TOINEN KORINTTILAISKIRJE: PAAVALIN VALTUUDET

Toisen korinttilaiskirjeen loppuosassa Paavali käy suoraan puolustamaan apostolinvirkaansa. Korintin seurakunnassa oli ollut henkilöitä, jotka olivat asettaneet Paavalin arvovallan kyseenalaiseksi. Kirjeen alkuosan tekstissä Paavalin vastustajat ovat vielä taka-alalla, mutta luvuissa 10-13 Paavali hyökkää avoimesti heitä vastaan.  Jaksossa 2.Kor.10:1-11:33 Paavali ensin puolustaa asemaansa, sitten vertaa itseään vääriin apostoleihin ja tämän jälkeen puhuu omista kärsimyksistään.

Luvussa 10 Paavali puolustaa omaa asemaansa. Paavali tietää kuuluvansa Kristukselle (10:7) ja Jumalan kutsuneen hänet apostolinvirkaan (1:1). Siksi hän tietää myös, että nämä vastustajat, jotka yrittävät heikentää hänen asemaansa ja estää hänen toimintaansa, toimivat vihollisen asialla. Hän käy nyt rajuun hyökkäykseen vastustajiaan kohtaan (10:2-6). Paavalin sanat ovat sodanjulistus ja hän käy taisteluun arkailematta. Hän on heikko (12:9) mutta ei pehmeä!

Väärät apostolit

Paavalin vastustajat olivat vääriä apostoleja (11:13; myös 11:5: KR92: ”mainiot apostolit; KR38: ”isoiset apostolit”).  Korinttilaiset, jotka olivat kirjeen vastaanottajia, tunsivat täysin henkilöt, joista Paavali puhui (vaikka meiltä asia jää osittain historian pimentoon). Väärät apostolit olivat tulleet seurakuntaan Korintin ulkopuolelta (11:4) ja he olivat syntyperältään juutalaisia (11:22). Heillä oli muualta saatuja suosituskirjeitä (3:1). He eivät ilmeisesti itse olleet perustaneet seurakuntia, vaan tulivat toisten alueelle ja ottavat itselleen kiitosta toisten vaivannäöstä (10:15). Merkille pantavaa oli, että he käyttivät seurakuntaa hyväkseen myös taloudellisesti (11:7-12). Paavali ei säästä sanojaan, vaan pitää vastustajiaan valehtelijoina ja Saatanan palvelijoina (11:13-15), joitten julistus oli toista evankeliumia (11:4). Paavalin vastustajat eivät erehtyneet vain jossakin vähäisessä opillisessa sivuasiassa, vaan kyseessä olivat evankeliumin sisällön kannalta kriittiset totuudet, joiden suhteen Paavali ei voinut tehdä minkäänlaisia kompromisseja.

Eri seurakuntien tilanteet alkukristillisyyden aikana saattoivat poiketa toisistaan, mutta silti Korintin seurakunnan tilanne lienee ollut monessa suhteessa tavanomainen. Käsillä olevat harhaopit eivät olleet syntyneet Korintissa, vaan ne tulivat sinne muualta. Yleisesti ottaen ensimmäiset kristityt taistelivat pääasiassa kahdella rintamalla. Toisaalta vieraat opit tulivat seurakuntiin pakanallisen filosofian muodossa (vrt. erityisesti 1.Korinttilaiskirje ja Kolossalaiskirje), toisaalta taas juutalaisena lakiuskontona (erityisesti Galatalaiskirje). Nämä saattoivat myös sekoittua (ilmeisesti näin kävi ainakin Kolossassa), jolloin vallitsevat henkiset suuntaukset ja opilliset näkemykset vaikuttivat toisiinsa ja muovasivat toinen toistaan. Korintissakin oli ollut juutalaisten ja juutalaisten käännynnäisten ryhmittymiä, jotka olivat varmasti synagogataustansa johdosta erityisen alttiita tempautumaan mukaan juutalaisten opetukseen. Kannattaa lisäksi panna merkille, että juutalaisten hajaannuksessa nousi juuri tähän aikaan voimakkaasti esiin kreikkalaistunut juutalaisuus. Juutalaiset matkasaarnaajat levittivät tätä oppia, joka perustui erityisesti kuuluisan juutalaisfilosofi Filon Aleksandrialaisen ajatteluun. Hänen pääideansa oli, että korkein filosofia (!) oli Vanhassa testamentissa, jonka hän halusi tulkita valistuneelle ja sivistyneelle maailmalle kreikkalaisen filosofian kielellä. Juutalaisen teologian ja kreikkalaisen filosofian välistä eroa siis kurottiin umpeen tietyissä piireissä. Oli luonnollista, että tällainen kreikkalaisjuutalainen yleistajuinen filosofia vetosi erityisesti tiettyihin pakanakristittyjen ryhmiin. Luonnollisesti tällainen oppien sekoittuminen oli kohtalokas vaara kristillisen sanoman puhtaudelle. Yleisesti voi tästä aikakaudesta todeta, että niin pakanuudessa kuin juutalaisuudessa oli paljon aatejärjestelmiä ja puolueita, jotka sekä riitelivät keskenään että vaikuttivat toisiinsa.

Paavali näkee valheapostolien opetuksen perin juurin vääränä (11:4). Heidän vääristellyn evankeliuminsa tarkoituksena oli tehdä kristinusko ja kristillinen oppi mahdollisimman helposti vastaanotettavaksi (tämä näkemys voi pinnallisesti ajatellen kuulostaa hyvältä, mutta todellisuudessa on vaarallista muunnella evankeliumia vastaanottajan mieltymysten mukaiseksi!). Se, mikä Paavalille oli evankeliumin ydin ja varsinainen sisältö (sanoma Kristuksen jumaluudesta, Hänen ristinkuolemastaan ja ylösnousemuksestaan) sopi huonosti väärien apostolien tarkoitusperiin. Heidän ”evankeliumistaan” tuli siveellinen elämänkatsomus ja heidän ”Kristuksensa” oli tuskin muuta kuin tämän elämänkatsomuksen alullepanija. Todelliseen evankeliumiin oli tehty lisäyksiä ja sitä oli muutettu, niin että se oli lakannut olemasta oikeata evankeliumia. Heidän oppinsa oli eräänlainen kansanomaistettu ja ”kristillistetty” farisealaisuuden muoto. Juutalaisten piirissä oli ilmeisesti pyrkimystä muuttaa kristinuskoa niin, että se voitaisiin hyväksyä yhtenä juutalaisuuden suuntauksena. Tätä taustaa vasten voidaan todeta, että Korintin seurakunnan tilanne sellaisena kuin se oli Paavalin aikana, on toistunut vuosisatojen myötä eri puolilla maailmaa lukuisia kertoja.

Mutta tosiasiassa yhtä paljon kuin opetuksen sisältö, Korintin juutalaisilla matkasaarnaajilla näyttää olleen myös käytännöllinen tavoite: oman hyödyn saaminen. Valheapostolit halusivat hyötyä seurakunnasta taloudellisesti, mistä syystä Paavali puolustaa oikeuttaan tehdä evankeliumin työtä ilman korvausta (11:7-12). Väärien apostolien oman hyödyn tavoittelu ja rahan himo tulivat näin ollen esille paljastavassa valossa. Paavalin arvovalta oli kuitenkin tässä valheopettajien tiellä ja siksi väärät apostolit pitivät tärkeimpänä tehtävänään Paavalin vaikutusvallan murentamista. Siksi he kohdistivat hyökkäyksensä häneen henkilökohtaisesti. Näin toisesta korinttilaiskirjeestä tuli Paavalin ja hänen vastustajiensa suoranainen välienselvittely.

Korinttilaisten heikkous

Korintin tilanteen teki vaaralliseksi seurakunnan heikkous sen suhtautumisessa harhaopettajiin. Paavali oli alun perin voittanut korinttilaiset uskolliseksi evankeliumille, mutta hänen omat hengelliset lapsensa kuuntelivatkin mielellään vastustajia. Tämän lisäksi, kun muutamat alkoivat julistaa heille toisenlaista evankeliumia, he hyväksyivät sen. Siksi Paavali kirjoitti murheellisena (11:4): ”Jos joku tulee luoksenne ja julistaa toista Jeesusta kuin me olemme julistaneet, jos te saatte jonkin toisen hengen kuin sen, jonka olette jo saaneet, tai toisen evankeliumin kuin sen, jonka olette jo ottaneet vastaan, niin sellaista te kyllä hyvin siedätte.” Korinttilaiset siten suvaitsivat sekä tunkeilijoiden sopimatonta käyttäytymistä että heidän väärää julistustaan. Paavalin jyrkkä suhtautuminen on ymmärrettävää hänen ajatellessaan korinttilaisia ja sitä mahdollisuutta, että he olisivat uskottomia Kristukselle. Paavalin varoitushuuto oli ankara, mutta korinttilaisten hengellinen elämä oli suuressa vaarassa. Niin kuin käärme petti naisen paratiisissa ja ensimmäiset ihmiset lankesivat, niin olivat korinttilaisetkin vaarassa ajautua pois Kristuksen yhteydestä (11:2,3). Väärät apostolit tuhosivat Jumalan sanaa väärentämällä juuri evankeliumin yksinkertaisuuden. Se Jeesus, jota nämä vastustajat saarnasivat, oli toinen Jeesus kuin se, jota Paavali oli julistanut. Heissä asuva henki oli toinen kuin se Henki, jonka korinttilaiset olivat aikaisemmin saaneet. Väärät apostolit julistivat kyllä Jeesus Nasaretilaista, mutta antoivat tästä Jeesuksesta vääristellyn kuvan. Väärän Kristus-julistuksen mukana tulee sitten myös täysin vieras henki. Pyhä Henki kirkastaa Kristusta, oikeaa Kristusta ja vain häntä (Joh.16:14). Merkkinä Jumalan Hengen toiminnasta on Jeesuksen tunnustaminen Herraksi (1.Kor.12:3). Tunnustuksen mukainen Herra on se Kristus, jota Paavali oli julistanut ja joka on evankeliumin sisällön mukainen.

Paavalin mukaan oli hälyttävää, että korinttilaiset suvaitsivat tällaisen vääristellyn ”evankeliumin” julistamisen keskuudessaan, ja kaikkein vakavinta oli väärien apostolien opetuksen hyväksyminen. Paljastavaa oli sekin, että korinttilaiset sietivät valheapostolien kerskailua ja itsensä korottamista. Ivallisesti Paavali sanoo heidän olevan niin viisaita, että he sietivät mielellään järjettömätkin (11:19). Tähän sisältyy lausumattomana ajatus, että typerän ylpeilemisen kuunteleminen tuskin on mikään älykkyyden merkki. Korinttilaiset ovat muutenkin menneet vikapoluille, koska he suvaitsivat valheapostolien röyhkeää käyttäytymistä (11:20). Paavalin mukaan ”apostolit” orjuuttivat, riistivät, alistivat, kohtelivat tylysti ja löivät kasvoihin korinttilaisia. Ainakin osittain tätä kaikkea lienee ilmennyt korinttilaisten keskuudessa kirjaimellisesti. Paavali ilmaisee selvästi, että hän pitää korinttilaisten surkeata saamattomuutta näiden valheapostolien edessä todisteena siitä, miten kokonaan he olivat antaneet näiden kiertelevien pettureiden hämätä itsensä. Yritettyään saada korinttilaiset vakuuttuneiksi siitä, että heidän tulisi ryhtyä toimenpiteisiin hengellisen vastuuntuntonsa perusteella, Paavali vetosi nyt heidän ihmisarvoonsa. Hän osoitti heille, että näin alentavaan kohteluun suostuminen osoitti valitettavaa itsekunnioituksen puutetta. Hän muistutti heitä myös siitä, ettei hän itse eivätkä hänen työtoverinsa olleet koskaan kohdelleet heitä niin. Omasta puolestaan Paavali vetoaa heikkouteensa (11:21), joka pitää sisällään ajatuksen, että Paavali seuralaisineen ei ollut kohdellut korinttilaisia tällä tavalla. Vetoamalla sekä seurakunnan hengelliseen vastuuseen että sen inhimilliseen itsetuntoon Paavali yritti saada sen irtautumaan siitä vieraasta auktoriteetista, jonka alaisuuteen se oli joutunut. Korinttilaisten tähän asti tunkeilijoita kohtaan osoittamansa heikkous ei ollut puolustettavissa kristityn näkökannalta, päinvastoin se voi johtaa seurakunnan tuhoon.

Syytökset Paavalia vastaan

Vastustajien syytökset Paavalia vastaan voidaan jäljittää kirjeestä. Ainakin seuraavat syytökset voidaan havaita:

1)      Syytös kevytmielisyydestä ja epäluotettavuudesta sen johdosta, että hänen matkasuunnitelmansa oli muuttunut ja Korintissa käynti oli siirtynyt myöhemmäksi (1:15-24).

2)      Halventava arvostelu sen vuoksi, että hänellä ei ollut suosituskirjeitä. Hänet tehtiin epäilyttäväksi vihjaamalla, ettei hänellä ollut suhteita johtaviin juutalaisiin apostoleihin (3:1).

3)      Häneen kohdistettiin epäluuloja, joiden mukaan hän olisi kavaltanut itselleen rahoja Juudean pyhille suoritetussa keräyksessä (8:18-21; 12:16-18).

4)      Halventava arvostelu puhetaidon puutteesta (10:10).

5)      Arvostelu hänen poissaolevana kirjoittamiensa jyrkkien ja rohkeiden kirjeiden johdosta (10:10).

6)      Arvostelu heikosta ja vaatimattomasta esiintymisestä hänen ollessaan henkilökohtaisesti heidän luonaan (10:10; vrt. 12:12).

7)      Halveksunta sen vuoksi, ettei hän ottanut seurakunnalta rahallista palkkaa työstään (11:7-12).

Näistä syytöksistä Paavali tunnustaa suoraan yhden: hän ei tosiaankaan ollut puhetaidon mestari (kohta 4). Hän nimenomaan katsoo olevansa puhetaidossa heikko, mutta hän ei pidäkään puhetaitoa arvokkaana (1.Kor.2:1-5). Kreikkalaisten parissa taas henkilöä, jota loistelias puhetaito ei kiinnostanut, ei juurikaan arvostettu. Evankeliumia julistaessaan Paavalin ei kuitenkaan tarvinnut käyttää aikalaistensa koreilevaa retoriikkaa menestyäkseen. Vaikka Paavalin vastustajat saattoivat sanoa, että hänen puheensa oli ”mitätöntä” (10:10), on kuitenkin väärin luulla, että hän olisi ollut voimaton ja vähäpätöinen julistaja. Paavali oli tosiasiassa lähetystyön historian tehokkaimpia herätyssaarnaajia. Apostolien teoissa on useita Paavalin puheita ja ne ovat kiistämättä saarnataidon mestarinäytteitä. Hän kykeni mukautumaan jokaiseen tilanteeseen paremmin kuin kukaan toinen. Hän puhui tilanteessa kuin tilanteessa ja useimmiten tulokset puhuvat Paavalin saarnan tehokkuuden puolesta. Mutta on totta, että hän ei ollut kreikkalaisen, kuuluisan puhetaidon mestari. Paavalin voimakas puhe kumpusi muista lähteistä, se ”ilmensi Jumalan Hengen voimaa” (1.Kor.2:4).

