Paavali ylpeilee toisessa korinttilaiskirjeessään kaikkiaan neljästä asiasta: juutalaisesta syntyperästään (2.Kor.11:22), kärsimyksistään Kristuksen palvelijana (11:23-33), ilmestyksistään (12:1-6) ja lopuksi siitä, mikä on hänen varsinainen kerskauksen aiheensa: heikkoudestaan (12:7-10). Kun väärät apostolit olivat päässeet Korintin seurakuntaan valheellisen ylpeilyn avulla, Paavali halusi tällä kerskaamisellaan saattaa korinttilaiset takaisin järkiinsä totuudenmukaisen itsensä korottamisen avulla.
Luvussa 12 Paavalin esiintuomat kokemuksensa ilmestyksistä sekä ruumiissaan olevasta pistimestä ovat olleet vuosisatojen ajan erityisen mielenkiinnon ja tulkintayritysten kohteena.
Ilmestykset
Paavalin todistus ilmestyskokemuksestaan (12:1-6) ei ole Paavalin inhimillistä itsensä korottamista, mistä ei olisi hyötyä kenellekään. Paavali tiesi, että sellaisista kokemuksista, joita Herra on antanut yksityiselle henkilölle avuksi ja voimaksi, voi kertoa toisille vain varovaisuutta noudattaen. Näitä Paavalin saamia näkyjä ja ilmestyksiä ei todellakaan ollut annettu hänen itsensä korottamiseksi. Ennemmin ne olivat alkuna elämän mittaiselle nöyryytykselle tuskallisen piikin ahdistamana juuri siksi, ettei hän kerskaisi siitä, mitä oli ilmestyksissään kokenut. Tässä Paavali tuo avoimesti esiin elämänsä kaikkein henkilökohtaisimmat puolet, tuskansa yhtä hyvin kuin suurimmat ilonaiheensa.
Paavali ilmaisee nämä hengelliset salaisuudet johtuen huolesta, joka hänellä oli Korintissa olevista hengellisistä lapsistaan. Luultavasti väärät apostolit olivat itse viitanneet omiin hengellisiin kokemuksiinsa ja olivat pöyhkeilleet kokemuksillaan ja näyillään vahvistaakseen asemaansa ja tehdäkseen vaikutuksen hyväuskoisiin ihmisiin. Siksi Paavalin piti tuoda ilmi, miten Herra oli puhunut hänelle suoraan ilmestysten välityksellä.
Paavalilla oli ollut useita näkyjä, joista muutamista kerrotaan Apostolien teoissa (näky Ananiaksesta Damaskoksessa, Ap.t.9:12; Troaksessa, 16:9; Korintissa, 18:9; näky temppelissä, 22:17-21; viimeisellä käynnillä Jerusalemissa, 23:11; merimatkalla Italiaan, 27:23,24). Useimmissa näissä tapauksissa Herra näyttäytyi itse Paavalille. Kaksi ilmestystä Paavali asettaa kuitenkin ihan erityiseen asemaan: Jeesuksen kohtaaminen Damaskoksen tiellä (9:3-6; 26:13-19; ylösnousseen Kristuksen kohtaaminen Damaskoksen tiellä oli koko hänen apostolintehtävänsä perustus, vrt. 1.Kor.15:8) ja toisena tämä ilmestys, josta hän nyt kertoo korinttilaisille. Se ei ollut hurmostila vaan muualle tempaaminen. Tässä kokemuksessa Paavali temmattiin taivaaseen, jossa hän kuuli ”sanoja, joita ihminen ei voi eikä saa lausua” (2.Kor.12:4). Paavali saattoi ajatella tempaamisen tapahtuneen ruumiissa, mutta hän ei tiennyt sitä varmasti (12:2).
Paavali sanoo, että hänet temmattiin ”kolmanteen taivaaseen.” Juutalaisilla oli käsityksiä useista ”taivaista” (myös UT:ssa tämä ajatus saattaa ilmetä, vrt. Ef.4:10). Juutalaisen tulkinnan mukaan 1.Kun.8:27 merkitsi vanhastaan, että taivaita ajateltiin olevan kolme (myöhäisjuutalaisuudessa taivaita uskottiin olevan seitsemän). Varmasti ei voida päätellä, pitikö Paavali ”kolmatta taivasta” kaikkein korkeimpana. Mutta ”kolmannessa taivaassa” Paavali katsoi olleensa paratiisissa ja nämä kaksi ilmaisua näyttävät hänelle olleen synonyymejä. Paratiisi merkitsee UT:ssa ylösnousemuksen jälkeistä tilaa (Luuk.23:43) ja lopun ajan Eedeniä (Ilm.2:7). Ilmestyksessään Paavali oli siis kokenut esimakua iankaikkisesta elämästä.
