassa. Jumalan kuritus on päinvastoin kasvatusta ja valmennusta Hänen omia lapsiaan kohtaan. Jos Herran kuritusta ei olisi, se samalla osoittaisi, etteivät uskovat edes ole Hänen lapsiaan (uskovat olisivat päinvastoin voimakkaasti sanottuna ”äpäriä”). Jos jo maallisten lasten kuriin ohjaaminen on hyödyllistä, on taivaallisen isän kuritus vielä paljon hyödyllisempää. Jumalan kurituksen tarkoituksena on antaa uskoville pysyvää ja ikuista hyötyä: pyhitystä (Hepr.12:10), vanhurskautta ja rauhaa (12:11). Tietenkään kuritus ei tuota välitöntä iloa vaan päinvastoin hetken kestävää tuskaa, mutta sen hedelmä näkyy lopulta ajan ja kasvamisen myötä.

Uskovien (seurakunnan) päämäärät ovat jaloja asioita (rauha ja pyhitys, 12:12-17). Ruumiinjäsenien vertauskuvallinen ojentaminen kuvaa rohkeutta jatkaa etenemistä uskon kilparadalla. Uskova ihminen on kaikesta huolimatta edelleen syntinen ja siksi taipuvainen itsekkyyteen. Tämä puolestaan on vaikuttamassa ihmissuhteisiin repivällä tavalla. Tämä ei ole kuitenkaan Jumalan tahdon mukaista, vaan ehdottomana käskynä ihmissuhteissa on pyrkimys rauhantilaan. Kirjeen kirjoittaja kehottaa lukijoitaan rauhaan kaikkien kanssa (ei pelkästään uskovien kesken vaan todella kaikkien kanssa!). Rauhaan pyrkimisessä on tavoitteena jatkuva sopusointu ja kanssaihmisiin kohdistuva harmoninen rauhantila (vrt. Matt.5:9). Pyrkimys pyhitykseen taas merkitsee jokapäiväistä kilvoittelemista eroon synnistä, vedoten uskon kautta omaan asemaan Kristuksessa ja eläen Pyhän Hengen voimasta todeksi yhteyttä Kristukseen (vrt. Room.6:11,12). Oikeaan jumalasuhteeseen liittyy läheisesti oikea suhde muihin uskoviin (vrt. rakkauden kaksoiskäsky, Matt.22:37-39). Ihmisten keskinäinen rauhantila on sinänsä osa uskovien pyhityselämää. Mutta pyhityksen kulmakivenä on uskovien suhde Kristukseen. Hengen pyhittäminä uskovat voivat päästä lopullisessa mielessä näkemään Herran ja elämään ikuisesti Hänen yhteydessään. Kysymys ei tällöin ole lain noudattamisesta vaan Jumalan armosta. Tässä ajassa eläen kenenkään ei tule hukata Jumalan armoa eikä päästää itseään katkeroitumaan, mistä on varoittavana esimerkkinä Esau (1.Moos.25:29-34). Tämä vaihtoi hengellisen hyvinvoinnin oman lihan hetkelliseen tyydyttämiseen. Tämä esimerkki sisältää myös ajatuksen, että kääntyminen Jumalan armosta takaisin vanhan liiton muotomenoihin vie lopulta takaisin entiseen toivottomuuteen. Lihan synteihin ja epäuskoon vajonneet uskovat saattavat tätä kautta jäädä vaille Jumalan siunauksia ja äärimmillään menettää ne etuoikeudet, jotka heillä ovat Kristuksessa (vrt. Hepr.10:29).

Lupaukseen perustuvasta uskosta kumpuaa hyvää hedelmää (12:18-24). Usko vapauttaa pelosta. Lain aikakaudella Herran läsnäolo oli pelottava asia jopa Moosekselle. Uusi liitto puolestaan on vapauttava. Tästä syystä kirjoittaja uudelleen ja uudelleen painottaa, että on paljon parempi jatkaa elämää Kristuksessa kuin palata vainon pelossa juutalaisuuteen. Uuden liiton aikana Jumalan armo vie kaikki uskovat, niin juutalaiskristityt kuin pakanauskovat, maallisen Jerusalemin ja Siinain vuoren sijasta ”elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin luo”. Tässä on viittaus taivaalliseen jumalanpalvelukseen. Kristillisen seurakunnan elämälle luonteenomaista on vapaa pääsy Jumalan luo. Kyseessä on asia, jonka Kristus on saanut aikaan uhrillaan: Kristus on raivannut auki uuden ja elävän tien Jumalan luokse (10:19-22; vrt. Joh.14:6). Vanhan liiton aikana tie ei vielä ollut avattu, mutta nyt on Kristuksen uhrin ansiosta avoinna pääsy oikeaan jumalanpalvelukseen. Vanhatestamentillinen ilmoitus määräyksineen uhreista ja pappeudesta on täyttynyt (ja korvattu) Kristuksessa. Uuden liiton jumalanpalvelus tapahtuu itse asiassa taivaassa (Hepr.12:22-24)! Mutta kyseessä ei ole pelkkä näky tulevasta vaan uskovat voivat kokea tätä taivaan osallisuutta jo täällä maan päällä, omassa paikallisseurakunnassaan. Uuden liiton seurakunnassa Jumalan läsnäolo on jatkuvaa. Lisäksi uusi seurakunta myös palvelee Jumalaa niin kuin Hän tahtoo (12:28, 13:15,16). Jumalan läsnäolo seurakunnan keskellä on myös hyvä syy siihen, että emme laiminlyö seurakunnan kokoontumisia (10:25).

Kirjeen kirjoittaja tuntuu toistavan ja painottavan tiettyjä asioita, koska seuraavaksi hän varoittaa lukijoitaan torjumasta Jumalaa (12:25-29). Synnin vaara on todellinen. Jumalan tuomio kohtasi jo vanhan liiton ihmisiä, jotka kieltäytyivät kuuntelemasta ja tottelemasta Mooseksen varoitusta maan päällä. On vielä vaarallisempaa torjua Kristuksen ääntä, joka kuuluu armon evankeliumissa. Tuomiopäivänä ainoastaan pysyvä ja iankaikkinen säilyy järkkymättömänä. Tällainen järkkymätön asia on uskovien perinnöksi saama ikuinen valtakunta.

Luvun 13 alussa lukijoita kehotetaan Jumalan tahdon mukaiseen elämään ja uskoon arkielämän keskellä (13:1-6). Uskon on tultava näkyviin käytännön ihmissuhteissamme. Se ilmenee vieraanvaraisuutena, huolenpitona, myötätuntona ja aitona samaistumisena sekä kunniallisena avioelämänä (samalla kirjoittaja tässä torjuu vaatimuksen selibaatista ja korostaa seksuaalisuuden kunniallista asemaa avioliiton sisälle kuuluvana asiana). Sen sijaan ahneus ei kuulu uskon varassa elettävään elämään. Uskova saa lohdutusta ja rohkaisua siitä, että Herra on aina lähellä. Uskova ei rakasta rahaa vaan tyytyy siihen mitä hänellä on. Uskon vahvistuksena voidaan panna merkille hyviä esikuvia (13:7-9). Ensinnäkin, esimerkillisten sanaa julistavien johtajien usko sopii uskoville esikuvaksi. Mutta täydellisin esimerkki on lopulta muuttumaton Jeesus. Jeesus on aina ollut sama (niin ennen maan päälle tuloaan, maan päällä ollessaan, taivaaseen noustuaan, toisen kerran tullessaan ja ikuisuudessa). Vaikka Jeesus tuli ihmiseksi, Hän ei koskaan ollut vähemmän kuin muuttumaton Jumala. Mutta vastakohtana elävälle uskolle on lakiusko, johon sisältyvät ulkonaiset ruokamääräykset. Oikea hengellinen todellisuus ilmenee armossa, jota täynnä oleva kristitty vaeltaa vakaana Kristuksen todistajana.

Uuden liiton uskonelämä ei ole enää sama asia kuin vanhan lakiliiton juutalaisuus ja sen uhritoimitukset (13:10-14). Usko ja lakihenkisyys eivät uuden liiton aikana sovi yhteen. Juutalaisuskoville kääntyminen Kristuksen puoleen kuitenkin merkitsi vainoa ja hyljeksimistä muiden juutalaisten taholta, mutta tämä pilkka uskovien kuitenkin oli kannettava. Erottautuminen edellytti uskoa, joka ei pannut toivoaan ajalliseen vaan iankaikkiseen, tulevaan kaupunkiin.  Uskovien tulee palvoa Herraa ja olla Hänelle kuuliaisia (13:15-17). Lopulta kuuliaisuus Jumalalle merkitsee myös kuuliaisuutta maanpäällisille johtajille.

Läpi koko Heprealaiskirjeen käy ilmi, että seurakunnan kulmakivenä eivät ole seurakunnan jäsenet, vaan Jeesus Kristus (vrt. Ef.2:19-22). Uskovat ovat Kristuksen seuraajia. Hänen esimerkkiään noudattaen ja Hänen johdatuksessaan uskovien on täällä maan päällä kuljettavakin. Samalla heidän tähtäyspisteensä on tulevaisuudessa, siinä pysyvässä kaupungissa, joka tulee. Tämä tulevaisuuteen katsominen on luonteenomaista koko heprealaiskirjeelle.

Kirjeen päätös on kirjoittajan omakohtaista pyyntöä, siunausta ja tervehdystä (Hepr.13:18-25). Kirjeen kirjoittajaa ei tiedetä, mutta tervehdyksestä käy ilmi, että kirjoittaja on tuntenut Timoteuksen (13:23), mikä viittaa Paavalin lähipiiriin. Tästä syystä kirjettä voidaan pitää apostolisena ja ”paavalilaisena”. Viittaus Timoteukseen pitää myös sisällään ajatuksen että kirje oli kirjoitettu erityiselle, rajatulle ihmisryhmälle (kirjeen sisältö puolestaan kertoo että ko. kohderyhmänä olivat tietyt juutalaiskristityt). Heille osoitettu kirje on samalla ollut avartavana, rakentavana dokumenttina kaikille kristityille kaikkina aikoina.

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986). 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

Juhani Nikula. 28.8.2014

HEPREALAISKIRJE: PYSYKÄÄ LUJINA USKOSSA!

Eräs Heprealaiskirjeen teemoista on kärsivällisyys uskossa. Kirjeen kirjoittaja muistuttaa lukijoitaan uskonrohkeudesta ja kestävyydestä (Hepr.10:32-39). Kestävän uskon palkka on lopulta suuri. Uskon onkin aina oltava keskeinen asia kristityn elämässä eikä hän saa langeta takaisin luottamaan lain tekoihin (vrt. Gal.3:11).

