Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luku 14 käsittelee kahta asiakokonaisuutta liittyen seurakunnan jumalanpalvelukseen. Ensin hän asettaa oikeisiin suhteisiin profetoimisen ja kielilläpuhumisen yhteisessä kokouksessa (1.Kor.14:1-25). Toiseksi hän käsittelee järjestystä seurakunnan kokouksessa (14:26-40).
Profetoiminen ja kielillä puhuminen
Luvussa 13 Paavali on käsitellyt rakkautta (agape), joka on viitekehys, jossa armolahjoja tulee käyttää seurakunnassa. Mutta rakkaus ei ole vaihtoehto armolahjoille, vaan armolahjoja tulee tavoitella ja niiden toimintaa tulee rohkaista. Paavali ei kuitenkaan näe kaikkia armolahjoja yhtä tärkeinä vaan hän asettaa profetoimisen etusijalle kielilläpuhumiseen nähden (14:1-6). Profetoiminen on se armolahja, jota nimenomaan tulee tavoitella (14:1). Kielilläpuhumisen käyttöön liittyvä piirre on se, että silloin kun ei ole tulkintaa, ei puhuta ihmisille vaan pelkästään Jumalalle; kyseessä on kieli, jota ihminen ei ymmärrä (vrt. Room.8:26). ”Salaisuudet” (14:2), joita kielillä puhutaan, ovat salaisuuksia vain siinä mielessä, että ko. kieltä ei ymmärretä; sen sijaan kielen ilmaisemat asiat eivät kuitenkaan ole sellaisinaan ihmisiltä suljettuja, koska Jumala on ne ilmaissut pelastussuunnitelmassaan Kristuksessa (Room.16:25; Ef.1:9-11). Kielilläpuhuminen rakentaa puhujaa itseään (pätee siitä huolimatta että puhuja ei itsekään ymmärrä mitä puhuu!) mutta puhe on muille ihmisille hyödytöntä. Siksi Paavali esittää profetoimisen tärkeämpänä kuin kielilläpuhumisen, koska profetoiva rakentaa, kehottaa ja lohduttaa koko seurakuntaa. Rakentaminen, kehottaminen ja lohduttaminen on yleisesti nähtävä uuden liiton profetian pääasiallisena toimenkuvana.
Kyse ei (!) kuitenkaan ole siitä, että Paavali kieltäisi puhumasta kielillä tai väheksyisi sitä! Paavali päinvastoin toivoo, että kaikki (!) korinttilaiset puhuisivat kielillä (14:5). Mutta hän näkee asian niin, että mieluummin (!) hän toivoisi heidän kaikkien profetoivan, jotta koko seurakunta rakentuisi. Tosin, tässä suhteessa Paavali korostaa myös kielilläpuhumisen merkitystä silloin kun kieli voidaan tulkita seurakunnalle. Sellaisessa tapauksessa koko seurakunta saisi rakentumista. Paavali tulee johtopäätökseensä (14:6): Jos hän tulisi Korinttiin ja pelkästään puhuisi oudolla kielellä, mitä hyötyä siitä olisi seurakunnalle? Jos hän sen sijaan tulisi puhumaan seurakunnalle luonnollisella (!) kielellä, seurakunta voisi siitä hyötyä. Paavali vahvistaa tämän näkemyksensä ottamalla rinnastukset musiikista (14:7), sotatorven äänestä (14:8) ja maallisista kielistä (14:9,10). Olennaista ei ole ääni vaan merkitys (14:11). Kielen voima on siinä, että se kykenee ilmaisemaan merkitystä. Tätä Paavali korostaa. Tässä suhteessa profetoiminen on tärkeämpää kuin kielilläpuhuminen. Paavali ei siten väheksy jälkimmäistä mutta asettaa sen oikeisiin puitteisiin. Niinpä armolahjoja, myös kielilläpuhumista, tulee tavoitella (14:12). Mutta lisäksi niiden, joilla on kielilläpuhumisen lahja, tulee tavoitella kykyä tulkita (14:13). Tämä on tärkeää siksi, että ei pelkästään ihmisen henki tulisi ravituksi vaan myös mieli (järki, ajatusmaailma, 14:14). Tulkinnan kautta ihminen voi saada täydellisen siunauksen myös kielilläpuhumisen kautta. Jumalanpalvelukseen kuuluvat rukous ja laulaminen hengellä ja ymmärryksellä (14:15; nämä ovat erottamattomia osia jumalanpalveluksessa, vrt. Ef.5:18,19). Kielilläpuhuja itse toki hyötyy siitä, jos hän kiittää pelkästään hengessä, mutta on aina parempi, jos muutkin voivat hyötyä siitä tulkinnan kautta (1.Kor.14:16,17).
Paavali ei todellakaan väheksy kielilläpuhumista eikä edes väitä, että kielilläpuhumista on Korintin seurakunnassa liikaa! Paavali itse sanoo puhuvansa kielillä enemmän kuin kukaan korinttilaisista (14:18). Paavalille kielilläpuhuminen on siten tärkeää ja hän arvostaa sitä. Mutta hän haluaa silti ennemmin puhua seurakunnassa ”viisi ymmärrettävää sanaa”, ts. hän haluaa puhua kielellä, jota kuulijat ymmärtävät, jotta hänen opetuksellaan olisi vaikutusta niin, että kuulijat kasvaisivat hengellisesti (14:19).
Seuraava jaejakso (14:20-25) on vaikeatulkintainen siitä syystä, että se tuntuu asettavan välillä profetoimisen merkiksi uskoville (14:22) ja välillä epäuskoisille (14:24,25). Välillä kielet näyttävät olevan tarkoitetut merkiksi epäuskoisille (14:22), välillä taas kielet saisivat epäuskoiset toteamaan, että uskovat ovat järjiltään (14:23). Jaejakso kuitenkin käsittää huolellisesti lukien johdonmukaisen ajatuksenjuoksun.
Ottaen huomioon Korintin seurakunnassa vallitsevan hajaannuksen Paavali kutsuu korinttilaiset olemaan ajattelussaan aikuisia, ts. hengellisesti kypsiä (14:20). Paavali viittaa sitten Jesajan profetiaan (Jes.28:11), jonka Paavali liittää kielilläpuhumiseen (14:21). Ajatus tuntuu olevan se, että kun israelilaiset olivat kykenemättömiä ymmärtämään Jumalan lähettämiä profeettoja, jotka puhuivat selvällä kielellä, kuinka he olisivat ymmärtäneet, jos joku olisi tullut puhumaan oudolla kielellä? Profetia on siksi merkittävämpi kuin kielilläpuhuminen, koska kielet voivat kyllä olla epäuskoisten silmissä vaikuttavia osoittamaan, että Jumala on läsnä ja siten kielillä puhuminen voi osaltaan johtaa ihmisiä Jeesuksen luo (kuten voi nähdä tapahtuneen helluntaina, Ap.t.2:4-13). Mutta sittenkin profetia ymmärrettävällä kielellä pystyy tehokkaammin johtamaan epäuskoisen ihmisen synnintuntoon (kuten Pietarin profeetallinen helluntaisaarna, Ap.t.2:14-40).
Niinpä kielet voivat kyllä olla merkki epäuskoisille yliluonnollisen läsnäolosta (kuten Ap.t.2:4-13). Uskovat eivät tässä suhteessa tarvitse enää merkkiä, koska heillä on jo Pyhä Henki (1.Kor.6:19). Kuitenkaan kielilläpuhumiselle ei tule panna liikaa painoa ”merkkinä epäuskoisille”, koska kielten liiallinen käyttö saa lopulta epäuskoiset päättelemään, että uskovat ovat järjiltään (1.Kor.14:23). Sen sijaan ymmärrettävällä kielellä esitetty profetia pystyy tuomaan epäuskoisen tietoiseksi synnistään (14:24,25). Profetia pystyy siten aikaansaamaan suuremman siunauksen kuin kielilläpuhuminen. Ilmeisesti Korintin seurakunnassa kävi ulkopuolisia ihmisiä, jotka olivat jo sydämessään Jumalaa etsiviä ja Paavali siksi viittaa juuri heihin. Nämä ihmiset eivät siis olleet enää täysin kielteisiä evankeliumille vaan jo ainakin osittain vastaanottavaisia sille, mikä selittää sen, että he saattoivat suhtautua vakavasti profetian sanaan. Profetian sanalla oli siksi heihin kolmenlaista vaikutusta: (1) he tulivat vakuuttuneiksi synnistä (vrt. Joh.16:8); (2) heidät kutsuttiin kohtaamaan oma syntisyytensä ja tutkimaan itseään; ja (3) heidän syntinen menneisyytensä ja sydämensä alistettiin profetian kautta tarkasteluun (vrt. Joh.4:16-19). Profetia voi näin tuoda ulkopuoliset synnintunnon kautta kääntymyksen paikalle. Profetia kohtaa siksi ulkopuoliset voimakkaasti ja nämä voivat johtopäätöksenään vain todeta: ”Jumala on todella teidän keskuudessanne.”
Yhteenvetona voidaan todeta, että Paavali arvostaa kielilläpuhumista ja haluaa sen esiintyvän runsaana. Mutta hän asettaa profetian kielilläpuhumista tärkeämmäksi sen ymmärrettävyyden vuoksi.
Järjestys seurakunnan kokouksessa
Paavali siirtyy käsittelemään järjestystä seurakunnan jumalanpalveluksessa, jossa sen jokaisen osan tuli antaa hengellistä ravintoa opetuksen ja rakennuksen kautta (1.Kor.14:26-33a). Niin profetoimisen, kielilläpuhumisen kuin kaikkien muittenkin lahjojen käytön tuli tapahtua kurinalaisesti, tietyn järjestyksen mukaisesti. Jakeet 26-28 antavat kuvauksen Korintin seurakunnan jumalanpalveluksesta, johon kuuluivat laulu, opetus, ilmestys (profetia), kielilläpuhuminen ja sen tulkinta. Paavali korostaa, että samassa jumalanpalveluksessa toteutuvat armolahjojen runsas käyttö ja niiden yhteyttä lujittava vaikutus, ts. yhdellä oli yksi lahja, toisella toinen mutta kaikkien lahjojen käyttö rakensi seurakuntaa kokonaisuutena. Mitä kielilläpuhumiseen tulee, vain kaksi tai kolme voivat puhua vuorollaan ja joku tulkitsee puheen (14:27; sinänsä on mahdollista, että puhuja voi itsekin tulkita puheen, mutta yhtä lailla se voi olla joku muu). Paavali korostaa tulkintaa, koska ilman sitä kielilläpuhuminen jää puhujan itsensä rakentumiseksi. Jos puhetta ei voi tulkita, seurakunnan kokouksessa ei pidä puhua kielillä. Toiset tulkitsevat tämän niin, että seurakunnan kokouksessa ei saa lainkaan kuulua kielilläpuhumista; toiset taas ymmärtävät tämän niin, että kielilläpuhumista ei voi asettaa samaan asemaan kuin opetusta ja profetiaa, mutta hillitty kielilläpuhuminen on sallittua, jos se on eräänlaisessa sivuosassa ilman pyrkimystä asettua ”puhujanpaikalle.” Ilmeisesti jälkimmäinen on lähempänä Paavalin tarkoitusta: yhteisessä tilaisuudessakin voi yksilö ikään kuin huokaista Jumalan puoleen kielillä rukoillen.
Kysymys profetian arvostelusta (14:29-33a) on tärkeä seurakunnan järjestyksen kannalta. Terve, raitis ja rakkauden kautta tapahtuva arvostelu vahvistaa profetoimista. Sen sijaan profetoimisen kieltäminen kokonaan merkitsee Hengen sammuttamista (1.Tess.5:18,19). Uuden liiton ajan profetoimisen suhteen on muistettava, että profetia ei ole erehtymätöntä Jumalan sanaa (kuten Raamattu, 2.Piet.1:21; Room.15:4; 2.Tim.3:14-17), joten on mahdollista että oikean profetian lahjan omaava henkilö antaa väärän tai vääristyneen sanoman. Seurakunnalla on velvollisuus kyetä erottamaan oikeat sanomat vääristä samalla kuin olla sammuttamassa aitoa profetian lahjaa. Toki terveeseen arviointiin kuuluu sekin, että seurakunta pystyy erottamaan oikeat profeetat vääristä, ts. henkilöistä, joilla ei ole aitoa profetian lahjaa lainkaan. Näissä tilanteissa on todellinen agape-rakkaus (1.Kor.13) avainasemassa!
Paavalin mukaan myös profetioiden lukumäärä yhdessä kokouksessa rajoittukoon kahteen tai kolmeen (huom! ilmestys= profetia). Tämä siksi, että ei aiheudu epäjärjestystä. Kuitenkin ilmestys saattaa tulla henkilölle, joka ei juuri sillä hetkellä ole puhujan paikalla. Joka tällaisen ilmestyksen saa, on siinä tilanteessa Jumalan välikappale antamaan seurakunnalle jonkun rakentavan sanoman. Mutta tällainenkaan yllättävä ilmestys ei voi tapahtua muuten kuin alisteisesti seurakunnan järjestykselle. Ensinnäkin profeetta itse kykenee hillitsemään oman lahjansa käyttöä (14:32) eikä profeetallinen inspiraatio siten tapahdu hallitsemattomasti. Toiseksi profetia on alisteinen koko seurakunnalle, joka arvostelee ja tarvittaessa kieltääkin (jo Paavalin rajoitus kahteen tai kolmeen pitää sisällään ajatuksen, että profetian julkituominen voitiin myös kieltää). Rajoitusten tarkoituksena ei kuitenkaan ollut profetian lahjan sammuttaminen vaan sen rohkaiseminen toimimaan Hengen tarkoittamalla tavalla. Paavali selvästi piti mahdollisena, että armolahjojen rajoitukseton käyttö saattoi johtaa epäjärjestykseen. Jumala ei kuitenkaan ole epäjärjestyksen vaan rauhan Jumala (14:33a).
Vielä Paavali ottaa esille naisten roolin seurakunnan kokouksissa (14:33b-40). Paavali antaa käskyn, jonka naisten on oltava vaiti seurakunnan kokouksissa. Tosin hän on aiemmin maininnut naisten rukoilevan ja profetoivan kokouksessa (11:5), joten hän tarkoittaa epäilemättä tässä kohdassa jotain epäjärjestystä, jota naiset olivat aiheuttaneet Korintin seurakunnassa. Asiayhteys tuntuu viittaavaan aviovaimoihin, jotka olivat tavalla tai toisella asettuneet miestensä yläpuolelle. Mihin nimenomaiseen tilanteeseen Paavalin käsky vaieta liittyy, on joka tapauksessa epäselvä. Paavali sanoo kuitenkin kehotuksensa jumalallisena käskynä (14:33,37,38).
Jakeissa 14:39,40 Paavali vielä esittää lyhyesti johtopäätöksensä armolahjojen käytöstä. Profetoimista tulee nimenomaan tavoitella eikä kielilläpuhumista tulee estää. Mutta kaikki kristillinen jumalanpalvelus tapahtuu hyvässä järjestyksessä.
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 25.1.2012