Paavali ei kerro mitään siitä, mitä hän paratiisissa näki, mutta hän kertoo kuulleensa ”sanoja, joita ihminen ei voi eikä saa lausua” (2.Kor.12:4). Ne ovat sanoja, joita ihmisen ei ole lupa toistaa tai joita hänen ei ole mahdollista lausua. Vastaavia esimerkkejä on muuallakin Raamatussa (Dan.12:4-10; Ilm.10:4), jolloin näyn saajaa kiellettiin puhumasta, mitä oli nähnyt. Mitä Paavali sai tietää ilmestyksensä välityksellä, oli vain häntä itseään varten. Vasta14 vuoden kuluttua hän mainitsi korinttilaisille kokeneensa tällaisen ilmestyksen ja silloinkin hän teki sen erittäin varovaisesti. Paavali ei ollut kiiruhtanut kertomaan näkemäänsä. Hän tiesi, että häntä ei ollut asetettu julistamaan näkyjään, vaan Kristuksen evankeliumia. Aikamäärästä (14 vuotta aikaisemmin) voidaan päätellä, että Paavali olisi kokenut tämän valtavan ilmestyksen jo Tarsoksen hiljaisina vuosinaan, mahdollisesti vähän ennen kuin Barnabas oli etsinyt hänet käsiinsä (Ap.t.11:25). Paavalille itselleen tämä näky oli varmasti merkinnyt paljon. Ennen kuin hän lähti ensimmäiselle lähetysmatkalleen ja ryhtyi tehtäväänsä pakanain apostolina, hän oli nähnyt Jumalan valtaistuimen kuten profeetta Jesaja (Jes.6:1-13). Ilmestys oli omiaan vahvistamaan Paavalin työnäkyä apostolina.
Tarkoittaen itseään Paavali sanoo: ”Tästä miehestä minä kerskailen” (2.Kor.12:5). Paavali tietää vuorenvarmasti, että ilmestys ei ole asia, jonka hän olisi itse ansainnut. Se oli vain Jumalan armoa. Siksi hän ikään kuin erkanee itsestään kertoessaan (”Tästä miehestä minä kerskailen, itsestäni en”). Hän käyttää kolmatta persoonaa ja sanoo itseään mieheksi, joka on Kristuksen oma. Jokainen kristitty ei suinkaan saa tässä maailmanajassa tällaisia näkyjä ja ilmestyksiä, mutta jokainen Kristuksen oma saa eräänä päivänä ilman omaa ansiotaan sen taivaallisen kirkkauden, josta Paavali sai esimakua.
Pistävä piikki ruumiissa
Ilmestyskertomuksen jälkeen Paavali kertoo ruumiissaan olevasta pistävästä piikistä (12:7-10). Paavali olisi tosin voinut kertoa monista näyistä ja ilmestyksistä, mutta hän ei halunnut korinttilaisten arvostavan häntä niiden tähden. Omasta puolestaan hänellä ei ollut kovin suurta vaaraa ajatella itsestään liikoja, sillä hänellä oli jotakin, mikä todella piti hänet nöyränä. Hänellä on nimittäin ruumiissaan (lihassaan) piikki (pistin), Saatanan enkeli, joka löi häntä, niin ettei hän ylpeilisi suurilla ilmestyksillään. Paavalin ”pistävä piikki” tai ”pistin” on ollut yksi suurimpia ”arvoituksia”, jota UT:n tekstin pohjalta on yritetty ratkaista. Todellisuudessa koskaan ei ole varmuudella saatu selville, mikä tämä pistävä piikki on voinut olla. Se ei ole kuitenkaan estänyt terävää ajattelua ja mielikuvituksesta, mitä kautta aikojen asian selvittämiseksi on käytetty.
Jo Paavalin käyttämä ilmaisu (pistävä piikki tai pistin) on moniselitteinen. Asiaa vaikeuttaa vielä se, että Paavalin sanat voidaan ymmärtää joko ”ruumista (lihaa) varten” tai ”ruumiissa (lihassa) olevaksi piikiksi.” Jos oikea käännös on ”ruumiissa ('lihassa)”, se näyttää viittaavan fyysiseen ruumiiseen, ja tämä on perusteena niille tulkinnoille, joiden mukaan piikki oli jokin ruumiillinen heikkous. Jos taas käännös ”ruumista (lihaa) varten” on oikea, on luonnollisempaa ymmärtää ”ruumis/liha” erityisessä paavalilaisessa merkityksessä ”langennut ja syntinen ihmisluonto”. Silloin piikki voi olla mitä hyvänsä sellaista, mikä estää lihallista ylpeilyä. Käsitykset tämän ilmaisun ymmärtämisestä jakavat tämän tekstiyhteyden lukuisat tulkinnat kahteen pääryhmään. Kummallakin on ollut kannattajansa varhaisimmista ajoista aina meidän päiviimme saakka.
Kirkkoisä Tertullianus oli ensimmäinen, jonka voidaan sanoa olleen sairausolettamuksen kannalla. Jotkut uskovat, että hän saattoi perustaa käsityksensä tässä kohdin perimätietoon (yleisesti voidaan todeta, että perimätieto antaa arvokasta tietoa varhaisesta kristillisestä ajattelusta, mutta se ei silti ole luonteeltaan erehtymätöntä sanomaa). Uudemmassa teologiassa tämä käsitys on myös jokseenkin vallitseva. Erilaisia ”diagnooseja” on tehty runsaasti: kyseessä olisi ollut pää- tai korvasärky, silmätulehdus, epilepsia, kouristuskohtaukset, malaria tai depressiot. Jotkut ovat arvelleet niinkin, että Paavali olisi ollut ulkonäöltään poikkeava. He olettavat siis Saatanan lyöneen Paavalia (Jobin lailla) jollakin tuskallisella sairaudella tai ruumiillisella heikkoudella. Tämän käsityksen tueksi mainitaan esim. Gal.4:13,14, jossa Paavali muistuttaa siitä, että hän oli tullut Galatiaan ensimmäisen kerran sairauden johdosta. Tällöin ruumiillinen heikkous tulkitaan ilmaisun ”pistävän piikin ruumiissa” synonyymiksi. Tulkinnat ovat siten moninaiset.
Toisen tulkintaryhmän tulkinnat ovat yhtä vaihtelevia. Eräät kirkkoisät (Krysostomos, Augustinus ym.) olivat sitä mieltä, että piikki tarkoitti juutalaisten harjoittamaa vainoa. Juutalaiset saivat kaikkialla ihmiset kääntymään Paavalia vastaan. Erään katolisen tulkinnan mukaan Paavali kärsi sellaisista seksuaalisista kiusauksista, joita vastaan munkit joutuvat taistelemaan. Uskonpuhdistajat eivät kuitenkaan halunneet hyväksyä näin yksipuolista näkemystä. Calvin uskoi piikin tarkoittavan kaikenlaisia langenneen ihmisluonnon kiusauksia. Luther halusi rajoittaa sisäiset kiusaukset hengellisiin ahdistuksiin ja kiusauksiin (epäilyksiin ja herjaaviin ajatuksiin), joita Saatana saa aikaan, mutta hänen mielestään myös ulkoiset kiusaukset kuuluivat kuvaan. Edelleen on väitetty, että Paavalin menneisyys kristittyjen vainoojana olisi antanut Saatanalle aiheen jatkuvasti ahdistella Paavalia (vrt.1.Kor.15:9,10), mistä Paavalia vaivasi jatkuva syyllisyys (tosin myös armon kokeminen, mihin hän viittaa myös piikistä puhuessaan, 2.Kor.12:9).
Kaiken edellä mainitun perusteella voidaan todeta, että kukaan ei voi varmuudella tietää, mikä Paavalin piikki todella oli. Asiasta voidaan tehdä vain perusteltuja oletuksia.
Paavali olisi toki halunnut päästä piikistään eroon. Jeesus rukoili Getsemanessa kolme kertaa, että tuskan malja otettaisiin häneltä pois (Matt.26:36-46). Niinpä Paavalikin pyysi kolmesti tuskallisesta piikistään vapaaksi. Mutta sekä Jeesus että hänen oppilaansa oppivat kärsimyksestään kuuliaisuuden (vrt. Hepr.5:8), mitä kautta he oppivat rukoilemaan kaikkein suurimman rukouksen: Tapahtukoon sinun tahtosi! Kristuksen kärsimys ja heikkoudessa tapahtunut kuoleman merkitsi Jumalan voiman osoitusta syntisten ihmisten pelastukseksi. Samalla tavalla hänen apostolinsakin sai kokea, että Jumalan voima ilmeni nimenomaan hänen heikkoudessaan. Toisen korinttilaiskirjeen todellinen huipentuma on Herran lohdutus palvelijalleen: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa” (2.Kor.12:9). Paavali ei kerskaa pätevyydestään eikä voimastaan, vaan kelvottomuudestaan ja heikkoudestaan. Hän ylpeilee heikkoudestaan, jotta Kristuksen voima asettuisi häneen (12:9).
Apostolin tunnusmerkit
Lopetettuaan ”kerskaamisen” Paavali kertoo vielä tunnusmerkit, jotka osoittavat hänen olevan oikea apostoli (12:11,12). Jos hän jossakin kohden oli vääriä apostoleja edellä, niin ainakin heikkoudessa! Mutta juuri tämän heikkouden perusteella hänessä vaikutti Kristuksen voima. Hän on verrannut itseään vastustajiinsa; korinttilaiset olivat pakottaneet hänet tähän mielettömyyteen. Nyt hän toteaa, ettei hän ole missään kohden ”mainioita/isoisia” apostoleja huonompi. Paavali vielä toteaa täyttävänsä oikean apostolin tunnusmerkit (tunnusteot, ihmeet ja voimatyöt), jotka kattavat kaikki Jumalan apostolille antamat yliluonnolliset varustukset. Nämä merkit ovat seuranneet Paavalia koko hänen apostolintoimintansa ajan (Ap.t.13:8-12; 14:3; 15:12; 19:11,12; Room.15:18,19). Tässä hän tyytyy vain viittamaan siihen, mitä korinttilaiset itse olivat nähneet keskuudessa tapahtuneen. Tässäkään asiassa Paavali ei halua korinttilaisten ajattelevan hänestä enempää kuin mitä nämä itse olivat nähneet. Vilpillinen mainostaminen sopi kyllä hyvin väärille apostoleille, mutta ei oikealle Herran palvelijalle.
Suhteessa tunnustekoihin Jeesuksen seuraajien on kuitenkin syytä noudattaa samaa nöyrää asennetta mikä Paavalilla oli niihin (hän ei todellakaan korostanut niitä eikä kerskaillut niillä). Vastaavia tunnustekoja käytetään kuvaamaan Jeesuksen tekemiä ihmeitä (Ap.t.2:22) ja pelastussanoman vahvistamisesta (Hepr.2:3,4). Ei kuitenkaan ole Jumalan tahto, että Jeesuksen seuraajat uskovat sokeasti jokaiseen ihmeidentekijään, sillä samoja sanoja käytetään lopun ajan antikristillisestä eksytyksestä (2.Tess.2:9). Jeesus sanoo myös, että tuomion päivänä monet tulevat vetoamaan voimatekoihin, joita he ovat tehneet Kristuksen nimessä, mutta kuitenkin heidät ajetaan pois Jumalan luota (Matt.7:21-23). Ihmeet eivät sellaisenaan tee kenestäkään Jumalalle kelvollista, mutta ihmeet voivat olla merkki jumalallisesta läsnäolosta.
Tunnusmerkit ja ihmeet ovatkin merkkinä Jumalan lähettiläästä vain silloin, kun ne esiintyvät tietyssä yhteydessä. Niiden tulee olla osana kokonaiskuvaa, jossa totuus ja jumalanpelko ovat myös omalla paikallaan. Paavalin asenne on osoitus tästä. Kaikenlaisen heikkouden ja kaikenlaisten koettelemusten ja vastustusten aikanakin hän oli tehnyt näitä voimatekoja, kärsivällisesti ja pysyen lujana. Silloin ihmeet olivat ”oikean apostolin tunnustekoja.”
Loppukehotukset
Paavali päättää kirjeensä loppukehotuksiin (2.Kor.12:13-13:11). Paavali oli nyt selvittänyt lukijoilleen apostolinvirkansa perusteita ja puolustanut apostolin arvovaltaansa. Toinen korinttilaiskirje oli valmis ja Paavali lisäsi siihen vain muutaman loppukehotuksen Korintin seurakunnalle.
Paavali kertoi tulevansa kolmannen kerran Korinttiin. Pian edessä olevaa matkaansa ajatellen hän mainitsi uudelleen, ettei hän ollut ottanut vastaan taloudellista avustusta seurakunnalta. Ilmeisen ironisesti (?) hän sanoo, että se olikin ainoa vääryys, jonka hän oli korinttilaisille tehnyt ja pyysi heiltä sitä anteeksi. Silti hän ei luvannut muutosta tähän asiaan! Tälläkään kerralla hän ei aikonut ottaa vastaan heidän lahjoituksiaan, sillä itse asiassa hän halusi paljon enemmän: heidät itsensä. Hän oli heidän hengellinen isänsä; ja hänen mukaansa vanhemmat olivat velvolliset keräämään lapsille eikä päinvastoin. Hän oli valmis uhraamaan kaikkensa heidän hyväkseen, vaikka tuloksena olisikin ollut se, että mitä enemmän hän rakasti heitä, sitä vähemmän he olisivat rakastaneet häntä (ironiaa tämäkin!).
Vakavana hän lausuu sitten pelkonsa, että monien kohdalla kaikki ei ole niin kuin pitäisi. Hän mainitsee erityisesti kaksi synnin lajia (synnit rakkauden käskyä vastaan ja synnit puhtauskäskyjä vastaan). Paavalille olisi suuri nöyryytys, jos kävisi ilmi, etteivät korinttilaiset kestä koetusta. Hän on sanonut tätä seurakuntaa ylpeydekseen (1:14), suosituskirjeekseen (3:2) ja apostolinvirkansa sinetiksi (1.Kor.9:2). Paavali ei todellakaan halunnut, että hänen kaikki työnsä olisi mennyt hukkaan. Tähän saakka hän oli ollut heidän keskuudessaan lempeä, mutta tällä kertaa hän ei tulisi säästämään niitä, jotka eivät ole tehneet parannusta. Siksi hän pyytää kaikkia tutkimaan itseään, ovatko he uskossa (2.Kor.13:5).
Paavalilla oli kuitenkin toivo. Hän toivoo korinttilaisten havaitsevan hänet koetuksen kestäväksi. Hän toivoo myös sitä, että seurakunnan itsetutkistelu johtaisi heidät kaikki siihen, että hekin kestävät koetuksen. Siksi hän kirjoittaa tämän heille ennen tuloaan, jotta he ehtisivät korjata sen, mikä oli mennyt vinoon. Silloin hän voisi vierailunsa aikana käyttää Herralta saamansa voiman, ei kukistamiseen, vaan siihen tarkoitukseen, johon se on annettu: rakentamiseen.
Kirjeen lopputervehdys ja siunauksen toivotus ovat hyvin lyhyet, mutta lämpimät ja rakastavat (13:12,13). Tässä kirjeessä ei ole henkilökohtaisia terveisiä kenellekään eikä keneltäkään. Ehkä sellaiset terveiset eivät olisi oikein sopineetkaan näin vakavaluontoiseen seurakuntakirjeeseen. Mutta ankarista sanoistaan huolimatta Paavali tervehtii lukijoita kristittyinä veljinään.
Päätössanoja (13:13) on sanottu apostoliseksi siunaukseksi erotukseksi Aaronin siunauksesta (4.Moos.6:24-26). Apostolinen siunaus käsittää Jumalan kolminaisuuden. Toinen korinttilaiskirje kuuluu UT:n vanhimpiin teksteihin ja siksi siinä on yksi UT:n varhaisimmista todistuksista alkuseurakunnan uskosta kolmiyhteiseen Jumalaan. Tähän siunauksen toivotukseen Paavali päättää kirjeensä.
Lähteet
Diginovum, Aikamedia (Keuruu, 2003).
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 22.5.2013
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti