TOINEN KORINTTILAISKIRJE: USKOVIEN AVUSTAMINEN

Kehottamisen virka

Paavali katsoi, että hänen apostolinvirkansa oli myös kehottamisen virka (2.Kor.6:1,2; jotkut näkevät tiettyä yhtäläisyyttä kehottamisen ja rohkaisemisen välillä, vrt. Room.12:8). Samankaltaisia kehotuksia näemme kaikissa Paavalin kirjeissä. Usein hänen kirjoituksensa jakautuvat opilliseen osaan ja kehottavaan osaan. Kehotus on useimmiten suunnattu uskoville, ja sanaa ”kehotus” käytetään tavallisesti evankeliumiin perustuvista neuvoista ja ohjeista. Evankeliumiin sisältyvä kehotus tuottaa kääntymyksen hedelmää (vrt. Johannes Kastajan kehotus, Matt.3:8) merkitsee samaa kuin varoitus, ettei Jumalan armoa tule ottaa vastaan siten, että se jää hedelmättömäksi (2.Kor.6:1). Armon hedelmä ilmenee aktiivisuudessa (Ef.2:8-10). Aktiivisuus on näin armon seuraus, ei edellytys.

Jotta Paavalin palvelutyö ei estyisi, hän pitää tärkeänä sitä, ettei hän olisi millään tavalla kenellekään loukkaukseksi (2.Kor.6:3-10). Tämä on ymmärrettävä laajasti: Paavali ei halunnut olla loukkaukseksi häntä vastustaville uskoville (jotka parjasivat häntä monin aiheettomin syytöksin) eikä myöskään evankeliumin vastustajille (ei-kristityille, jotka moninaisen väärin ymmärryksen ja valheen kautta haittasivat Paavalin työtä). Miltään osin Paavali ei halua antaa aihetta syytöksiin, että hän rikkoisi Jumalan tahtoa. Paavali ei kuitenkaan tässä viittaa siihen loukkaukseen, joka kohdistuu itse evankeliumiin. Kyse oli Paavaliin henkilönä kohdistuvasta loukkaantumisesta.

Paavalin ilmoittamat vastoinkäymiset (6:4,5,8-10) antavat todella rankan kuvan apostolin virkaan kuuluvista koettelemuksista. Näiden valossa on selvää, että Paavali ei katso apostolinvirkaansa kuuluvan ulkonaista maallista menestystä, vaan ulkonaisesti apostoli joutui luopumaan paljosta sellaisesta ajallisesta hyvästä, joka ilman apostolinvirkaa olisi voinut tulla hänen osakseen. Paavali tekee selväksi, että hän ei julistanut menestysteologiaa siinä mielessä, että se olisi merkinnyt maallista hyvää: rikkautta, terveyttä ja arvostusta. Ajallisesta näkökulmasta Paavalin tilanteet vaihtelivat. Apostolinvirassa ei ollut vältettävissä, että hän joutui milloin huonoon, milloin hyvään maineeseen, ja sai osakseen milloin häpeää, milloin kunniaa. Periaate oli, että aina hän piti tärkeänä moitteetonta elämää. Kenellekään hän ei halunnut olla loukkaukseksi sen tähden, että hänen elämänsä olisi ollut Jumalan tahdon vastaista. Kaikessa hän ajatteli ennen muuta evankeliumin menestystä samalla kun hänellä oli puhdas mieli niin Jumalan kuin ihmisten edessä.

Kehottamista koskeva jakso päättyy kaksinkertaiseen kehotukseen (6:11-7:1). Ensin Paavali kehottaa korinttolaisia avartamaan sydämiään ja antamaan apostolille sen paikan, joka hänelle kuuluu heidän luottamuksessaan ja rakkaudessaan. Paavali muistuttaa, ettei hän ole koskaan tehnyt kenellekään mitään vääryyttä eikä vahingoittanut ketään. Sen jälkeen hän varoittaa vakavasti uskovia pysymään erossa niistä, jotka eivät usko (KR92: ”Älkää ryhtykö epäuskoisten aisapariksi”; KR38: ”Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa”). Paavali edellyttää, että kaikki pakanalliset siteet (6:15: Beliar = Jumalan vastustajan nimitys) on katkaistava. Tämä saattoi myös edellyttää ihmissuhteiden katkaisemista silloin kun kyseessä olivat pakanuuteen sitovat kahleet.

Tässä esitetyt periaatteet (6:14-18) uskovista elävän Jumalan temppelinä ovat kauaskantoisia (myös 1.Kor.10:1-22). Jumala edellyttää omiltaan elämän puhtautta ja erottautumista pahasta. Näissä asioissa ei uskova voi tehdä kompromisseja (2.Kor.7:1). Kysymys ei kuitenkaan ole siitä, että uskova eristäytyisi maailmasta vaan että hän varjeltuisi pahalta (Joh.17:15). Mitä tämä aina kulloinkin merkitsee uskovan ihmisen käytännön tilanteissa, edellyttää Pyhän Hengen voitelemaa johdatusta.  

Korinttilaisten mielenmuutos

Tämän jälkeen Paavali iloitsee korinttilaisten mielenmuutoksesta (7:2-16). Itse asiassa tässä Paavali jatkaa ajatusta, jonka hän aloitti kirjeessään jo paljon aikaisemmin: hän oli ollut huolissaan korinttilaisista ja oli lähtenyt Troaksesta (huolimatta hedelmällisestä evankeliumin työstä siellä) Makedoniaan tapaamaan Titusta (2:13). Myöskään Makedoniassa Paavali ei ensin saanut rauhaa vaan päinvastoin kohtasi vaikeuksia (7:5), kunnes Titus toi Paavalille hyviä uutisia Korintista (7:6,7). Paavali sai Tituksen kautta lohdutuksen Korintin tilanteesta, koska paljon epäkohtia siellä oli saatu korjatuksi. Paavalin lähettämä, mielipahaa aiheuttanut kirje oli vaikuttanut toivotulla tavalla. Useimmat korinttilaiset uskovat olivat nyt tulleet mielenmuutokseen ja kääntyneet kuuntelemasta vääriä apostoleja. He asettuivat Paavalille uskollisten leiriin ja olivat nyt vakavasti hänen puolellaan (7:12). Käydessään Korintissa Titus oli saanut seurakunnassa niin hyvän vastaanoton, että hänen ilonsa tarttui Paavaliinkin (7:13). Paavali voi nyt olla iloinen siitä, että hän voi joka suhteessa luottaa korinttilaisiin (7:16). Muutos oli ollut todellinen, vaikka tämän toteaminen ei estä Paavalia vielä muualla toisessa korinttilaiskirjeessä puuttumasta seurakunnassa edelleen oleviin ongelmiin.

Jerusalemin uskovien avustaminen

Toisen korinttilaiskirjeen lukujen 8 ja 9 aiheena on raha. Sen jälkeen kun Paavali oli saanut Titukselta tietää Korintin seurakunnan hengellisen tilanteen parantuneen, hän ottaa uudelleen puheeksi aiheen, jota hän oli käsitellyt jo ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä (1.Kor.16:1-4). Kyseessä oli suuri keräys, joka oli käynnistetty useissa seurakunnissa Juudean (Jerusalemin) hädänalaisten auttamiseksi. Epäilemättä keräyksen alullepanijana oli ollut Paavali itse. Paavali ja muut apostolit olivat Jerusalemissa käydessään päättäneet muistaa Jerusalemin seurakunnan köyhiä (Gal.2:6-10). Korintin keräys ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta kun itse asia oli esillä: jo aikaisemmin Paavali ja Barnabas olivat luovuttaneet Juudeaan Antiokian pakanakristittyjen seurakunnan lahjan (Ap.t.11:27-30).

Ensimmäinen seikka, jonka Paavali mainitsee rohkaistakseen korinttilaisia antamaan lahjaa, on makedonialaisten antama esimerkki 2.Kor.8:1-5). Paavali ottaa tässä huomioon helposti ymmärrettävän inhimillisen reaktion: ihmiset osallistuvat mieluummin lahjaan, kun muutkin ovat halukkaita ottamaan siihen osaa! Näinhän ihmisillä todella on tapana ajatella. Paavalin mukaan Makedonian seurakunnat olivat hyvin köyhiä, mutta ne olivat kuitenkin vapaaehtoisesti osallistuneet keräykseen. Paavalin mukaan Jumalan armo oli vaikuttanut makedonialaisten asenteeseen tehden näistä anteliaita. Jeesuskin viittasi sydämen asenteeseen kommentoidessaan köyhän lesken lahjoitusta (Luuk.21:1-4).

Tämän jälkeen Paavali viittaa Korintin seurakunnan hengelliseen ja ajalliseen rikkauteen (2.Kor.8:6-8). Toistuvasti Paavali näin kiittelee –ja kohta taas moittii korinttilaisia! Paavali siis kuitenkin näkee myös Korintin seurakunnan hyvät puolet. Tässä Paavali kehottaa korinttilaisia, että koska he kerran ovat niin monessa suhteessa rikkaita, heidän tulisi harjoittaa runsaasti myös rakkauden tekoja. Heidän tulee olla valmiita antamaan tavalla, joka on oikeassa suhteessa heidän hengelliseen rikkauteensa. Tässä toteutuu se havainto, että antamisen suuruuden ratkaisee pikemminkin seurakunnan hengellinen kuin taloudellinen tila.

Antamisen syy on lisäksi Kristuksen oma esikuva (8:9). Paavalin mukaan Kristus tuli köyhäksi, jotta me rikastuisimme! Antaminen ilmentää näin ollen Kristuksen mielenlaatua ja kuuluu Kristuksen seuraamiseen.

Paavalin mukaan antamiseen liittyvät vastavuoroisuus ja uskovien kesken tapahtuva taloudellisen rasituksen tasaus (8:10-15). Itse asiassa läpi Raamatun esiintyy ajatus, että aineellinen runsaus tulee jakaa tasaisesti. Paavali viittaa VT:iin, jossa sanotaan Jumalan Israelin kansalle antamasta mannasta, että paljon kerännyt ei saanut liikaa ja että vähemmän kerännyt ei kärsinyt puutetta (2.Moos.16:14-18). Lisäksi estääkseen rikkauden kasautumisen muutamille harvoille Jumala oli säätänyt Israeliin sapattivuoden ja riemuvuoden (3.Moos.25:1-34). Riemuvuonna myyty maaomaisuus palautettiin takaisin alkuperäiselle omistajalle tai tämän suvulle. Nämä periaatteet toteuttivat juuri vastavuoroisuuden ja tasauksen periaatetta, vaikka tätä on vaikea ymmärtää nykyisen länsimaisten lainsäädännön ja käsitysten vallitessa (ehkä kuitenkin progressiivinen verotus on jotain tämänsuuntaista).  

Myös UT:ssa puhutaan paljon apua tarvitsevien hoitamisesta. On täysin mahdotonta samaistaa tässä asiassa kristinuskoa ja välinpitämättömyyttä puutteenalaista lähimmäistä kohtaan (1.Joh.3:17). Kristilliseen etiikkaan kuuluu välttämättä hädänalaisten auttaminen. Paavali odottaa kuitenkin vain sitä, että uskovat antaisivat varojensa mukaan (2.Kor.8:12), vaikka hän kehuukin makedonialaisia siitä, että nämä ovat antaneet yli voimiensa (8:3). Joka tapauksessa kaikkien osapuolien oli oltava vilpittömiä. Kenelläkään ei ole oikeutta elää leveästi toisten antamien lahjojen ansiosta, kun antajat itse ovat köyhiä. Oli varsin tunnettu asia, että Jerusalemin alkuseurakunnassa vallitsi kiistattomasti ankara köyhyys. Se näkyi jo siitä, että ne, joilla oli maatiloja, joutuivat jo heti alussa myymään ne saadakseen rahaa yhteiseen kassaan, jonka avulla köyhyyttä voitiin lievittää (Ap.t.4:32-37). Jerusalemin köyhyys ei suinkaan ollut seurausta omaisuuden yhteisyydestä, vaan se oli päinvastoin yksi omaisuuden yhteisyyteen vaikuttanut syy. Omaisuuden yhteisyyteen oli muitakin syitä, mutta köyhyyden lievittäminen oli yksi syistä.

Paavali lähtee siitä, että keräys tulee toteuttaa tarkkaan valvotuissa olosuhteissa (nykyisin sanottaisiin ”läpinäkyvästi”), jotta sen toteuttamisesta ei kenelläkään olisi mitään pahaa sanottavaa (2.Kor.8:16-24). Saattaa olla, että Paavalin oli epäilty hankkineen itselleen voittoa suoritetuista keräyksistä (vrt.12:16). Tällaisia puhuivat tietenkin ilkeämieliset ihmiset, jotka halusivat hyökätä Paavalia vastaan. Mutta on merkille pantavaa, miten Paavali suhtautui näihin syytöksiin. Hän järjesti asian niin, että seurakunnat itse valitsivat edustajat ottamaan yhdessä vastaan rahalahjoituksia ja matkustamaan Jerusalemiin luovuttamaan varat vastaanottavalle seurakunnalle. Paavali ei halunnut itse (!) ottaa vastaan keräysrahoja. Myöskään Titus, Paavalin läheinen ystävä ja työtoveri, ei suorittaisi keräystä yksinään. Kukaan ei siten pääsisi tekemään mitään vilpillistä. Näin toteutettuna ihmisillä ei pitäisi olla mitään moitittavaa siitä, miten keräys on järjestetty. Paavalin mukaan asiat hoidetaan näin oikein niin Jumalan kuin ihmisten edessä. Nämä ovat ikuisia periaatteita aikakaudesta ja ajan tavasta riippumatta.