Mitä tulee syytökseen, että Paavalin kirjeet olivat voimakkaita, sisältää välillisesti suoranaisen tunnustuksen. Paavalin vastustajien oli nimittäin myönnettävä, että Paavali oli kirjeissään hyvin määrätietoinen. He olivat omin silmin nähneet, millainen vaikutus kirjeillä oli seurakunnissa. Vastustajat myönsivät, että Paavalin kirjeet olivat arvovaltaisia ja rohkeita. Paavali torjuu kuitenkin syytökset ja sanoo läsnä ollessaan toimivansa samoin kuin on kirjoittanut. (10:11). Herra oli hänelle tämän auktoriteetin antanut ja hänessä vaikutti Herran voima. Mutta tämä voima oli annettu seurakunnan rakentamiseksi, ei sen hajottamiseksi (10:8).

Kerskaaminen

Paavali kääntyy tämän jälkeen käsittelemään kerskaamista. Väärät apostolit olivat pettäneet korinttilaiset ja voittaneet heidän kannatuksensa juuri mielettömällä kerskaamisellaan. Oma kehu on mitä suurinta mielettömyyttä. Paavali ei kuitenkaan halunnut, että häntä pidettäisiin mielettömänä, sellaisena, joka pitää itsensä kehumisesta (11:16). Itsensä kehuminen ei myöskään ole Jumalan mielenlaadun mukaista (11:17). Mutta nyt Paavali lähti ajatuksenjuoksussaan siitä, että koska oli kysymyksessä korinttilaisten pelastus, kaikki keinot oli käytettävä! Kun väärät apostolit olivat päässeet seurakuntaan valheellisen ylpeilyn avulla, miksi sitten Paavali ei voisi saattaa korinttilaisia takaisin järkiinsä totuudenmukaisen itsensä korottamisen avulla? Niinpä Paavali ylpeileekin ensin juutalaisesta syntyperästään, sitten kärsimyksistään Kristuksen palvelijana, ilmestyksistään ja lopuksi siitä, mikä on hänen varsinainen kerskauksen aiheensa, heikkoudestaan.

Paavalin vastustajat olivat pitäneet suurta ääntä juutalaisesta taustastaan ja syntyperästään. Saattaa tuntua oudolta, että tämä merkitsi niin paljon Korintin kaltaisessa pakanakristittyjen seurakunnassa, jossa juutalaisjäsenet selvästi olivat jo vähemmistönä. Mutta kun paikkakunnalla vieraileva julistaja sai arvovaltaa sen tähden, että tämä oli juutalainen, asiantilan syy oli puhtaasti uskonnollinen. Olihan evankeliumi tullut juutalaisilta. Itse Jeesus oli ollut juutalainen, samoin hänen ensimmäiset opetuslapsensa. Se Raamattu, jota seurakunnissa luettiin (VT), oli juutalainen kirja, ja juutalaisten maa oli myös suurten pelastushistoriallisten tapahtumien paikka. Mitä juutalaisuuteen tulee, Paavalin itsensä ”heprealaisuus” oli täydellistä (11:22). Tätä Paavali on tuonut esille muuallakin (Ap.t.22:3; Fil.3:4-6). Paavali ei suinkaan ollut tässäkään suhteessa vastustajiaan heikompi.

Paavalin luettelo hänen kärsimyksistään (11:23-29) on vaikuttava ja se on osoitus hänen palvelutyönsä aitoudesta. Paavali oli toteuttanut sitä ohjelmaa, jonka Herra oli hänen uskoontulonsa ensi hetkestä lähtien hänen elämälleen suunnitellut (Ap.t.9:16). Kyseessä on hyvin henkilökohtainen kuvaus siitä, mitä hänen elämänsä oli pitänyt sisällään sen jälkeen, kun Jeesus oli kutsunut hänet palvelukseensa. Hän oli saanut työssään raataa, mikä on ymmärrettävä kirjaimellisesti. Hänen vaivannäkönsä ei ollut suuri vain vastustajien mitättömään työpanokseen verrattuna vaan hänen työnsä oli suuri verrattuna kenen elämäntyöhön hyvänsä. Hän tiesi itse varsin hyvin tehneensä työtä enemmän kuin muut apostolit (mukaan lukien ne kaksitoista!), mutta lisää, ettei hän kuitenkaan itse ole sitä saanut aikaan, vaan kaikki on lähtöisin Jumalalta. Hän oli myös joutunut kestämään vainoa. Hän oli ollut useita kertoja vankilassa (Ap.t.16 kertoo vankeudesta Filippissä, minkä lisäksi hänet lopulta vangittiin Jerusalemissa, Ap.t. 21; mutta monet seikat viittaavat siihen, että hän olisi ollut vangittuna muuallakin). Lisäksi Paavali joutui monesti kärsimään juutalaisten ja roomalaisten viranomaisten määräämiä kovia ruumiillisia rangaistuksia. Viidesti hän sai juutalaisen raipparangaistuksen (39 lyöntiä), mikä merkitsi ankarinta mahdollista rangaistusta (lain mukaan voitiin määrätä enintään neljäkymmentä lyöntiä, 5.Moos.25:1-3; sen varmistamiseksi, ettei lakimääräistä rajaa vahingossa ylitettäisi, juutalaiset lopettivat 39 lyöntiin). Roomalaisilta viranomaisilta hän sai ruoskintatuomion kolme kertaa. Kerran Paavalia oli myös kivitetty (Ap.t.14:19,20). Vaikeudet ja vaarat kuuluivat muutenkin hänen työnsä luonteeseen. Paavali kertoo olleensa kolmesti haaksirikossa ja myöhemmin hän koki vielä yhden matkallaan Roomaan.  Kaikkien näiden vaikeuksien ja ulkonaisia vihollisia vastaan käymiensä taistelujen lisäksi Paavali oli vaarassa valeveljien taholta. Alkuseurakunnassakin oli pettureita, valeveljiä, jotka vakoilivat uskovia ja jotka saattoivat toimia ilmiantajina (vrt. Matt.24:10). Väärät opettajat seurasivat varjona Paavalin kintereillä ja vihasivat häntä silmittömästi. Nämä valeveljet olivat ehtineet Korinttiinkin. Paavalilla oli kauttaaltaan vaivalloinen elämä. Työntäyteistä päivää seurasi usein valvottu yö. Nälkä ja jano, kylmyys ja alastomuus olivat hänelle tuttuja. Vaativien hengellisten tehtäviensä rinnalla hänen oli usein tehtävä työtä välttämättömän toimeentulon saamiseksi ja lisäksi saadakseen jotakin annettavaa hädässä oleville lähimmäisilleen. Näiden lisäksi tuli vielä seurakuntatyö: kaikkien muiden tehtävien lisäksi hänen oli päivittäin valvottava seurakunnan jäseniä ja huolehdittava muistakin seurakunnista. Työtovereiltaan hän sai tietää eri seurakuntien kuulumisia. Ja hän oli yhteydessä niihin kirjeidensä välityksellä.

Paavali päättää luettelonsa kärsimyksistään kertomalla vielä tapahtumasta Damaskoksessa. Tämä tapahtuma vaikuttaa irralliselta verrattuna koettelemuksiin. Mutta sitten hän jatkaa (11:32,33; Ap.t.9:23-25) kertomalla, miten hänen onnistui Damaskoksessa ensimmäistä kauttaan toimiessaan päästä kuningas Aretaksen miehiä pakoon, kun nämä vartioivat yhdessä juutalaisten kanssa kaupungin porteilla ottaakseen hänet kiinni. Paavali oli mahdollisesti joutunut kuninkaan epäsuosioon vietettyään jonkin aikaa Arabiassa (Gal.1:17). Paavalin mukaan juutalaiset ja kuningas Aretas näyttävät lyöttäytyneen yhteen ottaakseen Paavalin kiinni. On ymmärrettävää, ettei Paavali voinut koskaan unohtaa tätä tapausta, joka aloitti pitkän vainojen sarjan hänen elämässään. Nyt hän lisää tämän tapauksen luettelonsa loppuun, vaikka se ajallisesti olisi kuulunut siihen ensimmäiseksi, ja muistuttaa sillä korinttilaisia ystäviään siitä, että hän oli joutunut koko kristittynä olonsa ajan kestämään vaikeuksia ja vainoja Jeesuksen tähden.

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003). 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

Juhani Nikula, 24.4.2013