Tämän jälkeen seuraa Heprealaiskirjeen luku 11, jota on syystä nimitetty ”uskon luvuksi.” Luvun 11 tarkoituksena on kestävän uskon tukeminen ja kasvattaminen. Ensiksi kerrotaan ytimekkäästi, mitä usko on (11:1). Usko on ensinnäkin luottamusta siihen mitä toivotaan. Uskon ja toivon välillä on näin läheinen yhteys. Ellei ihmisellä ole toivoa, hän tuskin pystyy uskomaan. Jumalan sana ja lupaukset kulkevat aina edellä ja laskevat perustuksen ihmisen uskolle. Toiseksi, usko ja toivo kohdistuvat aina näkymättömään Jumalaan, Hänen sanaansa ja lupauksiinsa. Usko merkitsee varmuutta siitä, että kaikki vielä täyttymättömät lupaukset toteutuvat (vrt. 2.Kor.5:7). Tämä uskon olemuksen kaksiosainen määritelmä valaisee sitä tietä, jota kulkemaan uskovat on kutsuttu – vaeltamaan uskossa eikä näkemisessä.

Uskon esikuvia

Kirjeen kirjoittaja kuvaa lukijoilleen VT:n tunnetuimmat henkilöt ja esittää heidät seuraamisen arvoisina esimerkkeinä uskosta ja uskollisuudesta (11:2). Nämä VT:n henkilöt (”isät”) voivat opettaa lukijoille sen, että ihmiset eivät koskaan ole kääntyneet turhaan Jumalan puoleen uskossa. ”Isät” saivat Jumalan avun ja Hänen siunauksensa, koska he uskoivat! Toivoa täynnä he pitivät kiinni uskosta, vaikka he eivät nähneetkään uskonsa kohdetta. Uskossa on näin kysymys sellaisista asioista, joita ei voida nähdä toteutuneina. Yksikään ”isistä” ei palvellut Jumalaa puolisydämisesti, vaan luottaen Häneen täydellisesti uskossa.

Mutta ennen VT:n isien uskon kuvauksia kirjoittaja vielä toteaa yhden uskoville tärkeän näkökulman: maailman luomisen tyhjästä Jumalan sanalla (11:3). Tässä kohden tietenkin omaa viisauttaan ja kaikkea tämän maailman tarjoamaa antia täynnä oleva ihminen joutuu valinnan paikalle: onko Raamattu oikeassa myös luomisen osalta vai onko kaikki sittenkin syntynyt vain sattumalta, kuten evoluutioteoria opettaa? Kuitenkin jo luomakuntaa tarkkaillessamme kohtaamme näkymättömien asioiden todellisuuden, jos tunnustamme Jumalan luomistyöt Raamatun ilmoittamalla tavalla (vrt. Room.1:19,20). Jumalan elävä sana, joka on luonut kaiken ja ohjaa luomakuntaa, on näkymätön. Kun jo näkyvä olemassaolomme on alkuisin näkymättömästä Jumalan sanasta, ei ole syytä ihmetellä, että Jumala tahtoo kiinnittää sydämemme ja toivomme näkymättömiin ja hengellisiin, niin että etsimme oikeaa päämääräämme niistä emmekä mistään maallisesta, joka on näkyvää ja aineellisista (huom! myös Jumalan luoma aineellinen maailma on luotu hyväksi, 1.Moos.1:31, mutta näkymätön oli ensin ja on siinä suhteessa näkyvän yläpuolella).

Tämän johdannon jälkeen esitellään suuri joukko uskon sankareita. Ensimmäinen varsinainen uskon todistaja on Aadamin ja Eevan toinen poika, Abel (Hepr.11:4). Puhutteleva esimerkki uskosta on hänen uhrinsa. VT:n kertomus Kainin ja Abelin uhreista (1.Moos.4:3-5) ei nimenomaisesti kerro siitä, miksi Abelin uhri oli näistä parempi. Syyksi on esitetty, että Abelin uhri merkitsi veren (sovintoveren) vuodattamista kun taas Kainin uhri oli veretön. Mutta joka tapauksessa Kain toimi tietoisesti vastoin Jumalan tahtoa. Perimmältään uhrien paremmuus perustuu siihen, että veljesten sydämen tila oli erilainen. Kainin voi sanoa esittelevän oman työnsä tuloksia eikä hän toiminut uskon varassa. Jumala ei siksi hyväksynyt hänen uhriaan. Abelin uhri taas perustui uskoon, jonka perusteella hän oli vanhurskas Jumalan edessä. Abel oli Raamatun mukaan ensimmäinen marttyyri, veritodistaja, joka kuoli uskonsa vuoksi.

Seuraava uskon esimerkki on Henok (Hepr.11:5). Hän eli Jumalan tahdon mukaisesti ja hänet Jumala otti pois maan päältä ilman, että tämä koskaan koki kuolemaa (toinen ilman kuolemaa taivaaseen poistunut on Elia, 2.Kun.2:11). Ilmeisesti Henokin esimerkkiin vedoten kirjoittaja toteaa vielä tärkeän näkökulman Jumalalle kelpaavasta uskosta (Hepr.11:6): ensin täytyy uskoa, että Jumala on olemassa; mutta pelkästään se ei vielä riitä vaan ihmisen tulee lisäksi uskossa etsiä Jumalaa ja Hänen tahtoaan, jotta voi olla Jumalalle otollinen. Pelkkä uskon vilpittömyys ei riitä, vaan uskon tulee olla Jumalan tahdon mukainen. Henokin elämä (josta ei Raamattu juuri mitään kerro) on todistus siitä, että vain uskon kautta ihminen voi elää Jumalalle mieliksi ja lähestyä Häntä.

