Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvussa 12 Paavali käsittelee kysymystä Pyhän Hengen lahjoista. Korintin seurakunnassa oli erilaisia käsityksiä lahjoista sekä niiden merkityksestä ja käytöstä. Lahjojen käytöstä oli aiheutunut eripuraa, jolloin kaikkia lahjoja ei ymmärretty oikeissa suhteissaan tärkeinä seurakunnan elämässä. Alussa Paavali korostaakin kaikkien lahjojen yhteistä alkuperää, Pyhää Henkeä (1.Kor.12:1-11), sitten eri lahjoja yhdessä seurakuntaruumiissa (12:12-31). Luvussa 13 Paavali käsittelee rakkautta, joka on se oikea viitekehys, jossa lahjoja tulee käyttää.
Pyhän Hengen lahjat
Hengellisten lahjojen alkuperä on Pyhä Henki, Jumalan kolmas persoona (12:1-6; ”Jumalan Henki”, 12:3, on synonyymi ”Pyhälle Hengelle” ja on osoitus Hengen jumalisuudesta). Korintin seurakunnassa oli mukana pakanataustaisia ihmisiä, joilla oli aiempia kokemuksia pahojen henkien palvonnasta ja voimavaikutuksista. Nyt kun nämä ihmiset olivat tulleet uskoon, he olivat tulleet Pyhän Hengen vaikutuspiiriin. Henki vaikuttaa ihmisessä uskontunnustuksen (”Jeesus on Herra”). Henki myös tekee mahdottomaksi sen, että uskova voisi kirota Jeesuksen. Jokaisessa uskovassa on Pyhä Henki, joka tekee ihmisestä Jumalan lapsen (Room.8:9,14; Ef.1:13). Tietoisuus tästä on uskovia yhdistävä tekijä (vrt. Ef.4:3-6), mutta Korintin seurakunnassa myös armolahjojen suhteen oli erimielisyyttä. Siksi Paavali korostaa kaikkien armolahjojen, palvelutehtävien ja voimavaikutusten yhteistä alkuperää: kaikki tulee yhdeltä ja samalta Hengeltä.
Henkilahjat on tarkoitettu yhteiseksi hyödyksi (1.Kor.12:7), ts. koko seurakunnan rakennukseksi eikä pelkästään uskovalle itselleen. Eri ihmisille annetaan eri lahjat. Toisaalta yhdellä voi kuitenkin olla useampia lahjoja. Paavali luettelee yhdeksän lahjaa (12:8-10):
• viisauden sanat
• tiedon sanat
• usko
• parantaminen
• ihmeiden tekeminen
• profetoiminen
• henkien erottaminen
• kielillä puhuminen
• kielten tulkitseminen
Usein esitetään, että tässä mainittu kielilläpuhuminen olisi erilaista kuin ensimmäisenä helluntaina esiintynyt kielilläpuhuminen (Ap.t.2:4-11). Helluntaina kielet olivat ihmisten luonnollisesti ymmärtämiä maallisia kieliä, Korintissa kielet eivät olleet ymmärrettävissä ilman henkivoimaista tulkintaa (1.Kor.14:2). Eron tekeminen on kuitenkin näennäistä, koska kieliä on paljon: osa on maallisia kieliä, osa ei. Lisäksi kaikki kielilläpuhuminen tapahtuu saman Hengen johdossa.
Kyseiset yhdeksän lahjaa ovat selvästikin vain osa kaikista henkilahjoista (vrt. Room.12:6-8; Ef.4:11). Mikään Raamatussa esitetty luettelo lahjoista ei esitä niitä tyhjentävästi vaan pikemminkin esimerkinomaisesti. Henki jakaa lahjoja niin kuin tahtoo (1.Kor.12:11). Siksi kukaan ei voi väheksyä omia tai toisen uskovan lahjoja. Kukaan ei voi itse valita lahjojaan vaikka lahjoja voikin tavoitella (14:1). Kun yhdellä on yksi lahja, toisella toinen, on seurakunnalla kuitenkin runsaasti eri lahjoja ja silloin kaikki lahjat toimivat yhteiseksi hyödyksi (12:7). Parhaimmillaan toteutuu se, että seurakunnan tullessa koolle ovat kaikki armolahjat läsnä.
Yksi ruumis ja monta jäsentä
Paavali selostaa seuraavaksi seurakunnan jäsenten erilaisuuden ja ykseyden käsitettä vertaamalla seurakuntaa ihmisruumiiseen (12:12-31). Ruumis koostuu monista jäsenistä, jotka kaikki ovat tärkeitä mutta kuitenkin ruumis on yksi kokonaisuus. Seurakunnassa on monenlaisia ihmisiä (Korintin seurakunnassa oli juutalaisia ja kreikkalaisia, orjia ja vapaita), mutta kaikki on kastettu yhdeksi ruumiiksi ja kaikki ovat saaneet juoda samaa (!) Henkeä, ts. kaikki ovat saaneet saman Hengen. Paavalin vertauskuvat tarkoittavat sekä paikallisseurakuntaa että koko universaalia Jumalan seurakuntaa. Nämä vertauskuvat ovat osaltaan Paavalin vastaus Korintin seurakunnalle, jota ihmisten riidat repivät ja jossa ei vallinnut sellainen Hengen yhteys kuin seurakunnan olemus edellyttäisi.
Paavali korostaa, että ruumiissa on oltava erilaisia jäseniä, jotta ruumis voi toimia kokonaisuutena (12:14-20). Jokaisen ruumiin jäsenen (kuten silmän ja korvan) tulee toimia omassa tarkoituksenmukaisessa roolissaan eikä jonkin muun jäsenen roolissa. Koko ruumis ei voi olla vain yhtä jäsentä, koska muuten ruumis ei toimi. Seurakunnan laita on samoin kuin ihmisruumiin. Joilla on yksi tietty lahja, hänen tulee käyttää juuri sitä lahjaa eikä olla käyttämättä sitä. Kukaan ei myöskään saa valittaa siitä, että hänellä ei ole jotain toista lahjaa tai virkaa. Jokainen jäsen on seurakunnassa omalla paikallaan omine lahjoineen. Jotta seurakunta toimii kunnolla, siellä tulee olla eri lahjoja ja eri virkoja. Jumala on luonut ihmisruumiin toimimaan kuten Hän on parhaaksi nähnyt. Samoin Hän on asettanut seurakunnan toimimaan kaikkivaltiaan tahtonsa mukaisella tavalla. Kuitenkin niin ihmisruumis kuin seurakunta, Kristuksen ruumis, toimivat yhtenä kokonaisuutena.
Jäsenten välillä on riippuvuussuhde: jäsenet tarvitsevat toisiaan (12:21-26). Tämä pätee seurakunnassakin: kaikkia jäseniä tarvitaan. On sinänsä inhimillistä, että ihminen näkee toiset ruumiin jäsenet halpa-arvoisempina kuin toiset mutta tosiasiassa kaikki jäsenet ovat välttämättömiä ja tärkeitä. Seurakunnassakaan ei ole olemassa halpa-arvoisia eikä turhia jäseniä vaan kaikilla on oma, tärkeä Jumalan tarkoittama paikkansa. Inhimilliset arvoasetelmat voivat nähdä köyhät, sairaat ja heikot seurakunnan jäsenet vähemmän tärkeinä. Mutta Jumalan silmissä ei ole niin: myös näiden jäsenten tulee saada erityistä huomiota Jumalan tarkoittamalla tavalla. Jumalalle ei ole olemassa halpa-arvoisia jäseniä Kristuksen ruumiissa! Edellytyksenä harmoniselle toiminnalle yhteiseksi hyväksi kuitenkin on, että jokainen jäsen toimii (eikä ole toimimatta) omalla Jumalan tarkoittamalla paikallaan. Paavalin mukaan yksi on apostoli, toinen profeetta ja kolmas opettaja jne. Mutta kaikki eivät ole apostoleja – eivätkä kaikki puhu kielillä! Jokainen on arvokas Jumalan tarkoittamalla paikalla omine lahjoineen.
Kuitenkin kristittyjen tulee tavoitella ”arvokkaimpia” armolahjoja (12:31). Mutta tästä seuraa tärkeä huomio: vaikka ihmisellä olisivat parhaat armolahjat, ne olisivat turhia ilman rakkautta. Vain rakkaudessa voi kukaan käyttää armolahjoja niin, että seurakunta niistä hyötyy.
Rakkaus –suurin kaikista
Ensimmäisen korinttilaiskirjeen lukua 13 on pidetty Paavalin kirjoitusten hienoimpana osana, eräänlaisena kaunokirjallisuuden helmenä. Luvun sanoma ei ole suinkaan kevyt vaan se on kaikessa runollisuudessaankin haastava, jonka edessä jokainen uskova tuntee voimattomuutta. Rakkaus on enemmän kuin pelkkä hyve, se on suurin kaikista hyveistä. Rakkaus on kristillisen uskon ja elämän keskipisteessä. Jumala itse on rakkaus (1.Joh.4:16; Joh.15:10, 17:26) ja rakkaudessaan Hän lähetti Poikansa ihmiskunnan pelastajaksi (Joh.3:16). Siksi myös Jeesuksen seuraajat kutsutaan keskinäiseen rakkauteen (Joh.13:34,35). Rakkaus on suurin kaikista käskyistä (Matt.22:36-40). Rakkaus (agape) on pyyteetöntä eikä odota saavansa mitään vastapalvelusta (=antaminen on saamista tärkeämpi). Parhaiten tämä näkyykin siinä, mitä Jumala itse teki Pojassaan ihmisten puolesta (Room.5:8).
Luvun 13 asiayhteys on armolahjojen käyttö rakkaudessa. Itse asiassa armolahjat eivät ole mitään ilman rakkautta (1.Kor.13:1-3). Ilmeisesti Korintin seurakunnassa pantiin liiallisesti painoa armolahjojen esiintymiseen, vaikka samaan aikaan seurakunnan hajaannus ja toisten uskovien ylenkatsominen merkitsivät rakkauden käskyn laiminlyömistä. ”Enkelien kielet” ovat ihmisille käsittämättömiä (vaikka enkelit toisinaan puhuivat myös ihmisten kielillä, esim. Luuk.1:13-20, 28-37). Kielilläpuhuminen ilman tulkintaa on verrattavissa enkelien kieliin, jota ihminen ei luonnostaan ymmärrä mutta jolla on silti merkitystä ihmisen itsensä kannalta (1.Kor.14:2,4). Ilman rakkautta kielilläpuhuminen on kuitenkin tyhjänpäiväistä. Myöskään profetoiminen, hengellisten salaisuuksien ja tiedon tunteminen sekä vuoriakin siirtävä usko eivät ole mitään ilman rakkautta. Edes kaiken materiaalisen omaisuuden antaminen köyhille ja oman henkensä antaminen (”tulessa polttaminen” viittaa ilmeisesti kuolemiseen Jeesuksen nimen tähden eli marttyyrikuolemaan) eivät ole minkään arvoisia ilman rakkautta. Paavalin kielikuvat ovat vahvoja, mutta epäilemättä ne ovat tarkoitetut hengellisesti itseriittoisille korinttilaisille, joille henkilahjat olivat osoitus heidän hengellisyydestään samalla kun seurakunnassa oli hajaannusta ja ryhmäkuntia. Armolahjojen oikea käyttö edellytti kuitenkin keskinäistä rakkautta. Sanoma on täsmälleen sama tämän päivän seurakunnalle!
Paavali esittää sitten, mitä rakkaus on ja mitä se ei ole (13:4-7). Näissä jakeissa tulevat esille pohjaton kärsivällisyys, täydellinen anteeksiantamus ja loputon epäitsekkyys, jotka kaikki nousevat agape-rakkaudesta, joka ajattelee ensi sijassa toisen ihmisen parasta. Armolahjat tulevat Pyhältä Hengeltä, mutta Pyhä Henki nimenomaan synnyttää meissä rakkauden (Room.5:5), jossa armolahjoja sitten tulee käyttää. Paavali esittämä luettelo rakkauden ilmenemismuodoista on toisaalta yleispätevä ja se kattaa koko hengellisen elämän olemuksen ja toiminnan. Rakkaus on kaiken aidon hengellisen elämän perusta (Ef.3:17).
Rakkaus on luonteeltaan pysyvää toisin kuin profetoiminen, kielillä puhuminen ja tieto, jotka lakkaavat olemasta, koska niitä ei enää tarvita (1.Kor.13:8-12). Syy näiden kolmen katoamiseen on se, että ne ovat epätäydellisiä ja vajavaisia verrattuna siihen täydelliseen tietoon ja profeetalliseen ymmärrykseen, joka on todellisuutta taivaassa. Paavali ei kuitenkaan kerro, milloin nämä lakkaavat. Niinpä osa maailmanlaajuista kristillistä seurakuntaa katsoo tähän raamatunkohtaan vedoten, että armolahjat lakkasivat toimimasta ”täydellisen” tultua (jae 10): ”täydellinen” on tämän tulkinnan mukaan UT:n kirjakokoelman (kaanonin) valmistuminen vuoteen 100 jKr. mennessä. Tällöin ns. apostolinen aika loppui, kun ne ihmiset, jotka olivat itse nähneet Jeesuksen, olivat jo kuolleet. Tällöin ”profetia” ymmärretään ensinnäkin sen innoituksen loppumisena, joka synnytti UT:n kirjat, mutta käsittäisi toiseksi laajennettuna kaikkien armolahjojen toiminnan loppumisen. Kuitenkaan Paavalin käyttämä asiayhteys ei mitenkään viittaa tähän tulkintaan. Armolahjojen käytön loppumiseen tämän maailman kestäessä ei ole Raamatussa mitään suoranaista viittausta. Ennemmin Paavali viittaa tässä Jeesuksen toiseen tulemiseen aikojen lopulla (kuten 1:8), jolloin Jeesuksen seuraajat tulevat täydellisiksi kirkastetuiksi (15:51-54).
Paavalin vertaus lapsen ja aikuisen puheesta ja ajatuksista (13:11) viittaa uskovan nykyiseen, epätäydelliseen ymmärrykseen verrattuna siihen, mikä uskovalla on kerran taivaassa. Samoin nykytilannettamme kuvastaa katsominen kuin peilistä (antiikin aikana ”peili” oli lähinnä kiiltävä metallinpala, josta saattoi nähdä itsensä paljon epäselvemmin kuin nykyisen ajan peilistä); taivaassa tulemme sitten näkemään selvästi, kun näemme Jumalan kasvoista kasvoihin (1.Moos.32:31; 4.Moos.12:8; 2.Kor.3:18). Tulevaisuudessa tulemme näkemään ja ymmärtämään täydellisesti, mikä ei ole vielä mahdollista maan päällä. Uskovan ei tule kerskailla armolahjoillaan, jotka ovat vajavaisia (vrt. 1.Kor.13:4), koska nykyinen vajavaisuus ei ole mitään verrattuna tulevaan täydellisyyteen.
Paavalin johtopäätös on, että on kolme, jotka pysyvät: usko, toivo ja rakkaus (13:13). Usko Jumalaan kestää: se on alkanut tässä elämässä ja jatkuu ikuisuudessa. Myös toivo on alkanut tässä elämässä (Room.8:24,25), mutta se toteutuu täydellisesti tulevassa ajassa (Ilm.22:3-5). Suurin näistä kolmesta on kuitenkin rakkaus, koska uskon kautta rakkaus yhdistää uskovat henkilökohtaisesti Jumalan kanssa (1.Joh.4:10,19) ja Jumalan rakkauden kautta (Room.5:5) meillä on kyky rakastaa toinen toistamme (1.Joh.3:23).
Lähteet
Zondervan NIV Bible Commentary. Volume 2: New Testament (Grand Rapids, Michigan, 1994).
Juhani Nikula, 11.1.2012
