ROOMALAISKIRJE: USKONVANHURSKAUS

Tähän asti roomalaiskirjeessään Paavali on tehnyt diagnoosin koko ihmiskunnan, niin pakanoiden kuin juutalaisten, langenneesta tilasta (Room.1:18-3:20). Paavalin mukaan koko ihmiskunta on syyllinen Jumalan edessä ja tarvitsee pelastusta synnin rangaistuksesta. Jumalan ratkaisu syntiongelmaan tapahtuu kuitenkin siten, että Jumala säilyttää pyhän ja vanhurskaan olemuksensa: sekä Hänen rakkautensa ja anteeksiantavaisuutensa että Hänen oikeudenmukaisuutensa tulee toteutua yhtä aikaa. Ratkaisuna tähän on se, että Jumala antaa ihmiselle pelastuksen lahjaksi Poikansa uhrin kautta, joka ihmisen tulee ottaa vastaan uskon kautta.




Syntien sovitus

Jakeet 3:21-31 ovat evankeliumin ydintä ja näiden sanojen merkitystä ei voi ylikorostaa. Ihminen ei voinut saavuttaa pelastusta noudattamalla lakia, mutta Jumalan vanhurskaus, joka on ilmoitettu Jeesuksessa Kristuksessa, tuo lahjaksi vanhurskauden sille, joka uskoo. Jeesuksen kuoleman kautta Jumalan oikeudenmukainen vaatimus syntien sovituksesta toteutuu. Ihminen vapautuu synnin rangaistuksesta uskon kautta Jeesukseen, joka on sijaiskärsijä. Tässä ei ole mitään eroa pakanan ja juutalaisen välillä, koska molemmat ovat yhtä lailla synnin vallassa. Jumalan vanhurskaus on näin ihmiselle tarjolla vain uskon kautta Jeesukseen. Uskon kautta ihmisen syntivelka pyyhitään pois Jeesuksen sovintouhrin tähden. Jumalan viha syntiä kohtaan on oikeutettu, mutta Hänen oikeudenmukainen vihansa saa täydellisen hyvityksen Jeesuksen ristinkuolemassa.

Usko tekee myös tyhjäksi kaiken kerskailun; emme ole omilla teoillamme kyenneet kelpaamaan Jumalalle vaan olemme saaneet pelastuksen lahjaksi. Lahjaksi saatu pelastus on täydellinen, mistä syystä Jeesuksen tähden meillä on myös täydellinen pelastusvarmuus. Koska kaikki perustuu Jeesuksen loppuun saatettuun työhön, pelastuksemme lepää varmalla perustalla. Tästä syystä sellainen opetus, että meillä ei voisi täällä maan päällä olla varmuutta pelastuksestamme, on väärää nöyryyttä ja Raamatun vastaista (vrt. 1.Joh.5:12,13).

Uskonvanhurskaus ei merkitse sitä, että lakia kumottaisiin. Jeesus tuli päinvastoin täyttämään lain (vrt. Matt.5:17-20). Lakia ei kuitenkaan annettu sen tähden, että se toisi ihmiselle vanhurskauden, vaan siksi, että ihminen tulisi tietoiseksi syntisestä tilastaan ja perustavaa laatua olevasta tarpeestaan saada sovitus syntivelalleen. Mooseksen laista on muutenkin huomattava, että se annettiin n. 400 vuotta Abrahamin jälkeen (Paavali vetoaa Abrahamiin uskon eikä lain noudattamisen esikuvana, Room.4). Verrattuna juutalaiseen lakihurskauteen uskon kautta saatu pelastus on täydellinen. Siksi on myös yhdentekevää, onko uskova ympärileikattu vai ei. VT:n aikaiset rituaalit toivat syntien sovituksen vain vertauskuvallisesti, mutta Jeesuksen kautta Jumala pyyhkii synnin pois kertakaikkisesti ja täydellisesti. Uusi liitto on siten täydellinen Jeesuksen uhrin tähden (vrt. Hepr.10:8-10) ja parempi kuin vanha liitto. Kristuksen roolina on olla edustajana Jumalan ja ihmisen välillä. Ihmisen edustajana Hän otti päälleen ihmiselle kuuluneen rangaistuksen ja Jumalan edustajana Hän tuo Jumalan armon ihmisen ulottuville.


Abrahamin usko

Paavali perustelee uskonvanhurskautta VT:sta ottamillaan esimerkeillä viitaten Abrahamiin ja Daavidiin (Room.4:1-8). Paavali näkee Abrahamin nimenomaan uskonvanhurskauden esikuvana ja ottaa esimerkin 1. Mooseksen kirjasta: ”Abram uskoi Herran lupaukseen, ja Herra katsoi hänet vanhurskaaksi” (1.Moos.15:6). Jumala ”katsoi” Abrahamin (=katsoi hänen olevan, luki hänet) vanhurskaaksi tämän uskon perusteella, mikä merkitsi Jumalan nimenomaista vastausta Abrahamin uskoon. Jumalan voi katsoa panneen vanhurskauden Abrahamiin, koska tämä uskoi, jolloin usko oli avaimena vanhurskauteen. Jos Abraham olisi tekojensa perusteella ansainnut Jumalan mielisuosion, Jumalan olisi voinut katsoa antaneen Abrahamille tämän ansion mukaisen palkan. Mutta vastauksena Abrahamin uskoon kyseessä olikin Jumalan vapaa lahja, joka on saatu armosta, ei ansiosta. Tästä syystä Abrahamin usko on esikuvallista myös uuden liiton uskoville.

Myös Paavalin viittaus Daavidin sanoihin (Room.4:7,8) Psalmista 32:1,2 käsittää saman uskonvanhurskauden periaatteen. Vanhurskauttaminen ei ole palkkaa ihmisen ansioista, vaan se johtuu syntien anteeksiantamuksesta (Daavid itse oli tietoinen omista synneistään, joita hän myöhemmin katui; vrt. Ps.51). Daavidin mukaan ei ole autuas se, joka saa palkan hyvistä teoistaan, vaan se, jonka syntejä ei lueta hänen viakseen. Tämä johtaa hylkäämään sen inhimillisen ajatuksen, että ihminen voisi pelastua, jos hänen hyvät tekonsa ovat suuremmat kuin pahat tekonsa. Tällaisesta ei kuitenkaan ole Jumalan pelastussuunnitelmassa missään nimessä kysymys. Vanhurskauttaminen perustuu täysin Jeesuksen täytettyyn työhön, ja nimenomaan Hänessä meillä on syntien anteeksiantamus, joka luetaan hyväksemme uskon kautta. Jokaisella ihmisellä on siten auttamattomasti Jumalan edessä miinusmerkkinen tili, joka kuitenkin nollataan Jeesuksen uhrin kautta ja uskon kautta Häneen. Vanhurskauttaminen onkin perimmältään lakitermi, jossa Jumala, lainantaja ja tuomari, julistaa syntisen lopulta syyttömäksi; ei kuitenkaan ihmisen ansioista, vaan armon kautta.

Paavali ottaa jälleen esiin kysymyksen ympärileikkauksesta (Room.4:9-12). Paavalille on selvää, että Jumalan siunaukset eivät rajoitu vanhan liiton kansaan, juutalaisiin, joille ympärileikkaus oli (ja on!) kallisarvoinen rituaali. Tosiasiassa Paavalin perustelut tuovat esille sen, että Jumala luki Abrahamin vanhurskaaksi paljon ennen kuin tätä oli ympärileikattu. Abraham luettiin uskon kautta vanhurskaaksi 86 vuoden ikäisenä (1.Moos.15:6) kun sitä vastoin ympärileikkaus asetettiin hänen olleessaan 99 vuoden ikäinen (1.Moos.17:1-14, 23-27); välissä oli siis 13 vuoden ajanjakso. Siksi Paavalin johtopäätös on, että Abraham uskoi ympärileikkaamattomana ja hänestä tuli näin niiden isä, jotka uskovat ympärileikkaamattomana (Room.4:11). Abraham on siten pakanakansojen isä, kun pakanat uskovat; ja hän on ympärileikattujen isä, kun nämä ympärileikattuina panevat toivonsa Jumalaan.

Paavalin ajatus siitä, että ”koko maailma” luvattiin perinnöksi Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen (4:13) voi saada merkityksensä vain uskonvanhurskauden kautta. Lupaus toteutuu uskon kautta (4:16), joka on armoa. Siksi Abrahamin jälkeläisiin kuuluvat tässä mielessä sekä hänen luonnolliset että hengelliset perillisensä (niin juutalaiset kuin pakanat), koska kysymys on saman uskon omistamisesta, joka Abrahamilla uskon esi-isänä oli.

Abraham sai vanhalla iällään vielä lupauksen lapsen, Iisakin (1.Moos.21:1-7). Inhimillisesti oli mahdotonta, että iäkkäät Abraham ja Saara voisivat enää saada lapsia, mutta Abraham ei epäillyt Jumalan lupausta. Jumala teki liiton Abrahamin ja Saaran pojan, Iisakin ja tämän jälkeläisten kanssa. Abraham uskoi, vaikka tilanne näytti toivottomalta (Room.4:17-22). Jumala voi tehdä kuolleetkin eläviksi, mihin Abraham uskoi Jumalan koetellessa häntä (Jumala antoi Abrahamille käsittämättömältä tuntuvan käskyn uhrata Iisak, 1.Moos.22:1-19), mutta koetus vain vahvisti hänen uskoaan. Abraham uskoi, että Jumala on Kaikkivaltias, joka ”kutsuu olemattomat olemaan” (Room.4:17). Abrahamin usko oli täysin ankkuroitunut Jumalaan, elämän Antajaan ja Luojaan.

Juutalaiset kerskailivat mielellään sillä, että olivat Abrahamin luonnollisia jälkeläisiä (Joh.8:39), mutta Paavali näkee saman patriarkan kaikkien niiden isänä, jotka uskovat. Tämä ei tee tyhjäksi sitä, että Israelilla on Jumalan suunnitelmissa erityinen rooli; tämä vain korostaa sitä ikivanhaa ilmoitusta, että koko maailma tulee siunatuksi Abrahamin saaman siunauksen kautta (1.Moos.12:3).


Vanhurskauden siunaukset

Perusteltuaan kirjoitusten pohjalta syntisten ihmisten vanhurskauttamisen uskon kautta Paavali kääntyy kertomaan Jumalan siunauksista, jotka tulevat niiden osaksi, jotka uskovat (Room.5:1-11). Näitä siunauksia ovat rauha (5:1), ilo (5:2), toivo (5:2) ja rakkaus (5:5). Rauha tulee ihmisen osaksi sitä kautta, että ihminen, joka on ollut Jumalan vihollinen (5:10), tulee sovintoon Jumalan Pojan kuoleman kautta. Tämän jälkeen Jumalan ja ihmisen välillä vallitsee rauhantila. Jeesus itse on meidän rauhamme (Ef.2:14). Vanhurskauttamisensa johdosta uskovalla on ilo kolmessa suhteessa. Hän iloitsee pääsystä Jumalan kirkkauteen (5:2), joka on vielä toivon varassa ja joka toteutuu Jeesuksen tullessa toisen kerran; tällöin myös lunastus tulee ihmisen osalta täydelliseksi. Uskova myös iloitsee tämän hetken ahdingoista, koska ne tuovat kestävyyttä (5:3). Mutta ennen muuta: uskova iloitsee Jumalasta itsestään (5:11), joka on meidän Pelastajamme. Jumalan siunauksiin kuulu myös toivo, jonka vakuudeksi Jumala on vuodattanut omiinsa Pyhän Hengen (5:5). Pyhä Henki antaa meidän sydämiimme myös rakkauden, jota on pidettävä suurimpana hyveenä (1.Kor.13:1-13; Joh.13:35).

Jumalan armoteko meidän puolestamme (5:6-10) on johtanut meidät sovintoon Jumalan kanssa, jolloin tulemme myös pelastumaan tulevalta vihalta, joka kohdistuu kaikkea syntiä ja vihollisuutta vastaan.


Aadam ja Kristus

Paavalin kuvaus Aadamin ja Kristuksen vaikutuksista ihmiskuntaan (Room.5:12-21) on jakanut raamatuntutkijoita eri koulukuntiin, joilla on hyvinkin erilaisia johtopäätöksiä siitä, mitä Paavali tarkoittaa. Kaksi äärimmäistä tulkintaa ovat seuraavat. Ensimmäisen tulkintavaihtoehdon mukaan Aadamin synnillä ei ollut meihin mitään erityistä vaikutusta, jolloin ihmisen syntyessä maailmaan hän syntyy synnittömänä ja puhtaana kuten Aadamkin alun perin oli. Tällöin synti tulee ihmisen osaksi varsinaisesti siten, että ihmisen varttuessa hän alkaa tehdä vääriä valintoja ja näin hänestä tulee syntinen. Ainakin periaatteessa olisi siten mahdollista, että ihminen voisi elää synnittömänä, vaikka se kiusausten vuoksi on epätodennäköistä. Toisen tulkintavaihtoehdon mukaan ihminen on alusta asti syntinen vaikka ihminen ei vielä ole nimenomaisesti itse tehnyt mitään väärää; Aadamin syntinen luonto on siirtynyt sukupolvesta toiseen ja ihminen on alusta asti täysin perisynnin vallassa. Tämä tulkinta on johtanut kasteteologiaan, jossa lapsikaste (ja tarvittaessa hätäkaste) nähdään välttämättömänä, koska kasteen katsotaan pelastavan ihmisen perisynnin kiroukselta. Näin ajatellen tosin myös kastamattomuus johtaa ihmisen auttamattomasti helvetintuomion alle.

Aadamin lankeemuksen vaikutukset ihmisen syntiseen luontoon ovat vuosisatojen mittaan johtaneet teologit hyvinkin erilaisiin tulkintoihin eikä kaikkia tulkintoja voi pitää raamatunmukaisina. Kuitenkin Aadam on meidän esi-isämme ja hänen lankeemuksensa johdosta ihmiskunta on syntinen, joka tarvitsee pelastajaa. Paavali tekee selväksi, että ihminen ei kykene elämään synnitöntä elämää (3:23; 5:12); näin ollen kaikki ihmiset ovat syntisiä. Vaikka Raamattu ei mainitse perisyntiä nimeltä, käsitteellisesti voimme sen ajatuksena sieltä löytää. Ihmiskunta on yhtä sukua, koska kaikki ovat Aadamin jälkeläisiä. Kun esi-isä lankesi, koko suku on langennutta sukukuntaa. Vaikka meille on hämärän peitossa, miten synti ”tarttuu” sukupolvesta toiseen, niin kuitenkin näin tapahtuu ja kaikki ihmiset ovat syntisiä, joiden osana on kuolema. Ihmistä ei tarvitse opettaa tekemään syntiä, hän oppii muutenkin! Voimme katsoa, että me kaikki olimme mukana jo esi-isässämme Aadamissa, kun hän lankesi. Aadam edusti meitä kaikkia, millä on ollut hyvin konkreettisia ja nähtävissä olevia seurauksia: koko ihmiskunnan osana on ollut hengellinen ja fyysinen kuolema, syyllisyys ja turmeltuneisuus. Tämän lisäksi jokainen ihminen hyvin varhain oppii tekemään omia ratkaisujaan, jotka käsittävät syntisiä tekoja. Näistä omista ratkaisuistaan jokainen ihmisyksilö on sitten vastuussa omakohtaisesti.

Vaikka ihmiskunnan syntinen luonto ja oppi perisynnistä ovat vaikeita systemaattisesti ratkaistavaksi, on kuitenkin nähtävä, että Paavalin rinnastuksessa Aadamista ja Kristuksesta on painopiste Pelastajassa. Samoin kuin Aadamin lankeemus toi koko ihmiskunnan synnin ja kuoleman alaisuuteen, on yhden ihmisen, Kristuksen, vanhurskas teko (ristinkuolema) tuonut koko ihmiskunnalle vanhurskauden ja elämän. Tämä ei tosin tule ihmiskunnan osaksi muuten kuin uskon kautta, mutta ihmisen syntiongelma saa Kristuksen kautta lopullisen ratkaisunsa. Jos Raamattu pitää sisällään vaikeita ja monimutkaisia asioita (Aadamin lankeemuksen vaikutus meihin, perisynti, synnin siirtyminen sukupolvelta toiselle), on pelastuksen tie kuitenkin selvä: Jeesukseen uskova saa osakseen syntien anteeksiantamuksen ja ikuisen elämän. ”…niin on armo hallitseva ja johtava ikuiseen elämään, koska Herramme Jeesus Kristus on lahjoittanut meille vanhurskauden” (5:21).


Lähteet

Bruce, F.F.: Romans (Grand Rapids, Michigan, 1985).
Palma, Anthony D.: Galatians and Romans. Study guide (ICI, Irving, Texas, 1988).
Pecota, Daniel B.: Anthropology/Hamartiology: The Doctrine of Man and Sin (ICI, Brussels, Belgium, 1982).

Juhani Nikula, 29.9.2010

ROOMALAISKIRJE: SYNTI JA RANGAISTUS

Roomalaiskirjeen alkusanojen jälkeen Paavali siirtyy käsittelemään ihmisten universaalia tarvetta elää yhteydessä Jumalan kanssa. Paavali ottaa esille kolme ihmisryhmää, jotka kaikki ovat Jumalan oikeudenmukaisen vihan alaisia: pakanat (Room.1:18-32), moralistit (2:1-16) ja juutalaiset (2:17-3:8). Tämä johtaa Paavalin tekemään johtopäätöksen, jonka mukaan koko ihmiskunta on syyllisyyden ja Jumalan tuomion alainen (3:9-20).

Pakanat

Paavali tuomitsee (=arvioi ja punnitsee asioita, ei suinkaan tuomitse kadotukseen; vrt. Joh.7:24) pakanamaailman sen jumalattomuuden vuoksi (1:18-32). Pakanamaailman syntisen tilan vuoksi se on Jumalan vihan alainen. Vaikka pakanoilla ei ole lakia juutalaisten tavoin, he eivät silti voi puolustella syntielämäänsä. Jumala on ilmoittanut itsensä heille luomistyössään, mutta he ovat torjuneet Jumalan totuuden ja ovat vääristäneet käsityksensä Jumalasta, mistä syystä he ovat vajonneet epäjumalanpalvelukseen ja moraalittomuuteen.

Jumala on oikeudenmukainen, mistä syystä Hänen vihansa kohdistuu kaikkeen jumalattomuuteen ja kaikkiin vääryyden vallassa eläviin ihmisiin (1:18). Jumalan viha on Hänen vastauksensa kaikkea sitä kohtaan, mikä on ristiriidassa Hänen pyhyytensä kanssa. Jumala loi ihmisen alun perin moraaliseksi olennoksi (vrt. ”Jumalan kuva”, 1.Moos.1:26), jolla on omatunto. Ihminen kuitenkin torjui Jumalan totuuden, vaikka Jumala oli sen ilmoittanut jo luomakunnassaan (Room.1:19,20; ilmoitus luonnon kautta = ns. yleinen ilmoitus). Koska ihminen torjui Jumalan totuuden, hänelle tuli samalla vääriä käsityksiä Jumalasta. Väärä jumalakuva johti ihmisen vastuuttomuuteen käytöksestään ja teki hänestä kapinallisen Jumalaa kohtaan. Kun ihminen hylkää Jumalan ilmoituksen luonnossa, hänestä tulee epäjumalanpalvelija. Paavali esittää tässä kohtaa asian ironisesti, koska ihmisen hylättyä Jumalan hän on alkanut palvoa luotua (1:23). Tämä on ajaton ilmiö, koska ihminen on alusta asti ollut ”uskonnollinen” (=ihminen on luotu elämään Jumalan yhteydessä); tästä syystä ihminen etsii elävän Jumalan sijaan muuta palvonnan kohdetta, ikään kuin Jumalan korviketta, joka tavalla tai toisella löytyy luomakunnasta. Tässä suhteessa ei ole eroa sillä, onko ihminen sivistynyt tai sivistymätön, kehittynyt tai kehittymätön. Jumalattoman ihmisen tila on aina sama. Nykyäänkin luonnollinen ihminen, joka ei halua uskoa Jumalaan, uskoo sen sijasta johonkin muuhun, joka löytyy tästä nykyisestä maailmasta.

Jumalattomuus johtaa moraalittomuuteen. Paavali on jälleen ironinen todetessaan, että kun ihminen hylkää Jumalan ilmoituksen luonnossa, ihminen on alkanut käyttäytyä synnillisesti epäluonnollisella tavalla (=tavalla, joka on luontoa vastaan; 1:24-28). Paavali ottaa esimerkiksi sukupuoliyhteyden miesten kesken ja vastaavasti naisten kesken, ja kutsuu tätä luonnonvastaisuudeksi. Ihmisen syntielämän vuoksi Jumala hylkäsi ihmiset ja antoi heidän toimia omien mielihalujensa mukaan. Koska ihminen ensin hylkäsi Jumalan, Jumalakin jätti ihmisen tekemään, mitä tämä itse haluaa. Jumalattomien ihmisten moraali vääristyy ja heidän tekonsa ovat tästä syystä pahat (1:28-31). Vääryys edelleen kasvamistaan kasvaa, koska moraalittomat ihmiset mielellään näkevät muittenkin toimivan samalla tavalla, kannustaen näitä vääryyteen (1:32).

Paavali ei suinkaan halua esittää värikästä kuvausta pakanamaailman syntisestä tilasta pelkästään sen itsensä vuoksi, vaan koska Jumalalla on ihmistä varten suunnitelma lunastuksesta. Että Jumala hylkäsi ihmisen, on nähtävä tässä asiayhteydessä. Jumala haluaa edelleenkin etsiä vääryyden vallassa elävää ihmistä ja saattaa tämän uudelleen yhteyteensä, mistä syystä Paavali myöhemmin esittelee Jumalan pelastussuunnitelman (5:1-11).

Moralistit

Käsiteltyään pakanallisen ihmiskunnan jumalattomuutta Paavali kääntyy käsittelemään ”moralistin” omavanhurskautta (2:1-16). Paavalilla on tässä ollut mielessään tekopyhä juutalaistaustainen henkilö, joka tuomitessaan toisen ihmisen ei itse havaitse omaa lankeamistaan samoihin synteihin. Moralisti on yhtä lailla Jumalan tuomion alainen, koska hänkin hylkää todellisen Jumalan tuntemisen ja korottaa itseään. Jumala ei koskaan erehdy, koska Hänen tuomioittensa perustana on totuus (2:2) eikä Hän koskaan ole puolueellinen katsomalla joittenkin ihmisten rikkomuksia läpi sormien (2:3). Siksi juutalainenkaan ei pääse pakoon Jumalan vihaa sillä perusteella, että kuuluu luvattuun kansaan. Toisia tuomitseva moralisti halveksii Jumalan hyvyyttä ja pyrkii välttämään omaa katumustaan, koska ei näe omaa tilaansa (2:4). Siksi moralisti asenteellisuudellaan kerää Jumalan vihaa ylleen, mikä lopullisesti toteutuu kaikessa oikeudenmukaisuudessaan viimeisellä tuomiolla (2:5,6).

Jakeissa 2:6-11 Paavali osoittaa, että Jumalan tuomio perustuu ihmisen tekoihin ja on täysin puolueeton; Jumalan edessä ei ole merkitystä sillä, onko ihminen pakana vai juutalainen. Vaikka juutalainen voi katsoa olevansa pelastuksen suhteen etuoikeutettu (vrt. 1:16), hän tulee saamaan osakseen joko vihan (2:9) tai kirkkauden (2:10) tekojensa perusteella. Kannattaa kuitenkin painottaa, että Paavali ei suinkaan julista pelastusta ansaittavan tekojen perusteella (2:7), vaan toteaa ainoastaan Jumalan oikeudenmukaisen tuomion perustan; ihmisen teot nousevat tosiasiassa hänen uskostaan tai epäuskostaan, ja armahdetutkin ihmiset ovat Jumalan edessä aina syntisiä ja tarvitsevat uudelleen ja uudelleen Hänen anteeksiantamustaan.

Paavali ottaa lain esille vasta seuraavissa jakeissa (2:12-16). Tässä hän tuo esille sen periaatteen, että Jumala tuomitsee ihmisen sen perusteella, mitä he ovat saaneet eikä sen perusteella, mitä he eivät ole saaneet. Siksi juutalaiset tuomitaan saamansa lain perusteella kun taas pakanat tuomitaan heidän sydämiinsä kirjoitetun lain perusteella. Asia voidaan sanoa toisinkin: jos pakana tekee oikein, sitä ei väheksytä; ja jos juutalainen tekee väärin, hän ei vapaudu siitä sillä, että hän on juutalainen.

Omatunto (2:15) on ihmisellä siksi, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Tämä on yksi nimenomainen asia, joka erottaa ihmisen eläinkunnasta. Omatunto on henkinen ominaisuus, joka auttaa ihmistä erottamaan hyvän pahasta mutta joka ei kuitenkaan ole erehtymätön opastaja hyvään. Omatunto voi nimittäin olla heikko (1.Kor.8:7,10,12), paha (Hepr.10:22), likaantunut (Tiit.1:15) tai ”polttomerkitty” (1.Tim.4:2). Mutta omatunto voi myös olla hyvä ja puhdas (Ap.t.23:1; 1.Tim.3:9; 2.Tim.1:3; Hepr.13:18). Parhaassa tapauksessa omatunto auttaa ihmisiä tekemään oikeita ratkaisuja Pyhän Hengen valaisemana (Room.9:1). Mutta kristitynkin omatunto on altis erehdyksille, jos hän ei ole täysin alamainen Jumalan tahdolle. Paavali lähtee siitä, että omantunnon tulee toimia Pyhän Hengen opastamana ja pysyä aina sopusoinnussa Jumalan sanan kanssa: jos omatunto ja Jumalan sana ovat ristiriidassa keskenään, on Jumalan sana varauksetta etusijalla.

Paavalia ei pidä kuitenkaan ymmärtää niin, että pakanat voisivat pelastua pelkän omantuntonsa kautta ilman evankeliumia. Paavali tarkoittaa tässä pelkästään sitä, että ihmisten teot tuomitaan sen mukaan, mitä heille on uskottu, lain kautta tai ilman lakia. Jumalan tuomio on aina täydellinen ja oikeudenmukainen. Kristittyjen tehtävä on puolestaan olla uskollinen Jeesuksen lähetyskäskylle, koska pelastukseen ei johda mikään muu kuin Jeesus Kristus (Joh.14:6; Ap.t.4:12; 1.Tim.2:5). Seurakunnan tulee julistaa evankeliumia kaikkialla. Mutta jotka eivät kaikesta huolimatta ole kuulleet evankeliumia, jäävät Jumalan käsiin – ei ihmisten.

Juutalaiset

Juutalaisilla oli epäilemättä täsmälleen samanlainen käsitys pakanamaailmasta kuin Paavalilla (1:18-32), mutta Paavalin mukaan juutalainenkin, joka ei noudata lakia, on silti samalla lailla Jumalan vihan alainen. Jumala on uskonut juutalaisille paljon hyvää, mutta ulkonainen juutalaisuus ei sellaisenaan tee ihmisestä Jumalalle kelvollista (2:17-3:8). Jumala antoi juutalaisille lakinsa ja ilmoitti itsensä heille erityisellä tavalla, mutta nämä etuoikeudet merkitsivät juutalaisille samalla velvollisuutta noudattaa lakia. Kuitenkaan juutalaiset eivät ainoastaan epäonnistuneet lain kirjaimen ja hengen noudattamisessa, vaan he lisäksi omaksuivat omahyväisen asenteen niitä kohtaan, joilla ei ollut lakia, mikä toi yhtä lailla juutalaiset Jumalan vihan alaisiksi. Tämä johti Paavalin ajattelemaan, että koko maailma – käsittäen niin pakanat kuin juutalaiset – oli syyllinen Jumalan edessä.

Etuoikeus tuo mukanaan myös vastuun. Juutalaiset olivat todella etuoikeutettuja, koska Jumala oli antanut heille lain (2:17-20). Mutta laki on johtanut juutalaisen ylpeyteen niin, että hän ei näe omaa syntistä tilaansa (2:17,21-23). Juutalaisilla on laki, mutta he rikkovat sen! Juutalaisten olisi tullut etuoikeutettuina olla johtamassa kansakuntia (pakanoita) Jumalan tuntemiseen, mutta teoillaan he saavatkin pakanat pilkkaamaan Jumalaa (2:24). Täydellinen tieto ei siten aina johda täydellisiin tekoihin ja käytökseen. Lisäksi kenenkään ei pidä opettaa mitään sellaista, mitä ei itse noudata.

Juutalaiset olivat ylpeitä ympärileikkauksen ulkonaisesta rituaalista; heille se merkitsi suunnilleen samaa kuin porttia taivaaseen. Paavali kuitenkin näkee asian niin, että ympärileikkauksella ei ole arvoa ilman uskoa ja kuuliaisuutta Jumalalle (2:25-29). Ympärileikkausta ei alun perin asetettu vasta Mooseksen laissa vaan se tuli Jumalan käskynä jo Abrahamille liittouskollisuuden merkiksi (1.Moos.17:9-14). Siksi todellinen ympärileikkaus tapahtuu sydämen tasolla ja merkitsee kaiken pahan poistamista ihmisen sisimmästä. Todellisen ympärileikkauksen tekeekin Pyhä Henki ihmisen sisimmässä. Merkittävä päätös suhteessa ympärileikkaukseen tehtiin Jerusalemin kokouksessa (Ap.t.15:1-29). Silloin apostolit nimenomaisesti Pyhän Hengen johdossa päättivät, että pakanoita ei ympärileikata vaikka pakanoitten tuli ottaa huomioon myös se, etteivät loukkaa juutalaisia veljiään omalla elämällään (Ap.t.15:22-29).

Paavali ei suinkaan kiistä sitä, ettei Jumala olisi antanut juutalaisille tiettyjä etuoikeuksia (3:1-4). Jumala on uskonut sanansa ja erityisen ilmoituksensa (=VT) juuri juutalaisille. Jos juutalaiset eivät olekaan olleet uskollisia, Jumala on silti aina uskollinen (3:3). Jumalan sana on edelleen ja aina totuus riippumatta joidenkin juutalaisten epäuskosta. Itse asiassa juutalaiset eivät voi koskaan menettää etuoikeuksiaan, koska se ei riipu lainkaan heidän ansioistaan vaan pelkästään Jumalan uskollisuudesta.

Jumalan tuomiota ei voi koskaan ymmärtää väärämieliseksi (3:5-8). Päinvastoin, Jumala on aina oikeamielinen. Jumala oli oikeamielisyydessään asettanut ympärileikkauksen, mutta ihmiset olivat olleet väärämielisiä. Laki oli hyvä, mutta ihminen ei kyennyt sitä täyttämään. Paavali joutui toistuvasti kokemaan vastustusta siksi, että hän vastusti lakivanhurskautta; Paavalin opetuksen nimittäin katsottiin johtavan täydelliseen vapauteen ja laittomuuteen. Paavali kuitenkin tuomitsee tämän näkemyksen: Jumalan armo ja uskonvanhurskaus eivät merkitse vapautta tehdä syntiä vaan päinvastoin (vrt. 6:1,2,12-14). Synti on Jumalan silmissä aina syntiä ja Hänen oikeudenmukainen vihansa tulee kohdistumaan kaikkeen vääryyteen.

Koko ihmiskunnan syyllisyys

Paavali tuleekin siihen johtopäätökseen, että koko ihmiskunta on langennut syntiin eikä ihmisten joukossa ole ketään itsessään vanhurskasta (3:9-20). Mitä tulee ihmisen syntisyyteen, juutalaisella ei ole mitään etuoikeuksia pakanoihin nähden, vaan kaikki ovat synnin vallassa (3:9). Paavali on osoittanut aikaisemmin pakanamaailman (1:18-32) ja juutalaisten (2:1-3:8) syntisen tilan, jolloin kaikki ovat Jumalan tuomion alaisia. Paavalin jyrkät, VT:sta lainatut ilmaisut (3:10-18) kattavat koko ihmiskunnan. Ihmisen syntisen luonnon syvin olemus on jumalattomuus (3:18). Lopulta kaikki ihmiset ovat tilivelvollisia Jumalalle. Tosiasiassa alun perin lakia ei annettukaan ihmiselle pelastuksen tieksi, koska ihminen ei kyennyt eikä kykene sitä noudattamaan. Päinvastoin, laki annettiin ihmiselle siksi, että hän tulisi tietoiseksi pelastuksen tarpeestaan. Siksi juutalaiset yrittivät tehdä jotain sellaista, mitä Jumala ei ollut koskaan tarkoittanutkaan eli kelvata Jumalalle täydellisen elämän, lain noudattamisen kautta.

Mutta onneksi roomalaiskirje ei lopu tähän! Paavali ei esitä ihmiskunnan täydellistä syntisyyttä vain kauhistellakseen sitä, vaan jotta hän johdattaisi lukijansa pelastukseen ja Jumalan tuntemiseen. Tämä tulee selvästi esille myöhemmin roomalaiskirjeessä.

Lähteet

Bruce, F.F.: Romans (Grand Rapids, Michigan, 1985).

Palma, Anthony D.: Galatians and Romans. Study guide (ICI, Irving, Texas, 1988).

Vantaan vapaaseurakunta

Raamatturyhmä

Juhani Nikula

ROOMALAISKIRJE: TAUSTA JA ALKUSANAT

Kirjeen tausta

Paavalin kirje roomalaisille on ollut kautta kirkkohistorian yksi Uuden testamentin luetuimmista ja merkittävimmistä kirjoista. Martin Luther löysi ennen muuta juuri roomalaiskirjeestä evankeliumin ytimen: ihmisen vanhurskauttamisen yksin uskosta, ilman lain tekoja. Tämä löytö tuli olemaan yksi uskonpuhdistuksen kulmakivistä. John Wesley, metodistikirkon perustaja, koki uudestisyntymisen kuunnellessaan luettavan Lutherin esipuhetta roomalaiskirjeeseen. Karl Barthin roomalaiskirjeen kommentaari vaikutti merkittävästi 1900-luvun teologiaan ja osaltaan teki hänestä yhden uuden ajan suurimmista teologeista. Roomalaiskirje on lisäksi vaikuttanut syvällisesti lukemattomaan joukkoon yksilöuskovia, jotka ovat sen kautta saaneet vahvaa hengellistä ravintoa. Roomalaiskirjettä on yleisesti pidetty Paavalin kirjeistä tärkeimpänä, mistä syystä se on Raamatussa sijoitettu hänen kirjeistään ensimmäiseksi (roomalaiskirje ei ole Paavalin kirjeistä vanhin, mutta sen sijoitteluun on vaikuttanut sen pituus ja merkitys).

Paavalin kirjeet roomalaisille ja galatalaisille käsittelevät samoja uskonvanhurskauden teemoja, mutta kirjeiden taustat ovat erilaiset. Paavali tunsi hyvin galatalaiset, koska nämä olivat tulleet uskoon Paavalin ensimmäisellä lähetysmatkalla (Ap.t.14:1-20), mutta galatalaiset olivat uudelleen alkaneet luottaa lain tekoihin pelkän uskon asemesta (Gal.3:1-14); Paavali kirjoitti galatalaiskirjeen hänelle itselleen tutulle seurakunnalle, joka kaipasi opastusta evankeliumin ydinasioissa. Sen sijaan Paavali ei ollut ennen kirjeen kirjoittamista käynyt Roomassa eikä ollut perustanut siellä olevaa seurakuntaa (Paavali toki tunsi useita yksilöuskovia, jotka kuuluivat Rooman seurakuntaan, Room.16:1-15). On pidetty selvänä, että Rooman seurakunta oli alkanut juutalaiskristillisenä seurakuntana (Roomasta tulleita juutalaisia oli paikalla jo helluntaina, kun Pietari saarnasi Pyhän Hengen vuodatuksen jälkeen, Ap.t.2:10). Rooman seurakunta ei ollut muutenkaan syntynyt varsinaisen apostolisen lähetystyön kautta, vaan ilmeisesti sinne asumaan muuttaneiden kristittyjen kautta. Kirjeen kirjoittamisen aikana seurakunta ei enää ollut pelkästään juutalaiskristillinen, vaan sekaseurakunta, jossa oli sekä juutalaisia että pakanataustaisia ihmisiä. Juutalainen vaikutus oli kuitenkin seurakunnassa merkittävä ja roomalaiset vallanpitäjät pitivät seurakuntaa lähinnä juutalaisena lahkona. Seurakunta oli vielä varsin nuori ja kristityt kokoontuivat ennen muuta kodeissa (Room.16:5).

Roomalaiskirjeen kirjoittamisen oletetaan tapahtuneen Paavalin kolmannen lähetysmatkan lopulla hänen oleskellessaan Korintissa n. v. 57 jKr. Tässä vaiheessa Paavali katsoi, että hänen on siirryttävä julistamaan evankeliumia lännen suunnalle, missä evankeliumia ei ollut vielä julistettu. Paavali suunnitteli lähetysmatkaa Espanjaan, jolloin Rooman seurakunta toimisi matkalla välietappina (Room.15:23,24,28). Roomalaiskirje olisi näin viesti siitä, että hän olisi tulossa käymään siellä ja roomalaiset voisivat auttaa hänen matkavalmisteluissaan kohti läntisiä lähetyskenttiä. Epäilemättä Rooman kaupungin asema pääkaupunkina on ollut muutenkin Paavalin mielessä tärkeä. Paavalilla onkin ollut kiihkeä (inhimillinen?) halu päästä käymään Roomassa (1:10-13; 15:32). Paavali pyytää myös roomalaisten esirukousta (15:30,31). Koska kirje on laaja ja teologisesti systemaattinen (1:16-15:13), kirjeen tarkoituksena on varmasti ollut myös torjua Paavalin opetukseen liittyvää vastustusta, kritiikkiä ja väärinymmärrystä. Juutalaisten taholta Paavali olikin lähetysmatkoillaan saanut kokea rajua vastarintaa.

Paavali esittää roomalaiskirjeessä kaksi tärkeää teologista vastakkainasettelua: (1) usko ja teot; sekä (2) Henki ja liha. Tässä yhteydessä teot ymmärretään lain vaatimiksi teoiksi, joilla ihminen virheellisesti yrittää ansaita oman pelastuksensa; ja ”liha” ymmärretään ihmisen itsekkääksi, syntiseksi luonnoksi, joka johtaa syntisiin tekoihin, jotka eivät kuulu uuteen elämään Hengessä. Paavali ei siis opeta Jumalan armoa niin, että se sallisi ihmisen elää omien halujensa mukaan, vaan uskosta kumpuaa uusi elämä, jonka Henki on luonut. Toisin sanoen, Paavali ei opeta, että teoilla ei olisi mitään merkitystä vaan että tekojen kautta ihminen ei voi pelastua ja tulla kelvolliseksi Jumalan edessä.

Jo varhaisessa vaiheessa Paavalin kirjettä roomalaisille kopioitiin käsin lukuisiksi kiertokirjeiksi, joita luettiin eri paikkakuntien seurakunnissa, ei pelkästään niissä, joille ne oli alun perin osoitettu. Kirje tunnustettiin alusta asti apostoli Paavalin kirjoittamaksi ja sen syvällistä teologista sanomaa hyödynnettiin kaikkialla kristillisissä seurakunnissa. Vaikka kirjeen syntyhistoria liittyy tiettyyn käytännölliseen tilanteeseen, kirjeen sanoma on kuitenkin ajaton.

Ensimmäinen tunnettu UT:n kirjakokoelma on ns. Markionin kaanon vuodelta 140 jKr., joka käsittää myös roomalaiskirjeen. Kirje on siten ollut alusta asti arvovaltaisten UT:n kirjojen joukossa.

Kirjeen alkusanat

Paavalin kirje on aito sen aikainen kirje, jossa on alkutervehdys (1:1-7) ja lopussa terveisiä nimeltä mainituille kirjeen vastaanottajille (16:1-15). Alkutervehdyksessä Paavali korostaa olevansa Kristuksen kutsuma apostoli (1:1), joka on saanut taivaallisen kutsun virkaansa (samalla tavalla Jumala erotti VT:n profeetat erityisellä kutsulla profeetanvirkaan, vrt. esim. Jer.1:5). Apostolina Paavali on Jumalan erottama julistamaan Jumalan sanomaa, evankeliumia (1:5).. Evankeliumi on suoranaista jatkumoa VT:n profeettojen julistukselle (1:2), jotka nyt olivat saaneet täyttymyksensä (vrt. Jes.40:9; 52:7; 61:1). Lutherin mukaan Paavali ilmeisesti halusikin koota roomalaiskirjeeseen yhteenvedon koko kristillisestä opista, mitä kautta koko VT on ymmärrettävä (tosin tämä rooli kuuluu vielä selvemmin heprealaiskirjeelle).

Paavali tuo alkutervehdyksessä esille myös Jeesuksen ihmisyyden (nöyrtymisen ihmiseksi) ja Hänen korottamisensa (ylösnousemuksen kautta). Jeesus oli ihminen, kuningas Daavidin jälkeläinen (1:3), mutta samalla myös Jumalan Poika (1:4). Hän on Jumala, joka on meidän Herramme. Jeesuksessa Jumala tuli ihmiseksi maan päälle ja Hän nöyrtyi osaansa ihmisenä sekä myös ottamaan päälleen syntien sovittajan tehtävän ristinkuoleman kautta (vrt. Fil.2:5-8). Ylösnousemuksen jälkeen Hänet kuitenkin kirkastettiin ja Hänelle annettiin kaikki valta (vrt. Fil.2:9-11). Jeesuksessa toteutui siten koko ihmisyys ja täysi jumaluus.

Paavalin tervehdys käsittää kaikki ”pyhät,” niin juutalaiset kuin pakanasyntyiset (1:1,5-7). ”Pyhä” ei Paavalin sanastossa tarkoita ”pyhimyksiä” eikä niitä, joitten kilvoittelu ja elämä ovat onnistuneempia kuin keskivertouskovan. ”Pyhä” on synonyymi sanalle ”kristitty.” Sana tarkoittaa Jumalalle erotettua, maailmasta uskovaksi erotettua ja kutsuttua. Paavalin tehtävänä apostolina oli pyrkiä johtamaan ihmisiä kaikista kansoista uskonkuuliaisuuteen, ts. kaikkia ihmisiä kutsutaan olemaan ”pyhiä.”

Paavali, joka ei ollut koskaan käynyt Roomassa eikä ollut perustanut Rooman seurakuntaa, ajatteli kuitenkin erittäin lämpimästi kyseisestä seurakunnasta (1:8-15). Paavali kiittää Jumalaa seurakunnan uskosta, josta ”kerrotaan kaikkialla” (1:8). Roomalaiset olivat selvästikin kuuluisia uskostaan! Paavalilla on kiihkeä halu päästä käymään Roomassa, mitä hän alati rukoilee (1:10); tämä oli Paavalin pysyvä ja kestävä rukousaihe. Paavalin motiivit päästä Roomaan käyvät ilmi jakeista 1:11-15. Ensinnäkin, Paavali haluaa olla Jumalan välikappaleena, jotta voisi auttaa roomalaisia saamaan jonkin hengellisen lahjan, joka vahvistaisi näitä (1:11). Toiseksi, Paavali haluaa itse rohkaistua seurakuntalaisten uskosta (1:12); tässä näkyy Paavalin vuorovaikutteinen veljeys roomalaisten uskovien kanssa. Kolmanneksi, Paavali näkee, että hän voisi elonleikkaajana olla korjaamassa satoa Roomassa, mikä kuitenkin tähän asti on aina estynyt (1:13). Ja neljänneksi, Paavali haluaa täyttää apostolin velvollisuutensa myös Roomassa ja siksi Paavali kokee tehtäväkseen julistaa evankeliumia myös Roomassa – kuten kaikille ihmisille kaikkialla (1:14,15).

Mielenkiintoisella tavalla jakeissa 1:8-15 on nähty ideaalisen kristillisen johtajan piirteitä. Näitä johtajan piirteitä ovat Paavalin sanojen tulkinnan mukaan seuraavat:

1. Hän kiittää ihmisiä silloin kun nämä ansaitsevat sitä (1:8)
2. Hän on hengessään palvelevalla asenteella (1:9)
3. Hän rukoilee uskonveljien ja –sisarten puolesta, vaikka ei tunne heitä (1:10)
4. Hän etsii suunnitelmissaan Jumalan tahtoa (1:10)
5. Hän haluaa jakaa muitten kanssa sitä, mitä Jumala on juuri hänelle antanut (1:11)
6. Hän haluaa tavata ihmisiä, joilla on vahva usko (1:12)
7. Hän ymmärtää, että muilla uskoville on jotain annettavaa hänelle (1:12)
8. Hän tuntee velvoitteita kaikkia ihmisiä kohtaan (1:14)
9. Hän on valmis julistamaan evankeliumia kaikille ihmisille rodusta, kansallisuudesta ja kulttuurista riippumatta ja on valmis julistamaan hyvää sanomaa, mihin hyvänsä Jumala johtaa häntä (1:14,15)

Kirjeen ydinteema

Roomalaiskirjeen ydinteema on jakeissa 1:16,17, joissa Paavali ilmoittaa kaikkien pelastuvan pelkästään uskon kautta. Pelastuminen Jumalan armosta uskon kautta on Paavalin oman elämän perustavaa laatua oleva periaate. Paavali vanhurskautettiin Kristuksen kirkon vainoojana Damaskoksen tiellä (Ap.t.9:1-9), jossa Kristus ilmestyi hänelle; siellä Kristuksen vainoojasta tuli Hänen orjansa. Paavali sai täyttyä Pyhällä Hengellä, hänet kastettiin ja hänestä tuli Kristuksen apostoli (Ap.t.9:10-19). Damaskoksen tien kääntymys johti Paavalin muuttamaan radikaalisti näkemyksiään. Ennen kääntymystään Jeesuksen ristinkuolema oli ollut Paavalille vakuuttava todiste siitä, että Jeesus ei voinut olla Messias, koska sellainen kuolema tuotti Jumalan kirouksen (5.Moos.21:23). Mutta kun Jeesus oli ilmestynyt hänelle, Paavali ymmärsi, että Jumala oli poistanut kirouksen herättämällä Jeesuksen kuolleista. Paavalille valkeni, että Jumala kyllä kirosi Poikansa ristinkuoleman kautta, mutta kuolemallaan Jeesus maksoi ihmiskunnan synnit, mikä oli ainoa tapa ihmisen saattamiseksi vanhurskaaksi Jumalan edessä. Siksi Jeesuksen ristinkuolema on evankeliumin kulmakivi.

Paavali tunnustaa roomalaiset vahvoiksi uskossa (1:8), mutta hänen lähtökohtansa on se, että hän ei häpeä evankeliumia missään eikä milloinkaan (1:16). Evankeliumi on Jumalan voima, joka pelastaa ihmisen. Pelastus on ymmärrettävä niin, että se ensinnäkin pelastaa ihmisen Jumalan oikeudenmukaiselta vihalta ja tuomiolta ja tuo ihmisen vanhurskauteen ja elämään. Mutta toiseksi: pelastus voi toteutua vain uskon kautta; pelastus ei vaikuta muitten kuin niitten ihmisten elämässä, jotka uskovat.

Juutalaisten osana oli saada kuulla evankeliumi ensin; tässä näkyy juutalaisten rooli Jumalan valittuna kansana. Evankeliumi julistettiin ensin Jerusalemissa (juutalaisille), sitten Samariassa (”puolijuutalaisille”) ja lopulta koko maailmassa (Ap.t.1:8). Kysymys on siitä järjestyksestä, miten evankeliumin julistus eteni. Tämä järjestys ei sulje pois sitä, että jo alusta asti Jumalan tarkoitus oli tuoda pelastus kaikille kansoille (1.Moos.12:3); Jumalan suunnitelman mukaan se tapahtui juutalaisten kautta.

Evankeliumi on Jumalan voima pelastukseen, koska uskon kautta Jumalan vanhurskaus toteutuu (1:17). ”Jumalan vanhurskaus” on ymmärrettävissä kahdella tavalla. Ensinnäkin, vanhurskaus on Jumalan pysyvä ominaisuus (attribuutti). Toiseksi, se viittaa Jumalan oikeudenmukaisuuteen, jolla Hän julistaa vanhurskaaksi syntisen ihmisen, kun tämä uskoo. Usko ei kuitenkaan ole ihmisen omaa aikaansaannosta, vaan se on ilmaus Jumalan vanhurskaudesta meissä. Usko on ihmisen taholta vastaanottamista ja ”lepotilaa”, ei ihmisen suoritusta. Uskon kautta ihminen pääsee oikeaan suhteeseen Jumalan kanssa. Uskonvanhurskaus Paavalin esittämällä tavalla on itse asiassa jo vanhatestamentillinen käsite (Hab.2:4), joten Paavali osoittaa, että pelastus uskon kautta ilmenee jo profeettojen julistuksessa.

Sekä vuoden 1938 että vuoden 1992 Raamattu sanovat jakeessa 1:17 kirjaimellisen käännöksen mukaan: ” Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon.” Ilmaisu ”uskosta uskoon” on arvoituksellinen ja sitä on pyritty selittämään monella tavalla. Luther ymmärsi ajatuksen siten, että se tarkoittaa ”yksin uskosta.” Ilmaisua on lisäksi tulkittu tarkoittavaksi siirtymistä VT:n uskosta UT:n uskoon tai julistajan uskosta kuulijan uskoon. Jos puolestaan annetaan Paavalin itse tulkita sitä, saattaisi ratkaisu löytyä roomalaiskirjeestä itsestään: ”Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat” (Room.3:22).

Lähteet

Bruce, F.F.: Romans (Grand Rapids, Michigan, 1985).

Palma, Anthony D.: Galatians and Romans. Study guide (ICI, Irving, Texas, 1988).

Vantaan Vapaaseurakunta

Raamatturyhmä

Juhani Nikula