Keräys ei ollut vielä valmis vaan sitä nimenomaan piti jatkaa (9:1-5). Paavali lähetti Tituksen etukäteen kahden seuralaisen kanssa Korinttiin käynnistämään keskeytynyttä keräystä. Mahdollisesti vaikutusta oli ollut sillä, että väärien apostolien ollessa valtansa huipulla ei toisille annettavaa ollut paljon jäänyt. Mutta kun heidän vaikutusvaltansa oli nyt vähentynyt ja olosuhteet olivat normalisoituneet, voitiin keskeytynyttä rakkaudentyötä jatkaa. Paavali muistutti korinttilaisia heidän lupauksestaan ja kertoi jopa kehuneensa heitä Makedonian seurakunnille siitä, että he olivat jo vuotta aikaisemmin sanoneet olevansa halukkaita keräykseen. Jos sen sijaan lupaukset olisivat osoittautuneet tyhjiksi, sekä Paavali että korinttilaiset saisivat hävetä muiden seurakuntien edessä. Paavali lähtee yksinkertaisesti siitä, että näin ei saanut tapahtua.

Paavalin mukaan lahjalla on monenlaista siunausta. Ensinnäkin lahjan antajat saavat itse siunauksen (9:6-11). Korinttilaiset olivat jokseenkin äskettäin kääntyneitä, joten Paavali saattoi ajatella, että vastakääntyneitten seurakunnalle oli tarpeen opettaa, millainen siunaus antamisesta koituu. Paavali vertaa antamista siemenen kylvämiseen. Kylväjä ei pidä siementä hukkaan heitettynä; vastaavasti ei myöskään rakkaudesta annettu lahja ole turha. Se on kuin siemen, joka antaa toivon sadosta, sillä kasvun antaja on Jumala. Mutta kylväjä, joka kylvää siementä säästellen, ei voi odottaa runsasta satoa. Sille, joka antaa, annetaan. Jumala itse antaa halukkaasti ja runsaasti (vrt. Jes.55:10; Hoos.10:12; Jaak.1:5,17). Jumala rakastaa iloista antajaa (2.Kor.9:7).

Toiseksi lahja saa aikaan kiitosta Jumalalle (9:12,13). Paavalille tuottaa suurta iloa se, että toiset kiittävät Jumalaa siitä, mitä hän on ja tekee (1.Kor.1:4; Gal.1:24; Ef.1:16; Fil.1:3; Kol.1:3; 1.Tess.1:2; Filem.1:4). Paavalin mukaan tämä kerättävä lahja tulee saamaan aikaan sen, että monet kiittävät Jumalaa korinttilaisista. Vastaanottajat tulevat ylistämään Jumalaa, ei vain heidän lahjastaan, vaan myös siitä, että he ovat kuuliaisia Kristuksen evankeliumille.

Kolmanneksi lahja luo vielä hengellistä yhteyttä (2.Kor.9:13-15). Lahja tulee johtamaan siihen, että vastaanottajat kiittävät Jumalaa pakanakristittyjen vilpittömästä yhteydestä heidän ja kaikkien kanssa. Tämä on yksi tärkeimmistä vaikuttimista, jotka ovat saaneet Paavalin niin innokkaasti ajamaan keräysasiaa: se merkitsee jotakin koko maailmanlaajuisen kristittyjen seurakunnan yhtenäisyydelle. Lahja ja sen seuraukset tulevat olemaan osoitus siitä, että juutalaisen ja pakanan välinen vihollisuuden muuri (Ef.2:11-14) on todella purettu. Paavali päättää aiheen merkillisiin sanoihin, joiden mukaan juutalaiskristityt rukoilevat tämän lahjan johdosta pakanakristittyjen puolesta aivan uudella tavalla, mutta sen lisäksi he tulevat myös ikävöimään näitä (2.Kor.9:14). Nämä sanat avaavat iankaikkisuuden näköalat. Lahjan vastaanottajilla tuskin on suuriakaan mahdollisuuksia nähdä täällä maan päällä tuntemattomia hyväntekijöitään ja uskonveljiään, mutta eräänä päivänä he kohtaavat. Niinpä Paavali päättää ”keräyskehotuksensa” kiitokseen ja ylistykseen (9:15).

Lähteet

Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003). 

Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).

Juhani Nikula, 10.04.2013