Seuraava uskon esimerkki on Nooa (11:7). Aikalaiset pilkkasivat Nooaa, joka rakensi uskon varassa arkin (kelluva, ohjauskyvytön laiva). Nooa uskoi ennustuksiin tulevista asioista, vaikka niistä ei vielä ollut mitään näkyvää merkkiä. Arkin avulla Nooa ja hänen perheensä pelastuivat vedenpaisumuksesta, mutta pilkkaajat lopulta hukkuivat ja saivat kokea Jumalan tuomion. Nooan mukana pelastui koko ihmis- ja eläinkunta sukupuuttoon kuolemiselta. Nooan usko ”langetti maailmalle tuomion” ja hänestä tuli ”vanhurskauden perillinen” (KR 1938) uskonsa kautta.

Mitä tulee yleisesti esimerkillisyyteen uskon suhteen, VT antaa todistuksensa kantaisistä, patriarkoista (11:8-22). Kaikki patriarkat, Abraham, Iisak ja Jaakob sekä myös Jaakobin poika Joosef, joutuivat toimimaan uskon varassa. Erityisesti on pantava merkille Abrahamin usko. UT:ssa Abraham esitetään selvästi Vanhan testamentin suurimpana uskon esikuvana (Room.4:3; Gal.3:6; Jaak.2:23). Jo sekin oli suuri uskon askel, että Abraham lähti Jumalan käskystä omasta maastaan siihen maahan, jonka Jumala hänelle oli luvannut osoittaa. Abraham ei epäillyt eikä esittänyt kysymyksiä vaikka hän ei tosiasiassa tiennyt, minne oli menossa. Abrahamin uskon horjumattomuus näkyi edelleen siinä, ettei maata, jota kohti hän lähti, ollut vielä edes luvattu hänelle; ja lupauksen saamisen jälkeenkin se oli edelleen kanaanilaisten hallussa. Silloinkaan Abrahamin usko ei horjunut, kun hän joutui elämään muukalaisena vieraassa maassa vailla pysyvää asuinpaikkaa. Myös Saara esitetään uskon sankarina, koska hän uskoi saavansa jälkeläisen vaikka luonnollinen lasten synnyttämisen aika oli hänen kohdallaan ohi (Raamattu ei toisaalta peittele Jumalan ihmisten heikkouksia: Saarallakin olivat ensin inhimilliset epäilynsä Herran lupauksia kohtaan, vrt. 1.Moos.18:9-15; nämä heikkoudet eivät kuitenkaan tee tyhjäksi sitä uskoa, mikä heillä perimmältään oli). VT:n pyhien uskon aitous näkyy monessa suhteessa: (1) heidän kuolemassaan, koska he kaikki kuolivat uskossa; (2) heidän horjumattomassa luottamuksessaan, vaikka he eivät omin silmin saaneet nähdä lupausten toteutumista; ja (3) heidän vaelluksessaan Herralle pyhittäytyneinä ja maailmalle muukalaisina. Uskollaan he osoittivat pyrkivänsä parempaan maahan, ”taivaalliseen isänmaahan.” Jumala osoitti myöhemmin arvostavansa patriarkkojen ratkaisuja ilmoittamalla itsensä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalana (2.Moos.3:6,15; 4:5).

Mutta Jumalan Abrahamille antama käsky uhrata poikansa Iisak oli ehkä kaikkein vaikuttavin uskon koetus (Hepr.11:17-19). Iisak oli lupauksen lapsi, josta piti polveutua suuri kansa. Kun Abraham sai käskyn uhrata ainoan poikansa, Jumala näytti ikään kuin kumonneen lupauksensa. Abraham joutui tällöin ankaraan uskon kamppailuun. Mutta Abraham ei nähnyt tässäkään tilanteessa mitään muuta mahdollisuutta kuin luottaa Jumalaan. Abraham uskoi, että Jumala täyttää sanansa vaikkapa Iisakin kuoleman kautta. Sen tähden Heprealaiskirjeen kirjoittaja näkee Abrahamin menettelyssä myös ylösnousemuksen esikuvan. Abraham uskoi Iisakin heräävän kuolleista, koska hän sittenkin luotti Jumalan lupaukseen Iisakin jälkeläisten suuresta joukosta. Abrahamin voi sanoa henkisesti uhranneen ainoan poikansa. Näin Abraham oli esikuva taivaallisesta isästä, joka ”ei säästänyt omaa Poikaansakaan” (Room.8:32). Koko tämä tapahtumasarja oli kuitenkin lopulta vain Jumalalta tullut koetus. Abrahamin usko kesti tämän koetuksen, jossa hän voitti kuolemanpelon ja lopulta palautti Iisakin kuolemasta.

Uskon kautta siunasivat Iisak ja Jaakob poikansa puhuen tulevista asioista kuin ne olisivat senhetkisiä (Hepr.11:20,21). Joosefin usko taas näkyi siinä, että korkeasta asemastaan huolimatta hän tajusi, ettei Egypti ollut hänen kotimaansa ja että Jumala lupauksensa mukaan palauttaa Israelin Kanaaninmaahan (11:22). Joosefin voi päätellä myös uskoneen siihen, että Jumala kerran herättää hänen fyysisen ruumiinsa taivaalliseen kotimaahan (osoitus varhaisesta ylösnousemususkosta).

Seuraava nimi luettelossa on Mooses. Hänenkin elämänsä on voimakas todistus uskosta (11:23-29). Tässä mainitaan kokonaista viisi esimerkkiä: hänen ihmeellinen pelastumisensa sylilapsena, hänen halunsa jakaa Jumalan kansan kohtalo, hänen uskollisuutensa näkymätöntä Jumalaa kohtaan mahtavan kuninkaan (faraon) suosion kustannuksella, pääsiäisen asettaminen ja Punaisen meren ylittäminen yhdessä israelilaisten kanssa. Egyptistä irrottautuminen merkitsi Moosekselta peruuttamatonta uskonratkaisua. Mooseksen tehtävä kansan vapauttajana ja johtajana oli raskas, mutta hän täytti Jumalan antamat velvollisuudet varmana uskossa. Hän toimi ikään kuin ei olisikaan ollut tekemisissä ihmisten vaan ainoastaan Jumalan kanssa, johon hänen katseensa oli uskossa kiinnittynyt.

Seuraavat jakeet sisältävät vielä joukon uskon esimerkkejä Israelin kansan historiasta (11:30-32). Joosuan johdolla kansa valloitti luvatun maan ja vahvasti linnoitettu Jerikon kaupunkikin kukistui. Jerikon muurit eivät kaatuneet pelkän marssimisen ja torviin puhaltamisen johdosta vaan uskon kautta. Myös portto Rahab mainitaan uskonsa tähden. Hän oli ottanut israelilaiset vakoojat kotiinsa ja näin osoittanut uskonsa Israelin Jumalaan (Rahabista tuli lopulta Messiaan esiäiti, Matt.1:5). Uskon todistajien joukkoon kuuluu tuomareita, kuninkaita, profeettoja ja veritodistajia. Tässä vaiheessa kirjoittaja tyytyy luettelemaan joitakin nimiä tai mainitsemaan lyhyesti heidän kohtalonsa.

Mitä kaikkea nämä uskon esimerkit todistavatkaan, siitä vielä kirjoittaja kertoo (Hepr.11:33-40). Niin voitot kuin tappiot, pelastuminen ja kärsimykset on ymmärrettävä saman uskon vaikutuksiksi. Uskosta voi todistaa muukin kuin vain voitto ja apu ylhäältä. Elävä usko ei ole ulkonaisen menestyksen teologiaa. Moni uskon sankareista joutui kärsimään. Rohkeus kestää kärsimyksiä, jopa kuolemaa, ja alttius kärsimyksiin ovat selvä merkki uskosta. Marttyyrikuolema oli kaikkein voimakkain todistus heidän uskostaan. Toisinaan Jumala kyllä auttoi näkyvästi ja ihmeellisesti, mutta toisinaan taas näytti siltä kuin Hän ei olisi (ulkonaisesti) lainkaan auttanut. Niinpä joku sai nähdä Herran ihmeitä, toiset eivät. Siitä huolimatta uskovia eivät olleet vain ne, jotka näkivät Hänen ihmeitään ja joita Hän auttoi. Joku sai kirkastaa Jumalaa elämällään, toiset taas ylistivät Häntä kuolemallaan. Huomaamme, että usko antaa voimaa niin voittoihin kuin tappioihin, sekä elämään että kuolemaan. Luvun 11 viimeiset jakeet korostavat jälleen, että usko kohdistuu tulevaisuuteen. Tämä ilmenee siitä, että vaikka heistä annetaan uskonsa perusteella hyvä todistus, niin ”sitä mikä on luvattu, he eivät vielä saaneet” (11:39). Nämä vanhan liiton uskovat pääsevät täydellisyyteen vasta meidän kanssamme (11:40). Lopullinen ”täydellisyys” tulee sekä VT:n että uuden liiton uskovien osaksi vasta sitten kun Kristus palaa hallitsemaan kuningasten kuninkaana aikojen lopulla.

Nämä kaikki VT:n esikuvat olivat esimerkillisiä uskossaan. Mutta heidät on kuvattu meidän eteemme juuri siksi, että seuraisimme heidän esimerkkiään.

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986). 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

Juhani Nikula, 14.8.2014

HEPREALAISKIRJE: KRISTUS JA UUSI LIITTO

”Kristus ylipappinamme” on Heprealaiskirjeen yhtenä pääteemana (Hepr.3:1). Kristuksen ikuisella ylipappeudella on VT:ssa erityinen esikuvansa: Salemin kuningas Melkisedek (1.Moos.14:17-20; Hepr.5:6,10, 7:1-28), jonka sukupuu oli tuntematon. Tämän esikuvan mukaan Kristuksen ylipappeus poikkeaa vanhan liiton ylipappeudesta, koska silloin pappien tuli olla Aaronin jälkeläisiä. Niin Kristuksen ylipappeus kuin uusi liitto muutenkin rakentuvat uudelle perustalle.

Uuden liiton ylipappi

Kristus on lopullisesti korvannut (tai ylittänyt) vanhan liiton leeviläisen pappeuden ja Hän on nyt istuimellaan Majesteetin valtaistuimen oikealla puolella taivaan pyhäkössä (8:1,2). Kristus on paljon maallisia pappeja ylempänä, koska Hän toimittaa virkaansa taivaassa (myös 10:12). Maallinen pappi oli välimies, samanaikaisesti kansan edustaja Jumalan edessä ja Jumalan edustaja kansan edessä. Maallinen (vanhan liiton) ylipappi meni ”kaikkeinpyhimpään” (2.Moos.26:33,34; 3.Moos.16:1-34) vain kerran vuodessa ja silloinkin viipyi siellä vain hetken. Kristus sen sijaan istuu aina Majesteetin oikealla puolella. Kristus on nyt taivaan pyhäkön pyhien toimitusten suorittaja. VT:n pyhäkkö (telttamaja, myöhemmin temppeli) oli pelkkä tulevan taivaallisen varjo, koska ihmiset olivat sen pystyttäneet. Taivaallisen pyhäkön taas on pystyttänyt Herra itse ja siksi se on ”todellinen pyhäkköteltta”.

Kuten vanhan liiton pyhäkkö, myös sen pappeus oli varjo, vertauskuva tulevasta. Maallinen ylipappeus oli siten vertauskuva siitä, mitä lopulta tuli olemaan Kristuksen pappisvirka (Hepr.8:3-5). Maallisen ylipapin piti tuoda uhrinsa Herralle, jonka esikuvan mukaan Kristuksenkin piti tuoda uhrinsa. Kristus kuitenkin toi uhrinsa täydellisenä ja lopullisena, kun Hän uhrasi itsensä ottaakseen pois synnin. Maallinen ylipappi sai mennä ”kaikkeinpyhimpään” vain veren turvin, ja samoin Kristuskin meni sinne veren turvin mutta oman verensä kautta. Leeviläisten pappien palvelus oli kuitenkin vain ”taivaallisen palveluksen kuva ja varjo” kun taas Kristuksen palvelus on todellisuutta. Monista vertauskuvista huolimatta on painotettava, että uuden liiton ylipappi ei kaikilta osin sopinut vanhan liiton säännösten puitteisiin, koska maan päällä Kristus ei olisi edes ollut pappi, koska Hän ei ollut leeviläinen! Kristuksen ylipappeuden esikuvana on siksi melkisedekiläinen pappeus.

Uusi liitto on parempi kuin vanha liitto (tällöin ”vanhalla liitolla” tarkoitetaan nimenomaisesti Mooseksen eli lain liittoa, Hepr.8:6-13). Vanha liitto säädettiin huonompien lupausten varaan. Sen lupaukset olivat ehdollisia (2.Moos.19:5-7). Luvattujen, liittoon kuuluvien siunausten saaminen edellytti ihmisiltä kuuliaisuutta. Jumala voi siten rikkoa liiton, jos kansa ei puolestaan pidä lupauksiaan. Vanha liitto tarjosi jumalalliset ehdot mutta ei kuitenkaan antanut ihmiselle voimaa kuuliaisuuden saavuttamiseen (se vain tarjosi ohjeet oikeaan elämäntapaan). Vanha liitto ei siten voinut ihmisen syntisyyden ja heikkouden takia tehdä mitään täydelliseksi tai lopulliseksi. Siksi siinä oli puutteita ja se ei voinut olla pysyvä. Jos vanha liitto olisi kaikin puolin ollut hyvä, uutta liittoa ei olisi edes tarvittu. Mutta toisin kuin vanha liitto, uusi liitto ei ole ehdollinen, vaan se on pysyvä, koska Jumala itse tekee kaiken. Uusi liitto pysyy lopullisena Kristuksen täytetyn työn varassa. Samalla uusi liitto antaa Abrahamille annetun lupauksen (”Abrahamin liiton”) puitteissa ikuisen elämän niille, jotka uskovat (Gal.3:13-29). ”Abrahamin liitto” (1.Moos.12:1-3; 13:14-17; 15:1-7; 17:1-8) oli lupauksen liitto: Abrahamin saama siunaus on siunaukseksi kaikille maailman kansoille. Abrahamin usko Herran antamiin lupauksiin on esikuvana uuden liiton aikana.(Gal.3:9).

Jumala oli kuitenkin jo alusta asti päättänyt, että uusi liitto tulisi Herran määräämänä ajankohtana voimaan lakiliiton sijaan. Jo profeetta Jeremia ennusti Herran tekevän uuden liiton (Jer.31:31-34; Hepr.8:8-12). Uusi liitto nojautuu armoon eikä se sisällä ehtoja. Uusi liitto perustuu Kristuksen täydelliseen lunastustyöhön, se on vailla puutteita ja se on lopullinen. Vanha liitto on joutunut väistymään, koska synnin ongelma on Kristuksessa ratkaistu ikuisiksi ajoiksi.

Vanhan ja uuden liiton uhrit

Vanhan liiton luonne oli väliaikainen ja vertauskuvallinen (9:1-10). Sinänsä tämä ei tarkoita vanhan liiton väheksymistä. Jumala ei ollut säätänyt Mooseksen välityksellä mitään mielivaltaisia määräyksiä vanhan liiton jumalanpalvelusjärjestykseen. Mutta kykenemättömyydessään saada aikaan täydellistä sovitusta vanha jumalanpalvelusjärjestys oli sinänsä todiste omasta riittämättömyydestään. Etenkin omantunnon vaatimukset paljastavat vanhan liiton uhrijumalanpalveluksen riittämättömyyden (9:9; 10:2).  Kääntäen voidaan todeta, että Kristuksen täydellinen uhri merkitsee omantunnon puhdistumista, minkä ansiosta uskova kykenee ylistämään ja palvelemaan Jumalaa (Hepr.9:14; 10:22). Vanhaan (ja sinänsä jumalalliseen) järjestykseen kuuluivat yksityiskohtaiset säädökset, pyhäkkö ja sen kalustus. Vanhaan liittoon sisältyivät päivittäiset jumalanpalvelusmenot ja uhritoimitukset. Lisäksi kerran vuodessa ylimmäinen pappi suoritti uhrit ”kaikkeinpyhimmässä”. Nämä olivat kuitenkin ulkonaisia toimenpiteitä maallisen, epätäydellisen pyhäkön aikoihin. Ennen Kristuksen ristinkuolemaa nämä toimitukset olivat vertauskuvallisia Hänen tulevasta toiminnastaan ja Hänen mukanaan tulevasta hengellisestä todellisuudesta. Vanhan liiton uhrien aika päättyi, kun Kristuksen kuolemassa toteutui uuden liiton aikainen lopullinen järjestys (9:11-14). Kristus on nyt tullut ylimmäiseksi papiksi, joka on astunut ”kaikkeinpyhimpään”. Hänen ainutkertainen uhrinsa on osoittautunut paljon merkittävämmäksi kuin ”pukkien ja härkien veri”. Tämä kertakaikkinen uhri takasi ikiajoiksi lunastuksen (vanhan liiton aikainen uhriveri oli vain peittänyt synnit väliaikaisesti, 9:9; 10:1). Ikiaikainen lunastus merkitsee uskovan täyttä turvallisuutta ja pelastusvarmuutta Kristuksessa sekä tulevaa kirkastumista. Vanhan liiton aikainen ihmisen puhdistuminen oli tehnyt ihmisen ulkonaisiin menoihin kelvolliseksi, mutta Kristuksen veri saa aikaan sisäisen puhdistuksen ja ikuisesti kestävän, täydellisen pelastuksen.

Kristuksen kuolema oli lain valossa välttämätön (9:15-22). Uusi liitto perustuukin Kristuksen uhrikuolemaan (tässä ratkaisevassa kohdassa vanha ja uusi liitto ovat yhdenmukaiset: liiton solmimiseen kuuluu uhri). Ilman Kristuksen kuolemaa Hänestä ei olisi tullut välittäjää, joka sovitti Jumalan ja syntisten ihmisten välit. Jeesuksen kuolema merkitsi lunastusta myös vanhan liiton aikaisille rikkomuksille, jotka oli väliaikaisesti peitetty (9:15). Vanhan järjestyksen aikana liitto voitiin sinetöidä vain uhriverellä, ja saman periaatteen mukaan Kristuksen kuolema (veri) sinetöi uuden liiton. Lisäksi ”testamentti” astuu yleisesti voimaan vasta testamentintekijän kuoltua. Vanha eli lain liitto vihittiin verellä (2.Moos.24:1-8; 29:12,21,36); näin lakiliiton vertauskuvissa korostui myös Kristuksen kuoleman välttämättömyys (vrt. Matt.26:28). Syntien anteeksianto ei ole siten mahdollinen ellei vuodateta uhriverta (Hepr.9:22; 3.Moos.17:11).

Uusi liitto on monessa mielessä lakiliittoon nähden ylivoimainen (9:23-10:18). Ensinnäkin uuden liiton pyhäkkö on vanhan liiton pyhäkköä parempi (9:23,24). Vanhan liiton pyhäkön eläinuhrit saattoivat vertauskuvallisesti puhdistaa maallisen pyhäkön mutta ei taivaallista pyhäkköä. Mutta ennen muuta Kristuksen uhri on lakiliiton uhreja parempi ja lisäksi Hän on itse mennyt taivaaseen Jumalan eteen puhumaan meidän puolestamme. Uuden liiton uhri, Kristuksen lopullinen uhri, on vanhan liiton uhreja verrattomasti parempi (9:25-10:4). Kirjoittaja korostaa erityisesti suuren sovituspäivän uhria, koska tämä on Kristuksen työn esikuva ja samalla kiistaton todiste vanhan järjestyksen riittämättömyydestä. Tämä iankaikkinen uhri merkitsee vanhan aikakauden päättymistä ja uuden liiton perustamista. Kristus on kertakaikkisella uhrillaan poistanut synnin eikä toista uhria enää tarvita. Kristus tyydytti kaikki pyhän Jumalan syntisiin ihmisiin kohdistamat vaatimukset. Kristuksen uhri myös täytti kaikki uskovan ihmisen tarpeet (syntien anteeksisaaminen, hyvä omatunto, ikuinen elämä jne.). Vanhan liiton uhrit puolestaan olivat epätäydellisiä ja niitä toistettiin koko ajan. Jo Daavid puhui vanhan liiton uhrien riittämättömyydestä (10:5-7; Ps.40:7-9). Niinpä Kristuksen uhrin tapahduttua ja uuden liiton astuttua voimaan tulee vanha järjestys tarpeettomaksi (Hepr.10:8-10). Vanhan liiton laki on voimaton pelastus- ja sovituskysymyksissä. Se sisältää vain tulevan hyvän varjon, ei itse asian olemusta. Uuden liiton paremmuus näkyy lisäksi Kristuksen nykyisen, korkean aseman ylivoimaisuutena (10:11-14). Kristuksen persoonassa yhdistyvät kaksi virkaa: papin ja kuninkaan. Tuotuaan uhrin syntien edestä ja istuuduttuaan sen jälkeen ikuisiksi ajoiksi Jumalan oikealle puolelle Kristus odottaa vain sitä, että Hänen aikaansaamansa herraus lopulta toteutuu näkyvänä. Hän kuitenkin odottaa vielä taivaassa, että hänen vihollisensa pannaan korokkeeksi hänen jalkojensa alle.

Yhteenvetona vielä todetaan lopuksi, että Kristuksen uhri oli täydellinen, koska synnit on nyt anteeksi annettu eikä uutta syntiuhria ei enää tarvita (10:15-18).

Korostaessaan uuden liiton paremmuutta Heprealaiskirjeen kirjoittaja ei kuitenkaan esitä, että vanhaa liittoa kuitenkaan saisi pitää turhana. Jumala on ollut yksiselitteisesti kummankin liiton alullepanija. Kysymys on siitä, että entisaikojen keskeisimmät ja kunnioitetut instituutiot (telttapyhäkkö/ilmestysmaja, leeviläinen pappeus ja uhripalvelus) ovat vanhentuneet pelkästään siksi, että Kristus on nyt tullut. VT säilyttää kuitenkin uuden liitonkin aikana merkityksensä, koska se on taustana lopulliselle ilmoitukselle Kristuksessa. Kirjoittajan voikin katsoa perustavan koko kirjeensä VT:iin tulkitsemalla sitä messiaanisesta näkökulmasta.

Jae 9:27 kertoo tiettyjä asioita koskien kuolemaa. Ensinnäkin se pitää sisällään ajatuksen, että ihmisen elämä on kertaluontoinen eikä ole olemassa minkäänlaista jälleensyntymää, kuten jotkut uskonnot opettavat. Ihmisellä on siten vain yksi elämä nykyisessä ajallisessa maailmassa. Lisäksi jae kertoo, että kuolema ei merkitse ihmiselle kaiken loppua vaan tämän ajallisen elämän jälkeen ihminen on edelleen olemassa. Kun ihminen yhden ainoan maanpäällisen elämänsä jälkeen kuolee, hän tulee Jumalan eteen tuomittavaksi. Koska Kristuksen uhri kuitenkin tuo uskovalle pelastuksen, ei mikään tuomio voi häneltä sitä riistää.

Elämä uskon varassa

Kuvattuaan uuden liiton uhrin paremmuutta vanhan liiton uhreihin verrattuna kirjoittaja kehottaa lukijoitaan elämään varmoina uskossa (10:19-39). Usko kohdistuu Kristuksen persoonaan ja työhön. Kristukseen uskovalla ovat suuret etuoikeudet (Kristuksen veri riittävänä lunastushintana, oikeus itse astua ”kaikkeinpyhimpään” ja lisäksi itse Kristus ylipappinamme), jotka takaavat mahdollisuuden astua Jumalan eteen hyvällä omallatunnolla. Kirjoittaja kehottaa lukijoitaan käymään rohkeasti ”kaikkeinpyhimpään” ja harjoittamaan sitä papillista virkaa, johon heidät on kutsuttu (tässä näkyy yleisen pappeuden periaate, vrt. 1.Piet.2:9; Ilm.1:6). Lisäksi kirjoittaja kehottaa olemaan horjumattomia toivossa, harjoittamaan keskinäistä huolenpitoa ja säännöllisesti osallistumaan jumalanpalveluksiin. Ilmeisesti kirjeen varoituksen sanat luopumuksesta (Hepr.10:26-31) viittaavat juutalaisuuteen palaamiseen, joka tarkoittaa palaamista lakihurskauteen. Tällainen ihminen halventaa Kristuksen uhrin ja toimii tietoisesti sitä totuutta vastaan, joka on Kristuksessa ja pelastuksessa Hänen kauttaan ainoana tienä Jumalan luo. Tosiasiassa kyse on tällöin uskosta luopumisesta. Tällaisesta synnistä seuraa Jumalan tuomio, jonka edessä syntinen ihminen on täysin suojaton. Jo sitä, joka halveksi vanhaa liittoa, kohtasi ankara tuomio mutta sitä, joka torjuu Jumalan Pojan veren, kohtaa vielä ankarampi rangaistus (vrt. Pyhän Hengen pilkka, Matt.12:32; Mark.3:29). On kauheaa kohdata Jumalan oikeudenmukaisuus sen jälkeen kun on tietoisesti hylännyt Hänen armonsa Kristuksessa! Juutalaistaustaiset kirjeen lukijat olivat kuitenkin tulleet tuntemaan uuden liiton paremmuuden ja olivat uskonsa tähden joutuneet kärsimään paljon (10:32-34). Ilmeisesti tietty pyrkimys paluusta juutalaisuuteen johtuu sekä vainoista että Herran toisen tulemisen viipymisestä. Edelleenkin uskovilta edellytetään kärsivällisyyttä uskossa (10:35-39). Kestävän uskon palkka on kuitenkin lopulta suuri. Uskon onkin aina oltava keskeinen asia kristityn elämässä eikä hän saa langeta takaisin luottamaan lain tekoihin (vrt. Hab.2:4; Room.1:17; Gal.3:11). Mutta sellainen, joka vainoa ja vastoinkäymisiä välttääkseen vetäytyy Kristus-uskosta takaisin lain tekojen tielle, saa osakseen Jumalan tuomion. Heprealaiskirjeen kirjoittaja kuitenkin perimmältään luottaa siihen, että hänen lukijoillaan on aito ja kestävä pelastava usko.

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).

Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto, 1986). 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994). 

Juhani Nikula, 8.8.2014