Kirjeen yleispiirteet
Heprealaiskirje on UT:n kirjoista monessa suhteessa
ainutlaatuinen. Sitä kutsutaan kirjeeksi ja sen loppu on kirjeen muodossa.
Mutta sen alku ei ole kirjoitusajan tavan mukaista kirjeen avausta (puuttuvat kirjoittaja,
tervehdykset ja vastaanottajat). Joskus heprealaiskirjettä onkin pidetty
ennemmin kirjoitettuna saarnana. Jotkut taas ovat olettaneet, että kirjeen alku
olisi kadonnut. Kirje itse ei mainitse vastaanottajiaan, mutta jo vanhimmissa
käsikirjoituksissa on otsikko ”heprealaisille.” Yleisesti ajatellaan, että
heprealaiskirje onkin ”epistola”, kirje, jolla ovat omat, poikkeavat
erityispiirteensä.
Heprealaiskirjeeseen liittyvä, jatkuvasti pohdiskelua
herättävä kysymys on se, että kirje ei mainitse kirjoittajaansa eikä
kirkkohistoriastakaan löydy kysymykseen luotettavaa vastausta. Jo varhain
esiintyi näkemyksiä, että kirje voisi olla Paavalin kirjoittama. Monia muitakin
arvailuja on kautta aikojen esitetty. Yksi kohta kirjeessä (Hepr.13:23, joka
osoittaa kirjoittajan tunteneen Timoteuksen) kuitenkin viittaa Paavalin
lähipiiriin. Kirjettä voi näin pitää apostolisena ja ”paavalilaisena”. Mutta
kuka kirjoittaja tarkkaan ottaen oli, jää ratkaisematta. Voimme vain ajatella kirjoittajan
olleen tunnettu ja arvossapidetty sen seurakunnan piirissä, jonka jäsenille hän
kirjoittaa.
Heprealaiskirjettä on lainattu vuonna 96 jKr. kirjoitetussa
1.Kleemensin kirjeessä, joten heprealaiskirje on kirjoitettu ennen sitä.
Kirjoittamisen ajoitusta on esitetty vuosille 60-90 jKr. On toisaalta esitetty,
että ajoitus ennen Jerusalemin temppelin hävitystä v. 70 jKr. olisi perusteltu
siksi, että kirjoittaja puhuu paljon uhreista, jolloin temppeli ja sen uhritoimitukset
olisivat vielä käytössä. Toisaalta kirjeen sisältö on luonteeltaan ajatonta. Kirjeen
vastaanottajaakaan ei voi nimenomaisesti määritellä, mutta parhaiten on
perusteltavissa, että kirje on kirjoitettu juutalais-kristilliselle seurakunnalle:
kirje nimittäin käyttää runsaasti VT:n tekstejä ja perustelee
vanhatestamentillisen ilmoituksen päättymistä ja täyttymistä. On siten
mahdollista, että kirjeen vastaanottajina olevat kristityt olivat vaarassa
siirtyä takaisin juutalaisuuteen. Kirjoittaja ei torju vanhaa liittoa vaan
korostaa, että vanha liitto on uuden liiton todellisuuden varjokuva. Vanhaa
liittoa ei suinkaan voi pitää turhana, koska Jumala on kummankin liiton
alullepanija ja ne ovat molemmat lähtöisin Jumalan omasta aivoituksesta, hänen
pelastussuunnitelmastaan. Asia voidaan kiteyttää siten, että vanha liitto on
saanut täyttymyksensä Kristuksessa.
Kirje jakautuu rakenteellisesti kolmeen pääjaksoon.
Ensimmäisessä pääjaksossa (1:1-4:13) käsitellään uusitestamentillisen
ilmoituksen paremmuutta vanhatestamentilliseen nähden. Toinen pääjakso käsittää
osuuden (4:14-10:31), jossa on perusteellinen esitys Jeesuksen
ylimmäispapillisesta virasta ja sovitustyöstä. Kolmas ja viimeinen pääjakso
sisältää erityisen paljon kehotuksia (10:32-13:19).
Uusi, lopullinen ilmoitus
Kirje alkaa korostamalla Jumalan Pojan korkeaa asemaa. Kun
aikaisemmin Jumala oli puhunut kansalleen profeettojen kautta, Hän puhui
viimeisinä aikoina Poikansa kautta (1:1-3). On syytä panna merkille, että tässä
lyhyessä johdannossa Kristus esitellään kolmitahoisessa virassaan:
(1) profeettana (koska
Jumala on puhunut meille Poikansa kautta),
(2) pappina (koska
Hän on toimittanut puhdistuksen synneistä) ja
(3) kuninkaana (koska
Hän on asettunut istuimelleen Majesteetin oikealle puolelle).
Jo profeettojen kautta välitetty Jumalan sana (korvin
kuultava ääni, unet, näyt, ilmestykset jne.) oli voimakasta ja innoitettua,
mutta sitä välittivät heikot ja langenneet ihmiset. Jumalan Pojan toiminta taas
oli profeettojen toimintaa merkittävämpi Hänen jumalallisuutensa, luomistyönsä
ja lunastustehtävänsä vuoksi. Jumalan Poika oli Jumala, joka oli tullut
ihmiseksi. Heprealaiskirjeen kirjoittajaa ohjasi
alun pitäen tietoisuus inkarnaation todellisuudesta. Siksi Jumala on
puhunut ihmiseksi tulleen Jumalan eikä pelkästään ihmisen välityksellä. Kristus
onkin Jumalan täydellinen ja lopullinen ilmoitus itsestään. Poika on Jeesuksen
persoonassa ”hänen olemuksensa kuva”, joka ihmisen on silmillään ollut mahdollista
nähdä (ts., aikalaiset näkivät Hänet kuten kenet
hyvänsä ihmisen). Lunastustyössään Jeesus teki sen, mitä yksikään toinen ei
kyennyt tekemään: Hän otti synnin kokonaan pois (toimitti puhdistuksen
synneistä) ja asettui istuimelleen Majesteetin (Isän) oikealle puolelle
korkeuksissa. Koska Hän saattoi lunastustyön loppuun asti, Hänestä tuli
meidän puolestamme rukoileva ylipappi (7:25).
Jumalan Poika on enkeleitä suurempi
ja Hänen nimensä on enkelien nimiä korkeampi (1:4-14). Enkelit ovat luotuja
olentoja ja siten osa luomakuntaa, kun taas Jeesusta ei ole koskaan luotu. Yhdessä
kohdassa Jumala suoraan kutsuu myös Poikaansa Jumalaksi (1:8). Lisäksi Poika
istuu ikuisesti valtaistuimellaan (1:8) Jumalan (Isän) oikealla puolella
(1:13). Enkelien tulee alamaisesti kumartaa Häntä (1:6). Enkelienkään asema ei sinänsä
ole vähäinen mutta heillä on Poikaan nähden alisteinen asema. He ovat palvelevia
henkiä, jotka ”lähetetään palvelemaan niitä, jotka saavat osakseen autuuden”
(1:14). Poika ei ole näin myöskään ”korkein” enkeli tai ”korkein luotu”, vaan
Hän on Jumalan Poika, esikoinen ja Jumala.
Jo enkelien tuoma ilmoitus oli paikkansa pitävä (juutalaiset
uskovat olivat sitä mieltä – ja olivat oikeassa! - että VT:n profeettoja oli
syytä kuunnella!) mutta Jumalan Pojan sanoma on vielä korkeampi (2:1-4).
Heprealaiskirje puhuukin paljon Jeesuksen Kristuksen nimestä, persoonasta ja
työstä. Ennen kaikkea Kristus on lunastaja, syntien sovittaja. Hän on
toimittanut puhdistuksen meidän synneistämme (1:3). Tämä tapahtui ihmisten
pelastuksen tähden. Ihmisten synnit estävät heidän pääsynsä Jumalan luo, joten
synnit saadaan poistetuiksi vain suorittamalla puhdistus niistä. Tämän
puhdistuksen Kristus on toimittanut täydellisellä uhrillaan. Kristus on Lunastaja.
Pelastustyönsä tehtyään Hän on nyt korotettu Jumalan oikealle puolelle. Jos
tuomio kohtasi jo niitä, jotka rikkoivat enkelien välityksellä annettua lakia
vastaan, on paljon vakavampi sellaisen ihmisen tila, joka hylkää Jumalan Pojan
sanat!
Isä kuitenkin teki määräajaksi
Jeesuksesta enkeleitä halvemman (2:5-18). Ihmisruumiissaan Jeesus oli
aikaan ja paikkaan sidottu, ruumiillisten rajoitusten alainen, tiettyjen
henkilöiden ja heidän taustavoimiensa armoilla (huom! Kristuksen ihmisyyttä ei
kuitenkaan missään kohdin korosteta hänen jumalallisuutensa kustannuksella; Hän
on Jumala ja ihminen samassa persoonassa, Jeesus Kristus). Ensimmäinen ihminen,
Aadam, menetti valta-asemansa maapallolla langettuaan syntiin. Aadamin
lankeemus koskee koko ihmiskuntaa. Viimeinen Aadam, Kristus, puolestaan voitti
valta-aseman nöyryytettyään itsensä ja kuoltuaan kaikkien ihmisten puolesta. Jeesuksen
tulikin kärsiä ihmisenä oleminen ja sen päätteeksi kokea ristinkuolema, jotta
Hän sovittaisi ihmiskunnan synnit Jumalan edessä (2:9,14-18). Jeesus joutui
näin nöyrtymään ja käymään väliaikaisesti enkeleitä alempana. Tässä kaikessa
Hän oli kuitenkin aina kuuliainen Isälle. Jeesus nöyrtyi, vaikka Hän oli
korkeampi kuin profeetat (jotka olivat syntisiä ihmisiä) ja enkelit (jotka
olivat luotuja henkiolentoja). Ihmiset ovat samalla Jeesuksen veljiä, koska hän
on ollut kaltaisemme. Jumalan lapsina ihmiset ovat lopulta kirkkauden lapsia ja
matkalla kohti sitä kirkkautta, johon Kristus on mennyt edeltä. Hän otti
suojelukseensa Abrahamin suvun ja vain Hän kykeni toteuttamaan Abrahamin
liittoon sisältyvät Jumalan suuret suunnitelmat (vrt. 1.Moos.12:1-3).
Yksi heprealaiskirjeen suuria teemoja on Kristus ylipappina. Pojan oli tultava
ihmiseksi, jotta Hän pystyi toimimaan ylipappina (2:17,18; ”hänen oli tultava
joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi”). Tulemalla ihmiseksi Hän saattoi olla
johtamassa veljiään, kanssaihmisiään, kirkkauteen. Ihmiseksi tuleminen merkitsi
sitä, että Hän pani sivuun taivaallisen kunniansa ja kirkkautensa ja otti
kantaakseen ihmisen kärsimykset ja kiusaukset. Tätä kautta Hänestä tuli armahtava
ja uskollinen ylipappi. Ristinkuolemallaan Hän mahdollisti ihmisen pääsyn
Jumalan yhteyteen.
Heprealaiskirjeen on jokaisessa jaksossa vakavia kehotuksia.
Näitä jaksoja ei ole syytä pitää asian käsittelyn keskeytyksinä, vaan ne ovat
keskeisen tärkeitä heprealaiskirjeen ymmärtämisen kannalta. Kristityn elämän
tulee tähdätä tulevaisuuteen. Taivaallisen kutsun saaneena uskovan ihmisen velvollisuus
on säilyttää rohkeasti ja horjumatta kristillinen toivo (3:1-6). Verrattaessa
Kristusta ja Moosesta voidaan todeta kummankin olleen luottamuksen arvoinen
tehtävässään. Mutta heidän välillään on se merkittävä ero, että Kristus itse
rakensi tämän huoneen (rakennuksen) kun Mooses ainoastaan palveli siinä. Mooses
oli uskollinen ja arvostettu huoneenpalvelija kun taas Kristus oli uskollinen rakentajana
ja Jumalan Poikana. Kristus oli kaiken lunastukseen liittyvän täyttymys, mitä
Mooses ja laki ennakoivat.
Kirjeen vastaanottajien oletettua, senhetkistä kriisiä voi
syystä verrata israelilaisten tilanteeseen erämaassa. Kristityn elämä on itse
asiassa exodus, lähtö, jonka päämäärä
on Raamatun lupaus levosta (3:7-11; vrt. Ps.95:7-11). Ilmaisu ”tänä päivänä” on
edelleen ajankohtainen ja se vaatii lukijoita lähtemään sille matkalle, joka
alkaa uskosta Jeesukseen. Vaara piilee siinä, että ihmiset paaduttavat itsensä
vanhan Israelin tavoin, joka ei päässyt lepoon epäuskonsa tähden (3:12-19).
Synnin petollisuus näkyy siinä, että se kovettaa ihmisen sydämen Jumalaa ja Hänen
sanaansa kohtaan. Tässä tulee kaikkien uskovien aina valvoa ja siksi
kehottaminen on tarpeen. Luvattu lepo on kuitenkin sydämen uskoville varma.
Lepo tarkoittaa sisäistä rauhaa, jonka Jumala antaa Häneen turvaaville. Se on
palkinto Jumalaan uskomisesta, ja sen historiallisena vertauskuvana on Israelin
pääsy Kanaanin maahan.
Kirjeen luvussa 4 kirjoittajan äänensävy muuttuu
varoituksista lohdullisemmaksi, sillä lupaus Jumalan lepoon pääsemisestä on
edelleenkin voimassa (4:1-16). Kenenkään ei ole tarkoitus jäädä taipaleelle (4:1).
Nyt ihmisille nimittäin annetaan sama kutsu, joka kerran annettiin turhaan
erämaavaelluksen sukupolvelle. Epäuskonsa tähden tuo sukupolvi menetti Jumalan
levon. Egyptistä lähtenyt sukupolvi ei päässyt lepoon epäuskonsa tähden
(Kalebia ja Joosuaa lukuun ottamatta). Mutta vaikka kutsun ensimmäisinä saaneet
eivät ottaneetkaan sitä vastaan, lupaus on sittenkin voimassa (4:6-9). Sen
tähden kenenkään ei pidä ajatella, että Jumala olisi peruuttanut lupauksensa.
Ihmisestä itsestään riippuu, omistaako hän lupauksen uskoen. ”Lepo”
lopullisessa mielessä tarkoittaa ehdotonta luottamusta Kristuksen täytettyyn
työhön. Lepo on luvattu täyttymys ja se ilmentää kaikkea sitä, mikä sisältyy
lupaukseen ruumiillisesta ja hengellisestä siunauksesta. Joosuakaan ei aikoinaan
pystynyt hankkimaan lepoa vihollisen kiusaamalle Israelille; vasta suuri,
lopullinen ”Joosua” (Jeesus Kristus) voi antaa todellisen levon (4:8).
Juutalaiset tunsivat hyvin VT:n käskyt sapatista (2.Moos.20:8-11; 23:12;
31:12-17), joten he ymmärsivät sapatinlevon merkityksen. Kuten Herra lepäsi
saatettuaan loppuun luomistyönsä, on uskovallekin säädetty lepo työn jälkeen. Käsite
”sapatinlepo” selittyy osaltaan sillä, että juutalaisuudessa sapattia pidetään
esikuvana tulevasta maailmasta. Lunastuksen tuoma lepo on kuitenkin kokonaan
ristin varassa, joten uskova lakkaa ponnistelemasta omassa voimassaan eikä
vetoa omaan ansioonsa pelastuksen perustana.
Kirjoittaja tähdentää lisäksi, että asialla on kiire
(4:11-13). Uskovia kehotetaan pyrkimään innokkaasti tähän lepoon uskon kautta,
koska Kristuksen antaman levon voi saada vain uskon kautta. Epäusko taas
riistää tämän siunauksen. Siksi kirjoittaja varoittaa lukijoitaan luopumuksen
vaarasta, niin ettei heistäkin tulisi samanlaisia esimerkkejä
tottelemattomuudesta. Kaiken kaikkiaan heprealaiskirje toteaa monessa kohdassa,
että uskovat ovat olleet vaarassa luopua uskosta (vrt. 2:1, 3:12-14, 6:4-6,
10:26-31, 12:15-17). Luopumuksen vaaran korostaminen on yleisesti
luonteenomaista heprealaiskirjeelle.
Jumala ohjaa ihmisiä uskon lepoon elävän ja väkevän sanansa
välityksellä (4:12). Sana paljastaa syvimmät asenteemme ja ajatuksemme ja
tuomitsee ne. Sana riisuu pois kaiken teeskentelyn ja epäaitouden, se paljastaa
meidät sellaisina kuin olemme. Sanan valaiseva totuus merkitsee samalla sitä,
että Kristus-lepoon johtava usko on aivan muuta kuin asioiden ja oppien ulkonaista
totena pitämistä ja muotomenojen noudattamista.
Tässä vaiheessa kirjoittaja siirtyy kirjeen suureen teemaan,
Kristukseen ylipappinamme (4:14-16). Kristus on ylipappimme, koska Hän on
saattanut päätökseen lunastustyön. Uskovalla on nyt suora pääsy Jumalan luo,
koska Jumalaa palvotaan nyt ainoastaan taivaallisessa pyhäkössä (Jeesuksen
kuollessa Jerusalemin temppelin esirippu repesi kahtia, Matt.27:51, jonka
jälkeen ei enää ainoastaan maallisella ylipapilla kerran vuodessa vaan
jokaisella uskovalla on suoraan ja aina pääsy kaikkein pyhimpään). Kristus,
Jumalan Poika, edustaa ihmistä Jumalan valtaistuimen edessä. Hän oli
kaltaisemme ihminen, kuten ylipapin tulee olla, mutta täydellinen ja ilman
syntiä. Ihmiselämään kuuluu kiusauksia, kyyneleitä ja tuskaa – näitä kaikkia
oli Jeesuksellakin. Evankeliumien mukaisesti heprealaiskirje antaa realistisen
kuvan Jeesuksen maanpäällisestä elämästä (4:15).
Kristus oli inhimillisten koetusten alainen, minkä johdosta hän kirkastetussa
ihmisyydessään kykenee säälimään heikkoja ihmisiä. Kristuksen veren tähden Jumalan
tuomioistuin on armoistuin syntisille. Jumalan armon valtaistuimen edessä
ihminen saa armoa, laupeutta ja apua silloin kun hän sitä tarvitsee (4:16).
”Tunnustus” (4:14) puolestaan tarkoittaa sitä, että ensinnäkin tunnustamme
Jeesuksen Herraksemme ja toiseksi sitä, että tunnustamme Hänelle syntimme,
lähestymme Häntä turvallisella mielellä ja olemme varmoja Hänen
armollisuudestaan. Uskoen voimme siis rohkeasti tulla armon valtaistuimen
eteen.
Lähteet
Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).
Unger, Merril F., Raamatun lukijan käsikirja (Ristin Voitto,
1986).
Zondervan
NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan,
1994).
Juhani Nikula, 2.7.2014
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti